Toscanan moniväristen kukkuloiden huipulla on toisinaan keskiaikainen kylä, joskus pieni kaupunki, useimmiten vain muutaman talon ympäröimä ikivanha viinitila. Alkukesän väriskaalat ovat kuin sommiteltu vesivärejä varten. Mustanvihreät sypressit, haaleasävyiset oliivipuut, hennon vihreät viinitarhat, tummemmat pensaat, lähimaiseman haalistuneet heinikot johon kauniin punaiset unikonkukat tekevät kesän. Äsken korjatuilla pelloilla on keltainen syksy. Taustalla piirtyvät lomittaiset vuoret haalistuvat mitä etäämpänä ne ovat, kunnes kaukaisimmat häivyttävät ääriviivansa taivaan valkeareunaisiin pilviriuttoihin.
Chiantissa ikivanhan pikkuruisen Castello Di Stardan kylän ulkopuolella pölyisen soratien mutkassa on muinaisen riistanvalvojan suurista kivistä muurattu kaksikerroksinen kahden päällekkäisen huoneen maja. Alakerrassa yksi makuuhuone ja ylhäällä olohuone avoimella keittiöllä välissään jyrkät rappuset. Asumus on sopivasti erillään viinitilaa hallinoivasta linnasta ja sitä ympäröivästä talorykelmästä. Pihan lavendelipuskien takana piilossa on uimallas, jossa öisin kiertää väsymättä puhdistusrobotti välittämättä häiriöstä, jos hikisen yön häätämänä hyppää sen seuraksi.
Hiostavassa helteessä, ilma seisoo ja maisema yli viinitarhan jyrkän rinteen on kuin kaiken tapahtuvan pysäyttänyt valokuva ja näkymä on seisahtunut sellaisekseen. Suljen silmäni ja nukun kevyttä koiranunta ääniä horroksen läpi vahtien. Odottelen vieraita.
Säpsähdän kokonaan hereille, kun sänkisellä peltoaukealla taapertaa villisika laiskasti metsikön suojaan hämärtyvässä maisemassa. Vieraita ei tullut. Olivat matkalla autolla Napoliin eivätkä löytäneet perille. Tuttavan tuttu joka oli pyytänyt osoitetta ja puhelinumeroa yöpyäkseen perheineen ilmaiseksi. Olin hyvilläni etteivät tulleet. Peruin linnan ravintolasta varaamani suuren pöydän ja toivoin että siitä ei ollut harmia isännälle. Linna oli kuuluisa tilansa viineistä ja oman metsikön riistasta valmistetuista villisikapadoistaan, mutta ajat olivat niukat kaikille. Sitäpaitsi ei vielä ollut jahtisesonki, joka tuo metsästäjiä koko euroopasta tiluksille täyttämään kaikki liikenevät tilat.
Helposti voi kuvitella miten syksyisin ikiaikaiset instrumentit ja laulut raikuvat villisika- ja saksanhirvivarras nuotioiden loimutessa iltaisin linnan pihassa. Elettään liput ja viirit liehuen mennyttä keski-aikaa edellisen viinisadon suuriin tynnyreihin hakattujen hanojen vuotaessa riemua ja surua leveistä lankuista kyhättyihiin pöytiin. Ympärillä lemuaa sankka käristetyn lihan lemu, ja kaikuina kiirii jahtikoirien haukku ja humalaisten hoilotus yössä pitkälle laaksoon. Aamuisin törähtelevät jahtitorvet ja hevoset hirnahtelevat innokkaiden koirien pyöriessä niiden jaloissa vikisten intoaan.
Olen varma etten nukkuisi tänäkään yönä helposti, ja tarvitsen pullon chiantia, kimpaleen juustoa ja ilmakuivattua kinkkua. Epäröin mennä ravintolaan peruttuani pöytätilaukseni, mutta minulla on nälkä. Kokki ottaa yrmeän näköisenä vastaan tilauksen ja alkaa veistämään telineeseen kiinnitetystä kinkusta paperinohuita siivuja lautaselle. Keittäjä tuo juuston, tuoretta maalaisleipää ja pienen lämpimän kulhon villisikapataa paksuksi keitetyssä viinikastikeessa. Kokki seuraa silmänurkasta pälyileviä ilmeitäni ja puhkeaa höröttävään nauruun. Maksua ei huolita vaikka väkisin työntäisi seteliä. Sanoi, että olin hölmö, mutta mukava kaveri.
Laitoin mökissä lakanat jääkaappiin viilentymään ja istun ulos lukemaan kirjaa monimutkaisuudesta, koska yritän yksinkertaistaa elämääni. Haen jäitä juomaani ja saan helteessä äiteläksi litkuksi muuttuneen punaviinin aisoihin. Hylkään kirjan ja alan miettimään edellisen yön outoa unta jonka ahdistus leijui yhä sängyssä torjuvana inhon täyteisenä muistikuvana. Yksinäisyydessä tunnetilat ovat huoneen täyttävä mielleyhtymistä sakea henkeä ahdistava todellisuus.
