Luento

1. Luku  

Avoimen yliopiston luentosali on puolityhjä keski-iän ylittäneiden vakavailmeisten miesten ja naisten istuessa hajallaan toisistaan. Se haisi vanhalle puulle kuin ikivanha kirkko. Kuluneiden penkkien puunoksat ja juonteet ovat tulleet esiin maalin alta, silti niiden pinta on lämmin ja sileänliukas. Pinta, jota vaistomaisesti silittää. Pulpettirivit kohoavat viistosti isoina harppauksina kohti takaseinää ja kaartuvat puoliympyräksi tuoden laitimmaiset kuulijat lähemmäksi puhujakoroketta.

Pulpetin kansiin on kaiverrettu nimiä vuosilukuineen ja siellä täällä on selkänojaan kiinnitetty jollekin penkkiä kuluttaneelle suurmiehelle messinkikyltti. Ehkä joku nytkin paikalla olevista istuu opiskeluaikojensa mielipaikallaan ja koskettelee sormellaan vuosikymmeniä sitten kaivertamaansa nimeä ikävän kaivaessa madonreikää menneisiin.

Koko rakennus mahtavine graniittipylväineen ja leveine rappuineen on suojeltu, eikä sen tiloja käytetä enää varsinaisessa yliopistossa kuin juhlatilaisuuksissa ja yleisölle tarkoitettujen avoimen yliopiston luentosarjoissa. Parempaa käyttöä näille historiaa huokaaville luentosaleille tuskin olisi voinut löytää. Mietteitä herättävässä patinassaan ne ovat kuin elämysmatkoja entisaikojen ajattelumaailmaan.

Luennoitsija ilmestyy paikalle paperinohut PC kainalossaan ja asettautuu kateederille, jonka takaseinänä on isoja lomittaisia liitutauluja. Korokkeella on pieni pöytä ja siihen sopiva tuoli. Vedellä täytetty kristallikarahvi ja vesilasi odottavat pöydällä vuosisatoja sitten koverretuilla paikoillaan. Ajatuksilla on arvoa vain, jos niitä käytetään.  Kiinteitä sähköisiä apuvälineitä ei ole, ei edes mikrofonia, puhumattakaan heijastuslaitteista tai internetistä. Niistä on luovuttu viimeisessä entisöintiprojektissa yksimielisesti. Samalla salista on tehty kännykkävapaa alue estämällä jollakin teknisellä laiteella signaaleja kulkemasta seinien lävitse.

Pulpeteille jaetussa tuttavallisessa käsiohjelmassa luennoitsijaa kutsutaan lyhyesti pitkillä sanoilla yliopistonhistorian nuorimmaksi tulevaisuustieteen professoriksi. Etsintämetodeja täyteen pakattu ihmelapsi, joka on tiedeyhteisöissä tunnettu statistiseen tutkimukseen perustuvista tulevaisuudenvisioistaan. Yleensä ne eivät ole luvanneet mitään hyvää ihmiskunnalle, mutta kuten hän usein muistuttaa, se ei ole hänen vikansa.

Hän on myös kansainvälisesti tunnustettu scifi kirjailija ja tieteilijä.

 TERVETULOA!

Tieteilijöiden kirjoittama scifi on minulle vastustamatonta, koska se on lähes aina johdonmukaista ja miltei mahdollista. Luennoitsijan uusin kirja ”Tulevaisuus on Kulman Takana” on juuri ilmestynyt ja luento koskettelee ilmeisesti myynnin edistämiseksi sen teemoja. Mutta koska kovalla vaivalla entisöityä luentosalia ei ole haluttu antaa kaupallisiin tarkoituksiin sen historiallisen hengen säilyttämiseksi, esittelylehtisessä mainitaan luennon käsittelevän ”Tieteiskirjallisuuden vaikutusta tulevaisuudensuunnittelussa”.

Paikalla olijat ovat suurimaksi osaksi akateemisesti sivistyneitä eläkeläisiä, jotka etsivät uutta sisältöä joutilaisuuteensa. Selättävät päiviensä hankalasti seurattavat alituiset muutokset ja päivitykset ilmavilla visioilla, joissa pienellä painetut yksityiskohtaiset käyttöohjeet eivät vaivaa. Maallinen tulevaisuus on jo pahaenteisesti ruskottava iltataivas, ja jonkun mustan yön jälkeen ei enää ehkä seuraakaan uusi aamu.

Lapsenuskonsa Jumalat hyljänneitä tiedeuskovaisia, jotka tarvitsevat omanlaista pappia ohjaamaan perille ja avaamaan oven ei mihinkään. Halaavat tieteiden perimmäiseen taivassaliin, yksiulotteiseen ajattomaan ja liikkeettömään tilaan odottamaan uutta Jumalan henkäystä rikkomaan hiljaisuuden.

Haluavat kuulla, ettei kuolemaa oikeasti ole ja sammunut tietoisuus on pelkkä virtuaalisten ei-partikkelien kvanttitila, jotka putoavat käsikädessä ulos atomeistaan multiuniversumien erottavien membraanien läpi toisiin maailmankaikkeuksiin ja vievät mukanaan minätunteen luonnekvarkkien koko sisällön uuteen kotiin.

Olin purskahtaa nauruun ilkeästä kekseliäisyydestäni, mutta osasin jo hävetä ja hillitä mielleyhtymieni pirullista asennetta, joka kieli omista ongelmista. Vaimon kuoleman jälkeen olin huomannut yhä useammin kateellisia sävyjä suhtautumisessani ihmisiin, joilla oli iloa ja kiinnostusta elämässään.

Olivat varmaan lukeneet huolellisesti luennoitsijan tuoreen kirjan etukäteen lukupiirissä tai yksikseen. Välttämätöntä pelkästään siitä syystä, että pystyisivät seuraamaan nopeatempoista luentoa yhä hitaammin raksuttavilla aivoillaan.

Tuskin ovat oikeassa paikassa, ja minua häiritsee ilmeinen oma vanhuudenpelkoni, joka yrittää ironisoida rapistumistaan kauemmaksi, vaikka jo etsinkin tavan takaa merkkejä iäntuomista henkisistä muutoksista.

Mielleyhtymäni lukevat alastomaksi riisuttua hämärää tilaa aavistuksillaan ottaen irti kaiken, joka siitä irtoaa. Aistit herkistyneinä annan ajatusten assosioitua äänistä, jotka ovat kuin menneiden aikojen kaikuja. Hajuista, jotka ovat kuin omiksi vivahteiksi puupaneeleihin kerrostuneita vuosikymmenien tuoksuja, paksujen maalikerrosten vuosirenkaissa.

Ne ovat kuin mielessä kauniilta kuulostavia runoelmia, jotka muuttuvat kirjoittaessa rumiksi rutistetuiksi paperipalloiksi kirjoituspöydän vieressä olevaan roskakoriin. En enää kirjoita, koska se on itseensä pettymistä, tärkeiltä tuntuneiden asioiden muuttuessa mitättömiksi ja turhanpäiväisiksi pateettisissa lauseissa. Pidänkin enemmän rajatussa ympäristössä tunnelmien tarkkailemisesta. Se on kuin lukemista, josta ajatukset karkailevat alitajuntaan assosioituen arkkityyppiensä sävyttämiin muistikuviin, joissa on samankaltainen aistimus.

Minusta on kummallista, etteivät varsinaiset scififanaatikot ole sankoin joukoin paikalla, ehkä heillä on joku päällekkäinen tapahtuma toisaalla. Vanhusten lisäksi muutamia kirjallisuusalan ihmisiä lienee paikalla, jokunen opiskelija ja tunnistan suurimman päivälehden kriitikon harvalukuisessa yleisössä. Onhan puhujalla nimeä ja ison vaikutusvaltaisen kustantajan tuomaa uskottavuutta tulla mainituksi tieteen ja taiteen nimikkosivuilla.

Paikalle huomaamatta ilmestynyt luennoitsija ei anna yleisömäärän vaikuttaa ja on valmiina aloittamaan. Kuiskaa nimensä akustiikkaa kokeillakseen, mutta huonetilan vaimea kumina hukuttaa äänen kokonaan. Rykäisee ja yrittää sitten uudestaan, nyt kovempaa ja salin vanhanaikainen rakenne venyttää ääntä kuin ohikulkenut juna ja se kuulostaa erilaiselta salin perällä kuin aivan edessä, mutta akustiikka toimii ja itse sali on hyvin suunniteltu vahvistaja, johon on kätketty vuosisatoja vanha oivallus äänentoistosta.

Luennoitsija haroo sitten tukkaansa kuin ajatuksiaan haravoiden ja esittelee itsensä ylimielisesti pyytämällä vilkaisemaan ohjelmaa ja hymyilee sanomaansa hauskaksi, ”Tiedätte kyllä kuka olen”-ilme kasvoillaan.

Harvat tervetulotaputukset kimpoilivat seinissä, johon sekoittuu tilaisuudesta myöhästyneen nuorehkon naisen korkokengät kuin tahdistavat rummut. Hän kiipeää auditorion keskivaiheille ja dramatisoi tilaisuuden riisuen takkinsa hitaasti kuin stripteasetanssija.

Sali herää lumouksesta vasta kun luennoitsija rykäisee toisen kerran ja kysyy sarkastisesti:

– Ovatko kaikki jo turvallisesti paikallaan.

Nainen nyökkää, hymyilee ja vilkuttaa diivamaisesti sormenpäillään.

Hyvä alku, kaikki hymyilevät.

Ryhdyn luonnostelemaan kuvaa naisesta paksupaperiseen viivattomaan vihkooni muistaakseni hetkelliset ajatukseni, muistaakseni naisen läpi lumeen näkevät silmät. Pelkkä vilkaisu ympärilleen ja hän oli lukenut salin yleisön, pysähtyi ylimääräiseksi hetkesi miettimään kohdallani ja oli valmis kuuntelemaan esitelmää.

Luennoitsija löytää PC:n välistä muutaman paperin ja lukee alkuun päästääkseen sanatarkasti sitaatin jostakin kirjastaan, molemmat kädet ovat kohollaan kumartuneen pään ympärillä kuin painaen hälyssä karanneet ajatukset takaisin päähänsä. Kohottaa sitten katseensa saliin yleisöään mittelevästi arvioiva valpas ilme silmissään. Taistelu sieluista voi alkaa.

 Miehen ääni on käheä, mutta itsevarma:

”Ihmisen järjellisyys ei ole pelkkä vaistonvarainen perusvietti, vaan aivojen prosessoimaa älyllistä harkintaa, jossa muistiin tallennettu aiemmin omaksuttu tieto ja kokemus kohtaavat hetken aistivaikutelmat ja saavat valitsemaan keinot sopeutua tilanteeseen tai manipuloida se haltuunsa.”

Hän hymähtää kuin antaen halventavan arvosanan pitkälle virkkeelleen, hyvin harjoiteltua elekieltä, jolla pohjustaa seuraavaa näennäistä itsekritiikkiä.

”Kirjoitin joskus näin, koska uskoin ihmiskeskeiseen filosofiseen näkemykseen, jossa lajimme on onnistunut luomaan oman perimästä riippumattoman toimintasfäärin. Olosuhteet, jossa itse luodaan työkalut ja välineet rakentamaan uusi, uljas, luonnosta henkisesti riippumaton maailma. Tieteen olemassaoloa älyllisesti tarkkaileva ulkopuolinen järjellinen objektivisuus”

Lyhyt harjoiteltu tauko antaa ensin hyväksyä esitetyn ajatuksen ja hylkää sen sitten kädellään huitaisten.

Tämä on seminaarien tarkoituksiin luodun mediakoulutuksen kliseisintä yleisönhallintapsykologiaa ja saa minut epäilevälle kannalle, enkä tosiaankaan halua pettyä koska olen hakemassa omaan tutkimukseeni sisältöä.

Arvaan jatkonkin, joka seuraa ja hän sanookin.

”Itseasiassa uskon yhä niin.”

Vilkaisen keskirivin naiseen. Hän istuu nyt käsi nyrkissä leuan alla ja katsoo luennoitsijaa tavalla, josta päättelen heidän tuntevan toisensa intiimisti. Katseessa on henkilökohtaisesti läpikotaisin tuntemansa henkilön onnistumisen arvioimista, samalla tavalla kuin ohjaaja seuraa näytelmän harjoitusta.

Emme päässe alkua pitemmälle, kun sisään ryntää iso joukko kaiken ikäisiä scifi-intoilijoita. Joukkoa johtava partasuu, pyytää kovaäänisesti anteeksi häiriötä koko porukan puolesta, sen kolistellessa paikoilleen:

– Olemme valtakunnallinen scifi-yhteisö. Päätimme tulla yhtenä joukkona paikalle ja vuokrasimme linja-autokuljetuksen. Liikenteessä sattui viivyttävä tapaturma ja siksi olemme myöhässä, valitamme sitä.

