11. Luku (Psykiatri)

luku11

Muutaman yön jälkeen tulin kotiin, mutta Päivi oli poissa. Sängyllä lojui sikin sokin hänen alusvaatteitaan aivan kuin hän olisi pakannut, mutta jättänyt sitten kaiken kesken. Kävin läpi huoneiston, löytämättä merkkejä siitä oliko hän lähtenyt ”lopullisesti”. Kiertelin huoneistossa kuin yksikseen jätetty koira joka vahti ovea, mutta tarkisti yhä uudestaan, oliko väärässä ja nuuhki kaikki huoneet isäntäänsä etsien.

Hammasharja kylpyhuoneessa oli lasissaan ja vähäiset korut lippaassaan. Täältä ei ollut lähdetty vaan viety, hoki takaraivossani hätäinen tunne osumatta sanoihin. Olin ymmälläni, enkä keksinyt syytä Päivin katoamiseen. Hänellä ei ollut tapana poiketa naapureissa tai mennä kesken touhujensa kauppaan.

Jonnelle tapahtunut jotakin?

Yritin soittaa anopille, mutta puhelin oli jatkuvasti varattu ja huolestuin yhä enemmän.

Piru periköön hassahtaneen järkeni. Kaapissa oli onnekseni vielä Jack Danielsia, joka kelpasi pahimpaan hätääni. Sen savunkitkerä maku oli kurkussa kuin suonia viiltävä partakoneenterä ja sopi tilapäiseen haluuni vahingoittaa itseäni.

Sekaisista mietteistäni pulpahti esiin äskettäin lukemani lause, joka valtasi kokonaan mieleni ”Rustottuneeseen mielensolmuun takertunut jäänne eilisestä”. Se pyöri aivoissani kuin joku hittilistan klisee, yhtä järjettömänä ja yhtä itsepintaisena.

Puhelin soi kuin herätyskello. Päivin äiti soitti, oli nähnyt numeroni kännykässään ja sanoi lyhyesti,

–  Päivi on viety Hesperiaan alastomana kadulta ja aivan sekaisin päästään. Hän on ilmeisesti yrittänyt itsemurhaa ja on teho-osastolla.

 

Hätäännyin, tämä oli uutta ja yritin kysellä tarkemmin, mutta helvetin noita-akka ei vastannut. Linja oli mykkä kuin pysähtynyt sieluni ja rahisi kuin tupakan turmelemat keuhkoni.

Puhelin soi heti uudestaan ja Päivin voipunut ääni sanoo:

–  Tulet sä, ja hänkin katkaisee puhelun.

Tänään sain ansioitteni mukaan ja kaikki antoivat minulle vain lyhyitä lakonisia vihjeitä ongelmiin, joihin ratkaisut oli löydettävä itse.

Saan hankittua taksin. Suin päin tukka kampaamatta ja vaatteet kurtussa ryntään sairaalaan pysähtyen välillä ostamaan kukkia juuri avatusta ruokakioskista.

Kukkia, pastilleja ja huolesta kärsivä ilmeeni tuliaisina hiivin osoitetulle ovelle. Hänen sinertävän harmaat kasvonsa muistuttavat jotakin Picasson maalausta ja aavistuksen verran hymyilevänä hän kuiskasi:

–  Hei kulta.

Tiesin ettei minun tarvinnut teeskennellä ja laitoin poskeni hänen poskeaan vasten ja kuiskasin:

–  Mikä hätänä, rakas?

En odottanut vastausta, en kyyneliä, en vältteleviä valheita, ne olimme jo opetelleet pois suhteestamme. Oli vain tuollainen paksu tunne olla lähekkäin jossakin kaiken ulottumattomissa.

Sodat ovat muualla ja vaikeudet pelkästään päässämme.

Kotona istuin pitkälle yöhön ja pitkästä aikaa kirjoitin tekstiä josta kannoin sen verran huolta, että tein tämän tästä varmuuskopion. Kirjoitin asioista joita en saanut unohtaa.

