14. Luku (Pariisi)

Pariisilla on erityinen sija taiteilijana elämäänsä viettävälle Päiville. Olimme varanneet kokonaisen viikon kiertääksemme galleriat ja ystävät.

p3c

Tulessamme hotelliin oli jo myöhä, mutta emme malttaneet olla alallaan, sisäpaisti molemmilla oli nälkä ja Pariisi sulkee keittiönsä varhain. Tiedän lähellä paikan josta saa yönyli omassa rasvassa kypsytettyä ankkaa mehevällä pinaattisängyllä. Ravintola on aina täynnä, mutta omistaja järjestää meille pienen ekstrapöydän ovenpieleen, emmepä voisi olla enempää tervetulleita. Maailman parasta ankkaa ja talonviini on rakennettu omalla sekoittimella omistajan kotipuolesta tynnyreissä tuoduista useamman sortin viineistä, pullotettu omalla etiketillä ja maannut kellarissa vuosia.

Palaamme hotelliin tyydytettyinä ja nukahdamme heti jaksamatta muuta. Lojumme sitten sängyssä aamulla puolillepäiville venytellen ja jutellen. Tilaamme aamiaisen joka on hilloa, voisämpylä, tuoremehua ja vahvaa kahvia.

Sanon :

– Onnella on oma tuoksunsa, unen jälkeen nainen tuoksuu samalle kuin sylivauva. Se on sellaista pehmeää paksua lemua josta jokaiseen henkäykseen saa ravinnokseen rakkauden tunnetta.

Päivi kuittaa :

– Sinäkin lemuat ja voisit mennä suihkuun. Nuuhkaisee kuuluvasti,  tai ei elä mene ja kiemurtelee kainalooni koskettaa kysyvästi kutittaen kielellään.

Olen heti valmis ja olemme löytämässä sen mitä olemme hakemassa. Rakkaus on synonyymi rakastelulle tänä aamuna ja liikumme hitaasti toisissamme. Hänen sylinsä suutelee kouristellen siittiöni  itseensä lasta haluten.

Sanon hellyyttä äänessä:

– Kulta ajattelin eilen, että elämän tarkoitus on vangita auringon energiaa pysymään maapallolla ja antaa aikaa luonnon pysähtyä hetkeksi paikalleen ajattelemaan ja kokemaan itseään. Se palkitsee onnentunnolla niitä jotka tuottavat sille mieluisia hetkiä. Näin kiitollinen se ei ole ollut sen jälkeen kun saimme poikamme.

Päivi on nukahtanut ja hengittää kevyesti suu avoinna. Menen suihkuun.

p2

Päivällä kävelemme ja nuuhkimme Pariisia, kaksi opiskelijanaista soittaa selloa juutalaiskorttelissa kirkkaassa valossa. Ovat raahanneet raskaita soittimiaan paikasta toiseen etsien yleisöä Dvorakin sellokonsertolle, soittajien edessä kerjää kulunut hatunrähjä lanttia. Päivi puristaa kättäni ja kuiskaa:

– Kiitos.

Toinen naisista on pysäyttävän kaunis sielullisella tavalla, madonna joka kuvitelmissani nai silmät ummistuneena kurkistellen sisäisiin kuiluihinsa Dvorakin kielioppi kallossaan ja näkee auransa värit kuin riehuvat revontulet orgasmeissaan.

Minäkin nain aina suljetuin silmin, koska koen silloin enemmän. Puristan Päiviä kainalossani kovemmin. Suljen nytkin silmäni ja kuulen miten sello löytää Aboriginaalien soittoputkien syvän värinän, joka etsii uniaikaa, tai kitisee kuin pirunviulu ikkunalasissa nihkeitä ääniä. Naisen kapeat sormet kiipeilevän soittimen kaulalla ylös alas, pysähtyvät venyttämään nuottia vibraton aallottaessa ilmaa kuten painovoima avaruutta.

Musiikki lakkaa ja avaan silmäni, naisen nuotteja selaavissa silmissä on surullisuutta, samanlaista kuin naisella joka ei voi saada lasta. Se kumpuaa geenien toteutumatta jääneistä käskyistä kuin kaukaa kiirivä toruvan kasvatuksen kaiku.

Päivi kysyy musiikista liikuttuneena kyynel silmänurkassaan:

– Mennäänkö ihana, minulla on iltapäivällä treffit Musée d’Orsay:ssa.

Se on Päivin mieli museo Pariisissa, johon hän aina haluaa ensimmäisenä. Hänen mukaansa taiteen käsittäminen on elämäntunteen kaltainen mieliala ja siten hän virittää siellä itsensä oikealle taajuudelle ennen kuin tapaa galleristiaan tai ystäviään. Saan olla hänen mukanaan vain, jos en häiritse ja kommentoi.

Tyynnyttelen:

– Minäkin pidän taidemuseoista ja sinusta.

Aluksi hän haluaa kierrellä yksin museossa ja hengittää se sisäänsä ilman kommentteja.  Hänellä on tapaaminen museon kuraattorin kanssa, joku tuttava jota ei aio esitellä.

Se sopii minulle ja saan rauhassa ottaa muutaman valokuvan joka voisi kelvata suurennokseksi kotoisen kellariloukkoni seinälle.

