15. Luku (Aurinkorannikko)

luku15

Pariisin jälkeen ajoimme Bordeauxiin yövyimme kaupunginulkopuolella halvassa motellissa ja aikaisin aamulla ajoimme edelleen määränpäänä Espanja ja San Sebastian.
San Sebastianissa aseman vieressä oli raihnainen Hotelli Terminus, josta löytyi huone juuri tästä syystä. Se oli meidänlaisemme – koristelematon eikä peitellyt vajavaisuuttaan, oli mitä oli. Elimme uutta nuoruutta hetekanjousien narahdellessa muistot esiin.
Maleksimme sitten läheisellä hiekkarannalla, joka häipyi illansuussa veden alle aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Äsken kyljellään kuivilla kököttäneet värikkäät kalastusveneet kelluivat valmiina seilaamaan Biskajan lahdelle kalastamaan meriahvenia tai isoja katkarapuja.
Leveällä aallonmurtajalla on hyvin huollettu ikivanha karuselli joka pyöri ympäri tyhjänäkin ja toi mieleen jännityselokuvan jolle en muista nimeä.
San Sebastian kaupungin tunnelmassa on jotakin aivan erityisiä onnen sävyisiä syviä vivahteita ja se puhutteli ensi hetkestä kuin vanha tuttu joka ymmärtää sinut sellaisena kuin olet. Sen elämä ulkopuoliselle on kuin kirjoittamaton novelli jossa on Tšehovin inhimillistä lämpöä. Tunne joka voimistui mitä kauemmin kiertelimme sen katuja.  Halusin taas väkevästi kirjoittaa jotakin koska kuvittelen, että aidosta kokemuksesta syntyy vain hyviä sisällyksekkäitä lauseita – ainakin ne ovat tosia.
Kaupungin myhäilevän pinnan alla piili ainesta. Se oli sopivan kokoinen, sopivan vanha, ja ympäröivä maisema oli taukoamattomasti dramaattinen. Sesongin jälkeinen elämä oli unelias, ihmiset teeskentelemättömästi sitä mitä olivat, kaikki oli vanhanaikaisesti aitoa.
Jos haluat kirjoittaa romaanin, tee se San Sebastianissa. Tarvitsee vain seurata sen elämää ja kertoa näkemäänsä keksimättä mitään. Se on sen laatuinen kaupunki, jossa tapahtuu jatkuvasti jotakin, jolla on syvempää merkitystä.
Ostin aidon baskerihatun.
Jäimme muutamaksi päiviksi seuraamaan rajua vuorovedenvaihtelua ja Biskajan lahden hurjia tyrskyjä rantakiviin, meriveden rajua työntymistä vastavirtaa korkeilla muureilla vuorattuun joenuomaan kohti siltoja, kuin kaiken tieltään pyyhkäisevä tsunami.
Luoteen ja vuon erotus oli useita metrejä. Kaupungin lahden suuret hiekkarannat hävisivät silmissä mereen ja rantaan vyöryvien isojen aaltojen korkealle nousevat pyöreät harjat houkuttelivat surffaajat etsimään henkensä kaupalla suurinta petoa jolla ratsastaa.
Poukaman suojaamassa venesatamassa rantamuurin uimisesta varoittavan kyltin alapuolella meressä makasi vatsallaan lihavan miehen ruumis. Olin jo hyppäämässä apuun, kun äkisti mies kohotti päätään ja katsoi sukelluslasit silmillään meihin päin. Mies etsiskeli simpukoita tai jotain jota vuorovesi toi mukanaan
Seuraavana päivänäkin kiersimme vanhan kaupungin ympäri muurilla, joka myötäilee vesirajaa, enkä ollut koskaan nähnyt suurempia aaltoja. Ne hypnotisoivat etsimään aina vaan suurempaa, jokainen niistä oli erilainen ja ne osuivat aina eri paikkaan rantamuurissa pärskyen sen yli, muodostivat isoja lammikoita ja kastelivat varomattoman ohikulkijan läpimäräksi.
Yllättävä hirmuaalto osui varomattomana rannalla kännykällä kuvaavaan naiseen ja kaatoi hänet täysipukeissa veteen. Takaisin valuva meri oli imaisemassa hänet jo mukaansa, kun kumipukuinen surfaaja tarrasi naisen tukkaan ja veti kuiville. Iso musta vinttikoira hyppi hurjana rannalla edestakaisin ja yritti puraista naisen pelastanutta surffaajaa reiteen, mutta sai vain suuhunsa kumipuvun riekaleita.
Nainen oli läpimärkä ja hyvin vihainen. Otin kuvan vain koirasta.
Kaksi mukavaa päivää paikoillaan.
Ehdotin seuraavaksi päämaaliksi Madridia ja voisimme pysähdellä mielemme mukaan. Ainakin Bilbaossa katsottaisiin Guggenheim museo. Päivi suostui heti, hän oli jostakin syystä hiljainen ja myötämielinen ilman keskusteluja, aivan kuin miettisi jotain jota ei halunnut jakaa.
gugen1
