aaltop1

Andalusian aurinkorannikolla tulee tavallisestakin miehestä helposti partaansa ja hattuansa varjeleva originelli, joka harvakseen astelee pitkin rantaviivaa, noukkii välillä jonkun aallon rannalle heittämän simpukankuoren, tarkastelee hetken ja heittää sen takaisin hiekkaan, ottaa vierestä lituskan kiven, punnitsee tarkkaan ja linkoaa sen hyppelemään pitkin vedenpintaa.

Runoilijaa hänestä tuskin tulee, muuten vain mietiskelee aikansa iloksi kaikenlaista mihin aiemmin ei ollut aikaa tai ymmärrystä.

Jokaisella on mielipaikkansa, jossa levähtää vaelluksillaan, joku seinusta tai penkki johon aurinko osuu keväällä ja varjo syksyllä. Paikka, josta näkee merelle ja haistaa suolan. Siihen on hyvä toisinaan nukahtaa unisen ajatuksensa jatkeeksi.

Minulla on penkkini ja seinustani lainelautailevien rantapummien hienohiekkaisessa poukamassa, johon suurimmat aallot syntyvät jonkun merenpohjan muodon nostamana. Paikaltani on mukava seurata lautailijoita, kun meri on hurjana.

Kauempana minulla on tuulinen rantakaista piilossa terävien rosokallioiden välissä, ja jonne on kiivettävä henkensä kaupalla, varovasti jalkansa tarkasti asettamalla juuri oikeisiin kallion ulkonemiin yltääkseen seuraavaan. Reitin osaavalle se on kuin saavuttamattomaan maastoon kätketty polku. Naapurina on luoto, jossa merimetsot kuivattelevat siipiään levittäen ne kohti tuulta. Seisovat tuntikausia liikahtamatta paikallaan, sitten levähtävät lentoon ja pysyvät poissa päiväkausia. Istuimena minulla on meren rannalle heittämä käyrä, sileäksi hioutunut ajopuu, jossa on hyvä istuskella, näköalana tyhjä horisontti ei minnekään ja kaikkeen, tyhjä aaltoileva meri ilman vastarantaa, johon voi hukuttaa mietteensä yhden kerrallaan.

Luin jostakin, että Välimeressä Gibraltarin salmessa tuntumassa Euroopan ja Afrikan välissä vierailee joskus valaita, mutta ne eivät ole osuneet koskaan passiini, muutama delfiini silloin tällöin saattaa vierailla näkymässä selkäevien kiiltäessä auringossa. Joku harva kalastusalus tai purjevene on ainoa saalis tuntikausien tiirailusta saaden miettimään minkälaista olisi olla mukana.

Ikävystymistä vastustavat korvissani kännykästä musiikkia pursuavat luurit kuin mielihyvän runsaudensarvi, ja soittolistana on kaikki tallennettu musiikki sattumanvaraisessa järjestyksessä. Beethovenin viulukonsertto uinuttaa horrokseen, soittolista vaihtaa kysymättä ”Lännen Jukkaan”, hoitelemaan lännenruusut banjon kilkutuksen säestyksellä, orastaneen unenikin hetkeksi, Johanna Raunio vaihtaa ensin lakanat ja antaa sitten Billie Holidayn saada lopulta otteen unestani ”Sumertimen” valuessa heroiinista laiskana soundina uneen hiipuvaan sieluuni. Saa nähdä mihin herään.

Tänään ulappa ei huoli tuumailuani, vaan näyttää voimaansa ja pakottaa seuraamaan oman etuni takia mitä horisontissa tapahtuu ja vain vaivoin vältän ison aallon pyyhkäisemästä kuohuvaan mereen, kiipeämällä nopeasti ylemmäksi rosoiselle kalliokielekkeelle. En malta lähteä, vaikka oikukkaat tuulenpuuskat saavat palelemaan. Aallot pärskyvät korkealle osuessaan rantakallioiden etuvartioon.

Seurailen, miten kauempana merellä venettä vellottavat isot aallot nielaisevat tasaisin välein vastaan taistelevan purjeveneen, joka mastot kallellaan ja pienin purjein etsii reittiä hätäsatamaan. Apumoottorit ulvahtavat, kun aallon huipulle päästessään sen potkuri jää hetkeksi tyhjänpäälle.

Miehiä etsimässä vaaraa joutilaisuudessaan kokeakseen säilymisviettien antamaa intensiivistä elämäntunnetta, joka on vahvimmillaan äkillisen kuolemanuhan lähellä. Simulaatio elämän selviytymistaistelusta. Äsken he viilettivät purjeet pullollaan kohti Afrikkaa luovien, kaksi veneenpituutta eteenpäin, yhden taaksepäin, kunnes antoivat periksi myrskytuulelle ja veivasivat kaikkensa ponnistaen purjeet alas.

Lähempänä rantaa taistelee pikkuruinen kalastusvene fosforinvärisissä pärskeissä turvaan iso lokkiparvi perässään, ja kyntää aalloissa saaliista raskaana kohti satamaa.

Isojen aaltojen päivinä kannan aina mukanani kameraa koska meri on aina erilainen ja petomaisen arvaamaton. Yritän vangita luonnonvoimia tarkoiksi muistikuviksi, koska kuvittelen luonnon kertovan tahattomasti itsestään paljastavasti uhotessaan voimillaan. Tänään meri on hurjempi kuin koskaan ja hetkestä toiseen täysin erilainen tuulenpuuskien repiessä huippuja risaisiksi vaahtopäiksi ja aallon rojahtaessa alas vaahtorihmat roikkuen.

