10. Luku (Erehdys)

luku10

Paikalleen asettuneessa elämässä on asioilla kyllästymispisteensä ja haluaa jotakin muuta. Saamattomuus teki levottomaksi ja se hermostutti Päiviä, joka ymmärsi, mutta ei sietänyt työnsä häiritsemistä olemattomilla asioilla. Hänen sisäinen maailmansa ei tuntenut joutilaisuutta tai tyhjäkäyntiä ja epäonnistumiset olivat maailmanloppuja, joissa sielun tapahtumahorisontti räjähti sirpaleiksi. Kesti aina vuosia ennen kuin hän sai kasattua psykiatrin kanssa uuden alun. Minä ja arkiset huoleni olivat sivuseikka. Riinasta luopumisen jälkeen oli pitkään ollut vaikeaa.

Jonne sai enemmän ristiriitaista huomiota ja kasvatusta kuin tarvitsi ja pakenisi paikalta heti kun sai siihen mahdollisuuden. Fiksu kuin isänsä, kaunis kuin äitinsä tai toisinpäin riippuen keltä kysyi. Päivin äiti piti aina minun puoltani ja jos renttuilin, oli syy Päivissä. Vuodesta tulee kaksi ja kohta niitä on kymmenen kuvapinona kaapinpohjalla.

Poika askarruttaa mieltäni ainaisilla menoillaan, vaikka olen ylpeä, kun se selviytyy koulussa vaivatta tai oikeastaan olen ylpeä itsestäni, syy on hämärä ja liittynee isyyteen tai kasvattajan kuviteltuun oikeuteen omia lastensa menestykset itselleen.

Kasvatimme parhaamme mukaan ja vain kerran olen huitaissut kämmenellä, ja sitäkin nimitämme yhdessä vahingoksi. Molemmat tiedämme, ettei se sitä ollut. Näpisti kaupasta jotain ja ilmiannettiin. Samoihin aikoihin löysin taskusta palan pilveä ja uhkasin poliisilla, jollei hän suostunut huuhtomaan sitä alas vessanpytystä. Jos jäisi velkaa jollekin se maksettaisiin heti etukäteen annetuilla viikkorahoilla.

Seurasi vihaisia keskusteluja, jossa auktoriteetilleni näytettiin sormea ja menetin loputkin osuessani hänen leukaperiinsä. Mutta se tehosi ja hän huomasi missä raja meni meidän perheen ja muun maailman välillä. Mikä sopi ja mikä ei.

Mikään ei ole koskenut jälkeenpäin enemmän, ja huitaisun tuottava kipu on samanlaista kuin äitini paukkuva remmi, eikä sekään unohdu koskaan. Omatuntoni nalkutti, että olin nyt siirtänyt suvullisen väkivallanspiraalin lapseeni alitajuiseksi käytösmalliksi.

Ymmärsin samalla paremmin oman äitini antaman kasvatuksen kovennetut rangaistukset, mutta en kokonaan, en jokaista muistikuvaa kipeää tekevästä sadistisesta kurituksesta.

Sitten tuli se hetki, jolloin hypätään pesästä ja räpistellään omilla siivillä.  Äiti itkee itkunsa ja isä neuvoo silmää vilkuttamalla varoituksiaan. Vannotaan puolin ja toisin. Poistuva nuori unohtaa heti portin suljettuaan jokaisen neuvon, tekee samat tyhmyydet kuin vanhempansa ja oppii olemaan aikansa kanssa. Samat asiat, mutta eri tekstuuri.

Kaikki perheessä tyrkyttävät rahaa ja ostavat hyvää omaatuntoa menneistä ja tulevista, kukin mahdollisuuksiensa mukaan ja mummo eniten. Jonne sanoi jokaiselle, ettei halua, pärjäisi omillaan, mutta mummon huonon sydämen takia sentään taipuu, äidiltä koska se muuten huolehtisi itsensä sairaaksi ja isältä että se saisi päteä olevansa isä. Oli oppinut jotakin, osasi tehdä velasta saatavan, tiesi että kiitollisuusvelka olisi raskainta kantaa. Tällä tavalla olivat asiat jokaiselle parhain päin eivätkä jääneet kytemään kenenkään mieliin.

