20. Luku (Kirjailija)

luku20

Jokaisen ihminen elää omassa aikaulottuvuudessaan jossa ainoa keholle oikeaa aikaa tikittävä kello on ruumiin rapistuminen. Illuusio yhteisestä psykologisesta vuosilla mitattavasta ajasta on synkronisoiduilla kelloilla luotu luulo, joka ei yllä pintaa syvemmälle.

Iän karttuessa jalat reistailevat yhä useammin, koskee lonkkanivelien kalkin hangatessa hermoja ja on istuttava useammin lepäämään. Viime aikoina olen ajellut raitiovaunulla, joka on mukavampaa kuin pelkästään olla paikoillaan.

Päivä oli jo pitkällä, kun astun raitiovaunuun, mutta silti olen vielä uninen. Kaikki ikkunapaikat ovat jo varattuja ja jään ärtyneenä seisomaan vaunun takaosaan, josta näkee koko käytävän. Tasapainovaistoni mukautuessa raiteiden ja vaununjousituksen jokaiseen oikkuun, alkavat ajatukseni vihdoin hitaasti herätä ja löytävät ensimmäiset hatarat mielleyhtymänsä. En pääse kuitenkaan alkua pitemmälle, siitä pitävät pysäkkien äkkipysähdykset, sisään tunkeutuvat uudet matkustajat ja notkahtavat kiihdytykset huolen.

Onneksi vahtimani ikkunapaikka, toinen penkki takana vasemmalla vapautuu jo seuraavalla pysäkillä. Sen takia joskus seisoskelen ylimääräistä, koska se on vaunun paras paikka. Siinä ei ole kylmää vetoa pakkaspäivinäkään ja se on myös turvassa huonomassa asemassa olevilta paikantarvitsijoilta. Ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa, koska koko vaunullinen kieltäytyy tarjoamasta paikkaansa vanhuksille, joihin kieltäydyn laskemasta itseäni mahdollisimman pitkään.

Istun ja laskeskelen, että olen menettänyt jo ainakin viisi pysäkinväliä ja tuskin ehdin enää saada mielikuvitustani kunnolla liikkeelle, kun jo käännytään takaisinpäin tyhjillään. On myös tärkeää, että tapahtuu jotakin joka herättää vahvoja mielleyhtymiä, muuten olen tehnyt hukkareissun.  Jostakin arvoituksellisesta syystä ei paluumatkalla tapahdu koskaan juuri mitään ikään kuin se olisi suunnasta kiinni.

Onnistun kuitenkin jotenkuten pääsemään rutiineihin.  Yritän tarkasti analysoida vaunussa sinänsä mitättömältä tuntuvia seikkoja ja etsin yksityiskohtia, jotka eivät täsmää ja antavat aihetta päätelmientekoon. Tarkastelen ihmisten hermostunutta epävarmuutta ja heidän tapaansa katsoa välinpitämättömästi toistensa ohitse. Kuin valaan hetulat suodattavat aivoni pienimmätkin ilmeiden vaihdokset ja tajuntani etsii ihmisten päänsisäisiä mielteitä, jossa näkyvät trauman ovat kuin ovia heidän sieluihinsa.

Pohtivatko muutkin tavallani?

Hakevat ympäriltään jonkun virikkeen, tuijottelevat sitten mielikuvaansa ja tarkastelevat asiaa puolelta ja toiselta unohtaen ympäristönsä. Naurahtavat ehkä huomaamatta jotakin koomista käännettä tai mutisevat itsekseen. Heräävät sitten häpeillen ja vilkuilevat pelokkaasti, onko kukaan huomannut poikkeavaa käytöstä.

Totean itsekin häpeäväni jotakin, joka liittyy epämääräisesti joutilaisuuteeni, ja epäilen päämäärättömyyteni näkyvän olemuksestani.

Raitiovaunu on turvaton paikka, jossa on yleinen kansanvalta ja jokaisella samat oikeudet. Ajatus hymyilyttää, kun huomaan tiukkailmeisen, tummapukuisen virkailijan seisovan nytkähdellen epämukavasti kattolenkissä roikkuen. Samalla työttömän näköinen nuorimies heleänpunaisessa apassi-kampauksessa istuu mukavasti penkillä jalat poikittain päästämättä ketään viereensä.