Tutkin aaltojen välejä ja yritän löytää niistä rytmin osuakseni kameralla niiden dramaattisimmilla hetkillä, mutta ne vyöryvät arvaamattomasti ja huiput ilmestyvät aina eri paikkaan mihin niitä odotin. Joskus on miltei tyyntä pitkän tovin, ja sitten äkkiä kuin tyhjästä nousee vesi suureksi kaareksi ja romahtaa paukahtaen alas. Annan periksi, juomavesi on loppu, ja ilman sitä olen hukassa, jos alkaa närästämään.

Kipuan rinnettä ilkeän tuulenpuuskan yrittäessä yllättää, mutta otteeni pitää kallionsyrjässä ja kuin kostoksi se ylhäälle päästyäni varastaa hattuni, mutta se lennähtää oikeaan suuntaan, odottaa kiltisti rantatien pientareella, kunnes saavutan sen ja painan sen tiukasti takaisin päähäni. Selvisimme molemmat.

Vielä on valoakin ja viivästelen matkanvarren rannoilla yhä etsien sitä parasta otosta.

Eniten minua kiinnostaa kuvata aaltojen murtuessa rantaan ja veden ottaessa erilaisia värejä ympäristöstään. Hiekanruskeaa, turkooseja raitoja, harmaanvihertävää kallionväriä, valkoista vaahtoa ja intensiivisen sinistä kauempana merellä. Eläviä tauluja, jotka saavat katsellessa sielullisia merkityksiä peilaten perusmielentilojani ja antavat olemisenviettien suolan ja makean maun suuhuni.

Valokuvaamisessa vaativissa kohteissa tulee oman osaamisen rajat nopeasti vastaan, ja jos on vain yksi tai muutama otos yrittää onneaan, niin melkein aina epäonnistuu.

Kotimatkalla yritän vangita pelkäämättömiä surffaajia, jotka suuret aallot ovat houkutelleet lahdenpoukamaan. Aallot taipuvat osuessaan rantahiekkaan vastavalon saadessa ne hohkaamaan hopeaa ennen kuin ne hajoavat valkoiseksi vaahdoksi ja kaatavat niillä ratsastaneet lautailijat. Olen onnekas otokseni laukaisuhetkessä, ja surfaajien avulla saan esille maininkien koon. Koen onnistumista, ja yrittämiseni laukeaa tyytyväiseksi iloksi. Sellaisesta saa ravintoa jaksamaan seuraavaan päivään.

Muutama kuva vielä. Jotkut lautailijat tippuvat mereen pääsemättä alkua pitemmälle ja vellovat meren mukana mustina poijuina odottamassa seuraavaa aaltoa, joka huolisi mukaansa.

Hattuuni on repeytynyt reikä ja se on alkanut rispaantua tuulessa kuin korjatakseen puutetta ulkonäössäni vähemmän välittäväksi. Alan muistuttaa rantapummiksi sopeutunutta originellia, jolle vain oma rauha merkitsee jotakin.

Meri ryöpsähtää ja näyttää kokonsa isoa tornitaloa vasten ja saan viimeisen valokuvani tältä päivältä. Huomenna on jo ehkä toisin, meri on varmaan rauennut aloilleen ja teen jotakin muuta. Vietän joutilasta vaistonvaraista elämää, ehkä kirjoitan äsken koetun muistiin albumien kuvieni väleihin.

Aloittaisinko näin: Leutoina päivinä makaan kallioiden välissä rantahiekassa, aallot vyöryvät tuulettomina vuorina kohti rantaviivaa, jossa ne lopulta hajoavat vaahdoksi kastelemaan kantapääni.

Kuvittelen, miten aalto oli aluksi vain hentoinen henkäys Afrikan savannilla, kylmän yön kohdatessa auringosta lämpiävän päivän. Perhosensiivenisku, joka sai ilman liikkeeseen, kasvanut sitten kaltaistensa kanssa ilmavirraksi, joka on kiitänyt yli autiomaan imien siitä kuumana paikallaan tanssineen energian matkaansa. Kasvattanut häntäänsä ja hartioitaan, pullistanut rintaansa puhallukseen. Lopulta se tuimana tuulena on kohdannut meren, joka imaisi sen selkäänsä päivien pituisena käärmeenä kiemurtelemaan sen nahkassa toisiaan takaa-ajavina aaltoina, kunnes saavuttaa vastakkaisen rannikon.

Otan vastaan savannin perhosensiipien hennon hipaisun yhtä kevyenä, kuin se oli lähetettykin. Matkallaan kasvaessaan myrskyksi, se olisi kyennyt upottamaan isoimmankin laivan, joka ei olisi väistynyt sen tieltä. Nyt se karjaisee vielä kerran ulapalla ja nöyristyy vaahto suupielissään voittajalleen, maalle, joka ei sitä huoli syliinsä vaan tyrkkää sen takaisin vastaanottamaan veljeään.

Huomenna on ehkä  jäljellä enää vain leuto tuulenhenkäys, ja on mukavampi käyskellä kapealla rantakaistalla, jossa on valkoisia kiviä. Vihreä levä on liimautunut hapsottavaksi parraksi ja niiden väleissä on märkää hiekkaa. Siinä on mukava istuskella laakealla kivellä jalat vedessä ja oleskella vaan. Välillä tarkistaa kivienvälit meren tuomista simpukoista, joista ehkä joku kelpaa entisten joukkoon kaapinpäälle.

– Niitä on jo liian monta, sanoo vaimoni, eikä ymmärrä, että jokaisessa niissä on  hetken mietteet mukana.

Niitä kosketellessa muistaa ehkä vielä tuulen puuskahduksen, suolanhajun, varpaita huuhdelleen meren, päivän sen hiipiessä pastellinrusko viittanaan piiloon etelän mustaan yöhön odottamaan aamua.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s