18. Luku (Maailmanloppu)

luku18

Kaikki pysähtyi minussa. Sieluni vallanneessa kylmäfuusiossa mielenliike melkein lakkasi ja muuttui paikallaan edestakaisin vellovaksi plasmaksi.  Oleminen oli heikkoa hengähtelyä kuoleman ja elämän rajamaastossa.

Kuolemisemme piti olla mateleva prosessi, kuten hitaasti talvea kohti etenevä lauha syksy.  Käsikädessä odottaen, hellä suudelma iltaisin hyvästiksi varmuuden vuoksi.  Nyt sitä polkua ei enää ollut.

Muistot ovat kuin kaukaiset galaksit alku hetki niin kaukana, että se on unohtunut aivan kuin sitä ei olisikaan.  Yhteiset muistot alkavat junasta ja sattumasta koska johdatukseen tai kohtaloon en usko, enkä halua kliseitä hänestä kertoviin kuviin sisässäni.

Muutuin surussani häneksi, aivan kuin aikojen kuluessa olisimme vaihtaneet ja ostaneet toisemme päittäin, kunnes jokainen luonteemme siru oli löytänyt vastineen toisissaan.  Olimme lopussa vain yksi ja sama ymmärrys, jossa pelkkä vilkaisu riitti välittämään ajatuksensa toisilleen. Sitten näin kaiken sen häpeällisen elämässämme ja se oli vain minä.

Mitä minulla on surtavaa? Päivi on vieläkin yhtä läheinen kuin ihoni. Olemme nussineet rakkaasti koko ihmisen ikävällä yrittäen tulla yhdeksi; siinä kaikki – siis kaikki.

Kuolemanvietin tuntee vahvimmillaan nuorena, kun elämä vielä tykyttää vahvana suonissa. Se on kuin terävä musta varjo kirkkaassa päivänvalossa, katve joka houkuttelee lepoon, kun ei enää jaksa juosta mukana. Vanhetessa kuoleman hyväksyy eletyn elämän seurauksena, joka odottaa väsymyksen takana. Lopun kaipaus on poissa ja se ei enää ole omavalintainen vaihtoehto tai ratkaisu huoliin, vaan syöpä, sydäntauti, vanhuus tai muuten pettävä elimistö. Vääjäämätön asia jolle ei ole vaihtoehtoa ja jokainen päivä on pelkkä viivästys, kuolema ja elämä samassa ruumiissa jotka sekoittuvat vähitellen toisiinsa. Kiirastuli jonka kestää loppuun asti, koska haluaa tietää mahdollisimman paljon mistä on kyse.

Lapseni välttelivät ja antoivat olla yksin, koska pyysin sitä, heillä oli oma surunsa surettavana, joka oli yhtä suuri, Päivin kokoinen. Ehkä he tarvitsivat minua ei kaksia hautajaisia. Kolmantena päivänä oli jo jaloillani.

Hautajaiset oli poika hoitanut avovaimonsa kanssa ja ilmestyttyäni piilostani minulta kysyttiin jatkuvasti jotain, lohdutettiin tai keksittiin tekemistä, etten olisi vajonnut takaisin omaan hautaani ennen seremonioita.

Sanoin Kiiralle hautajaisista,

– En käsitä lainkaan tätä touhuamista, mitä me sellaisista, eihän kyse ole jonkun hautaamisesta, vaan elämästä joka oli ja vaikutti niin kauan kuin se muistettiin.

Hän vain silitti kädenselkääni ja nojautui nyyhkyttäen minuun.

Poika väisteli yhä koska ei kestänyt kohdata suruaan jatkuvasti josta venähtänyt naamani ja turvonneet silmäni muistuttivat.

Siksi päätin elää.

Kaipaus on erilaista kuin muistot vaikka sen kieli ja media ovat muistikuvat joiden avulla löytää kipupisteensä ja ilonaiheensa, tunteet hahmottavat kaiken sen joka puuttuu ja on poissa. Ihmisen surukin on ohjelmoitu palvelemaan asiaa, uudet tapahtumat hautaavat vanhat ja syvä sureminen muuttuu välähdyksiksi, jotka valtaavat mielen vain hetkittäin, kunnes kaikki on muuttunut utuiseksi kaukomuistiksi, kuin menetetty ensirakkaus jota ei unohda ja johon liittyy rakkauden täyttämää kaipausta yhtenä sielun tekstuurin taustaväreistä.

Näin kävi tietysti minullekin.