Juuri sisään astuneen kauniin naisen kevyt parfymoitu hipaisu saa minut tuntemaan itseni rumaksi moukaksi. Kelmeähikinen neuroosi painostaa mieltäni ja yritän ajatella pelkästään vilahtelevia maisemia tai sisään tulevien matkustajien ulkoasuja.

Vähitellen rauhoitun ja tuijotan tapani mukaan. Olen kuin taskuvaras, joka etsii tilaisuutta napata jotakin arvokasta ihmisjoukossa kaikkien nähden, mutta kenenkään huomaamatta. Jotkut ihmiset ovat luonteeltaan avoimia, ajatukset ovat pinnalla ja saavat kasvot elämään tilanteisiin reagoiden kuin kameleontin nahka. Eniten pidän kuitenkin salaperäisesti ajatuksiinsa tuijottavista taiteilijatyypeistä, joiden silmät ovat kuin kirjavat, hitaasti väriään vaihtavat öljyläikät. Heissä etsin alati Päiviä.

Kauniin, haaveilevan näköisen tytön katse kuljettavat ajatukseni kauas, jonnekin jossa rakastuneet ajatukset saavat sokean katselupisteensä ja hajoavat kaikkeen. Kaipaan ja ikävöin joskus itseni sairaaksi ja makaan sitten viikkokaupalla tahdottomana sängyssäni.

Känninen, rosoihoinen mies retkahtaa viereeni haisten kuselle ja halvalle viinalle. Vilkaisee minua ja alkaa hoilottaa. Lopettaa hetkeksi ja alkaa sitten kovalla äänellä kerskua tekemillään uroteoillaan. Uskon kyllä mielelläni joka sanan, mutta minulta ei liikene juuri myötätuntoa hänen väärinpäin kulkevalle kehityskertomukselleen.

Yritän häivyttää häntä ja keskityn edessä olevaan hyvin säilyneeseen naiseen ja kuvittelen, minkälaista olisi maata hänen kanssaan. Kuvittelen hänelle ilmettä, kun työnnyn hänen sisäänsä; miten hän sulkee silmänsä, raottaa hiukan huuliaan ja hengittää yhä kiivaammin. Kiihko saa hänet haukkomaan huulet raollaan henkeään kuin maalle kiskaistu kala. Ajattelen, nuo kasvot kestävät kyllä kaiken kiihkossa rypemisen ja muuttuvat laukeamisen jälkeen onnen liennyttäneeksi usvaksi. Nainen huomaa tuijotukseni, katsoo hetken tutkivasti, hymyilee aavistuksen ja kääntyy sitten pois.

Kännikala vieressäni lyö kipeästi kyynärpäällään kylkiluihini aivan kuin arvaisi ajatukseni. Mieleni tekee vetäistä takaisin ja upottaa nyrkkini hänen turpeaan naamaansa, joka muistuttaa siannahalla päällystettyä taikinaa. Vanha nainen käytävän toisella puolella katsoo inhoten suuntaamme ja sanoo kovalla äänellä:

– Mokomat rentut.

Kaikki katsovat meitä ja punastun tai oletan punastuvani ja yritän vaivautuneena katsella ulos ikkunasta, ikään kuin olisin muualla ja niin kai jo olenkin.

Yritän löytää takaisin ajatusurilleni, kun vaunu pysähtyy rajusti nytkähtäen ja jokainen tarrautuu kiinni mistä vaan saa otetta tai kaatuvat eteenpäin toistensa selkään. Kännikala huutaa kovaa:

– Haista vittu tyhmä akka.

Kuljettaja aukaisee ovet, ponnistaa ylös paikaltaan ja karjaisee vihaisena:

– Nyt lähdet äijä ulos!

Osin kaljuksi ajeltu kovanaama haluaa auttaa ja vetää äijän ylös tukasta, tönäisee ovelle ja potkaisee ulos. Kasvot osuvat kivetykseen ja veri tirskahtaa repeytyvän nahan alta.

Mies jää makaamaan liikkumatta ja muistuttaa enemmän likaisenharmaata lumppukasaa kuin ihmistä. Jossakin sivistyneeltä kuulostava miehen ääni sanoo:

– Mieshän on kuollut, eikö kukaan auta?

Nahkapää ryntää ulos huutaen mennessään:

– Vittu mä ton paskan takia linnaan lähde, saatana!

