13. Luku (Perintö)

luku13

Tästä lähtien päätimme hoitaa itse itseämme.

Olin lukenut jostakin, että itsensä analysoimiseen voi käyttää itseottamiaan valokuvia ja kirjoittaa mitä tuosta tuokiosta muistaa ja minkälaisia ajatuksia se herättää. En usko kirjoittamiseen terapiamuotona, mutta viimeaikaisten tapahtumien jälkeen olin valmis kokeilemaan kaikkea.

Nuorinainen luonnostelee kyykyssä lukituin lantioin varhaista Picassoa Tate-galleriassa. Ajatuksen keskittynyt yksityisyys luo oman tilansa huoneeseen jonka polttopiste on hänessä. Samaistuminen on telepatiaa ja kuvittelen näkevämme saman. Pidän hänen vaateiden väreihin kirjautuneesta aurasta ja analysoin arasti hänelle kosketuksen. Introverttia älyä yksinäisinä öinä, torjuttua lesboutta, aistillisia hitaita liikkeitä tahdistuneina esteettiseen mietteeseen olemisen tunteessa. Kielettömiä ajatuksia, jossa aistimus on tarkkaa tietoa, värejä jotka puhuvat rauhoittavasti, varjoja jotka ovat ovia. Olen näkevinäni aavistuksen jakomielisyyttä sukissa, korostettu rohkeus on torjuntaa ja torjunta pirstovaa pelkoa.

Metro kumisee jossakin talon alla ja ikkunalasit tärisevät, hän muuttaa asentoa ja lumous on poissa.  

En keksi kuvasta enempää ja jään miettimään kyvyttömyyttäni. Yhä useammin yritän hahmottaa ympäristön suoraan siten kuin aistini välittävät sen, enkä anna omien sisäisten prosessien pilata sitä kauas karkaavilla mielleyhtymillä. Haluan luonnollista loogista järjestystä, jota ympäristö sellaisenaan peilaa.

Merkillinen ajatus kiersi aivoissani etsien muistiini tallennetuista asioista yhtymäkohtia ankkuroituakseen todellisuuteen. Utureunainen kokonaishahmoinen tunne, joka oli liian epämääräinen jäsentyäkseen tarkemmin mihinkään ja jäi vain vaivaamaan taustalle päivänaskareiden pakottaessa eteenpäin.

Työnsin tunteen tietoisesti taka-alalle ajatellen, että niinhän kaikki uusi aina alkaa, pieni liikahdus totutusta ja kehikko on pois kohdaltaan, mikään ei tunnu samalta ja kohta epäilet kaikkea. Ennen suurta mielihyvää tuottaneet pikkunautinnot eivät enää ole mielekkäitä ja elämä niiden ympärillä on pelkkää ajantuhlausta. Todellisuus on muuttunut valokuvaksi, jota otettaessa käsi on tahattomasti heilahtanut.

Päivät toisensa jälkeen ovat kuin menetettyjä tilaisuuksia ja tyytymättömyys kietoo mielen happamenmakuiseen kalvoon jonka alla ajatukset tukehtuvat.

Hautajaiset tulevat usein sarjoina ikään kuin yksi kuolema yllyttäisi toiseen. Päivin äiti Elsa kuoli vanhuuttaan, ensin tuli yksi vaiva ja sitten toinen, eikä tarvittu kuin vuotuinen flunssa niin ruumis petti.

Olimme kaikki saattamassa ja Päivi joutui miettimään menneet uudestaan säädyllisempään muotoon, kuten hän itse kuvasi prosessiaan. Päivi oli kaikkien lemmikki ja ystävällisissä väleissä jokaiseen lukuun ottamatta äitiään.

Lienee tavallista tyttärien ja äitien välillä, mutta jotakin oli tapahtunut jota hän ei kyennyt antamaan anteeksi, jotakin josta hän ei puhunut kenenkään kanssa. Ei nytkään.

Hyvä mummo ja hyvä anoppi, eikä minulla ollut loogista selitystä. Epäilin kuitenkin sen liittyvän Päivin isään.

Hautajaiset olivat yksinkertaiset ja seremonia lyhyt, vaikka surunvalittelijoita riitti jonoksi asti. Hän oli ollut monessa mukana. Päivikin tunsi vain pienen osan paikalle tulleista ihmisistä, mutta useimmat tunsivat Päivin. Elsa oli tietysti ylpeillyt tunnetulla taiteilija-tyttärellään, mutta moni muisti myös jonkun herttaisen episodin lapsuuden ajoilta, jotka saivat Päivin hymyilemään sisäänpäin. Muisti kai eri sisällöllä tai ollenkaan. Päivi itse ei muistellut ääneen koskaan mitään.

