Psykiatri

psykiatri

Istun ja valmistelen keskustelua Päivin kanssa. Ongelmia on useita, joista jotkut ovat vakavia. Hänellä on todella ollut suuria rasituksia kahtena viimeisenä vuotena ja vuosi sitten hän oli muutaman päivän mielisairaalassakin. Siellä häntä oli vaikea saada yhteistyöhön, koska hän käsitti hoitolaitoksessa vierailunsa pelkästään lepäämiseksi. Ehkä se olikin tärkeintä juuri silloin. Se antoi samalla hyödyllisesti varoittavia signaaleja ympäristölle hänen tilastaan. Olen ottanut asioista selvää mahdollisimman tarkkaan ja virittynyt asenteelle, että kyse on pelkästään ammatinharjoittamisesta, eikä muusta. Yleensä en ole näin perusteellinen, mutta tässä tapauksessa se on erityisen tärkeää saavuttaakseni välimatkaa henkilökohtaiseen suhteeseemme.

Koen sekä iloa, että pelkoa tulevaa keskustelua kohtaaan, mutta en ole kuitenkaan erityisen hermostunut tai jännitä liikaa. Sitä vastoin olen raskas, väsynyt ja palelen alkavan infulensan kourissa ja tiedän, että tulen venyttämään sietokykyäni pitemmälle joka minulle on hyväksi.

Tunnen Päivin entuudestaan liiankin hyvin ja tiedän, että minulla on oltava hyvä suunnitelma keskustelun kululle ja saatava hänet tietoiseksi, että kysymyksessä on yhteistyö. Molempien osapuolien on osattava kuunnella, kysyä, odottaa ja ottaa vastaan. Pidän haasteesta, mutta pelkään epäonnistuvani. Tämä saa adreliinin nousemaan, mutta ei kuitenkaan siinä määrässä, että siitä olisi varaa keskustelun onnistumiselle. Ensimmäinen tavoite on saada hänet mukaan minun ehdoillani, ilman että samalla menettäisimme hänen etujaan näkökentästämme.

Kirjoitan ylös perustavia auki olevia kysymyksiä etten unohtaisi mitään tärkeää ja yritän kuvitella joitakin vastauksia etukäteen. Yritän löytää tien niistä edelleen mielikuvituksessani, aivan kuin pelaisin mielessäni shakkia määrätystä avaussiirtoasetelmasta ja tutkisin kaikki sen suomat vastasiirtomahdollisuudet.

Hengitän muutaman kerran syvään ja tunnustelen vielä kertaalleen olenko liian sairas pystyäkseni kääntämään huomion pois omasta ruumiistani ja kykenisinkö kuuntelemaan tarkkaavasti ilman, että väsyn jännitteestä. Arvelen selviäväni, muussa tapauksessa olisin peruuttanut istunnon. Pelkään, että sairastumisellani yritän manipuloida asioita juuri siihen suuntaan ja siksi taistelen vastaan.

Tarkistan kellon, ja kirjoitan potilaskortisto-ohjelmaani tapaamisen lähtökohdan ja olen yhä enemmin keskittynyt tehtävääni. Tämä onkin ensimmäinen kerta kun tapaan näin tiedostettuna ja etukäteisellä suunnitelmalla ystävän, jolla on tämän kaltaisia ongelmia. Ihmettelin hänen soittaessaan miksi hän halusi yhteyttä juuri minuun. Tuttavuus voi olla hyvinkin ongelmallista terapeuttisessa tilanteessa, mutta en voinut kieltäytyä kuulemasta asiaa. Ovelle koputettaan. Tallennan kirjoittamani väliaikaisen lokitekstin ja pyydän sisään.

Näen hänen hermostuksensa nykivistä ilmeiden vaihteluista hitusen alullaan olevaa hysteriaa, mutta muuten hän näyttää yhtä sielulliselta ja kauniilta kuten aina. Yritän aluksi käyttää kevyttä tuttavallista sävyä:

– Sanon, hei Päivi, oletpa sinä upea, mitäpä sinulle kuuluu ystäväni.

En saa vastausta ja päätän siirtyä heti ammattimaisemmin asiaan.