Yksityisyys on keski-iän kriiseissä itselleen tärkeämpää kuin toisen kuolleet tai koloihinsa käpristyneet elämänvisiot. Totta kai kaunis on kaunista ja äly on syvä tunne, jonka jakamisesta on iloa, mutta yksityisyys voittaa taiteessa aina.

p4b

Menen ensiksi museon pohjakerrokseen kääntymään etten vakoilisi Päiviä, joka kipuaa ylöspäin portaikossa. Kuljen oikeanpuolisten salien läpi huoneesta toiseen ja pysähdyn Gustave Courbetin, ”Maailmanalkuperä”, teoksen eteen. Se on hyvin realistisesti maalattu makaava alaston nainen.

Lähes jokainen vierailija sen huomattuaan kääntää päänsä nopeasti muualle ja jatkaa edelleen, ikään kuin se olisi pelkkä tyhjä kehys. Olen kuitenkin varma, etteivät he muuta näekään pitkään aikaan.

Ajatukset virtaavat: Sukupuolisuus on kaikille eläville olioille raskas taakka josta ei pääse eroon. Minkäänlaista seksuaalista vapautta ei ole olemassa, eikä ole syntiäkään. On vain vietti, joka kehottaa ja vaatii, se on sekä onni, että hulluus, rakkaus ja viha, halua ja kieltämistä, valhetta ja syvimpiä totuuksia.

Yksinäiselle huora-asiakkaalle on seksi yhtä vakava asia kuin aviopuolisoille, huoralle se on myös elinkeino. En ole varma ajatuksieni kummallisista hypähdyksistä mielleyhtymiin jotka eivät liity mihinkään juuri kokemaani. Mietiskelyni on aina sellaista, kuin vankilastaan satunaisella hetkellä karanneita mietelauseita.

Amerikkalainen keski-ikäinen nainen on aivan kupeessani ja arvioi haaleansinisellä katseellaan minua kuin seksuaaliobjektia. Hän ei ainakaan pelkää. Nainen on iässä, jossa haluaa jatkuvasti ja jokainen todellinen tai kuviteltu torjunta nakertaa itsetuntoa. Kyltymätöntä kysymistä peililtään jonka heijastuspintana on koko ympäristö.

Tunnen osanottoa hänen vanhenemisensa helvettiä kohtaan, toisaalta ihmisten loputon realiteeteista karannut turhamaisuus kuvottaa. Haluaisin jokaisen katsovan ensin avaruuteen ja sitten vasta ympärilleen, pohtia sitten ongelmiensa suuruutta ja tyytyä osaansa. Onni on juuri sitä.

p4

Riistäydyn tilanteesta ja kiipeän kerroksen ylemmäs ja istun uneliaana, äskeisten ajatusten turruttamana välikerroksen kivipenkille. Kummallisen rauhallinen paikka kaiken kuhinan keskellä, lähelläni on leveään marmorikaiteeseen nojaava punatukkainen tyttö, joka lukee kirjaa, museon päätyseinällä on valtavan kokoinen runsaasti koristeltu kullattukello. Tarkistan rannekellosta ajan ja se on pysähtynyt koska viimeinen juna on mennyt jo vuosia sitten.

Tytön spiraaleiksi käherretty tukka valuu vyötärölle, musta melkein lattiaan yltävän takinhelma on kohollaan ja paljastaa varpaillaan lepäävän jalan jossa on paksupohjainen kenkä. Koko asetelma on kuin ympäristön unohtanut miete.

Museonpäädyn savulasiseinän himmeäksi suodattama päivänvalo lisää valokuvauksellisia ulottuvuuksia. Hamuilen kameraani esiin laukusta ja polvistun mahdollisimman huomaamattomasti kivipenkille aivan kuin rukoillen ettei nainen liikkuisi.

Olen lumouksessa ja samalla virittynyt äärimmilleen. Kuumeisesti tarkistan kameran asetuksia, ei salamaa, ei mitään ylimääräisiä keinoja, kaiken oltava juuri sellaisenaan ja luonnollista; hämyisesti terävää laidasta laitaan.

Rajaan kohteen mielikuvaani vastaavaksi, nojaan kyynärpään lujasti kaltevaa kivikaidetta vasten tukien kameran mahdollisimman liikkumattomaksi ja painan toivorikkaana laukaisinta.

Mikään hetkessäni ei ole tippaakaan pateettista. Tuskin koskaan olen ollut näin kokonainen, älyllisesti harkitseva, aistillisesti tietoinen ja toimintakykyinen. Maaginen silmänräpäys johon ei liity pienintäkään epäilystä; olin onnistunut vangitsemaan jotakin olennaista omasta kaipuustani. Valokuvaamani nainen ei edes huomaa läsnäoloani ja poistun paikalta.

Uskallan jo ylöspäin. Viides kerros Sali 31 on mieli salini, jonka olen kirjoittanut ylös kännykkääni etten unohtaisi.

Edgar Degas

staue

Petite danseuse de quatorze ans on aistillisin patsas, jonka tiedän. Siinä on kaikkea. Kauneutta ja syfilistä, vapautta ja alistamista. Siitä ei voi saada tarpeekseen.

Seuraavaksi etsin Van Gogh:in Millet jäljitelmän viljankorjaajien rennosta lepohetkestä. Se saa aina hyvälle mielelle, koska sitä katsoessani muistan yhden erityisen hetken elämässäni alkuperäisellä tavalla.

