Myöhäissyksyllä juuri ennen lumien tuloa aivan kasvirajan tuntumassa ison luonnonpuiston reunamilla on tähän aikaan vuodesta reppuselkäiset vaeltajat jo kaikonneet ja viimeiset vapaina vaellelleiden lampaiden kellon kilkatukset vaienneet.
Väriensä puolesta on jo paras ruska-aika ohitse, eivätkä tuntureiden rinteet enää pala punaisesta samalla intensiteetillä kuin viikko sitten. Korkeimmilla huipuilla on jo paikoittain lunta, ikään kuin se tarkoituksellisesti olisi ripoteltu valkeaksi kontrastiksi ruskealle ja punaiselle. Alempana tuntureiden välissä seilaavat repaleiset pilvet aavemaisena karavaanina vailla päämäärää.
Korkeimalle huipulle jyrkästi kohoavassa rinteessä on vaaleanvihreää jäkälikköä joka ei vaihda syksyisin värejään. Huipulla on liuskakivistä kasattuja vardeja joiden päällä muinaisina aikoina saattoi palaa kauas näkyvä nuotio merkkitulena uhkaavasta vaarasta. Vieläkin on laakson asukkaiden tapana huolehtia, että siihen varta vasten tehdyssä isossa kolossa on halkoja ja kuivia risuja kaiken varalta.
Hengästyttää kiivetä jyrkkää rinnettä ja pulssi takoo korvarummuissa kiivasrytmistä sambaa vajotessani huohottaen lopulta vardin juurelle. Ympärilläni on yli kulkeneen jään kalliosta irroittamia kaiken kokoisia kiviliuskoja joiden pinnat ovat ruskeapunaisten sienirihmojen kuvioittamia. Mukana on reppu johon kerään kauneimman kiven muistoksi kuten kaikkina edellisinä kertoina. Vähitellen vuosien saatossa niistä on tullut mökin pihan tulisijan tuulelta suojaava kivi kerrallaan kairasta kannettu muuri, Luonnonpuistossa lienee kiellettyä ottaa mitään mukaansa, mutta kuka välittää muutamasta liuskakivestä kun koko alue on täynnä niitä.
Panoraama näkymä on jokaisella käyntikerralla samanlainen ja erillainen, maamerkit ovat paikallaan, mutta vaihteleva sää ja vuodenaika pukevat ne uusiin asuihin. Syksyllä, kirkaalla säällä se on upeimmilaan.
Allani avautuu laakso järvineen johon pilvet peilautuvat ja laakson yli horisontissa piirtyy jono korkealle kohoavia lumipeitteisiä tunturinhuippuja. Järvi jäätyy talvisin pohjaansa asti, eikä siinä ole kaloja. Järven lähellä lojuu vuosikymmeniä sitten pudonneen englantilaisen hävittäjän romua. Lentäjä kuoli onnettomuudessa, eikä kenenkään tee mieli kosketella koneen jäänteitä. Surmakoneen rungon vääntyneet alumiinilevyt yhä näyttävät aivan uusilta, vaikka ne ovat olleet vuosikymmeniä paikallaan muistomerkkinä tapahtuneesta. Likaisenväriseksi vuodenaikojen vaihtelussa nuhraantunut käyttämätön laskuvarjo tunkee tajuntaan, kuin aavistuksen omaisena kuoleman läsnäolon täyteisenä kertomuksena äkillisestä kauhusta juuri ennen koneen törmätessä sumusta yllättäen esiin tulleeseen tunturin jyrkkään kylkeen.
Olen jo viikkoja kuljeskellut kairassa pitkin rinteitä kamera kaulassani etsien yksityiskohtia, joista tekisin suurenokssia tauluiksi työhuoneeni seinälle.
Se voi olla mitä vaan; vaivaiskoivun syksyn värjäämä oksa, tai kasvi joka yhä palaa punaisena vaaleaa naavaa vasten. Usein pysähdyn vain paikoilleni antaen luonnon kuulaan kauneuden imeytyä aisteihini miettien milloin mitäkin.
Iltaisin lumoudun yksinäisyydentunteestani tähtien täyttämä taivas vilkkuen ylläni makoillessani makuupussissa kiikarit silmillä kohdistettuna linnunrataan. Se on kuin hehkuva pilvi jonka edessä on tumma epämääräinen savuraita jota lukemattomien tähtien valopisteet tiheästi täplittävät. Linnuradan ulkopuolella yksittäiset tähdet säihkyvät kuin timantit mustalla sametilla, tuikuttaen ilmakehässä kuin sähköttäen kaukaa lähetettyä sanomaa. Toisinaan välähtää tähdenlento kuin kipinä nuotiossa meteorin palaessa olemattomiin kohdatessaan ilmakehän.