Halataan ja vilkutetaan asiat piinallisiksi, eikä kohta ollut paikalla muita kuin Päivi ja minä.

– Joskus läheisyys on parasta etäisyyden päästä, lohdutin Päiviä.

Jonne oli löytänyt lukion jälkeen opiskelupaikan Englannista ja meidät jätetiin olemaan erimieltä hänen parhaastaan kahden kesken ja hyvä niin.

Eilen leikin Päivin mustilla kiharoilla ja suutelin hänen vastustelevaa suutansa. Sitten yritin riidellä hänet kiimaiseksi, mutta hän tuli vain hysteeriseksi ja raapi syviä naarmuja käsivarteeni. Niin hän teki usein ja minulla oli lähes aina joku rupi märkimässä hihan alla. Joskus hän puri ensin itseään kipeästi käteen, kummallinen rituaali osoittaa, että hänelle oli oikeus siirtää oma kipunsa minuun.

Lähdin suuttuneena tieheni. Parin korttelin päässä on kapakka, jossa kyselemättä tuodaan eteeni kertakäyttöpullo Jamaikalaista olutta, joka menettelee kylmänä, mutta väljähtyessään maistuu kuselta.

Olen aikaisin liikkeellä ja paikka on tyhjillään, saan rauhassa maistella oluttani ja huuhtoa vihaisen Päivin kuvan mielestäni.

Myöhemmin kapuan kapeita kierrerapuja alakerrassa olevaan Jazz-klubiin.  Hämärä luola, joka puolenyön jälkeen on aina tupaten täynnä ja on tunnettu kansanedustajien kutupaikkana, mutta myös hyvästä ruoastaan ja laadukkaasta iloisesta jazzista.

Illan bändi on jo paikalla ja soittaa laiskasti tyhjälle salille klarinetin voihkiessa syljellä käheäksi särjettyjä säveliä. Istun ja nuokun mielipaikallani pilarin vieressä ja mietin parisuhdettani. Siinä on tarpeeksi dramatiikkaa useampaan romaaniin, mutta tyydyn vain oman laihaliemiseen osuuteni. Jonkunlaista terapiaa, jolla lakaisen jälkeni piiloon.

Huomaamattani paikka täyttyy, bändikin on saanut fiiliksen päälle ja soittaa nyt musiikkinsa lumoissa ja omantahtonsa menettäneenä tuttua biisiä.

Kesäisin naiset ovat kuin perhosia koreissa kesämekoissaan. Kiihottavasti läpinäkyvä kretonki paljastaa pakaroiden linjat, nimettömien reunat ja saavat miehet intensiivisesti hyörimään kiimaisina ympärillään kuin munasolun kalvolle pakkautuneet siittiöt.

Tilaan savunmakuisen viskin päästäkseni eroon eripuraisesta perhe-elämästäni kokonaan ja kohta viihdyn jakkarallani liiankin hyvin. Kasku pirusta ja pikkusormesta tuntuu oikeammalta kuin koskaan; tuttu mustanpörssin kaupparatsu, joka tuntee asiakkaansa paremmin kuin tämä itse.  Olen keski-ikäisen miehen arkkityyppi, elämä takanapäin, ilman toivoa mistään, sulatan viinalla jäätä sisälläni enkä uskalla katsoa peiliin.

Katselin naisia, joita on nyt meluisina ystävätärparvina, yksinään piilottelevina varpusina ja rohkeimmat kieppuvat tanssilattialla keskenään liian varhaisessa kännissä valmiina mihin vaan.

Tänään ei ollut se päivä ja keskityn humalaani, mutta on naisia jotka pelkästään etsivät avioliitostaan karanneita ressukoita ja tunnistavat heidät heti. En ole aivan varma heidän psykologiastaan, mutta epäilen heidän etsivän sitä ihmissuhdekipua, jota itse ovat kokeneet avioeroprosesseissaan. Olivat ehkä näköiselämän nuorempiin vaihdettuja varaosia ja häviön katkeruus oli yhä uudestaan kostettava jollekin ja jos kykenivät tuhoamaan jonkun avioliiton, oli se ryppyjä silottavaa kirurgiaa itsetunnolle.

