Raitiovaunu

ratikka1

Päivä on jo pitkällä, kun astun raitiovaunuun, mutta silti olen vielä uninen. Kaikki ikkunapaikat ovat jo varattuja ja jään ärtyneenä seisomaan vaunun takaosaan, josta näkee koko käytävän. Heiluessani sinne tänne pari pysäkinväliä alkavat ajatukseni hitaasti herätä ja löytävät ensimmäiset hatarat mielleyhtymänsä joita vaunun kolahteleva poukkoilu raiteita vaihdellen häiritsee ärsyttävästi.

Haluami ikkunapaikka tulee jo seuraavalla vapaaksi, ja se kuuluu minulle, välittämättä mahdollisista vanhoista mummoista, raskaana olevista naisista tai muuten raihnaisista kanssaihmisistä. Olen valmis taistelemaan paikasta asettuen mahdollisimman leveäksi käytävällä ja vahtien, että hänen vieressään istunut joutuu nousemaan eteeni ja väistämään askeleen eteenpäin ennen kuin päästän ikkunapaikan jättäneen naisen taakseni ja pujahdan istumaan hänen jättämälle lämminneelle paikalle ikkunan viereen. Viereen takaisin istunut mies tuhahtaa:

– Kaikenlaista.

Laskeskelen, että olen menettänyt seisoskellessani jo ainakin viisi pysäkinväliä. Ehtisinkö enää saada ajatukseni kunnolla liikkeelle, kun jo käännyttäisiin? Jostakin syystä päinvastainen suunta ei kelvannut kunnollisiin mielleyhtymiin.

ratikka

Pääsen kuitenkin alkuun mielipuuhassani ja huolella yritän analysoida vaunussa sinänsä mitättömältä tuntuvia seikkoja. Etsin yksityiskohtia, jotka saisivat mielikuvitukseni liikkeelle. Katselen ihmisien hermostunutta epävarmuutta ja heidän tapaansa katsoa välinpitämättömästi toistensa ohitse. Kuin valaan hetulat suodattavat aivoni pienimmätkin ilmeiden vaihdokset ja  yritän vaihtelevista ilmeistä arvata tuiki tuntemattomien persoonallisuutta. Olen kuin varas, joka etsii tilaisuutta napata jotakin arvokasta.

Pohtivatko muutkin tavallani? Hakevat ympäriltään jonkun virikkeen ja tuijottelevat sisäänsäpäin tarkastellen asiaa puolelta ja toiselta. Naurahtavat huomaatta jotakin koomista käännettä tai mutisevat itsekseen. Heräävät sitten häpeillen ja vilkuilevat pelokkaasti, onko kukaan huomannut.

Totean toisinaan häpeäväni epämääräisestä joutilaisuuttani, ja epäilen päämäärättömyyteni näkyvän olemuksestani. Raitiovaunu on turvaton paikka, jossa on yleinen kansanvalta ja jokaisella samat oikeudet. Ajatus hymyilyttää, kun huomaan tiukkailmeisen, tummapukuisen virkailijan seisovan nytkähdellen epämukavasti kattolenkissä roikkuen, kun samalla työttömän näköinen nuorimies päälaen heleänpunaisessa apassiharjaksessa istuu mukavasti penkillä jalat poikittain päästämättä ketään viereensä.

Juuri sisään astuneen kauniin naisen kevyt parfymoitu hipaisu etsiessään paikkaa takaani saa tuntemaan itseni rumaksi moukaksi. Kelmeähikinen neuroosi painostaa mieltäni ja katselen vierivieriin ahdettujen kerrostalojen rumia seiniä ja ohi ajavia autoja kuin olisin kiinnostunut niistä.

