parveke

Makuuhuoneen parvekkeelle avautuvan lasioven takana aamun ruskottava pastelli karkottaa tummanruskean hämyn ja on jatkeena eilisiä mielleyhtyminä puivalle yönunelle, josta ei halua herätä vielä kokonaan. Parvekkeella palvelee vanha sohva, johon voi siirtyä jatkamaan heräämistään, raikkaan suolalta maistuvan tuulahduksen täyttäessä keuhkot. Silmät raollaan antaa päivän syttyä mieleensä auringon myötä, joka alkaa nousunsa merestä sarastaen intensiivisen oranssina suikaleena. Paisuu sitten nopeasti kellertäväksi epämääräiseksi puoliympyräksi, kunnes rimpuilee eroon merenpinnasta ja kirkastuu kaikkiin suuntiin säteileväksi palloksi.

Perille päästyään se heijastaa merenpintaan kullanvärisen polun, jonka pieni kalastusalus ylittää vastavalossa terävänä varjona matkalla kohti sardiinimatalikkoja. Alus jättää jälkeensä viuhkamaisen aaltovanan, joka hajoaa edetessään kohti rantaa rosoiseen karikkoon, jossa pikimustat merimetsot torkkuvat vierivieressä omaa aamuaan.

Hitaasti aurinko kohoaa yhä korkeammalle, voimistuu kaiken paljastavaksi kirkkaaksi valoksi ja vedenkajastus leviää hopeanväriseksi matoksi koko horisontissa. Aurinko on alkanut jokapäiväisen kierroksensa taivaankantta pitkin idästä länteen. Horisontti kaartuu maapallon reunana, jossa sää ja valo vaihtuvat nopeasti kuin mieliala.

Näköala rannattomalle merelle on myös esteetön tähystyspaikka itseensä. Aivot opettelevat maisemasta asennetta uuteen  päivään yhdistellen aikomuksiaan suunnitelmaksi.

Alapuolellani kadulla kulkevat saavat seuralaisekseen pitkät epämääräisinä häilyvät varjot, kunnes auringon lakikorkeudessa ne kutistustuvat ja terävöityvät jokaista liikettä matkiviksi siluettikuviksi. Ne ovat kuin koirat hihnassa pääsemättä karkaamaan eroon isännästään, – edessä, takana, – missä milloinkin. Pyöräilijän varjossa jalat polkevat toisin päin kuin pyöräilijän, ohi ajaa liivijengiläinen duunatulla Harleylla, etupyörä viistojen kiiltävien pumppujousien välissä pitkällä edessään.

Suuren palmun oksien juuressa vihreät papukaijat riitelevät ja juoruilevat kovaäänisesti taukoamatta hetkeksikään. Palmun varjo on kuin joka suuntaan pörröttävä rastatta tukka.

Iso valkoinen kylmäauto ajaa varomatta kalaravintolan edestä tielle ja osuu espanjanväreissä harjoittelevaan pyöräilijään, joka lentää kaaressa katuun. Onneksi pyöräilijä virkoaa ja raahautuu pyöränsä kanssa jalkakäytävälle. Päälle ajanut auto pysähtyy hidastellen kuin päätöstään epäröiden tienlaitaan. Seuraa tunnin pituinen suukopu kuka on syyllinen. Auliita todistajia riittää, ja he ovat yhtä riitaisesti erimieltä kuin uhri ja autoilija. Kolarista on tulossa espanjalaiseen tapaan kaikkien paikallaolijoiden äänekäs suukopu ja kilpailee papukaijojen kanssa volyymissa.

Kallis kilpapyörä on pahasti solmussa, pyöräilijä hinkkaa ja pitelee olkapäätään. Poliisia ja ambulanssia ei ole hälytetty paikalle. On halvempaa autoilijalle ja tuottoisampi pyöräilijälle hoitaa asiat keskenään. Äänenvoimakkuudesta päätellen sopu on vielä kaukana, käsiä levitellään puolin ja toisin, tehdään ristinmerkkejä ja osoitellaan anovasti taivaalle. Mamma Mia, sanoisi italialainen.

Kaipa se siitä ja menen keittämään kahvia. Takaisin tulessa ovat molemmat osapuolet jo häipyneet ja näytelmän vaisuun loppuun pettynyt yleisö hajoaa vähitellen huikaten vielä kitkerimmät loppukommenttinsa olkapäänsä yli.

T-kirjaimen muotoisella aallonmurtajalla on aina ihmisiä katsomassa matalikkoa, jossa aallot menevät oudosti ristiin. Ne ikään kuin kulkevat satunnaisesti joka suuntaan ja saavat aikaan kummallisesti kuohuvan hornankattilan. Aallonmurtajan suurilla kivilohkareilla on aina iltapäivällä myös kalastajia pitkine vapoineen, vaikka ainoa saalis on tavallisesti vain rauhaisa iltapäiväpuhde omassa rauhassaan.