Mies avaa sitten isolle kankaalle maalatun värikkään bannerin kuin ryhmän yhteisenä käyntikorttina ja huikkaa:

– Anna palaa Pera.

Kuuluu vihellyksiä ja epämääräisiä huudahduksia. Tunnelma on muuttunut kuiskausten laaksosta karnevaaliksi ja sopii aiheeseen paremmin, jonka tarkoitus on olla myyvästi cool tieteen ja fantasian välimaastossa.

 Luennoitsija hymyilee tyytyväisenä salin täyttyessä ja sanoo:

– Ette ole menettäneet mitään kamut. Pidetään parin minuutin paussi ohjelmassa, että kaikki ehtivät pesiytymään paikalleen.

Tauko sopii hyvin minullekin ja saan tilaisuuden piirtää naisen luonnokseen katseen, nyrkin ja tukan. Mielestäni hän ei ole poliittisesti vihreä, eikä punainen tai minkään muunkaan värinen, vaan älyllään haaveileva sensuelli nainen, jolla on täysipainoinen elämä sekä haaroissa että hartioilla. Nainen ilman kompromisseja ja valheita. Nainen, jota ei voi omistaa tai käskeä.

Miten sellaista voi piirtää, mutta yritän koska se on muistiinpanoni hänestä.

Hetkessä puolityhjä sali on miehitetty laidasta laitaan rykäisyillä, supinalla ja penkkien narinalla. Luennoitsija aloittaa uudelleen suoraan siitä, johon oli jäänyt eikä toistanut äskeistä teatteriesitystä ja sanoo yksinkertaisesti:

– Tervetuloa.

Innostunut taputus herättää salin satavuotisesta unestaan.

Hän rauhoittaa kädellään kuin kansanjohtaja, nyökkää kevyesti ja salin hiljetessä jatkaa äskeisestä retorisesti kysellen:

”Onko maailmankaikkeuden tulevaisuudella joku filosofinen päämäärällinen suunta, jonka voi löytää kosmologisella tutkimuksella tai hiukkaskiihdyttimen protonitörmäyksiä analysoimalla?

Onko kaikelle joku ennalta määrätty kehityssuunta ja hengellinen merkitys, jonka maisema piirtyy tietämyksen punaamassa horisontissa varjojen kaltaisina mustina siluetteina, kuten Platonin luolavertauksessa. Onko maailmankäsitys todellisesti pelkkä vajavaisen olosuhteen luoma todellisuudenkajo lepattavan liekinvalon luomana varjona?

Voiko statistiikka piirtää numerosarjoilla kuvioita elävästä todellisuudesta, ja voiko matematiikan matriisit kääntää neljäulotteiseksi aistiemme lukemaksi kieleksi, jonka käsitämme näkyväksi todellisuudeksi kuten Matrix-filmeissä. Ajatuksen ollessa vauhkoimmillaan kadun tungoksen punaiseen pukeutunut seksikäs nainen?

Onko olemassa matriisi, johon elämämme tapahtumiin käytetyt hiukkaset kopioituvat juuri samassa järjestyksessä moniulotteiseksi muistikuutioksi hetken ajankohdalla leimattuna ja johon voimme tehdä jollakin tulevaisuuden laiteella aikahaun tai kulkea läpi saumattoman analogisen aikamaiseman takaisin entiseen?

Tiedämme, että olemme voineet jo lähes vuosisadan ajan tekniikan avulla hypätä vaikkapa vanhojen filmiarkistojen selluloidikiekoille tallennetuilla uutiskuvasekvensseillä sata vuotta sitten tapahtuneisiin tapahtumiin.

Lähitulevaisuudessa voimme ehkä hypätä kehittyneellä 3D kokemustilapuvuilla mukaan kauan sitten elettyyn tilanteeseen ja kokea sen kaikilla aisteillamme, tuntea tuulen tuiverruksen ihollamme, kukkien tuoksun ja jäteastioiden lemun.

Ehkä voimme myös vaikuttaa tilanteisiin omalla käytöksellämme ja kokea todentuntuisessa tekoälyn luomassa reaaliaikaisessa simulaatiossa mitä olisi tapahtunut, jos olisimme toimineet toisin.

Kliseisesti sanottuna ”todellisuus on aina tarua ihmeellisempää” ja on vaivan väärti elää ja olla sen ehdoilla, jossa vain yksi mahdollisuus on mahdollinen valita lukemattomien syiden pakottamana. Oma kyvyttömyys vain yhtenä niistä.

Silti vaikka elämässään tehtyjä virheitä ei voi aina korjata, voi niistä oppia. Tekoälyjen luomat kompleksit ”mitä jos simulaatiot” muuttuisivat ruumiillisesti koetuksi virtuaalitodellisuudeksi ja sitten eivät ehkä ole kaikkein hulluin pelimaailmoiden idea.

Tulevaisuudessa ei ehkä mikään ongelma ole liian pieni tai liian suuri ihmismielen tarkastelulle modernin tekniikan ja tiedon välinein mielikuvituksen vapaudella?”

Äsken liikkeistä natissut sali on hypnotisoitu kuuntelemaan todentuntuista fantasiaa. Nainen punaisissa aktivoituu muistissani ja polttaa mieltäni Matrixin vuosia sitten sieluuni tatuoimassa jälkikuvassa.

Sillä on selvä mielleyhtymä salissa seuraamaani naiseen. Kirjoitan hahmottelemani naisen pään viereen: ”Poesiassa kysymys ei ole ymmärtämisestä, vaan omista sielullisista mielikuvista sellaisenaan, joita joku kohde herättää.”

Luennoitsijan kysymykset ovat retorisia scifipoliittisesti alustavia taisteluhuutoja fantasian puolesta. Eikä sanoman vastaanottajan tarvitse tietää muuta kuin mielikuvituksellisien unimaailmoiden anarkistisesti aikaan suhtautuva kielioppi.

Minulle salin nainen on mielenkiintoisempi kuin luento.

Pöydällä kirjapinon päällimmäisin teos on pystyssä kansikuva yleisöön päin, ja puhujan käsi lepää sen päällä kuin osoittaen, mistä löytyy vastaukset retorisiin kysymyksiin nimikirjoituksella varustettuna ja alennettuun hintaan. Hän jatkaa spekuloivaa fantasiaansa:

”Entäpä, jos tulevaisuudessa löydämme kvanttiyhteyden toisiin galakseihin tai madonreikiä atomien sisältä multiuniversumien rinnakkaismaailmankaikkeuksiin? Naapureihin, jotka ovat vain nanosekunnin tuhannesosan päässä omista atomeistamme rinnakkaisten ulottuvuuksien meille näkymättömissä kuiluissa.

Yhteyksiä, jotka eivät ole vielä osa tietoisuuttamme. Kontakteja paikkoihin, joissa kohtaamme älyllisesti erilaista meihin verrattuna ylivertaista elämää, jolla on aivan toisenlaisten luonnonlakien lähtökohdat, mutta samantapainen johdonmukaisuus. Todellisuus, jossa todellisuuden viimeiset salaisuudet näkyvät kokonaan yksiselitteisenä totuutena. ”

Kuuntelen ja yritän seurata luentoa kuin hiukkasfysiikanalkeiden oppituntia hatariin tietoihini sanottua yhdistellen. Epäilen hänen kirjansa perustavan liian yksityiskohtaisesti nuorten tutkijoiden luomien uuden fysiikan teorioiden fantastisiin käsityksiin. Teorioihin, joilla on jonkinlainen laskelmallisesti loogisesti kasassa pysyvien yhtälöiden matemaattisesti hyväksyttävä perusta, mutta ei ainuttakaan kokeellista todistetta.

Populääritieteismakasiinit ovat pullollaan kosmologiamultiuniversumeita, madonreikiä, välillisesti havainnoitua näkymätöntä ainetta ja energiaa, mustia aukkoja, jotka höyrystyvät pelkiksi mustetahroiksi ja gravitaatioaaltoja, joita herkimmätkään laitteet eivät huomaa. Pienempään mentäessä on säieteoriaa, pentakvarkkeja ja Higgsin bosoneja, virtuaalisia alkeishiukkasia.

Tieteen peruskysymyksiä ihmiskunnan yllä avautuvasta horisontista ja olemassaolon pienimistä sopukoista, asioita, joihin kukaan ei osaa kunnolla vastata.

Apukeinoina on nanoputkia, kvanttitietokoneita, keinoälyä, geenimanipulaatiota, pilviin siirrettyjä virtuaalisia tietoverkkoja, sosiaalisia medioita, satelliitteja, robottiteknologiaa, avaruusmatkoja ja historiallisia kaukoputkien näköaloja miljardeja vuosia ajassa taaksepäin.

Maapallonelämän kehityksen biologisessa ääripäässä ihminen ja häntä ympäröivä miljoonien lajien elävä luonto omine lajillisine ja sosiaalisine evoluutioineen. Elämän ihme kulloisiinkin planeettamme vaihteleviin olosuhteisiin sopeutuneena, uusien lajien syntyessä hitaasti ja vanhojen hävitessä nopeasti.

Tieteellisen sekamelskan kriittinen sisäistäminen vaatii vähintäänkin useamman akateemisen tohtoritasoisen perustutkinnon tiedot. Vaihtoehtona scifi, jonka tulevaisuuden kuvitelmissa ilman kritiikkiä yhdistellään mielikuvituksella jännittäviltä kuuluvia tieteislehtien sensaatioita suruttomasti keksityillä uusilla ominaisuuksilla. Mikään ei ole mahdotonta. Ihmismieltä kartoittavana humanistisena teknokraattina on minulle aina riittänyt kovissa luonnontieteissä Einsteinin elämäkerta ja Tiede-lehti, mutta scifi on aina kiehtonut.

Nautin spekuloida tieteisiin liittyvillä asioilla ja härnätä vinksahtaneilla mielipiteilläni Cernin Atlas projektissa tohtoriksi väitellyttä poikaani, koska hän rakastaa kutistaa minua tiedoillaan. Pitää mielellään pitkän esitelmän nykyfysiikasta tai kosmologiasta mahdollisimman vaikeatajuisesti, tukistaa takaisin lapsena koetut vääryytensä. Suon hänelle mielelläni hyvityksen huonosta kasvatuksesta, kuten kaiken muunkin. Myöhäissyksyn psykoterapiaa isältä pojalle.

Kuulen jalkojen äänekästä tömistelyä ja esitelmä kampeaa taas mieleni päällimmäiseksi.

Kirjailija jatkaa kuin ajatuksiini vastaten tai sitten olin pitänyt jo kuulemaani kuin sumuverhon takaa omina ajatuksinani, ajatusten hetkellisyyksiä on vaikea sijoittaa jälkeenpäin.

”Uuden fysiikankäsityksen pohjalta saattaa ihmisen älyllisin jälkipolvi kyetä manipuloimaan informaation siirtymisen maailmankaikkeuden toiselle puolelle hiukkasten kvanttiyhteyksien kautta alkeishiukkasen spiniä vääntelemällä kuin morseaakkosilla sähköttäen. Tämähän on jo melkein tunnustettua tiedettä.”

En usko luennoitsijan fantasioihin tarpeeksi, että mielikuvat konkretisoituisivat tietoihini. En kykene käsittämään hänen sanomaansa edes scifi-fantasian alustana, koska en usko, että olisi olemassa minkäänlaista atomeihin kätkettyä henkisenulottuvuuden kvanttitason yhteyttä varjomaailmoihin joihin tietoisuus raportoisi tilastaan reaaliajassa, koska sellainen viestiyhteys toimisi toisinkin päin.

Pelkkänä loogisena oletuksena luulisi, että asiat muissa kuvitelluissa kvanttiyhteyksien maailmoissa ovat täysin toisin ja tuntisimme sen jotenkin mielessämme. Sitä paitsi spinien pyörähdykset tilasta toiseen, muuttaisivat hetkessä koko todellisuuden toiseksi. Emme silloin puhu miljardien vuosien evoluutiosta, vaan yhdestä yhteisestä samanaikaisesta kaaosmaisesta hetkestä, jossa fysiikka muuttuu äkisti aivan toiseksi, kaikki hajoaa ja kasautuu aivan uudella tavalla.

Luennoitsija yrittää tosissaan vakuuttaa ja luoda uskontoa ympärilleen, vaikka naamioikin sanomansa tieteiskirjallisuudeksi. Nyt olen melkein varma siitä.

