Kaksi perhosta ja Danten kuolinnaamio

Toscanan moniväristen kukkuloiden huipulla on toisinaan keskiaikainen kylä, joskus pieni kaupunki, useimmiten vain muutaman talon ympäröivä ikivanha viinitila. Alkukesän väriskaalat ovat kuin sommiteltu vesivärejä varten. Mustanvihreät sypressit, haaleasävyiset oliivipuut, hennon vihreät viinitarhat, tummemmat pensaat, lähimaiseman haalistuneet heinikot johon kauniin punaiset unikonkukat tekevät kesän. Äsken korjatuilla pelloilla on keltainen syksy. Taustalla piirtyvät lomittaiset vuoret haalistuvat mitä etäämpänä ne ovat, kunnes kaukaisimmat häivyttävät ääriviivansa taivaan valkeareunaisiin pilviriuttoihin.

Chiantissa ikivanhan pikkuruisen Castello Di Stardan kylän ulkopuolella pölyisen soratien mutkassa on muinaisen riistanvalvojan suurista kivistä muurattu kaksikerroksinen kahden päällekkäisen huoneen maja. Alakerrassa yksi makuuhuone ja ylhäällä olohuone avoimella keittiöllä välissään jyrkät rappuset. Asumus on sopivasti erillään viinitilaa hallinoivasta linnasta ja sitä ympäröivästä talorykelmästä. Pihan lavendelipuskien takana piilossa on uimallas, jossa öisin kiertää väsymättä puhdistusrobotti välittämättä häiriöstä, jos hikisen yön häätämänä hyppää sen seuraksi.

Hiostavassa helteessä, ilma seisoo ja maisema yli viinitarhan jyrkän rinteen on kuin kaiken tapahtuvan pysäyttänyt valokuva ja näkymä on seisahtunut sellaisekseen.  Suljen silmäni ja nukun kevyttä koiranunta ääniä horroksen läpi vahtien. Odottelen vieraita.

Säpsähdän kokonaan hereille, kun sänkisellä peltoaukealla taapertaa villisika laiskasti metsikön suojaan hämärtyvässä maisemassa. Vieraita ei tullut. Olivat matkalla autolla Napoliin eivätkä löytäneet perille. Tuttavan tuttu joka oli pyytänyt osoitetta ja puhelinumeroa yöpyäkseen perheineen ilmaiseksi. Olin hyvilläni etteivät tulleet. Peruin linnan ravintolasta varaamani suuren pöydän ja toivoin että siitä ei ollut harmia isännälle. Linna oli kuuluisa tilansa viineistä ja oman metsikön riistasta valmistetuista villisikapadoistaan, mutta ajat olivat niukat kaikille. Sitäpaitsi ei vielä ollut jahtisesonki, joka tuo metsästäjiä koko euroopasta tiluksille täyttämään kaikki liikenevät tilat.

Helposti voi kuvitella miten syksyisin ikiaikaiset instrumentit ja laulut raikuvat villisika- ja saksanhirvivarras nuotioiden loimutessa iltaisin linnan pihassa. Elettään liput ja viirit liehuen mennyttä keski-aikaa edellisen viinisadon suuriin tynnyreihin hakattujen hanojen vuotaessa riemua ja surua leveistä lankuista kyhättyihiin pöytiin.  Ympärillä lemuaa silloin sankka käristetyn lihan lemu, ja kaikuina kiirii jahtikoirien haukku ja humalaisten hoilotus yössä pitkälle laaksoon. Aamuisin törähtelevät jahtitorvet ja hevoset hirnahtelevat innokkaiden koirien pyöriessä niiden jaloissa vikisten intoaan.

Olen varma etten nukkuisi tänäkään yönä helposti, ja tarvitsen pullon chiantia, kimpaleen juustoa ja  ilmakuivattua kinkkua. Epäröin mennä ravintolaan peruttuani pöytätilaukseni, mutta minulla on nälkä. Kokki ottaa yrmeän näköisenä vastaan tilauksen ja alkaa veistämään telineeseen kiinnitetystä kinkusta paperinohuita siivuja lautaselle. Keittäjä tuo juuston, tuoretta maalaisleipää ja pienen lämpimän kulhon villisikapataa paksuksi keitetyssä viinikastikeessa. Kokki seuraa silmänurkasta pälyileviä ilmeitäni ja puhkeaa höröttävään nauruun. Maksua ei huolita vaikka väkisin työntäisi seteliä. Sanoi, että olin hölmö, mutta mukava kaveri.

