17. Luku (Syöpä)

s1

Aamu oli hankala ja kuten on kohtuulista, Päivi kuului keittiössä puhuvan jollekulle puhelimessa. Kuulin nimeäni mainittavan ja kömmin pystyyn. Päivi sanoi minut nähdessään – Jonne on tulossa iltapäivällä tyttöystävänsä kanssa. Tulevat hakemaan mökin avaimet.  Sitten Jonnen teiniaikojen en ollut kuullut puhuttavan tyttöystävästä ja se oli yllätys. Vihdoinkin jotakin muuta, kuin joka viikonloppuna juhliva jätkäsakki.

Katsoimme Päivin kanssa toisiamme ja pitkästä aikaa näimme toisemme.   Hymyilimme toisillemme kuin yhteistä salaisuutta ihmisjoukossa liputtaen.

Jonne talutti ovesta eteemme, upean nuorennaisen jonka vatsa oli viidettä kuukautta kaarella.

– Tämä on Raili ja teistä tulee jouluksi mummo ja ukki. Meillä on vähän kiire, kun sovittiin Railin äidin kanssa, että tulemme syömään ja olemme jo myöhässä.

Kättelimme äimistyneenä iloisen näköistä Railia, joka niiasi ja sanoi sukunimensä.

– Sitten sunnuntaina tulette meille päivälliselle, kerkesin sanoa ennen kuin ovi kävi ja he olivat tiessään.

Valmistumisen jälkeen oli Jonne jatkanut opiskeluaan maisteriksi asti, hakenut ja saanut paikan Cernin atlas-projektin suomalaiskiintiöön aikomuksena valmistua tohtoriksi seuraavan kolmenvuoden kuluessa.

Perheenperustaminen tässä elämänvaiheessa Suomeen oli yllätys, vaikka eivät aikoneet mennä naimisiin, eivät ainakaan vielä. Ehkä asuisivat yhdessä Ranskassa aivan Sveitsin rajan tuntumassa koska se tulisi halvemmaksi. Pitäisivät Jonnen Helsingin asunnon vuokraamatta, että voisivat tulla ja mennä tarpeen mukaan. Luottivat suomalaisiin sairaaloihin eniten synnytyksen aikana. Olivat suunnitelleet asiansa valmiiksi ilman neuvojamme. En ehtinyt edes kertoa Railille Jonnen luomu-syntymää maalla isossa kylpyammeessa, minä kätilönä. Ehkä Jonne äkkäsi aikeeni ja sai kiirehtimään säästyäkseen nolostumiselta. Päivikin arvasi ja silitti poskeani.

Seisoimme pitkään hiljaa katsellen sulkeutunutta ovea ja sitten toisiamme. Menin hänen luokseen ja puristin syliini ja sanoin mummo. Suutelimme viisi vuotta välistämme ja naimme kuin silloin joskus.

Jälkeenpäin sanoin ilman valmisteluja, myydään asunto ja ostetaan vaikka se mökki jota vuokrasimme maalla pojan syntymän aikoihin. Laitetaan vajaan ateljee ja pirttiin kangaspuut, minä voisin yläkerrassa kirjoittaa sen kirjan, josta olen aina haaveillut. Talo oli täynnä tarinoita. Sinne on hyvä tulla mummolaan.

Päivi vastasi miettien

–  Kelpaisikohan niille se kehto

–  Ne vanhat lastenvaunutkin voi viedä antiikkiliikkeeseen korjattavaksi, sanoin vuorostani.

– Lankaa on ainakin hankittava, jokohan ne tietävät tuleeko poika vai tyttö, mutisi Päivi.

Työpaikalta soitettiin, että tarvitsisi tulla heti konsernin jenkkiläinen pääjohtaja oli yllätyskäynnillä ja pitäisi palaverin johdolle.

– En jouda nyt, on tärkeitä perheasioita.

– Et tainnut kuulla oikein ja toisti asian tiukempaan sävyyn.

– Sori, ei käy, sanoin ja lopetin puhelun.