Hän uskoo johonkin, jota en kykene mieltämään järjellisesti, vaikka hän kuulostaa uskottavalta ja nyörittää fantasiaansa aikamme tieteeseen tavalla, joka saa mukaansa. Sanoihin ja käsitteisiin, jotka tuntuvat tutuilta ja mediassa usein toistetuilta.

Scifi vetoaa uskonnollisiin, kollektiivisiin arkkityyppeihin, joilla on omat kuviot geenikartassamme ja uskonto on yksi vieteistämme, joilla on omat tunnepohjaisettarpeensa. Sen sisällöksi voi otollisella hetkellä istuttaa sieluumme monenlaista sanomaa. Uskonnot ja politiikka vastaavat mielellään tähän samaan perimämme geenien huutoon.

Ihmettelen, miten kykenen ajattelemaan kaikkea tätä vain puhujan lyhyen taidetauon aikana. Olen ilmeisesti oikeassa paikassa, koska assosioin kuin parhaissa muistetuissa unissa. Tajunta virtaa.

Yleisö on varpaillaan otollisessa tilassa, ja kohta on aika kerätä kolehti. Tarkkailemani nainen hymyilee katse sisäänpäin kääntyneenä, kuin itsekseen todeten, että mies teki sen taas. Potti on kotona. Nyt olen aivan varma hänen läheisestä yhteydestänsä puhujaan, ja ehkä hän on osana harjoiteltua show’ta näyttävällä sisään astumisellaan.

Hymyilen itsekseni, ja nainen katsoo minua pää kallellaan ilkikurinen ilme kasvoillaan. Joidenkin paikalla olevien atomit sähköttävät lyhyillä välimatkoilla toisilleen geneettistä kutsuaan. Hän on huomannut seuraamiseni ja välittää.

Puhuja näyttelee nyt turhautuneisuutta kääntämällä kämmenet ylöspäin ja sanoo tekosurkeana:

”Ajatuksilla on hauska leikkiä, mutta jos tiedostaa niiden kykenemättömyyden säilyä kasassa ja pysyä loogisina muuttujien määrän kasvaessa yli muutaman kymmenen, ymmärtää myös miten mahdotonta on käsittää todellisuutta kokonaisena. Tieteissä tästä on seurauksena, ettei syviä poikkitieteellisiä yhteenvetoja ole mahdollista tehdä ihmisaivoilla. Fantasiaan se kykenee sitäkin paremmin.”

Viimeinen lause saa rajut aplodit.

Sitten hän ryhdistäytyy koko mittaansa ja osoittaa sormellaan kirjapinoa:

”Kirjani on kuin vastaus esittämiini kysymyksiin ja kertoo, että paradoksien ja dilemmojen pälkähästä voi päästä tulevaisuudessa usealla eri tavalla. Kulman takana on tulevaisuus, jonne emme näe aisteillamme, mutta pian kykenemme laskemaan kaikki ne mahdollisuudet, jotka se sisältää. Pystymme myös valikoimaan suurella todennäköisyydellä sen todellisuuden, jonka oikeasti kohtaamme ja valmistua siihen parhaalla mahdollisella tavalla.

Kaikkeen liittyvä luonnonäly on luonteeltaan kuin valo, joka heijastaa todellisuuden rosopinnasta kaikki sen yksityiskohdat. Se liikkuu ajassa syy- ja seurauslogiikalla varustautuneena avaruusaluksena matkustajina mukana ihmisen suku. Maapallomme on Nooan arkki.

Kirjassani matkailemme, kvanttitilaan kätketyssä täydellisessä evoluutiogeometriassa, jossa kaikki sen mahdolliset muodot ovat jo tapahtuneet, eikä ajalla ole oikeastaan suuntaa, vaan se on maailmankaikkeuden GPS-kartta, jolle voi antaa minkä tahansa ajankohdan osoitteeksi.”

Hän johtaa salin ajatuksia kuin mielikuvasinfoniaa, painottaa jotakin kohtaa, hyssyttää pianissimoon toisessa ja saa kuulijat ikään kuin odottamaan äkillistä sinfonista paukahdusta, joka heittää heidät hurjana kuohuvaan koskenpyörteeseen, uskonhurmaan, joka saa puhumaan kielillä. Loihtii sieluntilan, jossa sanojen vaikeilla merkityksillä ei ole enää väliä ja ne kaikki tarkoittavat yhtä ja samaa. Tajunnanvalo on tunne, joka kattaa kaiken itsessään koetun kuin kuolemanhetki, muuta selitystä ei kaivata. Yhdistyneiden vaistojen kollektiivisesti käsittävä tunne, jossa jumalallinen arkkityyppi käskee, joka solua huutamaan hallelujaa.

Puhuja aavistaa voiman olevan läsnä, mutta pelkää sen vaikutusta koska sitä ei kohta voi hallita. Hän on mieleltään pelkkä elatustaan etsivä kirjailija, eikä itseensä hurahtanut saarnaaja ja kansanjohtaja.

Hän sanoo nyt virkamiehen yksitotisuudella tyynnytelläkseen orastavaa uskonnollista scifi-hurmiota, joka hymisee lehtereillä kuin aboriginaalien syvä-äänisesti mörisevät pitkät torvet Alcheran-uniaikaopin kaikkivaltiaan luojan Altjiran kunniaksi.

”Tässä on uuden kirjani lähtökohta. Se kertoo, miten ihmisen on ensin kehitettävä itseään tietotekniikan avulla biologisesti kyetäkseen käsittämään älyllisesti enemmän, menettämättä inhimillistä olemassaolon tunnetta.”

Scifi-ryhmä heiluu nyt tahdissa silmät kiinni kuin uniaikaa etsien. Roolipeli luo juuriaan samassa maaperässä kuin kirjailija kyntää. Tahtomattaan hän sisäistää rytmikkäästi nousevaa ja laskevaa hyminää, jossa on sydämen tahti ja huojuu koroillaan.

Kuuluakseen hänen on korotettava ääntään. Näen naisen sulkeneen silmänsä ikään kuin hänkin haluaisi vaipua maahisten maailmoihin. Mietin, onkohan tämä joku scifi-kansan tavanomainen rituaalinen riitti kuten uskonnollisten herätyskokouksien kollektiiviset sielutripit.

Pidän scifi:stä kirjallisuutena, mutta en tiennyt, että sitä harrastettiin tällä tavalla suurissa ryhmissä. Koen olevani ulkopuolinen, joka seuraa kummallista näytelmää.

Eläkeläisistä joku poistuu turhautuneena, haki jotakin muuta.

Esitys jatkuu ja luennoitsija yrittää ankkuroida tilaisuuden maltillisemmaksi hakemalla toisenlaista näkökulmaa:

”ME tunne on ainoa valuutta, jolla voimme turvata olemassaolomme tulevaisuuden maailmassa, jossa kvanttitietokoneet ovat kytketty reaaliaikaista tietoa välittäviin laitteisiin, jotka ovat miljoonia kertoja tarkempia kuin ihmisen aistit.

Yritänkin kuvata kirjassani fantasian keinoin, mitä tapahtuu maailmassa, jossa on uusi ihmisestä johdettu tajuistava laji. Laji, jolla on uusia geneettisiä ominaisuuksia, laboratorioissa soluihin kopioituja hyödyllisiä ihmistä paremmaksi tekeviä geenikuvioita. Ominaisuuksia, jotka ovat myös digitalisoitu kvanttikoneiden hallitsemaan pilveen, jossa ne muodostavat globaalisen tajuisuuden klusterin uuden ajan kollektiiviseksi arkkityypiksi – ME-tietoisuuden maapallon henkiseksi kaikkitietäväksi isäksi. ”

Minulla on epämukava olo, rakennetaanko tässä sittenkin oikeasti jotakin uskonnollista kulttia. Nainen penkkirivin keskellä on kätkenyt katseensa ja katselee polviinsa. Hyminä voimistuu yhä ja sillä on nyt monimutkaisempi melodia ja se toistaa samaa pelkistä vokaaleista rakennettua lausetta kuin mantraa.

Puhujan ääni nousee:

”Kirjani on kertomus siitä, miten evoluution lajilliseen säilymiseen kuuluva jatkuvan tietoisen kehityksen ehto on yhtä tärkeä, kuin sattuma oli kehitysketjun alkupään ameboille. Luonto, aurinkokunta, galaksit ja maailmankaikkeus eivät kuitenkaan muutu muuksi pelkästään siitä syystä, että maapallon älyllinen kehitys kulkee eteenpäin. Siksi maapallon ekologia on myös tehtävä puolustuskelpoiseksi ulkoisia vaaroja kohtaan ja löytää keino auringon vallan nujertamiseen tuottamalla kaikki energia itse suljetussa tilassa, jossa ovat mukana kaikki toisilleen välttämättömät elämän muodot ja ihmiskunnan parhaat ideat. Ei koko ihmiskuntaa, vaan pelkästään sen parhaat yksilöt.

Luoda purkitettu maapallo, joka on kuin omavarainen avaruusalus, jossa energiankierto on hallittua ilman, että sen totaalinen määrä muuttuu kulutuksesta ja kaikki palautuu kierrätyksessä. Keinotekoinen atmosfääri, joka on stabiili ja puhdas, säävaihtelujen ollessa tarkalleen ohjelmoituja tarkoituksiinsa.

Sairaudet ja muut ulkoiset vaarat ovat tulevaisuuden yhteiskunnassa voitettu. Entinen elämän rosoinen monipuolisuus on säilytetty virtuaalisissa museoissa, joissa voi yhtyä eri aikajaksojen elämään todentuntuisissa simulaatioissa. Simulaatioissa, joissa syyn ja seurauksen logiikka tekee joka todellisuuspelistä uniikin.

Luoda sukupolvia, jotka ovat valmiita muuttamaan muualle ja kestämään planeettasysteemin ulkopuolisen juurettomuuden, satojen vuosien eliniän ja ehdottoman tarkoituksenmukaisuuksien vaatimukset. Istuttaa lajiin geneettisesti ikävystymistä kestävä ominaisuus ja tehdä tylsästä odottamisesta nautinto. Vähintään kymmenentuhannen vuoden päästä olemme jo matkalla jokaiseen suuntaan lähes valonnopeudella…”

Pysähtyy kesken lauseen kuin äkisti muistaen, että kyse on hänen uudesta scifi-kirjastaan eikä uskonnollisista visioista. Hän vaimentaa ääntään ja virnistää:

”Tietysti matkassa on mutkia ja kirjassa on dramatiikkaa, tunnetta ja turmellusta, rakkautta, petosta ja sankaruutta. Tieteen uudet löydökset muuttavat alati suunnitelmia ja ratkovat ongelmia, mutta samalla uusia vaaroja ilmaantuu.”

Muistan lukeneeni kirjan arvostelun päivälehdessä muutama viikko sitten ja yhteenveto oli jotenkin näin: ”Tulevaisuus On Kulman Takana” on scifikirja, joka on valistuneiden aikuisten viihdettä parhaimmillaan. Kuitenkin lukijan hankalien lauseiden sietokykyä venytetään äärirajoille, eikä johdonmukaisuus aina säily edes virkkeen alusta loppuun. Sen paras anti onkin kyky tuottaa mielikuvia ja tiedonjanoa. Kirjan loppuratkaisu lupaa jatkoa sarjalle ilmeisesti kustantajan erityisestä pyynnöstä varmuudenvuoksi, jos se yllättää ja saakin siihen yllyttävää menestystä.

Luennoitsija naurahtaa luennon loppua pedaten:

”Enpä taida olla ensimmäinen näillä ideoilla kirjoittava scifikirjailija, mutta uskon kykeneväni yllättämään lukijani yhdellä ja toisella omaperäisyydellä.

Salin ulkopuolella on mahdollisuus saada kirjani tuoreeltaan. Kymmenessä ensimmäisessä on numeroitu omistuskirjoitus ja kirjailijan DNA:ta laminoituna kansilehden kulmaan ajanhenkeä irvailemaan. E-kirja löytyy kaikissa formaateissa internetissä Amazon-kirjakaupoista.”

Kumartaa syvään useaan kertaan kädet ylhäällä kuin muslimi matollaan.

Kiitos ihmiset!!!!! Kiiitos!!!!!

Yleisö elää, hyminä on nyt bravo-huutoja, scifi-entusiastit heiluttavat lakanan kokoista banneriaan, eivätkä hurjat taputukset ota loppuakseen. Innokkaimmat kilpailevat kohti ovea varmistaakseen itselleen kirjailijan DNA:ta sisältävän keräilykappaleen.