Makaan auringossa lapsuudenkodin maakellarin kummun kupeessa mieli sulaneena aurinkoon ja näen solujen uivan suljettujen luomien takana verisuonien punaamassa kyynelmeressä.

Muistikuvaan ei liity minkäänlaista tapahtumaa, mutta silti se on jostakin syystä tärkeä. Tällaisia ilmestyksenomaisia hetkiä on vain muutamia koko elämän varrella, hetkiä jotka ehkä muistetaan kuolemanhetkellä vastauksina sille mistä elämässä on ollut kysymys. Ne ovat kuin kiviä joita Turms kuolematon poimi Waltarin kirjassa, jonkun sisäisen kasvamisen merkkinä.

kello2

Yhdytin Päivin ylimmän kerroksen ravintolassa, jossa ikkunana on vanha lasinen asemankellotaulu. Sen viisarien välistä näkyy Sacre Coeur. Jaoimme puolipullollisen punaviiniä onnistuneen museokäynnin sinetöimiseksi.

Ulkona suutelimme tunnustellen toistemme tilannetta.

Sanoin:

–  Terapiasta ei ole hyötyä, jollei sen kulkua evaluoida.

Päivi nauroi vapautuneesti ja silitti poskea, olimme oikealla tiellä.

Menimme Hotelliin, rakastelimme pitkään ja hitaasti, kuuntelimme solujemme kysymykset ja vastaukset, kunnes laukeaminen hajotti halun hyväksi mieleksi. Sydän hakkasi menettämisen pelosta, olin taas rakastumassa vaimooni.

Sovimme, että seuraavat päivät olisivat vapaata kummankin omilla ehdoilla. Toivoin salaa, että kaipaisimme toisiamme.

Minulla on omat reittini, Päivin kierrellessä omia kuvioitaan kaupungilla ja hän saattaa yöpyä ystävissään ilman varoitusta. Ymmärrän, miten paljon hän tätä tarvitsee ja pysyttelen sivussa, sitä paitsi saan oman rauhan tehdä mitä lystää.  Tosin hän varoittaa:

– Huoriin et sitten mene, kuten viimeksi. En halua tippuria uudestaan.

Asia nolotti vieläkin, vaikka selitin sen aineistonhankinta kokemuksena novellia varten, olin tehnyt siitä elämänvalheen, johon uskoin itsekin. Kirjoitin novellin, huonoimman ikinä.

Kävelin Boulevard de la Madeleine:ä vanhan Oopperan suuntaan ja hakeuduin mielikahvilaani. Tilasin Cafe-americanon ja englantilaisen aamiaisen, joka käytännössä oli tuplaespresso ja paistettumuna paahtoleivän kera. Kopea tarjoilija on sama kuin edellisillä kerroilla käydessämme Pariisissa, mutta ei anna hymyä, vaikka olen varma, että hän muistaa minut. Olen aina ollut antelias juomarahojen suhteen, aina sama pöytä, aina sama tilaus, satoja kertoja vuosien varrella, ehkä juuri siksi.

p5b

Kahvilan vieressä jalkakäytävällä oli halpahallityylinen myyntitiski, josta saa halvalla kodin perustarvikkeita joka tarpeeseen. Pölyhuiskia, kaikenkokoisia laukkuja, leluja, sähkötarvikeroinaa sukkia, kalsareita tai vaikkapa vanhanaikaisen pöytäkellon.

Vanha kumarainen nainen tutkii tavaroita tarkasti ja kiinnitän huomioita hänen pukeutumiseen, joka on kuin elämänkerta. Kirjoitan avaamaani läppäriin; Musta on syvä ja kaunis väri.

Pariisissa kirjoitan aina muistiin kokemaani, koska uskon kirjoittavani joskus novellin kaupunginkatukuva tekstuurina.

Narraan ehkä itseäni, mutta se auttaa luomaan ulkopuolisen tarkkailevan roolin jossa uskaltaa mennä lähemmäksi kaikkea, ”hypistellä kangasta sormiensa välissä”, luo itselleen oikeuksia joita ei oikeastaan ole. Alibi ties mille.

Alemmuuskompleksien yleisin muoto on asettua asioiden yläpuolelle halveksuvalla asenteella, mutta kirjailija- tai taiteilijaroolilla voi siitä tehdä myös tutkivasti myötämielisen. Olla yksi joukosta universaaleilla intellektuaalisilla oikeuksilla.

Jatkan naisen seuraamista. Hänellä on yllään pitsikoristeinen jakkupuku ja musta lerppalierinen hattu, iso punainen nahkalaukku ja kuvioiset kengät, kädelle laskostettu paksu huivi jossa on pitkät sateenkaarenväriset hapsut, röyhelöharso kaulassa – yleissävy on musta. En ole koskaan nähnyt mitään näin arvokkaasti kaunista. Vaateet ovat viisikymmentä luvulta, ehkä jo ennen sitäkin valmistetut ja yksilölliset. Varmaan sen ajan huippusuunnittelijan luomus materiaaleista joissa ei ole säästelty kuluista ja ne pitävät pintansa vieläkin.