En ole koskaan osannut varautua etukäteen mihinkään ja voisi ehkä sanoa, että samalla tapaa kuin joku uhoaa voivansa vapautua painovoimalaista, niin minä voisin väittää olevani riippumaton syyn ja seurauksen laista. Sillä elämäni tärkeimmät tapahtumat eivät ole koskaan suostuneet liittymään toisiinsa loogisesti. Se saa epäilemään, että ehkä elänkin enemmän toiveitteni ja haaveellisten odotuksien vallassa kuin järkeni ja maailman realiteettien mukaan.

Ainoa todellinen oivallukseni on ollut hyväksyä vakavuuden koomisuus, huomio joka tekee minusta arkkikyynisen uskovaisen. Uskonnossani tunnustan kaiken elävän tragikoomisen yrittämisen huvittavaksi energian muotoleikiksi, jossa on myös elementtejä, joille ei voi nauraa. Kivut ja muut olemassaolossa koetut kärsimykset ovat sadistisen julmia, mutta hukkuvat isossa kokonaisuudessa suurempien tarkoitusperien tarpeisiin vähäpätöisinä sivuvaikutuksina.

Geenien erilaiset lenkkijonot juoksevat rinnakkaisina sukupolvesta toiseen evoluutiota palvelevana muistina. Kehityksen lopullisista päämääristä ei voi kukaan esittää muuta kuin arvailuja, mutta tieto todellisuutensa rajoittuneisuudesta kelpaa kuitenkin tavoittelemisen arvoiseksi umpikujaksi paremmallekin filosofille.

Kiroan ajatuksieni harhailua. Yritän keskittyä väsyneillä aivoillani Päiviin, joka kohta tulisi kotiin. Ihmisten välinen viestintä on vaikeaa, eikä siihen ole apua laajakaistayhteyksistä, kysymys on sielullisista valmiuksista. Sieluttomana aivolohkot parittelevat toisiaan, tunne ja järki nalkuttavat hokien yhtä samaa teemaa ”pitäisi keksiä jotakin muuta”. Uusi elämäntapa.

Naukkailen viskiä ja odotan tyhjässä huoneessa jotain tapahtuvaksi, kuuntelen hiljaisuuden ääniä, koneen vaimeaa tuuletinta, rasahteluja ikkunan takana, tuolin narinaa, asioita joita ei muulloin huomaa.

Mieleni oli kuin pergamentille tuhrittu menneisyys rullalla jonka pinnat olivat liimautuneet yhteen, eikä sitä enää saanut auki tuhoamatta sisältöä. Korvani erottivat nyt vain pimeässä vellovaa epäonnistumistani ja suoneni tykytystä. Rakkausliitossa onnistumiset ja epäonnistumiset ovat yhteisiä.

Nukahdan tolkuttomuuteeni. Unessani olen yksin hississä, joka vie kallioluolaan, jonka ainoana sisustuksena on Päivin äidiltä kadehtimani taulu. Paksuihin kullattuihin kehyksiin upotettu pienen pieni öljymaalaus jossa on sulkakynällä kirjoittavat naisen kädet.

Hissin katto on kokonaan lasia ja sen takana avautuu tähtitaivas. Se pysähtyy pehmeästi ja unessa hiljaisinkin ajatuksen kuiskaus erottuu selvästi. Astun huoneeseen, jossa on pienet paksut lasiruudut seinissä ja ne muistuttavat vahvojen silmälasien linssejä. Maailma niiden takana on vääristynyt pallomaiseksi kuin laajakulmaobjektiivilla otettu valokuva.

Huomaan istuvani sarkakankaalla päällystetyllä sängyllä ja heiluttelen jalkojani aivan kuin laiturin nokassa. Allani aaltoilee siniharmaa linoleumi kuin myrskyyn valmistuva veden pinta.

Herään Päivin pehmeät huulet poskellani. Ulkoilmasta tulleen raikkaana ja huolehtiva ilme silmissään. Hän on katsellut levotonta untani tovin ja sitten päästää painajaisestani takaisin todellisuuteen. Päivi on nukkuessani tullut kotiin.