Väistelen ryntäystä ja yritän luovia ulos ainoana saaliina kummallinen kokemus ja luonnos sielullisesti kauniista naisesta, enkä aio jäädä kilpailemaan kirjailijan laminoidusta hiuksesta.

Olen jo melkein ovella, kun joku koskettaa tarkoittavasti hartiaani. Käännyn ja salissa seuraamani nainen on hymyilevänä edessäni ja sanoo:

– Saanko kurkistaa piirrokseesi, näin että piirtäessäsi katsoit usein minua ja tulin siitä uteliaaksi, ehkä piirsit kuvaa minusta tai olin ainakin yksi yleisöstä. Nimeni on Anette ja olen kustantamon avustaja.

– Totta kai, änkytän, – luonnostelin kuvan sinusta koska erotuit muista ja sisääntulosi herätti huomioni. Muidenkin. Pelkkä nopeasti huitaistu piirros, joka on muistiinpanoni elähdyttävästä kokemuksesta, johon kuului myös näyttävä sisääntulosi.

Yritän hymyillä surkeana anteeksipyytävästi vakoiluani, en aavistanut, että joutuisin tilille siitä.

Ihmisten töniminen häiritsi, mutta hän on aivan tyyni ja kaikki väistivät häntä aivan kuin hänellä olisi ollut kosketuksilta suojaava aura.

Pää kallellaan, hiuskiehkuran valuessa hänen otsalleen, hän katsoo katse syvällä kuvassa, ikään kuin tavoitellen siitä itseään ulkopuolisena kokemuksena.

– Olenko siinä näköiseni? Hän kysyy leikkisän tiukasti ja katsoo viettelevästi.

Nauramme molemmat.

Hän sanoo sitten:

– Anteeksi, pitää mennä auttamaan Peraa kirjanmyynnissä, tule ostoksille niin tingitään.

Vilkuttaa sormenpäillään kuten tullessaan luentosaliin ja häviää väkijoukkoon. Maailma taitaa todella olla Matrixin matriisivirtuaalitoteutus, jossa voi tapahtua mitä hyvänsä ja nuuhkaisen viimeisen persikan hänen vanastaan.

2. Luku  

Jokainen scifi-entusiasti halusi kirjan nimikirjoituksella ja myyntipöydän edessä oli tungosta. Katselin sivusta ja tarkkailin kirjoja pinoiksi asettelevaa naista kirjailijan ilmestyessä paikalle hyväntuulisesti nyökkäillen. Hän osoitteli sormellaan tuttaviaan, heilutti kättään päänsä yläpuolella kuin voittaja. Istui sitten naisen viereen ja asetti kätensä hetkeksi omistavasti hänen hartioilleen.

Huomioin naisen selän torjuvasti vetäytyvän värähdyksen ja se tuntui hyvältä. Alitajuntani ilmeisesti rakenteli ihastuneena seuraavaa märkää yöunta ja koki alitajuista mustasukkaisuutta. Alituisesti mielleyhtymiäni analysoiva päivänvalojärkeni hymähtää huomiotaan, taas tällaista.

Asetuin fanijonon hännille, vaikka kirja ei luennon monimutkaisten teknoselityksien jälkeen enää kiinnostanut yhtä paljon. Annan toisinaan vaistojen ohjata aistihavaintojen sadosta syntyneiden tahattomien mielitekojen mukaan ja olla luonnonmukaisesti rehellinen itselleni. Useimmiten harmitonta ja lihottavaa, mutta joskus koukku jää kiinni ja vetää mukaansa, muuttuu pakkomielteiseksi tarpeeksi ja silloin yleensä kysymyksessä on houkutteleva nainen.

Vuoroni tullessa nosti kirjailija päätään ja sanoi huomanneensa minut yleisön joukosta, koska vaikutin jotenkin erilaiselta.

En uskaltanut katsoa kirjailijan vieressä kirjaa ojentavan naisen silmiin, koska silmieni ilmeet olivat kuin mielialoja vaihteleva kaleidoskooppi ja todelliset ajatukseni näkyivät aina kaikille. Hän hymyili ja sanoi:

 – Sinähän se olet, taiteilija sivupulpetista. Keräilijäkappaleet ovat valitettavasti jo menneet, mutta jos haluat omistuksen niin Pera kirjoittaa mielellään jotakin. Mille nimelle omistetaan?

Sanoin:

– Nimmari riittää.

Pera otti kirjan ja vetäisi siihen upeaksi harjoitellun nimikirjoituksen ja mustasukkaisen yrmeästi sanoi:

– Seuraava.

Olin jo maksamassa, kun nainen sanoi:

– Pera, tämä on se taiteilija, joka piirsi minusta hienon kuvan luennon aikana. Ehkä hän suostuu vaihtamaan luonnoksensa kirjaasi. Se olisi hieno pikkukertomus muisteltavaksi johonkin TV-juttuusi. 

Pera nosti päätään ja katsoi minua arvioivasti ja pyysi sitten vastahakoisesti:

– Näytätkö?

Ylimääräinen huomio vaivasi, mutta en voinut muuta kuin totella, kuvahan oli hänen naisestaan.

Pera katselee luonnostani pitkään suu supussa ja ilmeet paljastavat hänen pohtivan, olinko hänen mustasukkaisuutensa arvoinen. Luin ihmisten makroilmeitä kuin illusionisti ammattiini liittyvällä harjoituksella, ja siitä oli tullut kuin lisävaruste näköaistilleni, josta ei enää päässyt eroon.  

Pera naurahtaa käheästi:

– OK, vaihdetaanko päittään, kuva minulle ja kirja sinulle? Molemmissa teoksissa sama muusa.

Yritin väistää:

– Pelkkä nopeasti tehty luonnos tarkoitettu muistiinpanoksi yleisöstä ja vaimosi erottui joukosta. Maksan mielelläni kirjastasi käyvän hinnan ja luonnoksen saat pitää.

– Pano kuin pano, kirjasta en huoli maksua. Huvittaisiko taiteilijaa lähteä kaljoille kanssamme, kun spektaakkeli on ohitse? Kantakapakka on ihan tässä lähellä, eikä Anette ole vaimoni vaan kustantajan keksintö avustaa tai paremminkin vahtia, etten mokaa tai jakele kirjoja ilmaiseksi. Kontrolli ei näköjään ole aina päällä.

Nauroi nyt pitkään onnistunutta sutkaustaan, jolla halusi tehdä olostani epämukavaa.

Aavistin silti, että noiden kahden suhteessa oli jotakin muutakin, mutta ei ollut minun asiani tietää enemmän kuin sanottiin.

Naisen silmät olivat nyt viiruina etsien katsettani ja pyysivät kieltäytymään, mutta tällaisissa tilanteissa mikään selitys ei koskaan toimi ja mustasukkaisesti epäilevä osapuoli vaatii aina vaan parempaa selvitystä, kieltoa tai vahvistusta. Ehkä hän oli mukiloivaa tyyppiä, ja nainen maksaisi tahattomasta viehätyksestään kivuliasta veroa yksityisessä huoneessa. En halunnut syyllistyä ihailullani sellaiseen, vaikka olisin halunnut häipyä paikalta mahdollisimman nopeasti.

Sanoin:

 – Mikäpä siinä, odottelen ulkona ja vedän henkeä tupakan verran sillä välin.

Halusin päästää naisen kuvittelemastani pälkähästä, joka olisi tavallaan osoittamani kiinnostuksen syy. Analysoin odotellessani tilannetta kuin vihollisen maastoa kiikaroiva sotilas. Tosiasiassa halusin tietää enemmän Anetesta. Nyt punapukuisella naisella oli nimikin. Nimi keräsi itseensä kaiken sen, jonka olin nähnyt tai kuvitellut nähneeni hänessä ja se oli kuin ovi johonkin salaperäiseen täynnä aavistuksia. Nimi ei ole ennustus, vaan odotuksien summa, joka joidenkin kohdalla syntyy heti, toisien kohdalla ei koskaan. Samalla nimellä voi olla eri äänenpainot ja värit saatteena muistilokeroissa, ja kaikkien Anettejen joukossa on vain yksi kutakin, johon tietyt mielleyhtymät sopivat.

Pera on lyhyt, partainen olento, jolla on rokonarpinen iho ja huonot tupakanruskeat hampaat, eikä sopinut kuvitelmiini ihanteellisen pariutumisen anatomiasta unelmien naisen kanssa. Hänen älyllisesti tutkivassa katseessa oli enemmän miettivää syvyyttä kuin palavaa kiihkoa, ja se hypnotisoi mielialaani myönteisemmäksi. Tiesin, että manipuloin tahallani häneen vain kielteisiä puolia Aneten vuoksi, ja halusin hyvittää piikikästä suhtautumistani etsimällä jotakin syytä hyväksyä hänet. Löytää se, jonka Anette näki hänessä. En onnistunut kovin hyvin.

Ajattelin, joidenkin naisten pitävän älyllisesti terrorisoivista pienistä miehistä, joiden alemmuudentunto ja alituinen mustasukkaisuus oli jalostanut henkiseksi seksuaalisesti härnääväksi sadismiksi.

Se oli kuin invalidisoiva krooninen vamma, joka synnytti naisissa rampautuneiden sielujen hoivaamisviettiä. Mielleyhtymä päässäni valssasi taas johtopäätöksiä tyhjästä, mutta sellaiselle ei itse mahda. Siunasin etten ollut itsekseni puhuvaa tyyppiä.  

En ehtinyt pitemmälle tulevaa hahmottavissa mietteissäni, kun eripari-pariskunta ilmestyy paikalle energistä käsikynkkää. Äskeisen esityksen kohottaman adrenaliiniarvojen hehkuessa vielä kehossa kuin atomeja ympäristössään tanssittava aura.  Ensimmäiset oluet menisivät heiltä hukkaan ilman vaikutusta.

Hymyilemme Peran kanssa kohti, ymmärtäen toisemme toisilleen ystävällisesti hymyileviksi vihollisiksi. Anette kalasti käsivarteni toiseen kainaloonsa ja olimme yötä kohti kiitävä troikka taka-ajatuksiemme räksyttäessä kulkuamme.

Läheisessä tupakansavun mustuttamassa oluttuvassa melu on kuin ylimääräinen väliovi torjumassa ujostelevaa tulijaa, portsari morjestaa Peraa kuin tuttua ja sanoo:

– Vipissä on vielä tilaa. Painan summeria, kun tulette ovelle. Siellä on aina kurkkijoita ja luvatta sisään pyrkijöitä, joten pitää olla tarkkana. Näen teidät monitorista.

Kapusimme toiseen kerrokseen isolle ovelle, jonka lukko surisi kun olemme perillä, ja pääsemme sisään huoneeseen, jossa on mukavia nojatuoleja, sohvia ja lasipöytiä. Homopari nuoleskelee nurkassa meistä välittämättä ja toisaalla heteropari riitelee kevyesti toisiaan muksien. Ravintolan vippitilat ovat kuin kieltolain aikaisia salakapakoita, joissa moraali ja tapahtumatoleranssi ovat bailaajien omien korvien välissä. Vippistatus velvoittaa kuitenkin pitämään suunsa kiinni näkemästään, eikä niistä kerrottu muualla ilman seurauksia, joista porttikielto oli lievin vaihtoehto. Oveen oli liimattu pahamaineisen prätkäjengin logo ja teksti Silence is Gold vihjaamaan paikan vaitiolosalaisuudesta.

Anette sanoo aivoitukseni arvaten:

– Täällä naidaankin joskus puolijulkisesti. Osoittaen pienien aitioiden napeilla kiristettyjä nahkasohvia ja jatkoi.

– Mutta yleensä on rauhallisempaa. Mennään meidän vakituiseen poteroon, niin olemme vain keskenämme.

Potero on väliseinillä eristetty pieni kolo huoneen kulmassa, jossa on pöytä ja punaiset vanhasta amerikanraudasta kähvelletyt muodikkaasti repaleiset nahkapenkit. Takaseinässä on digitaalinen kosketusnäyttö antiikkisissa raameissa, josta voi tehdä tilauksen tai valita tilanteeseen sopivaa musiikkia Spotifysta tai vaikkapa hakea jonkun kuvan tauluksi mielentilansa mukaan. Me tilaamme pelkästään juomia.

Pera ehdottaa:

– Pullo punaista vai mitä? Talon tuottama toscanalainen on mukavan kevyttä ja pitkämakuista ilman kirpeää marjanmakua.

– Sopiihan se, sanon ja peli on puhallettu käyntiin.