Riina ja Jonne olivat tulleet samalla koneella Lontoosta, jossa molemmat opiskelivat ja istuivat loputtomassa keskustelussa jostakin paikallisesta asiasta. He olivat oikeasti siskoksia huolimatta monista erottavista tekijöistä. Leikkineet kestävän siteen lapsina välilleen ja luoneet yhteisinä kesinä luottamuksen toisiinsa luonteittensa perusteella. Tunsivat toisensa läpikotaisin ja olivat silti ystäviä.

Jostain syystä Elsa ei koskaan ollut suostunut osallistumaan meidän löyhään suurperhe sommitelmaan ja oli mukana vain, jos oli pakko. Silti Riina oli ollut Elsalle läheinen ja he olivat pitäneet viime aikoina yhteyttä tiiviimmin kuin Päivi ja minä.

Elsa oli vieraillut säännöllisesti Lontoossa ja asunut Riinan luona, vaikka Jonne oli omasta lihasta periytynyttä. Olin kateellinen Elsan ja lapsien välisestä läheisestä suhteesta johon en itse ollut kyennyt, vaikka he olivat minulle yhtä tärkeitä.

Minun ja lasten välillä oli kaikki ikään kuin itsestään selvää, olimme läheisiä, mutta emme osallistuneet enää toistemme elämään muuta kuin ovella.  Nuoret ihmiset olivat aina menossa jonnekin ja me olimme pelkästään takuuvarma huoltajatiimi, joka palveli kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. Se sopi kaikille hyvin ja luonnollinen sukupolvien etäisyys takasi, että jokaisella oli oma elämänsä ja silti perhekohtainen ulottuvuus, joka antoi perusturvan.

Perhetapahtumissa oli toisin ja silloin käperryimme yhteen ja kaikki aika oli varattu meidän välisiin ja puhuimme vaikeistakin asioista.

Mummon hautajaisten tärkein sanoma lapsille oli, että Päivi ja minä olimme jonossa seuraavina ja meidän kuolevaisuus todentui äkisti heille mahdollisena. Näki, miten he vakavoituivat ja seurasivat katseillaan meitä etsien vanhenemisen merkkejä. Tarjoutuivat kantamaan sitä ja nostamaan tätä, hoitaisivat asioita puolestamme. Se oli hyvin liikuttavaa ja tuntui hyvältä, vaikka emme kokeneet ansaitsevamme huolenpitoa. Vielä vähemmän tarvitsevan apua.

Emme olleet vielä valmiita vaihtamaan osia, mutta annoimme sen tapahtua koska se oli samalla pääsylippu heidän elämäänsä ja aikaansa.  Kuulimme, miten he puhelimessa peruivat jonkun tapaamisen koska Äidin kanssa oli joku puuha tai isän kanssa piti mennä jonnekin.

Muille hautajaisvieraille olin transparentti ulkopuolinen, jolle vain nyökättiin ohimennen Päivin vieressä. Parhaassa tapauksessa käteltiin sanomatta mitään. Olimme hautajaisten presidenttipari jonka ohitse ihmisjono virtasi ja jokaisella oli jotakin sanottavaa Päiville.

Poltettu Elsa saatiin tuhkattua testamentin mukaisesti hänen pihansa ruusupuskiin ja kaikki oli hänen kohdaltaan ohi. Meille tuli yksi madonreikä lisää tuonpuoleisiin, joka imi muiston kerallaan ja hävisi meistä.

Luonnollisen ja odotetun kuoleman yhteydessä elämä normalisoituu nopeasti, vaikka monet käytännön asiat on hoidettava.

Päivi oli ainoa lapsi, eikä perintöriitoja ollut ja Päivistä tuli varakas. Pysyttelin kaukana omaisuudenjakotalkoista ja lakimiehet, kiinteistövälittäjät, jäämistökauppiaat ja muut hoitelivat asiat rintaperillisten Jonnen ja Päivin valvonnassa.

Jotakin siirrettiin suoraan pojalle etukäteisenä perintönä verotuksen takia, kesämökki, lomaosake etelässä, vuokralla oleva kiinteistö kaupungissa jne. Se olisi edullisinta niin, eikä Päivi ollut kiinnostunut kuolemaan liittyvistä raha-asioista lisätäkseen omaisuuttaan vaan päästäkseen yli ikävistä asioista.

