12. Luku (Birgit)

luku12

Birgitalla on kummallinen töksähtelevä tapa mennä heti asian ytimeen ja kadehdin heti tuota pelkkään olennaiseen keskittyvää naista. Se johtui kai hänen asemastaan jossa ei tarvinnut sovitella asioita ihmisten mukaan. Vaistoan hänen ylivertaisen älynsä kylmyyden. Hän näki lävitseni ja kysyi ilman johdatteluja:

–  Sinä pelkäät Päiviä.

–  Miten niin – ai, koska hän on älykkäämpi ja henkisempi. Ole varma, en pelkää.

–  Kaikki miehet pelkäävät häntä naisena.

–  Jos pelkään, pelkään koska käsieni välissä on jotakin kallisarvoista jota en halua rikkoa.

Kuuntelin itseäni jostakin kaukaa ja inhosin samalla omaa teennäisyyttäni. Pelkäsin häntäkin; Ruiskukan värisien silmien poratessa teennäisyyttäni hän sanoi vain,

–  Hölmö

Hän kumartui lähemmäksi kuin lukeakseen silmieni liikkeistä mitä ajattelin. Nojautui sitten takaisin äskeiseen asentoonsa, mietti hetken ja sanoi.

–  Lopetetaanko tähän, parempi molemmille? Kaapissa oikealla on äsken avattu viinipullo ja laseja.

Tiesin mitä se tarkoitti, ja raivo täytti mieleni. Hän riisuutui ja hymyili epäröinnilleni aivan kuin vastustukseni olisi ohjelmoitu käyttäytymiseeni ja kuului luonnollisena osana terapiaa. Se oli julmaa alistamista, joka ivasi kaikkea, mikä oli minulle pyhää.

Se, että hän kuului eliittiseen ryhmään, joka kolusi taidenäyttelyt ja ensi-illat kutsuttuina vieraina ja joita Päivi piti ystävinään, oli osa absurdin näytelmän tehosta.

Itse olin visusti pysynyt erossa tuosta joukosta, ei näyttelyjen avajaisia, ei alituisia kutsuja ja ensi-iltoja. Minulle oma seurani oli tarpeeksi. Omat ystäväni olin karkottanut jo nuorena tahallisesti loukkaamalla, unohtanut merkkipäivät ja vastaamatta yhteydenottoihin, näillä oikuilla happanee vuodessa tai kahdessa syvinkin ystävyys.

Seuraavana päivänä Birgit soitti minulle ja pyysi tulemaan heti, jos mahdollista. Hän vaikutti pelästyneeltä ja ihmettelin miksi hän soitti juuri minulle. En tosiaankaan voinut kuvitella olevani hänen silmissään mies jolta haettiin apua minkäänlaiseen hätään. On totta, että en osaa pelätä oudoissa ja yllättävissä tilanteissa ja siksi todellisen hädän sattuessa saatan vaistonvaraisesti toimia oikein – sittenkin olin kumma valinta.

Birgitin äänensävyistä päättelin tarvitsevani taksin ja pullon konjakkia. Auto ja pullo löytyivät ja kohta olin hänen vastaanotollaan. Tuskin ehdin soittaa ovikelloa, kun hän oli ovella ja tuijotti kummallisen näköisenä minua.

–  En ole aave, yritin leikkisästi, mutta hän katkaisi vitsailuni sanomalla,

–  Reiska on kuollut, ampui itsensä yöllä toimistossaan. Soitti puhelinvastaajaani ja kertoi sinun auttaneen ymmärtämään, ettei uniensa kanssa voi olla naimisissa.

Sitten hirvittävä pamaus, lyhyt korina ja minusta oli tullut leski. Lakoninen tilitys vaihtui rajuihin nyyhkäisyihin ja heräsin ällistykseltäni puristamaan hänen vapisevan ruumiinsa syliini.

Menimme sisälle ja kiitin kaukonäköisyyttäni ottaessani konjakkipullon mukaan.