Pera alkaa heti tunnustella aikeitani Aneten suhteen ja vahvistaa epäilyjäni orastavasta mustasukkaisuudesta:

– Huomasin luennon aikana kiinnostuksesi enemmän Anetteen kuin luentoon ja kai se johtui, että luonnostellessa aloit haluta hänen pöksyihinsä. Piirustus on aika hyvä, pakko myöntää. Onhan avustajani seksikäs ja erikoinen nainen. Vai mitä? Kustantajan anteliaisuutta.

Anette mulkaisee vihaisesti Peraa ja nousee sanomatta mitään ja katoaa jonnekin.

Pera sanoo virnistäen,

– Taisi pillastua, jatkaa sitten luennostaan kuin mitään ei olisi tapahtunut

– Haluan aina tietää yleisöstäni enemmän, haen näkökontaktia siihen ja erityisesti fanijoukon ulkopuoliset kiinnostavat, koska uteliaisuus on vielä molemminpuolista. Satuit erityisesti silmään, koska puuhailit omiasi ja vähät välitit luennosta. 

Naurahtaa, mutta ei anna mahdollisuutta vastata ja jatkaa harvakseen:

– Joskus valitsen jonkun salin keskeltä, josta teen tavallaan luennolle kohteen ja välillemme muodostuu ikään kuin oma kuviteltu dialogikerros. Pelkkää yksipuolista leikkiä hermojen hallitsemiseksi jota vastapuoli tuskin edes huomaa.

Pitää tauon ja hakee katseellaan Anettea, miettii kai pitäisikö lähteä perään. Jatkaa sitten:

– Anette oli mukana ja olevinaan tuo sokeapiste, kun pyysin sitä. Siitä syystä hän asettui keskelle salia, mutta oli vähän liian näkyvä ja vaikutus oli päinvastainen, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Sinusta ei siihen ollut, koska häiritsit välinpitämättömyydelläsi, puuhailit omiasi ja sait epäilemään itseäni. Sitä paitsi istuit väärässä paikassa salin laidalla.

Löydän Aneten keskustelemassa värillisen solakan naisen kanssa, jolla on afrokampaus ja suuret tyynymäiset huulet. Kääntyvät meihin päin, nauravat ja suukottelevat toisiaan molemmille poskille.

Anette vilkuttaa minulle ja Pera jatkaa saarnaamistaan: 

– Alku oli tuollaista hermostunutta hakemista. Onneksi fanit lopulta paukahtivat paikalle ja sain ruudin palamaan, eikä sokeita pisteitä tutussa seurassa tarvinnut.

Yhdyin virnistykseen:

– Eloisa jengi.

Anette palaa pöytään ja kuulee ensimmäiseksi Peran jatkavan riitaa haastavaa piikittelyä, vaikka on puhuvinaan minulle:

– Kerropa sinä taiteilija vähän motiiveistasi, miksi olit paikalla ja mitä pidit luennon sisällöstä, jos nyt edes kuuntelit. Puuhailit kai vain tatuointikuvaa sielullisesti kiihottavan kauniista Anetesta. Kaikkien miesten kaikelle muulle sokeaksi tekevästä pisteestä.

Anette löi Peraa lujasti käsivarteen ja sanoi tiukasti:

 – Lopeta tuo heti, rättiukko, tai minä häivyn.

Pera suostui vaisusti nyökäten komentoon ja olin varma, ettei ollut ensimmäinen tai viimeinen kerta kun mustasukkaisuutta paketoitiin riitelemällä ja pelkkä Aneten vihjaus riitti.

– Ookey, myöntyy Pera teatraalisesti käsiään levitellen.

Tiesin kuitenkin olevani kusessa jatkossa, jos änkyttäisin jotakin ristiriitaista ja sanon tekoleikkisästi:

– En kai ollut ainoa joka huomasi Aneten myöhästyneen sisääntulon korot kopisten, oli sen verran vaikuttavaa siinä akustiikassa. Mutta oli sinunkin esiintymisesi vangitseva ja aihe kiinnostava, mutta minua kiinnosti myös yleisö – ammattitauti. Scifi-kansan hurmio on uskonnollista luonteeltaan ja yritin raamittaa sitä johonkin syy-yhteyteen.

Anette kysyy:

–  Mitä teet työksesi, kun puhut ammattitaudista? Kansanvillitsijäkö etsii karjaansa.

Punastellen vastaan häpeillen kiusallista ammattiani kuin ikääni, mutta en osaa valehdellakaan:

–  No ei aivan. Olen vuorotteluvapaalla oleva sosiaalisenkäytökseen erikoistunut tutkijapsykiatri. Ammatillisen kehittämisen ja kirjoittelun varjolla viiniä nautiskeleva työkarkuri. Sanaakaan ei ole paperilla ja kehittäminen on ilmeistä taantumista. Hyppään kai suoraan eläkkeelle, kun siihen tulee kohta tilaisuus ja lähden pakkasia pakoon Andalusiaan.

Anette sanoo, Andalusia on hieno, erityisesti Sevilla. Aurinkorannikkokin kävisi syyskuun lopulla, kun helle lakkaa. Käyty muutaman kerran pojan kanssa.

Saan syyn muuttaa keskustelun Andalusiaan:

– Andalusian rannikko on tosi hieno, ja meillä on hiukan syrjässä Fugesta pieni, parilla tuhannella eurolla kauan sitten tontteineen ostettu ja raunioista hartiapankilla korjattu lammaspaimenen mökki. Se on ilman isompia mukavuuksia, ja kököttää jyrkässä kaktuksien täyttämässä rinteessä, eikä sinne pääsee kuin kapeaa kinttupolkua pitkin. Isommat tarvikkeet kulkevat aasin selässä, joka sovitaan paikalle tarvittaessa.

Sähköä kirnutaan riittävästi aurinkopaneeleilla ja vanhanaikaisella tuulimyllyllä moderniin akkupatteristoon ja pesuvesi on sadevettä, joka kerätään talven ja kevään rankkasateista isoon korkeilla jaloilla seisovaan tankkiin. Siitä se kulkee omalla painollaan vaihdettavan suodattimen läpi yksityiseen vesijohtoon, ja siitä riittää saunomiseenkin, jos ei ole pitempää kuivaa kautta. Juomavettä varten meillä on kaivo, tai paremminkin satametriä syvälle kallioon porattu putki kuin imupilli mineraalipitoiseen pohjavesivarantoon. Muuttaessamme se oli käyttökelvoton koska kauan sitten asennettu putki oli ruostunut ja vesi aivan ruskeaa. Se piti vaihtaa muoviseen ja onneksi saatiin koko vanha putki eheänä ylös, mikä ei ollut aivan tavallista. Operaatio maksoi maltaita ja jouduin ottamaan lainaa.

Sauna on koverrettu pehmeään kalkkikiveen ja sen seinä merelle on paksua lasia. Mitään vuorauksia siinä ei ole on vain tahallaan rosoinen kivipinta, joka antaa kosteutta. Itse rakensin leveät makoiltavat haapapuulauteet ja toin Suomesta puulla lämpiävän kiukaan, joka tupruttaa savua rinteeseen tehdystä reiästä. Siihen piti asentaa kipinäverkko, etten aiheuta metsäpaloa rutikuivassa maastossa. Suihku on ulkona syvän vesipoteron vieressä, johon voi muutama samanaikaisesti pulahtaa kaulaansa myöten seisomaan. Uimiseen siitä ei ole. Saunaluolan edessä on istumapaikat neljälle kaljan kanssa vilvoitteluun.

Olohuoneen sähkörohmu lämpöpumppu on ainoa välttämätön ylellisyys, jos kylmä tai kuuma käy sietämättömäksi. Toimii tunnin tai kaksi kerrallaan ja sitten ei ole sähköjä vähään aikaan edes lamppuihin.

– Kuulostaa upealta ja sopivan hankalalta, huokaisee Anette.

– Puuhaa riittää, kaikki tontilla on kierrätyksessä ja ihmisensontakin kompostoidaan ruokajätteiden kanssa lannaksi satunnaiselle vihannesten pienviljelylle, jolle on aina sesonki.

Primitiivistä ja rauhallista. Satelliiteista saadaan tarvittaessa TV, 4G:kin toimii nyt kun alueelle parin kilometrin päähän rakennettiin viime vuonna hotelli.

Upea näköala Välimerelle kuittaa puutteet.

– Kutsutko kylään? Hymyilee Anette haavetta silmissään.

– Totta kai, vastaan liiankin nopeasti, ja paljastan itseäni. Ehdin jo kuvitella Aneten sinne, kun mökki tuli puheeksi.

Pera rähähtää nauramaan:

 – Sinähän ukkeli olet. Kosit Anettea kuin harakka lasihelmellä valitsemaansa naarasta. Vaistot pelittävät.

Seuraa hölmistyksen pituinen tauko, kaikki säikähtävät miettimään kaasuuntunutta tilannetta.

Änkytän Peralle.

–  Mistä sä tuollaista keksit.

Anette tiuskaisee.

–  Vitun äijä, aina samaa kyyläämistä.

Pera vastaa ivallisesti kitkerän arvionsa asiasta:

– Selvä juttu. Täydellinen viritetty naisloukku romantiikkanälkäisille ja kirjoittaville älykköhameille. 

Vastaan puolestani Peran hameheittoon:

–  Sikäli kyllä noinkin, koska koko erakkoasumusjuttu on syöpään kuolleen vaimoni orkestroima ja hän kirjoitteli siellä kuolemaansa asti.

Vedettiin taas henkeä.

Pera, sanoo nopeasti:

–  Sori, sori, ei ollut aikomus loukata.

Anette katsoo minua silmiin surullisen näköisenä ja sanoo:

– Olen pahoillani – siis kaikesta. Pera on hölmö.

– Puhutaan muusta, vaikkapa kerrot mitä pidit luennosta, ähkäisee Pera.

Sanon vaisusti:

–  Kiinnostuin luennostasi koska scifiaihe ja tiedetaustasi lupasi uuteen fysiikkaan konkretisoitua eksistentialismia. Ihmistä aikamme ilmiöiden murroksessa tutkivana ammatinharjoittajana sellainen kiinnostaa, koska se on uusi ilmiö, joka sekoittaa monen pään.

Scifi ja fantasia ikään kuin ruokkii murrosikäisten lieviä borderline-psykooseja mielikuvituksellisilla faktoilla ja niiden kuvitelmat muuttuvat helposti heidän tärkeimmäksi elämänsisällöksi. Scifikirjojen henkilöt tulevat arkipäivän käyttäytymisroolien esikuviksi. Innokkaimmat pukeutuvatkin niiden mukaan ja yhteiset roolipelit koetaan kuin oikeaa elämää koko tunnerekisterillä. Tieteiskirjailijat ovat magneetteja näille ihmisille.  Lukevat scifiä tieteenä kuin kansalle sopeutettua tosi-TV soopaoopperaa, joista helposti tulee hurahtaneimmille uskontoja. Nörtit luovat pelillisiä virtuaalimaailmoita omaksi reititetyiksi kryptatuiksi kerroksiksi globaaliseen nettikalvoon, jossa sitten muhii monenlaista vallankumousta ja laitonta bisnestä

Lievästi psykoottiset ihmiset etsivät tukea orastavaan hulluuteensa populääritiedelehtien sensaatioartikkeleista. Kuvittelevat sitten kaikenlaista tosiksi; tiedesensaatioita, joita koulutusvaiheessaan olevat tutkijat kirjoittelevat naureskellen toinen käsi lompakolla rahoittaakseen opiskeluaan.

Pera ähkäisee äkäisen vastalauseen:

– Kirjoittaa niihin kokeneempaakin väkeä ja tosiasioissa on aina monta näkökulmaa. Sitä paitsi on pakko käyttää kansanomaisia analogioita, jos haluaa kaikkien ymmärtävän mistä on kyse. 

Puolusti kai itseään ja vastaan sovittelevasti:

– Varmaan niinkin. Tarkoitan vain osoittelematta ketään, että hormonivaihtelujen synnyttämässä lievässä skitsofreniassa elävät teinit ja oikeasti sairastavat huru-ukot kuvittelevat olevansa sanansaattajia ja saavat maailmankaikkeuden laidoilta toisista sivilisaatioista viestejä. Hyvin todellista heille ja todistelevat sitten muillekin näillä tiedelehtien rahoitusta naukuvilla sensaatiolehtijutuilla olevansa oikeassa.

Pera keskeytti selvästi yhä ärtyneempänä:

– Kerjäättekö mustaa silmää. Mokomia koskaan kuulutkaan. Menee vähän liian vakavaksi jäpät. Missä vitussa se punkku viipyy?

Hän hihkaisee mikrofoniin, joka on yhdistetty baariin ja toimii isoa nappia painamalla, jossa lukee banaalisti: ”Tilaus Please ja vilaus, ja me tulemme taas”.