Koska tulin perheestä johon ei jäänyt vanhemmilta juuri jakamista oli tämä opintomatka ja seurasin, miten rikkauksia hallitaan kuolemantapauksien yhteydessä, kysyvin katsein ja varovaisin kysymyksin. Ikään kuin kuiskailtiin vainajan korvia vältellen. Hävettiin tarttua Elsan tavaroihin kuin omiinsa ja siksi kaikki helpottuivat, kun jäämistöjä ostava huutokauppias ilmaantui ja antoi köntti summan muutamalla vilkaisulla isommista tavaroista. Helyt ja arvoesineet arvioisi erikseen.

Ajattelin kunnon perintöriita olisi ollut antoisampaa, mutta riitelijät puuttuivat, vaikkapa pojan ahne vaimo kulkemassa kansio käsissä luetteloimassa esineitä ja haluamassa, että Jonne saisi tämän tai tuon, koska piti niin paljon niistä. Jonella ei ollut vaimoa, eikä tietojemme mukaan edes tyttöystävää, emmekä vahingossakaan puhuneet tällaisista asioista, koska emme halunneet lastata omia toiveitamme lasten hartioille. Nykyajassa oli monenlaisia vaihtoehtoja, joihin valmistuimme tiedostottomasti, pelolla, mutta suhtautuen kaikkeen heidän yksityisasiana. Emme halunnet menettää heitä mistään syystä.

Päivi otti äidinkodistaan vain isänsä vihkisormuksen ja valokuva albumin ja kaiken muun, joka ei kelvannut Jonnelle tai Riinalle saisi myydä kuolinpesänä. Minultakin kysyttiin ja sanoin mielelläni ottavan haltuuni Päivin isän rahakokoelman, jos kukaan ei halunnut. Päivi hymyili ja silitti poskea,

Totta kai kulta, mitä hyvänsä.

Kassakaapista löytyi testamentti jota kukaan ei kiistänyt ja Riina sai saman suuruisen summan käteisvaroista kuin Jonne ja erityisesti sinisellä timantilla varustetun sormuksen. Näin Päivin reagoivan koska se oli perintökalu ties miten kaukaa ja poisannettuna se sisälsi viestin, mutta läpikäytyään nopeasti taas uuden raidan äidin ja tyttärien välisiä hän siunasi asian lempeällä ilmeellään.

Minutkin mainittiin testamentissa hyvänä vävynä, josta palkinnoksi sain antiikkisen auton, joka oli levännyt talissa pressunalla neljäkymmentävuotta, eikä sillä ollut ajettu muutamaa tuhatta kilometriä enemmän.

Kävin noutamassa sen ja ensimmäisessä jarrutuksessa pettivät ikivanhat tiivisteet ja auto pysähtyi vasta edellä ajavan puskuriin. Kallisjuttu ilman vakuutuksia ja rekisteröimättömällä autolla törmäämisestä. Viranomaiset täytyi pitää loitolla, jonka vahingon kärsinyt oivalsi naamastani ja hänen vääntynyt puskuri maksoi minulle enemmän kuin koko rähjä autonsa.

Auto hinattiin korjaamoon ja katsastettiin rekisteriin. Seuraavalla ajokerralla se syttyi palamaan koska se ajamattomana oli ravistunut, kumiletku halkesi ja jäähdytys petti. Nyt oli laskuna pelkästään pois hinaaminen.

Myin sen satasella, koska minulla ei ollut enää varoja tähän perintöön.  Epäilin Elsan pitäneen minua aina pyrkyrinä ja nauroi taivaassaan onnistuneelle kepposelleen. Hänelle olin käki, joka oli muninut kotkanpesään.

Tunne-elämänsä riepotuksessa alati eläville ei riitä pelkkä päätös ja on parasta panostaa suoraan toimintaan. Mietimme mikä teki meistä ennen onnellisia tai vähintään tuotti elämäntunnetta. Jotakin josta olisimme samaa mieltä. Oli vain yksi vastaus, joka oli tarpeeksi yksinkertainen yhdistää koska se sisälsi kaikkea molemmille.

Matkustaminen, olimme tavanneet ensimmäisen kerran junassa ja se kuulosti kuin uudestaan annetulta avioliittolupaukselta.

Ehdotin, kiertelisimme maailmalla entisissä jalanjäljissä ja lepäisimme rasituksia jonkun viikon tuttavan huvilassa aurinkorannikolla.  Aikuisten interrail länsi-Eurooppaan oli juttu, jossa oli tarpeeksi suunnitelmaa ilman etukäteen lukkoon lyötyjä päämääriä. Lentäisimme Pariisin ja aloittaisimme sieltä.

Ihmeekseni Päivi syttyi ajatukseen ja Jonne kehotti,

– Menette ja elätte entisiä, unohdatte murheen. Me Riinan kanssa hoidetaan, jos jotakin tulee vielä setvittäväksi.