Toscanan moniväriset kukkulat joiden huipulla on toisinaan keskiaikainen kylä, joskus pieni kaupunki, useimmiten vain muutaman talon ikivanha viinitila. Alkukesän väriskaalat ovat kuin sommiteltu vesivärejä varten. Myrkynvihreät sypressit, haaleasävyiset oliivipuut, hennon vihreät viinitarhat, tummemmat pensaat johon lähimaiseman haalistuneiden heinikoiden kauniin punaiset unikonkukat tekevät kesän. Äsken korjatuilla pelloilla on keltainen syksy jo toista kertaa tänä vuonna. Taustalla piirtyvät lomittaiset vuoret, jotka haalistuvat mitä etäämmällä ne ovat, kunnes kaukaisimmat häivyttävät ääriviivansa taivaan valkeareunaisiin pilviriuttoihin.  Iso mehiläinen kiertelee useampien siipiparien iskujen sirahdellessa moniäänisenä konserttina. Päivin mielimaisema maalata.

Vuokrasimme Chiantissa ylämaastossa olevan linnamaisen viinitaloon kuuluvaa, kivistä rakennettua kaksikerroksista kivimajaa, jossa oli vain kaksi huonetta, yksi molemmissa kerroksissa. Rakennettu kahdeksansataavuotta sitten viinitarhan varastoksi ja muunnettu vasta äskettäin kahden hengen loma-asunnoksi kaikilla mukavuuksilla. Sitä ympäröi piha jossa lavendeli pensaiden takana oli iso uima-allas.

Lavendelin sinitähkäiset pensaat surisevat itikan kokoisten ampiaisten armeijoista. Kukissa roikkuu tuulessa keinuen isoja perhosia, joilla on mustia raitoja vaaleissa siivissään ja niiden alareunoissa sinisiä silmiä mustine silmänterineen, pelotellakseen vaanivia lintuja.

Päivi oli sanonut,

– Miten mikään noin kaunis voi pelottaa ketään.

Uimme öisin ja kelluimme kumipatjoilla, katselen tähtitaivasta ja mustana seinänä näkyvän metsikön reunassa tanssivia tulikärpäsiä, kuunkajon kelmeys teki kaikesta epätodellista. Toscanassa hengitimme valoa. Hän oli niin onnellinen.

Teimme junamatkan Firenzeen, jonka jälkeen hän maalasi kivimajamme ulkoterassille viritetylle isolle kankaalle Danten kuolinnaamion museosta ottamastani valokuvasta. Sen haluan pitää seinälleni kuolemaani asti.

Hautajaisia edeltävänä päivän kävin katsomassa ruumista, joka lepäsi vahamaisena värittömin huulin. Huoneessa tuoksui kukkien kuoro sieraimiin kalmiston lemua. Taistelin hiljaa sopimatonta iloa vastaan, eihän tuossa rakas Päivi maannut, vaan outo eloton nukke. Ei ollut mieltä surra jotakin mitä ei ole. Menin siten kotiini ja istuin isossa huoneessa yksin turtuen lohduttomasta itkusta kuvattomaan horrokseen.

En mennyt heti kappeliin vaan kiertelin ympäriinsä hautausmaalla ja katselin hautakiviä ja halusin lohtua siitä, että jokainen kuolee kerran. Arkku tuotiin ovelle ja odotti kantajia. Ensimmäisinä minä ja Jonne kannattelimme arkkua silkkiliinoissa kohti päämääräänsä, maahan kaivettua monttua. Oli sovittu näin, vaikka arkun sisällä oli pelkkä tuuleen tyhjennetty tuhkauurna. Ruumiille oli sanottu hyvästit jo eilen juuri ennen polttamista. Halusimme kuitenkin hautapaikan ja tehdä kaiken vanhan tavan mukaan, koota tutut ihmiset viimeiseen hyvästiin.

Meistä kaikista oli muistotilaisuudet puheineen turhia, ajatukset riittivät.  Haudalla oli satoja ihmisiä, joista tunsin ehkä puolet. Kiiran ruotsalaiset vanhemmat tietysti, Presidentin kaunis vaimokin, joka nyökkäsi meitä kohti vakuuttaen aitoudellaan, Rafael ja Nina ja muutamat taiteilijaystävät matkojen takaa olivat paikalla.

Kotoisista taiteilija ystävä Seija oli selvästi kännissä ja siitä pidettiin kiinni, ettei menisi liian lähellä hautaa ja suutuksissaan hän repi kukkavihkostaan kukan kerallaan ja heitti kohti monttua osuen joka toinen kerta. Kääntyi minua kohti ja näytti keskisormeaan. Mitä heistäkään laskemaan. Halasimme hautausmaan portilla ja kaikki oli ohitse.