Guggenheim museon sijainti yllätti koska se tuli esiin kaupunkiin ajaessa tietullin jälkeisen tunnelin jälkeen ilman varoitusta. Se oli joen toisella puolella heti sen ylittävän punakaarisen sillan korvassa kuin hopeasta taottu valtava monumentti joka oli jo hitusen hapettunut kellertäväksi. Se otti maiseman kokonaan ja ensivaikutelma oli mykistävä, eikä sen moneen suuntaan kaartuville seinäpinoille löydy sanvarastosta   mitään kuvaavaa vastiketta. Se on ajoin kulmikas, ajoin pehmeälinjaisesti kaareva ja sen toisiaan leikkaavat pinnat ikään kuin loppuvat äkisti ja alkavat toteuttaa aivan muuta, eikä rakennusta saa silmän tajuttavaksi kokonaisuudeksi lainkaan. Joka kerta se on samasta paikastakin katsoen erilainen, koska aivot käsittävät siitä välähdyksenomaisesti vain osan kerrallaan. Ehkä sen tarkoitus on kuvata postmodernista pirstoutuneisuutta joka oli sen rakentamisen aikana trendistä intellektuaalisuutta.
gugen3
Takapihalla partioi iso hämähäkki, sisäänkäynnin edessä on vahdissa valtavakokoinen kukista rakennettu koira ja taustalla sivuseinätön pilvenpiirtäjä kuin kärkensä menettänyt molemmilta puolilta teräväksi hiottu miekanlapa.
Taidemuseo oli kiinni ja aistillisen sokkielämyksen jälkeen päätimme jatkaa matkaa koska talo itsessään oli se joku, emme halunneet laimentaa kokemusta kiertelemällä kaupungilla sekoittamassa vaikutelmaa kaikkeen muuhun Bilbaolaiseen. Halusimme muistaa Guggenheimin sellaisenaan äkisti tajuntaan tunkeutuneena häirikkönä.
Tiet hiipivät vuoristomaisemassa lähes huomaamatta aina vaan ylöspäin, molemmilla puolilla sama haaleanvihreiden oliivipuiden määrätön rivistö. Maisema on synkkäsävyistä pastillia tai varovaisen haaleasävyistä vihreää, joskus oranssinruskeaa tai oljenkeltaista. Ohitan rinteitä jotka ovat kuin tekstiilitaiteilijan tekemiä kolmiulotteisia seinävaateteoksia valuneen saven paljastaessa eri värejä maan pinnasta. Päivi halusi pysähtyä ja luonnostella näkemäänsä ja istui sitten tuntikaupalla kumarassa kivenpäällä ja maalasi vesiväreillä vesikuppi vieressään polvillaan olevaan paksuun paperiin tarkasti näköismaisemaa.
Ihmettelin mitä kaikkea hänellä oli suuressa matkalaukussaan.
Matkan edetessä mielikuvani Espanjasta muuttui jatkuvasti. Se on moderni, pittoreski, vehreä ja vuorinen maa jolla on Euroopan parhaat tiet, tunnelit ja rotkojen yli vievät mahtavat sillat. Tiet jotka yhdistävät ikivanhojen muurien ympäröimät kaupungit ja kylät toisiinsa suureksi kulttuurielämyksien verkostoksi.  Aivan kuin liikkuisi ajassa eteen ja taaksepäin kaupunkien erilaisten historioiden poimuissa, joissa eri aikakaudet ovat päällekkäisiä kuin vuosituhansien eriväriset kerrostumat niitä ympäröivissä vuorissa.
Segoviassa roomalaisten, maurilaisten, ranskalaisten ja amerikkalaisten valloittajien jättämiä jälkiä on sulassa sovussa espanjalaiseen omaan ikivanhaan kulttuurin kiinni kasvaneena. Viisisataavuotta vanha talo roomalaisen vesijohdon kyljessä on saanut sisäänsä sopivaksi tyylitellyn McDonald’sin, ison torin toisella laidalla kohoaa alun perin moskeijaksi rakennettu katolilaiseksi muunnettu valtaisa kirkko vuosituhansien muokkaama sosiaalisenevoluution solmukohtana.
Ravintolassa söimme Segovian nimikko ruokaa, rasvan äiteläksi kyllästämää pikkuporsasta, joka sai pahoinvointiseksi ja syljeskelemään sen makua koko loppumatkan.
La Manchassa etsimme Don Quoiten maisemia ja tuulimyllyjä, pysähdyimme viinitilalle maistelemaan sokerista raskaita rypäleitä ja innostuimme jatkuvasti jostakin uudesta. Olimme nuoria vanhoissa kurttuisissa nahoissa, joissa vieteistä lepattanut elämänlieska oli jo laantunut tasaiseksi valonkajoksi ja räiskyvä elämisenriemu myhäileväksi tapahtumia ulkopuolelta seurailevaksi iloksi. Elämä oli nauttimista varten sekä niin, että näin. Yövyimme vaihteeksi Parador-hotellissa joka oli tarjouksessa Hotel.comissa ja parin päivän viiveellä saavuimme vihdoin Madridiin.
Vanhankeskustan ilme on 1900 luvun alkupuolelta ja saumattomasti toisiinsa sopivien rakennusten itsestäänselvyys tekee siitä jotenkin näkymättömän kaupungin. Kaikkien suurkaupunkien tapaan se on välinpitämätön suhteesi. Saat aina sen minkä maksat, mutta et tippakaan enempää useimmiten vähemmän. Huomaamattomuus on hyvin miellyttävää.
