2. Luku ( Ensitapaaminen )

 

i1l

Tapasin Päivin ensimmäisen kerran junassa matkalla Kööpenhaminasta Amsterdamiin. Hän istui yksin kabinetissaan ja ohi kulkiessani huomasin suomenlipun penkillä olevassa selkärepussa.

Pysähdyin ja kysyin ovelta suomeksi,

– Onko tässä vapaata?

vaikka koko juna oli Hampurin jälkeen melkein tyhjillään.

Hän hymyili hämillisenä ja osoitti kädellään tyhjiä istuimia.

Istuin alas häntä vastapäätä, ja sanoimme etunimemme. Kerroimme sitten vuoron perään matkasuunnitelmamme, mistä tulimme, minne olimme menossa ja mitä olimme hakemassa.

Hän kertoi, suunnitelmana oli kierrellä kesän ympäriinsä ja piirrellä näkemäänsä vaativan taidekoulun pääsykokeen aineistoksi. Tuli este ja piti valita yksi paikka lyhyemmälle ajalle ja valitsin Amsterdamin koska siellä on paljon erilaista perspektiivistä näkymää, kanavat asuntolaivoineen ja niitä reunustavat saman korkuiset talot näyttävät kuvissa helposti esiin välimatkan lineaarisesti pienentävän vaikutuksen joka antaa myös kolmiulotteisen mielikuvan. Amsterdamin taidemuseoissakin on taikaa taiteenopiskelijalle, eikä ole samanlaista tungosta taulujen ympärillä kuin Pariisissa tai Lontoossa.

Hänen silmänsä olivat kirkkaat, mutta samalla sisäänpäin ajatuksellisesti katsovat kuin aikeitaan kokien. Hänessä oli jo silloin tuo visualisoivan mietteen luoma henkinen sädekehä, joka yksityisyydestään huolimatta avautui kaikille ja teki hänestä heti mielenkiitoisen ihmisenä ja taiteilijana.

Loppumatkasta en nähnyt mitään muuta kuin hänet. Sielullisesti joka soluani koskettavan henkisesti kauniin olennon jonka hymyssä oli vakavuutta ja välittämistä. Ilossa osanottoa ja ymmärrystä. Tajusin mitä minussa tapahtui, tietäen, että hän vaikutti kaikkiin samalla tavoin ja olisin vain yksi monista. Tiesin myös, ettei hetkessä syntynyttä rakastumista voinut pysäyttää järjellä ja säästyisin paljolta, jos häipyisin saman tien, mutta jäisin samalla paitsi paljon enemmästä. Huokasin tahattomasti raskaasti ja paljastin hänellä mitä minulle tapahtui.

Hän katsoi minua pää kallellaan kiharoiden peittäessä puolet kasvoista kuin suunniteltu varjostus. Hän hymyili utuisesti silmiään aavistuksen siristäen hengittäessään hormoneista paksua ilmaa, antaen huokauksessa kuuluvan mielteeni pariutua viiveellisesti omaansa kuin maistaen laatuani. Venyvä täyteläinen, hämmentynyt hetki jota seurasi piinallinen hiljaisuus, joka odotti vastaustani.

Olin laatinut matkalleni ohjelman johon vilkaistessani häpesin koska se oli pelkkä sepitelty valhe itselleni, jolla peittelin henkistä tyhjyyttäni. Antaisin tapahtumien ja mahdollisuuksien ohjata tilapäisten mielialojen mukaan, milloin minnekin. Olin uskoltani teennäinen fatalisti, joka kuvitteli uskovansa kohtalolliseen kaikkeudenjärjen ohjaukseen. Luonnon jumaluuteen jossa oli otollisille joku opetuksellinen tarkoitus kehittyä ottamaan vastaan suurten kysymyksien vastaukset. Opetuskielenä oli luonnonjärjestys ja todellisuuden tapahtumat.

Kuulin itseni kertomassa ontolla äänellä,

– Olen tappamassa illuusioitani ja matkustan pelkillä menolipuilla, aina seuraavassa junassa poispäin Suomesta. Toivoin onneni riittävän ja joskus osuisin taas lähtökohtaani. Luotan, että maapallo on pyöreä.