Nainen on ikään kuin pysäyttänyt ajan johonkin hetkeen ja elää vain sille välittämättä maailman muutoksista. Asu on suruasu, jossa on elämän raitoja, punaisia nauhoja helmoissa, kuolemantapauksen jälkeistä elämää kykenemättä unohtamaan, silti siitä on jo kauan – hyvin kauan. Sen jonka on sallinut itselle, on jo sallittu, suuret kultaiset korvakorut kuitenkin. Naisen ruumiinkieli ei ole alistunut vaan arvokas ja itsetietoinen – älyllinen ja aristokraattinen.

Väsyn kokonaan, ajatukseni ovat puhki enkä pysty tekemään kirjoittamalla oikeutta naiselle ja otan vaivihkaa kuvan kännykälläni ja toivon sen säilyttävän elämyksen seuraavaan kertaan.

Unohdin aamiaisen ja kanamunan herkullinen löysä tuma on jäähtynyt tahmeaksi mössöksi, kylmä kahvi maistuu pahalta.

Tarjoilija on aivan pöytäni vieressä seuraten puuhiani, ja kun huomaan, hän sanoo hiljaisella äänellä:

–  Hän tulee jokaisena arkipäivänä ja ostaa jotakin pientä – kutsumme häntä Émilie:ksi. Hänellä on aina sama ikivanha asu, jossa on paljon mustaa.

Sanon:

–  Varmaan omaisuutensa ja miehensä jo aikaa sitten menettänyt vanha hienostonainen jolla on suuri asunto ja pieni eläke, lapset ties missä. Ehkä hänellä on ollut myös näyttävä ura muodin tai taiteiden alalla, ehkä kuitenkin vain ompelijana. Kutsujen täyttämä maailmansotaa edeltänyt seurapiirielämä. Tavara jota hän ostaa nyt, on kaikkein halvinta roinaa, joka myyntilaatikoissa on tarkoitettu kadunyläpään algerialaisille ja mustille.  Hänelle voisi kuvitella monenlaisen elämän ja historian ja todellisuus ehkä voittaa ne kaikki.

Tarjoilija hymyilee surunpilkahdus ilmeessään kuin ajatuksiinsa rakastunut.  Hän korjaa samalla pois kahvin ja aamiaisen ja sanoo tuovansa uuden jos lupaan syödä heti. Sielumme ovat kohdanneet.

Kirjoitan kuitenkin pinnistellen äskeiset ajatukset loppuun ja tapani mukaan tapan lopuksi illuusioni koska en siedä kiiltokuvamaisia arkkityyppejä, vaikka koen niissä omia luonnollisia rakkauden kaipuitani. Maailma on arkipäivässä lihallisempaa, ja olen varma, jos menen ”Emilien” viereen, haistan pumpulisista alushousuista lemahtavan virtsanhajun.

p0

Kiertelen sitten paikoissa joissa en koskaan ole käynyt, modernin La Défense:n talot ovat hyisen metallipäällysteisiä edessään sieluton alaston aukea. Ainoat äänet ovat kiireiset askeleet. Kuollut paikka, jossa on kysymys rahasta, bittinopeuksista, internetistä, osakekursseista, tietokoneista, nopeista päivällisistä, lentoaikatauluista, tapaamiskalentereista, piipittävistä matkapuhelimista ja pikaisesti nautituista luksushuorista, nopeasti hotkaistuista pikaruoka-annoksista.

Värisen kylmästä ja otan ensimmäisen metrojunan takaisin Riemukaaren asemalle ja sen ulkopuolelta bussin Oopperan kautta Gare de Nordin asemalle.

Minun on nälkä ja olen pitkään halunnut syödä aseman edessä olevassa Terminus Nord ravintolassa, koska asuin yhden talven sen lähistöllä ja kuljin sen ohitse päivittäin, enkä koskaan uskaltanut sisään. Se on osa Pariisi legendaa ja Art Dècoa.

Viivyttelen hetken ja menenkin sen vieressä olevaan ravintolaan kuten ennekin. Sen pitkänomainen, valkoisin liinoin katettujen pöytien täyttämä sali on kuin jostakin kauhuelokuvasta ja oikeastaan en pitänyt siitä lainkaan, mutta se saa muistamaan ahdistuksen ja yksinäisyyden joka kuului tuohon talveen.

Tunnelma johtuu räikeästä kaiken näyttävästä valosta, ja kahvilan neuroottinen hermostus on kuin joukko säikähtäneitä lepakoita. On tunne, että tarkkailevat katseet lukevat ilmeistä ja eleistä ajatuksia samalla tavalla kuin kuurot lukevat puhuvien huulilta sanoja. Asiakkaat vahtivat laskua odottaessaan syrjäsilmällä toisiaan. Kukaan ei katso suoraan, mutta näkee kaiken. Katseiden kohdatessa kavahdetaan toisaalle ja hämillisinä hamuillaan mielen hajonneessa kaaoksessa jotakin tuttua itsensä kokoamiseen.

Yksinäinen nainen istuu aivan ikkunan vieressä ja pitää silmällä sisäänkäyntiä. Hän on kauttaaltaan väritön ja harmaa, mutta samalla kuitenkin ilmeikäs ja elävä. Pään liikkuessa haaleat harhailevat silmät vaihtavat sävyä valon osuessa niihin erilaisesti. Ne ovat kuin kaleidoskooppi jonka lasipalat muodostavat pienimmästäkin liikkeestä yhä uusia kauniita kuvioita.

