2. Luku (Ravintola)

Jokainen SCFI-entusiasti halusi kirjan nimikirjoituksella ja myyntipöydän edessä oli tungosta. Katselin sivusta ja tarkkailin kirjoja pinoiksi asettelevaa naista kirjailijan ilmestyessä paikalle hyväntuulisesti nyökkäillen. Hän osoitteli sormellaan tuttaviaan, heilutti kättään päänsä yläpuolella kuin voittaja. Istui sitten naisen viereen ja asetti kätensä hetkeksi omistavasti hänen hartioille.

Huomioin naisen selän torjuvasti vetäytyvän värähdyksen ja se tuntui hyvältä. Alitajuntani ilmeisesti rakenteli ihastuneena seuraavaa märkää yöunta ja koki mustasukkaisuutta. Alituisesti mielleyhtymiäni analysoiva päivänvalojärkeni hymähtää huomiotaan, taas tällaista.

Asetuin fanijonon hännille, vaikka kirja ei luennon monimutkaisten teknoselityksien jälkeen enää kiinnostanut yhtä paljon. Halusin, ikään kuin uudestaan nuuhkaista ohikulkeneen oudon hajuveden tuoksun ja kokea hipaisevan kosketuksen jossa oli tuttavallista läheisyyttä. Annan toisinaan vaistojen ohjata aistihavaintojen sadosta syntyneiden tahattomien mielitekojen mukaan ja olla luonnonmukaisesti rehellinen itselleni. Useimmiten harmitonta ja lihottavaa, mutta joskus koukku jää kiinni ja vetää mukaansa, muuttuu pakkomielteiseksi tarpeeksi ja silloin yleensä kysymyksessä on nainen.

Vuoroni tulessa nosti kirjailija päätään ja sanoi huomanneensa minut yleisön joukosta, koska vaikutin jotenkin tutulta.

En uskaltanut katsoa kirjailijan vieressä kirjaa ojentavan naisen silmiin, koska ajatukseni näkyivät aina kaikille. Hän hymyili ja sanoi:

– Sinähän se olet, taiteilija. Keräilijä kappaleet ovat valitettavasti jo menneet, mutta jos haluat omistuksen niin Pera kirjoittaa mielellään jotakin. Mille nimelle omistetaan.

Sanoin:

– Nimmari riittää. Tehdään siitä keräilykappale.

Pera otti kirjan ja vetäisi siihen upeaksi harjoitellun nimmarin ja mustasukkaisen yrmeästi sanoi:

– Seuraava.

Olin jo maksamassa, kun nainen sanoi:

– Pera, tämä on se taiteilija, joka piirsi minusta hienon kuvan luennon aikana. Ehkä hän suostuu vaihtamaan sen kirjaasi. Se olisi hieno pikkukertomus muisteltavaksi johonkin TV-juttuusi.

Pera nosti päätään ja katsoi minua arvioivasti ja pyysi sitten vastahakoisesti:

– Näytätkö.

Ylimääräinen huomio vaivasi, mutta en voinut muuta kuin totella, kuvahan oli hänen vaimostaan, kuten luulin.

Pera katselee luonnostani pitkään suu supussa ja ilmeiden kaleidoskooppi paljastaa hänen pohtivan, olinko mustasukkaisuuden arvoinen. Luin ihmisten makroilmeitä kuin illusionisti ammattiini liittyvällä harjoituksella ja siitä oli tullut kuin lisävaruste näköaistilleni josta ei enää päässyt eroon.
Pera naurahtaa käheästi:

– Vaihdetaanko päittään kuva minulle ja kirja sinulle. Molemmissa teoksissa sama innoittaja

Yritin väistää:

– Pelkkä nopeasti tehty luonnos tarkoitettu muistiinpanoksi yleisöstä ja vaimosi erottui joukosta. Maksan mielelläni kirjastasi käyvän hinnan ja luonnoksen saat pitää.