Vähitellen rauhoitun ja jatkan tavanomaista raitiovaunutarkkailuni. Jotkut ihmiset ovat luonteeltaan avoimia ja ajatukset ovat pinnalla saaden kasvot elämään tilanteisiin reagoiden kuin kameleontin nahka. Eniten pidän kuitenkin salaperäisesti ajatuksiinsa tuijottavista ihmisistä joiden silmät ovat kuin kirjavat hitaasti väriään vaihtavat öljyläikät.

bike

Kauniin välikössä seisoskelevan, haaveilevan näköisen tytön katse saa mielen kulkeutumaan muistoon Marikasta, tytöstä liehuvassa kesämelkossa, jonka tapasin vuosikymmeniä sitten järvenrantaan rakennetun tanssilavan katveessa. Hämmästyttää, että muistikuva on niin yksityiskohtainen ja elävä koska tapasimme vain tuon yhden kerran, emmekä menneet ujoja hipaisuja pitemmälle. Yhdenillansuhde alkoi satunnaisesta  katseiden kohtaamisesta tungoksessa saaden äkkirakastuneena etsimään toisensa kesäillan hämärässä ja pakonomaisesti uskaltamaan kysymään hänen nimeään. Muistan tuon tuhannesti levottomien kesäöiden kaipauksessa toistellun nimen, muuta en hänestä tiennytkään, enkä koskaan löytänyt hänen luokseen uudestaan.

Äkillinen intensiivinen takauma muistiin tallentuneeseen elämänkululle merkityksettömään hetkeen nuoruudessa lienee merkki orastavasta vanhuudesta, jossa viimeisimmät tapahtumat unohtuvat miltei heti, kun taas joku mielleyhtymä vie menneeseen muistikuvaan jossa kaikki on tallella pienintä yksityiskohtaansa myöten kuin juuri koettuna. Muisto Marikasta tuli mieleen ensimmäisen kerran sen kesän jälkeen. Unohdettu tunne koskettaa mieltä koko sulollaan, kuin lempeän tuulen hipaisu, aistien kurottaessa sisään päin löytämään kauan sitten koetut kosketukset uudestaan.

Vierustoverini jää pois kyydistä ja känninen rosoihoinen mies retkahtaa viereeni haisten kuselle ja halvalle viinalle. Vilkaisee minua ja alkaa hoilottaa. Lopettaa hetkeksi ja alkaa sitten kovalla äänellä kerskua menneillä uroteoillaan. Uskon kyllä joka sanan, mutta minulla ei ole myötätuntoa hänen väärinpäin kulkevalle kehityskertomukselleen ja pidän tiukasti katseeni ikkunassa. Äskeinen lumous on poissa.

Yritän keskittyä kauempana olevaan hyvin säilyneeseen keki-ikäiseen naiseen kuvitellen minkälaista olisi maata hänen kanssaan. Yritän kuvitella hänelle ilmettä, miten hän sulkee silmänsä ja raottaa hiukan huuliaan hengittäen yhä kiivaammin kun häntä naidaan. Kiihko saa hänet haukkomaan henkeään kuin vedestä kiskaistu kala ja lopulta lauatessaan pieraisee ja päästää kimeän kirkaisun. Vaistonvaraisesti nainen tuntee niskassaan tuijotukseni, ja vilkaisee taakseen. Katsoo hetken tutkivasti, hymyilee aavistuksen ja kääntyy sitten tuijottamaan eteensä.

Kännikala lyö kipeästi kyynärpäällään kylkiluihini aivan kuin olisi arvannut ajatukseni sopimattomuuden. Mieleni tekee vetäistä takaisin nyrkillä hänen turpeaan naamaansa, joka muistuttaa siannahalla päällystettyä taikinaa. Vanha nainen käytävän toisella puolella katsoo inhoten suuntaamme ja sanoo kovalla äänellä:

– Mokomat rentut.

Kaikki katsovat meitä ja yritän vaivautuneena entistä tiiviimin katsella ulos ikkunasta, ikään kuin olisin muualla. Se ei onnistu kovin hyvin ja nolottaa vaikka en koe olevani osa häiriköintiä. Se johtuu kai seksisistä mielikuvitusleikeistä joiden pelkäsin näkyvän kasvoistani ja punastun, olen häpeissäni kuin kuin teini poika jäädessään kiinni salavihkaisesta runkkaamisesta.

Kännikala huutaa kovaa:

– Haista vittu tyhmä akka.

Huuto saa kuljettajan ponnistamaan paikaltaan seuraavalla pysäkillä, tulee luokse ja karjaisee:

– Nyt ukko ulos!

Osin kaljuksi ajeltu mohikaani kovanaama innostuu rähinästä ja haluaa auttaa. Vetää rähjäisen äijän ylös tukasta, tönäisee ovelle ja potkaisee ulos. Kasvot osuvat kivitykseen ja veri tirskahtaa repeytyvän nahan alta.

