Wien

Ohittavien parivaljakoiden kavioiden kopina katukiveyksellä kuulosti kuin innottomat aplodit, sieraimet levisivät nuuhkimaan väkevää hevosenlemua. Kahvilassa ikkunan takana miehet avaavat päiväänsä, kuten jokainen arkiaamu. Kananmunaa kolmella eritavalla, rapeaksi paahdettua leipää ja kannu kahvia.  Vaihdetaan aamuiset mielialat politiikasta ja bisneksestä  Päivälehdet roikkuvat telineessä keppiin kiinnitettynä tuoreet uutiset painomusteelle haisten, on wieniläinen aamu. 

Oopperan liepeillä kultakoristeisissa punaisissa hännystakeissa ja mozart peruukki päässään kaupustelevat musiikinopiskelija nuorukaiset pääsylippuja tunnin välein toistuvaan Mozart minikonserttiin. Esiintyvät ehkä itsekin. Lipun ostavat saavat kaupanpäällisenä mozart-kuulan.

Kaupungin menneet aikajaksot ovat ikään kuin siroteltu katukuvaan historiallisesti merkittävien tapahtumien paikoille. Näyttävillä maksullisilla jipoilla ne saadaan elämään entisyyttään ja ikivanhassa oopperassa kaikuvat samat sävelet kuin sen alkuaikoina.

Vastaan tulee laiha nuorityttö jonka kasvot ovat jatkuvasti kireät ja vääntyneet, kirkaisee lyhyin välein tuskaisesti ja mumisee sitten jotakin käsittämätöntä. Ääni on karhean ontto ja sieluton. Kohdalle osuessa tyttö työntää lappusen käteen ja kirkaisee taas. Lapussa on mainos teatteriesitykseen ”Freudin vastaanotto”.

Oikea Freudin vastaanotto plyysisohvien huoneistossa on kotimuseo, naulakossa on yhä hänen lierihattunsa jossa on iso rusetti, lasivitriinissä lojuu kirje Einsteinilta.

Vastaanoton rappukäytävän ikkunoissa on harmaita lasin pintaan karheutettuja antiikin naishahmoja,  mieleen painuvimpana  jousella metsäsästävä nainen saaliinaan iso lintu.

Kaikialla Wienissä on kuolleiden suurmiesten kaikuja ja sukujen varjoja. Yksi kirotumpi kuin kukaan. Musiikki leijuu kaupungin henkenä ja sieluna siellä eläneiden lukuisten säveltäjien jäämistönä, kuin geneettisenä perintönä siirtyen ihmisalkioihin lukemattomien valsahtavien tanssiaisten seurauksena.

Musiikki on Wienissä kaikkialla. Läheisessä Mozart puistossa kullatun säveltäjäpatsaan jalustalla istuu  aasialainen mustiin pukeutunut nainen silmät ummessa soittaen viulua filmausryhmälle. Läheisellä penkillä hieroo resuinen taiteilija kauppaa kaupunkia kuvaavista vesivärimaalauksistaan vilkaisemattakaan patsaalle. Tottunut tällaiseen.

Kaupunki vaeluksella taide- ja kulttuurimuseo on hyvä vaihtoehto pysähtyä ja syventää historiallista kiinnostustaan tulematta petetyksi.

Museo on kuin suuri palatsi, jonka prameat patsaiden koristamat marmoriportaikot vievät kerroksesta toiseen. Tasanteilta lähtee käytäviä eri osastoihin ja rakennuksen keskellä on parvekkeiden ympäröivä avoin tila josta näkee alakerroksen upeaan viihtyisään ravintolaan. Rakennuksessa on upeita yksityiskohtia loputtomiin.

Kiinnostavaa kierrellä osastolta toiselle monenlaisten  taide-esineiden keskellä, ällistyä keisarien ruokapöydän kattamiseen käytetyistä miehenkorkuisista kultapysteistä ja pöydänkokoisista kristallivadeista, esineistä joiden vuoksi on parkittu useamman kuin yhden kisällin selkänahka mestariensa kurissa. Alituisten keisarillisten pitojen ja loistokkaiden puitteiden maksumiehinä lienee ollut sorron ja alituisten sotien ikeessä sinnittellyt köyhä kansa.