Hauskuuteni oli tosi typerää ja tyhmää, sydän löi epätahdissa hermostunutta sambaa ja etsin epätoivoisesti jotakin jolla peitellä äsken lipsahtaneen teatraalisen latteuden,

– Ehkä otan työtätekevänmatkustajan paikan rahtilaivaan jostakin satamakaupungista ja matkaan aluksi Etelä-Amerikkaan. Rotterdamissa on merimiesvälitys, josta saattoi löytyä sellaistakin. Barcelonasta voi päästä matkustajalaivoihinkin, ehkä menen sittenkin sinne.

Suunnitelma kuulosti siltä mitä se oli, itsetuhoisalta pakoretkeltä seinään törmänneestä todellisuudestaan, loistavan tulevaisuuden haaveet tauolla ja realismi kokonaan hukassa. Nuorissa järjenääni on onneksi mieltymyksen viettinen kutsu jossa geenien toisiinsa sopivuus saa valitsemaan parin elämäänsä. Rakkaus on evoluution täsmä-instrumentti.

Puhuin pelkästään sanoakseni jotakin. Asiat vain pahenivat ja missä oli älykkö valtiotieteilijä. Siitä olisi nyt apua, ja pääni rukoili synapsejaan yhdistelemään parempaan sisältöön kallossani. Vakuuttaakseni olevani fiksumpi kuin puheeni, kaivoin esiin punaisesta Coca-Cola kassista, Nietzschen ”Iloisen tieteen” ja sanoin,

– Tässä on matkaoppaani, tai ei oikeastaan, se kuuluu gradun vaatimaan etiikankurssiin ja on näön vuoksi matkassa.

– Opiskelet siis mitä?

– Valtiotiedettä.

– Varmaan hyväksi matkustella ja kokea maailma nahoissaan, jos haluaa ymmärtää mitä valtiot oikeasti ovat ja mitä varten.

– Joo, jos on mahdollista puiden seasta nähdä metsä. Taide on kai enkelinsiivillä kaiken yläpuolelle nousevaa ja näkee kaiken.

– Ei tarvitse pilkata, taide on erilainen metodi käsittää kuin tiede, mutta ei se johdonmukaista ajattelua kiellä, päinvastoin, mitä abstraktisempi idea sitä enemmän se vaatii ajattelemaan yhteyksiään.

– Ymmärsit väärin, en pilkannut tai pilaillut vaan arvostan taidetta enemmän kuin harhailujani.

Hän vastasi emmittyään pitkän tovin katse kaukaisena ikkunaan päin:

– Minun piti oikeastaan mennä koko kesäksi Pariisiin ja matkustella sieltä eri paikkoihin, mutta sain kesätöitä Helsingistä jolle ei voinut sanoa ei ja on palattava takaisin. Viikon päästä maanantaina täytyy olla paikalla. Haaveet ovat haaveita.

– Maanantait ovat pirullisia keksintöjä.

– Niin on.

– Onko joku vastassa Amsterdamissa?

– Ei, ole. Piti tavata tuttava, mutta se lähti kavereineen New Zeelandiin, koska olivat saaneet halvan lennon Kilroysta. Kiipeilyä ja koskenlaskua tai jotain. Oli soittanut eilen Singaporesta äidille Helsinkiin kertoakseen, että oli unohtanut ilmoittaa muutoksesta. Olin jo Kööpenhaminassa ja ehtinyt ostaa matkalipun Amsterdamiin jota ei voinut perua. Voi olla piirustamiselle eduksi, mutta käy kalliiksi, kun kuluja ei voi jakaa.

Kysyin melkein vahingossa,

– Jaetaanko huone Amsterdamissa, ja änkyttelin perään, tulisi halvemmaksi.

Tällaisissa asioissa tietää heti haluaako vai ei, siitä luonto pitää huolen, pariutuminen on nuoruudessa kuuluvin käsky ihmisruumiissa. Viettien paimentamat vaistot kuiskivat soluille sumentaen järjen suunnitelmat loistavasta tulevaisuudesta, jos on pakko.