Mies jää makaamaan liikkumatta ja muistuttaa enemmän likaisenharmaata lumppukasaa kuin ihmistä. Jossakin sivistyneeltä kuulostava miehen ääni sanoo:

– Mieshän on kuollut, eikö kukaan auta?

Nahkapää ryntää ulos huutaen mennessään:

– Vittu mä ton paskan takia linnaan lähde, saatana!

Kuljettaja oli ennakoiden hälyttänyt apua ohjaamon hätänapilla jo ennen pysäkkiä, ja poliisin sireenit ulvovat jo aivan lähellä. Kaikki liike näkymässä on pysähtynyt lukuunottamatta nahkapään pakenevaa selkää ja juoksussa ylös alas liikkuvaa punaista hiustöyhtöä. Jarrut kirskuen hälytysvalot vilkkuen poliisiauto pysähtyy kääntyen vinoittain ja vain vaivoin välttää ajamasta makaavan juopon päälle. Pois päältä otettu sireenin ääni katkeaa kesken ulvaisun kuin se olisi nielaistu takaisin. Äsken äänessä ollut äkäinen mummo herää taas motkottamaan :

– Ihan oikein mokomalle rentulle.

Poliisi nostaa ruumiin päätä ja sanoo lakonisesti:

– Taisi sitten Kalen matka loppua tähän.

Katsoo sitten tuimasti ympärilleen ja kysyy kuljettajalta:

– Putosiko se vauhdissa, kun on lentänyt aivan ajoradan reunaan?

Kuljettaja selittää tarkasti tapahtumien kulun, mikä saa poliisin murahtamaan jotakin kuolemantuottamuksesta. Katsoo sitten typerästi tuijottaviin matkustajiin laskeskellen työmäärää ja jatkaa harvakseen:

– Voisi olla vahinkokin, kompastui tällin saatuaan omiin jalkoihinsa… olisi varmasti muutenkin mennyt turvalleen.

Jotkut matkustajista menevät ulos ja kävelevät menojaan ilman että heidät pysäytetään. Toinen poliiseista kysyy radiolla neuvoa ja saatuaan ratikan kuljettajan nimen ja osoitteen antaa matkan jatkua.

Ajattelen kuolemaa ja lumppukasaa. Ei tainnut olla aikaa tilinpäätökseen. Nyt kun miehestä ei enää ole kenellekään vaivaa, on häntä helpompi ajatella velvollisuutensa täyttäneenä ihmisenä. Syntyi, eli ja kuoli. Ehkä se oli saanut kuulan nahkaansa sodassa, ja jatkuva kipu tehnyt siitä juopon. Eipä kai, oli liian nuori moiseen urotekoon. Paremminkin akka oli jättänyt, kun työt loppuivat ja stressi vei panokyvyn. Olen näkevinäni liudan heitteille jätettyjä aikuisia lapsia suremassa arkun äärellä, jos jostakin löytyvät. Ehkä sentään linnassa parasta aikaa istuva poika vartijoineen tuodaan paikalle suremaan ukkoaan. Isä parka – poika parka.

Päätepysäkki. En kehtaa näyttää ajelevani edstakaisin ajanvietteeksi ja hyppään ulos kuin asuisin täällä. Kävelen muka kiireissäni omakotitalojen suuntaan. Aikaisemmin kuvittelujeni kohteeksi joutunut nainen kävelee edelläni ja muistaa tuijotukseni. Kurkistaa taakseen pelästyneenä ja kun olen puhe-etäisyydellä, alkaa hermostuneesti etsiä jotakin sanottavaa tunnustellakseen uhkaa.

Aion ensiksi hidastaa ja antaa naisen mennä menojaan, mutta hän haluaa varmistaa ja pysähtyy kokonaan.

– Näitte mitä tapahtui, mies tapettiin noin vain ja kukaan ei tehnyt mitään. Melkein murhahan se oli ja poliisit antoivat pitkät ja olivat kai hyvillään päästessään eroon kanta-asiakkaastaan.

Myöntelen nyökytellen. Haluan antaa vaarattoman kuvan itsestäni ja yritän pitää aiemmin kukkineen kiimani kurissa.

– Asutteko tekin täällä?

