19. Luku (Elpymistä)

luku19

Muuttopäivän jälkeen soitin entiselle työnantajalleni ja kysyin töitä. Ilman miettimisiä hän sanoi tervetuloa, sekä antoi käyttäjätunnuksen erääseen projektitietokantaan, käskien tekemään arvion suunnitelman heikkouksista maanantaiksi.

Johtamistyyli oli sama kuin ennenkin ja äkisti olin lähtökohdassa, joka oli saanut minut pakenemaan alalta hukkumaisillani työhön. Neljä vuotta on ikuisuus ATK-maailmassa ja vaikka olin seurannut kehitystä maallikon tavoin, olivat aukot tiedoissani isommat kuin aavistinkaan.

Tiesin, että sain työni takaisin koska minua haluttiin auttaa, ojennettiin ystävän käsi. Ihmisissä on vaistot sekä hyvälle ja pahalle, jostain syystä läheisenkuolema herättää surua kokevaa kohtaan yksistään kärsivällistä myötätuntoa. Ilmeisesti ihmisyyteen liittyvä sosiaalinen mekanismi empatiaa, jolla sopeudutaan uuteen keskinäiseen tilanteeseen ja tasataan velvollisuudet uudestaan.

Tein työtä yötä päivää elvytellen kontaktejani ja keskustellen projektissa mukana olevien kanssa videokonferenssin avulla, johon sain lainattua laitteet kiskurimaisella vuokralla. Jo kertaalleen eronnut nuori nainen määrättiin assistentiksi ja meille oli yhteistä hänen ja poikani äskettäin syntynyt lapsi ja heidän kaukokasvatus veivät joskus enemmän yhteistä aikaamme kuin projekti.

Liina oli kaunis, sielukas olento, joka tiesi vaikutuksena työntäessään kapean kätensä isoon kouraani, silmät aina sen värisenä kuin mieliala. Hän oli ihminen jonka seuraa ei koskaan katunut, koska se aina on mielenkiintoista tavalla tai toisella. Hänen navassaan ei ollut rengasta, eikä tatuoitua ruusua olkapäässä, ei kuulia häpyhuulessa. Hän oli vain nainen ja mysteeri omalla luonnollisella tavallaan.

Kerroin hänelle Päivistä ensimmäistä kertaa, kun olimme tulleet pitkästä palaverista ja jäimme illalla yhdessä kirjoittamaan raporttia palaverissa sovituista asioista johdolle.

Asuin lähellä ja ehdotin että menisimme asuntooni jatkamaan, voisimme syödä jotain samalla. Hän katsoi oudosti, yritti kai lukea tarkoituksiani, mutta sanoi, mennään vaan. En tarkoittanut muuta, enkä olisi ollut valmis muuhun vielä, vaikka oli jo vuosi Päivin hautajaisista, eikä kukaan odottanut, että kantaisin mustaa nappia takin käänteessä enää.

Sitten oli hänen vuoronsa kertoa itsestään, hautaisimme ikävystyttävän projektin huoliimme. Hän oli asunut kaakkoissuomessa pienessä kaupungissa ikänsä, tavallista elämää johon oikeissa järjestyksissä tuli ensin opiskelut, sitten mies, avioliitto, lapsi, auto ja omakotitalo. Onni loppui, kun mies menetti työnsä paikallisessa teollisuuslaitoksessa ja ryhtyi juomaan, menetti ansiosidonnaisen, talo pakkohuutokaupattiin. Muutettiin pieneen kaksioon.

Hän kertoi ääni sameana,

– Lapsella oli maitotoleranssi koliikki ja huusi tuskissaan läpiyöt. Ensimmäinen miehen huitaisu kehittyi nopeasti raskaaksi nyrkiksi. Tein lyhyen prosessin koska tunsin teorian ja hain apua. Mustasilmä puhui puolestaan ja järjestettiin hätäasunto salaisella osoitteella. Suunniteltiin nyt rakastavan miehen sijasta tulevaisuutta sosiaalityöntekijöiden kanssa. Äitini halusi pitää huolta lapsestani, jos suostuin ja saisin aikaa yrittää järjestää asiani jollakin toisella paikkakunnalla ensin kuntoon. Täällä sitä ollaan.

Hetken kuluttua hän tuli syliini ja itki, kiitti, että kuuntelin. Nukahti kohta ja kannoin hänet makuuhuoneeseen. Aamulla hän heräsi ensin, keitti kahvin, paistoi pekonia ja kanamunia. Herätti kevyesti huulilla hipaisten poskeani. Kattoi olohuoneen pöydän ja tuli istumaan sohvaan viereeni.