Nyt Päivi katsoi tutkivasti silmiini, vaistot etsivät petosta, yhteisiä lapsia ja kaikkea sitä jota tulevaisuudelta tiedostamattomina odottavat. Hymyilee sitten ja sanoo,

– Olisihan siitä etua. Raha riittää paremmin muuhun.

Yöjuna Kööpenhaminasta on pahasti myöhässä ja aurinko oli jo ehtinyt korkeimpaan kohtaansa, kun se kolisten ja kitisten vaihtoi raiteita löytääkseen oikeaan laituriin. Ei siihen tavalliseen, vaan kauemmas aseman sivustalle, ikään kuin rangaistuksena kuhnustelustaan. Malttamattomimmat kurottelivat hyllyiltä tavaroitaan junan nytkähdellessä rajusti jokaisen vaihteen kohdalla ja aina joku oli sekunnin myöhässä sopeutua sivuttaisliikkeeseen, tasapainoili epätoivoisesti raskaan laukkunsa kanssa, kunnes juna löysi taas suoraan raiteeseen, tai sitten ei ja onneton rysähti takanaan istumaan jääneen syliin koko painollaan.

Kaikki tämä kuului junamatkailijan rituaaliin, joka hieroi loput unet silmistä ja valmisti kohtaamaan sen mikä tuleman piti. Pääteasema; kullakin oma päämääränsä, joillakin yhteiseksi aiottu, toisilla sattuman suoma tilaisuus.

Päivillä oli vain suuri olkalaukku ja en päässyt näyttämään herrasmiehen taitojani, hän tuoksui aavistuksen kielolle ja puhtaille lakanoille joista ei jäänyt vanaa jälkeensä. Pelkkä suloinen hipaisu lähietäisyydellä.

Ylös noussut Päivi horjahti syliini, kun juna töksähti lopulta kevyesti toppariin. Jäi hetkeksi siihen ja tunsin miten kovenin hänen pakaroissaan ja punastuimme molemmat. Emme kavahtaneet eroon vaan hän istui sylissäni tuttuna, kääntyi kurkistamaan hämillistä ilmettäni kuin varmistaakseen, että tahattomaan haluun liittyi myös rakastumista.

Miten kukaan voi olla kosketukseltaan niin kevyt, niin kaikkea koskettava ja niin rakas heti. Varoin liikkumista ja tuin hänet ylös. Hän ojensi sitten kätensä ja veti kaikilla voimillaan minut penkistä ja ähkäisi,

– Sata kaksi kiloa ja risat, vilkaisi farkkujen etumukseen ja virnisti, – Poika rukka, tekee niin mieli.

Olin kuin pumpulimeressä kulmikkaasti tarpova tahdoton robotti joka teki kaikki väärin. Sulava, lipevä maailmanmies oli muuttunut hermostuneesti änkytteleväksi teiniksi.

adam3

Asiat välillämme olivat kuitenkin selvät. Juna-aseman hotellivälityksestä saimme pitkän jonotuksen jälkeen huoneen parin kanavan päästä kävelykadusta ja kävelimme jännityksen hiljentäminä kohti majapaikkaa, huokaisten milloin mitäkin. Hän otti valokuvan minusta, sanoi että halusi muistaa keitä tapasi matkallaan. Epäilin, että hän otti valokuvan jos jotain ikävää sattuisi ja häipyisin, niin hänellä olisi jotakin jolla etsiä.
Kohta seisoimme pienessä huoneessa, johon ei sopinut juuri muuta kuin suuri sänky. Omituisinta oli, ettei ikkunoissa ollut hollantilaiseen tapaan minkäänlaisia verhoja ja kadulta näki suoraan sisään. Onneksi asioita oli mietitty sen verran, että huoneen nurkassa oli japanilaisilla merkeillä ja kuvilla kuvioitu riisipaperisermi, jonka saattoi siirtää ikkunan eteen.

Ensimmäinen yhteinen toteutettu ajatus.