Utelee nainen jo rauhoittuneena lammasmaisesta ulkonäöstäni ja saattaa minut tukalaan välikäteen. Lähettyvillä on vain muutama talo eikä valehteleminen onnistuisi.

Kerronkin asian oikean laidan nolostuneena. Nainen sanoo ymmärtävänsä ja ajelee joskus itsekin vain kaupunkia ja sen elämää katsellakseen.  Jokin hänen sinisten silmien ystävällisessä katseessa saa minut avomieliseksi, ja kerroin kuvitelmistani kuolleen miehen suhteen. Hän kuuntelee kiinnostuneesti hymyillen, mutta samalla hän varmasti miettii, miten pääsisi minusta kätevimmin eroon. Keskustelemme sitten hänen portillaan hetken maailman kyynisyydestä ja ihmisten välinpitämättömyydestä ikään kuin pitkittäen kohtaamista etsimään sopivaa alkua tai loppua jatkolle. Naapurin keittiön ikkunassa verhot heilahtavat ja ymmärrän unohtaa mahdollisen kutsun kahville.

Seisomme hetken hämillisinä, käännymme sitten menemään pysähtyen vielä hetkeksi kyljittäin kasvat vastakkaisiin suuntiin ja älyän änkyttäen pelkkää kohteliaisuutta ehdottaa :

Olisi kiva jatkaa mukavaa jutustelua joskus kahvikupin ääressä kauppatorilla tai Kappelissa.

Taas tuo hymyn seikoittama tutkiva katse ja yllättävä epäröivä vastaus:

– Huomenna sopii iltapäivällä, jos haluat, Kappeli kuulostaa hyvältä, kuin niiden herkullinen napoleonkakku.

Nauramme molemmat ja virnistäen sanon:

Okay!

Nainen lukee hämmilliset ajatukseni ja hymyilee lämpimästi :

– Sanotaan sitten niin, kello kaksi, tai ei ollenkaan.

Pelon lientyminen on molemminpuolista, enkä enää ole ainakaan potentiaalinen raiskaaja. Hipaisten koskettamme erotessamme toisiamme, aivan kuin olisimme oikeasti olleet tuttuja ja sanomme kuin tahdistetut robotit:

– Heippa, nähdään huomenna, jos nähdään.

»Tuskin», ajattelemme molemmat kääntyessämme poispäin, pari askelta ja torjuva  miete pysähtyy hetkeksi: »Ehkä sittenkin», vilkaisemme nopeasti taaksemme ja hymyilemme, pieni vilkutus ja mutisemme itseksemme:

»Miksipä ei.»

Varmistettuani, että äskeinen ratikka on kadonnut, palaan mieli keveänä päätepysäkille. Kaivan ratikkaa odotellessa kovakantisen pikkuruiseen muistivihkoni ja kirjoitan tietämättä tarkkaan miksi:

»Hänen katseensa oli hidas, ikään kuin ymmärrys olisi tahallaan jarruttanut ajatusta silmissä näkyviksi kertoakseen jotakin jolle ei ollut sanoja tai jota ei uskaltanut ääneen kertoa.» ajatus viiva ”taidan olla hullumpi kuin koskaan”.

Paluumatkan nuokuin sopeutuneena vaunun heilahteluun ja raiteiden kolkutuksiin kuin olisin ollut keinuvassa kehdossa ja raiteiden äänet sydämmen sykettä.

Jäin pois asematorilla ja katselin ympärilleni.

uhri

Muistin miten kansallisteatterin oven edessä oli kevättalvella istunut kuoliaaksi paleltunut nainen kuviolliset lapaset käsissään. Aurinko oli jo kohonnut, mutta oli vielä jäätävän kylmä.  Elettiin kuukausi paleltumisrajan väärällä puolella. Olin ottanut hätäisesti valokuvan tuntematta juuri mitään, mutta silti en saanut lapasia mielestäni vielä pitkään.

Teatterin talonmies oli tullut portaille ja alkanut varovasti töniä sormellaan jäätynyttä naista.  Kaupungin sininen bussi kaarsi samassa näkymäni väliin ja pysähtyi sihahtaen. Kävelin pois jäämättä tuijottelemaan ikään kuin osoittaakseni hienotunteisuuttani. Muistikuva koskettaa syvemmin, kuin silloin kun tapahtunut oli ohikulkiessani yllättänyt minut. Koko ruumiini värähtää puistatuksesta kuin jäinen viima olisi osunut sieluni ytimiin.