Poliisin sireenit ulvovat jo aivan lähellä ja kaikki tuijottavat nahkapään pakenevaa selkää.   Jarrut kirskuen poliisiauto pysähtyy, kääntyy vinoittain ja vain vaivoin välttää ajamasta juopon päälle. Äsken äänessä ollut mummo herää taas sanomaan motkottavasti:

– Ihan oikein mokomalle rentulle.

Poliisi nostaa ruumiin päätä ja sanoo lakonisesti:

– Taisi sitten Kalen matka loppua tähän, katsoo sitten tuimasti ympärilleen ja kysyy kuljettajalta:

– Putosiko se vauhdissa, kun on lentänyt aivan ajoradan reunaan?

Kuljettaja selittää tarkasti tapahtumien kulun, mikä saa poliisin murahtamaan jotakin kuolemantuottamuksesta. Katsoo sitten typerästi tuijottaviin matkustajiin laskeskellen työmäärää ja jatkaa harvakseen:

– Voisi olla vahinkokin, kompastui tällin saatuaan omiin jalkoihinsa… olisi varmasti muutenkin mennyt turvalleen ulos mennessään.

Jotkut matkustajista menevät ulos ja kävelevät menojaan ilman, että heidät pysäytetään. Toinen poliiseista kysyy vielä radiolla neuvoa ja saatuaan raitiovaunun kuljettajan nimen ja osoitteen antaa matkan jatkua.

Ajattelen kuolemaa ja lumppukasaa. Ei tainnut olla äijällä aikaa tilinpäätökseen. Nyt kun miehestä ei enää ole kenellekään vaivaa, on helpompi ajatella sitä velvollisuutensa täyttäneenä ihmisenä. Syntyi, eli ja kuoli.

Ehkä oli saanut kuulan nahkaansa sodan aikana ja jatkuva kipu oli tehnyt siitä juopon. Lienee kai liian nuori moiseen urotekoon. Paremminkin akka oli jättänyt, kun työt loppuivat ja stressi vei panokyvyn. Olen jo näkevinäni liudan heitteille jätettyjä aikuisia lapsia suremassa arkun äärellä, jos jostakin löytyvät. Ehkä sentään linnassa parasta aikaa istuva poika vartijoineen on tuotu paikalle. Isäparka – poikaparka.

Päätepysäkki. En kehtaa näyttää yksinäisyyttäni ja ajelevani rinkiä ajanvietteeksi, hyppään ulos ja kävelen muka kiireissäni omakotitalojen suuntaan odottelemaan seuraavaa vuoroa.

Joskus iltaisin, kun itseriittoinen minuus oli karkuteillä ja ruumiini halusi naida, sieluni halusi rakkautta ja mieli halusi päästä ahdistuksesta, jolla ei ollut muuta nimeä kuin yksinäisyys, hakeuduin kuuntelemaan Jazzia, joka oli vanhenevien ihmisten kutupaikka.

Tapasin Baaritiskillä Raijan, joka kertoi olevansa kirjailija, jonka tietysti tiesin jo entuudestaan. Verevä, ikivireä, kuusikymppinen kirjallisuustaivaan suurin diiva joka tunnettiin suorasukaisista seksuaalisista kuvauksistaan. Hän katseli vihreillä kissansilmillään punniten arvoani ja sanoi sitten äkisti, että halusi rakastella. Nauroi sitten hölmistyneitä ilmeitäni ja sanoi tarvitsevansa yhden yön kokemuksen vanhusten rakkautta tulevaan kirjaansa ja näytin olevan tarpeeksi puutteessa, tarpeeksi vanha ja tarpeeksi fiksu. Saat lukea mitä kirjoitan ja hyväksyä sen ennen julkaisua.

Olin hauskaa pitämässä ja mielenkiintoisempaa tarjousta saattoi tuskin odottaa. Päivin ystäviä kävi täällä joskus ja juteltiin, mutta varoimme visusti hairahtamasta, vaikka olin langennut muutaman kanssa Päivin elämän päivinä. Hautakiveen on kaiverrettu toisilleen annettujen sormuksien muistutukseen annettu vastaus ”Muistan mitä lupasit”. Ruumiilla voi pettää, sielulla ei ja jokaisessa hänen ystävässään oli pala hänen sielustaan jota ei pelkällä halulla voinut lunastaa.