Sanoin:

 – Sori, vaihdetaanko aihetta uudelleen?

Nauroimme sovinnoksi ja punkku tuotiin melkein samassa pöytään. Se oli mainostuksen mukaisesti sopivan kevyttä pohjoisitaliaista, vaikka sitäkin oli ilmeisesti pyöritelty vuosia viinikellareissa aromeja keräämässä ja päätä pakottavia tanniineja taltuttamassa. Kirpeys oli taittunut tummiksi makuraidoiksi ja siinä oli monta sävyä matkalla huulilta kurkkuun.

Anette silittää kevyesti pöydällä lepäävää kädenselkääni ja sanoo osanottoa äänessä:

– Älä välitä, Pera ei kestä muiden mielipiteitä. Oikeastaan minäkin olen kiinnostunut samalla tavalla tästä asiasta kuin sinä. Siitä, miten ihmiset sekoavat asioista, joihin voi sovitella uskonnollisuuttaan, ja jotka sitten johtavat tuhoisille taistelutantereille, rikollisuuteen ja ties mihin.

– Niinpä, vapaus ei ole anarkiaa, vaan objektiivista asiayhteyksien ymmärtämistä omilla kahlitsemattomilla johtopäätöksillään. Oikeassa voi olla vain tietämällä ja tietoa voi saavuttaa vain etsimällä ja olemalla monta kertaa väärässä.

– Olemmepa fiksuja, voihkaisi viiniä ahnaasti kurkkunsa kumoava Pera, joka tilaa uuden pullon samaa.

Lievästi skitsoisen Aneten silmissä kiiltää teini-ikäisen tyttömäistä ripustautuvaa seksuaalisuutta. Jotakin on tapahtumassa, tilanteenhallinnan ontuessa liian nopeasti nautitusta viinistä.

Perakin nyökkää ja pää jää hetkeksi alaviistoon kallelleen etsimään vastinetta tuohtumiselleen päästäkseen mukaan keskusteluun. On hukannut aiheen ja örisee kuuluvasti.

 – Jaha, siis noin minulle buuataan jo kotikatsomossakin, saatana vieköön ja piru periköön. Kapakassa psykiatrit rupeavat pilkkomaan hellapuiksi. Mitä jos häipyisit jätkä ja lopetetaan tämä vieraanvaraisuus tähän. 

Olen jo nousemassa, kun Pera jatkaa:

– Kunhan pelleilen, mutta tiedän ainakin mitä ajattelette. Minulla ei ole mitään akateemista kriittistä iltarupeamaa vastaan, jos viiniä piisaa.

Mustasukkaisuuskin on vain aivojenkemiaa, jonka järki nujertaa helposti, jos on tietoinen sen mekaniikasta, eli ei sekään ole ongelma, vaikka Anette herättäisi panohaluja hormonien hajustetuilla vieteillään meissä molemmissa samanaikaisesti. Viihdytään ja vietellään ilta mielenkiintoiseksi.

Anette älähtää:

– Että mitä. Tuo saastunut kirppu loukkaa, aivan kuin olisin joku objekti onnettomien ja sielullisesti rampojen miesparkojen runkkaamiselle. Hyi, hitto, minä lähden ja kustantamo saa tästä lähtien etsiä uuden uhrilampaan kassamagneetilleen.

Peran nousukänni on riitaisaa ja saa kaikki luonteenviat pintaan, ja hän tulee vain rähjäämään edelleen juoppohulluuden raivolla, sen verran oli jo kiiltoa silmissä.

Sanon Anetelle puoliääneen:

– Yritetään hommata sille taksi ennen kuin se alkaa riehumaan. Tuohon mielentilaan ei muu auta.

Sanon sitten Peralle:

–  Vaihdetaanko kapakkaa, niin saadaan lystikkäämmät kännit? Minun vuoroni tarjota.

Pera suostui ja viinipullon tyhjennettyämme pääsimme lähtemään hyvässä järjestyksessä Aneten hoitaessa laskun firmansa piikkiin ja tilaamalla taksin.

Pera ihmetteli, että tarvittiin taksia, kun oltiin keskellä Stadia, mutta istui autoon. Anette avasi kuskinpuoleisen oven, antoi osoitteen, tyrkkäsi viisikymppisen ajurin kouraan ja sanoi, anna mennä.

Nauroimme kepposelle ja pohdimme jatkoa. Anette sanoi, ettei jaksa enempää, mutta olisi kiva tavata joku toinen kerta.

– Ehkä kustantamoni voisi tarjota toimittajakohtaista vetoapua kirjallesi, jos et ole sitoutunut muualle. Yksityisesti en voi auttaa sopimuksien ja kiireiden takia.

Olin pettynyt iltaan, mutta raolleen jätetystä ovesta virtasi toiveita tulevaisuudesta. Peitin pettymykseni ja kätkin unelmani. Vinkkasin ohimenevälle taksille ja kysyin, jaetaanko.

Ei onnistunut, ja hän sanoi kävelevänsä mieluummin, koska asui aivan lähellä. Lievitti vähäsen vastustustaan ja halasi. Sanoi, että työkeikka on aina parasta pitää erossa yksityiselämästä, eikä muutenkaan monenlaista vastatuulta kokeneena usko sattumankantamiin.

3. Luku  

Istuin taksiin ja jäin miettimään mitä lienee tarkoittanut. Kännikin harmitti, koska olin yrittänyt pitäytyä vesilinjalla jo pitempään. Raitistumisen motiivit horjuvat, jos joutuu alkamaan seesteisten päivien laskemisen taas nollasta.

Aneten huonosti naamioitujen ehdotuksieni hylkääminen ei vienyt itseluottamustani koska ammattini on ymmärtää ihmisiä, itseänikin ja vieläpä kännissäkin. Koko ilta luentoineen oli ollut suurta vaihtelua ja olin mielestäni plussalla. Olin saanut myös ilmaiseksi kalliin kirjan.

Tutun jazz-mestan luona pyydän mielijohteesta taksia pysähtymään ja on parempi käyttää hairahtuminen kokonaan hyväkseen, kun kerran oli sortunut juomaan vannoutuneessa raittiudessaan.

Kellarikerroksen baaritiskillä on aina mielenkiintoista ja jos on onnea niin en nuku ensiyönä yksin. Stadin vanhin kapakka, musa on hyvää, ruoka on hyvää, naiset älykkäitä, baarimikot nopeita, tunnelma ainutlaatuinen ja paikka on auki aamuyöhön. Yhdistelmä, josta ei selviä selvin päin.

Tapasin baaritiskillä heti tutun taiteilijattaren, jolla oli turkoosi neulepusero, punainen tukka ja ruiskukansiniset silmät. Hänen äitinsä oli juuri kuollut ja hän halusi kännin, joka saisi itkemään, taustalla soitti jazz-bändi laahaavasti ”St. James Infirmary” lihavaruhoisen naisen laulaessa käheän sielullisesti.

Let her go, let her go, God bless her, where ever she may be, She can look this wide world over.

Nainen kertoi, että oli pyytänyt bändiltä jotakin surullista, koska ei osannut itkeä kuollutta äitiään, ja sen jälkeen he olivat soittaneet Billie Holidayta koko illan. Tauolla oli solisti käynyt juttelemassa ja kertonut lohduttavasti omista suruistaan ja kiittänyt tilaisuutta kokea patojen taakse jääneitä tuntojaan. Sanonut sitten pahoitellen, että viimeisen tauon jälkeen antaisi sitten tanssiville jotakin enemmän svengaavaa. Sinullekin, sellainen voi auttaa vapautumaan. 

Istuimme päät yhdessä ja filosofoimme elämäntarkoituksia ja joimme pullonsuusta paikan erikoisuutta, ohutta, pistävänmakuista jamaikalaista olutta. Sieltä kotoisin oleva kapakan omistaja toi lastin kerran vuodessa, ja siitä oli tullut vuoden ensimmäisen Beaujolais Nouveau-viinin maistelun kaltainen tilaisuus erikoisuuteen vihityille. Laiha, aina hyvin pukeutunut pikimusta mies, joka osasi tanssia jazzia pitkäsäärisesti ja nivelet irtonaisina kuin vanhoissa leffoissa. Vakioporukka kiimaisia naisia kokoontui aina samaan nurkkaan esiintymislavan viereen odottamaan vuoroaan saadakseen tanssilattiaorgasmin hänen pyörityksessään.

Nainen vieressäni luki seksistisiä ajatuksiani ja sanoi äkisti, ettei lähtisi sänkyyni, koska oli ystävä entisen vaimoni kanssa, mutta voisi tanssia kanssani, jos halusin.

Sanoin vaisusti virnistäen:

– Ajatus oli häivähtänyt mielessä, mutta ehkä se on vain vaistomainen mielentila, joka miehessä syntyy viehättävän naisen läheisyydessä. Sukupuolisuutta. Tanssimaan en lähde, koska en osaa.

Nainen vieressäni oli kuuluisa siitä, että sanoi aina suoraan mitä ajatteli.  Hänen silmänsä näkivät läpi lumeen ja tunnistivat alitajunnan viettikerrostumien manipulaatioyritykset. Hänen taiteensakin oli kainostelemattoman rehellistä ja näyttelyt herättivät aina ristikkäistä keskustelua mediassa. Pidin hänestä juuri siitä syystä ja siitäkin, että hän kertoi, ettei osannut itkeä kuollutta äitiään.

Yritin pitää keskustelua yllä päästääkseni yli piinallisesta aiheesta kunnialla:

– Tiedätkö, että ammattini suurin varjopuoli on se, että se saa usein ihmiset epäilemään taka-ajatuksia, että narraan ja tosiasiassa nyljen heidän sielua irti nahastaan tai houkuttelen sitä esille nenänreistä kuin Gogolin novelleissa. Silloinkin kun puhumme aivan tavallisista asioista; lapsista, perheestä, matkoista tai rikki menneestä autosta. 

Kummallisinta on, että useimmat haluavat, että paljastaisin heidän raatoisimmat elämänsä motivaatiot. Asia vituttaa siinä määrin, että se saa yhä enemmän välttelemään ihmisiä ja olen erakoitumassa.

En koskaan pyri manipuloimaan iltamia psykoanalyyttiseksi terapiaistunnoksi, ja olen helposti luettava omine ongelmineni. Jos ei anna ennakkoluulojen häiritä, niin voisin jopa olla hauska kahden kaljan jälkeen – siis omasta mielestäni.

Nainen hymyilee arvoituksellisesti kuin tyttö simpukassa firenzeläisen palatsin kuulussa, epämääräiseksi pastelliksi haalistuneessa maalauksessa:

– Veljiä ja sisaria sitten. Joka ammatissa on varjopuolensa kapakassakin, IT-jäpältä tiukataan aina apua laiteongelmiin, kirvesmiestä yritetään talkooavuksi etc. Kännissä sitten luvataan puolin ja toisin mitä vaan. Me taiteilijat olemme vaikeampi tapaus, koska ei tiedetä mitä palvelusta voisi pyytää, kukaan ei voi odottaa ilmaista taulua tai muotokuvaa itsestään.

Nauramme, vaikka olisi pitänyt itkeä. Nainen bändissä lauloi:

This pair of eyes can see a star

So paradise can’t be so far

Since heaven’s what we’re dreaming of

For heaven’s sake, let’s fall in love

Baarimikko toi uudet oluet. Sanoin lohduttavasti:

– Itku on vain kyyneliä ja tahaton reaktio, jonka sipulinkuoriminenkin saa aikaan, suru on jotakin aivan muuta.

Seuralaiseni katsoi rävähtämättä silmiini etsien syvimpiä tarkoituksiani hauskan naamiosta ja yksittäinen kyynel vieri hänen poskellaan.

– Saatatko minut taksiin, hän kysyi ja tarkoitti sitä.

Ilta olisi siinä ja se taipui jo yöksi muutenkin. Kompuroimme taksiasemalle, jossa kyydeistä riitelevä jono ulottui kadunkulmaan. Päätimmekin kävellä pienen lahdenpoukaman ympäri pyöräilijöille tarkoitettua hiekkatietä pitkin taiteilijoidentalolle, hän menisi sinne yöksi ystävänsä luokse. Lupasin saatella ja hän hyväksyi koska tiesi, että asuin samassa suunnassa ja eikä jäisi kiitollisuudenvelkaa, jota ehkä yrittäisin lunastaa ulko-ovella pyrkimällä sisään. Miesten ja naisten välissä on aina asetelmia, joissa miekkaillaan sanattomasti, halusi tai ei.