– Pano kuin pano, kirjasta en huoli maksua. Huvittaisiko taiteilijaa lähteä kaljoille kanssamme, kun spektaakkeli on ohitse. Kantakapakka on ihan tässä lähellä, eikä Anette ole vaimoni vaan kustantajan keksintö avustaa tai paremminkin vahtia, etten mokaa tai jakele kirjoja ilmaiseksi. Kontrolli ei näköjään ole päällä aina.

Nauroi nyt pitempään onnistunutta sutkaustaan, jolla halusi tehdä olostani epämukavaa.

Aavistin silti, että noiden kahden suhteessa oli jotakin muutakin, mutta ei ollut minun asiani tietää enemmän kuin sanottiin. Naisen silmät olivat nyt viiruina etsien katsettani ja pyysivät kieltäytymään, mutta tällaisissa tilanteissa mikään selitys ei koskaan toimi ja mustasukkaisesti epäilevä osapuoli vaatii aina vaan parempaa selvitystä, kieltoa tai vahvistusta. Ehkä hän oli mukiloivaa tyyppiä ja nainen maksaisi tahattomasta viehätyksestään kivuliasta veroa yksityisessä huoneessa. En halunnut syyllistyä ihailullani sellaiseen, vaikka olisin halunnut häipyä paikalta mahdollisimman nopeasti.

Sanoin:

– Mikäpä siinä, odottelen ulkona ja vedän henkeä sillä välin.

Halusin päästää naisen kuvittelemastani pälkähästä, joka olisi tavallaan osoittamani kiinnostuksen syy. Analysoin odotellessani tilannetta kuin vihollisen maastoa kiikaroiva sotilas. Tosiasiassa halusin tietää enemmän vain Anetesta.

Pera on lyhyt, partainen olento, jolla on rokonarpinen iho ja huonot tupakanruskeat hampaat, eikä sopinut kuvitelmiini ihanteellisen pariutumisen anatomiasta unelmien naisen Aneten kanssa. Nimi keräsi itseensä kaiken sen jonka olin nähnyt tai kuvitellut nähneeni hänessä ja se oli kuin ovi johonkin salaperäiseen täynnä tunteellisia aavistuksia. Nimi ei ole ennustus, vaan odotuksien summa, joka joidenkin kohdalla syntyy heti, toisien kohdalla ei koskaan. Samalla nimellä voi olla eri äänenpainot ja värit saatteena muistilokerossa ja kaikkien Anettejen joukossa on vain yksi kutakin johon tietyt mielleyhtymät sopivat.

Peran älyllisesti tutkivassa katseessa oli enemmän miettivää syvyyttä kuin palavaa kiihkoa ja se hypnotisoi mielialaani myönteisemmäksi ja tiesin, että manipuloin häneen ihastuksissani Anetteen vain kielteisiä puolia ja halusin hyvittää sitä etsimällä jotakin syytä hyväksyä hänet. Löytää se jonka Anette näki hänessä. En onnistunut kovin hyvin.

Ajattelin, jotkut naiset pitävän älyllisesti terrorisoivista pienistä miehistä joiden alemmuudentunto ja alituinen mustasukkaisuus oli jalostanut henkiseksi seksuaalisesti härnääväksi sadismiksi.

Se oli kuin invalidisoiva krooninen vamma, joka synnytti naisissa rampautuneiden sielujen hoivaamisviettiä. Mielleyhtymä päässäni valssasi taas johtopäätöksiä tyhjästä, mutta sellaiselle ei itse mahda. Siunasin etten ollut itsekseni puhuvaa tyyppiä.

En ehtinyt pitemmälle etukäteen tulevaa hahmottavissa mietteissäni, kun eriparipariskunta ilmestyy paikalle energistä käsikynkkää. Äskeisen esityksen kohottaman adrenaliiniarvojen hehkuessa vielä kehossa kuin atomeja ympäristössään tanssittava aura. Ensimmäiset oluet menisivät heiltä hukkaan ilman vaikutusta.