– Sitten on juomisetkin juotu, voisihan sitä, vaikka vihannestarhaa yrittää, sanoin Päiville.

Luonnolla on hormoni joka tarpeeseen ja niillä on nimensä, Isoisä- ja Isoäiti-hormoni tai ainakin luulen niin.

Jostakin syystä ajattelin onnessani suhdettani Päiviin ja sanoin vakavana,

–  Kun yrittää olla jotakin muuta kuin oma itsensä, tapahtuu aina kaikenlaista harmillista, koska kaikki ympärillä on silloin törmäyspintaa, jota täytyy varoa. Ehkä juuri elämäni kaikkea väistelevä hullunkurisuus sai sinut rakastumaan syvemmin, pidit minua ajopuuna vahvassa virrassa ja annoit anteeksi törmäilyni tai katselit muualle. Kiitos siitä. Nyt meistä tulee Mummo ja Ukki.

Päivi tuli lähelle ja otti käsivarrestani kiinni, hänen sormistaan oli tullut luisevat pihdit.

– Minulla on parantumaton syöpä, eikä sille voi tehdä mitään. Pesäkkeitä on useita. Hoitoa ehdotettiin ja sain vahvoja kipulääkkeitä, vaikka minulla ei ole vielä muita kipuja kuin tavallisia kolotuksia jotka vain kertovat, että olen olemassa.

Olin halvaantunut, en tiennyt hänen käyneen lääkärissä kuin vuotuisessa tarkistuksessaan jo kuukausia sitten, ”Kaikki okei”, kun olin kysellyt.  Sitten tämä. Kauhu levisi mielessä kuin hukuttava hyökyaalto. Oliko elämä nyt loppu, tiesin, että se tulisi joskus ja olisi yhä lähempänä molemmille, mutta juuri nyt isoisäksi tulemisen onnen häikäistessä sieluani. Salaman yllättävä isku aurinkoisena päivänä.

Olin miettinyt kuolemaa kaikista näkökulmista ja kutistanut pelkoni vain lähdönhetken mahdolliseen kipuun. Ainoa suruni oli Päivin, poikani ja Riinan suru. Kysymys oli kuitenkin aina minusta, eikä mieleeni ollut koskaan juolahtanut, että se voisi olla joku muu pienestä perheestäni.

Onnettomuuksia sattuu, mutta sittenkin. Olin joskus jopa iloinen, että minun ei tarvitsisi kokea kaiken luhistavaa surua muiden kuoleman takia.

Nyt oltiin kuitenkin tässä ja Päivi tarvitsi tukea enemmän kuin koskaan, eikä oman henkisen tilanteensa setviminen parantanut tilannetta. Huolehtijavaistot olivat saanet hälytyksensä ja koin toimintavalmista hellyyttä ja olin heti osa tapahtumaa ilman sääliä. Tästä selvitään, kuten aina olimme yhdessä selvinneet hankaluuksista olivat ne mitä hyvänsä.

Seisoimme tolkuttoman kauan hiljaisina toisiimme ripustautuneina. Sanoimme vuosia sitten, ettemme itkisi enää toisiamme kävisi miten vaan. Selitimme yhdessä miten elämä kulkee pisteestä toiseen ja oleminen niiden välissä oli se pakko, johon oli alistuminen sellaisenaan. Parasta mitä saattoi tehdä, oli tajuta jokainen sen hetki mahdollisimman vahvasti ja käsittää olemisen tunne sen ainoana henkilökohtaisena tarkoituksena. Jotakin josta on luovuttava, kun se aika tulee.

Nyt oli teoria koetuksella ja ensimmäisenä itkin minä, sitten Päivi. Enemmän minun kipua, kuin omaansa. Sopertelin jos lähdetään, niin lähdetään yhdessä.

Päivi silitti hellästi kädenselkääni ja sanoi,

–  Emme voi tehdä niin, jonkun on saateltava pojan suru pois avarampaa maisemaan.  Onneksi Jonne ja Raili odottavat lasta ja se voittaa kaiken, sinunkin surun. Pyydä Birgitalta apua. Riinakin osaa olla objektiivisesti ulkopuolinen tarvittaessa.