Vastarantaa reunustavien talojen mainoskylttien valot peilasivat erivärisinä pylväinä mielialani mukaisen spektrin vedenpintaan. Humalassa ei ajattele, vaan kokee sumuisesti tilaansa, ja puskee vain eteenpäin kohti maailman pahuudelta pelastavaa kotia. Tyhjää taloa, josta lapset olivat häipyneet ulkomaille tekemään karriääriä ja vaimo oli jo vuosia sitten kuollut syöpään.

Olimme kävelleet käsi kädessä ja olin tietysti yrittänyt päästä fyysisesti lähemmäksi, mutta kännikiimaiset keski-ikäiset miehet eivät olleet hänen juttunsa, ehkä hän ei pitänyt miehistä lainkaan.

Päästyämme taiteilijatalon luokse teimme eroa halaamalla ja hän sanoi, että ymmärtäisin kyllä myöhemmin sen, ettei hän vastannut kaikkiin kännisiin odotuksiini. Ymmärsin kyllä ja esitin suruvalitteluni puristautumalla kovemmin hänen ruumistaan vasten. Nyt hänen koko olemuksensa vavahteli ja takertui minuun kaikilla vaistoillaan kuin hukkuva.

Purkautuva suru oli hyökyaallon kaltainen orgasmi, jonka suolaiset kyyneleet maistuivat merelle, kun huulillani koskettelin hänen poskeaan. Sitten hän irtaantui ja katsoi silmiini ajatuksiani etsien ja ei ole olemassa kauniimpaa naista kuin suruaan kyynelehtivä nainen. Jokainen solu hänessä oli tuma täynnä tunnetta.

Naimme sitten suurta pihan tammea vasten ja hän antoi minun tulla, jossakin haukkui koira, ikkuna narahti saranoillaan ja maailmassa oli hyvä olla. Emme enää puhuneet, suutelimme pitkään ja kerroimme kaiken itsestämme hengittämällä toisiimme.

Irtauduimme, ja hän sanoi heippa ja meni sitten siniseksi maalattuun aavetaloon taakseen kääntymättä.

Ajattelin:

–  Suruun naiminen on kuin heittäisi kuihtuneita kukkia arkulle. 

Kuljin loppumatkan kotiani kohti pohtien seksielämääni tai sen puuttumista ja eikä se tuntunut tärkeältä. Painotukset elämässäni olivat muualla, ja oikeastaan en pitänyt seksiin liittyvistä vaateista, oli ne sitten hetkellisiä aktiin liittyviä odotuksia tai jälkikäteistä ihmissuhde sälää.

Rakastelun jälkeinen onnentunteen syväilo sisältää aina pelkoa siitä, että jää syvemmän kaipauksen koukkuun. Uskottelin, että osasin suhtautua irtoseksiin ulkopuolisesti ja tiedemiesmäisesti, mutta totuus on toinen. En halunnut rakastumista sotkemaan arkipäivääni, jossa etsin tasapainoa ja rauhaa työskentelyyni, vaikka kaipasin sitä enemmän kuin mitään lohduttamaan elämääni.

Kiemurteluni järkisyin ei auttanut nyt eikä muulloinkaan, vaan halusin entistäkin enemmän. Rakkausvietti poltti kuin tiikeripalsami. Minua nauratti, elämäni oli kuin huonoa kaunokirjallisuutta ja pateettisia lauseita tehtaileva pöytälaatikkokirjailija olin minä itse.

Sanoin ääneen asiantilan vahvistukseksi ironisesti:  ”Rakastuminen assosioidaan oikeutetusti sydämeen, koska se sykkii epätavallisen hurjasti ruokkiakseen aivojen tunnetilojen aiheuttamaa äkillistä happivajetta”, olin tukehtua hysteeriseen ilooni ilman hyppivää sydäntäkin.

Onneksi olin huomaamatta jo kotiovellani, laittaisin saunan päälle ja kylpisin välimatkaa tunteeseeni. Hoitelisin itseni siististi sänkyyn ennen kuin nauru muuttuu itkuksi.

Olin tavannut kaksi naista, jotka molemmat olivat saaneet haluamaan heidät osakseni elämääni. Naisia, joihin voisin rakastua syvästi ja kokonaan.

Olin varma, että he torjuivat, koska naisenvaistoillaan tunnistivat tositarkoituksen lemun ja heillä oli jo elämänsä paketti kasassa, johon ei sopinut nopeasti vanhenevan miehen elämänvaihekriisejä.

Taiteilijantalon varjossa tapahtunut oli lohdutusta. Olin kuitenkin nuuhkaissut naisen tuoksua ja voin unelmoida tulevat iltani uneen sieluani parannellen. Toivo taas pilkisti yksinäiseen tupaani.

Löysin avaimet kummakseni povitaskusta, olin iloinen ja narrannut orastavan masennuksen takaisin traumavankilaansa alitajunnan luolastossa. Manipuloin mielentilaani koska osasin.

Sivistys oli siivilöinyt elämäni kiihkeyden tehden kuumasta lauhkean, ryöpsähtävästä temperamenttista hidasta mietiskelyä ja johtopäätöksistä huokauksia.

4. Luku    

Jätin idean saunomisesta, kukaties nukahtaisin humalassa lauteille ja kuolisin nestehukkaan, eikä kukaan olisi pelastamassa. Tällaista tapahtui ja onnettomuuksiin kivuliaasti kuoleminen on yksi monista yksineläjän peloista. Onnelliseen kuolemisen ajatukseen ei poesia minussa tänään riittänyt.

Kaikki ikään kuin korostui tänä yönä. Parasta oli suorittaa rituaalit hammasharjoineen ja vesilaseineen, jotka veivät tehtävä kerrallaan sänkyyn. Unilääkkeenä lukisin ikävystyttävää työhön liittyvää kirjaa, joka oli aina sitä varten yöpöydällä. Kaksi sivua, muutama sumuun katoava ajatus ja nukahdan stressiini hukkuen.

Muistin äkisti, että olin saanut uuttakin lukemista. Peran scifikirja, jonka olin unohtamassa baariin, mutta baarimikko oli huutanut perääni, ja se lojui nyt eteisen naulakossa. Taiteilijatar oli ottanut sen talteen itsepunomaansa olkalaukkuunsa ja muistanut antaa sen mukaani viimeisten suudelmien jälkeen kuin kömpelön hyvästelyn pelastavana jatkeena normalisoimaan suhteemme kuolleen vaimoni yhdistäneeksi tuttavuudeksi.

Sekavan illan palkintona Peran kirjan avulla muistaisin eilisen hetkistä punoutuneen kertomuksen punaisen langan vielä aamullakin kohmelon kelatessa tekemisiä epäillen järkeäni, krapulaisen halun häivähtäessä Matrixin naisen Ferrarin punaisessa mekossa kohottaessa hameenhelmaa vilauttaen alastonta häpyään.

Olin työstäni vapaalla ja kuviot on tehty rikottaviksi, mielialani oli kuin Johanna Kurkelan laulu: ”Riko minut, että ehjäksi tulla saan, riko minut hellästi, mutta kokonaan.”

Pateettisuuteni on kuin sarjakuvalehti, häpeättömästi yksinkertainen ja naiivi, joskus banaalia himoa kuin porno. Avaan Peran kirjan ja nukahdan jo johdantoon.

Aamuyöstä näen aina unia.  Olin oppinut tekniikan herättää itseni hetkeksi horrokseen vaimealla kännykän varoituksella ja jatkaa sitten ohutkerroksista nukkumista nähden unia, jotka muistaisin herätessäni kokonaan. Sillä tavoin pääsin käsiksi alitajuntaani ja uniani analysoimalla saan käsityksen edellisen päivän tapahtumien todellisista vaikutuksista mielentilaani. Sekin oli kuin tupakointia, josta halusin luopua ja olin poistanut hälytyksen. Tekniikkani lienee kuitenkin ehdollistunut sisäiseen kellooni, koska aamulla muistin uneni kuin eletyn päivän.

Ensiksi olin unessani eilisen illan ravintolan vippitilan vessassa ja se haisi sitruunalta, porsliini kiilsi puhtauttaan ja etsin lantin oven vieressä avustusta toivovalle sisustustaiteilijan näkemykselle vaivaisukosta; rautalangasta väännelty tekele, jolla oli Peran ilkeästi pälyilevät kasvot suu ammollaan. Tähtäsin ja osuin, kuului äänekäs nielaisu ja vähän ajan kuluttua kuin kaivoon pudonneen kiven loiskahdus jossakin syvällä. Hullunkurisuus ei naurattanut vaan tilanne oli ahdistava ja vakava. 

Anette tuli perässäni ja oli valmiiksi riisunut pikkuhousunsa. Ripusti ne ovenkahvaan ja suuteli huulet kosteana tuoksahtaen hormoneilta. Sanoin, tämä oli määrätty jo tapahtuvaksi ilmestyessäsi luentosaliin. Selitin hänelle, että alitajunnan itsenäinen tekoäly ei kerro järjelle puuhistaan, vaan juonittelee viettien kanssa oman strategiansa.

Naimme huohottaen ja pidätellen, koska kuulimme jonkun tulevan vessaan. Se oli tietysti Pera. Sanoin tärkeilevästi sormella painottaen, että huonoissa käsikirjoituksissa arvaa aina tulevan etukäteen.

Unessani Pera kiroili ja kusi, kiroili ja kusi, vitun tippuri, vitun Anette.

Äkisti olin kuumassa saunassa, jossa oli musta, tähdistä tuikkiva katto, seurassani jazz-ravintolan baaritiskillä tapaamani taiteilijatar, joka oli täysissä pukeissa ja valitti palelevansa. Yritin suudella, mutta hän torjui koska huuleni olivat jääkylmät ja hengitykseni haisi tippurille. Yritin korjata häntä, ei tippurille vaan pippurille. Jotenkin oli hyvin tärkeää, että hän ymmärtäisi eron ja yritin olla hyvin vakuuttava.

Henkeni kuitenkin höyrysi ja siihen osuvissa värikkäissä valokeiloissa soitti Red Hot Chili Peppers alastomina rajusti hyppien Helter Skelteriä. Kuollut vaimoni ryntäsi lavalle ja huusi, väärä bändi, tämähän on Beatles-biisi. Kaikki nauroivat katketakseen, eikä ole.

Sitten seinänkoisessa taulu-tv:ssä lauloi Nina Simone ”Ne Me Quitte Pas” ja olin koulussa ekaluokalla etupenkissä häpeämässä, koska olin levoton. Veressäni istui Sirkka, joka haisi aina kuselle. Tykkäsin salaa kirpeästä lemahduksesta.

Heräsin ja muistin unen, suuni oli kuiva, hengitykseni astmaisen ahdistunutta ja maiskuttelin saadakseni limakalvot märäksi, kusetti. Untani ei tarvinnut analysoida, koska sen käsitti heti muutenkin.

Muistin taiteilijoidentalon kummituslinnan öisen tuulahduksen pihakoivunlehvien kahahduksen, kun laukesin itkuaan etsivään taiteilijattareen lohdutuspanossa. Joskus elin kuin alati aivoissaan kirjoittava potilaana tuttu menestyskirjailija, joka provosoi irtosuhteillaan dramaattisia mielleyhtymiä seuraavan teoksensa tekstuuriksi.

Aamu oli valaissut jo koko huoneen, avasin silmäni ja eilinen tuntui yhä epätodennäköisemmältä ja yhtä hullulta kuin äskeinen uni. Muistin eilisen yön taiteilijoidentalon puistomaisessa pihassa kuin uneeni liittyvän tapahtuman. Mieleni oli mielleyhtymistä rakennettu huojuva talo.

Venyttelin pitkään ja tunsin iloa kuten aina kun heräsin painajaisesta eikä kokemani ahdistus ollutkaan totta. Peran kirja lojui lattialla mahallaan kannet nyrjäytettynä levälleen ja muistutti, että eilinen oli ainakin totta.

Venytin sumuista hetkeäni ja yritin muuttaa äskeisen uneni jälkitunnelman utuiseksi unelmaksi ja kuvittelin Aneten sänkyyni houkuttelevana uniolentona. Hän oli kuin alitajuntani monikirjavaa nahkaa suuteleva itku ihmisen puolesta maailman kaikkea pahuutta vastaan. Usvainen hellä kosketus kuin ympärilleni kietoutunut rakastavan naisen sielu. Olinko nainut taiteilijatarta Anettena, tai ainakin haluaisin niin, koska se tekisi asioista yksiselitteisemmän, eikä pilkkoisi mieltäni kuin tylsä ruosteinen kirves, joka ei kyennyt halkaisemaan kohdalle osunutta oksaa, vaan takertui siihen eikä sitä saa enää irti kivikovaksi kuivuneesta pölkystä. 

