16. Luku (Kotiinpäin)

luku16

Matkustimme aamujunalla Valenciaan. Siellä kuten kaikkialla Espanjassa, on usein pyhäisin joku kansallinen tai paikallinen merkkipäivä ja nuoret tytöt kulkivat upeissa kansallispuvuissaan, näyttivät pyntättyinä pieniltä aikuisilta ja käyttäytyivätkin kuin aikuiset naiset, arvioiden toisiaan totisina pitkillä kateellisilla silmäyksillä.

Valencian vanhan kaupungin huolettomuus, toisiinsa sopivat värit ja patina puhuttelevat aisteja, kadunkulman takaa avautuu yllätyksiä samaan tapaan kuin Roomassa. Kaupungilla on normaalin sydämensykkeen rytmi ilman hätärumpuja tai vitkastelua ja askeleet sovittautuvat automaattisesti ajatustaajuudelle. Pysähtelemme ja nuokumme mustien aurinkolasien takana katukuppiloissa viinilasin, pikkuruisten voileipien ja lempeän auringon uinuttamana, olemme kuin kohdussa imien peukaloa, tietämättä muusta, kuin tyytyväisestä olemassaolontunteesta.

Neitsytaukean sileäksi hiottu, kirjava kivipinta vaihtelee väriä siihen osuvan valon mukaan. Kaikessa on tänään harmoniaa ja istumme torinlaitaa reunustavilla rappusilla ajatusnirvanassa ja katselemme ihmisiä jotka ylittävät aukean. Otan valokuvia valikoiden kohteita korvakuulolta, kuin ympäristöään laiskasti analysoiva psykologi. Torin pinnasta heijastuva valo laimentaa jyrkkiä varjoja tasaisen harmaiksi sävyiksi ja kuvat onnistuvat teknisesti ilman isompia virittelyjä.

Tilaamme lasillisen paikallista punaviiniä rapputasanteella olevasta ravintolasta, joka on kylmänä tarjoiltuna lähes yhtä hyvää kuin Toscanalaiset viinit, kevyttä ja pitkämakuista. Aukiolla määrätietoinen äiti kuvaa nukeksi pyntättyä pikkutyttöä järjestelmäkameralla. Tytön leningin ja torinpinnan väribalanssi on ainutlaatuisen sopivat toisiinsa, ja vaaleiden kivien pinta heijastaa tytön kasvot pehmeäksi potretiksi.

Näppään puolisalaa kuvan. Koen taas innostunutta luovuutta ja näen rajattuja sisältöjä asetelmassa, johon koen intensiivistä yhteyttä. Se on kuin kirjoittaessa syntyvää ajatuksen virtaamista. Erona on, ettei kamera osaa valehdella, eikä sillä ole alitajuntaa, ehkä sen lasisilmää kutsutaan siksi objektiiviksi.

Unohdun ajatuksiini ja keskenään riitaiset assosiaationi pimentävät näkymän hetkeksi kuin ohi kulkeva varjo. Onneksi viini on todella hyvää ja yksi lasi johtaa toiseen, minusta on mukava olla kännissä ja uida mietteissäni pehmentynein liikkein, unohtua asioihin. Maiskuttelen, pyöritän lasia löysin rantein ja päästän ilmaa sekä viiniin, että ajatuksiini. Etsin harmitonta yhden mielteen tasapainoa.  Päivi katsoo pää kallellaan ja nauraen sanoo,

– Olet hassu sekundasnobi.

Torin toisella puolella istuu intellektuellilta vaikuttava mies lukien keskittyneesti jotakin paperia kädessään, keltainen pyörä nojaa parkkeerattuna lyhtytolppaan.  En ole ainoa miehestä kiinnostunut. Venäläiseltä poliisiagentilta vaikuttava tyyppi tähtäilee samaa kohdetta telelinssillä. Miehessä on jotakin radikaalista älyllisyyttä – vaarallista sinänsä, mutta voi olla pahempaakin. Kaupungissa on neljä yliopistoa, paljon arabeja ja kantaa ottavia graffiteja kaikkialla.