Ne heijastavat älyllisesti ympäristöään kuin kaaosteorian algoritmeilla analysoivaan tietokoneeseen yhdistetty peili ja huomaavat jokaisen muutoksen huoneessa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen pienellä viiveellä. Nainen huomaa tuijotukseni ja hänen silmänsä väistävät hidastellen syrjään, aivan kuin niissä pilkahtanut viimeinen ajatus olisi jäänyt roikkumaan ilmaan. Puhuvien katseiden keskustelu on kommunikaatiota, jossa alitajunta on tulkkina.

Hetken ajan hän vilkuilee hermostuneesti suunnasta toiseen kuin varuillaan oleva varpunen. Lievä psykoottisuus pysyy kuitenkin kurissa. Hänellä on tarpeeksi sielullista ryhtiä ja rationaalisia ajatuksia pysähdyttämään äskeinen mielenpaniikki ja hiukan leukaansa kohottaen ja hymähtäen hän torjuu tunkeilevan kiinnostukseni. Sijoittaa vaikutelmansa hetkeksi lyhytmuistiin arvioitavaksi ja tuhahtaa sen sitten ulos, eikä minua enää ole.

Tarjoilija tulee paikalle pelastamaan tilanteesta, huomaa kaikkinaiset tilanteet ympäristössään, koska oikea ajoitus on ammatissa tärkeää juomarahojen kannalta.

Kirjoittaa nyökytellen tilaukseni muistivihkoonsa ja aivan kuin alleviivaisi mielentilaani tilattuani jälkiruoaksi makeaa suklaakakkua.

Nainen ovella on valahtanut jakomielisyyteensä ja alkanut hymyillä itsekseen. Nyökkää aivan kuin tuttavaa tervehtien joka kerta kun uusia asiakkaita tulee sisään. Yksinäisyys tekee ihmisistä hulluja ja hulluus vieläkin yksinäisemmäksi.

Kyllästyn keksimään mielivaltaisesti taustaa täysin tuntemattomalle ihmiselle. Siirryn ulos kakkuineni. Pöytien välissä palavat lyhdynnäköiset kaasulämmittimet ja koleasta maaliskuusta huolimatta on mukavan lämmintä istua ulkona. Tilaan vielä kahvin ja konjakin.

Terminuksen edessä ostereita kaupusteleva hyväntuulinen mies vilkuttaa silmäänsä, kun kalliin huoran näköinen nainen pysähtyy hetkeksi kohdalleni, kohottaa sormenpäillä hitaasti hamettaan reittä pitkin ja hymyilee lempeästi.

En ole kiinnostunut ja minua huvittavat luulot joita naisilla on seksuaalisesta vetovoimastaan tilanteessa kuin tilanteessa. Todellisuuteni on paljon enemmän kompleksinen enkä halua naista ilman syvempää henkistä yhteyttä. En ole niin yksinkertainen psykologialtani, että pelkkä vihjaus ostettavaan seksiin saa luopumaan järjestään ja antamaan kutsulle vallan.

Huokaan tahtomattani. Kaipaan harmonista ja ilman ehtoja rakastavan naisen hellyyttä. Kaipaan Päiviä, joka on ollut kierroksellaan muutaman vuorokauden, eikä vastaa puhelimeen. Lähettää vain lyhyen tekstiviestin joka ilta, ”Elä huolehdi kulta”.

Herään mietteistäni, kun tarjoilija tuo pyytämättä laskun. Ostan läheisestä kiinalaisesta pikaravintolasta punaviinipullon ja käyskentelen sitten halpaa Côtes du Rhônea naukkaillen uusien Hallien suuntaan. Humallun ja pyörrän askeleeni ja otan bussin Pigallelle.

p7

 

Huorakortteleiden räikeiden neonvalojen karu sanoma on täynnä ahdistusta ja epäonnistumista. Lihava nainen baarin ikkunassa viittoilee käymään sisään ja ravistelee samalla suuria rintojaan kuin huonossa pornofilmissä. Tilanne kuvottaa ja houkuttelee samalla kertaa.

Minua kiehtoo sivukorttelien poikkeusihmisten elämäntilanteen psykologia.  Verhoutumattomat vietit ja ajatusmaailman läpinäkyvyys antavat fantastisen mahdollisuuden tutkiskella ihmisen kehityksen vaiheita, jotka näkyvät alastomissa sieluissa kuin geologiset fossiilien täyttämät kerrostumat kalkkikivessä.

Turha on kurjalistosta kuitenkaan etsiä häpeää tai alemmuudentunteita. Täysipainoisesti jokainen toteuttaa luonnettaan enemmän tai vähemmän älykkäästi. Ahneus, oveluus, kateellisuus ja raakuus ovat säilymisen kannalta tärkeämpiä ominaisuuksia kuin kristilliset hyveet.

Erimielisyydet selvitetään vahvemman oikeudella eikä muuta lakia ole. Rystyset verissä lyödään sekä rakkaudesta, että vihasta ja väkivalta on se ainoa voima, jolla ympäristöä hallitaan. Kekseliäisyys, äly ja lihakset määräävät nokkimisjärjestyksen eikä kukaan saa enempää kuin mihin itse kykenee, mutta aina enemmän kuin ansaitsee.