Laitoin mökissä lakanat jääkaappiin  viilentymään ja istun ulos lukemaan kirjaa monimutkaisuudesta, koska yritän yksinkertaistaa elämääni. Haen jäitä juomaani ja saan helteessä äiteläksi litkuksi muuttuneen punaviinin aisoihin. Hylkään kirjan ja alan miettimään edellisen yön outoa unta jonka ahdistus leijui yhä sängyssä torjuvana inhon täyteisenä muistikuvana. Yksinäisyydessä tunnetilat ovat huoneen täyttävä mielleyhtymistä sakea henkeä ahdistava todellisuus.

 Unessa vahvasti meikattu nainen sanoi muistavansa minut linja-autosta, koska olin puhunut hänelle kauniin filosofisesti elämästä. Nainen hymyilee ja hänellä on lempeät äidilliset silmät. Hän kertoo, ettei voi saada lapsia koska munasarjat on poistettu tulehduksen takia. Sitten uni vaihtui ja makasin metsälammen äärellä ja kirjoitin sen pintaan sormellani jotakin tärkeää sanomaa, en tiedä mitä ja kenelle koska en näe mitä olin kirjoittanut, eikä minulla ollut muistia. Kurkotan viimeisen kirjaimen perään kirjoittamaan pistettä joka se oli kaikkein tärkeintä ja putoan päistikkaa veteen. En huku koska sormeani koskettava piste on pyörteisenä imaiseva tunneli meren rantaan. Jostakin ilmestyy taksi napaten mukaansa ja kuski jolla on minun lippahattuni, sanoo osoitteen Onnenkatu 756, Santos, Brazil 449052, ihmettelen osoitteen pilkkuja ja Barizilin z-kirjainta. Hän sanoo z on zorron merkki, eikä sitä saa ottaa pois jos haluan selvitä hengissä ja asettaa mustan zorro naamion silmiensä päälle.

Hullu ahdistava uni jota yritän analysoida kvasi freudilaisella tulkinnalla pääsemättä mihimkään.

Unen nainen vaikutti tutulta vaikka ei täsmää kehenkään tuntemaani. Olin  vuosikymmeniä sitten jutellut surusilmäisen naisen kanssa linja-autossa, jota oli lyöty kasvoihin. Kertoi olevansa prätkäjengiläisen tyttöystävä. Mies hakkasi humalassa leimahtanutta mustasukkaisuuttaan, mutta ei ollut muuten paha. Kiitti lähtiessään bussista. Muistan, että olin hyvilläni, kun emme jääneet pois samalla pysäkillä. Hän ei ollut uneni naisen näköinen, emmekä olleet puhuneet hänen munasarjoistaan.

Minulla oli kauan sitten tyttöystävä, jolta oli poistettu tulehduksen takia munasarja ja hän seisoi rakastelun jälkeen joskus päällään sängynpäädyssä saadakseen siemenesteen mahdollisimman syvälle sisäänsä. Halusi kipeästi lasta, oli saanut ohjeita lääkäriltä, vaikka toiveita ei juuri ollut hän odotti ihmettä. En ole ajatellut aiemmin, että ehkä se oli myös rakkautta minua kohtaan. Menimme myös hätäisesti kihloihin koska tapasimme toistemme omaiset, ja erosimme viikon päästä sovittelemattomassa vihassa, emmekä ole tavanneet sen jälkeen. Minulla on tallella värinsä menettänyt valokuva, jota joskus katselen löytämättä tuon aikaista tunnetta, silti säilytän kuvaa kuin muinaisjäännöstä koetusta onnesta.

Torkkuessa edellisen yön unta mietiskellen, on lukemaani kirjaan ilmestynyt rumanvärinen, märkä läiskä, joka on imeytynyt avatun kirjanpuoliskon sivujen läpi ja liimannut ne yhteen. Ripustan kirjan kuivumaan avoimena seinustalle toivoen parasta. Maailma on monimutkainen monella tavalla.

Vuokraamani pikkuruisen talon puutarha on täynnä suuria lavendelipuskia sinisine tähkineen ja kaikkialla surisee itikan kokoisia ampiaisia. Paikalle leijailee suuri vaalea perhonen, jolla on mustia raitoja, silkinsinisiä koristeita ja hiukan kullankeltaista mustien  valesilmien ympärillä siivissään. Valkoinen, sileäruumiinen hämähäkki kiipeää reittä pitkin kutittaen ihoa ja huitaisen sen pois.

Kirmaan perhosen perässä pensaasta toiseen. Läheiseen kukkaan laskeutuu keltainen perhonen muistuttaen syksyistä puunlehteä mätäpilkkuineen, sen siipien suonet ovat kuin lehdenrangat.