Mielikuvitukseni on herännyt ja kirjoitan jo aivosoluihini novellia jota en koskaan toteuta, koska mielikuvat pyyhkiytyvät pois ennen kuin ehtivät paperille. Luovuudessani onkin kyse aina prosessista, eikä lopputuloksesta.  En jaksa politisoida tunnelmaa mieleiseksi, mies ottaa pyöränsä ja poistuu, varjostajakin häipyy sen tien ja tarina oli siinä.

Päivi näyttää lyijykynällä muutamilla vedoilla piirtämäänsä kuvaa ohi kulkeneista erilaisista naisista ja kysyy, pidänkö siitä.

Ilmeisesti meitä molempia kiinnostavat keskipäivän lounaalle kiirehtivät karriäärinaiset joihin liittyy aina monisäkeinen elämä jolle ei ole helppo arvata sisältöä.

Sanon,

– Naisten kohtalo ei ole koskaan suora marssi asian tilasta toiseen, syy ja seuraus hämärtyvät kaikenlaisesta epäolennaisesta, eikä luonnontieteellinen loogisuus ole naisille mitenkään tärkeää. Se jotenkin näkyy kuvassa.

Hän on vihaisen näköinen ja kysyy mitä tarkoitan.

– Se tarkoittaa tunnevuoristoratoja kuin ovelia oikoteitä tai naisenvaistoja kuin madonreikiä universumin toiselle puolelle ja takaisin, naisellista logistiikkaa joita paraskaan järki ei kykene seuraamaan ja matka kahden pisteen välillä on vain puolet normaalista, jos sitäkään ja aika venyy kuin Dalin kaapin päältä valuvissa kelloissa. Saa aina odotella.

Aivan kuin koko matkan aurinkoinen kulissi repesi ja Päivin silmissä välähti loukatun naisen vihansalama. Yritän vetää häntä puoleeni, mutta hän rimpuilee eroon.

En kerro, että kuvittelin äsken millaista olisi olla aukion yli purjehtivan keski-ikäisen naisen kanssa sängyssä, aistin miltei hipaisevan kosketuksen, intohimon, neuroosit ja vaatimukset. Olinkin varma, ettei hän antaudu enää koskaan pelkästä rakkaudesta toiseen, vaan ruumiinsa halusta ja vain itsensä takia.

Viinihuuruinen psykologiani onnahtelee todella pahasti, jokainen on niin erilainen ja niin samanlainen ja jokainen meistä on aina pahasti väärässä toistensa suhteen.

Sanon,

–  Pakarat puutuvat istumisesta mennäänkö vanhankauppahallin kupeeseen syömään paellaa.

Ruuan tulessa hän tönäisee tahallaan ja poltan tulikuumassa rautapadassa käteni, jota uitan sitten ensiapuna olutkolpakossa. Olemme, ehkä sujut.

Riitoja ja mökötystä voi välttää vaihtamalla paikkaa koska järjestely vaatii yhteistyötä ja ehdotin että jatkaisimme matkaa. Ei mitään lepyttelyjä ja selityksiä, sellaiset eivät koskaan toimi. Päivi vilkaisee silmäkulmastaan ja sanoo suu mutrussa,

– Okei herra psykologi, ja nipistää kipeästi reidestäni.

Seuraavaksi Barcelona, joka on minun kaupunki, samalla tavalla kuten Pariisi on Päivin kaupunki ja olen ollut täällä monta kertaa.

Päivi päättää varmuudenvuoksi majoittua Salvador Dalin syntymäkaupunkiin Figueresiin lähelle ranskanrajaa, ja jättää minut kolmeksi päiväksi itsekseen. Sopi minulle.  Sanoin tulevani junalla perässä.

Barcelona on kuten Firenze, kuten Rooma, kuten kaikki eurooppalaiset suurkaupungit täynnä toisiaan kopioivia designpuoteja ja ketjukahviloita. Tutut eurooppalaiset rättimerkit made in China ovat häivyttäneet kansallisen kulttuurin ja ikivanhat rakennukset seisovat juhlavalaistuina ilman todellista syytä illasta iltaan.