– Istu ole hyvä. , ja hän tottelee konemaisesti.

Hän tottelee konemaisesti. Painan hänen olemuksensa yksityiskohdat mieleeni, enkä ole varma onko niissä tietoista tulivuorenpurkauksen hallintaa vai alistunutta psykoottista masennusta.

Ymmärrän ettei hän pysty ainakaan heti normaaliin keskusteluun, ja pelkään epäonnistuvani. Kysyn saanko tehdä muistiinpanoja keskustelusta ja korostan erityisesti keskustelu sanaa. Yllättäen hän ikään kuin herää ja sanoo:

– Haista paska Pirkko, en minä ole hullu tai lapsi. Olen täällä koska Jan halusi, että tulisin. Minulla on ollut vähän vaikeuksia motivoitua työhöni ja turhautuneena olen purkanut raivoni Janiin. Siitä syystä olen tämän velkaa hänelle ja teen niin kun hän toivoo, siinä kaikki.

– Hyvä, sanoin. Voitko tarkentaa hiukan ja kertoa jotakin konkreettista. Ehkä ongelmiesi syy onkin mielestäsi yhtä paljon Janissa ja tarvitsette paremmin perheterapiaa, kuin minun yksilöterapeuttista apua.

Yritän tietoisesti rajoittaa hänen käsityksiään ammattitaidostani, että sopivassa tilanteessa voisin pyristellä eroon jollakin ammatillisella verukkeella.

– Ei Janissa ole syytä tähän, hän sanoo kiivaasti. Jan on okei, Jan on aina okei. Enkä minä välitä, että se joskus karkaa, käy vieraissa ja juo lievittääkseen työpaineita. Se rakastaa minua, se riittää.

Hän katselee maahan itsekään uskomatta vakuutteluihinsa ja koen, että olemme vaikeuksien ytimessä. Tietysti on muutakin, vanhat menetyksenpelot ja todelliset menetykset aktualisoituvat kerta toisensa jälkeen samana kuviona, vaikka asioilla ei olisikaan todellisia yhteyksiä. Potilas etsii ratkaisua ja ymmärrystä simuloimalla trauman aiheuttamaa alkuperäistä kokemusta asettamalla itsensä samoihin vaikeuksiin kerta toisensa jälkeen ja jopa toimimalla samoin, vaikka se olisi vahingollista hänelle.

En kuitenkaan uskalla mennä vielä syvemmälle asiassa. Meidän on jatkuvasti hengitettävä hänen tahdissaan ja edettävä hänen ymmärryskykynsä mukaan. Hän on älykäs ja näkee kyllä kipeissäkin asioissa niiden oikeat syy-yhteydet kunhan turhautuman aiheuttama paine hellittää hiukan. Toivottavasti kykenen saamaan ne jossakin muodossa esiin mahdollisimman pian.

Haasteena on saada projisoitua ongelmat oikeankokoisina suhteessa muuhun, rajata tunneryöppyjen sisältö olennaiseen ja siten helpommin käsitettävään muotoon. Koenkin tilanteessa itseni sielullisentilan tulkiksi ja siinä on ehkä koko sielunhoitometodini perusta. Tietysti määrään lääkkeitä tarvittaessa ja passitan asianmukaiseen hoitoon, jos on kyse vakavasta psykoosista, mutta  olen epävarma tekisinkö oikein. Vakavatkin aivojen kemialliset häiriötilat saattavat joskus olla mielen aiheuttamaa hetkellistä epätasapainoa ja oireiltaan täysin samanlaisia kuin krooniset geneettisistä syistä tai fyysisistä vammoista johtuvat mielisairaudet.

Yritän tunkea pohdintoni taka-alalle ja keskittyä keskustelunkulkuun ja kysyn:

– Entä työsi, olen kuullut tulevasta näyttelystä ja tuskin jaksan odottaa.

– Sujuuhan se, minulla on aina jotakin varastossa yhden näyttelyn verran. Ongelmana on, että vernissan käry tekee minut hulluksi ja en aina jaksa keskittyä tarpeeksi.