Päivi vihaa näitä tutkimusmatkoja paheeseen ja sanoo, että sielussani on mustia läiskiä joita ei halua huoneeseensa. Olen liian humalassa viinistä, että olisi järkevää jäädä tänne ja otan taksin Hotelliin, kun huomaan, että minua tarkkaillaan sillä silmällä.

Ilokseni Päivikin on palannut ja on suihkussa alastoman ruumiin ollessa savulasilasiseinässä harmaana siluettina käsien nauttiessa hyväilevästi ruumiistaan. Hän huomaa minut ja vilkuttaa, meillä ei ole salaisuuksia keskenämme, vaikka usein emme kerro asioista jotka voisivat olla salaisuuksia.

Hän kuivaa itsensä ja tulee istumaan syliini, – Kaikilta terveisiä, siis ihan kaikilta.

–  Jep, sanoin lyhyesti ja yritin muistella kaikkia, joita olin tavannut hänen kanssaan aikaisemmilla käynneillä.

–  Rafael pyysi erityisesti tulemaan koska halusi näyttää sinulle jotakin jota ei suostunut paljastamaan minulle.

–  Mennään vaan, mutta sen jälkeen pitää olla raitista, että jaksamme matkustaa eteenpäin.

Hän tunsi haluni, avasi paidannappini ja suuteli rintaani.

Naimme pienessä hotellin ylimmänkerroksen vinttihuoneistossamme, koska olimme pari, kiertelimme kaupungilla käsikkäin, koska olimme pari. Elimme kuin parisuhdekäsikirjan muunneltua versiota onnellisesta avioliitosta, koska olimme pari.

Päivi makasi hiestä märkänä vieressäni ja silitti päätäni, suuteli poskeani ja sanoi iloisesti:

– Olipa kerran yksi totinen mies joka ei totisuudeltaan nähnyt muuta kuin kapean etenevän viivan, jota pitkin piti kulkea kuin animaation Linus linjalla. Kaksiulotteisena kuviona hän eleli ja muutti alati muotoaan, pyyhkien jälkensä perässään sitä mukaa kun tie edessä valmistui. Hänen tajuamansa maailma oli kuin lyijykynällä piirretty samanpituinen linja aina eri sisällöllä.

Päivi jatkoi:

–  Naiset eivät ole nukkeja ja kutitti taas höyhenellä. Rakkaus ei ole satelliittiyhteys, vaan siemenneste joka etsii sisälläni munaa, hypittää sydäntäni ja aivot eivät narraa, ne tekevät työtään hormonien avatessa ovet kevääseen. Me olemme taas pari, hän ilmoitti ääni kovana ja puraisi korvaani kipeästi.

Hän tuoksui kuin orgasmin saanut naiseläin ja hänen sylinsä oli liukas, enkä muuta voinut, kun hangata itseni sovintoon kaiken kanssa.

Viidentenä päivänä kävimme Rafaelin luona, hän asui suuressa, lähes kokokerroksen laajuisessa ateljeessa vanhan kerrostalon vintillä. Käynti oli velvollisuus molemmille.

Alun perin oli vintti palvellut jonkinlaisena säilytystilana, mutta joskus vuosisadanvaihteessa tehty asunnoksi. Tiloihin oli väsätty ikkunattomalle puolelle pieni makuualkovi. Sotien jälkeen sinne oli ilmestynyt iso, kullattujen leijonakäpälien varassa seisova kylpyamme, vessa, poleteilla toimiva kaasuliesi ja amerikkalainen ruumisarkunkokoinen jääkaappi.

Edellisen asukin aikana katoon oli puhkaistu suuri reikä ja asennettu himmeällä erikoislasilla varustettu ikkuna jonka sai veivattua sivuun lämpiminä kesäöinä.

Kalustukseen kuului vanha nojatuoli ja paksulla nahkalla päällystetty suuri pöytä, johon oli helppo kiinnittää nastoilla luonnospaperi tai grafiikanlehti, runsaasti kasaan taitettavia tuoleja ja katon kannatintolppiin oli kiinnitetty riippukeinu.

Alkovinverhon takana oli kirpputorilta suurella vaivalla viidenteen kerrokseen raahattu hautakummunmuotoinen divaanisänky. Kummallinen kapistus, jossa pehmusteena oli valtavankokoiset puolijäykät vieterit.

Rafael kertoi kerran, miten se naidessa keinuu ja velloo, narisee ja naukuu. Siinä on vaikeaa naisen pitää pillu oikeassa rytmissä, alustan pomppiessa omia aikojaan, eikä aina tiedä oliko sisällä vetäessään vai työntäessään.

Mielikuva, joka nauratti joka kerta nähdessään sohvan.

Huoneen suuri ikkuna oli talvisin peitetty visusti paksuilla seinävaatteilla, jotka pitivät hatarista ikkunanpielistä sisään pyrkivän vedon loitolla ja ainoaksi valolähteeksi päivälläkin jäi katosta ilman varjostinta riippuva sadan watin lamppu.

Seinien vierustoilla oli kasoittain tauluja kankaat alaspäin käännettyinä, eikä niistä nähnyt olivatko ne valmiita, työn alla vai vielä kokonaan maalaamattomia. Keskellä huonetta aivan lampun alla oli telineessä keskeneräinen isokokoinen työ, joka esitti paljasrintaista naista. Epämääräisenväriseksi maalatun ruumiin taustalla oli piirteetön liekinvärinen hahmo, joka kumartui suutelemaan naisen kaulaa palavassa halussa. Vaikutelma oli sairaalloisen raju ja täynnä itsetuhoa jossa oli valmiina luopumaan kaikesta.