Siellä missä on valoa, on varjojakin, elämää jossa trendit ovat samat kuin sata vuotta sitten. Köyhyys ja kurjuus ovat yhtä muodittomia kuin ne ovat ajattomia. Nälkä on nälkää, vilu vilua ja paheet paheita.

Barcelonan pimeät kujat ovat nykyään kirkkaasti valaistuja ja seikkailut enimmäkseen vapaaehtoisia eksymisiä. Nautin sattumanvaraisuudesta. Satamakorttelien rähjäisissä tapas-baareissa on rosoa; takkuisia kulkukoiria, harvahampaisia eukkoja jotka irvistävät kodallasi, tuhruisia huoria, kapakoita joissa lasiisi sylkäistään selkäsi takana tai lompakkosi viedään, jos et ole tarkkana. Pidän Barcelonasta, koska se osaa hymyillä rikkinäisinkin hampain.

Maksa varoitteli liiasta viinistä etsiessäni ihmistä jakamaan yksinäisyyttäni. Yksinäisyys on tyylikeino selviytyä hankalasta elämästään. Aitaus johon pääsee sisälle vain luvalla, mutta jonka portille toivoo mahdollisimman monta kysyjää.

Hakeuduin La Ramblan alapäähän ja löydän sivukadun, jossa muistini mukaan grillattiin avotulella kanoja, isoja kuin ankkoja.

Kanat eivät ole vielä valmiita ja menen toisaalle. Kadun toisella puolella oli muinoin tapas-baari, jossa ensimmäisellä reissullani kaupunkiin kosin baaritiskillä unipillereitä viskiini sekoittanutta huoraa vaimokseni. Tappelin omistajan kanssa laskusta ja jouduin paikalle kutsuttujen varastelevien miliisien ryöstämäksi.

Nyt siinä on rihkamakauppa joka myy posliinisia vääntyneitä Dali- kelloja, senorita nukkeja, värikkäitä viuhkoja ja kaikenlaista muuta espanja aiheista made in China roinaa. Sisimpäni hymyilee korvasta korvaan paikan tuttuudessa. Taiteilen muistoissani kuin nuoralla tanssija, enkä halua pudota entisiin, vaan pelkästään katsella kokemuksista viisastuneena ympärilleni päätäni nyökytellen, kuin ylpeänä hurjasta nuoruudestaan  tutiseva ukko.

Tänään hitaasti nahjusteleva psykologinen aikani on venynyt kuin veltto purukumi odottaen katkeamistaan. Patistan askelta hidastavaa mietettä eteenpäin, hetki on vain ajan yksi ulottuvuus, kuin sydämenlyönnin käyrä sitä tarkkailevassa monitorissa.

Uskon vakaasti, että tietoisuudella on oma aineelle harmiton massaton partikkelinsa ja ulottuvuus, joka on käpertynyt atomieni sisään kuin syntymäänsä sormisuussa odottava sikiö. Perimäni sisältävä hologrammi, joka kopioituu kaikkialle soluihini ja jokainen niistä tietää valitettavasti kaiken minusta. Luonteeni mukaan järjestellyissä geenirihmoissa nipisteleviä energiakvantteja, omalla taajuudellaan väriseviä kieliä joiden ominaisuutena ja ainoana teemana on minä – vain minä. Kuolema on sille vapautus epämukavasta majapaikasta.

Rakastan harhaillessani hulluja ajatuksiani jotka syntyvät sisimpäni tuulikanteleessa mielleyhtymieni luomana satunnaisina sävelminä. En koskaan muista niitä myöhemmin, aivoni muistivarasto on isoreikäinen sihti johon ei tartu muuta kuin vuorenkokoiset huolet.

Löysin lopulta nenälläni ruokapaikan, jonka ohuessa porsaspihvissä oli viinietikan ja valkosipulin luomaa taikaa, eikä talon viinissäkään ole valittamista. Onni on juuri tällaista.

