Narrien naamiaiset.

Pikaiseen kuolemaan tuomittu syöpäsairas mies luennoi sinisellä kalustetussa salissa ajatusvoimasta urbaanisen yhteisön muokkaajana. Hänen liikkeensä ovat hitaita ja väsyneitä, äänensävy monotoninen ja aihe kaukana elämäntilanteestaan. Hänen takanaa seinälle on heijastettu tilaisuutta dramatisoiva kuva.  

Pöydällä on pino hänen kirjoittamiaan kirjoja joiden etulehdelle on jo valmiiksi kirjoitettu – ”Parhain terveisin” ja komeiksi koukeroiksi harjoiteltu nimikirjoitus.

Hän sanoo ponnettomasti,

 – Jokainen tietoisuus on todellisuuden aisti jonka kautta Jumala tarkastelee itseään.

Istun aivan eturivissä ja kuuntelen enemmän itseäni kuin luennoitsijaa. Yritän mieltää, että edessäni oleva kuoleva mies on puoliavoin teleportti tuonpuoleiseen. Ajatusmaailma, joka kiertää jo kaiken nielevää mustaa-aukkoa. Ehkä hän todella näkee asioita, jotka ovat verhon takana.

Kuulen hänet kaukaa omien takautumieni lävitse: ”Ihmisen älyllinen ajatusvoima on se jumala joka ohjaa ihmisvirtoja näkymättömiä ratoja pitkin luonnon tarkoituksenmukaisuutta palvellen.”

Hän kysyy kuin omaksi lohdukseen:

 – Eikö ihmisajattelun korkein aste ole muotoilla loogisesti kysymyksiä joihin sillä ei ole vastauksia. Logiikka on luonnonlakien käsittämistä ja järkevyys niihin sopeutumista, maailmankaikkeuden perimmäistä tarkoitusta ei tunne kukaan.

Sitten levittää käsiään kuin maailmaa syleilyynsä kutsuva Jeesus ja jatkaa:

– Tietoisuudenrajat piirretään sinne minne johdonmukainen ajattelumme ja tietomme riittävät kantamaan.

Yleisö on hiirenhiljaa, ei välitaputuksia, ei mielenilmauksia, vain toisinaan joku rykäisee vaimeasti tai penkki narahtaa asentoa vaihdettaessa.

Naurahtaa ja jatkaa. Tapasin eräässä syöpätutkimusta tekvässä yrityksessä tutkijan mikroskooppinsa ääressä tutkimassa syöpäsoluja ja hän kertoi niiden erityisestä ominaisuudesta, etteivät ne osaa kuolla ruumiin tavallisten solujen tapaan. Se kuulosti hyvin paradosaaliselta ihmisestä, joka tietää kuolevansa kohta syöpään. Soluihin sisällään, jotka eivät osaa kuolla.

Huokaisten hän sanoo sitten,

 – Kuolemasta on tullut ystävä jota kantaa hellien mukanaan.

Parin kuivan yskäisyn jälkeen luennoitsija pitää pitkän puuskuttavan tauon, juo kulauksen vettä ja puhuu raihnaudellaan kuin esitelmän rivienväleinä suoraan kuulijoiden ajatuksiin. Yleisölle, joka mietiskelee hänen tulevaa kuolemaansa yhtä pateettisesti kuin omaansa. 

Kertoo sitten syöpää sairastaneesta äidistään.

 – Hän oli ollut jo pitkään varjon verran kuolemasta, sekava, silmämunat suurina luurakomaisissa kasvoissa, ohuiksi viivoiksi sulaneet huulet raollaan, joiden välistä ilma kulki sisään ja ulos omia aikojaan ilman hengityksen ääniä.  Hän makasi morfiinin annostusnappi kädessään langan laihana ja vain odotti.

Äkisti hän ponnisti istumaan ja mutisi:

– Muistitko kastella kukat?

 – Vajosi sittenj takaisin ja veti viimeisen henkäyksensä, joka kuulosti hiljaisessa huoneessa kuin vaimealta huokaukselta.

 – Katsoin silloin kuihtunutta kukkaa ikkunalaudalla ja itkin. 