Hymyilemme Peran kanssa kasvokkain ymmärtäen toisemme toisilleen ystävällisesti hymyileviksi vihollisiksi. Anette kalasti käsivarteni toiseen kainaloonsa ja olimme yötä kohti kiitävä troikka taka-ajatuksiemme räksyttäessä kulkuamme.
Läheisessä tupakansavun mustuttamassa oluttuvassa melu on kuin ylimääräinen väliovi torjumassa ujostelevaa tulijaa, portsari morjestaa Peraa kuin tuttua ja sanoo:

– Vipissä on vielä tilaa. Painan summeria, kun tulette ovelle. Siellä on aina kurkkijoita ja luvatta sisään pyrkijöitä, joten pitää olla tarkkana. Näen teidät monitorista.

Kapusimme toiseen kerrokseen isolle ovelle, jonka lukko surisi, kun olemme perillä ja pääsemme sisään huoneeseen, jossa on mukavia nojatuoleja, sohvia ja lasipöytiä. Homopari nuoleskelee nurkassa meistä välittämättä ja toisaalla heteropari riitelee kevyesti toisiaan muksien. Ravintolan vippitilat ovat kuin kieltolain aikaisia salakapakoita joissa moraali ja tapahtumatoleranssi ovat bailaajien omien korvien välissä. Vippistatus velvoittaa kuitenkin pitämään suunsa kiinni näkemästään, eikä niistä kerrottu muualla ilman seurauksia joista porttikielto oli lievin vaihtoehto. Oveen oli liimattu pahamaineisen prätkäjengin logo ja teksti Silence is Gold vihjaamaan paikan vaitiolosalaisuudesta.

Anette sanoo aivoitukseni arvaten:

– Täällä naidaankin joskus puolijulkisesti, osoittaen pienien aitioiden napeilla kiristettyjä nahkasohvia, mutta yleensä on rauhallisempaa. Mennään meidän vakituiseen poteroon, niin olemme vain keskenämme.

Potero on väliseinillä eristetty pieni kolo huoneen kulmassa, jossa on pöytä ja punaiset vanhasta amerikanraudasta kähvelletyt muodikkaasti repaleiset nahkapenkit. Takaseinässä on digitaalinen kosketusnäyttö antiikkisissa raameissa, josta voi tehdä tilauksen tai valkata tilanteeseen sopivaa musaa Spotifysta tai vaikkapa hakea jonkun kuvan mielentilansa mukaan. Me tilaamme pelkästään juomia.

Pera ehdottaa:

– Pullo punaista vai mitä, talon tuottama toscanalainen on mukavan kevyttä ja pitkämakuista ilman kirpeää marjanmakua.

– Sopiihan se, ja peli on puhallettu käyntiin.

Pera alkaa tunnustella aikeitani Aneten suhteen ja vahvistaa epäilyjäni orastavasta mustasukkaisuudesta:

– Huomasin luennon aikana, kiinnostuksesi Anetteen suuntaan ja kai se johtui piirustuksesta, joka on aika hyvä. Onhan avustajani upea ja erikoinen nainen. Vai mitä?

Jatkaa vastausta odottamatta:

– Haluan aina tietää yleisöstäni enemmän, haen näkökontaktia siihen ja erityisesti fanijoukon ulkopuoliset kiinnostavat, koska uteliaisuus on vielä molemminpuolista. Satuit erityisesti silmään, koska puuhailit omiasi ja vähät välitit luennosta.

Naurahtaa, mutta ei anna mahdollisuutta vastata ja jatkaa:

– Joskus valitsen jonkun salin keskeltä, josta teen tavallaan luennolle kohteen ja välillemme muodostuu ikään kuin oma kuviteltu dialogikerros. Pelkkää yksipuolista leikkiä hermojen hallitsemiseksi jota vastapuoli tuskin edes huomaa.