Rafael sanoi yhdessä taidelehden haastattelussa,

–  Maalasin piruille, maalasin jumalille, maalasin kaikille, jotka ohitse kulkivat. Huolimatta taskussani helisevästä pilleripurkista todellisuus tuntui tarpeeksi todelta, etten kajonnut siihen kuin harvoina harmaina päivinäni.

Hänellä oli profiili kuin jostakin vanhasta romaanista lainattu. Hän myönsi ensimmäisenä, että taide oli pelkää egoistista teatteria gallerioille.

Rafaelin maalaustaiteen tasokkuutta ei kiistänyt kukaan. Hänen tauluissaan oli ihmisillä viiltohaavoja käsivarsissa, arpia kasvoissa ja arkirealistisia väkivaltaisia kohtauksia järkyttämään katsoja kokemaan. Hän pyrki olemaan osallistuva ja hän kutsui itseään jonkunlaiseksi kommunistiksi, mutta vallankumouksellisiksi kuvista puuttui satiirista terävyyttä.

Elinkeino riitti juuri ja juuri, ettei hänen enää tarvinnut mennä Momatren kukkulalle piirtämään pahvikynillä kymmeneneuron muotokuvia. Rafaelilla oli jonkunlainen pattitilanne maailman kanssa.

Rafael oli Päivin salainen suuri rakkaus ja se oli molemminpuolista perustuen jonkunlaiseen sielulliseen ymmärtämiseen. Jostakin syystä en ollut lainkaan mustasukkainen hänelle, vaikka yleensä olin mustasukkainen kaikille, koska Päiviin rakastuivat aina kaikki. Miehet ja naiset, pienet lapset ja kulkukoirat.

Ehkä se johtui, ettei he koskaan menisi sänkyyn toistensa kanssa, koska heidän välinen ystävyys oli pyhitetty rehelliselle taiteelle, jota ei voinut pilata toisarvoisella seksuaalisella primitiivisyydellä. Se suojeli arkielämän pakollisilla pettymyksillä, joita ei kestäisi niitä ilman totaalista itsetuhoa.

Siksi Päivillä oli minä ja Rafaelilla mustalaisnainen Nina joka oli jossakin juoksuillaan.

Ilta oli jo pitkällä ja alakerran ravintolasta kannettu pitsa, oli syöty runsaan viinin kera. Rafael pyysi mukaansa ateljeen toiselle puolelle, näyttäisi jotain.

Hän sanoo,

–  Hulluus on piintynyt nahkaani kuin vuosien pesemätön lika, säpsähtelen varjojani ja kadun kaikkea, mutta en yhtä asiaa. Olet ollut aina ystäväni, mutta en ole koskaan näyttänyt sinulle tutkielmaani Päivistä, pientä patsasta jonka itse valoin ystäväni pajassa.  Paras jonka olen koskaan tehnyt ja kallein omaisuuteni.

Hän otti seinäkaapista esiin vaaksan korkuisen punakultaan valetun patsaan hiukan yläviistoon katsovasta Päivistä, huulet ovat hitusen raollaan ja silmät kiinni kuin kuunellen jotakin sisäistä mietettä.  Patsas on tavattoman elävä ja yhdennäköinen sen Päivin kanssa johon tutustuin kauan sitten. Kaunein nainen jonka koskaan olin tavannut, nainen jota ympäröi sielullinen aura, kuin kevyt huntu elämäntarkoituksen arkkityypin pastellivärien vaihtuvana kirjona. Rafael oli onnistunut saamaan vaikutelman sellaisenaan patsaaseen, kertomuksena kaikesta mitä saatoin tuntea ajatellessani Päiviä.

Otin patsaan käteeni ja olin pudottaa sen koska se oli paljon painavampi mitä osasin odottaa. Umpikultaa, sanoin kömpelösti.

Rafael seurasi ilmeitäni, ja sanoi,

– Venäläisten varastamaa, saivat viisi taulua sillä. Se oli valmiiksi sekoitettu ja tein itse valumuotin ja valoin sen Rollen luona Lyonissa. Siihen on valettu kaikki se rakkaus, jota olen tuntenut silloin, nyt ja aina. Annatko anteeksi, ystäväni. Se on nyt sinun koska kaikki muu on väärin. Nina vihaa sitä, eikä se saa olla esillä, koska se muistuttaa siitä mitä meidän väliltämme puuttuu.

– Pitkään Nina vaati myymään sen, mutta se on liian henkilökohtainen, enkä ole pystynyt siihen, vaikka olemme joskus nähneet nälkääkin. Ymmärsi lopulta asian, eikä siitä ole keskusteltu enää. Kun olin rahoissani, yritin tehdä hänestäkin pronssisen patsaan, mutta se ei kestänyt vertailua ja päätyi lopulta riitojen jälkeen sulatusuuniin.