Yleensä en ota valokuvia, jos en näe jotakin pintaa syvempää sisältöä kohteessa. Useimmiten epäonnistun teknisesti tai asetelma ei toimi, eikä valmiissa otoksessa ole jälkeäkään alkuperäisestä ajatuksesta, mutta onnekseni on joskus toisinpäinkin ja kehnosta otoksesta saattaa löytyä yksityiskohta joka repii kaihit silmistä.
Kävelimme hotellilta Madridissa Gran Via:a pitkin kohti museota, kadun alapäässä vanha nainen soittaa viulua sinfoniaorkesterin riviviulistin laadulla ja odottaa lanttia viulukoteloonsa.
Supisen Päiville,
– Aristokraatista pullojen roskiksesta keräämistä, ja tähtään häpeämättä kameralla.
Jäämme kuuntelemaan. Päivi antaa kymmenen euroa tauolla suoraan käteen ja juttelee tovin. Osoittaa minua ja molemmat nauravat. Myötätunto tilanteissa ei ujo Päivi ole koskaan ujo.Helle värisee asfaltin yllä, vaikka on jo syksy, viulun hento ääni hukkuu liikenteen meluun kävellessämme edelleen.
Katsastamme Majan pukeissa ja ilman, ruumiillaan miehiä hallitsevan nuoren ilotytön itsevarmuus asennossaan ja sänkykamarin kokemukset kasvojen ilmeessä osaa vietellä vieläkin. Vahti, vahtii etten ota kuvaa. Tämä on kuin Louvre kaikkea on liikaa ja saleissa kierretyt kilometrit vievät mehut ruumiista, turruttavat ajatukset eikä elämystä synny.
Silti päätämme mennä hetken nurmikolla lepäilyn jälkeen vielä läheiseen Moderniin museoon, koska meillä on vain tämä päivä käytettävissä. Sen vetonaulana on seinän kokoinen Picasson Guernica, poikkeuksellisesti museovahti nykäisee hihasta ja sanoo, että kuvaaminen on sallittua ilman salamaa, loukkaantuu koska haluan vain katsella. Museossa on runsaasti Dalia, Miroa ja Picassoa, dadaistien filmejä; postmodernistien ajatuksia ja ideoita, kuin harkittua hulluutta, anarkismia järjestyksessä.
Istumme käsikädessä pitkään tyhjässä huoneessa jossa ei tapahdu mitään ja kohtaamme neuroosimme jotka ovat yhtä virttyneitä kuin väsynyt kroppani. Vanhuuden tuoma signaalikato. Onnistunut taide-elämys. Se oli kuin mielentila, jossa tajuaa rajojaan, asioita jotka tunkeutuvat tietoisuuteesi kuin munaan tunkeutuva siitinsolu. Parhaassa tapauksessa vaikutelmat hedelmöittävät aivosoluja, joista kasvaa sivupersoona häiriköimään mukavuudenhaluista tavanomaisuutta.
Minua häiriköi eniten raitapaitainen ukko joka heiluu valtaisan metronomin edessä kuin laatikostaan karannut vieteriukko seuraten viisaria jossa on iso silmä.
Kävelyä, kahvia, kävelyä, punaviiniä ja tapasta, kävelyä, kaikkialla ihmispatsaita joiden kuvaamiseen eivät lantit riitä, koska annoin viimeiset huilua soittavalle tytölle, jolla on silikonirinnat ja anteliaasti paljastava mekko.  Hänellä oli hopeinen taskukello kaulassa ja harmaat pistävät silmät, jotka laskevat huilukoteloon kilahtavat kolikot tarkkaan ja hymyilee väkinäisesti kiitoksen.
Nainen lukee minua kuin avointa kirjaa, pyyhkäisee suutaan ja soittaa sitten Johann Sebastian Bachin – Boureen kuin Jethro Tullin Ian Anderson, on minun vuoro hymyillä väkinäisesti. Elämä ei ole pelkästään tissejä ja hopeakelloja, harmaita partoja ja kävelystä kipeitä jalkoja. Aika on alusta loppua kohti venyvä tila, jossa kaikki tapahtuu ja siinäkin voi matkailla.
Vihellän sisässäni muutaman korttelin verran ta ta taa, ta ta taa, tata tata tata tata taa,  kunnes Päivi käskee vihaisesti lopettamaan. Istumme sitten katukahvilaan ja tilaamme pullon kolmen tornin Torresta.
Kiiltäviin lameisiin pukeutunut pitkänokkainen ihmiskoira kerjää räksyttäen puisella kuonollaan ravintolan edessä ja pidän siitä koska se on aito, vuosisatojavanha karnevaali otus. Madridin ihmispatsas performanssi on omaa luokkaansa, mutta ruoka on enemmän tuurista kiinni. Syön vetisessä tomaattiliemessä uiskentelevia chilille maistuvia lihapullia ja tilaan konjakin taistellakseni annoksen basilliarmeijaa vastaan. Peli ei ole vielä kokonaan menetetty.