Havahdun, kun jostakin eteeni ilmestyi venäläinen pariskunta ja kysyivät viittoillen, ottaisinko heistä valokuvan Aleksis Kiven patsaan edessä, olivat häämatkalla. Mies tyrkytti imelästi hymyillen kertokäyttökameraansa ja osoitti laukaisinta. Taskuvarkaita, ajattelin ja pidin välimatkaa. Otin kuitenkin värikään pahvirasiakameran vastaan ja laukaisin velvollisentuntoisesti pari keskellä tähtäintä. Teki mieli pilata kuva heilauttamalla kameraa, mutta kasvatus piti niskaotteessa. Ojensin sitten laitteen takaisin ja pidin kättä mahdollisimman suorana edessäni, ettei mies pääsisi lähellä ja samalla vahdin naisen liikkeitä ympärilläni.

Selviän heistä. Takaumien vallassa ohitan luovasti värikkään punkkari jengin, josta huokuu nuoruuden viattomien odotusten energiaa ja loputon määrä edessä olevia mahdollisuuksia. Olen kateellinen.

punkkarit

Joku vuosien takaisessa  tapahtumasarjassa vaivaa yhä. Varmaan kuollut nainen ja tuo hyytävän kylmä aamupäivä kumallisinen tapahtumineen tulivat ajatuksiin raitiovaunussa tapahtuneen juopon kuoleman johdosta.

Kuljen Ateneumin ohitse kohti Esplanadia ja mietin yhä tuota kevään yhä talvista aamupäivää jolloin aseman ympäristö oli kyllästetty kummallisilla merkityksillä ja tapahtumilla. Kirjoitin terapiana myöhemmin kaiken muistiin novellimaisena kertomuksena. Teen joskus niin purkaen mieltäni, vaikka olen kehno kielessä.

kuva75

Haen kahvimukin  Esplanadin pyöreästä kahvikojusta jossa palvelee iloisesti hymyilevä värillinrn opiskelija tyttö. Hän on ystävälliseti tuttu monista käyntikerroista ja saan aina jotakin ylimääräistä kahvini kanssa tai ainakin lyhyen juttutuokion silloinkin kun on jonoa. Tänään sain spiraaliksi käärityn kanellipullan ja hyväntuulisen huomautuksen ettei halunnut kysellä päivästäni, koska olin sen näköinen, että halusin mietiskellä omiani.  Kosketti kevyesti rystysiäni hyväillen ystävän rakkaudella joka karkoittaisi pahimmankin  murheen. Jospa kaikki ihmiset olisivat hänen kaltaisiaan.

Kävelen muutaman penkin verran kauppatorille päin ja istun vapaana olevaan puistonpenkkiin ja kaivan jutun esiin netissä olevasta blogistani.  Äidiltään karannut pikkutyttö jahtaa pulua loputonta riemua ilmeessään.

tpulu

Viereisellä penkillä istuu potkulaudan kanssa kaksi nuorta naista kameroineen. Eurooppaa kierteleviä amerikkalaisia joille mikään elämys ei ole liian pieni innostumiseen. Toisella puolella on luovuutta pursuava nainen värikkäitä käsitöitä levitettynä myytäväksi.  Huomaan ypärilläni olevaa erityisen painokkaasti ikään kuin vältellen kännykässä lukemista odottavaa muistelmaa.

kuva76

Selaan nopeasti ohi kuvauksen kuolleesta naisesta ja luen epämääräinen itseinhon närästys mielialassa:

Samana päivänä asemanaulassa tuli vastaan koirannahkahattuinen tuttumies, jota en ollut tavannut vuosikymmeniin. Juoppo jo silloinkin, mutta tiukka duunari. Silmänräpäys molemminpuolista tunnistamista, hämmennystä ja häpeääkin osin tilanteesta osin entisistä, ei jääty miekkailemaan, eikä edes tervehditty. Mies oli huutanut käheästi perässä taapertavalle kaverilleen:

– Vitun jätkä sä varastit mun viinat yöllä, mä tapan vielä sut.