Kerroin Birgitille aiemmasta tapaamisesta mahdollisimman tarkkaan, kuten on yleinen tapa, kun puhutaan viimeisestä tapaamisesta juuri ennen kuolemaa. Jokaisesta muistikuvasta ikään kuin etsitään ennakoivia merkkejä tapahtumalle ja viimeistä viestiä joka oli tarkoitettu synninpäästöksi kaikkein läheisimmilleen.

Omakohtainen surun tunne on mahtava syvä elämys joka antaa läheisen kosketuksen olemassaolon perusarvoihin. Toisen surun osallistuminen on jotakin aivan muuta ja minä en ollut menettänyt mitään päin vastoin.

Joimme konjakkia ja juttelimme menneistä. Hän kertoi rakkaudestaan, luopumisestaan ja syyllisyyden tunnosta. Reiskan pettäminen ei ollut merkinnyt hänelle mitään, vaan tunteettomuus. Hän kertoi, miten heidän yhteiselämä prameiden häiden jälkeen muuttui impotentiksi kosketteluksi ja riisit olivat tuskin rapisseet hääkaavuista, kun kaikki oli jo ohi.

– Vittu, se nai minut päästäkseen pahoista puheista selkänsä takana ja koska kaikkien mielestä olimme upea pari. Minulle se merkitsi enemmän ja kuvittelin kaikenlaista. Hän oli jo valmis ja itsekin olin lääkärinvalaa vailla samalla hyllyllä.

– Olimme kaksi juuri valmistunutta psykiatria, jotka kiertelivät totuutta loputtomilla akateemisilla keskusteluillaan. Puhuimme muka asiasta ja analysoimme toisemme menemättä sänkyyn kertaakaan. Emme pystyneet edes puhumaan nussimisesta muulla tavoin kuin sosiaalisena ilmiönä johon oli biologisetsyyt.  Herran jumala, mikä onnellinen avioliitto. Hän rakasti Päiviä kuin madonnaa ja minua kuin pappi huoraa. Alku aikoina yritin sitäkin ja aloin pukeutua iltaisisin kahden kesken kuin huora, mutta se sai Repan raivostumaan ja sanoi vaativansa testamentissaan, että pukeutuisin samalla tavalla hänen haudallaan.

–  Nuuhki varmaan salaa pikkupöksyjäni ja mutisi rumia sanoja, mutta ei uskaltanut päälle, koska se oli syntiä ties ketä kohtaan. Tiedän, että hänellä oli joskus naisia, mutta arvaan heidät pelkiksi potilaiksi, joita hän kuunteli ilmaisiksi. Vasta parin vuoden näivettymisen jälkeen annoin periksi ja hain seksiä muualta. Ei puhuta niistä, kyllä muut ovat puhuneet selkäni takana jo syrjähypyistäni tarpeeksi  muutenkin. Sinulta olen aina saanut enemmän.

Birgitin vuodatus oli äänensävyiltään lakonisen ilmeetön, mutta näin miten hänen ruumiinsa täyttyi tunteista, jotka piilottelivat sanojen takana ja lopulta hän purskahti lohduttomaan itkuun. Annoin hänen kaivautua syliini ja purkautua kokonaan.

Välillä hän vinkaisi henkeä haukkoen,

– Reiska oli hyvä mies, rakaskin – sillä vaan ei seisonut minulle, hän itki taas katkerasti

– Se ymmärsi minua ja antoi anteeksi.

Konjakki alkoi vaikuttaa ja äkisti hän nukahti kuorsaten kuuluvasti. Tunsin hellää myötätuntoa häntä kohtaan ja kannoin hänet sohvalle. Lyhyt mekko paljasti hänen paljaan haaransa, joka oli yhtä surullisen musta kuin huoneen suru. Suutelin hänen otsaansa ja menin pois.

Oikea suru on kirkastumista; syvä tunne. Birgitta oli rakastanut häntä enemmän kuin oli tiedostanut. Reiska oli ollut turvallinen maisema, jossa Birgitta oli voinut toteutua oman tahtonsa mukaan. Hän oli kirjoittanut muutaman kirjankin parisuhteista.

Olin lukenut ne ja kateellisena etsinyt niistä puutteita, mutta lopulta tunnustanut, että hänen kirjansa olivat parempia kuin käsitykseni hänestä ihmisenä.