Vilkaisimme Päivin kanssa toisiimme, meillä oli aikuinen poika.

Jonnen kanssa lämmitimme Elsan asunnon saunan ja istuimme asioita halki ja hikoilimme suruamme ulos ruumiista. Jonne sanoi muuttavansa takaisin suomeen ja asuisi aluksi Elsalta perimässään pienessä kaksiossa. Olisi kaikin puolin helpompaa suomessa. Teoreettisen fysiikan Bachelor’s degree olisi valmis kesänalkuun lopussa, mutta ei ollut toivoa päästä jatko-opintoihin Cambridge:en ja siihen se jäisi. Matikka ei auennut tarpeeksi välttämättömien suosituksien saamiseksi. Hakisi Helsingissä Otaniemeen tai menisi duuniin.

Sanoin, että kannattaa opiskella, jos se luontuu.

Puhuimme, Riinasta joka oli varttia vaille lastenlääkäri ja halusi Afrikkaan valmistumisensa jälkeen johonkin YK-tehtäviin.

– Jotenkin luonnollista, sanoin.

Jonne katsoi kummasti ja heitti löylyä, ajaisi ukon pellolle.

– Lopeta, perkele ja puhalsin sen olkapäähän ja sain märän vastan naamaani.

Makkarat turposivat kuoristaan kiukaalla ja sorkin ne mukaani ämpäriin ja kirmasin ulos nahka höyryten.

Istuimme kaljaa juoden ja juttelimme. Jonne kertoi tapaavansa Riinan vähintään kerran viikossa ja sillä oli viimeksi outo tyyppi mukana. Sanoi ettei seurustellut, mutta kyllä sen näki, että jotain säpinää niillä oli. Pikimusta kongolainen joka opiskeli stipendillä samalla vuosikurssilla. Molemmilla samat aikeet. Sillä oli pitkiä viiltoarpia kasvoissa ja kuului kai johonkin heimoon.

En osannut suhtautua asiaan heti mitenkään, mutta olin kiitollinen kaikista tiedoista, jota sain nyhdettyä miestenillassa.

Älysin sentään kysyä,

– Miten sinulla menee, voitko hyvin ja onko ketään.

Hän vastasi,

– Kaikki hyvin, ei ole ketään, ja keskustelu loppui siihen. Hän otti pyyhkeensä ja lähti.

Jätti arvailemaan, tarkoittiko vastaus kaiken olevan perseellään, vai tarkoittiko se, että pärjään kyllä, katoava selkä sanoi ”yksityisasia”.

Ainakaan se ei tarkoittanut, että kaikki oli hyvin ja häät tulossa.

Täytyy Päiviltä pitää kysyä tarkemmin, hän kyllä tietää, jos on jotakin tiedettävää mutta ei sano, jollei suoraan kysytä, koska on luvannut. Nyt tiesin kysyä, eikä Päivi osannut valehdella.

Päätimme yhteisen perhe-elämämme Riinan ja Jonnen viimeisenä iltana ravintolassa ja sovittiin, että tulisimme Lontooseen molempien päätösjuhliin, nähtäisiin myös Silja ja Per pitkästä aikaa. Vilkutimme geitillä kakarat koneeseen ja olimme taas kahden.

Sanoin Päiville,

– Seuraavaksi Pariisi, voitaisiin sieltä pyrähtää tunnelin ali junalla päättäjäisiin.

Pyysin heti ensimmäisenä työpäivänä johdolta vapaata puoleksi vuodeksi, joka miettimisen jälkeen myönnettiin optiolla, ettei tarvinnut tulla takaisin. Olivat anteliaalla päällä ja sain puolenvuoden palkan lähtijäislahjaksi. Sovittiin kolmenkuukauden pehmeästä erosta, että ehtisivät saada uuden ihmisen kuosiin.

Matkustimme iltaisin eri matkareittejä etsien kumpikin tahollaan näytöltä kaupunkeja, hotelleja ja äkkiä selvisi miten rasittavaa olisi järjestellä asioita etukäteen tai ollenkaan. Jonnekin pääsi junalla jonnekin ei, lennot jäivät satojen kilometrien päähän ja molemmissa tapauksissa oli vaihdettava kyytiä ja odotella ehkä vuorokausia päästääkseen eteenpäin. Entä noin pitkäaikaiselle matkalle tarvittavat vaatevarastot joka säälle ja muut tarpeelliset välineet ja vimpaimet. Unelma suli omaan mahdottomuuteensa, kunnes keksin ehdottaa omaa autoa. Ajellaan pitkin ja poikin mielemme mukaan eikä tarvitse suunnitella kuin seuraava päivä ja saisimme mukaamme kaiken sen mitä tarvitsemme ja hyvällä järjestelyillä ei tarvitsisi jatkuvasti purkaa laukkuja ja kannella niitä paikasta toiseen.