Taksi vei Raijan pramean asuin talon eteen. Hän pyysi maksamaan ja viivyttelemään, että hän ehtisi järjestellä hiukan. Kävelin puolituntisen Kaivopuiston rantaviivaa pitkin, myöhään laskeva kesänaurinko levisi koko horisontin levyiseksi punerrukseksi pilvien pitelemiin sadepisaroihin ja aktivoivat jumalia haikailevat arkkityypit geeneissäni hajottamaan tietoiset ajatukset aistimukseksi jostakin itseään suuremmasta ilman kielellistä vastinetta.

Kännykkä soi ja Raija pyysi tulemaan sisälle, painaisi summeria kunhan näkisi minut portaikon videokamerassa. Ennakkoluuloiset Jumalarkkityypit karkasivat kaksinaismoraalini kaivamiin koloihin eivätkä halunneet olla mukana syntisessä seikkailussa romanttisena alibina.

Raija oli järjestänyt kohtauksen lavastuksen kuin elokuvaohjaaja, hämärässä huoneessa paloi paksuja kynttilöitä ja tuoksui lavendelille, hänen aamutakkinsa avautui ja näky oli ihraisesti upea, jokainen liika gramma oli irstaasti seksikäs. Sitten hän nyöritti aamutakkinsa tarkoituksellisen hitaasti kiinni ja sai tietysti kaluni heilahtamaan näkyvästi. Se huvitti häntä, mutta antoi asian olla tyrehtyneessä tilassaan ja pyysi ilman komentoa äänessään lukemaan pöydällä olevaa käsikirjoitusta:

– Kaksi viimeistä lukua riittää ja kerro mielipiteesi valehtelematta suuntaan tai toiseen.

Teksti imaisi mukaansa, asetuin sohvalle mukavammin ja aloitin lukemisen alusta koska ajatukseni olivat olleet sekaisin luvun ensimmäisillä sivuilla.

Unohdin kokonaan hänet. Hän oli vetäytynyt nurkassa olevaan pallotuoliin, joi punaviiniä, kuunteli tuolin sisään rakennetuista kaiuttimista Billie Holidayta ja sormeili uneksien itseään.

Nukahdin toisen luvun puolivälissä  liiasta viinistä, punaisilla villalangoilla sidottu opus rinnallani ja heräsin pehmeän täkin alta vasta puoliltapäivin, vaatteet riisuttuina ja käsikirjoitus vieressäni sohvapöydällä.

Hän kuuli liikehtimiseni ja huusi keittiöstä, halusinko munan yhdeltä vai molemmilta puolilta paistettuna ja siitä tiesin, että hän ei ollut mitenkään pahatapaus.

Muutkaan ennakkoluulot ja pahanilkiset juorut eivät pitäneet paikkaansa ja keskustelimme tasa-arvoisina kirjan ratkaisuista. Vaikka olin tekstistä haltioitunut ja yhtä mieltä lähes kaikesta, uskalsin muodon vuoksi ehdottaa tiivistämään alkua ja päästää lukija heti sisälle juoneen. Alussa oli liikaa tulevaa vihjailevaa maisemaa ja liian vähän toimintaa tässä ja nyt…

Hänen silmänsä nauroivat, ”mokoma”, vaikka ilme pysyi peruslukemilla. Miellyttääkseen hän innostui muokkaamaan tekstiä haluamaani suuntaan ja valitti olevansa alkujen suhteen sokea, koska koko puolivalmiskertomus halusi päästä paperille samaan aikaan. Pelkäsi unohtavansa ideansa, eikä hän tykännyt tehdä muistiinpanoja, koska se oli ylimääräistä kirjoitustyötä tajunnanvirran ulkopuolella:

– Sotkee tyylin ja tunnelma katoaa, kuten hän sanoi.

Siksi hän kirjoitti alkuun kuvauksen josta muistaisi loput, eikä sitä ollut helppo muuttaa, koska se sisälsi kaikki hänen darlingit yhdessä nipussa.

Hän selitti edelleen asiaa:

– Jos saa kaikki rihmat ja kerrokset alussa esille, on helpompi kirjoittaa, koska voi tehdä yhtä, jos toinen ei suju.