Unessa vahvasti meikattu nainen sanoi muistavansa minut linja-autosta, koska olin puhunut hänelle kauniin filosofisesti elämästä. Nainen hymyilee ja hänellä on lempeät äidilliset silmät. Hän kertoo, ettei voi saada lapsia koska munasarjat on poistettu tulehduksen takia. Sitten uni vaihtui ja makasin metsälammen äärellä ja kirjoitin sen pintaan sormellani jotakin tärkeää sanomaa, en tiedä mitä ja kenelle koska en näe mitä olin kirjoittanut, eikä minulla ollut muistia. Kurkotan viimeisen kirjaimen perään kirjoittamaan pistettä joka se oli kaikkein tärkeintä ja putoan päistikkaa veteen. En huku koska sormeani koskettava piste on pyörteisenä imaiseva tunneli meren rantaan. Jostakin ilmestyy taksi napaten mukaansa ja kuski jolla on minun lippahattuni, sanoo osoitteen Onnenkatu 756, Santos, Brazil 449052, ihmettelen osoitteen pilkkuja ja Barizilin z-kirjainta. Hän sanoo z on zorron merkki, eikä sitä saa ottaa pois jos haluan selvitä hengissä ja asettaa mustan zorro naamion silmiensä päälle.
Ahdistava sekava uni jota yritän analysoida kvasi freudilaisella tulkinnalla pääsemättä mihinkään.Unen nainen vaikutti tutulta vaikka ei täsmää kehenkään tuntemaani. Olin vuosikymmeniä sitten jutellut surusilmäisen naisen kanssa linja-autossa, jota oli lyöty kasvoihin. Kertoi olevansa prätkäjengiläisen tyttöystävä. Mies hakkasi humalassa leimahtanutta mustasukkaisuuttaan, mutta ei ollut muuten paha. Kiitti lähtiessään bussista. Muistan, että olin hyvilläni, kun emme jääneet pois samalla pysäkillä. Hän ei ollut uneni naisen näköinen, emmekä olleet puhuneet hänen munasarjoistaan.
Minulla oli kauan sitten tyttöystävä, jolta oli poistettu tulehduksen takia munasarja ja hän seisoi rakastelun jälkeen joskus päällään sängynpäädyssä saadakseen siemenesteen mahdollisimman syvälle sisäänsä. Halusi kipeästi lasta, oli saanut ohjeita lääkäriltä, vaikka toiveita ei juuri ollut hän odotti ihmettä. En ole ajatellut aiemmin, että ehkä se oli myös rakkautta minua kohtaan. Menimme myös hätäisesti kihloihin koska tapasimme toistemme omaiset, ja erosimme viikon päästä sovittelemattomassa vihassa, emmekä ole tavanneet sen jälkeen. Minulla on tallella värinsä menettänyt valokuva, jota joskus katselen löytämättä tuon aikaista tunnetta, silti säilytän kuvaa kuin muinaisjäännöstä koetusta onnesta.
Torkkuessa edellisen yön unta mietiskellen, on lukemaani kirjaan ilmestynyt rumanvärinen, märkä läiskä, joka on imeytynyt avatun kirjanpuoliskon sivujen läpi ja liimannut ne yhteen. Ripustan kirjan kuivumaan avoimena seinustalle toivoen parasta. Maailma on monimutkainen monella tavalla.
Vuokraamani pikkuruisen talon puutarha on täynnä suuria lavendelipuskia sinisine tähkineen ja kaikkialla surisee itikan kokoisia ampiaisia. Paikalle leijailee suuri vaalea perhonen, jolla on mustia raitoja, silkinsinisiä koristeita ja hiukan kullankeltaista mustien valesilmien ympärillä siivissään. Valkoinen, sileäruumiinen hämähäkki kiipeää reittä pitkin kutittaen ihoa ja huitaisen sen pois.
Kirmaan perhosen perässä pensaasta toiseen. Läheiseen kukkaan laskeutuu keltainen perhonen muistuttaen syksyistä puunlehteä mätäpilkkuineen, sen siipien suonet ovat kuin lehdenrangat.
Pilkkuja myöten se on ällistyttävän samanlainen kuin mökillä Norjan tuntureilla tuhannessa metrissä ottamassani kuvassa. Tuhansien kilometrien päässä toisistaan erillaisissa ilmastoissa täysin erilaisissa olosuhteissa ja silti kuin kopioita toisistaan. Ruskeat pilkutkin ovat aivan samoissa kohdissa. Se on minusta hyvin outoa ja jolle en keksi järkevää selitystä.