On yö, kaupunki nukkuu ja kiertelen kapeilla kujilla, lievä ahtaanpaikankammo kiiruhtaa askeleita seuraavaan kadunkulmaan, jossa arvaamattomuuden uhka jarruttaa kulun kurkisteluksi.

Uusi katu, kauempana seinälyhdyn alla seinään nojailevan huoran mustaprofiili piirtyy kuin leikattu siluettikuva. Ihmiskauppa, naistenasia – valistunut nykyaika kutistaa viettejäni kuin sukupuolistressiä tasoittava sydänlääke. Kaikki on samaa ja kokonaan muuttunut, raaka ihmisyys on sisässäni jäljellä kuin vaimeasti kuuluva kuiskaus. Kaikki äänet tallella, mutta vähentyneelle volyymilla.

Kerjäläiset ovat rottien lailla kaikkialla missä on ruuan jätteitä, ja nälkäisinä ne iskevät jäljellä olevat hampaansa jo kerran kaluttuihin luihin. Sokeina elämän mahdollisuuksille he kiertävät ahnas ilme silmissään hyvinvointisten takapihoja ja elävät ajatuksitta, ainoan tunteen ollessa nälkä.

Viha, vääryys, rakkaus ja myötätunto ovat sanoja, jotka tuhansien nöyryytyksien kuluttamana ovat lopuksi menettäneet merkityksensä, koska sisimmästä ei enää löytynyt vastinetta niille. Sielu oli kuin monissa pesuissa haaleaksi hangattu kangas.

Istun hetken puistonpenkillä ja seuraan keski-ikäistä naista joka myy itseään.

Ehkä hän on uransa alussa mennyt merenrantaan jokaisen miehen jälkeen ja pessyt itsestään pois nöyryytyksensä. Nyt hän vain kuivasi paperilla haaransa lähimmässä porttikongissa, kuin niistäisi nenänsä ja etsi seuraavan asiakkaan.

Nuorena, ruumiin ollessa vielä eloisa ja kaunis ei hänen tarvinnut muuta kuin seisoa alallaan ja odotella asiakkaita, mutta nyt oli hame korkealla huudeltava jokaisen ohikulkevan miehen perään. Minunkin. Poistun huomiosta vaivautuneena.

Valomainoksessa nukkuu kaunis nainen pääni yläpuolella ja käännyn kohti aukiota, jossa on takseja jonossa. Muutaman taksamittaria ylimääräisesti raksuttavan kierroksen jälkeen olen turvallisesti hotellissani.

Uusi aamu. Kuvittelen olevani muuta kuin tavallinen matkailija, mutta kuljen samat reitit, otan samat valokuvat ja teen samat asiat, olen kuin matkailumainoksilla turistiksi ohjelmoitu robotti. Syön aamiaisen protestiksi itselleni syrjäisessä kauppahallissa jonne eivät turistit tavallisesti löydä. Kaipaan Päiviä enemmän kuin entisyyttäni ja soitan, että tulisin jo tänään.

Kävelen kohti asemaa, leveällä bulevardilla on pikimustien nekrujen rivistö, joiden edessä huovalle on aseteltu kopioituja merkkilaukkuja. Huovan jokaiseen kulmaan on kiinnitetty punottu pumpulinaru, joiden toista päätä kaupustelija pitelee hyppysissään, poliisin lähestyessä hän saa yhdellä nykäisyllä selkään heitettävän nyytin ja ehtii pakoon menettämättä laukkujaan. Luovuus on selviytymisen ehto.

Kadun toisella puolella on värikäs Gaudi-talo, jonka katto muistuttaa lohikäärmeenselkää ja seinissä on monen värisiä lasinpaloja, parvekkeet tuijottavat kuin pullottavat hyönteisensilmät. Pidän Gaudista.

Figueres on aivan ranskan rajalla terävähampaisten Pyreneiden juurella, jonka ainoa vetonaula on Dali-museo.

Minulla oli pitkään seinällä pieni akvarelli neljästä tanssivasta naisesta, joka oli Salvador Dalin nuoruudentyö. Sain sen halvalla ja vein sen arvioitavaksi taidekauppaan, koska halusin tietää sen todellisen arvon, vaikka se ei ollut aito. Tai ainakin luulin niin.