Tällaisissa keskusteluissa ei mikään ole luonnollista, sanat kaikuvat ontossa tilassa käsittämättöminä lauseistaan irtautuneina kakofoniana kuin kohiseva radio joka etsii oikeaa taajuutta ja on parempi olla sanomatta mitään. Vihasimme pateettisuutta, mutta nyt ei hämärtyvässä huoneessa ollut mitään muuta kuin syvältä kumpuavia arkkityyppisiä tunnevyöryjä. Hiljaisuus on mahdotonta kestää ajatuksien kiertäessä kehää löytämättä ulos urastaan. Etsin kirjahyllyn vinyyleistä  Beethovenin viulukonserton ja sen virtaan hukkuneena mieli vajosi alitajuntaan sielulliseen tietoisuudentunteeseen joka oli kuin vaistoihin koodattu vastaus tunnetilojen sanattomiin kysymyksiin ja nukahtaessamme oli unemme kuin heräämistä toiseen todellisuuteen jossa olimme sulaneet sen maisemaan ruskottavaksi horisontiksi toisiinsa kietoutuneina valoraitoina.

Seuraavat päivät olimme arkipäiväisempiä kuin koskaan, eikä ollut niin pientä asiaa jota ei olisi kommentoinut jollakin pitkällä valituksella hallituksen toimista.

Aurinkoisista asioista jotka kuolevassa herättäisivät kaipausta, kierrettiin myös visusti. Kunnes kaikki ratkesi ja ei puhuttu muusta kuin kuolemasta ja elämästä, Riinasta, pojasta ja tulevasta lapsesta.

Tekisimme sitä ja tekisimme tätä, mutta Päivi alkoi uupua jo ylös noustessaan ja viikon kuluttua hän jäi sänkyynsä. Lääkäri kävi nyt joka päivä ja lähihoitaja morfiiniruiskuineen alkoi päivystää valmiina lievittämään mitä tuleman piti.

Päivi kuiskasi, kivun tulessa ei ole mielessä muuta, ei sinua, ei surua, iloa, poikaa tai mitään, vaan tuo kaiken nielevä kipu jota ei voi huutaa pois.  Anna minun kuolla heti.  Puristin vain hänen kättään enkä osannut sanoa mitään.

Jonne oli juuri kuukausien komennuksella Sveitsissä, eikä tiennyt vielä asiasta. Tiesin, että hän vihaisi koko loppuelämänsä minua, jos en kertoisi asiasta ajoissa.

Riina oli ensimmäisessä projektissaan kiinni YK:n-konttorissa Genevessä ja hänestä olisi ollut apua lääkärinäkin. Päivi kielsi ehdottomasti kertomasta, kipu ja kuolema ovat yksityisasia.

Se jota suree ja huolehtii terveenä, ei kuolemansairaalle merkitse samaa. Itsesäilytysvietti pitää huolen siitä, eikä ihmisen elämässä ole itsekkäämpää tai yksinäisempää olotilaa ja kaikki mikä merkitsee, on oman ruumiinsa kipujen kuuntelu ja loputon odottaminen jossa kipu, pelko, välinpitämättömyys ja toivo täyttävät hetket silmänräpäyksen päässä toisistaan.

Soitin tietysti molemmille, heti kun olin kypsynyt rooliini ja poika ilmoitti tulevansa heti kun oli mahdollista. Tyttö ystävä Raili tuli hammasharjoineen jo saman iltana ja asettui taloksi ottaen komennon. Riina soitti kolmen tunnin päästä puhelusta lentokentältä, että viitsinkö hakea Vantaalta.

Paikkoja tuuleteltiin ja asumista järjestettiin, parisänky vaihdettiin kaukosäätimellä ohjattavaan sairassänkyyn ja minua varten makuhuoneeseen saatiin sängyn viereen tilaa isolle nojatuolille, jonka sai keikautettua makuuasentoon ja jostakin löytyi lämmin iso saali, jonka Päivi oli tehnyt näytetyönä kutomakursseilla neljäkymmentävuotta sitten.