Helleaalto on pitänyt rutikuivaa Toscanaa otteessaan koko viikon, eikä anna periksi edes iltaisin. Ikivanha kivimaja on onneksi sisältä viileä ja uima-allas pensaiden takana on öisin kylmä kuin Juudaksen suudelma. Unettomina öinä makailen kumipatjalla iso pyyhe peittona, katselen tähtitaivasta ja hahmottomaksi mustuneen metsikön reunassa tanssivia tulikärpäsiä. Ne vilkkuvat samalla tavalla pimeydessä.
Firenze on kohtalaisen lähellä ja paikallisjuna vie sinne tunnissa. Iso kiviseinien kuumottava kaupunki on helvetillinen pätsi, ja asemalla kuhisee ärtyneinä hikoilevia ihmisiä. Ulosmeno aukolla jaetaan ilmaiseksi deodoranttisuihkeita ja vesipulloja. Ilmeisesti on poikkeuksellinen helle, eikä haluta ylimääräisiä lämpöhalvauskuolemia tai hikisistä ruumiista purkahtelevaa valkosipulin pistävää lemua kaupunkiin.
Ihmisvirta vie Basilica di Santa Maria del Fioren tuntumaan jonka ovien edessä satojenmetrien jono. Turistit kiertelevät kirkkoa saamatta sopimaan sitä kameraansa ja ottavat kuvia vinoista tornin puolikkaista, joiden edessä häilyy joukottain epäselviä ihmisiä. Keski-ikäinen pari suutelee muista välittämättä estottoman intohimoisesti.
Kolme amerikkalaista nuorta naista poseeraavat kiusaavasti huudellen ”Daddy, take a picture please”. Otan muutaman kuvan kännykällä ja he haluavat nähdä ne heti. Ovat tyytyväisiä, antavat sähköposti-osoitteensa, halaavat vuoron perään, suutelevat poskelle seksikkään märästi ja kikattavat sitten kuorossa pilaansa. Olen vaisusti mukana, taputan sydäntäni ja kävelen tieheni. Turvallisen matkan päästä käännyn vielä katsomaan, mutta he ovat jo poissa.
Läheisellä kujalla oranssipukuinen nuori nainen sopii vuosisatoja vanhan kirkon haalistuneisiin väreihin upeasti. Löydän Palazzo Vecchio:n jonne ei ole jonoa ja siellä on viileää pelastukseksi tappavalta kuumuudelta. Sen ylimaallisten värien seinänkokoisissa maalauksissa on perpektiivit pielessä, mutta niistä voi kuvitella muinaisten aikojen sankarimyyttejä ja elämää. Kokemukset ovat joskus parhaita kertakäyttöisinä tunnelmina.
Seuraavaa kerrosta kiertävässä käytävässä on Danten kuolinnaamio viininpunaisella sametilla vuoratussa lasivitriinissä. Seisoskelen sen edessä pitkään muistellen miten nuorena kannoin ”Jumalaista näytelmää” muovipussissa. Luin sitä ääneen yössä ränsistyneessä matkustajakodissa kaupungilla tapaamalleni tuttava naiselle, jonka kuolemasta luin juuri päivälehdestä. Makasimme märkinä naimisen jälkeen natisevassa hetekassa ja katselimme kuvia helvetistä. Tanssia harrastaneen tempperamenttisen naisen vagina oli joutsenten tanssilla treenattu muskeli, joka osasi koskettaa ja pitää kiinni.
Otan valokuvan Danten kuolinnaamiosta ja päätän tehdä siitä oman warholtini. Helvetti, kiirastuli, paratiisi ja unohdus, jokaiselle oma värinsä. Vaikka toisessa järjestyksessä.
Vaeltelen karttahuoneeseen jossa on kummallinen keskiaikainen näkemys pohjolasta. Viereisessä huoneessa on luonnollisen kokoinen mustasta marmorista veistetty anatominen tutkielma hevosesta. Olen vuoroin täytetty malja ja kumottu kuppi.
Paluumatkalla seisoskellen koko matkan täpötäydessä junassa Montevarchiin käsihihnassa roikkuen. Auto on parkissa aseman vieressä ja on jo myöhä ajella pimeässä kiemurtelevia hiekkateitä. Villisiat liikuvat öisin ja ne ovat isoja torahampaisia otuksia, jotka eivät häikäile hyökätä auton kimppuun jos osuvat kohdalle. Näin vain peuran vasoineen ylittävän tien auton valojen säikäyttäessä ne juoksuun.