Ihmettelen itsekseni hänen nopeaa toipumistaan ja epäilen hänen karanneen sairaalasta. Aivan kuin arvaten ajatukseni hän katsoo lävitseni ja sanoo tavanomaiseen tyyliinsä ilman kaunisteluja: Aamulla tuli psykiatrini ja kysyi,

–  Miten menee?

sanoin:

–  Ihan hyvin ja kysyin, ajatko meidän kautta?

Se vaan pyöritti päätään ja nauroi. Sitten se kysyi vieressä olevalta hoitajattarelta,

–  Missä ovat tytön vaatteet, hän lähtee nyt kotiin. Minä vien.

Päivi riisuutuu ja tulee viereeni. Koskaan aikaisemmin hän ei ole ollut tuollainen. Olemme kauan jo olleet itseriittoisia ja omissa maailmoissamme kahlaavia yksinäisiä susia, jotka etäisyydeltä ovat rakastaneet toisiaan; ehkä kunnioittaneetkin. Nyt on kuitenkin kaikki muuttunut ja olemme äkisti taas mies ja vaimo. Vaistojensa varassa hamuileva pari joka sovittelee solujaan yhdeksi. Nussimme sohvalla hellästi haluten uutta lasta, jota emme voi saada.

Kirjoittamiseni yhteistä vaellusvuosistamme jää siihen. Olemme molemmat palanneet matkaltamme tuttuun ajan ja paikan maailmaan kokemaan arkipäivää. Mitään ei tarvitse muistaa tai unohtaa, terapiat ovat turhia. Riittää kun nussii ihmislapsen paatoksella jatkuvuutta geenitarhallemme. Toteutui se tai ei. Käsky oli selvä. Evoluutiolle eivät kelpaa pelkät ajatukset tai hullujen lapsenmieli, eivätkä edes aidot tunteet. Se haluaa vain eläviä toisiinsa sopivia soluja jotka pystyvät rakentamaan uuden ihmisen ja antamaan sille uusia mahdollisuuksia. Ja se saa yrittämään aina uudelleen.

Päiviä ei pidetä varsinaisesti sairaana, vaan ajoittaisen hermostuneisuuden katsotaan kuuluvan hänen elämäntilanteeseensa. Luovan ihmisen luonnollista tuskaa. Koskaan aikaisemmin hän ei ole kuitenkaan mennyt näin pitkälle ja yrittänyt vahingoittaa itseään, ja ihmettelen ettei Reiska reagoinut tuon vahvemmin asiaan. Päätän soittaa hänellä, keskustella vakavasti kaikesta ja saada selville koko tilanteen.

Tiedän aina etukäteen Päivin pienistä varoittavista merkeistä – katseessa käväisevästä villistä ilmeestä ja epäloogisista suutahduksista – milloin hänen hysteeriset kohtauksensa lähestyvät. Ne ovat kuin epilepsiaa, ja hänen silmänsä alkavat räpytellä kiivaasti katseen karatessa jonnekin tuntemattomaan maailmaan. Maailmaan, jota hän ei pysty jakamaan kanssani. Kohtauksen jälkeen on kaikki taas ennallaan ja hänen syvällinen älynsä näkee kaiken ympärillään toisiinsa kuuluvina ja vuorovaikuttavina asioina.

Näistä näkemyksistä syntyvät hänen kuuluisat taulunsa. Juuri tuo hänen maailmansa kokonaishahmoisuus ja terävät yksityiskohdat sekä fantastisen yksinkertainen loogisuus ovat hänen tavaramerkkinsä ja neroutensa. Käsitellä aiheensa kokonaan.

Olen seurannut hänen kehitystään jo yli vuosikymmenen, mutta en vieläkään ole löytänyt kaiken avaavaa avainta hänen ajatuksiinsa. Rakastan hänen älyään ja luonteensa luonnollista oikeudenmukaisuutta, rakastan hänessä naista, itsenäisyyttä ja viettien täysipainoisuutta.