Peeriltä ja Siljalta lainatussa asunnossa on olohuoneessa suuri öljyväreillä maalattu kuva Riinasta. Pöydällä iso lappu ”Olkaa kuin kotonanne, korkkaa Mikko huoletta konjakkipullo se on sinulle hankittu”. Huvila on korkealla Välimeren yläpuolella ja terassi avautuu ulapalle päin, josta näkee laskevan auringonkajon saattelemassa Tangerin laivaa kohti Afrikkaa.

Asunto on kodikkaan tyylikäs, jossa taide-esineet ovat saumaton osa käytännöllisesti toimivaa kokonaisuutta. Työhuoneen maalaustelineessä on paksulle paperille kevyellä siveltimellä maalattu puolivalmis akvarelli, kuin tahallaan esille jätetty sisustusyksityiskohta. Riinan tekemä. Päivistä tarttunut harrastus ja hän ohjasi Riinan alkuun jo pienenä tyttönä ikään kuin haluten siirtää perimänsä ottolapseensa sitä kautta geenin kerrallaan.

Riina tulisi käymään, jos pääsisi töiltään. Peer ja Silja olivat kiinni jossakin projektissa eivätkä ehtisi tällä kertaa, vaikka epäilin, että he hienotunteisesti halusivat antaa meille oman rauhan ilman isäntiä. Kirjahyllyssä oli suurennettu valokuva, jossa improvisoitu suurperheemme hymyilee koko naamallaan Riinan ylioppilaskuvassa.