Muutaman päivän lepäiltyäni parasollin siimeksessä kirjoittamassa kuulumisiani nettiin yrittäen piiskata aivojani löytämään sisäiset lohikäärmeensä, niiden liekkipesä on kai kastunut aamu uinilla, eikä aikomus suostu sanoiksi. Joku psykologien muodissa oleva kirjainyhdistelmä diagnisoimattomana vaivana kalvaa kai mieltäni, ja punaviini ja maksa kiistelevät ratkaisuista vaivaani. Patistan itseni taas liikkeeseen, ja ajelen kumpuilevan maiseman leikattujen sänkisten viljapeltojen viertä merenrannalle, mutta on italialainen ankarasti noudatettu siesta ja kaikki paikat ovat kiinni. Parkkipaikoilla ei ole tilaa jäädä odottelemaan ravintoloiden aukeamista ja minulla on suolissa kuriseva nälkä.
Herkuilla hemmoteltu ruumis dramatisoi tilanteen maailmansotaa pahemmaksi ja ajelen takaisin päin vain yksi ajatus päässä kuin kuoleman hätä. Empatiani on kaikissa nälkää näkevissä kansoissa. Yritän ajatella muuta muistelemalla miten vuosia sitten pakotin itseni Hamsunin kirjaa lukiessani paastoamaan päiväkausia. Kiertelin Helsingin katuja nälissäni ymmärtääkseni paremmin lukemani koskettavan kertomuksen nälästä hallusioivat rajatilamaiset mielialat..
Edessä häämöttää Siennan tornit kuin kulkua ohjaavat majakat kohti lihapatoja, jalka painaa kaasupoljinta kovemmin ja mielessäni testamenttaan koko omaisuuteni maailman nälkää näkeville.
Kiivetessäni horjuvin askelin parkkipaikalta ylös kukkulan harjalle rakennettuun kaupunkiin yläosaton naisen patsas kurkistaa verhon takaa tulijoita. Tänne ei tulla huomaamatta, ajattelen patistaen huulia hymyyn, mielessä kävisee muutakin ja reipastuvat mittelemään viimeiset metrit ptoteiinien täyttämään pelastukseen.
Iso villisian pää mulkoilee tihrusilmin ensimäisen silmiin osuneen ravintolan ulkoseinässä saamatta sylkirauhasilta vastakaikua. Joku tolkku sentään nälässäkin Oggi Porchetta, vaikka alhainen verensokeri alkaa huimata ja saa jalat spagetiksi.
Pizza paikka kadun päässä saa pitkään jonoonsa uuden asiakkaan. Saan pizzani ja kun pepperooni polttaa koko sulollaan suussani, hävenee mielestä planeetan nälkäänäkevät ja Hamsun. Aurinko paistaa kirkkaamin kuin koskaan. Poistuessa kujalle sumea peilikuva pölyisessä ikkunassa kysyy, kuka minä olen ja vastaus hävettää.
Kiertelen kylläisenä kaupunkia keräten väsymystä mustaan yöuneen kotiin vietäväksi. Otan valokuvia kirkosta ja muista nähtävyyksistä . Pienellä aukealla on katuun liituväreillä tehty upea jäljennös da Vincin he Lady with an Ermine taulusta, eikä taiteilijaa näy missään. Kuva on sen verran hyvä, että laitan lantin sitävarten tarkoitettuun laatikkoon. Edes yksi konkreettinen hyvä teko tälle päivälle pelkkien ajatusten sijasta.
Seuraavana päivänä loma Chiantissa viinitilalla on ohi ja ajelen kohti kotia pölypilven pyöriessä auton perässä, joka on raskaasti lastattu viinitilan parhaalla vuosikerta viinillä. Villisikaemakko löntystelee tien poikki pienet porsaat vanassaan, pysähtyy hetkeksi tien laitaan kuin hyvästellääkseen ja katoaa siten metsikköön. Ehkä vielä tavataan, jos se välttää joutumasta linnnherran kuluisaan villisikapataan.
Porttieeri hyvästellessä linnan myymälässä ennusti, että palaisin viimeistään viidenvuoden päästä. Näin kävi useimmille meillä vierailleille. Hän otti yhden viinipullon hyllystä ja kirjoitti siihen nimeni ja sanoi, kysy tätä kun tulet seuraavan kerran, se on parasta vuosikertaamme ja on tallella linnan kellarissa. Hän kieltäytyi aikomastani juomarahasta loukkaantuneena. Halasimme selkään taputellen tovin kuin ystävät, kiitin ja kävelin kyynel silmäkulmassa autolle ja ajoin pois.
Pysähdyn ehkä ohimenessä Venetsiaan koti-ikävän unohtaneen kompassin osoittaessa milloin minekkin, mutta ei sinne mistä olin lähtenyt matkaan. Venetsiass on meneillään vuotuinen taidebiennaali ja voi olla tungosta, eikä yhtään vapaata hotellihuonetta säädylliseen hintaan.
Markku Lindroos Novellit 