Hän on aina jonkunlaisessa biologisessa alkutilassa ja elää joka solullaan vaistojaan. Rakastan häntä koska ilman häntä en olisi mitään. Olen kuin jonkunlainen luonnollinen osa hänestä ja palvelen hänen tarpeitaan kuin uskollinen, mutta omapäinen koira. Ja eniten silloin kun taistelen tuota tunnetta vastaan.

Olemme jo kauan sitten tulleet yhteiselämässämme siihen vaiheeseen, jossa vuodet sulavat yhteen eikä jotain erityistä hetkeä pysty enää johtamaan määrättyyn vuosilukuun. On vain se kesä tai se syksy… Samaan tapaan kuin fyysisen kuoleman hetkellä tulvivat kirkkaat kuvat elämästämme sekunnin murto-osassa mieleemme, näen nyt suhteemme vuoren laelta. Näen kaiken tapahtuneen yhdellä silmäyksellä ja ymmärrän asioiden merkitykset ja syysuhteet kokonaan.

Ristiriitaisuuteni vaivaa ja kuljen järjen ja hulluuden rajamaastossa. Pelkään menettäväni kontrollin.  Soitan Reiskalle, joka varaa minulle ajan seuraavaksi päiväksi.

Vastaanotolla hän on aivan erilainen kuin kapakassa, jossa olemme usein väitelleet ja riidelleet, koska olen mustasukkainen Päivistä.  Epäilen, että he ovat nussineet karkumatkojeni aikana ja että heillä on enemmän yhteistä kuin Päivillä ja minulla. Kostoksi olin sitten eräissä rantasauna bileissä nainut Reiskan silloista vaimoa Birgittaa. Emme siis ole ystäviä enkä ymmärrä miksi hakeudun hänen luokseen – ehkä juuri siksi.

Kerron Päivin raskaudenkaipuusta ja siihen liittyvistä ajatuksistani. Hän kuuntelee katsellen muualle ja sanoo sitten ilmeettömästi:

–  Normaalia haluta hedelmällisyyden lopussa lasta, vai mitä?

Vastaan rauhallisesti:

–  Ei sitä enää, vaikka munasarjahoidot voisivat tehdä mahdolliseksi, mutta usein tulee sitten muita ongelmia. Solut ovat jo väsähtäneet tuottamaan uutta ja kehitysvammaisia lapsia syntyy oman itsekkyyden takia jälkiuunituotteina. Se ei ole oikeudenmukaista ketään kohtaan.

Hän sanoo:

– Sinä haluat voittaa keskustelun, et apua pelkotiloihisi. Olisi kai parempi, jos juttelisit jonkun toisen kanssa. Birgit on mukava ja tehän tunnette toisenne intiimistikin eikä teidän tarvitse valehdella itseänne käyntiin. Soitanko?

Birgit on Reiskan vaimo, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä.

–  Et soita, perkele, mieluummin juttelen Päivin kanssa asiat halki yön hämärässä.

–  Hyvä idea, hän tokaisee ja vastaanotto on ohitse.

Kaivaessani lompakkoani, hän tekee torjuvan eleen ja sanoo:

–  Kaverin kanssa keskustelu ei maksa mitään.

Molemmat nyökkäävät ja olemme sujut entisistä.

Olen ovella, kun Reiska sanoo:

–  Kuule Mikko, tiedän että tämä on lääkärinetiikkaani vastaan, mutta olkoon.

Hän kaivaa arkistostaan vanhan kellertyneen muistiinpanon ja sanoo:

–  Tämä on niiltä ajoilta, kun Päivi kävi ensimmäisiä kertoja luonani.

Hän ojentaa muistion minulle. Otan ahneesti paperit ja istun lukemaan välittämättä Reiskan ammattimaisen uteliaista katseista. Oli varmaan ansa ja hän halusi kellistää minut, mutta en välittänyt.

Istun ja valmistelen keskustelua Päivin kanssa. Ongelmia on useita, joista jotkut ovat vakavia. Hänellä on todella ollut suuria rasituksia kahtena viimeisenä vuotena ja vuosi sitten hän oli muutaman päivän mielisairaalassakin. Siellä häntä oli vaikea saada yhteistyöhön, koska hän käsitti hoitolaitoksessa vierailunsa pelkästään lepäämiseksi. Ehkä se olikin tärkeintä juuri silloin. Se antoi samalla ympäristölle hyödyllisesti varoittavia signaaleja hänen tilastaan.