Myrskyisinä päivinä se on valokuvaajien suosiossa, korkealle sinkoutuvien pärskeiden pyyhkiessä aallonmurtajan ylitse. Sovitellaan itseä kännykkäkuviin myllertävää taustaan vasten. Hurjapäisimmät uskaltavat aivan meren tuntumaan ja juoksemaan pärskeiden läpi.

Iltapäivällä palaavat myös kauempaa mereltä saalistaan hakeneet alukset lokkien lauma ympärillä odottaen laivoista mereen heitettyjä kalojen sisälmyksiä. Ne eivät metelöi ruuasta kiistellessään samalla tavalla kirkuen, kuin Helsingin kauppatorin varastelevat lokit, vaan leijuvat tuulessa vaitonaisina valikoiden makupalaa. Kaikille riittää, eikä tarvitse tapella.

Aurinko hiipii huomaamattomasti kohti länttä ja vajoaa tehonsa vähitellen menettäen kaartuvan horisontin taakse. Värjää lähtiessään pilvet pastellipaletilla, sekoittaen lilaan roosaa ja vaaleansinistä. Tummuvat sitten nopeasti oranssiksi, viininpunaiseksi ja savun siniseksi, pilvet loimuavat hetken intensiivisesti, kunnes jäljellä on pelkkä punertava synkkäsävyinen kajo, joka häipyy hämärään juuri ennen ääriviivat ahmaisevaa mustaa.

Parvekkeellani on monenlaisia aamuja, päiviä, iltoja ja öitä. Auringonnousut ja laskut ovat, milloin enemmän tuota ja vähemmän tätä, päivillä ja illoilla on omat ohjelmansa. Pilvettöminä öinä kuu hohkaa kelmeää valoaan hopeisena kajona merenpintaan ja on mukava istuskella viinipullon kanssa ja vaipua johonkin mieleiseen mietteeseen. Tähtien tuikkiessa mustalla taivaalla valoa, joka on matkannut miljardeja vuosia halki avaruuden hetkeeni.  Ajatus hiipuu saumattomasti torkahdukseksi, josta alkavan yönkylmä ravistelee hereille ja saa hakeutumaan sisälle.

Viikonpäivilläkin on eronsa. Sunnuntaisin sopivien tuulien sattuessa ulapalla näkyy purjeveneitä harjoittelemassa käännöksiä, suuret etupurjeet pullistuneina hyökäten hetken eteenpäin, kunnes käännöstä tehdessään purjeet lepattavat hurjasti ja puomi kääntyy päitä hipoen rajusti toiselle laidalle. Jos purjehtija osaa asiansa hän löytää heti sivutuulta, vene kallistuu kyljelleen kiitää taas eteenpäin ja tummaväriseksi maalattu köli näkyy viiltämässä veteen uraa kuin terävä veitsi.

Isojen veneiden väleissä pikkuruisten jollien purjeet ovat kuin tuulen nappaamia vitivalkoisia muistilappusia, joita se riepottelee ilman suunnitelmaa sinne tänne.

Rannanviertä kulkevalla kävelykadullakin on pyhäisin enemmän ihmisiä. Paikalliset kulkevat perheittäin ja kokoontuvat rantaravintoloihin, jotka hiillostavat sardiineja pienissä rannalle vedetyissä veneissä, harmaan savun hajotessa tuuleen saaden ohikulkijat yskimään.

Näkymässä on vuodenajatkin, toisinaan kaikki samana päivänä. Talvisin, myrsky riipii hurjana palmujen lehvistöjä, aallot nousevat yli korkeiden satamamuurien valkoisena pärskeenä, ikkunanraot ulvovat kuin pillien taukoamaton vihellys. Vesi piiskaa ympäristöä isoina pisaroina saaden tiet tulvimaan jokina kellareihin. Tienvierustan puita katuu autojen päälle ja ilmassa lentää palmujen kuivia oksia, joiden suipot lehdet ovat kuin teräviä veitsiä. Sitten äkisti myräkkä on ohi, aurinko paistaa pilvienraosta ja piirtää sateenkaaren merkiksi välirauhasta. Näin mennään nuttua jatkuvasti vaihtaen ja viikosta toiseen muutosten jumalaista näytelmää katsellen.

Pidän eniten myrskystä ja suurista aalloista.

Katselen allani parvekkeelta hurjapäisiä lautailijoita, jotka etsivät sateen tauottua suurinta aaltoa. Kokemattomimmat kirmaavat kuitenkin malttamattomasti ensimmäisen huolivan matkaan, joka hiipuu alkuunsa ja palaavat pettyneinä takaisin passiinsa. Sillä välin isoin aalto ehti jo mennä, eikä osu koskaan kohdalle. Ehkä se on vain unelma, jota ei halua saavuttaa, koska mitä sitten.