Hänen nimensä on Tanja, sopusuhtainen, kaunis nainen, joka kiilaa kylkeeni ja tönäisee lasini kumoon baaritiskille ja vaati saada tarjota uuden.

Minua hämmästyttää aina se nopeus jolla henkilökohtaiset tiedot tulevat esiin, vaikka niitä ei heti suoraan sanotakaan. Pieni vihje siitä ja puolinainen sana tästä muiden asioiden sivuseikkoina ja kaikki olennainen menestyksistä ja menetyksistä on kohta kerrottu. Ota tai jätä.

Jutellessamme Tanjan harmaiden silmien katseen taittopiste on jossakin kaukana sisimmässään ja hänen puheensa on viiveellisiä lauseita, aivan kuin hän kirjoittasi niitä muistiin syvästi miettien. Joka sana on syötti, jolla kalasti minuuttani ja arvelin, että hän oli ammatiltaan psykologi. Ihminen, jota tarvitsin kaikkein vähiten juuri nyt, kun pääni oli täynnä freudilaista mielleyhtymää omaan epäonnistumisiin, johon haki syytä hautojenkin takaa.

Mietin Päiviä tuolle jakkaralle, jos eroaisimme. Minun rakas Päivini, jonka kanssa olin elänyt jo niin kauan. Mahdoton ajatus. Pojan muuttaessa matkasi myös meidän yhteinen päämäärä ja elämänsisältö, emmekä osanneetkaan enää tietä takaisin toisiimme.

Yritimme kyllä kaikenlaista, rakastelimme epätavallisissa paikoissa tai matkustimme paikoissa, joista olimme molemmat aina pitäneet. Teimme enemmän asioita yhdessä kuin koskaan, mutta emme enää katselleet toisiamme silmiin.

Hänelle oli onneksi luovatyönsä paeta demonejaan, minun oli vain kestettävä itseäni. Se oli käynyt yhä vaikeammaksi halun hääriessä harmaana eminenssinä, kun kosketuksemme vähitellen hiipui satunnaisiksi hyväilyiksi.

Iälleni tyypillisenä biologia huusi viimeisillä voimillaan käymään ponnekkaammin asiaan ja paniikkia torjuen olin yhä useammin alkanut vierailla kapakoissa, jossa naisia oli saatavilla. Kaunista elämää ei ollut, oli vain kauniita halukkaita naisia.

Olin väärässä arvaillessani Tanjan ammattia, kuten aina yrittäessäni sijoittaa ihmisiä heidän käyttäytymisensä mukaan, vaikka en koskaan täysin väärässä ollutkaan. Hän oli kampaaja ja eronnut vuosi sitten, se on kai aika lähellä ja mahtui virhemarginaaliin.

Hän silitti kättäni ja sanoi ettei oikeastaan välittänyt tanssia, koska ratsastusonnettomuudessa loukkaantunut selkä oli jäänyt jäykäksi. Se tarkoitti myös, että istuisi koko illan vieressäni. Olisin vanki, jollen poistuisi heti tai olisi epäkohtelias. Ehkä hänkin halusi simuloida hyljätyksi tulleen tunteen kipuineen yhä uudestaan ja yritti löytää syytä, miksi ikuinen rakkaus oli loppunut.  Siksi kai hän kertoi auliisti vioistaan ja vammoistaan tehdäkseen itsensä heti alusta mahdottomaksi, jos muuten tärppäisi olisi kysymys siitä oikeasta. En jaksanut analysoida enempää, enkä viitsinyt lähteä ja sanoin odottelevani seuraa.

Onnelliset muistot ovat kapseloituja mättäitä heteessä, ympärillä vaanivat traumojen suosilmäkkeet pohjattomine nieluineen. Unettomien öiden taipaleita, pohjattomien pullojen rupeamia, joista ei ole iloa. Menisin aikaisin kotiin, ja asettuisin varovasti omalle puolelleni vuodetta, Päivin ollessa nukkuvinaan.