Tunnen sekä iloa että pelkoa tulevaa keskustelua kohtaan, mutta en ole kuitenkaan hermostunut tai jännitä liikaa. Sitä vastoin olen raskas, väsynyt ja palelen alkavan influenssan kourissa ja tiedän, että tulen venyttämään sietokykyäni pitemmälle mitä minulle on hyväksi.

Tunnen Päivin entuudestaan hyvin ja tiedän, että minulla on oltava hyvä suunnitelma keskustelun kululle. Minun on saatava hänet tietoiseksi, että kysymyksessä on yhteistyö. Molempien osapuolien on osattava kuunnella, kysyä, odottaa ja ottaa vastaan. Pidän haasteesta mutta pelkään epäonnistuvani. Tämä saa adrenaliinin nousemaan, mutta ei kuitenkaan siinä määrässä, että siitä olisi varaa keskustelun onnistumiselle. Ensimmäinen tavoite on saada hänet mukaan minun ehdoillani niin, että emme samalla menettäisi hänen etujaan näkökentästämme.

Kirjoitan ylös asioita, perustavia auki olevia kysymyksiä, ja yritän kuvitella joitakin vastauksia etukäteen. Yritän löytää tien niistä edelleen mielikuvituksessani. Hengitän muutaman kerran syvään ja tunnustelen, olenko tarpeeksi lämmin voidakseni kääntää huomion pois omasta ruumiistani, voidakseni kuunnella tarkkaavasti ilman että väsyn jännitteestä. Tarkistan kello, ja kirjoitan PC:ni potilaskortisto-ohjelmaan tapaamisen lähtökohdan. Olen yhä enemmin keskittynyt tehtävääni. Tämä on ensimmäinen kerta, kun tapaan näin tiedostettuna ja etukäteisellä suunnitelmalla ystävän, jolla on tämän kaltaisia ongelmia. Ovelle koputetaan. Tallennan kirjoittamani väliaikaisen lokitekstin ja pyydän hänet sisään.

Näen hänen hermostuksensa, jossa on hitunen hysteriaa päätellen hänen nykivistä ilmeen vaihteluistaan. Yritän aluksi käyttää kevyttä tuttavallista sävyä, sanon:

  –   Hei, mitä sinä…jne.

En saa vastausta ja päätän siirtyä heti ammattimaisemmin asiaan.

Sanon:

 –  Istu, ole hyvä” ja hän tottelee konemaisesti.

Ymmärrän heti, ettei hän pysty ainakaan heti normaaliin keskusteluun, ja pelkään epäonnistuvani. Kysyn, saanko tehdä muistiinpanoja keskustelusta ja korostan erityisesti keskustelu-sanaa. Yllättäen hän ikään kuin herää ja sanoo:

 –  Haista paska, en minä ole hullu tai lapsi. Olen täällä koska Mikko halusi. Minulla on ollut vähän vaikeuksia motivoitua työhöni ja turhautuneena olen purkanut raivoni Mikkoon. Siitä syystä olen velkaa hänelle ja teen niin, kun hän toivoo, siinä kaikki.

 –  Hyvä, oikein hyvä. Voitko tarkentaa hiukan ja kertoa konkreettisesti jonkun tapauksen. Ehkä syy on yhtä paljon Mikossa.

–  Ei ole Mikossa, hän sanoo kiivaasti, ja jatkaa.

–  Mikko on okei, Mikko on aina okei. Enkä minä välitä, että se joskus karkaa, käy huorissa ja juo. Se rakastaa minua, se riittää.

–  Entä työsi? Olen kuullut tulevasta näyttelystä.