Anette oli mukana ja olevinaan tuo sokeapiste, kun pyysin. Siitä syystä hän asettui keskelle salia, mutta oli vähän liian näkyvä ja vaikutus oli päinvastainen, jos ymmärrät mitä tarkoitan.

Sinusta ei siihen ollut, koska häiritsit välinpitämättömyydelläsi, puuhailit omiasi ja sait epäilemään itseäni. Sitä paitsi istuit väärässä paikassa.
Alku oli tuollaista hermostunutta hakemista. Onneksi fanit lopulta paukahtivat paikalle ja sain ruudin palamaan, eikä sokeita pisteitä tutussa seurassa tarvinnut.

Yhdyin virnistykseen:

– Eloisa jengi.

Anettekin on sanomassa jotakin, mutta Pera ei päästä väliin:

– Kerropa sinä taiteilija vähän motiiveistasi, miksi olit paikalla ja mitä pidit luennon sisällöstä, jos nyt edes kuuntelit. Puuhailit kai vain tatuointikuvaa sielullisesti kiihottavan kauniista Anetesta. Kaikkien miesten kaikelle muulle sokeaksi tekevästä pisteestä.

Anette löi Peraa lujasti käsivarteen ja sanoin tiukasti:

– Lopeta tuo heti, rättiukko, tai minä häivyn.

Pera suostui vaisusti nyökäten komentoon ja olin varma, ettei ollut ensimmäinen tai viimeinen kerta kun mustasukkaisuutta paketoitiin riitelemällä piiloon. Samasta asiasta oli ilmeisesti keskusteltu monta kertaa aiemmin ja pelkkä Aneten vihjaus riitti.

– OoKey, myöntyy Pera teatraalisesti käsiään levitellen.

Tiesin kuitenkin olevani kusessa, jos änkyttäisin jotakin ristiriitaista ja sanon tekoleikkisästi:

– En kai ollut ainoa joka huomasi Aneten myöhästyneen sisääntulon, oli sen verran vaikuttavaa. Mutta oli sinunkin esiintyminen vangitseva ja aihe kiinnostava, mutta minua kiinnosti yleisökin – ammattitauti. SCFI-kansan hurmio on uskonnollista luonteeltaan.

Anette kysyy:

– Mitä teet työksesi, kun puhut ammattitaudista. Kansanvillitsijäkö etsii karjaansa.

Punastellen vastaan häpeillen kiusallista ammattiani kuin ikääni, mutta en osaa valehdellakaan:

– No ei aivan. Olen vuorotteluvapaalla oleva sosiaalisenkäytökseen erikoistunut tutkijapsykiatri. Ammatillisen kehittämisen ja kirjoittelun varjolla viiniä nautiskeleva työkarkuri. Sanaakaan ei ole paperilla ja kehittäminen on ilmeistä taantumista. Hyppään kai suoraan eläkkeelle, kun siihen tulee kohta tilaisuus ja lähden pakkasia pakoon Andalusiaan.

Anette sanoo, Andalusia on hieno, erityisesti Sevilla. Aurinkorannikkokin kävisi syyskuun lopulla, kun helle lakkaa. Käyty muutaman kerran.

Saan syyn ohjata keskustelun Andalusiaan:

– Meillä on Aurinkorannikolla hiukan syrjässä, pieni, parilla tuhannella eurolla kauan sitten tontteineen ostettu ja raunioista hartiapankilla korjattu lammaspaimenen mökki. Se on ilman isompia mukavuuksia, ja kököttää jyrkässä kaktuksien täyttämässä rinteessä, eikä sinne pääsee kuin kapeaa kinttupolkua pitkin. Isommat tarvikkeet kulkevat aasin selässä, joka sovitaan paikalle tarvittaessa.