On kuitenkin pakko ihailla ylimaallisen upeaa ja ainutlaatuista käsityöläisten ja taiteilijoiden työnjälkeä näissä jumalten sijaisiksi voideltujen keisarien keräämissä esineissä, ja

taatusti kaikki mikä kiiltää keltaisena on kultaa.

Kaiken  vastaanottokyvyn ahmineen ylettömän loiston jälkeen taidesalien loputtomat taulujonot ja mukavat sohvat saivat torkahtamaan hetkeksi.

Kaunis  salivahti varovasti ravistelee hereille. Vihertävät silmät hymyilevät kysyy olinko jo nähnyt Rubensin Medusan. Osoitti salin oviaukon toisella puolella näkyvää taulua ja kertoi miten sen kuvaaman Medusan veri on joko kuolettavaa myrkkyä tai herättää kuolleet eloon. Sanoin, hyvin meni, elossa ollaan, ja virnistin.  Tiesitkö, että Medusan käärmeiksi muuttuneet hiukset ovat mustasukkaisen Jumalan kosto.

Katselin naista ja ajattelin, että hänen suonissaan virtasi varmasti medusanverta, joka joko saattaisi hautaan tai herättäisi eloon. Sielukas nainen joka tekisi jumalatkin mustasukkaisiksi. Hymyilin kohteliaasti nyökkäillen sanomatta enempää, kiitin,  kömmin ylös sohvasta, seuraan hetken  miten nainen jäljentää pikkutarkasti kuuluisaa talvimaisemaa apunaan telineeseen kiinnitetty keppi ja kävelen sitten pois.

Keisarien kalleuksista kullanhohtoisina säihkyvien salien ja taide osaston loputtomien taulujen jälkeen etsiydyin muinaishistorialliseen siipeen ja kuljeskelin kivikauden ja etruskienajan kautta egyptiläiseen kokoelmaan, josta Mika Waltari oli kai löytänyt Sinuhensa. Pitkä rivi muumioita seinän vierustalla kertoo hautarauhan päättyneen museossa seisoskeluun satunnaisten ihmisten toljoteteltavaksi. Parempi ehkä näin kuin tuhkana jonkun jälkeläisensä takanreunalla tai levitettynä taivaantuuliin, olla ikään kuin yhä olemassa.

Torkahduksen jälkeen olin piristynyt kohtaamaan muinaisen ja vaeltelemaan faaraoiden Egyptiin. Kummastutti ettei näin ainutlaatuisessa paikassa ollut tungosta ja rauhassa sai kuvitella itsensä kolmetuhattavuotta taaksepäin etsimään Déjà vu:ta, hieroglyfien kuvakieltä arvailevasti tavaillen.

Tauluosaston äskeinen vihreäsilmäinen medusa opas oli nyt täälläkin, sanoi kiertelevänsä salista toiseen valvoen, että vartiointi oli kunnossa, samalla toimien toisinaan oppaana koska tiesi useimpien esineiden historiasta jotakin.

Egyptiläinen Sali oli hänen suosikkinsa, koska sen arkuissaan makaavat muumiot olivat joskus eläneitä ihmisiä ja saavat monen kävijän mielikuvituksen liikkeelle.

‒ Ihmiset keksivät täällä kaikenlaista, avaruudesta tulleista pyramideja rakentaneista muukalaisista ja muusta kummallisesta. Uskovat tosissaan sellaiseen. Se on jotenkin kiehtovaa.

Moni kuvittelee muumioille sielun tai niihin liittyvän kirouksen, tai uskovat jopa itse olevansa ruumiina sarkogfagissa, syntyneet uudelleen omassa ajassamme sukupolvien läpi eri hahmoissa vaeltaeena sieluna, ja ovat nyt tervehtimässä entistä rakasta majaansa josta kaikki alkoi.

Kauniisti maalattua sarkofagia katsoessaan muistavat ikivanhan sielunsa nuoruuden haikeuden, ilon ja surun. Käyvät usein museossa ja lörpöttelevät arkulle elämästään ja toisinaan itkevät tietämättä aina järkevää syytä.