Se lyhyt sukupuolisuhde joka meillä oli ollut joku kesä sitten johtui osaksi siitä, että olin halunnut paljastaa hänen motiivinsa ontoiksi ja olemattomiksi. Yritin kai todistaa, että pelkkä trendi ja hyvä kustannustoimittaja olivat hänen kirjojensa salaisuus. Kadehdin myös sitä materiaalia, jonka hän sai työnsä kautta vaivaa näkemättä.

Rakastelumme jälkeen hän luki runojaan ja novelleja, jotka olivat herkkiä ja älyllisiä. Myös kielellisesti ne olivat täysin valmiita ja koin alemmuuden tunnetta hänen kertoessaan kirjoittavansa kaikki tekstinsä vain kertaalleen.

Sanoin hänelle tunnustukseksi,

– Hyvin ajateltu on hyvin kirjoitettu, mitä sitä jahkaamalla muuttamaan.

Olimme aivan avoimia himossamme ja kokeilimme kaikenlaista, ärsyttäen haluamme sietopisteeseen. Lopetin suhteen koska rakastin Päiviä ja viettiorgiamme turmelivat sen puhtaan varjelevan tunteen, jolle rakkauteni perustui.

Kerroin kotiin tultuani Päiville Reiskan kuolemasta ja mustasukkaisesti tarkkailin hänen ilmeitään. Päivi oli aivan rauhallinen ja sanoi vain surullisesti,

– Reiska parka, ja pyyhkäisi asian mielestään kuin hiuskiehkuran otsaltaan. Tämä jäi vaivaamaan minua, mutta en puhunut asiasta enempää.

Viikon kuluttua olivat hautajaiset, epätodellinen groteski tapahtuma jossa kyyneleet olivat muodollisia. Birgitta oli päätynyt pitää pienimuotoiset lähtiäiset vain lähisuvulle ja Päiville ja minulle jotka hänen mukaansa olivat asianosaisia. Se vaivasi molempia. Kaukaisimmat sukulaiset ja tuttavat hän oli hoidellut listasta panemalla Hesariin kuolinilmoituksen, jossa syyksi mainittiin ”omankäden kautta”, oli sitten soitellut Rotarit, vapaamuurarit, osakunnan, lääkäriliiton ja veljeskuoron ettei tarvinnut tulla joka lienee ollut suuri helpotus kaikille ei kutsutuille.

Leski oli pukeutunut räikeän punaiseen kireään mekkoon ja meikannut itsensä kuin huora. Hän oli syntisesti säkenöivän kaunis seisoen piikkikorot kokonaan uponneena saviseen hiekkaan. Rauhallisella äänellä hän luki pätkän muistiinpanoistaan, joita hän oli tehnyt toimiessaan psykoanalyytikkona miehelleen. Vähälukuinen hautajaissaatto oli ällistynyt ja kuunteli lamaantuneena pikantteja yksityiskohtia salaisista ajatuksista, joita Reiska oli vaimolleen kertonut. Taustalla soi pikkuruisen matkaradion kasettinauhuri Reiskan toivomaa musiikkia.

Reiskan veli yritti väkisin sulkea nauhurin, mutta antoi periksi Birgitan huitaistessa nyrkillään miestä poskeen. Syntyneestä hermostuneesta hälinästä välittämättä Birgitta sanoi aivan kylmästi,

– Reiskan viimeinen tahto oli pukea minut huoraksi ja että lukisin hänen todellisia ajatuksiaan, muistaisin avioliiton alkuaikojen roolileikit, psykiatrina hän halusi kai näyttää sormeaan viimeisen kerran.

– Musiikin hän valitsi itse, eikä sitä ole muiden sormeileminen. Kahvitarjoilu lähiomaisille kotonamme kello 17.  ja jokaista odotetaan paikalle. Repalla oli jotakin asiaa ja kirje avataan vasta kaikkien siskoksien ollessa paikalla, joka oli pila tai juridinen termi, koska hänellä oli vain yksi veli.