Sähköä kirnutaan riittävästi aurinkopaneeleilla ja vanhanaikaisella tuulimyllyllä moderniin akkupatteristoon ja vesi on sadevettä, joka kerätään talven ja kevään rankkasateista isoon korkeilla jaloilla seisovaan tankkiin. Siitä se kulkee omalla painollaan vaihdettavan suodattimen läpi yksityiseen vesijohtoon ja sitä voi juoda sellaisenaan. Siitä riittää saunomiseenkin, jos ei ole pitempää kuivaa kautta.

Sauna on koverrettu pehmeään kalkkikiveen ja sen seinä merelle on paksua lasia. Mitään vuorauksia siinä ei ole on vain tahallaan rosoinen kivipinta joka antaa kosteutta. Itse rakensin leveät makoiltavat haapapuulauteet ja toin suomesta puulla lämpiävän kiukaan, joka tupruttaa savua rinteeseen tehdystä reiästä. Siihen piti asentaa kipinäverkko, etten aiheuta metsäpaloa rutikuivassa maastossa. Suihku on ulkona syvän vesipoteron vieressä, johon voi muutama samanaikaisesti pulahtaa kaulaansa myöten seisomaan. Uimiseen siitä ei ole. Saunaluolan edessä on istumapaikat neljälle kaljan kanssa vilvoitteluun.
Olohuoneen sähkörohmu lämpöpumppu on ainoa välttämätön ylellisyys, jos kylmä tai kuuma käy sietämättömäksi. Toimii tunnin tai kaksi kerrallaan ja sitten ei ole sähköjä vähään aikaan edes lamppuihin.

– Kuulostaa upealta ja sopivan hankalalta, huokaisee Anette.

– Puuhaa riittää, kaikki tontilla on kierrätyksessä ja ihmisensontakin kompostoidaan ruokajätteiden kanssa lannaksi satunnaiselle vihannesten pienviljelylle, jolle on aina sesonki.

Primitiivistä ja rauhallista. Satelliiteista saadaan tarvittaessa TV, 4G:kin toimii nyt kun alueelle parin kilometrin päähän rakennettiin viime vuonna hotelli.

Upea näköala Välimerelle kuittaa puutteet.

– Kutsutko kylään, hymyilee Anette haavetta silmissään.

– Totta kai, vastaan liiankin nopeasti, ja paljastan itseäni. Kuvittelin Aneten heti sinne heti, kun mökki tuli puheeksi.

Pera rähähtää nauramaan:

– Sinähän ukkeli olet. Kosit Anettea kuin harakka lasihelmellä valitsemaansa naarasta. Vaistot pelittävät.

Seuraa hölmistyksen pituinen tauko, kaikki säikähtävät miettimään kaasuuntunutta tilannetta.

Änkytän Peralle.

– Mistä sä tuollaista keksit.

Anette tiuskaisee.

– Vitun äijä, aina samaa kyyläämistä.

Pera vastaa ivallisesti kitkerän arvionsa asiasta:

– Selvä juttu. Täydellinen viritetty naisloukku romantiikkanälkäisille ja kirjoittaville älykkö hameille.

Vastaan puolestani Peran hame heittoon:

– Sikäli kyllä noinkin, koska koko erakkoasumusjuttu on syöpään kuolleen vaimoni orkestroima ja hän kirjoitteli siellä kuolemaansa asti.

Vedettiin taas henkeä.

Pera, sanoo nopeasti.

– Sori, sori, ei ollut aikomus loukata.

Anette katsoo minua silmiin surullisen näköisenä ja sanoo.

– Olen pahoillani, – siis kaikesta. Pera on hölmö.

– Puhutaan muusta, vaikkapa luennosta, ähkäisee Pera.

Sanon vaisusti.

– Kiinnostuin luennostasi koska SCFI aihe ja tiedetaustasi lupasi uuteen fysiikkaan konkretisoitua eksistentialismia. Ihmistä aikamme ilmiöiden murroksessa tutkivana ammatinharjoittajana sellainen kiinnostaa koska se on uusi ilmiö, joka sekoittaa monen pään.