‒ Eräs heistä kertoi, että vaikka kaikki on hyvin kummallista, niin yhteys muumioon on samalla hyvin todentuntuinen. Hän näkee myös tässä salissa museossa vierailevilla ihmisillä eriväreistä koostuvan auran, joka on kuin huntu kehon ympärillä. Sitä katsomalla hän ikään kuin ymmärtää ihmisen luonteeseen kuuluvan perimän syvimmät motiivit.

Hän sanoi, aura ei valehtele ihmisen suulla omaksi edukseen vaan on armottomasti totta kuin geenikartta ja jokaisella sen vivahteella on persoonakohtainen merkityksensä. Arveli, että vain tässä huoneessa esiin tuleva kyky johtuu huoneessa olevista hengistä ja ne ikään kuin generoivat ihmissielujen eri aikoina kertyneet kerrokset esiin ruumista ympäröiviksi auroiksi.

Vuosituhansien saatossa useasti eläneitä ihmisiä. Vaistoihin tunkeutuva auratietoisuus on joskus rankaa koska siihen liittyy myös samaistumista, eikä se ole kuin harvoin miellyttävää nuorien turmeluttomien sielujen kohdalla, joille ei ole vielä ehtinyt sattua kaikenlaista pahaa.

Sanoi tietävänsä, että tällaiset ajatukset ovat aivan hulluja. Museon ulkopuolella hän elää aivan normaalisti perheensä kanssa, on hyvin koulutettu ja toimi korkeassa virassa, eikä ajattele näitä kummallisuuksia lainkaan. Saati näe auroja. Se kyky syttyy vain tässä muumioiden vahtimassa huoneessa. Epäilee sen  liittyvän nuoruutensa kiihkeään Jungilaisuuteen kollektiivisine arkkityyppineen ja evoluution peittämiin vaistoihin, jotka aktivoituvat tajunnan yritäessä parsia aikakausien kuilua yhteen museossa. Voisin tietysti vältellä museota ja pysyä pois Egyptin osastolta, mutta kun elämänvaistoni alkavat haaleta paisuu outo sisäinen pakko tulla hetkeksi sen luokse, vartti tai kaksi riittää. Se ei ole pelkkä piintynyt tapa vaan jotakin konkreettisempaa ja koen saavani vierailustani voimaa, joka ei hellitä poistuttuani. Aivan kuin olisin hengittänyt jotakin eliksiiriä.

‒ Aika hurjaa, komppasin.

‒ Miellyttävä nainen. Tällaisia kertomuksia on monia ja olin kauan itsekin utelias niistä suunnitellen jopa tehdä väitöksen kertomusten tiimoilta, mutta huomasin nopeasti, että nämä tapaukset kuuluivat paremminkin psykiatrien kuin historioitsijan alaan. Kirjasin kuitenkin ylös mielenkiintoisimmat tapaukset.

‒ Yksi vakituista kävijöistä valitti, että oli hyvin rankaa toisinaan kuulla päässään muumion kertovan hirveitä asioita maailmasta, jota ei tuntenut lainkaan. Orjista, sodista, murhista, juonitteluista, onnettomasta rakkaudesta ja ilkeästä äitipuolesta. Sellaiset asiat ahdistavat, mutta hän ei voi pysyä poissa koska haluaa auttaa nuorena kuolleen sielua ahdingostaan. Sanoi, sarkofagi on julma vankila, josta sielu ei voi karata etsimään uutta ruumista.  Kertoi pysyvänsä viikkoja poissa museosta, mutta palaa aina lopulta takaisin muumion kanssa päänsisäisesti lörpötteleviin rutiineihin, ja pyytää muumiota kertomaan lisää arkipäiväisiä asioitaan. Hymähtää toisinaan käytävällä tavatessa, että taas on hulluus vallallaan.