Korkeilla tuntureilla ilma on ohutta ja näkymä kaikkeuteen on esteetön, mieli on samalla kertaa nöyrä ja uhmaava. Olen niin pieni ja näen niin paljon.
Katselen tähtitaivasta jonka näennäinen muuttumattomuus on menneisyyttä ja näkymä jo tapahtuneeseen miljardien vuosien viiveellä. Maapallo pyörii akselinsa ympäri 1670 km/t ja kiitää auringon ympäri 107 000 km/t, aurinkokuntamme kulkee 850 000 km/t kehää linnunradalla ja galaksimme liikkuu suhteessa muihin galakseihin miljoona km/t, silti yö on paikalleen pysähtynyttä tähtien tuiketta miljardienkilometrien syvyyteen ajassa ja paikassa. Maailmakaikkeuden täytää valonnopeudella kiitävät alkeishiukkaset gravitaatioaalloissa kuin merenpisarat mainigeissa. Kaikki oleva on energiaa liikeessä.
Kaupunkien valojen hämyssä tähtitaivas ei ole kuin kelmeä kajo todellisuudesta, ja jos joku on silloin kirjoittanut sille runon, niin jokainen säe on ollut vain haalea harha.
Tiede opettaa miten maailmankaikkeuden alussa kaikki tunnetut vuorovaikuttavat voimat olivat pakkautuneena äärettömään tiheäksi yhdeksi ja samaksi voimakentäksi äärettömän kuumana alkuplasman neulaanpään kokoisena pisteenä, käsittäen sisässään koko maailmankaikkeuden. Singulariteetti, johon aika ja räjähdyksen kaiku yhä meidät yhdistää. Opetuksen mukaan yli kolmetoistamiljardia vuotta sitten tapahtui tasapainon sortava tahaton liikahdus, lepoon harmonisoituneen massattoman olemassaolon värähdys. Ajattomuudessa leijuva singulariteettipiste räjähti laajentuen sekunnin murto-osissa moninkertaiseksi ja hillittömästi toisiinsa törmäilevien kvarkkien värisevä plasma alkoi lauhtua sekoittuessan tyhjyyden absoluuttisennollapisteen hyytävään kylmään. Liike ja välimatkat synyttivät ajan ja ulottuvuudet. Kolmesataatuhatta vuotta alkuräjähdyksestä, erosivat vuorovaikutusvoimat toisistaan eikä mikään ollut enää samaa ja niiden riipuvaisuussuhteista syntyivät syyn ja seurauksen ominaisuuksien vuorovaikutukseen perustuvat luonnonlait. Maailmankaikkeus laajeni rähähdysmäisesti ja lauhtui edelleen, syntyivät ydinhiukkaset ja niistä atomit, joiden sisään heikot- ja vahvat vuorovaikutusvoimat jäivät ikuisesti vangiksi. Sähkömagneettisen säteilyn ja painovoiman vuorovaikutusvoimien karatessa omille teilleen ulkopuoliseen kaikkeuteen mahdollistaen aineen paakuuttumisen alkuaineiksi, taivaankappaleiksi, galakseiksi ja maailmankaikkeudeksi kaikkine kumallisuuksineen.
Tavoittelemme tuota alun hetkeä etsimällä vanhinta valoa.
Ehkä kaikissa suunnissaan kirmaavien atomiytimien sisässä oli mukana tietoisuuden siemen, josta maapallon monisäikeisessä elämän evoluutiossa on kasvanut älyllisesti tiedostava laji. Kaikki mikä on järjellisesti mahdollista toteutuu, ja evoluutio on koneoppimisen kaltainen algoritmejään ja ominaisuuksiaan kokemuksen kautta jatkuvasti parantava suunnallinen voima. Syntyy vähitellen yhä älykkäämpiä lajeja päämääränään aina vaan syvempi älyllinen käsitys olemassaolosta ja sen mahdollisuuksista.
