Taidetta talvisäässä

Ateneumin oven edessä hyytävän kylmässä pakkasaamussa hytisevässä jonossa vain vaivoin selvisi muotikengissä palelluttamatta varpaita ja oli onni, ettei siellä ollut jonkun yksittäisen suuren nimen näyttelyä juuri nyt. Muotitietoinen nuori seuralaiseni paleli turhamaisuudessaan enemmän kuin minä ja yritin pitää hänet mahdollisimman lähellä lämmittääkseni hänen hoikkaa ruumistaan. Meillä ei ollut sellaiseen läheistä suhdetta, emmekä olleet edes tavanneet aiemmin, ja hän vierasti kosketustani ehkä myös suuren ikäeromme takia. Taideopiskelija oli lähetetty oppaakseni puolivirallisista syistä, koska taidemuseo odotti firmaltani vuotuista lahjoitusta.

Hänellä ei ilmeisesti ollut omaa sisäänpääsykorttia koska jouduimme jonottamaan ovien avaamista kuten tavalliset vierailijat. Ovet avautuivat kuitenkin ajallaan ja oli omaa syytämme tulla liian aikaisin, rauhoittelin pelokasta opiskelijaa.

Sisään päästyämme pidimme päällysvaateet saadaksemme lämpöä nopeammin ruumiiseen ja menimme juuri avattuun kahvilaan ja yhä hytisten täytimme kupit täyteen kuumaa kahvia ja istuimme pöytään jäykästi hymyillen toisillemme. Palelussa meillä oli nyt jotakin henkilökohtaisesti yhteisesti koettua, joka lähensi ja avasi keskustelua. Kerroimme itsestämme sen tavallisen, kun esittelimme itsemme ventovieraille erilaisten virallisten tapaamisten tauoilla. Hän opiskeli toista vuottaan taideyliopiston kuvataideakatemiassa, eikä ollut vielä varma tulevaisuuden suunnitelmissaan maisteritutkintoa pidemmälle. Teki toisinaan keikkatöitä Ateneumin oppaana ja tässä sitä oltiin. Itse kerroin vain jotakin ylimalkaista työstäni suuressa kansainvälisessä IT-alan yrityksessä ja taide oli yksi tukemistamme elämänalueista. Olimme myös nykytaiteen suurostajia kaikkiin edustustiloihimme maailmanlaajuisesti. Se puoli ei ollut varsinaisesti vastuualuettani, mutta rahoituksen suhteen minulla oli paikallista päätösvaltaa ja siksi kerroin käyväni toisinaan näyttelyissä oppiakseni, mutta ostin toisinaan yksityisesti taideteoksia kotiini olematta varsinaisesti keräilijä. Taustamme tai muusta henkilökohtaisesta emme puhuneet, vaikka arvioivamme toisiamme katseillamme henkilöinä.

Poimimme ikään kuin mietteliäillä vilkaisulla toisistamme sitä mitä emme kertoneet.
Veimme takkimme sitten vaatesäilöön ja kiipesimme kerrosta ylemmäksi aloittaen kierroksen pääsalista. Sanoin pitäväni puusta veistetystä hunnutetusta naisesta, eniten, vaikka seinällä oli suomalaiskulttuurin pääteoksia joukoittain ja muistuivat mieleen koulun oppikirjoista.

Olin käynyt monissa Euroopan suurissa taidemuseoissa, mutta en aiemmin Ateneumissa, vaikka asuin Helsingissä ja meille lähetettiin usein kutsuja sen erilaisiin näyttelyihin ja avajaisiin. Meillä oli oma henkilöstö sellaiseen ja oli vain sattumaa, että sairastapauksen takia kysyttiin, halusinko tehdä tämän jo sovitun vierailun. Kerroin sen tytölle, koska halusin viestittää, etten ollut asiantuntija ja minulle tulisi kertoa kuin tietämättömälle lapselle taiteesta. Hän ymmärsi ja hymyili ensimmäistä kertaa lievällä henkilökohtaisella tarkoituksella.

Kiertelimme saleja ja oppaani valotti näkemyksillään katsomaan tähän tai miettimään tuota. Sanoin ymmärtäneeni, että taiteessa vaikuttimet ovat usein yhteyksissä mielleyhtymiin ja symboliikkaan silloinkin, kun ne ovat realistisen tarkkoja yksityiskohdissaan.

Hän nyökkäsi ja sanoi painokkaasti:

– Kuvissa katsojan on jotenkin korvattava näköaistien lisänä muut aistit omilla muistoillaan ja käsityksillään asioista. Ajatuksia, jotka saavat kokemaan jotakin ärsytystä, kylmää tai kuumaa, ahdistusta tai iloa, älyllisyyttä tai tunteita. Taiteilijan tehtävänä on herättää kaikkea tuota teoksissaan, edusti sitten mitä tyyliä hyvänsä

Olimme pysähtyneet lastaan polvellaan hypittävän naisen kuvan eteen.