Helpotus molemmille, vaikka Päivi rakasti suunnitella ja halusi paikkoihin joissa oli joskus käynyt. Hänellä oli tuttavia ja kollegoita kaikkialla Euroopassa, taiteilijoita joita irtonaiset syyt olivat heitelleet mitä kummallisimpiin paikkoihin. Kun hän muisti jonkun, hän etsi oitis sähköposti-osoitteen ja kirjoitti, että tulisi ehkä käymään.

Jo seuraavana päivänä imuroin auton, vein ylimääräisen koko huoltoon ja keräsin kamani pakattaviksi röykkiöiksi, käsimatkatavarat hotellien varalta, varmuudenvuoksi kasa kasvoi eniten ja ehkä kasa vähiten. Päivi pyöritteli päätään mutta ei sanonut mitään. Vähitellen intoni tarttui häneenkin ja kohta kyseli ottaisiko tämän tuon leningin tai puseron. Olimme matkasuunnitelmissamme hypänneet yhdestä ahdingosta toiseen.

Toteutumisen vaarantuessa päätin tilata liput autolle seuraavalle viikolle laivasta Saksaan joita ei voinut perua rahoja menettämättä ja keihästin seinälle ripustetusta kartasta Kölnin ensimmäiseksi yöpymispaikaksi. Päivi sanoi heti ettei halunnut Kölniin, koska hänet oli yritetty raiskata juna-aseman vessassa.

– Mitä? Et ole kertonut koskaan. Et edes, että olisit käynyt Kölnissä.  Miten se on mahdollista, tunnettu koko ikämme ja oltu aina yhdessä. Raiskattu.

Päivi keskeytti:

– Yritetty raiskata. Opiskeluaikana kun teit uraa ja minä olin ranskassa meillä oli nuortentaiteilijoiden yhteisnäyttely Kölnissä. Emme olleet kovin läheisiä silloin ja en halunnut rasittaa haperoista suhdetta  epätoivolla ja mustasukkaisuudella ja jätin kertomatta tällaiset. Känni juttuja joissa järki joskus petti, mutta ruumis ei. Yhdelle miehelle pyhitetty neitsyys säilyi sikäli muille koskemattomana, vaikka et siihen uskonutkaan. Annoit muka anteeksi minun menoni. Minua pidetään vähintäänkin omituisena koska en ole antanut ruumistani muille kuin sinulle. Silloinkin raavin ja löin henkeni uhalla pelkästä periaatteesta kun ystävä yritti itsestäänselvyytenä kun päästin samaan vessaan. Ei sellaisia kerrota. Itsekkään et kerro mitään vaikka nuohosit joka haarukan joka eteesi levitettiin seikkaillessasi soolona pitkin maailmaa. Anteeksi antamisesi oli huonon omantuntosi rauhoittelemista. Kumma kun ei erottu.

Päivi alkoi itkeä onnettomana. Näin meidän onnellisessa kodissa. Kaikki roistomaisuuteni polttivat närästyksenä kurkkuani ja sydän oireili. Kiersin käsivarteni lohduttavasti Päivin hartioiden ympärille ja sanoin:

– Juuri tästä syystä lähdetään, luodaan uusia parempia muistoja vanhana kiikuttavaksi, eikä mennä Kölniin.  Kolkko mesta muutenkin.  Ajellaan kertaheitolla Brysseliin ja sieltä Pariisiin ja jäädään sinne pitemmäksi ajaksi.

Päivin ilme kirkastui, Pariisi oli se kaupunki jossa olimme käyneet useimmin yksi ja erikseen. Päivin toinen koti ja sielullisesti tärkein paikka. Heitin löylyä kiukaalle:

– Auto mukana voisimme kierrellä lähistötkin. Minäpä tilaan huoneen Brysselistä. Vanhassakaupungissa on halpoja yhdentähden murheen murjomia mestoja jossa ostettu romanssi kukkii äänekkäästi naapurihuoneissa, elämyksellisiä paikkoja joita ei voi heti unohtaa.

Päivi huitaisi lujaa, mutta ei osunut ja itku unohtui.

– Sä olet yks helvetin henkinen torso.

– Ja söpö, kuittasin imelänä kuin peilikuvalle.

Homma oli tällä hanskassa ja edistyi. Päivi kirjoiti Pariisin ystävilleen ja sopi kaikenlaista joista minun ei kuulemma tarvinnut tietää.