Taina ei kuitenkaan antanut periksi baaritiskituttavuutta, halusi jutella ja ei ollut alun perinkään aikonut mitään erityistä suhteeni. Halusi vain purkaa mieltään kuin yksinäinen juoppo baarimikolle.

Välinpitämättömyys kohtaani on aina haaste, johon huono itsetuntoni alitajuisesti takertuu etsimään syytä ja pakonomaisesti yrittämään kovemmin. Enemmän peitelläkseni tosiasiat itseltäni kuin saadakseni huomiota.

Päätin yrittää saada hänet mukaani. Tiesin, että usein palelevasta harmaavarpusesta tulee sängyssä hetkessä kuuma ja kypsänainen, joka osaa antaa ja ottaa katunaisen kokemuksella.

Sanoista tekoihin on pitempi matka kuin välillämme olevat vaatekerrat. Yritin unohtaa avioliittoni ja oikuttelevan Päivin, vaikka tiesin että ihastukseni yleensä riitti vain ulko-ovelle saakka tai korkeintaan taksijonoon. Nyt asiat olivat kuitenkin vaarallisesti toisin, koska tosissani yritin voittaa Tanjaa itselleni ja jokainen tuuma tuota kaunista olentoa maksoi minulle palasen sieluani. Hän tiesi arvonsa tarkkaan eikä mikään ollut ilmaista.

Lähes jokaisella tapaamillani eronneella naisella on ollut läheisyyden ja elämäntunteen puutetta. Kipeän eron jälkeen, sisäisten pelkojen hämähäkit ovat saaneet rauhassa kietoa halut seitteihin ja syvät tunteet ovat vain homeisia muistoja, joita säilytetään kuin parhaita vuosikertaviinejä. Katsellaan ja käännellään yön hämärässä avaamatta.

Odotus onkin ehkä joskus paras nautinto, ajattelen sarkastisesti ja pyysin tanssimaan, johon hän kipeästä selästään huolimatta yllättyneenä suostui heti. Oli lupa kosketella. Hän tanssi hyvin vammaiseksi tai yleensä ja tiukensin omistavasti otetta hänen vyötäröllään.

Suutelimme tanssin päätyttyä tungoksessa hermostunein huulin löytämättä toisiamme ja hänen kielensä oli suussani kuin karhea lihapala, joka antaa mielleyhtymän postinlajittelijan sormen nystyräisistä kumitupista. Kiimantuoksu tuprahteli hänen sieraimista kuin salaa päästetyt pierut ja oli aika lähteä.

Päivi oli enää utuinen haamu. Siunasin valheet, jotka saa anteeksi jo kertoessaan, koska ne ovat pyyteettömiä ja varjelevia.

Haimme vaatteemme ja kiipesimme kierrerappuja kellarista ulos yöhön. Askeleita tahdistaen ja käsikädessä matelimme kohti taksijonoa. Käsiemme pienet etsivät liikkeet olivat hellän kiimaista esileikkiä ja ehdotin hotellia.

Selvisi, että olin unohtanut kertoa olevani naimisissa. Odotin kai hetkeä jolloin yhteinen halumme olisi isompi mustaa yötä ja tunnustukseni kuulostaisi kuin ”minä rakastan sinua”.    Hänelläkin oli salaisuutensa; musta vyö karatessa tai jotakin vastaavaa ja käppyrässä kokoilin miehisyyttäni, kun taksi vei hänet tavoittamattomiin. Sain mitä ansaitsin.

Kotona Päivi oli ateljeessaan ja maalasi, menin sisään koputtamatta. Suutelin hellästi hänen niskaansa ja sanoin itkusta tuhruisella äänellä, rakas myydään kaikki ja muutetaan pois, jonnekin jossa ei ole muita.

Hän kääntyi puoleeni ja kertoi viileästi,

– Tiina soitti, kertoi kuherteluistasi baarissa ja lähdit jonkun naisen mukaan, sen jonka kanssa olit tanssinut.

Sanoin,

– Tiina haluaa ilmeisesti loukata ja särkeä välimme, koska haluaa jommaltakummalta jotakin.