Hän ohjasi,

– Siinä on äiti lapsi arkkityyppinen energia ja lämpö, mielestäni aivan loistava, kertova kuva, maalattu täydellisellä teknisellä osaamisella.

Olin täysin samaa mieltä.

– Todella upea, sanoin ihastelua äänessä ja otin valokuvan taulusta.

Hän jatkoi opetustaan:

– Hetkiä ei ehdi nähdä kunnolla tai ymmärtää kaikkia niihin liittyviä asioita, jollei niitä pysäytetä kuvaksi, jota voi analysoida. Kuvataiteessa se on usein monien hetkien summa, ja tauluissa näkyy usein koko kuvan tilanteeseen johtanut tapahtumahistoria monenlaisine ristiriitaisine motiiveineen, vaikka se heijastaa myös taitelijan näkemyksistä ja mielipiteistä kuvaan liittyviin asiasisältöihin.

Hän pysähtyi Edward Munchin huolimattoman näköisesti maalatun taulun eteen, jossa oli alastomia miehiä rannalla. Meni lähemmäksi ja katseli tarkasti sen kaikkia yksityiskohtia.

Tokaisin:

–  Tässä ei tapahdu juuri mitään kalut roikkuvat alakuloisesti hävinnyttä vanhan miehen potenssia. Koko taulu on kuin tuhrimalla tehty luonnos.

Hän vastasi:

– Juuri niin, alaston kuva kaikissa merkityksissään, vai mitä.

Kertoi sitten, miten Munch asetti valtavan kokoiset kankaansa ulos tontilleen ja maalasi alastomana teoksiaan. Valmistuneen työnsä hän jätti kuukausiksi sateisiin ja paisteisiin, tuulien raiskattavaksi, patinoitumaan valmiiksi, kuten hän sanoi. Vaikutelma oli hänelle tärkeämpää kuin pensselin vedon tarkkuus. Tässäkin kuvassa hän halusi kokea omaa sielullista ja ruumiillista alastomuuttaan ja väsynyttä alakuloaan, vaikka aurinko paistoi taustalla ja lapset leikkivät rantaleikkejä iloisen energisinä. Hän seisoi pitkään taulun edessä tutkien sen anatomiaa ja ehkä omaa viettistä biologiaansa.

Kuvaili miten valtavan suuri Frongneparkkenin puisto Oslossa oli annettu aikoinaan kuvanveistäjä Vigelandille kokonaan vapaaseen käyttöön sijoittaa suuria pieniä patsaitaan. Se sai kateellisen Edvard Munchin raivostumaan kokemaansa huutavaa vääryyttä kiroillen, koska piti itseään suurempana taiteilijana. Puisto oli koko loppuelämänsä kuin kaihi hänen silmässään, koska hän asui aivan puiston yläpuolella rinteessä isossa huvilassaan ja saattoi tontiltaan seurata puiston kehittymistä siksi maailman kuuluksi satojen veistosten henkiseksi monumentiksi. Puistoa kruunaa alastomilla ihmishahmoilla täytetty korkeuksiin kohoava graniitti obeliski kuin fallos. Munch rakensi lopulta korkean lankkuaidan näkymän eteen päästääkseen kateellisesta kuvotuksestaan.

Sanoin:

–  Olen käynyt Vigelandin puistossa ja samalla reissulla myös Much-museossa, mutta huvilaa en ollut nähnyt.  Silloinkin oli kylmä ja kaikki patsaat puistossa olivat upeasti kuurassa.

Seuraavan pysähdyksen kohdalla oli Helene Schjerfbeckin herkän omankuvan rajatapauksen kaltaisen kitsoisen mielen tuska katseessa. Taiteilijoilla on usein joku teema, josta ei pääse eroon ja maalaa satoja variaatioita tavallaan samasta aiheesta. Vähän samaa, kun kirjailija kirjoittaa aina samaa kirjaa, oli titteli ja näennäinen erilainen sisältö mikä hyvänsä tai muusikko jonka kaikki kappaleet kuulostavat samoilta. Helene Schjerfbeck maalasi kuvia itsestään itselleen.

Pysähdyn katselemaan toisenlaisen naisen muotokuvaa, se polttaa alastomuudellaan verkkokalvolla. Seuralaiseni ei sano mitään, vaikka siinä on kaksikymmentäluvun boheemien kaikki elementit sen ajan taiteilijaelämästä hienon ajankuvana.

Sanoin:

– Minusta se on yksi parhaista ja rehellisimmistä Akseli Gallen-Kallelan teoksista.

Olin enemmän oppaani kuin taiteen lumoissa, ja hän vaistosi sen, eikä halunnut keskustelua menneiden aikojen vapaasta seksuaalisuudesta juuri sen kuvan edessä. Ettei ruokkisi alitajuntaani väärillä odotuksilla hän  johdatti nopeasti pois toisaalle. Kätkin hymyni visusti.