 – Hautajaisia edeltävänä päivänä kävin katsomassa ruumista, joka lepäsi vahamaisena värittömin huulin. Huoneessa tuoksuivat liljat kalmiston sakeaa kuolleen ruumiin lemua vastaan taistellen. Mieleni valtasi kummallinen tajuntaan tunkeutunut sanoma kuin hysteerinen ilonpurkaus, sanaton riemukas tunne, joka ei ollut omani. Se tuntui hyvin sopimattomalta, mutta sille ei voinut mitään ja poistuin nopeasti. Aistin myös vahvasti, ettei avatussa arkussa maannut äitini, vaan outo eloton nukke. Tiesin että suru tulisi myöhemmin ja häpeä äskeisestä.

 – Hautajaispäivänä en mennyt heti kappeliin vaan kiertelin hautausmaalla ja katselin hautakiviä, etsien lohtua siitä, että jokainen kuolee kerran.

 – Kannattelimme arkkua silkkiliinoissa kohti päämääräänsä, maahan kaivettua monttua. Oli sovittu näin, vaikka arkun sisällä oli pelkkä tuuleen tyhjennetty tuhkauurna. Ruumiille oli sanottu hyvästit jo eilen juuri ennen polttamista. Hyvä tuttava muusikko soitti trumpetilla ”Särkyneiden toiveen katua” ja tyhjä arkku oli raskas kuin lyijystä tehty painaen kantajien päät kumaraan. Muuta en muista.

 – Kohta on minun vuoroni. Suurin huoleni on lapsissani siteissä jotka toisesta päästä irronneina jäävät roikkumaan levottomina muistin tuomina mielleyhtyminä mitä kummallisimmissa yhteyksissä.

Hänen mielentilansa muistuttaa surevaa ja surkuttelee kai enemmän läheisiään tulevasta kuolemastaan kuin itseään. Ehkä muistikuvat eletystä saavat lääkehoidon pitkittämässä kuolemanprosessissa uudet intensiivisemmät värit, kuten uudelleen ”masteroiduissa” vanhoissa filmeissä. Kuolevan arkipäivänpsykologia on alaston maisema itseensä, jossa tapahtuneiden merkitykset painottuvat kokonaan eri tavalla kuin ennen, roolien naamiot ovat karisseet eikä elämänvalheita enää ole tai ne ovat turhia. Joku aiemmin mitättömältä tuntunut yksityiskohta saattaa askarruttaa tuntikausia ja avata elämänsä kokonaan uudessa valossa.

Hän katsoo saliin ja hymy on kuin tuskainen irvistys, taikinamaiset poskilihakset kätkevät väsyneet silmät. Keskeyttää luentonsa ja nojaa raskaasti korokkeella olevaan pöytään ja sanoo:

– Joskus koskee niin perkeleesti.

Jatkaa sitten kuin hädissään ettei ehtisi sanoa kaikkea:

 – Luin eilen Sveitsissä olevista kuolemanhotelleista joissa saa laillisesti vuokrata huoneen myrkkypikarilla ja hautauspalveluilla. Voisi olla ideaa.

Urhea hymy lopettaa itsepuhelu ja hän nostaa peukalonsa

 – That’s it folks.

Luennon päätöksen henkilökohtaisuus koskee. Nyökkään vaisusti enkä ole varma mitä ajattelen. Olin nähnyt hänet aiemmin muutaman kerran TV:ssä ja pidin hänestä. Salissa on nyt aivan hiljaista. Tovin kuluttua joku alkaa taputtaa käsiään korostetun lujaa, johon kaikki heti yhtyvät.

Katselen ympärilleni ja ajattelen; narrien naamiaisissa kaikki näyttävät normaaleilta.  

(Tekstiä dramatisoiva valokuva on 2013 Oslon Oopperan edessä olleesta yleisöäänestykseen asennetusta Ooppera esityksen kohtauksesta ja itse ottamani valokuvan valokuvasta olen sitten muokannut omiin tarkoituksiini sopiviksi. Alkuperäisen Valokuvan tekijästä ei ole tietoa. Alla kuva aivan mahtavasta originaalista).