Kaukana ulapalla kiipeää iso konttilaiva maapallon kaarta harmaana suttuisena siluettina, vähän lähempänä rantaa kulkee sitä läheltä kiikaroiva sota-alus. Afrikka on lähellä ja öisin horisontissa kiertelevät valopisteet ovat drooneja, jotka vahtivat salakuljetusreittejä.

Kaikkein kylmimpinä aamuina on talvella ympäröivillä vuorilla lunta ja rannoilla sataa rakeita. Silloin saa sää viihtymään enimmäkseen sisällä, mutta en malta pysyä pois kauaakaan parvekkeelta, teen nopean kierroksen vilkaisten merelle ja rauhoitun takaisin kirjaani.

Vasta pääsiäisviikolla alkaa kesä ja rannat alkavat elää, kuuma häätää etsimään varjoa. Rannalla kylmään veteen kirmaavien kakaroiden kirkaisut sekoittuvat papukaijojen alituiseen lörpötykseen.

Vihdoin voin raahata kookkaan läppärini ulos ja kirjoittaa vaikutelmani kaiken keskellä suoraan koneeseen kuin pullottaen tunnelmaani. Pelkään vain, että juon taas liikaa viiniä ja orastanut luovuus muuttuu epämääräiseksi tokkuraksi, ja teksti ilmaisuksi, joka muuttuu huomenna luettuna alakuloiseksi osaamistaan epäileväksi häpeäksi. Pahinta, jos olen ehtinyt laittaa sen blogiini ja joku on lukenut sen. Lukijansa voi menettää vain kerran.

Eläkeläisellä on ehkä paljon aikaa päivässään, mutta ei elämässään. Joutavuus nakertaa turhanpäiväisyyksillään aikaani loppuun. Yhtälö, jossa hyödyllisyys ja saavutukset jaetaan eletyillä päivillä kutistaa lopputulosta desinmaali kerrallaan kohti nollaa.

Katolla pesivä tornihaukka syöksyy äkisti parvekkeen ohitse kohti talon edessä olevaa tyhjää tonttia, jossa aina aamuisin on papukaijoja ja muita pikkulintuja noukkimassa yönkosteudessa pintaan nousseita matoja. Hetkessä se onnistuu nappaamaan varomattoman linnunpoikasen, tai jäteitä tonkineen rotan ja raahaa sen sitten naapuritalon räystäälle. Saa seurakseen osaansa vaativan nälkäisen naaraan, varmaan pesuekin jossakin lähellä, jolle nokat repivät sopivan kokoisia makupaloja vietäväksi nälkäisiin kitoihin.

Kyttään pitkään kameralla petoeläintä, joka ohi kiitäessään katsoo kopean näköisenä puuhailuani. Se on liian nopea ehtiäkseni zoomaamaan sen tarkaksi tai sommitellakseni sitä taustaan, ja otan kuvani sinnepäin, ja ehkä joku otos osuu kohteeseen. Tarkistan ja totean pettyneenä, että lähes kaikki kuvat haukasta ovat epätarkkoja, haaleita haamuja. Kyllästyn yrittämään,  kyllästyn häviämään joka kerta.  Lokki leijuu ohitse, kuin poseeraten, mutta  se on pelkkä lokki.

Ryhdyn jatkamaan keskeneräistä scifi-kertomusta, jota inhoan koko sydämestäni, koska siinä ei mikään ole totta. Sen herättämät mielleyhtymät poukkoilevat kuin vapaat atomit kiinnittyen epämääräisiin merkityksiin tai ei mihinkään. Luen, koska olen maksanut siitä.

Jos osaisin, kirjoittaisin jotakin itse, keksisin näkymääni dramaattisia juonia tai romanttisia haaveita, sovittelisin naamiaisvaatekertoja todellisuuteni ylle. Hautaisin murheitani, peittelisin ilojani, kätkisin onneni kateelliselta maailmalta. Unelmatkaan eivät ole totta, mutta ulappa on armollinen ystävä, joka ei juoruile. Lieneekö missään enemmän yksityisyyttä kuin ylimmän kerroksen parvekkeella, ja vähemmän valhetta kuin rannattomassa meressä. Kaikkea en kerro sillekään.

Koukkunokka haukka liipaisee taas ohitse, eikä lasi viiniä ole huono ajatus tähän hyytyneeseen tilanteeseen. Eläkeläisenä on pakko temppuilla kaikenlaista, että elämä olisi mielekästä ja kirjoitan blogiini sen minkä näen.

Laiva, joka mainostaa delfiinisafaria kiiruhtaa hitaasti kohti Benalmadenaa, ja se on aivan täynnä. Huijausta illuusiolla sekin, koska vain harvoin delfiinit osuvat sen reitille. Ehkä se vie delfiiniakvaarioon, sillä muuten se on heikoilla lupauksissaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s