Sitten hän jatkoi tarkoituksellisen yksitoikkoisella äänellä lukemistaan. Vieraat poistuivat pakokauhun valassa, kun suvun intiimit salaisuudet paljastuivat yksi kerrallaan. Juoppohullun isän öiset itkut pikkupojan sängyn päässä, äidin miesvieraat, isoisän vankilareissut.

Onnistuneiden ihmisten onnistuminen on usein epäonnistumisen peittämistä, ajattelin kuunnellen rastaan räksytystä läheisessä puussa. Lopulta ei jäljellä ollut muuta kuin Birgitta, Päivi, minä ja pappi.

– Vittu, perkele, kirkui hysteeriseksi muuttunut Birgitta ja potki kapeakorkoisilla kengillään hiekkaa hautaan,

– Isän, pojan ja pyhänhengen nimeen.

Menin lopulta hänen luokseen ja sanoin,

– Mennäänkö, nyt se on ohi. Hämillinen tuttu pappi nyökytteli ja jäi mutisemaan rukouksiaan meidän poistuessa Repan kantakapakkaan, jossa oli tarjoilu kapakkatuttaville ja meille.

Päivi oli ollut koko toimituksen ajan poissaolevannäköisenä hiljaa ja vasta hautausmaalta päästyämme hän purskahti kovaääniseen nauruun. Paksut meikit poskille valuneina Birgit yhtyi hohotukseen ja tunsin itseni hölmöksi, jolta oli jäänyt huomaamatta vitsin pointti. Luulottelemani ihmistuntemukseni oli tiessään ja vihaisena parkaisin naisia lopettamaan rienaamisensa. Mikä vain yllytti naisten iloisuutta.

Päivi otti hellästi kiinni käsivarrestani ja sanoi:

– Se on varmaan Reiska, joka katselee meitä ja nauraa, tai on tunkenut ilkeän itsensä meihin ja pitää hauskaa.

Olin kuullut jotakin tuon tapaista kuoleman yhteydessä aikaisemminkin ja olin itsekin kokenut kummallisen ja täysin sopimattoman riemun tunteen veljeni hautajaisissa. Minua alkoi itkettää ja aivan kuin hajosin vesilammikoksi, enkä pystynyt lopettamaan ennen kuin Birgitta avasi oven puolityhjään kappakaan ja karjaisi Reiskalle ominaiseen tapaan:

– Viskit perkele, joka ukolle ja akalle. Minä maksan.

Tuttu baarimikko toi ripeästi koko pullon baaritiskille ja sanoi,

– Etkä maksa, talo tarjoaa bonuksina Reiskan ryyppäämisen tuotoista.

Sitten hän lukitsi oven ja valkoisella liinalla peitetylle pöydälle katettiin nopeasti höyryävä pitopöytä; kuorittuja perunoita, karjalanpaistia, porkkanapiirakoita, lanttulaatikkoa, paistettua piimää, kotikaljaa, perunalimppuja, vispattua puolukkapuuroa ja ohuita jälkiuunissa paistettuja rapeansitkeitä ruiskakkuja.

Järkiinsä tullut Päivi kieltäytyi viskistä ja söi pelkästään marjapuuroa, ahmimalla annoksen toisensa jälkeen aivan kuin olisi ollut raskaana. Kaikkea oli yllin kyllin, varattuna koko testamentin velvoittamaa julistusta karkuun lähteneelle suvulle.   Söimme ja joimme puhumatta mitään, kunnes olimme ratketa.

– Ja sitten saunaan, hihkaisi Birgitta vieläkin Reiskaa matkien.

Kapakan satunaiset vieraat jäivät syömään tai ainakin juomaan. Me ajoimme baarista napatut pullot käsissämme taksilla Birgitan nyt yksinään isännöimään upeaan taloon. Baarimikko jätti apulaisen hoitamaan hautajaisia ja lähti mukaan. Kopeloi jo autossa repsahtaneen huoran näköistä Birgittaa, ja kaikesta huomasi, ettei se ollut ensimmäinen kerta.  Hurjasta juomisestamme huolimatta olimme täysin selviä tai ainakin se tuntui siltä.