–  Sujuuhan se, minulla on aina jotakin varastossa yhden näyttelyn verran. Ongelmana on, että vernissan käry tekee minut hulluksi enkä aina jaksa keskittyä tarpeeksi. En osaa kuitenkaan lopettaa ja yritän väkisin pitää kiinni ideasta. Jos hellitän, on se poissa ainaisesti. Seison myöhään yöhön katsellen viimeisen siveltimenvedon kohtaa ja yritän jatkaa. Mikko raahaa sitten minut puoliväkisin sänkyyn ja jos se on humalassa, niin se haluaa naida heti. Minä en pääse mukaan ja sen rytkyttäessä minua takaapäin ajattelen pelkästään tuota perkeleen kohtaa kankaassa. Sano Repa, olenko minä todella hullu.

–  Et ole,

vastaan häkeltyneenä. Olen hänen vankinaan ja etukäteissuunnitelmat keskustelun kulusta hukassa. Yritän ryhdistäytyä, en saa mennä sanavirran kyytiin ja antaa hänen kertomuksiensa viedä minua mukanaan.

 –  Oletko kokeillut rauhoittavia lääkkeitä?, kysyn mahdollisimman lääkärimäisesti palauttaakseni keskustelun uomiinsa. Haluan kontrolloida keskustelua ja itseänikin.

 –  En, joskus polttelen pilveä, jos satun sellaiseen seuraan. Minua alkaa kuitenkin aina pelottaa kaikki ja sen taltuttamiseksi minun on sitten juotava litratolkulla olutta. Kyllä sinä tiedät, mitä se on.

Hän on nyt selvästi rauhallisempi, mutta olen silti varovainen ja mietin, kuinka kauan jatkaisin.

 –  Haluaisitko jotakin jolla voisit tasoittaa hermostuneisuutta?

 –  En minä uskalla, koska minä pelkään sen vievän minulta luomiskyvyn, haa, sinä ymmärrät – suuri taitelijatar. Hän nauraa väkinäisesti hitusen katkera särö äänessään.

Olen yllättynyt hänen johdonmukaisuudestaan ja miten hän pystyy löytämään lintuperspektiivin itsensä seuraamiseen. Olin odottanut paljon pahempaa, sillä olin monta kertaa tavatessamme ollut huomioivani islantilaisen Björkin tyylisiä villejä silmäyksiä, jotka viestittävät minulle skitsofreniasta. Hänen hallintansa on kuitenkin täydellistä ja lievennän diagnoosin jo nyt borderline-tapaukseksi. Taiteilijan mielenanarkiaksi, joka aiheuttaa vieroitusoireita säännönmukaista ympäristöään kohtaan. Ajattelen myös Mikkoa. Saatanan sika – se tarvitsisi muunlaista hoitoa: luuvitosta turpaansa tai vastaavaa. Huokaan tahtomattani.

Päivi katsoo säälivästi minuun ja sanoo:

–  Eikö tohtori-setä kestä enempää?

–  En minä sitä”, ja sanoin suoraan:

–  Perkeleen Mikko. Siitä ei kai ole apua sinulle.

Näen, miten hän käpristyy kasaan eikä puhu mitään.

–  Mikko kirjoittaa taas ja juo, vai mitä? Eihän se lyö tai muuta sellaista?

–  Ei, ei, ei koskaan. Jos se pahoinpitelee minua, niin sitten kyrvällään. Minä annan sille koska minulla on aina huono omatunto ja siksi ettei se menisi etsimään naisia muualta. Et sinä kuitenkaan ymmärrä, minä todella rakastan sitä. Se on uhrannut elämänsä minulle kokonaan eikä sen typerät syrjähypyt ja muut tepposet merkitse mitään. Se selittää aina tarvitsevansa kokemuksia pystyäkseen kirjoittamaan. Entä sitten? Minäkin haluan kokemuksia.

 Hikoilen ja alan väsyä, minulla on varmasti kuumettakin. Päätän lopettaa tähän ja sanon:

–  Lopetetaanko tällä kertaa? Voitaisiin tavata huomenna, jos haluat jutella lisää.

Päivi katsoo minua hölmistyneen hätäisenä:

–  Tässäkö se sitten olikin?