Harvoilla on kaksiparia ottovanhempia kaukana toisistaan sopimuksella, ettei lapsen asioista laverreltu ja se joka tapahtui yhdessä kodissa ei ollut toisen kodin asia ilman Riinan suostumusta. Tietysti jos jalka katkesi yhdessä paikassa, oli se poikki toisessakin. Tämä ehdoton luottamus kasvatti Riinan kertomaan aina kaiken molemmissa paikoissa, koska vaistonvaraisesti tiesi, ettei muuten pysyisi eheänä. Elimme kollektiivissa jonka fyysinen radius kulki Helsingin ja Tukholman kautta maata ja merta pitkin joka säässä, mitaten yhden kohtalon kulkua niiden välissä. Iloisen ihmisen tallaama polku sydämestä sydämeen. Riina ei manipoloinut ketään koska tiesi, että sai aina tarvitsemansa ja kiellot olivat rakkaudella piirrettyjä rajoja, joilla tarkoitettiin pelkkää hyvää. Näin tekopyhästi mietiskellessä unohtuivat uhma- ja murrosikä, kuukausia kestäneet murjotukset, lapsuudesta jääneet sodantraumat jotka aiheuttivat arvaamattomia käytöshäiriöitä koulussa ja muualla. Meidän kiltti tyttö puhkaisi koiransilmän tahallaan tai löi naapurin pojan tainnoksiin kivenmurikalla. Tosielämän prinsessa ruususet eivät ole kiusattuja ihmistä kummoisempia. Kuka tietää minkälaisia onkaloita Riinan mieli kiertää vieläkin masennuksissa, vaikka hän on nyt hyvin kasvatettu nuori nainen Oxfordin korostuksella.

Jonnen kohdalla oli toisin koska häneen liittyvät velvollisuudet olivat naimalla hankittuja, jotka putkahtivat kohdusta eräänä odotettuna onnen hetkenä, Päivin huutaessa kivusta kylpyammeessa pinnistellessään itsenäistä elämää ulos itsestään. Ikään kuin häntä kasvattaessa olivat velvollisuudet aina huolia, jotka liittyivät luonnonkäskynä isänä ja äitinä olemiseen. Alati kantamamme huono omatuntokin oli erilaista Riinan ja Jonnen kohdalla.

Jonne oli kaikin puolin toisenlainen kuin Riina, pehmeämpi, kuin muovailuvahaa josta maailma puristeli yhä uusia hahmoja, jotka elivät hetken innostuksen verran ja katosivat jälkiä jättämättä. Emme arvailleet kenen kaltainen ja meille hän oli uniikki oma itsensä ja emme kiperissä paikoissa käyneet syyttely leikkiä kenestä oli periytynyt syy johonkin luonteen vikaan. Kepposet olivat oma syynsä ja sen mukaan elettiin, seuraukset sille joka aiheutti harmia.

Mitä kaikkea toisten tekemisiä muistelemaan, omatkin alkaneet unohtua ja haaleta moneen kertaan selityksillä pestyiksi muistin riekaleiksi.

Matkoilla ovat aina lapset mielessä kuin majakat jotka näyttävät tien kotiin pimeimmässäkin yössä.

Kotiuduimme Andalusiaan heti. Istuin aamuisin viileimmän tunnin lepoasennossa ja seurasin miten repaleiset poutapilvet ajelehtivat taivaalla. Niistä löysi aina muotoja, jotka olivat päällimmäisinä ajatuksissa tai syvimmällä alitajunnassa. Ne muuttuivat kuin mielleyhtymiä totellen milloin miksikin, kunnes hajosivat kokonaan tai katosivat jonnekin ja taivas oli taas kokonaan sininen ja ajatukseton.

Sisimmän peilaaminen taivaankantta vasten, on terapiaa saamattomuuden aiheuttamaa masennusta vastaan, joka vallan saatuaan on kuin imupaperissa leviävä mustetahra.

Suuri korppikotka jahtaa talojenräystäiltä pakoon pyrähtäneitä varpusia, syöksyen välillä alaspäin hakemaan nostetta kalliojyrkänteiden ja meren välisistä ilmavirtauksista kohotakseen saaliinsa yläpuolelle, kiitää sitten lintuparven kimppuun liikauttamatta kertaakaan siipiään.

Koko toukokuu oli lämmin Andalusiassa ja päivät kuluivat enimmäkseen uimarannalla ravintoloiden sardiininuotioiden savunhajussa. Nopeasti syvenevät hiekkarannat ja isot aallot, jotka syntyivät jossakin kaukana ulapalla myrskytuulen puhaltaessa niihin energiansa, houkuttelivat kokeilemaan voimiaan.