Minua kuvotti ajatus saunasta ja halusin mieluummin kotiin. Päivi ymmärsi tuskastuneisuuteni ja sanoi voivansa pahoin puristaen samalla lujasti sormiani. hän oli taas tuttu rakas Päivini.

Menimme kuitenkin muiden mukana sisälle. Olohuoneessa paloi upea kaasutakka ja kaikkialla oli entisten ystävien ja potilaiden lähettämiä kukkia. Pöydällä oli surusähkeitä ja tavanmukainen suurennettu valokuva Reiskasta.  Birgitta jätti meidät hetkeksi yksin ja torjuttuaan humaltuneen baarimikon hän hävisi sisemmälle taloon.

Jäykistyimme kaikkialla huoneessa olevista surun merkeistä ja seisoimme hämmentyneinä keskellä lattiaa. Tunsin suunnatonta häpeää äskeisen ajattelemattoman ryypiskelyn johdosta. Asiaa ei parantanut Birgitan tullessa takaisin mustassa suruasussa. Kumarana ja alistuneena, ilman meikkejä hän oli kuolemakseen sureva leski, joka pyysi ruokasalinpuolelle hautajaiskahveille. Salavihkaa näytin baarimikolle ovea ja tiesin etten koskaan enää menisi hänen kapakkaansa.

Ovikello soi ja Reiskan ainoa veli, serkut, täti ja vanhainkodista haettu vapiseva äiti tulivat sisään aivan kuin hautausmaalla tapahtunutta episodia ei olisi ollutkaan. Kaikki oli nyt kuin tavallisissa hautajaisissa varovaista kuppien kilinää, kuiskaamalla käytyä keskustelua ja pöydän päässä hiljaa itkevä leski. Tavattoman epätodellista ja totta, aivan kuin hitaassa miltei pysähtyneessä unessa jossa tietoisuus on molemmilla puolilla unta samalla kertaa. Lopulta kaikki seisahtui ja jokainen tuijotteli sakea suru sisimmässään omaan jo raollaan olevaan teleporttiinsa joka veisi ikuisuuden tyhjyyteen.

Testamentista kertova kirje luettiin, jossa Repa toivotti aurinkoista päivää ja mukavaa kesää kaikille mukana olijoille ja poissaoleville. Veljen kanssa yhteinen mökki jäisi kokonaan veljelle ilman lunastusta ja pieni summa rahaa perintökuluihin. Myös Repan hulppea vene ja pieni vanhemmilta peritty metsätilkku siirretäisiin veljelle joka kuului veljen pitämän perintötilan maihin. Veli oli lunastanut tilan jo isän ja äidin eläessä rahoittamaan Repan opiskelun.

Myös Päivi mainittiin ja hänelle oli jätetty pieni Picasson grafiikanlehti hänen siniseltä kaudeltaan, joka esitti rakastelevaa paria.

Päivi pyörtyi ja viime tingassa sain hänestä kiinni, ja estin hänen valumasta lattialle. Silmänräpäyksessä elämä voitti hautajaiset ja kaikki hyörivät Päivin ympärillä, haettiin vettä ja tyrkytettiin haju suolaa. Birgitta oli löytänyt lääkärilaukkunsa ja topakasti komenteli muut syrjään. Jäntevillä sinisuonisilla käsillään hän tunnusteli Päivin valtimoa ja nyökkäsi rauhoittavasti minulle:

– Vähän raitista ilmaa ja kaikki on taas hyvin.

Pieni välähtävä hymy välillämme ja olimme päivittäneet toisemme kaikessa, eikä muuta lohdutusta minun puoleltani enää tarvittu.

Päivin virvottua saatoimme lähteä kotiin surusta kirkastuneina. Olimme käyneet läpi koko luopumisen prosessin muutamassa tunnissa ja Reiska oli ikuisesti poissa elämästämme.

Psykiatrin hautajaiset jossa vieroitushoito oli sisälletty mestarillisesti lavastettuun näytelmään, ainoa poikkeava seikka oli, ettei pääosan näyttelijä tullut kumartamaan aplodeille.