Pilkkuja myöten se on ällistyttävän samanlainen kuin mökillä Norjan tuntureilla tuhannessa metrissä ottamassani kuvassa. Tuhansien kilometrien päässä toisistaan erillaisissa ilmastoissa täysin erilaisissa olosuhteissa ja silti kuin kopioita toisistaan. Ruskeat pilkutkin ovat aivan samoissa kohdissa. Se on minusta hyvin outoa ja jolle en keksi järkevää selitystä.

Helleaalto on pitänyt rutikuivaa Toscanaa otteessaan koko viikon, eikä anna periksi edes iltaisin. Ikivanha kivimaja on onneksi sisältä viileä ja uima-allas pensaiden takana on öisin kylmä kuin Juudaksen suudelma. Unettomina öinä makailen kumipatjalla iso pyyhe peittona, katselen tähtitaivasta ja hahmottomaksi mustuneen metsikön reunassa tanssivia tulikärpäsiä. Ne vilkkuvat samalla tavalla pimeydessä.

Firenze on kohtalaisen lähellä ja paikallisjuna vie sinne tunnissa. Iso kiviseinien kuumottava kaupunki on helvetillinen pätsi, ja asemalla kuhisee ärtyneinä hikoilevia ihmisiä. Ulosmeno aukolla jaetaan ilmaiseksi deodoranttisuihkeita ja vesipulloja. Ilmeisesti on poikkeuksellinen helle, eikä haluta ylimääräisiä lämpöhalvauskuolemia tai hikisistä ruumiista purkahtelevaa valkosipulin pistävää lemua kaupunkiin.

Ihmisvirta vie Basilica di Santa Maria del Fioren tuntumaan jonka ovien edessä satojenmetrien jono. Turistit kiertelevät kirkkoa saamatta sopimaan sitä kameraansa ja ottavat kuvia vinoista tornin puolikkaista, joiden edessä häilyy joukottain epäselviä ihmisiä. Keski-ikäinen pari suutelee muista välittämättä estottoman intohimoisesti.

Kolme amerikkalaista nuorta naista poseeraavat kiusaavasti huudellen ”Daddy, take a picture please”. Otan muutaman kuvan kännykällä ja he haluavat nähdä ne heti. Ovat tyytyväisiä, antavat sähköposti-osoitteensa, halaavat vuoron perään, suutelevat poskelle seksikkään märästi ja kikattavat sitten kuorossa pilaansa. Olen vaisusti mukana, taputan sydäntäni ja kävelen tieheni. Turvallisen matkan päästä käännyn vielä katsomaan, mutta he ovat jo poissa.

Läheisellä kujalla oranssipukuinen nuori nainen sopii vuosisatoja vanhan kirkon haalistuneisiin väreihin upeasti. Löydän Palazzo Vecchio:n jonne ei ole jonoa ja siellä on viileää pelastukseksi tappavalta kuumuudelta. Sen ylimaallisten värien seinänkokoisissa maalauksissa on perpektiivit pielessä, mutta niistä voi kuvitella muinaisten aikojen sankarimyyttejä ja elämää. Kokemukset ovat joskus parhaita kertakäyttöisinä tunnelmina.

Seuraavaa kerrosta kiertävässä käytävässä on Danten kuolinnaamio viininpunaisella sametilla vuoratussa lasivitriinissä. Seisoskelen sen edessä pitkään muistellen miten nuorena kannoin ”Jumalaista näytelmää” muovipussissa. Luin sitä ääneen yössä ränsistyneessä matkustajakodissa kaupungilla tapaamalleni tuttava naiselle, jonka kuolemasta luin juuri päivälehdestä. Makasimme märkinä naimisen jälkeen natisevassa hetekassa ja katselimme kuvia helvetistä. Tanssia harrastaneen tempperamenttisen naisen vagina oli joutsenten tanssilla treenattu muskeli, joka osasi koskettaa ja pitää kiinni.

Otan valokuvan Danten kuolinnaamiosta ja päätän tehdä siitä oman warholtini. Helvetti, kiirastuli, paratiisi ja unohdus, jokaiselle oma värinsä. Vaikka toisessa järjestyksessä.

Vaeltelen karttahuoneeseen jossa on kummallinen keskiaikainen näkemys pohjolasta. Viereisessä huoneessa on luonnollisen kokoinen mustasta marmorista veistetty anatominen tutkielma hevosesta. Olen täytetty malja.