Minusta on kaunis ajatus, että ihminen painaa universaalisen tietoisuuden kenttään oman jälkensä tietoisilla ajatuksillaan ja tuntemuksillaan. Käyttäytyminen on sen todentuva tietoisuuden ilmiasu aineen ja ympäröivän luonnon suhteen. Se voi olla tietoisesti manipuloivaa, sopeutuvaa, hyväksyvää, torjuvaa tai mitä hyvänsä mitä ihmismieleen juolahtaa, mutta vain perinteisesti määriteltyjen luonnonlakien puitteissa sillä on suoranaista vaikutusta aineelliseen olevaan. On myös mielenkiintoista pohtia voiko universaalisessa tietoisuuskentässä olla omaa sisäistä osoitteellista viestintää ja vaikutusta, kuten alitajuista ajatuksenvaihtoa ihmisten välillä tai jonkunlainen uskonnollisen tapainen ymmärtävä yhteys kokonaisuuteen, jolla kaikkeus ohjaa ihmiskuntaa aina oikeaan suuntaan myötäilemään evoluution kehitystä tarkoitukseensa.
Korvakuulokkeissa laulaa bändi ruotsiksi ”Kaikki haluavat taivaaseen, mutta harva haluaa kuolla”. Varpaitani paleltaa ja kylmään on helppo nukahtaa, kuolla pois ilman kipua, otan taskumatista tuikun konjakkia ja kierähdän jäisin jäsenin kipeää tekevästi kontalleni routaiseen maahan.
Kylmä pakottaa sisälle ja vapisevin sormin viritän tulen takkaan. Puut pelmahtavat ilman maanitteluja suosiollisesti palamaan, ja kuivat koivuhalot muuttuvat rätisten hyvässä vedossa nopeasti piipua kohti tavoitteleviksi lieskoiksi ja huonetta hyväileväksi lämmöksi.
Radion Jazz-kanavan yhden artistin iltasoitossa Billie Hollidayn heroiinista unelias saundi yhtyy takassa tansiviin liekkeihin joista leviää hämyinen varjojen leikki huoneeseen. Muuta valoa ei ole.
Give the piano player drink because he is knocking me out…
Beaujolais-lasi kiiltelee valon häilähdyksissä ja avatussa isossa punaisessa purkissa on Sun Maid-rusinoita, tunelmassa leijuu runo ja essee – kaiho ja kaikkeus, viinistä imeytynyt suopeus kaikkea kohtaan.
Ulkona pimeässä vinkuvat hyisen syksyn tuulenpuuskat hakiessani lisää puita takkaan. Taivaan kanteen rävähtää vihertävä harsomainen revontuli ja häviää samantein. Kirpaisevasta kylmästä välittämättä pysähdyn vielä hetkeksi katselemaan pilvettömän taivaan sysimustaa, missä miljardit tähdet tanssivat pulssini tahdissa.
Sisälle päästyäni kyyristellen kohti liekkien valoa ja kirjoitan mökkivierailuille varattuun kovakantiseen päiväkirjaan: ”Se mikä on totta kävi kylässä… itse olen humalassa ilman tolkkua siitä tai tästä, ja radiossa Billie Holliday laulaa: GIVE ME A BIGFOOT AND A BOTLE OF BEER ”
Takasta ovat puut palaneet ja jäljellä on vain punainen hehku, viinipullo on melkein tyhjä ja rusinatkin syöty. Taivas on jo muuttumassa aamun hämäräksi ja syksyinen maa haisee kuolemalta.
Ruusumaalattu kapiokirstu tuvan nurkassa on vuodelta 1845 ja irvistää iättömyyttään. Katkeran makuinen kateus saa hampaani tuntumaan lahoilta piikeiltä mätänevässä lihassaan, ikään kuin muistutukseksi siitä mitä ihminen ei ole
Kadehdin myös katossa roikkuvaa öljylamppua – jospa uskaltaisinkin.
Billie kuittaa:
AIN’T NOBODY’S BUSSINESS IF I DO
Billie Holiday, et saa lopettaa koskaan !
Kaadan viimeiset tipat pullosta suoraan suuhuni. Viimeiseen asti veljet ja siskot – mukana raahattu kitara on lappeellaan kuin tyydyttämätön nainen, jätän kuitenkin yrityksen silleen.
Nothing seem’s to matter
Mielessä universaalinen kaipaus naisesta ja rakkaudesta, tunne josta ei ole kuin aavistus jäljellä. Keinosiemennys ja tekoäly eivät tarvitse rakkautta, ja tietoisuuden syvin tunne on äly. Ehkä minunkaan ei enää tarvitse tuntea sen tuskaa.
make me feel so blue..
Ilta on loppussa, mutta Billie Holliday jatkaa lääkitsevänä balsamina hetkeni melankoliaan.
I GOTTA RIGHT TO SING BLUES
Markku Lindroos Novellit 