Kertoi kirjan keskeltä aloittavasta kollegasta, joka kirjoitti samaan aikaan alkua ja loppua kohti.  Huvittuneena sanoi pitävänsä sitä hyvänä ideana, mutta ei kykenisi samaan.

Hän tuoksui hyvälle ja oli lähellä, seksikäs ja odottava. Hän luki ajatukseni ja sanoi, – joskus toiste, päivänvalo tekisi rakastelusta pelkkää naimista, jos ymmärsin mitä hän tarkoitti

Hän halasi ovella ja muisti äkisti kirjailijaliiton kesätapaamisen Villa Kivessä, tulisinko sinne hänen vieraanaan, olisin avuksi ja tarvittaessa hän voisi paeta seuraani, jos kyllästyisi tyhjiin jaarituksiin kuka nai ketä, tai miten kriitikot olivat ylimalkaisia roistoja, jotka pelkkää alemmuuttaan ja synnynnäistä pahuuttaan parjasivat vuosien työt roskikseen.

Yleensä vieraat pidettiin kepillä loitolla näistä intiimeistä kirjailijatappamisista, koska ei haluttu juoruja kiertämään kaupungilla jälkeenpäin. Hän sanoi,

– Ne ovat kuin etelän sikajuhlat, eikä kukaan muista jälkeenpäin muuta kuin omat hölmöilynsä, jos niitäkään.

Lupasi esitellä minut entisenä nyrkkeilijänä, niin en saisi turpaani edes myöhäisenä ajankohtana.  Olin sen verran kiltti, että kiitin kutsusta ja sanoin miettiväni asiaa, sekä katselevani kalenteria oliko sovittuja menoja tuolle illalle. Tapahtuma ei todellakaan houkutellut, sen verran tunsin taiteilijoita. Vaihdoimme kuitenkin puhelinnumerot.

Muutaman viikon päästä hän soitti yöllä ja pyysi tulemaan pian koska tarvitsi mielipidettäni, muuten ei kirja edistyisi ja oli luvannut sen oikoluettavaksi. Mielipiteeni oli se puuttuva seksikohtaus. Joimme aluksi pullollisen hyvää viiniä, juustotarjottimen haistessa välissämme väkevänä himoa esiin manaten. Hän osasi asiansa.

Annoin kaiken tapahtua ja nylkytin häntä lattialla selän ihrojen imeytyessä parkettiin kuin imukupit ja pieraisivat voihkaisten, kun hän ponnisti ylöspäin saavuttaakseen kaluni takaisin sisäänsä. Laukesimme ja hänen tyydytyksestä himmeästi säteilevät kauniit silmänsä katselivat mietteliäästi syvälle sisimpääni etsien reunattomasta sumustani ytimiä.

En kokenut olevani objekti, vaan itkevä pikkupoika, lähellä ihmistä joka ymmärsi todellisuuteni paremmin kuin minä itse.

Juttelimme kaikenlaista, nyt myös Päivistä ja kuolemasta. Kerroin etten ollut tapahtumienpyörteissä ehtinyt purkamaan asiaa, suremaan menetyksiäni loppuun, mutta olin jo jonkunlaisessa reilassa. Hän naurahti ja lipaisi märästi pientä arpea olkapäässäni ja ehdotti omaa psykiatriaan, joka keksisi keinon pääsemään suruistani ja heilutti votkapulloa tarkoittavasti käsissään. Sanoin, että ne kierrokset oli jo kertaalleen juostu, eikä enää koskaan enää psykiatriaa, ennemmin hauta.

Väliemme lämpenemisestä huolimatta pysyimme seuraavien viikkojen ajan erossa ja hän keskittyi pelkästään kirjan viimeistelyyn, joka oli jo loppusuoralla. Välttelimme mahdotonta suhdetta ja alkoholia, joka johtaisi auttamattomasti uusintaan ja pelin vakavoitumiseen. Rakastelulla on aina seurauksensa ihmissuhteeseen, koska siinä ei voi valehdella nautintoa tai sen puuttumista. Ruumis muistaa sen jonka pää unohtaa. Naimisesta jäi jäljelle kosketuksen tuttuus ja luottamus toisiinsa, jota ei muuten voi saavuttaa.