SCFI ja fantasia ikään kuin ruokkii murrosikäisten lieviä borderline-psykooseja mielikuvituksellisilla faktoilla ja niiden kuvitelmat muuttuvat helposti heidän tärkeimmäksi elämänsisällöksi. SCFI kirjojen henkilöt tulevat arkipäivän käyttäytymisroolien esikuviksi. Innokkaimmat pukeutuvatkin niiden mukaan ja yhteiset roolipelit koetaan kuin oikeaa elämää koko tunnerekisterillä.
Hyvin usein lievästi psykoottiset ihmiset etsivät tukea orastavaan hulluuteensa populääritiedelehtien sensaatiotieteestä. Kuvittelevat sitten kaikenlaista tosiksi, tiedesensaatioita, joita koulutusvaiheessaan olevat tutkijat kirjoittelevat naureskellen toinen käsi lompakolla rahoittaakseen opiskeluaan.

Pera ähkäisee äkäisen vastalauseen:

– Kirjoittaa niihin kokeneempaakin väkeä ja tosiasioissa on aina monta näkökulmaa. Sitä paitsi on pakko käyttää kansanomaisia analogioita, jos haluaa kaikkien ymmärtävän mistä on kyse.

Puolusti kai itseään ja vastaan sovittelevasti.

– Varmaan niinkin. Tarkoitan vain osoittelematta ketään, että hormonivaihtelujen synnyttämässä lievässä skitsofreniassa elävät teinit ja oikeasti sairastavat huru-ukot kuvittelevat olevansa medioita ja saavat maailmankaikkeuden laidoilta toisista sivilisaatioista viestejä. Hyvin todellista heille ja todistelevat sitten muillekin näillä tiedelehtien rahoitusta naukuvilla sensaatio lehtijutuilla olevansa oikeassa.

Anette yhtyy.

– Tieteiskirjailijat ovat magneetteja näille ihmisille ja asetelma on kaikin puolin poikkeavaa käytöstä tutkivalle ammatillisesti kiinnostavaa. Tieteen kansalle sopeutettua soopaoopperaa, joista helposti tulee uskontoja. Luodaan pelillisiä virtuaalimaailmoita omaksi reititetyiksi kryptatuiksi kerroksiksi globaaliseen nettikalvoon, jossa sitten muhii monenlaista vallankumousta ja laitonta bisnestä.

Pera keskeytti selvästi yhä ärtyneempänä:

– Kerjäättekö mustaa silmää. Mokomia koskaan kuulutkaan. Mennee vähän liian vakavaksi jäpät. Missä vitussa se punkku viipyy?
Hän hihkaisee mikrofooniin, joka on yhdistetty baariin ja toimii isoa nappia painamalla, jossa lukee banaalisti, ”Tilaus Please ja vilaus, ja me tulemme taas”.

Sanoin:

– Sori, vaihdetaanko aihetta uudelleen.

Nauroimme sovinnoksi ja punkku tuotiin melkein samassa pöytään. Se oli mainostuksen mukaisesti sopivan kevyttä pohjoisitaliaista, vaikka sitäkin oli ilmeisesti pyöritelty vuosia viinikellareissa aromeja keräämässä ja päätä pakottavia tiamiineja taltuttamassa. Kirpeys oli taittunut tummiksi makuraidoiksi ja siinä oli monta sävyä matkalla huulilta kurkkuun.

Anette silittää kevyesti pöydällä lepäävää kädenselkääni ja sanoo osanottoa äänessä:

– Älä välitä, Pera ei kestä muiden mielipiteitä. Oikeastaan minäkin olen kiinnostunut samalla tavalla tästä asiasta kuin sinä. Siitä, miten ihmiset sekoavat asioista, joihin voi sovitella uskonnollisuuttaan ja jotka sitten johtavat tuhoisille taistelutantereille, rikollisuuteen ja ties mihin.