Taulu osoittautui varastetuksi Tukholman Modernin museon suuresta Dali näyttelystä seitsemänkymmentäluvulla. Paikalle hälytettiin poliisit ja minut pidätettiin. Asia tulehtui aluksi uhkailuksi, joka oli turhaa koska kerroin heti kaiken tietämäni. Minua ei heti uskottu ja vietiin selliin, joka ei ollut ollut kuin pieni koppi ilman mukavuuksia, ovessa väärinpäin toimiva tirkistysluukku.

Kuuntelin venttiilien huminaa kaksivuorokautta ilman että mitään tapahtui, asian selvittämisellä ei ollut ilmeisesti kiirettä tai se oli jonkunlaista pehmitystaktiikkaa. En saanut ottaa yhteyttä edes Päiviin, asianajajista ei kukaan puhunut mitään.

Käytävältä kuului toisinaan huutoa ja rähinöintiä. Kerran päivässä vietiin poliisilaitoksenkatolle pienelle viipaleen muotoiselle pihalle, jossa sai tunnin kävellä edestakaisin kuin eläin häkissä. Se olisi ollut pelkästään koomista, mutta toisena päivänä samaan häkkiin laskettiin talon kokoinen tatuoitu moottoripyöräjengin jäsen, joka murahteli ja katsoi murhanhimoisena minua. Tuli viereen ja urahti,

– Taidat olla vasikka.

Kerroin heti kokojutun ja hän alkoi nauraa. Juteltiin sitten muusta ja paljastui, että meillä oli yhteisiä tuttujakin. Vanhoja koulukavereita.

Komisaarien pelotteluyritys meni vitsailuksi. Lupasin lähettää prätkämiehelle kartongin tupakkaa Sörkkaan, jonne hän arveli kohta joutuvansa. Syyteessä oli muutama pahoinpitely ja kilo pilveä, mutta juttu voi vielä kuivua kasaankin, kaverien junnaillessa vähän kauhua kamariin. Jotkut tuomaritkin ovat säikkyjä ja helposti vesittävät kyttien jutut, jos pojat ajelevat rinkiä asunnon ympärillä tunnukset selässä. Pitää olla hiukkasen taktista mäihää ja juttu selkiää.

Analysoimme sitten Dostojevskin Riivaajia, jonka hän oli juuri lukenut ja aika loppui kesken, kun vartija tuli hakemaan pois.

En tiedä miten jutussa kävi, enkä siitä syystä lähettänyt tupakkaa.

Lukuun ottamatta ulkoilua, sellin ovi aukaistiin pelkästään vessatarpeille. Ruoka annettiin oviluukusta. Jo toisen päivänä kuulin päässäni ääniä ja koin hallusinaatioita pahoinpitelystä, mutta ne saattoivat olla todellisiakin.

Lyhyt tarina rikollisena päättyi, kun komissaari tuli hakemaan kuulusteluihin. Kerroin avoimesti uudelleen, miten taulu oli tullut haltuuni tutun galleristin kautta, joka oli kertonut ostaneensa taulun kirpputorilta Tukholmassa tuhannella kruunulla. Ei ollut uskonut sen aitoutta, taulu ei muistuttanut lainkaan Dalia, mutta nimikirjoitus näytti hyvältä ja kuka tiesi. Hinta näillä epäilyksillä tuntui oikealta.

Minustakin ohuella lyijykynällä luonnosteltu ja vesivärein maalattu taulu oli hieno ja hentoisine väärineen sopi ruokailu nurkkaan eikä 1500 markkaa siitä ollut liikaa. En uskonut sitä Dalin tekemäksi hetkeäkään ja väärennöksenäkin sillä oli kuriositeettiarvoa aloittamaan pöytäkeskustelu.

Komisaari naurahti ja sanoi,

– Jos olisit maksanut siitä satatuhatta markkaa, olisi se vieläkin ollut halpa ja hyvä ostos. Tietysti jos se ei olisi ollut varastettu. Kertoi vielä, että taulun näyttelyyn lainannut oli Pariisilainen vanha rouva, joka oli varmaan ilostunut saadessaan museon vakuutusrahat.