Hän naurahtaa, huomatessaan käyttäneensä hullu sanaa, ja jatkaa miltei hilpeästi:

– En osaa kuitenkaan lopettaa, yritän väkisin pitää kiinni ideasta ja jos hellitän on se poissa ainaisesti. Seisonkin usein myöhään yöhön ja katsellen viimeisen siveltimen vedon kohtaan pystymättä jatkamaan. Jan raahaa sitten minut puoliväkisin sänkyyn ja jos se on humalassa, niin se haluaa naida. En pääse mukaan ja sen rytkyttäessä minua takaa päin ajattelen vain tuota perkeleen kohtaa kankaassa.

– Sano, Pirkko olenko minä todella hullu.

– Et ole, vastasin häkeltyneenä.

Olin hänen vankinaan ja etukäteissuunnitelmat, keskustelunkulusta hukassa. Yritän ryhdistäytyä ja en saa mennä yhtä helposti sanavirran kyytiin ja antaa hänen kertomuksiensa viedä minua mukanaan.

– Oletko kokeillut rauhoittavia lääkkeitä, kysyn mahdollisimman lääkärimäisesti palauttaakseni keskustelun uomiinsa. Halusin kontrolloida keskustelua ja itseäni.

– En, mutta joskus polttelen pilveä, jos jollakin on ollut sitä mukana. Pilvessä kuitenkin aina joku pelottaa ja on pakko juoda itsensä känniin selvitäkseen epämääräisistä peloistaan takaisin todellisuuteen. Kyllä sinä tiedät, mitä se on.

Hän on nyt selvästi rauhallisempi, mutta olen silti varovainen ja mietin kuinka kauan jatkaisin.

– Haluaisitko jotakin lievää, jolla voisit tasoittaa hermostuneisuutta.

– En minä uskalla lääkkeisiin koskea, koska pelkään niiden vievän luomiskyvyn. Haha, sinä ymmärrät – suuri taitelijatar.

Hän nauraa väkinäisesti hitusen katkera särö äänessään. Huomautukselle on katetta. Hänellä on ollut kansainvälistä menestystä ja useita suuria töitä riippuu merkittävien rakennuksien auloissa ja suurempien kaupunkien modernintaiteenmuseoissa ympärimaailmaa.

Huomaan olevani kateellinen rassukka Päiville. Pelkään otteeni lipsuvan ja samalla huomioin vasta nyt, että edessäni istuu nerokkaana pidetty taiteilija. Toivon etteivät ajatukseni näy, koska se muuttaa keskustelun voimasuhteet kokonaan päälaelleen.

Olen yllättynyt hänen johdonmukaisuudestaan ja tavasta miten hän pystyy löytämään lintuperspektiivin itsensä seuraamiseen. Olin odottanut paljon pahempaa, sillä tavatessamme olen joskus ollut huomioivani ”villejä” silmäyksiä, jotka viestittivät jakomielisyydestä. Hänen mielenhallintansa oli kuitenkin keskustelussa täydellistä ja lievensin alustavan diagnoosin mahdollisesta border-line-tapauksesta itseään toistavaksi elämänkriisitraumaksi, jossa on ripaus taiteilijantyölle ominaista harhailevaa mielenanarkiaa ja sopeutumattomuutta sosiaalista ympäristöä kohtaan. Se johtunee luovuuden sisäänpäin kääntyneisyydestä ja siihen liittyvästä keskittymisestä ideaansa kehittäviin mielteisiin. Sielun tilaan missä ulkomaailma on vain hämärästi valaistu kulissi, jossa sisimmän draama toteutuu.

Hymähdän ajatuksieni äkillistä poeettisuutta, joka tyrehtyy heti kun ajattelen hänen miestään Jania. Se saatanan sika tarvitsisi muunlaista hoitoa, mihin minä pystyn. Huokaan tahtomattani. Tiedän paljastaneeni itseni ja kasvoni nopeat ilmeiden vaihtelut ovat kuin kuvakangas ammattitaitoni raunioiden raoista heijastuville  ajatuksille, ja yritän lievässä paniikissa löytää takaisin ammatillisen perusilmeeseeni. Niin naurettavalta se kuulostaakin, olen harjoitellut peilin edessä useita hoitotilanteeseen sopivia ilmeitä, joilla pyrin joskus tietoisesti ohjaamaan keskustelua.