Pyöritin päätäni ja hän jatkoi,

‒ Eräs nuori tyttö jopa kuljettaa mielessään muumiota päiväkausia kaupungilla ja kertoo kuljeskelevansa sen kanssa kuin käsi kädessä lörpöttelevät teinitytöt pitkin katuja. Jakavat myös tyttöjen välisiä intiimejä salaisuuksia. Äkisti muumio saattaa kuiskata jonkun kadulla ohittamamme ihmisen kohdalla ”hän oli henkivartijani, kun olin pienilapsi” tai ”tuo nainen myrkytti miehensä nuoren rakastajansa takia”.

Huokaisi ja jatkoi,

‒  Monet naiset ovat ilmeisen psykoottisia ja ruokkineet kai pakkomielteistä mielikuvitustaan kioskikirjallisuudella kaikkine pahansuopine juonitteluineen ja romanttisine hömpötyksineen. Rakentaneet muumion ympärille aistillisen hulluudenpesän, johon käpertyä piiloon traumojaan. Ei aivan pelkkää neuroottista hiuksien sormen ympärille kietomista. Tiedä mitä joku vielä tekee komentelevia ääniä ja näkyjä päässään.

Myötäilin,

‒ Kaikenlaista hullua tapahtuu nykyään, media täynnä yllyttäviä esikuvia ties millaisiin tekoihin.

‒ Keskustelimme museon johdon kanssa vakavasti, että olisiko aihetta palkata psykologi avuksi tällaisille tapauksille. Arvelimme olevamme ainakin välillisesti vastuussa, mutta eihän siitä mitään tullut, vaikka meille olisi riittänyt viimeisenvuosikurssin opiskelijakin.

Katsoin upeaa sarkofagia tuntematta mitään erityistä, se oli kuin taideteos, jonka sisälle oli kätketty palsamoitu nuoren naisen ruumis vuosituhansia sitten. Torjuin elämän ja kuoleman syvimmät kysymykset ja esineistin muumion yhdeksi museoiduksi muinaismuistoksi salin pujopartaisten ja hörökorvaisten  faaraoiden kanssa.

‒ Sanoin,  onhan se kaunis arkku ja jotenkin elävästi tietoisuutta koskettava, mutta minulla ei ole antenneja tuonpuoleiseen, enkä koe minkäänlaista henkilökohtaista yhteyttä siihen. Ymmärrän toki, että täällä on varmaan jokaisella yövahdillakin oma suosikki kummistus. Entä tuo sitten ja osoitin toista vitriiniä, jossa makasi nenätön muumio rikoutuneessa sarkofagissa. Eikö tuo herätä kenessäkään mitään.

Hän hymyili utuista hymyään valojen loihtiessa auramaisen kehän hänen ympärilleen, kohotti kättänsä hyvästiksi ja sanoi,

‒ On mentävä.  Tule toki huomennakin, jos olet jo koukussa tänne. Ehkä sinua kiehtoo myös oma suosikkini Etruski prinsessa, jolla on kultainen nenäproteesi.

Nauroimme molemmat.

Hän oli hyvin kaunis, hyvin sielukas, hyvin nuori, hyvin haluttava ja tarpeeksi vanha, ettei seuranpitomme aiheuttaisi yleistä pahennusta, oli se minkä laatuista hyvänsä.

‒ Ehkä tulenkin. Sielujen deittipaikka.

Häpesin samalla taka-ajatuksiani ja tiesin etten tulisi.

Ilta jo hämärtää ja pramean alakerran kahvilan  Sacherkakku muunnos saa jäädä. Ulospäästyä vaikutelmien luomien, aikojen halki seikkailevien mielleyhtymien rasittamana tuskin huomaa ohi ajavan täysin valkoisen valjakon, jota knallipäinen kuski hoputtaa valjaita hevosten kylkiin läiskien. Vaunuissa istuu kaksi naista kuin keisarin aikaista ruhtinatarta, aivan kuin museokäynti olisi kuljettanut toiseen aikaan ja jättänyt sinne.

Kohta on jo pimeää, raatihuoneen torniin syttyvät valot, hotellihuoneessa sade ropisee kaltevaan kattoikkunaan, vesinoro muuttuu roikkuviksi tipoiksi räystääseen. Ilta tummuu taivaanrannassa mustaksi yöksi, valve uneksi jossa muumio kuiskaa korvaan hellän sanan, vai oliko se kertomuksillaan lumonnut museo-opas.