Löysimme tuttavasi ja kertomuksesi on vahvistettu häneen asti, siitä eteenpäin se on toinen tarina jota en voi sinulle kertoa ja oman turvallisuutesi takia se on myös parasta. Unohda koko juttu, niin selviät ilman merkintöjä ja parempi jos et kertoile asiasta muille ja leimaudu turhaan.

Kummallista ettei tapauksesta mainittu lehdissä tai uutisissa lainkaan. Kaikin puolin kova juttu medialle, mutta ei pihaustakaan. Komisario oli maininnut löyhäsuisena jotakin vakuutusrahoista, oliko siihen jäänyt joku juju.  Asiankulku askarrutti aikansa, mutta unohtui sitten. Hiljaisuudella oli minulle merkitystä ja huonoon valoon joutuminen olisi merkinnyt työpaikan menetystä ja muuta hankaluutta. Jutussa oli ilmeisesti kansainvälisiä lonkeroita ja lehmänkauppoja jotka eivät kuuluneet minulle.

Joskus huomasin ulkomailla, että museoissa vahti vahtasi ja seurasi perässäni. Ehkä olin jossakin Interpolin rekisterissä potentiaalisena taidevarkaana, josta oli kuva museoiden tietokannassa ja se pomppasi näytölle, kun ohitin turvakameran näköpiirissä.

– Pelkää mielikuvitusta sanoi Päivi, mutta hyväksyi etten halunnut mennä hänen kanssaan Dali museoon, vaikka kymmeniä vuosia oli jo kulunut siitä seikkailusta.

Ehdotin Päiville että, voisimme pysähtyä viikoksi Antibessä, siellä olisi naapurissa sopivasti Jazz-festivaalit.   Sitten junalla Wieniin ja sopivalla lennolla kotiin.

Päivi ei innostunut ja sanoi eikö suunnitelmana ollut olla suunnittelematta, sitä paitsi kumma reitti. En antanut periksi ja sanoin haluavani käydä Freudin museossa ja suuressa Gustav Klimtin Wienin näyttelyssä.

Tiesin, että hän piti tavastani pulverisoida orastavat riidat teatteriksi ja luin äsken kirjoittamani runolliseksi tarkoitetun muistiinpanon muunneltuna hänelle. Silitin hänen paljasta selkäänsä hellästi ja sanoin, kuuntele kulta edes tämä houkutukseksi ja päätä sitten.

– Antibessa voisin hieroa jalkapohjiesi herneistä pois ruumiisi jännityksen ja kuunnella rauhoittuvaa hengitystäsi. Kosketella ruumiisi määrätietoisen hellästi uneen. Peitellä sinut sohvalle omaan unettomaan torkahdukseen. Hiipisin itse ulos taskumatti villatakin taskussa haistelemaan merta.

Hän kääntyi katse utuisena puoleeni ja halusi suudella. Rakastelumme jälkeen Päivi tuoksui rakkautta ja sanoi,

– Juan les Pins Jazz-festivaalien takia voisin lähteäkin jos pidät lupauksesi jalkapohjista, koska siellä on hienot auringon laskut palmujen ja pinjapuiden katveessa. Sitä paitsi lähellä oli useampia Picasso museoita.

Sanoin,

– Nizzasta kotiin, on OK. Voisin tehdä Wienin reissun itsekseni myöhemmin.

Kuulosti hyvältä kompromissilta koska pidin matkustella yksin ja sitä paitsi kaipasin jo itsekin kotiin, eikä matkakassakaan sallinut enää suuria mutkia reittiin. Talo oli lainattu piippuaan myöten koska yritimme pitää Päivin perintörahat erillään yhteisestä taloudesta, vaikka avioehtoja ei ollutkaan.