Paten äkillisen rehvakkuuden tarkoituksena oli kai ollut näyttää keskisormea ilmeessäni näkyneelle alennusta herättävälle myötätunnolle. Joskus hetkellinen yllätys kertoo enemmän kuin paksu elämänkerta, eikä ollut vaikea kuvitella syitä ja seurauksia entisyyden lähtökodista ilman yksityiskohtiakin. Mikään ei voinut olla toisin koska elämänkulku on uskollisesti johdonmukainen jokaisen kohdalla analogisena jatkumona voimakentässä, joka sidoksissa ruumiiseen saa sisältönsä perittyjen ominaisuuksien summasta, joka on kunkin kohdalla kuin etukäteen määrätty kohtalo. Ihmisen perimä luonne.

Kuin ahdistavassa unessa liikuttelin konemaisesti jalkojani kivetyksen koloihin kompastellen ja uin ihmismassassa kohti asematunnelinsuuta.  Asematunnelinrullaraput ovat kuin liukuhihna jäähtyneeseen helvettiin, jossa aineisiin seonneet piruparat kiertävät sieluttomina kehää pääsemättä pois kaiken elämästään tuhoavasta addiktiostaan. Sosiaalista pahaa oloa lievittävästä lääkkeestä on tullut tappava sairaus, joka nakertaa sielua ja ruumista kunnes jäljellä on  enää yksi elämää ylläpitävä pakottava tokkurainen ajatus seuraavasta piikistä ennen kuin todellisuus hyökkää sumusta helvetillisten kipujen hyökynä kimppuun.

Istun kaiken keskellä kahvilassa tietämättä tarkkaan miksi olin siellä. Halusin kai epätoivoisesti vakuuttaa itselleni, että minulla meni paremmin, koska olin kääntynyt kuilun partaalla toisaalle.

– Kanahampurilainen ja musta kahvi, kiitos, urahdin tilaukseni tiskillä.

Nykyään syön aina kun on hankalaa.

asema

Kiertelin sitten päivän asioissani kaupungilla ja palatessani asemalle se hehkui jo punaisena iltavalaistuksessaan mustansinistä taivasta vasten ja sen sisäänkäynti muistutti iltaruskoa. Aamupäivän kylmänkirkas alastomuus oli muuttunut hämärän pukemaksi ahdistukseksi, jossa mikään ei ollut enää varmaa.
Kuollut nainen ja koirannahkalakkinen tuttavani kummittelivat jokaisessa kohtaamassani laitapuolenkulkijassa. Koin olevani ulkopuolinen niin elämässä kuin kuolemassa, ei elämäntunteen kipua ja silti olemassa. Olin reikä todellisuudessa. Itsetuhoinen ajatus ei ole kertakäyttöteema, vaan kuin lumppuihin syöpynyt haju ja aina mukana. En ollut tehnyt pahaa kenellekään ja kysymys kuuluikin: olinko tehnyt hyvääkään. Olin ehkä yhtä hädänalainen kuin entinen kaverini, mutta peittelin tilaani menestyksellä. Pystyin toimimaan maailman ehdoilla hyväkseni, koska minulla oli perimässäni edellytykset siihen.

Asioille jotka vaivaavat on aina syynsä. Mieleni teki summata elämäntilanteeni ruutupaperilla ja katsoa jäisikö jotakin käteen. Lapset olivat jo aikuisia ja entinen vaimo onnellisesti uusissa naimisissa.  Itse tapailin naista, joka halusi vain seksiä ja ylellistä elämää. En ollut tyytyväinen tilanteeseen, mutta en päässyt irtikään koska tarvitsin jonkun lähelleni.

Työnsin raskasta asemanovea.

– Vitun läski, pistä fyrkat tänne tai rassaan sun keuhkot, kähisi ääni korvaani ja puukonterä tuntui selvästi kyljessä.

Minua aina naurattaa vakavissa tilanteissa ja se yllätti ryöstäjän. Käännyin riuhtaisten ympäri, löin koukkuun puristetuilla sormilla kohti uhkaajaa ja kiersin käsivarrenlihaksia maksimoiden iskun voiman. Osuin nenään, joka rusahti sisään. Mies lyyhistyi mytyksi, koirannahkakarvalakki lensi pitkälle säilytyslokeroiden väliin ja puukko kilahti kivisellä lattialla.

– Minä näin, minä näin, huusi vanha nainen, sehän yritti tappaa tämän miehen.