Naurahdimme molemmat päiväpeitteelle kasattujen pyyhkeiden päälle asetetuista kondomeista ja katselemme lemmestä pakahtuen ujosti kurkistellen toistemme avautuneisiin sieluihin. Elämää ylläpitävät voimat tekevät työnsä perusteellisesti ja ei ole asiaa, jotka eivät tällaisissa hetkissä jäisi mieleen. Olimme imelästi pateettisen runouden lähteillä. Rakastuneena on jokainen suudelma aina ensisuudelma, luonnonluomilla tarkoilla instrumenteilla varustettu tutkimusmatka geenikarttaan piirrettyä reittiä toistensa perimään. Tunnustellaan toisiinsa sopivuutta, aivan kuin lapsi aineettomana luonnonideana etsisi ja valikoisi vanhempansa.

Riisumme vaateemme yllättänyttä tunnettamme varoen, unohdamme kondomin ja löydämme unenomaisin liikkein toisiimme. Kosketuksemme on heti kauttaaltaan tuttu. Makaamme sylikkäin pitkälle seuraavaan päivään, kunnes heräämme autuaasta kollektiivisesta horroksesta yhteiseen arkeen. Rakkauden sakea lemu leijuu ympärillämme kuin ylimääräinen yhteinen aura ja olemme pari tästä hetkestä alkaen, vaikka emme sovi sitä mitenkään. Sellaisen vain tietää, vaikka epäilee ja pelkää etsien säröä jota ei ole huomannut. Sanat ja sopimukset uskaltavat ulos vasta myöhemmin, kun on pakko, liima ei enää hellitä.

Ehdotin että menisimme illalla Paradiso-Clubille, joka on kaupungin nuorisotaloksi lahjoittama vanha kirkko. Vuosia sitten kaikkialta maailmasta vaeltaneet paljasjalkaiset hippi-laumat olivat vallanneet sen itselle ja temppeli oli saanut uusia merkityksiä sanomaansa.

Rauha, rakkaus ja vapaat huumeet, rokki ja estoton seksi, etu- ja keskisormi muodostivat kuin levällään olevat haarat voitonmerkiksi. Siitä on kauan ja Vietnamin sotakin on jo aikaa hiipunut amerikkalaisten tappioksi. Vuosia sitten tehtiin Pariisissa jo vallankumousta ja barrikadeille heiteltiin palopommeja. Äly ja eksistentialismi söivät kukkaiskansan kukat ja terälehdet olivat nypitty pois yksi kerallaan ja vastaus oli ”ei rakasta”, ”ei huumeita”. Jimi Hendrix kuoli, Janis Joplin kuoli, The Times They Are a-Changin’, kuusikymmentäluvut laskut lankesivat maksettaviksi.

Sanoin,

– Haluan nähdä ja kokea paikan ennen kuin se lopetettaisiin kokonaan.

Nostalgia, sekavaan tilaan lopullisesti jääneet hipit, pilvituristit ja uuden sukupolven sosiaalitapaukset pitivät paikkaa yllä. Hollannissa se olisi voinut olla museovirastokin.

Paikka on tungokseen asti täynnä jo heti ovelta. Pitkille pöydille on aseteltu tuoteselostuksilla ja hinnoilla varustettuja pilvenpalasia. Onneksi ei mitään vahvempaa, joka pilaisi mainettani Päivin silmissä, joka oli ymmällä jo tästäkin. Sanoin epäluuloja hälventääkseni,

– Kaikenlaista kaupataan, en ole koskaan kokeillut, vaikka joskus on tarjottukin.

En ollut aivan rehellinen, mutta en ollut mennyt kokeilua pitemmälle.
Imelälle haiseva paksu savupilvi leijuu joka huoneessa kuin sadepilvet.
Päivi sanoi yllätyksekseni kokeilleensa bileissä, mutta oli pelännyt kaikkea, eikä enää koskaan. Nyt harmitti turha valehteluni, koska valheilla on tapana pulpahtaa pintaan myöhemmin ja pienikin valhe myrkyttää luottamuksen kaikkeen jota suustasi päästelet. Kokeiluilla kerskailukin olisi ollut parempi.