Pidin suurien aaltojen luonnonvoimien tuottamasta vääjäämättömyyden tunteesta paluuvirran nykäistessä yhä uudestaan takaisin syvään veteen ja sai tosissaan taistella uupumista vastaan päästääkseen takaisin pohjatuntumaan. Jos antoi periksi, yllättävät merivirrat kuljettavat hetkessä ulapalle ilman paluuta. Kuolemanvaara sai kokemaan elämän ehdottomana yksityisasiana.

Kilometrejä pitkää rantaa pitkin oli mukava kävellä ja poimia veden sannassa sileiksi hiomia kiviä ja heitellä leipää, pulahtaa uimaan aina erilaisena vastaanottavaan merensyliin, makailla laiskana pehmeillä patjoilla pyöreän olkikatoksen varjossa ja lukea kirjaa.

Jokaisessa paratiisissa on käärmeensä. Kärpästen sijasta saa rannalla jatkuvasti hätistellä feikkien aurinkolasien, laukkujen, rolexien ja harsonohuita intialaiskankaita myyskenteleviä pakolaisarmeijoita.  Ne partioivat väsymättä aurinkotuolien välissä, jonkun paikallisen mafian toimeksiannosta. Vain harva ostaa mitään ja minun on sääli. Ostan Päiville valtava kokoisen huivin jonka voi kietaista mekoksi, siinä on kaikenkokoisia elefantteja. Päivi silittää kättä ja sanoi,

– Nyt olit ihana

Tarjoilija rantaravintolassa varoittaa, ettei aasialaisia Thai-hierojia pidä päästää kosketteluetäisyydelle, koska ne operoivat usein ryhmänä ja maatessasi mahallasi yhden käsittelyssä, vie toinen rahasi ja häipyy sitten nopeasti vaihtamaan ulkonäköään.

Lähellä on myös pieniä luonnonvaraisia nopeasti syveneviä hiekkarantoja.  Poukamia joihin pääsi vain vaikeakulkuisia kinttupolkuja pitkin, joita reunustavat okaiset pienikukkaiset pensaat raapivat syviä naarmuja pohkeisiin. Pidimme eniten niistä, mutta emme jaksaneet aina kiipeillä ylös alas jyrkkiä rinteitä vaarassa luiskahtaa polulta ja pudota rantakiviin.

Iltaisin oli nautinto istua terassilla ja pienin siemauksin antaa hyvän konjakin polttaa pois ikenissä muhivat bakteerit ja antaa aistiensa lumota todellisuus mielleyhtymiksi.  Kynttilät pöydällä lepattavat äkisti tuulenpuuskissa aivan kuin joku olisi kulkenut niiden ohitse. Läheisellä ravintoloiden ympäröivällä torilla ikivanha katusoittaja laulaa joka yö kaipuustaan ja venyttää vibratolla säkeen viimeistä konsonanttia loppumattomaksi vokaaliksi.

Vastakkaisella kukkulalla on valkoiseksi kalkittu kirkko ja kapea kuja, jonka varrella on mukavia kapakoita terassit täynnä iloisia ihmisiä.

Tiedän kohtuuhintaisen paikan jossa saa parmesaanilla rapeaksi paneerattua kanaa täytteenä kevyesti savustettua homejuustoa, vieressä tumma lätäkkö paksua punaviinikastiketta, jossa on aavistus chiliä, siivutettuja päreen ohuita uuniperunoita, joihin on hierottu yrttejä. Juomana marjaista talonviiniä, joka on samalla pitkämakuista mutta kevyttä. Mukava nautiskella hitaasti ja katsella ihmisiä ja kuvitella heille elämä, paremman ja mielenkiitoisemman kuin omani.

Katselimme nähtävyyksiä ja keräsimme kokemuksia. Hän maalasi ja minä kirjoitin uutukaiseen blogiini kuvallisia tarinoita, joita häpeäisin myöhemmin.

Kävimme perhostentalossa, jossa oli lintujen kokoisia perhosia ja perhosen kokoisia lintuja. Keinotekoisessa purossa leikkivät moniväriset pikkulinnut.  Kosteassa tropiikkia jäljittelevässä huoneessa kuumuus oli lähes sietämätön minihelvetti ja hiki valui noroina, sydän oireili rasituksesta ja halusin koko ajan pois. Silti seurasin upeaa sinistä perhosta joka ei suostunut pysymään paikallaan hetkeäkään.