Antibessä Istuskelin niemennokassa rantakivellä meren murtuessa pärskeiksi rosoisiin rantakallioihin, puiden varjossa oli rapistunut huvila, joka muistutti jotakin tunnettua maalausta, vanha mies keräsi simpukoita niljakkailla kivillä luiskahdellen. Päivi oli hiekkarannalla ja kärvensi nahkaansa. Aina toisinaan hän pulahti veteen tukka kerättynä hassuun uimahattuun. Olimme aika onnellisia.

Illalla Juan-les-Pinssä nainen lauloi Billie Holidayn äänellä ”All Of Me…”. Aurinko putosi mereen, elämä oli oopiumia ja otin taskumatista salaa konjakkituikun. Vieressämme istui valkoisiin pukeutunut vanha nainen sylissään rotankokoinen, siromuotoinen koira ja Päivistä välittämättä otti varovasti kiinni käsivarrestani luisevilla sormillaan. Katsoin hänen myötätuntoa kerjääviin silmiin, jossa oli pilkahdus halua. Sadat briljantit välkkyivät kaulakorussa hänen kumartuessa puoleeni ja kutsuessa minua Pirreksi. Minua säälitti, hän oli kuin aamulla katselemani rapistunut rantahuvila ja seniiliyttään muisti pelkästään menneet loistonpäivät nähden minussa jonkun tuttavan, ehkä rakastajansa, poismenneen aviomiehensä, tai loistohotellin kaikkia palveluksia tarjoavan pikkolon. Päivi huomasi noloksi muuttuneen tapahtuman ja nousi ylös ja sanoi,

– Mennäänkö.

Suutelin vanhaa naista molemmille poskille ja etsimme uuden paikan pimentyneessä yössä. Nainen esiintymislavalla lauloi nyt ”In My Solitude…”.

Onnistunut ilta. Poistuessamme äskeinen vaaleapukuinen vanha nainen keikkui italialaiselta gigololta vaikuttavan öljytukan kainalossa ulosmenoportilla ja oli oikeastaan aika upea. Sanoin ”Hyvää yötä” ohi kulkiessani ja Päivi nipisti käsivartta ja sihahti,

– Hullu.

Yö oli musta ja etsimme polkua pinja-puiden välistä onnelaamme Antibesin muurien sisällä. Pieneen ylisellä kasvatettuun huoneeseen, jossa oli iso reikä ulko-ovessa ja kuka vaan saattoi tirkistellä sisään. Vaahtomuovi patjalla pehmustettu sohva oli sen ainoa ylellisyys, eikä siinä voinut istua pitkään saamatta vakavia selkäkipuja.

Ylinen oli romanttinen pehmustettu pesä, joka ajelehtii kaiken yläpuolella omana onnellisena, naimisella parfymoituna saarekkeena.  Kokonaisuus on pitkän aikaa säilyvä pittoreski muisto. Olimme taas nuoria.

Päivi halusi vielä keskiaikaiseen Venceen ja , Eze Villageen  jossa hänellä oli Pariisista tuttu galleristi. Suostuin kun en muuta voinut. Jatkuva kiipeily kuritti jalkojani ja löysin kivipenkin enkä suostunut jatkamaan. Päivi sanoi,

– Olet taas mustasukkainen.

– Mistä, muka?  Äijästä joka maalaa pelkästään kuvia käsistä? En jaksa kuunnella tuntikausia jutustelua josta en ymmärrä mitään.

– Tervehtimään tulet ja siinä on vieressä viinitupa. Viihdyt kyllä.

Olin jo pienessä kännissä, kun hän tuli korjaamaan mukaansa, oli saanut lahjankin, pienen keramiikka esineen, jota vihaisin tästä alkaen yli kaiken.

Oli aika lähteä kotiin. Puolivuotta mierolla oli jättänyt jälkensä ja aurinko oli paahtanut meihin ryppyjä kasvoihin. Olin kurkkuani myötä täynnä korkeakulttuuria, mutta olin hyvilläni Päivin kukoistaessa henkisesti ravittuna. Piirsikin koko ajan ja olimme säännöllisesti lähettäneet syntyneitä luonnoksia Jonnelle ohjeineen. Samalle ne olivat postikortteja joita emme olleet lähettäneet.