Jatkoin kuin harjoiteltua teennäistä saarnaa,

– Pahansuopaisuus on huonoa valuuttaa, jos haluaa ystävyyttä. Maailmassa on monta sivistymätöntä sydäntä ja monta päätä täynnä harhoja itsestään. Vain loukatut loukkaavat ja Tiinan on täytynyt kokea todella kovia. Saattelin pelkästään naisen ulos turvallisesti, koska oli tungosta ja hänellä oli kipeä selkä.

Katselin valmisteilla olevaa taulua, jossa oli iso musta puu, ei muuta. Oli aikaa siitä, jolloin olin istunut hänen mallinaan. Kaikki yhteinen elämässämme oli kuin lasin takaa näkyvää mennyttä. Muistoja ilman yhteyksiä tunteisiin ja jotka eivät puhutelleet millään lailla ja varoimme visusti olla rikkomatta lasia tuon ja tämän välissä traumarapian kokemusten jäljiltä.

Kerroin sitten Päiville baarissa tapahtuneesta tarkemmin, aivan kuin se olisi luonnollinen asia ja vain älyllinen kokeilu samalla tavalla kuin joku hänen tekemänsä tilateos.

Hän katsoi vierastaen minua ja sanoit vain vihaisesti

– Häivy, tavalla josta tiesin hänen tarkoittavan totta. Yö tai kaksi hotellissa ja saisin palata takaisin, se oli kuin sanaton sopimus.

Meidän väliset riitelyt ja kohtaukset ovat aina olleet päänsisäisiä, äänettömiä kamppailuja, mutta yhtä todellisia ja loukkaavia kuin toisilleen huutaminen.

Ilme tai ele on kuin katalysaattori ahdistaville tunteille ja salamat hänen silmissään syyttävät ankarammin kuin mihin sanat pystyisivät.

Keräsin vähät tavarani ja Päivi seisoi ikkunassa selkä minuun päin ja sanakaan sanomatta heitti minut ulos elämästään hetkeksi, vaikka tarkoitti juuri nyt ainaiseksi.

Yritimme kyllä sovitella ja sopeutua päiväkerrallaan elämän säänomaiseen arvaamattomuuteen uusilla opeilla. Toistemme takia, liittomme takia, poikamme takia, -rakkaudesta jolle ei ollut vaihtoehtoja.

Viime talvena olimme pariterapiassa, joka oli joku omaa koulukuntaa tavoittelevan psykologin idea. Päivin psykoanalyytikko joka oli myös perhetuttu, oli ehdottanut kokeilemaan saadakseen minut mukaan äskettäin aloitettuun psykoanalyysiin, johon Päivi oli suostunut yhtenä tavallisena masennuskautenaan.

Itse olin alkanut lukea psykiatrian klassikoita uudelleen ja meillä oli Munkkivuoressa tähän asti eletyn yhteisenelämän analysoimisen kausi. Minä kirjoittelin PC:hen tuntojani kuin kertoisin hänen psykiatrilleen ja hän maalasi, eikä missään ollut tolkkua.

Tilanne huolestutti ja koin häpeää epävakaudestani, mutta lohduttauduin sillä, ettei oikeasti hullu kykene häpeämään tilannettaan. Skitsofreeneilla on aivojenkemia täysin sekaisin ja niillä on aivonesteissä liikaa tätä, liian vähän tuota, yhteydet pätkivät ja kaikki on vain vuorenkokoista minuutta täynnä kauhua ja ahdistusta. Näin pahasti asiat eivät olleet, koska tiedostimme ja tarkkailimme itseämme älyllisesti analysoiden.

Luin jostakin, että terapiaan kykenevät mielenhäiriöiset ja borderline tapaukset, neurootikot ja dramaattisten tapahtumien traumatisoimat ovat arkipäivän tilanteenhallintaan kykenemättömiä, koska pinnalla tapahtuvat tavalliset asiat assosioituvat liian voimakkaasti alitajuisiin ja purkamattomiin asiarypäisiin.