Päivi katsoi säälivästi minuun ja sanoi:

– Eikö tohtori kestä enempää.

– En minä sitä, ajattelin vain ettei perkeleen Janista kai ole juuri apua sinulle.

Näin miten hän käpristyi kasaan ja sanoi vaisusti:

– Jan kirjoittaa taas ja juo, etsii inspiraatiota muualta. Ei se lyö tai muuta sellaista, ja alleviivaa toistamalla saman miltei kiivastuen:

– Ei, ei, ei koskaan. Jos se pahoinpitelee minua, niin sitten kyltymättömällä halullaan. Annan sen sille anteeksi, koska minulla on aina huono omatunto, ja ettei se menisi jatkuvasti etsimään naisia muualta. Et sinä kuitenkaan ymmärrä, että minä todella rakastan sitä. Se on uhrannut koko elämänsä minulle, eikä sen typerät syrjähypyt ja äkilliset katoamiset viikoiksi merkitse mitään. Se aina selittääkin tarvitsevansa kokemuksia pystyäkseen kirjoittamaan ja ymmärrän asian, vaikka sisimmässäni en pysty hyväksymään sitä kokonaan. Olen joskus kateellinenkin sille, minäkin haluaisin kokemuksia, mutta tiedän että se merkitsisi heti loppua välillämme. Hänen heikko itsetuntonsa ei kestäisi sitä, ehkä siihen liittyy jotakin luonnon pakottamaa miehistä vaistoa olla varma jälkeläisistään, tai jotain. Sinä kai tiedät semmoisista seikoista paremmin.

Päivi alkoi nyyhkyttää äkillisen purkautumisen paineesta. Se oli hyvä, mutta hikoilin ja aloin väsyä, minulla on varmasti taas kuumettakin. Olo on todella hankala ja päätän lopettaa tähän ja sanon:

– Lopetetaanko tällä kertaa. Voitaisiin tavata huomenna jos haluat jutella lisää.

Päivi katsoi minua hölmistyneen hätäisenä.

– Tässäkö se sitten olikin.

Keskusteluterapian paras keino onkin usein lopettamisessa. Ovi on jo raollaan ja potilas näkee tervehdyttävän valon sen raosta, kun lääkäri sitten tylysti ilmoittaa keskustelun olevan ohitse ja paiskaa oven kiinni, potilaalle tulee kiire saada jalkansa ovenrakoon. Se pakottaa hänet tiedostamaan tilannettaan ja saa sen mukaansa jonkunlaisena kotiläksynä seuraavaan kertaan.

Tässä tilanteessa aina epäilen mitä tekisin, sääntönä on kuitenkin olla kategorinen. Jos potilas ei kestä painetta nykyisen tilanteensa kanssa ja hajoaa täysin, tarvitsee hän muutakin apua, eikä pelkkä keskusteluterapia ole siinä vaiheessa sopiva hoitokeino. Saattaa syntyä hallitsemattomia traumaattisia jälkitiloja kohtalokkain seurauksin ja itsemurhiakin tapahtuu joskus väärin arvioidun keskustelutilanteen johdosta.

Siksi olenkin erityisen huolellinen varmistaakseni Päivin tilanteen, vaikka emme ole menneet kovinkaan syvälle ongelmien pesäkkeisiin ja milteipä yhdessä tuumin vältelleet asioita. Olin epäonnistunut, koska en keskittynyt tarpeeksi ja olin reflektoinut liikaa omia reaktioitani.

Sovimme uuden ajan aloitteestani ja ihmettelen, ettei hän kirjoita sitä ylös tai sano mitään. Kirjoitan olkapäitä kohauttaen itse ajan lapulle ja ojennan sen hänelle. Juttelemme lopuksi kepeään sävyyn ystävinä jokapäiväisistä naisten asioista, aivan kuin tapaamisessa ei olisi muuta tarkoitusta ollutkaan.

Helpotuinkin kun, Päivi oli koko keskustelun ajan selvästi kirkkaampi ajatuksiltaan ja enemmän maanpinnalla, kuin olin uskaltanut odottaa. Katson myös meidän päässeen jonkun verran eteenpäin tilanteiden hallinnassa. Tarve tiukentaa ammatillista otetta oli myös vähäisempää kuin odotin. Rentouduin lopulta itsekin, kun ajattelin, ettei Päivi sittenkään ollut välittömässä kriisissä.