Kiiran ja Jonnen järjestämään kahvitilaisuuteen en mennyt. Jostain syystä ihmiset puhuvat niissä aina mukavia ja nauravat kuin iloiten omaa säilymistään ja niin kai onkin. Suru on lähipiirin juttu, eikä kosketa muita enempää kuin amerikkalainen nyyhky-filmi. Miksi koskettaisikaan. Teeskentelevät ihmiset ovat pahempia kuin nauravat ihmiset.

Suremistaan voi venyttää loputtomiin tai katkaista se siihen tosiasiaan, ettei kuollutta enää ollut arkipäivässä jakamassa tehtäviä ja kaikki oli nyt tehtävä itse.

Alussa se on tietysti päinvastoin ja Kiira ja Jonne palvelivat aamusta iltaan.  Joimme iltaisin viiniä ja puhuimme enimmäkseen lapsien tulevaisuuden suunnitelmista. Kärryt oli käännetty väkivoimin kohti tulevaa. Kunnes oli aika sanoa hyvästit ja jokainen menisi taholleen, ja sanoisimme erotessa seuraavaan kertaan.

Tilasin jo Päivin eläessä mustasta graniitista tehdyn hautakiven, johon olin aikonut kiinnittää Rafaelilta saadun patsaan, mutta kun kerroin Päiville patsaan historian, jonka olemassaolo oli paljastunut jo Pariisissa laukkuja pakattaessa, hän oli suuttunut ja vannotti sulattamaan sen, antamaan hyödyn hyväntekeväisyyteen. Näin tehtiin. Jonne piti hautakiven suunnittelua Päivin eläessä ja osallistuessa makaaberina rituaalina aivan kuin suunnittelisimme uutta kotia. Sitä se kai olikin.

Kiiran lähdettyä, Poika ja vaimonsa muuttivat kuukauden päästä taloomme ja katselin kaikkea kuin lasiruudun takaa herätyskellona pikkuruinen radio josta kuuntelin Blues kanavaa. Olin kuin kummitus jonka kaikki kiersivät kaukaa ja puhuivat kuin pikkulapselle, silloin kun kiireiltään kerkesivät.

En kestänyt mokomaa ja sanoin muuttavani. Poika saisi asuntomme ja lainaa vasten lunastaisi minut ulos omistuksesta ja siten saisin hankittua pienen kaksion keskustasta. Lapsikin kohta tulossa ja tarvitsivat tilaa.

Sanoin pojalle, ettei kannattanut tinkiä koska minunkin jäämistö lankeaisi hänelle ja järjestely olisi samalla hyvä sijoitus. Hankkisin töitä ja ehkä voisin tarvittaessa hoitaa lainaakin, kun pääsisin jaloilleni.

Avovaimo Raili sanoi heti, ettei heillä ollut varaa tähän ja tehtäisiin Päivin isosta työhuoneesta minulle yksiö. Tällä tavalla tutustuin häneenkin. Poikaa nolostutti, eikä ottanut kantaa katsottaisiin nyt aluksi vähän aikaa.

Asiat järjestyivät onneksi toisella tavalla, Päivi oli tehnyt testamentin ja määrännyt taulujensa tuotoista säästyneet kaikki varat minulle ja Kiiralle. Asunnon joka oli hänen nimissään kokonaan Pojalle. Ajatteli puolestamme ja järjesteli asiat haudan takaa ja tiesi että halusin asua yksin.

Rahaa Päiville oli kertynyt yllättävän paljon perintönä ja muuten, eikä lainaa asuntoani varten tarvinnut. Itsellänikin oli alkuun.

Kiira yritti kieltäytyä hänelle osoiteuista rahoista, Sanoi ettei tarvinnut, mutta painostin, että olisi loukkaus, jos hän tekisi niin. Voisimme perustaa Päivin nimeä kantavan säätiön, josta voisimme jakaa sijoitusten voitot hyväntekeväisyyteen. Samalla meillä olisi jotakin yhteistä.

Siihen Riina suostui heti ja hoitaisi käytännön asiat ja minulle jäisi sijoittaminen eettisesti ja Päivin hengessä.

Käteisellä on asunnonsaanti helppoa ja jo viikon päästä olin muuttanut omilleni. Sain sängyn lisäksi kirjoituspöytäni ja omat esineeni, sekä haluamani Päivin tekemät taulut, jotka olivat kotimme seinillä.  Danten kuolinnaamiosta oli pojalle lähetetty suuri summainen ostotarjous, mutta sanoin ettei se ole kaupan. Sanoin, tästä ei tingitä oli se mainittu testamentissa tai ei. Railin silmät raivosivat. Poika sanoi, että se on isän taulu, eikä asiasta puhuttu sen enempää.