Sisemmällä, isonsalin keskellä tanssii kaunisvartaloinen nainen täysin valkoisissa vaateissa intialaista devadasien tanssia. Se kertoo kiemurtelevin kädenliikkein jotakin vanhaa tarua jumalista. Salin reunalla istuvat hipit jalat ristissä väljissä, värjätyissä pumpulihameissaan ja trippi-ekstaasissa mumisevat jotakin mantraa. Projektorit heijastavat seinille psykedeelisiä kuvioita, joissa kuumille lasilevyille valuvat värit räjähtävät kuplina skitsofreeneiksi kuvioiksi, taustalla soi Beatlesin ”Love You To” George Harrisonin laulaessa kuin pullossa, sitarin yllyttäessä kappaleen lopussa tanssivan naisen villiin hurmokseen.

Sairasta. Päivi haki kättäni ja jotakin tapahtui hänessä, puristin hellästi ohuita sormia ja kysyin korvaan huutaen,

– Mennäänkö pois.

Hän vain nyökkäsi.

Toisella puolella katua oli toisenlaisia paikkoja ja menimme jazz-klubiin. Tilasimme viiniä ja Päivi sanoi haluavansa tanssia.

Paksuhuulinen nainen lauloi kuin Billie Holliday ”Easy Living”, bändin laahatessa taustalla kappaletta kelmeään aamuun. Nojauduimme toisiimme, aistin Päivin arkuuden ja kosketin varovasti hänen olkapäätänsä. Hän painautui tiukemmin ruumistani vasten, sulki silmänsä ja huojuimme paikoillamme tanssilattian reunalla sydämiämme kuunnellen ottamatta askeltakaan. Meitä katsottiin kateellisina.
Ehdimme seuraavana päivänä vielä Van Gogh museoon ja Anne Frankin taloon pohjustamaan suruamme. Päivillä on liput yöjunaan ja hän itki lohduttomasti kävellessämme kohti hotellia.

Ohittamamme talon jonka ikkunassa seisoo alaston aasialainen nainen, ohuet ruumista risteilevät nahkaremmit pönkittivät rinnat pystyyn, paljaaksi ajeluissa haaroissa yksittäinen remmi katoaa syvälle vakoon. Näen kaiken silmänräpäyksessä ikään kuin jossakin äärimäisessä odottamattomassa tapahtumaketjussa, kuin kuolemansa hetkellä. Ehdotonta, intensiivistä ja täysin tilanteeseen sopimatonta.

Päivi kainalossani ei edes huomaa naista ja sanoo muista syistä vihaisesti,

– Haluan hakea tavarani yksin ja sinä saat mennä muualle siksi aikaa. Ei sanota hyvästejä. Vihaan niitä.

Olemme ohittaneet ikkunan ja karhealla äänellä mutisen sisäisestä pakosta,

– Ei sanota, ei tarvitsekaan, mä lähden sun mukaasi Helsinkiin.

Aivan kuin hän olisi miettinyt vastauksen valmiiksi, koska empimättä sanoo,

– Ai mitä, – entä Etelä-Amerikka herra maailmanmatkaaja? Ei sitoumuksia rakkaus? Vapaus ja seikkailu? Tappamassa illuusioita?

Sain ansaitusti kaikki päättömät juttuni takaisin pitkänä listana.
Pysähdymme ja katsomme toisiamme pitkään ja näen hänen ilonsa syvyyteen itkeneissä silmissä. Suutelemme. Ja sanon vaisusti ääni menettämisen pelosta paksuna.

– Näin tässä kävi, nättityttö.

Hän vastaa,

– Kävi miten kävi, tuhmapoika

Menemme sitten yhdessä hotelliin ja hyödynsimme jokaisen sekunnin maksetusta huoneessa ja mielessä häivähtänyt muistikuva naisesta ikkunassa sai työntämään hetken rajummin, kunnes se haihtui ja hellyys purkautui paksuna siemenpurona häneen.

Ilmava matkasuunnitelmani muuttui paluulipuksi Helsinkiin ja sabattivuosi parisuhteen kantavan alustan rakentamiseksi. Korttipakka heitettiin ilmaan ja kasattiin uudestaan eri järjestykseen. Pidin kotiinpaluun salassa sukulaisilta ja tuttavilta. Sotkekoon oman elämäänsä ja jättäköön minut rauhaan.