Ajan ja asioiden virrassa olin unohtanut tunne-elämäni kipeät tapahtumat ja jonnekin syvälle hautautuneina ne alkoivat vähitellen itää ja kasvattamaan juuria kuin syöpäsolu. Yhä useammin huomasin katoavani todellisuudesta ja katselin vain tyhjänä eteeni, pysähdyin kadulla ja jäin tuijottamaan unohtaen määränpääni. Pelkäsin muistisairautta enemmän kuin mitään, koska se veisi mahdollisuuden päättää itse.

Soitin kirjailijalleni ja kerroin, että tulisin mielelläni Villa Kiven bileisiin, en kertonut miksi.

Helsingissä kukat kukkivat, yö oli läpinäkyvä musta harso, kirjailijain talolla oli juhlat ja vapaa baari. Puissa oli paperilyhtyjä ja tuttu runoilija oksensi ovenpieleen, piharakennuksen kirjailijoiden varattavissa olevissa pienissä huoneissa naitiin kollegoiden kesken. Haettiin säröä ja paatosta sisällöksi seuraavaan teokseen, tai oltiin uskottomia, koska oli hyvä tilaisuus siihen ja sopiva känni riitti jälkikäteen selitykseksi.

Ilma ympärillä oli lauha ja syleilevä, kesä oli kesä, baarista salaa omimani konjakkipullo povitaskussa ja kainalossani kutsun juhliin lähettänyt kirjallisuuden mega hutsu. Olin komennuksella itseeni.

Kirjailija joka myi sieluansa kirja kirjan jälkeen ja oli kuuluisa koska osasi myös sanoilla jakaa kiimaista persettään koko kansaa kiihottavalla tavalla. Muhkea, tuhansien rakastavien kosketusten kaunistama nainen, joka halusi ja jota haluttiin. Kerroin hänelle Liinasta lemmen lieskastani, mutta se ei tehnyt vaikutusta tai laimentanut hänen kiimaansa ja hän sanoi, meille riitti pihanurmi ilman omaatuntoa ja silitti vakavan näköisenä kädenselkääni.

Olin onnellinen tässä hetkessä, onneton elämässäni ja toivorikas tulevaisuudesta niin kummalliselta se kuulostikin. Taivuin hänen tarpeisiinsa, koska ymmärsin omiani. Tuttuus teki asioista helppoja ja etsimme nyt sitä, joka oli jäänyt edellisellä kerralla löytämättä.

Hän kuiskasi käheästi, Kirja on valmis ja hän halusi nyt rakastua. Laukesimme Töölönlahden laineiden liplattaessa rytmin liikkeisiimme, luonto ympärillämme oli saman taajuista kuin ruumiissamme sykkivä ihmisen halu.

Olimme tyydytettyjä, iloisia ja märkiä, nuhruisia ja onnellisia, sekä saaneet pelon sisimpään sanoa sydämemme asioita toisillemme.

– Hän sanoi, kamala juttu. Rimpuillaanko eroon, en kestä mustasukkaisuutta, odottamista, epäilyä, riitoja ja sitoutumista.

Sanoin vaisusti,

– Okei, seuraavan kirjasi saa lukea joku muu.

Hän kuuli näytellyn pettymyksen äänestäni ja kliseitä varomatta sanoi teatterimaisen teennäisesti kuin lohduttaen,

– Ehkä myöhemmin löydämme takaisin ystäviksi, kulta, muru.

Hän oli voittanut ja jättävä osapuoli, sekä tyytyväinen haluttuna naisena. Mutristelin vielä sopivassa määrässä suutani ja soin mielelläni hänelle nahastani rahastetun palasen itseluottamusta.

Kippasimme sovussa lopun vohkimastani konjakista ja nauroimme helpotuksesta kokemuksien viisastuttamina aikuisina, ja naimme sitten viimeisen kerran ruumiinnesteiden liukastamina poreilevassa ilossa yön aamuksi ja humalan krapulaksi. Hiivimme sitten tokkuraisen näkymän halki soratiellä Kaisaniemen suuntaan vältellen puskissa kyttääviä juorutoimittajia ja hankimme lopuksi molemmille taksit rautatientorilta.

Toivotimme hyvää elämää ja urheutta kitua kaipuumme ilman kännisiä puhelinsoittoja, nauroimme iloista suruamme sielu yhtyneenä yön sumuun. Suutelimme antaen huulien levätä hellästi hetken vastakkain.