Kaiken kaikkiaan olen aika tyytyväinen keskustelun tuloksiin. Käyn hänen odottaessaan vielä nopeasti läpi muistiinpanot ja kirjoitan miltei voitonriemuisena muistiin: En mennyt sanavirran kyydissä ja antanut Päivin kertomuksien viedä mukanaan, pystyin ohjaamaan hänet oikeille raiteille ja muutaman kerran koin hänen osoittavan aitoa luottamusta. Hän oli myös rauhallinen puheissaan ja ilmeissään, sekä koki selvän yhteyden asioiden välillä joista puhui. Hänen päätelmänsäkään eivät ole niin yksioikoisia kuin pelkäsin. Älykäs tyttö.

Hänen jo noustessa sanoin ääneen ikään kuin lohduttavana yhteenvetona istunnolle:

– Tuntuu aina raskaalta, jos näkee ongelmansa suurena yhtenäisenä seinämänä, siksi on parempi ottaa esille yksi ongelma kerrallaan.

Ajattelen samalla, että tätä minun on vielä harjoiteltava. Päästin ehkä liian monta asia samalla kertaa pinnalle. Tuttavien kanssa ei ole helppo löytää heti tilanteeseen sopivaa asennetta ja olisi pakko yrittää unohtaa henkilökohtaisiin väleihin liittyvät seikat ja keskittyä olennaiseen ongelmassa mahdollisimman ulkopuolisena.

Se lienee mahdotonta tässä tapauksessa. Tietysti on hyötyäkin, että tuntee potilaan hyvin yksityisesti, eikä tarvitse käydä väsyttävää kissa ja hiiri leikkiä ulkoisten asioiden esiin onkimiseksi. Olenkin varma, että seuraavalla kerralla voimme keskittyä jatkamaan hetkeksi keskustelupohjaista terapiaa, kunnes löydän sopivan raon luikahtaa irti ja ohjaamaan hänet muualle. Ehkä Repa ottaisi hänet potilaakseen, tai ei sittenkään, se hölmö on ilmeisen rakastunut Päiviin jo muutenkin. Keksin kyllä tarvittaessa jonkun toisen.

Olin ylpeä osaamisestani, ja siitä, että olin pystynyt pitämään salaisen suhteeni Janiin ajatuksieni ulkopuolella aivan kuin sitä ei olisi olemassakaan, enkä satuttanut itseäni tai ajautunut alitajuiseen naaraidensotaan. Jan oli kertonut, ettei hän enää nainut Päivin kanssa muuten kuin tolkuttomassa kännissä ja kaikki tunteet olivat muutenkin lopussa heidän väliltään. Asiat oli keskusteltu melkein valmiiksi ilman nimiä. Olen kuitenkin hitusen pettynyt Janin minulle kertomista valheista, jotka paljastuivat keskustelun aikana. Toisaalta olen naisellisesti tyytyväinen, koska olen saanut lyömäaseen tuleviin riitoihimme.

Päivi nousee kokonaan ja kävelee ihmeteltävän määrätietoisesti kohti ovea, pysähtyy, pyörtää teatraalisen hitaasti ympäri ja sanoo harjoitellun kepeästi:

– En tule enää vastaanotolle. Pitää lyhyen tauon ja tarkastelee hölmistynyttä ilmettäni ja jatkaa:

– Eikä Jankaan tule, vaikka teillä onkin sovittu tapaaminen keskiviikkona. Olemme puhuneet asiat selviksi oikeilla nimillä ja elämä jatkuu. Lähetä lasku minun nimissä. Laitan näyttelykutsun heti kun päivämäärä on päätetty.

Surumielisesti hymyillen hän sulkee oven välillämme ikuisesti ja oli poissa.

Löysin lääkekaapista morfiinin ja toheloin ruiskun kanssa, mutta saan toisenkin ampullin imaistua sen säiliöön. Olen aivan rauhallinen, annos olisi riittävä ja työnnän neulan suoneeni.