Katselen verhojen raosta ulos ja huomaan toisella puolella katua kapakan, joka on illan hämärtyessä paljastunut tiheäryppyisen ylös rullattavan aaltopeltioven takaa.  Sisäänkäynti on leveä aukko suoraan kadulle, josta näkyy baaritiskin hyvin kiillotettu mahonkipääty. Sen ylä- ja alareunaa kiertää kiiltävä messinkiputki. Toinen levottomille käsille, toinen rauhattomille jaloille. Nyt sen ääressä istuu lihava, kaunispiirteinen tumma nainen. Ainoa näkyvä ihminen baarissa, silloin tällöin baarimikon kädet pyyhkivät pöytää, siirtelevät laseja tai tyhjentävät tuhkakupin.

Sanon Rafaelille,

–  Haluan maksaa käyvän hinnan,

johon hän loukkaantuneen vastaa,

–  Ei ole käypää hintaa tai hintaa ylipäätänsä, sitä ei saa koskaan myydä, ei mistään syystä. Pidä sitä piilossa, kunnes minua ei enää ole, Päivi ei ole koskaan nähnyt sitä. Lupaatko.

Kaksi miestä kyyneleet silmissä, puristan hänen kättään ja piilotan patsaan takkiini jonka ripustan naulakkoon.

Menemme takaisin Päivin luokse joka makaa huulet hitusen raollaan ja silmät kiinni riippumatossa ja kuuntelee jotakin mielleyhtymäänsä unen partaalla.

Sanon,

– Nyt on mentävä, huomenna on aikainen herätys.

Hyvästelemme Rafaelin ja halaamme vuorollamme pitkään. Nina aukaisee oven kapsahtaa kaulaani riemuiten, suutelee molempia poskia, suutelee suulle pitkän kaikkea tarkoittavan suudelman ja siirtyy sitten Päiviin joka saa saman kohtelun. Takkini povitasku on repeämässä patsaan painosta, mutta selviää.

Meidät työnnetään takaisin sisään, uusi viinipullo ja uudestaan kerrotaan vuosien varrella tapahtuneet. On jo aamu, kun horjumme hiljaisia katuja umpihumalassa kohti hotellia. Päivi ihmettelee miksen laita takkiani päälle, vaikka on viileää. Sanon vain, että pysyn paremmin hereillä, kun paleltaa. Varjelen salaisuutta, joka pullotti selvästi takin sisässä, kertomalla, että sain omenanmuotoisen likööripullon Rafaelilta ja jonka säästäisin Suomeen.  Itse tislaillut.

–  Hullu mies, Päivi kuittaa. Haluatko muistin verestämiseksi rakastella hautausmaalla ja viittaa ohittamaamme takorautaporttiin.

– Pariisi viimeisen kerran, kuten Pariisi on.

Vastaan,

– Eiköhän jätetä väliin.

Taksi noukki meidät lopulta latinalaiskorttelin kirjakaupan edestä istumasta seinää vasten päät tosiinsa kallellaan.

Nukuimme pitkälle iltapäivään. Huomenna olisi lähtö eteenpäin ja podimme jo rapulaista haikeutta kaupunkia kohtaan.

Illalla menimme syömään juutalaiskortteliin taas rapeaa ankkaa. Syödessä muistelimme aikaisempia Pariisin reissuja, koska rapea ankka tuo mieleen kaikki aiemmat syömämme rapeat ankat. Niiden nahkoihin on ikään kuin tatuoitu vuosiluku ja mitä vanhempi ankka sitä vaikeampi tunnistaa numeroita.

Olemme iässä, jossa muistelu on joskus uudenkokemista tärkeämpää, koska asioiden unohtuessa aiemmat elämykset menisivät kokonaan hukkaan.  Lopuksi kymmenet matkat ovat tiivistyneet yhdeksi päivämäärättömäksi kavalkadiksi elämyksiä jossa vain merkitsevät tapahtumat ovat jäljellä. Turhien unohtaminen on elämään geneettisesti istutettua viisautta.

Kummallista että parhaiten muistan valokuvat joita en jostain syystä ottanut, pikimustan valeisiin pukeutuneen pikimustan neekerin nukkumassa seinän kolossa ikivanhalla marmoripenkillä värien sopiessa täydellisesti toisiinsa, imettävän kerjäläiseukon oopperan kupeessa takkuinen koiranpentu keränä vieressä toinen silmä raollaan.

Maleksimme sitten kylläisenä ja viinistä leppoisina katuja ja ostin Päiville ylellisestä leivoskaupasta vastavalmistuneita mansikka macaron-leivoksia, joiden ulkokuori oli vain hitusen rapea ja sisällys vain hitusen pehmeä, tarkkuustyötä joka nielussa muuttuu intensiiviseksi makutaivaaksi. Ei liian makea, eikä liian mansikkainen, vaan juuri sopiva kuin kaksikymmentä asteinen meri. Olin varma, että jokainen niiden jälkeen syötäväsi tuotu macaron-leivos on loukkaus macaron-taivasta kohtaan.

pg

Pysähtelimme gallerioiden kohdalla ja hyvästelimme kaupungin hitaasti askel kerrallaan.

Pariisi on ruma ja nuhraantunut, kiehtova ja tunnelmainen – riippuen siitä missä, milloinkin liikkuu. Miljoonakaupungin aito kirjavuus ja omaleimaisuus tekevät siitä aina mielenkiintoisen. Tällä kertaa se oli välihuuto matkalla muualle.

.