Paluumatkalla seisoskellen koko matkan täpötäydessä junassa Montevarchiin käsihihnassa roikkuen. Auto on parkissa aseman vieressä ja on jo myöhä ajella pimeässä kiemurtelevia hiekkateitä. Villisiat liikuvat öisin ja ne ovat isoja torahampaisia otuksia, jotka eivät häikäile hyökätä auton kimppuun jos osuvat kohdalle. Näin vain peuran vasoineen ylittävän tien auton valojen säikäyttäessä ne juoksuun.

Muutaman päivän lepäiltyäni puran kasvavaa rauhattomuutta ajelemalla sänkisten peltojen lomassa merenrannalle, mutta on siesta ja kaikki paikat ovat kiinni, eikä parkkipaikoilla ole tilaa jäädä odottelemaan.

Ajan edelleen vatsa kuristen päätyen monien torniensa takia maailman perinnöksi leimattuun Sienaan.

Kiivetessäni kaupunkiin yläosaton naisen patsas kurkistaa verhon takaa. Tänne ei tulla huomaamatta.

Pienellä aukealla on katuun liituväreillä toteutettu jäljennös neidosta ja hermeliinistä, eikä tekijää näy missään. Kuva on sen verran hyvä, että laitan silti lantin laatikkoon.

Kiertelen itseeni yöunta ja otan valokuvia kirkosta ja muusta etten eroaisi sinne tänne säntäilevästä turistilaumasta. Aamiaisesta on todella aikaa ja nälkä vaivaa yhä enemmän. Iso villisian pää mulkoilee tihrusilmin ravintolan ulkoseinässä saamatta mauttomuudellaan sylkirauhasilta vastakaikua. Joku tolkku sentään Oggi Porchetta, vaikka alhainen verensokeri alkaa huipata ja saa jalat veteliksi.

Pikaruokala kadun päässä saa pitkään jonoonsa uuden asiakkaan.

Loma luiskahtaa päivä keralla kohti loppuaan. Kaikella aikansa ja seuraavalla viikolla viinitilan parhailla pulloilla lastattuna kurvaan pölypilvi perässä pyörien pois näyttämöltä, Oggin serkku pienet porsaat vanassaan löntystelee tien poikki metsikköön, nokka on kohti kotia.

Pysähdyn ohimenessä Venetsiaan. Sain onnekkaasti huoneen kaupungin ulkopuolelta viidenminuutin bussimatkan päästä vajoavasta kaupungista. Periaateessa täysi mahdottomuus koska siellä oli menossa kuuluisa Venetsian taidebiennaali, mutta sekuntti sitten oli tullut peruutus ja kun kerran olin paikalla niin menköön sitten näin, vaikka huonetta odottavien varauslista oli pitkä kuin virkailijan levällään olevien käsien kämmenten väli. Portieeri yskäisi tarkoittavasti ja ymmärsin kaivella esille muutaman sinisen setelin ylimääräiseen juomarahaan, joka takasi myös maksuttoman parkkipaikan. Maailmalla reissaillessa oppii nopeasti tavoille.

Venetsian rakennukset ovat auringossa pastelleja ja ylivalottuneita, ikään kuin valo imeytyisi talojen seiniin ja haalistaisi ne. Kaupunki on muuttunut edellisestä käynnistäni ja muistuttaa yhä enemmän loputtomalla naimisella nuhraantunutta huoraa, joka yrittää pitää viehätystään keskustansa ylimitoitetulla ehostuksellaan, mutta joka ei petä ketään. Kaupunki elää tuhon partaalla ajan nakertaessa tulvillaan sen perustuksia, ylimotoitetun turismin kuluttaessa sen pintakerrosta ja ilmastonmuutoksen tuoman vedennousun haudatessa sitä ahnaasti alleen. Olen iloinen, että kävin ajoissa.

Labyrintit ovat ennallaan, nuolet seinissä osoittavat tietä Pyhän Markuksen torille tai rautatieasemalle, silti sokkelosta ei löydä ulos pelkällä suuntavaistolla. Yhden ihmisen kuljettava kuja loppuu äkisti kanavaan tai kulman takana on pelkkä seinä, eikä ole muuta keinoa kuin palata takaisin lähtökohtaansa ja kokeilla seuraava suunta samalla tuloksella.

Markuksen kirkko on kuin kaunis koru ja sillä on kosketteleva sielu, joka ei tunnu siltä ahdasmieliseltä uskonolta jota se on rakennettu palvelemaan.