Eri elämänmuotoja läheltä seuratessaan tajuaa asioita joista tietää tietävänsä kummallisella itsestään selvällä tavalla, vaikka siihen ei liity kielellistä selvää ajatusta tai opittua tietoa. Aavistukseni on kuin yhtymistä olemisen kollektiiviseen sieluun hetken tietoisuudessa.

Uuden kokeminen on aina seikkailu, kaikki on ihmeellistä ja pienetkin sattumukset ovat suuria. Ajelimme sattumanvaraisesti vuoristossa ja eksyimme.  Seuraavassa tienristeyksessä valitsemme suunnaksi tutuimman nimen ja päädyimme kiertelemään vuorenrinteitä kiipeilevälle kärrytielle, jossa jokainen vastaantulija vaati ylimääräisen manööverin, millimetrin tarkkoja ohituksia syvien rotkojen reunalla, peruutuksia mutkan taakse ja pahimmissa paikoissa oli huudatettava torvea ilmoittaakseen tulostaan. Sydän kurkussa ja hengenkaupalla jatkoimme matkaa koska paluuta ei ollut, eikä ollut paikkaa jossa olisi voinut kääntyä tai edes pysähtyä tauolle tukkimatta tietä kokonaan.

henkeäsalpaavia maisemia, joita saattoi vilkaista vain joskus hätäisesti, paikallinen autonromu kiinni puskurissa, jonka kuljettaja käsittänyt jatkuvia jarrutuksiani. Painosti valojaan vilkuttamalla, jos yritin hiljentää vauhtia. Tien yli loikki varoittamatta villivuohia, jotka takertuivat jyrkkiin rinteisiin jollakin ihmeellisellä tavalla.

Perillä vapisin kuin haavanlehti rasituksesta ja stressistä. Saavuttamamme vuoristokaupungin jonka halkaisee syvä kuilu. Sen ylitse kulkee keskiajalta peräisin oleva silta kivisinen penkkeineen. Halkeamassa oli vuoristokiipeilijöitä yrittämässä ylös, putosivat köyden varaan melkein huipulle päästyään ja hilasivat sitten itsensä alas nääntymyksestä läähättäen.

Mitä muuta voisi vielä kertoa onnesta jossa tapahtumat ovat harmonista jatketta edellisestä seuraavaan. Eheytymistä. Rakkaus on vaistovaraista luonnonälyä, kompassi joka näyttää oikean suunnan ihmisviidakossa.

Riina tuli ilmoittamatta Lontoosta, avasi oven omilla avaimillaan ja hiipi sisään. Yllätti meidät sängyssä ja nauroi,

– arvasinhan minä, isukki ja äitsä leikkii äitiä ja isää, kun silmä välttää.

Eihän me vanhukset muuta kuin silitellään selkää ja hierotaan niskoja. Sitä paitsi mitä meidän pikkutyttö sellaisista tietää.

Tietää mitä tietää ja kiepsahti väliimme koko suloudessaan suukottelemaan paksuilla afrohuulillaan. Lähti sitten valmistamaan aamiaista ja kielsi nousemasta sängystä, lellisi meitä koko viikon ja kaksi jos panisimme vastaan, tämä on uhkaus. Hieno viikko joka kului aivan liian nopeasti. Saimme kuitenkin päivitettyä Riinan asiat ja Jonnekin.

Hänen lähdettyään tuntui tyhjältä ikään kuin värit ja elämäntunne olisivat karanneet hänen mukanaan ja päätimme seuraavalla viikolla lähteä kotiinpäin. Perin varaama konjakkikin oli juotu ja hankittu uusi pullo tilalle. Päivi oli maalannut kiitokseksi ison ja upean maisema abstraktion joka oli sopeutettu talon arkkitehtuuriin ja kalustukseen. Se tarvitsi koko seinän ja raivasimme sille paikan poistamalla suuret Ikea posterit. Taulu muutti olohuoneen ilmeen täysin toiseksi; halvalla sisustetusta kesäasunnosta luksushuvilaksi. Päivistä jäi aina lähtemättömiä jälkiä joka paikkaan.