Keskusteluterapian paras keino on lopettamisessa. Ovi on jo raollaan ja potilas näkee valon sen raosta. Kun lääkäri sitten tylysti ilmoittaa keskustelun olevan ohitse ja paiskaa oven kiinni, tulee kiire saada jalka ovenrakoon. Se pakottaa näkemään tilanteen ja avun tarpeen. Tässä tilanteessa aina mietin mitä tehdä. Sääntönä on kuitenkin olla kategorinen ”Jos potilas ei kestä painetta, tarvitsee hän muuta apua eikä keskusteluterapia ole sopiva hoitokeino”. 

 Juttelimme kuitenkin lopuksi ystävinä jokapäiväisistä asioista ja minusta Päivi on kirkkaampi ja enemmän maanpinnalla kuin osasin odottaa. Katson hänen päässeen jonkun verran eteenpäin tilanteiden hallinnassa. Tarve tiukentaa otetta oli myös vähäisempi kuin odotin. Rentoudun itsekin, kun ajattelen ettei Päivi ole välittömässä kriisissä.

Kaiken kaikkiaan olen aika tyytyväinen keskustelun tuloksiin. Läpikäydessäni keskustelun mielessäni kirjoitin muistiin: Olen tyytyväinen, koska en mennyt sanavirran kyydissä ja antanut hänen kertomuksiensa viedä minua mukanaan   Pystyin ohjaamaan hänet oikeille raiteille ja muutaman kerran koin hänen osoittavan aitoa luottamusta minuun. Hän on myös rauhallinen puheissaan ja ilmeissään, sekä kokee selvän asiayhteyden, niiden tilanteiden välillä joista hän puhuu. Hänen päätelmänsäkään eivät ole niin yksioikoisia kuin pelkäsin.

Tuntuu aina raskaalta, jos näkee ongelmansa suurena yhtenäisenä seinänä, siksi on parempi ottaa esille yksi ongelma kerrallaan. Tätä minun on harjoiteltava. Päästin liian monta asia samalla kertaa pinnalle. Tuttavien kanssa ei ole helppo löytää heti tilanteeseen sopivaa asennetta. On pakko unohtaa henkilökohtaiset seikat ja keskittyä olennaiseen. Tietysti siitä on hyötyäkin, että tuntee potilaan hyvin yksityisestikin. Ei tarvitse alkaa väsyttävää kissa ja hiiri -leikkiä asioiden esiin onkimiseksi. Molemmat tietävät toisen tietävän eikä ole mitään peiteltävää. 

Olenkin varma, että voin keskittyä jatkamaan keskustelupohjaista terapiaa.   

Olen kuin hypnoosissa ja tuijotan eteeni; olen löytänyt yhden niistä kaapeista, jossa suhteemme kätki hyljättyjen tuntemuksien luurankoja. Reiska tulee kohti ja tunnen määrätöntä kiitollisuutta häntä kohtaan. Hän hymyilee hilpeä ilme silmissään ja sanoo:

–  Hei Mikko, mennäänkö kaljoille, jätän auton pihaan.

Menemme kantapaikkaani torinlaidalle. Kysyn Reiskalta, onko hänellä isokin pino Päivin sielunelämää. Hän tunnustaa kirjoittavansa kaiken muistiin, mutta ei voisi näyttää enempää. En usko, että olisin jaksanutkaan.

–  Sinä olet rakastunut Päiviin, sanon äkisti ja näen hänen ilmeestään asian oikean laidan.

–  Te olisitte sopineetkin paljon paremmin yhteen kuin me ja minusta tuntuu, että Päivi rakastaa sinua kuin isäänsä ja minua kuin renttua, jatkan sarkastisesti.

–  Olette varmasti naineetkin, sanon sitten karskimmin, vaikka minun on vaikea kuvitella heitä samaan sänkyyn.

Sitä paitsi Päivi olisi kertonut asian tai jättänyt minut ilman pienintäkään kursailua, jos hänellä olisi ollut joku toinen. Hänen elämäänsä ei sovi tuon kaltaisia valheita. Se, että hän on sietänyt minun satunnaisia syrjähyppyjäni, on ihan eri juttu, koska hän katsoo sen kuuluvan luonteeseeni. Onneksi minä en ajattele noin ja osaan hävetä asian laitaa.

