Sevillan Plaza de España oli miltei tyhjillään, vossikka kiertää suurta suihkulähdettä ja tunnelma näkymässä on kuin 1800 luvun tauluissa. Vain muutama turistiryhmä kiertelee oppaidensa perässä ihaillen aukeaa kiertävän kanavan siltakaarien posliinipintaisia keramiikkapylväitä ja kaiteita. Torin lyhtypylväissä ja seinien kuvioissa toistuvat samat perinteiset värit ja taidokkaat kuviot.
Aukealla, kanavan laidassa tanssii kaunis mustalaisneito Flamencoa, punainen liehuva helmainen hame monine päällekkäisine poimuineen, jota nostellessa se on kuin loimuava lieska esiin vilahtelevien säärien päällä, lanteilla on oranssihapsuinen, kukkakuvioinen huivi ja pikimustassa tukassa on iso ruusu.
Näky on lumoavan kaunis ja naisen jokainen liike on kuin osa ikiaikaista ympäristöä. Tanssissa on sielua ja intohimoa, lempeä ja hyväilyä, mustasukkaisuutta ja kohtalonomaista viettien kutsua. Pehmeästi taipuilevan nuoren naisen ruumis hypnotisoi katsojansa sen liikeiden rytmiseen transsiin flamencokitaran kertoessa taustalla ikivanhaa kertomusta miehestä ja naisesta.
Kitaraa soittava mies parahtaa karheana tuskaisesti. Tanssiin tulee uusia vivahteita. Lemmenleikin kiusoitteleva, suloisesti kutsuva haaste on nyt intohimoista naisen vaikerrusta, jota kahlitsevat isän kiellot ja äidin varoitukset. Naisen lanteet parittelevat untaan, mieli on antautunut uhraamaan kaiken, karkaamaan mustaan yöhön isänkotinsa hyljäten.
Laulussa on monta säettä ja rakkaudessa onni on hetkellinen ja häilyvä, pieninkin hiekansiru hankaa tanssivissa kengissä ja mustasukkaisuus on kaipuuseen kudottu mustaraita.
Lipevistä laulun lupauksista herää epäily, naisen kädet torjuvat, luuletko, että olen halpa lutka, jonka saa itselleen joikumalla kuin kiimainen kissa. Mene polvillesi houkka, ole pölyä jaloissani ja hajoa maaksi, lupaa taivas ja ikuisuus, niin ehkä saat minut mukaasi.
Naisen kengänkorot takovat hurjina kivetykselle asettua levyä rytmisesti ja tempovaihtelut ovat kuin vihaista puhetta. Tanssin alun suloisesta neidosta on tullut temperamentissaan palava mustalaisnainen, jolla on ylpeys ja oma tahto, aseina leppymätön viha ja veitsi huivin alla. Mustasukkaisuus leimahtelee kuin vihansalama hameen helmojen liikkeissä, epäilys on käärme, joka kiemurtelee tanssivassa ruumiissa.
Kitara tyynnyttelee, mairittelee, valehtelee ja lupaa. Laulajan ääni särähtää rikki ja sen epätoivo on syvä kaivo, johon hukkua.
Lopulta neito leppyy, äsken syytöksiä takoneet jalat pysähtyvät hetkeksi paikoilleen ja voittajan hymy kirkastaa kasvot, mutta käsi haluaa vielä lupauksille katetta ja ojentaa sormen kuin ottaakseen vastaan sormuksen.
Sitten esitys on ohi. Paikalle osunut turistilauma on kuin kaakattava flamingolauma, ja lumous särkyy, on aika kaivaa kolikko kukkarosta ja laittaa se punaruutuiselle liinalle.
Markku Lindroos Novellit 