Kamerajärjestelmä ilmeisesti toimi ja poliisit olivat samassa paikalla radiopuhelimien kohistessa vielä käsissä. Paavoa yritettiin virvoittaa henkiin ravistelemalla ja korinasta päätellen elämä jatkui. Poliisi käski painumaan matkoihini, ettei tarvitse tuhlata kallista aikaa ja paperia.
Yritin sanoa tuntevani miehen, mutta poliisi toisti:

– Lähtekäähän siitä nyt, tämä on meidän asia, tuttu tai ei. Käytetään se klinikalla ja sitten putkaan, Pate kyllä tuntee rutiinin. Ei niitä kannata syyttää, jos herralle ei käynyt kuinkaan.

– Sanoin, että minähän se löin ja olin syyllinen, jos jotakin vahinkoa on tullut.

– Menkää jo, sanoi poliisi isämäisen kyllästyneesti ja työnsi kovakouraisesti poispäin.
Pate virkosi istumaan ja pyyhi veristä nenäänsä ja mutisi:

– Se oli vitun kyylä jo koulussa.

Hiivin pois.

Koko kesän välttelin juna-asemaa kevään tapahtumien jälkeen ja kuvittelin olevani puliukkopiireissä merkittymies.  Sosiaaliviranomaisetkin nostivat jutun pahoinpitelystä ja syyttäjä syytti, koska Paten nenä oli nyt tosi väärä. Siitä tuli oikeudessa läpihuutojuttu, enkä saanut edes tunnustaa.

Näytettiin valvontakameran tallenne, iskuani ihailtiin hidastettuna ja zoomattiin Paten pitelemä puukko näkyviin.

– Hätävarjelua, sanoi tuomari äksysti ja juttu lopahti siihen.

Sitten lueteltiin Paten surullisen kohtalon huippuhetket pitkänä listana pidätyksiä, hoitoloita, tuomioita pikkurikoksista ja yksi pitempi vankilatuomio kuoleman tuottamuksesta hätävarjelun liioitteluna puukolla hyökkänyttä ryyppykaveria kohtaan. Oli ehtinyt osumaan omalla puukollaan ensin.

Pate kiikutettiin taas pahnoille aseellisesta ryöstöstä epäiltynä, vaikka kieltäydyinkin ilmiannosta. Kävi niin tuttua miestä sääliksi oikeudenkäynnissä johon oli haastettu todistajaksi. Puku päällä ja siistittynä Pate näytti kunnonmieheltä. Ilman puukkoa se olisi varmaan voittanut jutun, mutta kuka sanoo, että maailma on oikeudenmukainen. Toivoin, että hän saisi taukoa juomiseensa, ehkä tulisi uskoon tai jotakin pelastukseksi jatkaa elämäänsä vanhaksi. Poistuin oikeussalista jäämättä kuuntelemaan tuomiota.

Kirjoitusterapiaa, nousen kuin karistaakseni sen aiheuttaman ahdistuksen välimatkan päähän ja kävelen Esplanadin läpi kauppatorille.

silakoita

Satama altaassa myydään veneistä kullanväristä savukalaa ja saaristolautan edessä kraniittipaasilla istuu nuori onnellisen näköinen äiti sylissään  lapsi kiedottuna värikäästä huivista tehtyyn nyyttiin. Lokki varasta kirkuen hölmistyneen turistin kädestä jäätelön ja aloittaa lintujen raivoisan sodan palasta tötteröä. Raitiovaunun pyörät kirskahtelivat korvaa vihlovasti kiertäessään Havis Amandaa auringon punatessa ohuita pilviraitoja maisemaksi.

mother

Joutilaisuus rasittaa ja onneksi loma on ohi tulevana maanantaina, vaimo ja lapset palaavat mökiltä – elämästä tulee normaalia, mutta ei vielä. Hämärtyvässä illassa oli monta kutsua hiekan rahistessa Esplanadilla kenkien alla ja Kappelissa paloivat jo valot.

Mielessä kävi leikillisesti syntyneet treffit huomenna ja päätin unohtaa ne, tehty vain jotakin sanoakseen päästääkseen irti  tyhjänpäiväisestä keskustelusta oudon ihmisen kanssa olematta epäystävällinen. Kappeliin voisin mennä jo nyt, kun paikka oli kielenpäällä.