–  Ei olla. Yritin kerran, kun hän istui sylissäni, mutta hän katsoi minua niin vihaisesti, että sen jälkeen ymmärsin paremmin. Olin pettänyt luottamuksen, jota en koskaan ole saanut anteeksi, sanoo Reiska vaisusti.

Hänen tunnustuksensa ei tosiaankaan saa minua tuntemaan itseäni voittajaksi. Jotenkin olen alitajuisesti toivonut, että Päivi olisi pettänyt minua syntieni päästöksi tarvittavan verran tai edes kerran. Nyt on kuitenkin niin, että hän on valinnut minut välttämättömäksi tarpeittensa tyydyttäjäksi ja muokannut sitten haluamakseen ruumiin kosketuksillaan, eikä muita ole.

Rakastellessamme olemme kuin yksi ja sama vietti, tahdistettu nautinto jossa hengitämme sielumme toisiimme kaksi kertaa viikossa. Se on kuin pakollinen tankkaus, jotta pystyisimme jatkamaan työtämme.

Se, että minulla on enemmän vapauksia, johtuu siitä, että tarvitsemme kosketuksia ulkopuoliseen elämään. Seikkailuni ovatkin aivan kuin menisin lihakauppaan ostamaan illallistarpeet, joita sitten nautimme kotiin tultuani kynttilän valossa kovalla lankkulattialla tai vastavalmistuneen taulun päällä öljyväreihin tuhriutuen.

Reiska seuraa katseeni harhailua ja sanoo sitten:

–  Mikko, minä pidin sinua aluksi mitättömänä heittiönä, turhanpäiväisenä huijarina joka eli Päivin siivellä ja leikki asiantuntijaa. Myöhemmin vihasin sinua, koska sinulla ei ollut moraalia ja selkärankaa antaa olla. Olisin voinut tappaa sinut, jos olisin saanut tilaisuuden siihen. En Birgitan takia, koska se ei merkinnyt mitään ja tiesin hänen nussivan jokaisen potilaansa kanssa, oli ne sitten miehiä tai naisia. Vaan Päivin takia, ei siksi mitä hän on kertonut, vaan mustasukkaisuudesta, sillä rakastin ja rakastan yhä häntä. Näin on. En kuitenkaan enää usko asiaani ja jostakin merkillisestä syystä olen myös alkanut pitää sinusta jonkunlaisena välttämättömänä osana häntä.

Kuuntelen tarkkaan ja olen helpottunut koska hän samalla paljastaa päässään asuvan suhteen Päiviin yksipuoliseksi. Olisin löytänyt hänen kertomuksestaan Päivin vastarakkauden, jos sitä olisi ollut, olin nuuskinut jokaisen tavun ja äänen vivahteen, enkä ollut löytänyt mitään. En kuitenkaan halua kuunnella enempää ja tiedän, että muutaman kaljan jälkeen puuroutuisi juttu saman toistelemiseksi. Siihen minulla ei ole tunnelmaa, vaikka olenkin hänelle velkaa jonkun korvallisen verran yksityisiä tunnustuksia. Psykiatrina ja harjaantuneena lukemaan ihmisten kehonkielestä asioita hän ymmärtää ajatukseni ja sanoo:

–  Ei enempää, lupaan, ei enempää. Mikko, sinä ymmärrät, etten voi olla tohtorisi enkä Päivinkään, nyt se on loppu. Piru periköön, loppu, ja sillä siisti.

Kysyn vain:

–  Mennäänkö?

Hän vastaa hilpeää ilmettä tavoitellen:

–  Mene sinä vaan, minä otan vielä viskin, ja jatkoi:

–  Ei minulla ole mitään hätää enää. Minulla on nainenkin, poliitikko. Upea ja vaikutusvaltainen daami, joka kerran viikossa päivittää minulle maan asioiden todellisen tilan.

Olin kuullut juoruja asiasta ja tunnen naisen eikä puheita ole vaikeaa uskoa todeksi.

Erosimme sovussa ja lupasin tilata ajan Birgitalta.