– Niinpä, vapaus ei ole anarkiaa, vaan objektiivista asiayhteyksien ymmärtämistä omilla kahlitsemattomilla johtopäätöksillään. Oikeassa voi olla vain tietämällä ja tietoa voi saavuttaa vain etsimällä ja olemalla monta kertaa väärässä.

– Olemmepa fiksuja.

Lievästi skitsoisen Aneten silmissä kiiltää teini-ikäisen tyttömäistä ripustautuvaa seksuaalisuutta. Jotakin on tapahtumassa, tilanteenhallinnan ontuessa liiasta viinistä.

Perakin nyökkää ja pää jää hetkeksi alaviistoon kallelleen etsimään vastinetta päästäkseen mukaan keskusteluun. On hukannut aiheen ja örisee kuuluvasti.

– Jaha, siis noin minulle buuataan jo kotikatsomossakin, saatana vieköön ja piru periköön. Kapakassa psykiatrit rupeavat pilkkomaan hellapuiksi. Mitä jos häipyisit jätkä ja lopetetaan tämä vieraanvaraisuus tähän.

Olen jo nousemassa, kun Pera jatkaa:

– Kunhan pelleilen, mutta tiedän ainakin mitä ajattelette. Minulla ei ole mitään akateemista kriittistä iltarupeamaa vastaan, jos viiniä piisaa.
Mustasukkaisuuskin on vain aivojenkemiaa jonka järki nujertaa helposti, jos on tietoinen sen mekaniikasta, eli ei sekään ole ongelma, vaikka Anette herättäisi panohaluja hormonien hajustetuilla vieteillään meissä molemmissa samanaikaisesti. Viihdytään ja vietellään ilta mielenkiintoiseksi.

Anette älähtää:

– Että, mitä. Tuo loukkaa, aivan kuin olisin joku objekti onnettomien ja sielullisestirampojen miesparkojen runkkaamiselle. Hyi, hitto, minä lähden ja kustantamo saa tästä lähtien etsiä uuden uhrilampaan kassamagneetilleen.

Peran nousukänni on riitaisaa ja saa kaikki luonteenviat pintaan ja hän tulee vain rähjäämään edelleen juoppohulluuden raivolla, sen verran oli jo kiiltoa silmissä.

Sanon Anetelle puoliääneen,

– Yritetään hommata sille taksi, ennen kuin se alkaa riehumaan. Tuohon mielentilaan ei muu auta.

Sanon sitten Peralle,

– Vaihdetaanko kapakkaa, niin saadaan lystikkäämmät kännit. Minun vuoro tarjota.

Pera suostui ja viinipullon tyhjennettyämme pääsimme lähtemään hyvässä järjestyksessä Aneten hoitaessa laskun firmansa piikkiin ja tilaamalla taksin.
Pera ihmetteli, että tarvittiin taksia, kun oltiin keskellä stadia, mutta istui autoon. Anette avasi kuskinpuoleisen oven, antoi osoitteen, tyrkkäsi viisikymppisen ajurin kouraan ja sanoi, anna mennä.

Nauroimme kepposelle ja pohdimme jatkoa. Anette sanoi, ettei jaksa enempää, mutta olisi kiva tavata joku toinen kerta. Ehkä kustantamoni voisi tarjota toimittajakohtaista vetoapua kirjallesi, jos et ole sitoutunut muualle. Yksityisesti en voi auttaa sopimuksien ja kiireiden takia.

Olin pettynyt iltaan, mutta raolleen jätetystä ovesta virtasi toiveita tulevaisuudesta. Peitin pettymykseni, ja kätkin unelmani. Vinkkasin ohimenevälle taksille ja kysyin, jaetaanko.

Ei onnistunut ja hän sanoi kävelevänsä mieluummin, koska asui aivan lähellä. Lievitti vähäsen vastustustaan ja halasi. Sanoi, että työkeikka on aina parasta pitää erossa yksityiselämästä, eikä muutenkaan monenlaista vastatuulta kokeneena usko sattumankantamiin.