Sekin itketti.

Lainasin kirjastosta ison pinon kirjoja, joita lukisin ja asennutin valtavan taulu-TV:n takaseinälle sekä hankin kaikki mahdolliset filmikanavat. Ajattelin, että kaikki elämänjaksot voisi elää moneen kertaan viihteen kautta kipulääkkeen korvikkeina.

TV:tä ei avattu kertaakaan, elämä sellaisenaan oli intensiivinen kertomus, jossa kyyneliä ei tarvinnut tempuilla esiin tai kätkeä nauruun.

Raili oli keksinyt sirotella paperinenäliina laatikoita ympäriinsä, eikä siinä ollut kenenkään mielestä yhtään pateettisuutta.

Vierailin yliopistollakin kyselemässä syövästä tarkempaa tietoa ja luvattiin, että saisin keskustella tutkijoiden kanssa. Pääsin sisään asianmukaisesti puettuna kummallisen sulun lävitse, jossa oli tahmea lattia, johon lastentarhoista tutut kenkienpäälle vedettävät siniset plastiikka suojat tarttuivat kiinni. Bakteerinvangitsija, sanoi oppaaksi tullut tuttu biokemisti.

Laboratoriossa istui nuori tyttö selin minuun ja työskenteli kuumeisesti, pöydälle levitettyjen mustavalkoistenvalokuvien kimpussa.

Kysyin ilman esittelyjä mitä hän tekee. Näin pään kärsimättömästä liikahduksesta, että häiritsin. Silti hän vastasi konemaisesti ”Etsin syöpäsolun entsyymiä joka saa sen jatkamaan jakautumistaan loputtomiin. Se ei osaa kuolla, kuten tavalliset solut tekevät.

Istuin vähän kauemmaksi. Noukin sivupöydästä muutaman syrjään laitetun valokuvan. Epäselviä, pylväitä jotka olivat täynnä erisävyisiä paksuja poikittaisia viiruja.

Tiesin kuvien esittävän DNA näytteitä ja edessäni oli ote jonkun elämänmuodon spektristä. Rotta varmaan. Koruton kartta ihmeellisen syöpäsolun ominaisuuksista joka ei osannut kuolla. Jossain kuvan viivasarjoissa oli tuo salaperäinen entsyymi mitä tyttö epätoivoisesti etsi. Oli etsinyt jo kauan ja etsisi ehkä koko loppu elämänsä ajan. Silti hänellä ei ollut aikaa muulle.

Minusta oli epäloogista, että solu joka ei osannut kuolla tappoi kantajansa ja tuhoutui siten itsekin. Ehkä se oli sille ainoa tapa kuolla, katkaista ravintoketjunsa tappamalla sen emolähde.

Rotanaivojen viipaloimisesta en saanut mitään lohtua. Mukana oleva tuttavani otti hyllyltä pienen pullon, jossa oli  vaaleanruskeaa ainetta ja kertoi sen koostuvan täsmälleen samankokoisista täydellisistä palloista, joita oli tavallisesti mahdollista valmistaa vain avaruudessa painottomassa tilassa. Ylpeänä hän esitteli,

– Meidän laitos on ainoa maailmassa, joka pystyy samaan laboratoriossa. Ne magnetisoidaan ja ruiskutetaan lähelle syöpäsoluja. Syöpäsolut hyökkäävät pallojen kimppuun kiinnittyen niihin ja sopivalla magneetilla ne vangitaan ja vedetään  ulos ruumiista syöpäsolujen kanssa.

Yritin etsiä palloja nesteestä ja tuttavani purskahti nauruun ja sanoi ettei niitä saanut näkyviin muuta kuin sähkömikroskoopilla. Hän voisi näyttää, jos epäilin. Sanoi myös, että se on kallista ainetta, tippa sitä maksoi kymmeniä tuhansia. Sanoin, että uskonhan minä.

Metodi oli liian uusi käytettäväksi, eikä muutenkaan olisi ollut avuksi Päivin tapauksessa, mutta oli mielenkiintoista kuulla, miten syöpää vastaan taisteltiin monella tavalla.