Taistelevia metsoja katsellessa kerroin:

–  Isovanhempien kodissa oli ollut isoäidin serkun öljyväreillä maalaama tarkka kopio taulusta. Melkein yhtä hieno.

Hän hymyili toisen kerran.

Seuraavan taulun kohdalla hän oli taas oma itsensä ja selitti:

– Taiteen abstraktisuus ei taiteessa ole itse tarkoitus, vaan keino ilmentää komplekseja tunnetilojaan tai kertoa ajatuksiaan maailmasta. Usein ne antavat taulun katsojalle mahdollisuuden tulkita omilla mielleyhtymillään taulun sisällön.

– Miten hyvin sinä osaat analysoida teoksia, yritin ihailua äänessä.

Enkä malttanut olla lisäämättä:

– Mutta olen eniten vaikuttunut mukana kiertävästä oppaasta, joka pakottaa näkemään ja kokemaan jokaisen pensselin vedon tai taltan iskun tarkoituksena jollekin tärkeälle.

Hän punastui. ja vilkaisi vihaisesti kuin arvaten mikä mielessäni kyti, ja tyytyi sanomaan kuivasti:

– Pelkkää työtä, näin meidät koulutetaan näkemään ja kokemaan.

Korkeiden toteemipaalujen vieressä seisoi nuori nainen, jolla oli kummallisesti leikattu tukka ja housuissa samanlainen kuvio kuin toisen toteemin jaloissa. Joskus yhteensattumat ovat niin outoja, ettei niille ole järjellistä selitystä.

Siiryimme kansainväliseen osastoon johon oli saatu lainaksi useita nimekäiden eurooppalaisten taitelijoiden töitä.

Sanoin:

–  Olin odottanut eurooppalaistaiteen osaston näyttelyltä aivan muuta, provinssiin lainattuja muutamia vähäpätöisempiä töitä öljyväreillä, enimmäkseen luonnoksia ja sen sortista. Valikoima ylitti odotukset ja olikin maailmanluokan kiertävä näyttely, tunnettujen taiteilijoiden päätöitä tai niiden läheisiä versioita.

Pieni voi olla jättiläinen, paljon voi näyttää vähälläkin ja nerous on olemassa, hurraa sille! Kliseet kukistavat minut, en unohda Picasson sinisen kauden noitaa La Cèlestineä jonka sokea silmä tuijottaa selkääni ulko-ovelle asti.

Opiskelija tyttö jätti minut siihen uskaltaen halata kevyesti. Kosketus, jossa oli nuorennaisen arkaa seksuaalisuutta ja lavendelin tuoksu. En ehtinyt edes kiittää asiantuntevasta opastuksesta ja antaa aikomaani suurta seteliä, kun hän oli jo lehahtanut pois.

Ateneumin ulkopuolella viima pisteli yhä iholla, Pablo ja ruma akka olivat lopullisesti poissa päästäni seuraavaan osoitteeseen kulkiessa, lämpimään läpeen jossa on ehkä sai tilkan viinaa teehensä. Tyttöä en saanut pois mielestäni.

Illalla etsin tutun naisen luo, joka osasi antaa rakkautta välittämättä muusta, liha kysyy, liha vastaa. Tunnustukseksi hän ihmettelee nautintoaan kuin ensimäistä kertaansa, haluaa naida itseensä lapsen ja tähdet silmiinsä. Maailma tuoksuu orgasmeilta ja kuiskaan lauetessani muistamani runon:

–  ”Viimeinen kosketus kanssasi ennen maailmanloppua on ikuinen onni, valkoinen rintasi tyynynä, siemenet sisässäsi kuin kylvetty vako on uuden maailmankaikkeuden alku.”

Huoneen nurkassa pyöreällä pöydällä istui nainen polviensa päällä katse verhottuna kirjailussa kimonossaan kuin kuunnellen meitä.

Hän huokaa nykäisten sormiensa välissä rintakarvojani kipeästi:

– Minäkin rakastan sinua.

Nauroi sitten:

–  Sinä olet teatteria, ja taputtaa kämmenellään hikiseen selkääni.

Suutelee sitten omistavasti ihoani ja kieli kulkee hitaan mietteliäästi nahassani kuin lukien sen suolaisesta DNAsta todellisen laatuni. Juttelimme niitä näitä, sanat eivät olleet tärkeitä, vaan äänensävyjen hellyys. En kertonut hänelle aamupäivän vierailusta Ateneumiin, jälkikuva tytöstä oli kuin salainen haave sielussani. Hän kaivautuu tiukemmin kainaloon ja pölläyttää huokosistaan kiimansa kemikaalien hattaran tavoittamaan sieraimeni ja halusin taas. Liha kysyy ja liha vastaa.

Käynnistin uupumukseen stereoista kaukosäätimillä soittolistan ja Juice lauloi: ”Istuta vielä se omenapuu, vaikka tuli jo tukkaasi nuolee…”. Valot sammuivat ja oli musta yö.