Viirupaitainen miekkonen lykkii kondolia vaivattoman näköisesti vaikka jollassa istuu joukko kikattavia teinityttöjä japanista ja läski vanhempi mies herättämässä ennakkoluuloisia mielleyhtymiä. Vaikeaa käsittää miten hän saa sauvallaan pohjaa tökkimällä tuolla lastilla veneen liikkeeseen lainkaan. Useimissa kondoleissa on romanttinen pariskunta etsimässä liitoonsa uutta symbolista sisältöä.

Paahtavassa helteessä eksyiltyäni kerta toisensa jälkeen hermostun kokeilemaan kännykän gps-karttaa ja ihmeekseni se selviää mahdottomalta tuntuvasta tehtävästä ja löydän tuttuun parhaan suklaakakun ravintolaan.

Venetsian biennaalissa on sisäpihoilla tilateoksia koskeva ankara valokuvaamiskielto ja tyydyn nähtävyyksiin. Markuksen kirkon sivuseinälle on ripustettu kuuluisan valokuvaajan upea punaiseen iltapukuun sonnustautuneen naisen kuva mainokseksi. Olen vaihtanut viinin Chiantista Valpolicellaan kuten seudulla kuuluu, kännykkäni on kuukahtanut sähkön puutteesta ja saatan vapaasti eksyä antamaan sattumalle tilaisuuden. Venetsia on pieni, eikä ole niin väliä, vaikka ei aina tiedä missä on.

Usein olessa paikassa jossa on käynyt aieminkin alkaa kelata edellistä kertaa ja pilaa vaikutelmista tiheän paikan hurmaa vertailuun silloin ja nyt asetuksilla. Yhteen asiaan ei kenekään tungokseen nyreän pähkäily pysty, Ponte di Rialton sillankorvan ravintolan maailman parhaaseen suklaakakkuun. Sen edessä on laiturissa musta kondoli kuin odottamassa kyytiä hautajaisiini. Varoitus ei pure ja tilaan toisen annoksen suklaakakkua, kahvia ja konjakin.

Kontrastina onnellisen tulevaisuuden toivossa nuoripari fiilistelee pitoreskissä syvennyksessä valokuvaajalle, ohikulkevan pojan ilmeessä on sopivasti aikamme epäilystä.

Venetsia on oikeasti valokuvauksellinen paikka, iltaisin valot peilautuvat erivärisinä kanavista ja talot häipyvät maalauksellisesti osin hämärään yksittäisten katulyhtyjen välissä. Venezia on ikivanha elämää kuhiseva kaupunki jossa on ainainen karnevaalitunnelma.

Rapistuneelle telakalle vedetyt condolit kertovat rasituksesta, Markuksen tori loistosta, kapeat kanavat ovat täynnä kelluvaa romanssia ja leveän Gran-kanaliin toisessa päässä avautuu meri.

Ajelen aamulla kotiin päin, maisemat vaihtuvat ja rinteillä on ikivanhoja linnoja ja siistejä hiihtokeskuksia – menneisyys ja tulevaisuus vierivierin sovussa. Dolomiitit vaihtuvat Alpeiksi ja  yövyn hotellissa jolla on perinteitä ja narisevat lattialankut.

Aamulla matka jatkuu sivuteitä pitkin Salzburgiin,  löydän pikkuisesta Itävaltalaisesta kylästä kusitauolla kirpputorin ja ostan muutamalla kympillä messinkisen Shakespearen pään ja antiikkisen satsuma vaasin jonka arvo pyydettyyn hintaan verrattuna on moninkertainen.  En paljasta ilmeisen pahansuovalle ämmälle arvioitani ilmeilläni. Kaikki muu pöydällä on arvotonta rihkamaa. Epäilen vaasia ja messinkipäätä varastetuksi ja tunnen olevani moraalini äärirajoilla, mutta kiusaus on liian suuri. Paikalle kaartaa poliisiauto. Pakkaan esineet huolellisesti autooni ja ajan pois. Kirpputorin koko idea on tehdä löytöjä, eikä ole ostajan asia kyseenalaistaa alkuperää.   Syrjäsilmällä näen poliisien tarkastelevan eukon pöytää, ehkä pelastin hänet hankaluuksilta. Tai mielikuvitukseni keksii taas tarinaa kotona kerrottavaksi.

Salzburgin torilla on patsas kuolemasta, läheisellä joenvierustalla on käsityöläisten värikkäät markkinat.  Naputtelen kotiosoitteen GPS:ään. Saksalainen moottoritie on saksalainen moottoritie, joka pakottaa aina vaan eteenpäin enkä pysähdy kuin tankaamaan matkalla Tanskan pohjoisinta kärkeä, joka kurkottaa kohti Norjaa. Autolautta surahtelee jo malttamattomasti laiturissa.