Hän ohjasi sitten ulos surkean näköisenä, ja halasimme ulko-ovella ja sanoin kiitos.

Tällä tavalla levitin suruani ympäri kaupunkia kuin katkeruutta tihkuttava musta pilvi.

Päivi ei aluksi protestoinut aktiivisuuttani ja suostui passiiviseksi vastaanottajaksi, nainen joka oli aina riittänyt aina kaikkeen ja jakanut kaiken jota sisällään kantoi taiteessaan ja vahvalla läsnäolollaan. Arveli kai, että asiat tuntuisivat minulle helpommilta kestää, jos tekisin jotain.

Kielsi sitten kun näki minun hukkuvan hitaasti toivottomuuteen, joka kasvoi jokaiseen mahdollisuuden häviämisestä ja sanoi, että olisin suuremmaksi avuksi, jos lukisin hänelle jonkun kirjan.

Hän heikkeni nopeasti, tunneissa ja päivissä – ei viikoissa ja vuosissa. Tauti nujersi ympäristönsäkin imien siitä kaiken ilon ja elämän. Prosessi nielaisi syvälle nieluunsa josta ei pystynyt kiipeämään takaisin.

Yritin yhä salaa hänen nukkuessaan. Löysin yhdistyksen, joka järjesti erilaisia tapahtumia, joissa syöpäsairaat kertovat sairaudestaan kuolemaan johtavana prosessina henkilökohtaisesta näkökulmasta, – miltä se tuntuu. Ilmoittauduin ensimmäiseen, jossa oli tilaa.

Pikaiseen kuolemaan tuomittu syöpäsairas mies luennoi sinisellä kalustetulla salissa ajatusvoimasta urbaanisenyhteisön muokkaajana. Hänen liikkeet ovat hitaita ja väsyneitä, äänensävy monotoninen ja aihe kaukana elämäntilanteestaan.

Pöydällä hänen edessään on pino kirjoja, joiden etulehdelle on jo valmiiksi kirjoitettu – ”Parhain terveisin” ja komeiksi koukeroiksi harjoiteltu nimikirjoitus.

Hän sanoo laimeasti,

– Jokainen tietoisuus on todellisuuden aisti, jonka kautta Jumala tarkastelee itseään, ja vahva sanoma melkein hukkuu äänen ponnettomuuteen.

Istun aivan eturivissä ja kuuntelen enemmän itseäni kuin luennoitsijaa. Yritän mieltää, että edessäni on puoliavoin teleportti tuonpuoleiseen, ajatusmaailma joka kiertää jo kaiken nielevää mustaa-aukkoa.

Kuulen takautumieni läpi hänen sanovan

– Ihmisen älyllinen ajatusvoima on se jumala joka ohjaa ihmisvirtoja näkymättömiä ratoja pitkin luonnontarkoituksenmukaisuutta palvellen.

Olen utureunaisen kokonaishahmoisen tunteen valassa, joka on kuitenkin liian epämääräinen jäsentyäkseen tarkemmin mihinkään. Olen taas luomassa nahkaani. Niinhän kaikki uusi minussa aina alkaa, pieni liikahdus totutusta ja kehikko on kohta pois kohdaltaan, eikä mikään tunnu enää samalta kuin äsken. Mihinkään sitoutumattoman elämä alkaa jatkuvasti uudelleen.

Puhuja kysyy aivan kuin omaksi lohdukseen:

– Eikö ihmisajattelun korkein aste ole kysyä loogisia kysymyksiä joihin ei ole vastauksia. Logiikka on luonnonlakien käsittämistä ja järkevyys niihin sopeutumista, perimmäistä tarkoitusta ei tunne kukaan meistä.

Hän levittää käsiään kuin maailmaa syleilyynsä kutsuva Jeesus. Yleisö nyökkii ymmärtämisen merkkinä ja hän jatkaa

– Tietoisuuden rajat piirretään sinne johon ajattelumme johdonmukaisuus ja tietomme riittävät.