Katseemme kohtasivat kaksimielisesti, miekkailivat hetken himossaan säilät välkkyen ja menimme sitten suoraan asiaan. Riisuimme vaatteet hidastetuin liikkein ikään kuin varoen syntyneen lumouksen rikkoutumista. Rakastelimme ilman kiihkoa suruistamme nauttien ja huokasimme uupuneina kaipauksen tunteemme toisiimme. Olimme mies ja nainen, joilta oli puuttunut pitkään kosketusta.

Katselimme hiljaisina kauan toisiamme kummastuneen näköisinä, ikään kuin ihmetellen, että oli tapahtunut se, jota olimme pohjustaneet jo kauan. Naimme sitten uudelleen rajummin ja hän puraisi kipeästi olkapäätäni.

Jos tämä oli terapiaa, se toimi kohdallamme ja olimme enemmän vapaita entisestä. Hän oli kaunis kävellessään suihkuun spermasta tippuvana lantioiden keinahdellessa puolelta toiselle. Juttelimme sitten aamiaista syöden kuin eroaikeilleen sanoja etsivä aviopari, kierrellen väistämätöntä kunnes hän sanoi,

– Sovitaanko, että olemme vain työkavereita, eikä muistella tätä.

Vastasin nopeasti helpottuneena,

– Selvä juttu, minulla ei ollut taka-ajatuksia, mutta olisi kai pitänyt tietää miten näissä järjestelyissä usein käy. Ajattelin kai, että ikäeromme pitäisi huolen rajoista.

Hän hymyili surumieleisesti ja sanoi ettei pitänyt minua vanhana mihinkään ja pelkäsi muuta.  Ei halunnut rakastua onnettomasti.

Tiesimme molemmat, että käänteisesti se tarkoitti, olimme vannomassa valaa jota ei rikottaisi ilman surua.

Ovella hyvästellessä suutelimme poskelle, katsoimme silmiin ja sanoin karkeasti

– Muutetaanko joskus yhteen.

Hän sanoi,

– Ei. Minulla on pieni tyttö, joka asuu mummolassa, eikä hänen tilannetta käy sotkeminen yhdenyön jälkeisillä äkkipäätöksillä.

Sitten hän hymyili ja loisti, suuteli kevyesti suulle ja sanoi naurua äänessään

– Katsotaan sitten myöhemmin. Kääntyi ja meni matkoihinsa.

Enkeli oli käynyt luonani, olin taas tolkuissani ja kokonainen.

Hän luotti minuun.

Mietin Liinan aamuista paniikkia ja muistin ne monet kerrat nuoruudesta, kun itse olen paennut samalla tavalla. Kerännyt tavaroitani ehtiäkseni pois ennen valheita ja lupauksia joita ei halunnut antaa tai voinut pitää. Sydämen asioihin ei kuulu kohteliaisuus. On helpompi suudella ulko-ovella yhteisen yön jälkeen hyvästit kiireitä syytellen kuin kahvipöydässä vannoa vääriä lupauksia.

Projekti onnistui ja tiimi hajosi. Puolenvuoden päästä Liina muutti takaisin pikkukaupunkiinsa, oli sopinut raitistuneen miehensä kanssa ja päätti yrittää uudelleen. Käväisi ovella ja kertoi asiasta, koki kai jonkunlaista velvollisuutta yhteisen yömme jäljiltä, koska siitä oli jäänyt välillemme utuinen tunne, joka sai välttelemään toisiaan. Sanoin tietysti, että olin iloinen hänen puolestaan ja pyysin ottamaan yhteyttä, jos juttu ei onnistuisi, jos tarvitsi tukea tai paikan jonne paeta.

Halasimme ja halusimme, mutta tiesimme paremmin.

Vuodet kuluivat ja kohta hidastin työssäni nuorempia ja sovittiin, että jäisin suosiolla eläkkeelle. Sain vuoden täyden palkan kertamaksuna ja avaimet upouuteen autoon. Sanoivat, että häpesivät romuani jota en ollut suostunut vaihtamaan ja olivat salaa aamupäivällä hinauttaneet sen romuttamoon.

Olin liikuttunut, mutta en ollut varma johtuiko se autoni kohtalosta vai työpaikkani anteliaasta huomaavaisuudesta.

Vanhuuteni oli alkanut.