Vain käsittämällä ne kutistuvat oikeisiin mittoihinsa ja muuttuvat tavallisiksi muistoiksi. Ulkopuolinen terapeutti saattoi projisoida todellisen mittasuhteet arkipäivään ankkuroivilla pikku tehtävillä ja siten normalisoida tilanteen. Toivoa siis oli. Kirjoitin omilla sanoilla teorioita tiedostoon päästäkseni niihin sisälle.

Suostuimme kokeilemaan ryhmäterapiaa ehdolla, että jos jommastakummasta tuntui mahdottomalta jatkaa, lopettaisimme heti molemmat.

Ryhmässä osallistujat asettuivat aluksi makuulle ympyräksi päät vastakkain kuin kukanterälehdiksi tai auringonsäteiksi, oli maattava aivan liikkumatta ja antaa ajatuksien hävittää sisältönsä.

Se oli hyvin rentouttavaa ja useimmat nukahtivat hetkesi, kunnes terapeutti herätti starttipistoolilla. Siinä kaikki, seitsemänkymmentä euroa molemmilta, kiitos.

Seuraavalla kerralla istuimme ringissä selät vastakkain ja esittelimme itsemme vuoroperään, ei nimillä vaan kertomalla mitä oli tapahtunut kuluneen viikon aikana ja reaktioistamme niihin.

Emme kuitenkaan saaneet keskustella keskenämme tai kommentoida mitenkään ja lopulta meidät pyydettiin poistumaan puhumatta toisillemme asioista uudelleen. Se oli terapeutin mukaan erityisen tärkeää.

Maksoimme ovella ja saimme läksyksi kirjoittaa kokemuksemme kertomukseksi. Korkeintaan sata sanaa.

Kolmannella kerralla aloitimme kättelemällä toisiamme kulkien kahdessa ringissä toistemme ohitse ja esittelemällä itsemme haluamallamme tavalla, mutta vain viidellä sanalla. Kirjoittamaamme sadan sanan tunnustusta, ei käsitelty mitenkään. Sitten pyydettiin tanssimaan ilman musiikkia silmät suljettuina tuntemattoman partnerin kanssa, lähimmän joka suostui. Mies tai nainen ei ollut väliä. Jos joku jäisi jostakin syystä yksin, seisoisi vain paikallaan ja miettisi tilannetta, oliko joku erityinen syy miksi ei kyennyt löytämään partneria.

Käsitin vasta nyt, että täällä oli kyse jostakin muusta kuin syväsukelluksesta päähämme ja parisuhteen ongelmien yksilökohtaisesta ratkomisesta.

Terapian aikana kirjoitin sekavan novellin, jossa muistot elivät omassa maailmassaan sekoittuen keskenään kuin unissa. Olimme molemmat uudenlaisen hulluuden partaalla koska individualisteina emme osanneet sopeutua trendiseen uusia kokeilevaan ryhmäterapiaan ja lopetimme kesken.

Ilmoitimme terapeutille haluavamme lopettaa ja hän toivotti onnea, sekä vaati maksua jäljellä olevista istunnoista.

Päätimme yhdessä, että maailma ympärillämme oli tärkeämpi ja meistä riippumaton ja tekisimme itsellemme palveluksen, jos unohtaisimme menneet, ottaisimme askeleen eteenpäin avoiminsilmin ja luottaisimme toisiimme vioistamme välittämättä. Introvertteina itsensä piinaajina luottaisimme vain omiin aisteihimme, joka tarkoitti, että jatkaisimme siitä, johon jäimme ennen ryhmäterapiaa.

Tarvittaessa turvautuisimme Reiskaan ja Birgittaan, psykiatri parikuntaan jotka olivat jatkuvasti riidoissa keskenään.

Jonnelta salasimme sielulliset vaivamme, eripuramme ja mitä avioliitto miehen ja naisen välillä kantaa. Tavatessa Jonnen olimme maailman onnistunein pari, joille ongelmat olivat yhteisiä riemuja. Ihmisiä jotka elivät vain yhdelle tarkoitukselle, rakkaalle pojalleen. Näin oli aina ollut ja tulisi olemaan.

Huokasimme helpotuksesta, kun kesälomat olivat ohitse ja saatoimme riidellä rauhassa. Naida kun siltä tuntui ja työskennellä itsemme sairaiksi.