Parin kuivan yskäisyn jälkeen hän pitää pitkän puuskuttavan tauon ja puhuu rivienväleissä raihnaudellaan suoraan ajatuksillemme, jotka mietiskelevät hänen tulevaa kuolemaansa kuin omaansa. Minä ajattelin Päiviä.

Kuvittelen hänen olotilansa muistuttavan omaisten suruaikaa, hän vain suree jälkeensä jäävää elämää. Pohdin myös saavatko muistikuvat lääkehoidon pitkittämässä kuolemanprosessissa uudet intensiivisemmät värit, aivan kuin uudelleen editoiduissa vanhoissa filmeissä. Kuolevan arkipäivänpsykologia on alaston maisema itseensä, jossa tapahtuneiden merkitykset painottuvat kokonaan eri tavalla kuin ennen. Joku aiemmin mitättömältä tuntunut yksityiskohta saattaa askarruttaa tuntikausia ja on avain käsittää elämänsä kokonaan uudessa valossa. Suomut putoavat silmiltä.

Nyt hän katsoo suoraan minuun ja hymyilee jäykästi velttojen, taikinamaisten poskilihaksien kätkiessä väsyneet silmät. ”Joskus koskee niin perkeleesti”, hän sanoo ja keskeyttää luentonsa siihen, nojaa raskaasti korokkeella olevaan pöytään ja veri valuu norona nenästä.

Pyyhkii nenänsä ja ruiskutta pienestä pullosta jotakin joka pysähdyttää verenvuodon. Jatkaa sitten kuin hädissään

– Luin eilen Sveitsissä olevista kuolemanhotelleista, joissa saa laillisesti vuokrata huoneen myrkkypikarilla ja hautauspalveluilla. Voisi olla ideaa.

Nyökkään vaisusti.

– Hän sanoo sitten hiljaa, että on pakko lopettaa tähän.

Salissa on nyt aivan hiljaista, kunnes järjestäjät heräävät auttamaan ja mies tuetaan pois huoneesta paperitukko sieraimissa.

Olin nähnyt hänet aiemmin muutaman kerran TV:ssä ja pidin hänestä, mutta en ole varma oliko hänestä apua tilanteessamme. Ehkä sittenkin, kipua ja kärsimystä on kotimme ulkopuolellakin ja tapahtui mitä tapahtui, oli kuolemakin osa elämää. Päätin puhua Päiville Sveitsistä. Kysyin neuvoa Riinalta, joka oli jatkuvasti paikalla tyttärenä ja lääkärinä.

Kului viikko ja istuin Päivin vieressä ja luin kirjaa jonka oli ostanut tilaisuudesta. Hän makasi morfiinin annostus nappi kädessään langan laihana nahkan ollessa löysänä peitteenä luiden päällä, silti hän säteili kuten aina.  Äkisti hän ponnistaa istumaan avaa silmänsä kauniina ne katsovat jonnekin ja mutisee kuuluvasti

– Muistitko kastella kukat.

Vajoaa sitten takaisin pielukselle ja vetää viimeisen henkäyksensä joka hiljaisessa huoneessa kuuluu kuin vaimea huokaus.

 

Joskus koen eläväni tähtitieteilijän tavoin paikoillani tähyillen loputtomaan horisonttiin, ymmärrykseni kulkiessa miljardien kilometrien päivämatkoja mihin en koskaan kykenisi pölyisiä teitä vaellellen.

Iltarusko alkoi vienosta roosasta ja muuttui sitten pastellin violetiksi, kunnes se tummuvaa hämärää vasten voimistui oranssinpunaiseksi heijastuen aavistuksen verran värisevällä vedenpinnalla, jossa laskevan auringon viimeinen valo ulottui kullanvärisen siltana taivaan ja rannan väliin. Lopulta valo katosi kokonaan veteen, joka nyt makasi liikkumattomana kuin läpitunkematon paksu öljy. Näytelmä oli ohitse ja valot sammutettu. Hämärä oli kietonut kesäillan mustaan harsoonsa. Linnut olivat lakanneet laulunsa. Oli yö.