Manipuloidut ajatukseni toimivat vain jotenkuten uneni jatkeena ja todellisuus soitti melodiaa kännykässä tuntemattomasta numerosta. Yleensä vastaan vain, jos tiedän kuka soittaa, mutta Anette päällimmäisenä aivokuoressani sai pulssin nousemaan ja vastaamaan.

Se oli Pera, joka surkeana pyyteli anteeksi känniään, ei kuulemma ollut tapana riehua. Oli soittanut jo Anetellekin.

Sanoin, mitäpä noista, näitä sattuu itse kullekin.

Pera sanoi sitten, että oli asiaakin ja jos minulle sopisi kahvitella niin tavattaisiin vaikkapa Fasulla joku minulle sopiva päivänä. Leppynyt Anettekin tulisi mukaan, ja olisi työnsä puolesta paikalla.

– Mistä on kyse? Utelin.

– Kirjastani tietysti, jos ehtisit lukemaan sen ja antaisit arvion siitä kustantajalle, niin ne maksavat palkkionkin vaivoistasi. Tarkoituksena on kirjanpohjalta saada aikaan tekoälystä käytävä keskusteluohjelma TV.ssä, josta on jo alustavasti sovittu. Minun lisäksi pyydettäisiin sinuakin mukaan kirjan lukeneena alasi asiantuntijana. Tienaisit ainakin tonnin siitä. Kustantaja on innoissaan ja kasaavat vetävämpää markkinointiprofiilia, eikä ilmaista TV-mainontaa parempaa olekaan. Sattuma toi sinut kuvioon hyödynnettäväksi, ehkä haluavat samalla tietää olenko oikeasti hullu. Pera nauroi samaa käheää käkätystä, kuin eilen.

– Aneten idea, oli jo töissä kuin soitin sille valitellen eilisiä. Ehkä se vain haluaa tavata sinua, naurahti Pera vaisummin, mutta pystymättä kätkemään mustasukkaisuudesta kytevää ironiaansa.

Sanoin:

– Mietin asiaa vähän. En ole varma ehdinkö lukemaan kirjaasi heti. On muutamia menojakin kalenterissa tälle viikolle. Valehtelin sujuvasti, mutta sanoin lopuksi.

– Raha tietysti kelpaa.

Ajattelin vain Anettea, aikamoinen houkute. Tiesin hyvin mitä minussa tapahtui, olin ”vielä viimeisen kerran ikäkriisissä” jota en halunnut edes ammatillisesti tunnustaa, mutta en voinut luonnon luomille paineille järjelläni mitään.

Psykiatrien rakastumisissa on aina pohtimisvaihe, joka erittelee ja rimpuilee kirjanoppineen ja kliinisen työn faktoissa, kunnes antaa periksi biologialleen ja tyhmistyy rakastamaan kuten muutkin. Joka solullaan uskoen, toivoen, pohjattomasti ikävöiden ja mustasukkaisen tuhoisesti mielenrauhansa menettäen epäillen itseään ja kaikkea.

Tunteiden järkiperäistäminen on ylikuumenneen prosessin seuraava vaihe ja jos onnistuu siinä, palaavat molemmat ehkä entiseen elämäänsä syvän ymmärryksen luoman kestävän ystävyyden rikastuttamina, vaihtoehtona on parin muodostuminen.

Piirroksen vaihtaminen kirjaan oli harmittanut jo eilen, koska se oli aika hyvä luonnos, eikä muistikuvasta piirtäminen onnistu toiveiden sekoittaessa todellisuuden.

Keski-iänkriisi oli aina ollut minulle typerää naistenlehtien kirjoittelua kliseisin argumentein, diagnoosi, jota ei psykiatriassa ollut olemassakaan. Kun ruumis muuttuu vanhetessa, muuttuu ihminen henkisesti sopeutuen tilanteeseensa luonnon pakottamana. Prosessissa ei ole kyse kriisistä vaan luonnollisesta vanhenemisesta, jossa seksuaalisuus hiipuu hitaasti ja vahva pitkään hallinnut lisääntymisvietti menettää valtansa vaivojensa tarkkailulle, joka on tärkeämpää hengissä pysymiselle.

Avioliitossa tilanteeseen kuuluvat ylimääräiset juoksut ovat oman tilansa tarkistamista kuin peiliin katsomista vanhenemisen merkkejä etsiskellen, ja niiden huomaaminen tekee oikeasti kipeää ja saa pelkäämään tulevaa.

Leskenä kaipaa ihmistä, jolle riittää sellaisenaan se, joka sinusta on jäljellä.

Vanheneminen ja sen tuomat muutokset eivät ole pelkästään ruumiillisia. vaan ne kovertavat vähitellen sosiaalisen ympäristösi arvostuksen murusiksi, arvovaltasi sortuu etkä enää ole sama varteenotettava peluri, joka on mukana vielä tulevaisuuden taistoissakin.

Leskimiehelle asiat ovat sikäli toisenlaiset, että sinusta tulee taloudellisesti houkutteleva kohde ja nuoretkin naiset alkavat parveilla tositarkoituksella. Illan juoksuista tulee karkuun juoksemista. Surunsa kelaaminen ei tee itseään tyrkyttävän nuorenlihan hyväksikäyttäjää, koska ei halua hekumaista iloa elämäänsä valheeksi.

Taiteilijatarkin käväisi taas mielessä suolainen märkä poski huulieni alla. Hameen alta esiin kuorittu muuttolinnunpesä oli kuin elävä hengittävä nielu, joka oli tehty vain minun mitoilleni, miehenä, ihmisenä ja sieluni kaipuulle. Äkillinen ikävä oli kuin syvä kuilu. Ajaton hetki tunnemuistoa, kunnes tipahdin sen läpi epäilemään itseäni.

Vuorotteluvapaa on vittuilua, joka muuttaa selkärangan spagetiksi ja tahdon tekemistä vältteleväksi luimisteluksi. Kaikki töissä tiesivät, että olin pakomatkalla työstäni ja tuskin tulisin takaisin. Ymmärsivät minua, olin väsähtänyt ja kyllästynyt kaikkeen. Jokainen ymmärtää ja ymmärtää, ymmärtävät pysyä etäällä, koska tilaani ei ollut apua, enkä osannut enää muuta kuin valehdella tai lukea alani kirjoja, jotka olivat kuin ylimääräistä työtä. Etsin niistä sanoja omaani, jonka olin luvannut tiukalle faktakirjakustantajalle.

Valitettavasti olin nainut minulle osoitettua kustannustoimittajaa kokonaisen kesän hädissäni, kun muuta lohtua ei ollut ja joutunut epäsuotavaan tilanteeseen molemminpuolisine tunnesotkuineen. Emme olleet enää puheväleissä kuin puhelimessa ja silloinkin pelkästään työasioissa muutamaa tuhahdettua nyyhkäisyä lukuun ottamatta, enkä saisi apua sieltäpäin kirjoittamiseeni muuta kuin oikolukijan tunteiden kitkeriksi värjääminä haukkuina.

Lukisin mieluummin saamaani scifikirjaa kuin tekisin virkatyötäni, se olisi sopiva tekosyy katsella omasta työpöydän läjästään muualle. Peran kirja on inhottavan paksu, mutta ehkä siinä on tarpeeksi Anettea rivien väleissä pitämässä mielenkiintoa yllä. Lukisin ainakin alun ennen kuin kieltäytyisin. Aneten mahdollisesta tapaamisessa oli tarpeeksi tärppiä.

5. Luku

Pera oli kirjoittanut Aneten Annana kirjaansa siitä olin varma. Juuri noin olin mieltänyt illanvietossa Peran luennon jälkeen Aneten. 

Annan ilmestyessä kirjaan äänitän luvun lukemalla sen kännykkääni ilman kommentteja. Haluan kuunnella kohdan silmät ummessa, ja yrittää samalla luonnehtia Anettea rakentamalla ohikiitäneistä hipuista muistinvarassa kompleksia henkilöä unelmieni katteeksi. Psykiatrit ovat monimutkaisia heilahtaneinakin.

Kirja seuraa erityisesti muutamaa henkilöä läheltä, ja heidän ympärillensä syntyviä sosiaalisia rypäitä kaunokirjallisen lukuromaanin tyylisesti. Valitut ihmiset ja ympäristöt syventyvät psykologisesti, ja kohtalonomaiselta vaikuttava sattumanvaraisuus rakentaa ihmissuhteita ja elämänpuitteita toisistaan välittävällä inhimillisellä logiikalla. Elämä ei kuitenkaan aina kulje johdonmukaisesti.

Kertomuksen tiukasti rajoitetun, mutta teknisesti monimutkaisen yhteiskunnan tarkoituksena lienee helpottaa kirjailijan työtä pysymään scifimäisessä fokuksessa, ehkä hän jättää myös pimeitä kuvauskulmia mahdollisuutena seuraavaan kirjasarjan osaan. Oli vaikea kuvitella tätä totaalista eristymistä muilla kuin uskonnollisilla syillä, vaikka kyse olisikin pelkästään älylliseen kehitykseen panostavasta tiedeuskonnosta. Kultista, jolle yritettiin luoda uskottava lähtökohta.

Välttelen TV:n mielisarjojeni riippuvuutta, koska jos katson yhden osan sesongista, olen hukassa ja katson kaikki jaksot yhtä soittoa. Kirja, johon olen lupautunut kommentoijaksi, sopii sikäli. Kirja luennoi edelleen, mutta hyppää äkisti taiteeseen. En ole varma pysynkö lukijana mukana tällaisissa harppauksissa.

Se alkaa puhua kantaaottavasti taiteista aivan kuin häveten teknologialle polvistumistaan.

Käytän itsekin joskus taidetta sulkeutuneiden potilaiden avaamiseen ja saatan sisustaa työhuoneeni juuri ennen tapaamista tietynlaiseksi päästäksemme heti alkuun, ja sitä varten minulla on työhuoneen komerossa mahdollisimman erilaisia tauluja.

Maalaan joskus itsekin räiskimällä tummia värejä suurille kankaille rumiksi tahroiksi, joiden päälle puristelen tuubeista kirkasvärisiä paksuja raitoja, harmoniat on tehty rikottaviksi. Mieli on tuntemusten summa, jolla ihminen hahmottaa hetkiään. Todellisuus sisäistetään aistimuksien kautta ja luo sisäisille tuntemuksille analogioiden kautta kielen, jolla hahmottaa psyykeään. Jokaisella on omansa. Psykiatrian psykoanalyyttisiä kikkoja on provosoida esiin alitajuisia traumaattisia mielleyhtymiä, löytää ne aistimuksiin iskostuneet mielikuvat, joilla potilas on kokemuksensa merkinnyt salaisuuksiksi, joihin ei kosketa. Joskus ne ovat pelkkiä peitevärejä, usein kipeät muistikuvat ovat käänteisesti peiteltyjä joillakin päinvastaisilla asioilla, todelta tuntuvilla elämänvalheilla, joita on vaikea paljastaa valheellisiksi peitetarinoiksi potilaan edes itselleen. Usein ne ovat oikeasti tarkoituksella koettuja asioita trauman aiheuttaneen tilanteen simuloiduissa versiossa, jossa kaikki menee kivuttomasti toisin. Hylkääjästä tulee hylkääjä ja kivun kokeneesta sen aiheuttaja.

Käsittelemättömissä traumoissa on aina tapahtumien koko sisältö syineen ja vaikutuksineen puristettuna pieneksi pisteeksi sielullista energiaa, jolla on suuri räjähdysvoima. Aurinkoiseen kesäpäivään saattaa liittyä jotakin, jota ei halua nähdä tai kokea uudelleen ja kätkee sen kaikkien muiden kesäpäivien joukkoon. Se onnistuu jonkun aikaa, mutta vähitellen se myrkyttää kaikki kesäpäivät, joissa on jotakin samaa epämääräisenä ahdistuksena. Yksityiskohdan löytäminen ja purkaminen näkyväksi on analyytikon tehtävä, koska trauma on kuin musta aukko, joka imee ihmisen luovan energian itseensä ja se kasvaa iän myötä uusien tapahtumien virrassa. Kipupisteen peittelemiseen kuluu yhä enemmän aikaa ja vaivaa, kunnes kaikki elämässä on peittelevää valhetta ja patoutumisen synnyttämää ahdistusta.

Hyvä abstraktinen taide ei päästä helpolla, ja se on valheenpaljastaja, joka osaa hajottaa sovinnaiset ajatukset ja saa reagoimaan. Ne näyttävät aluksi vaarattomilta, koska mikään ei ole aluksi tuttua. Kun pyytää potilasta kertomaan mitä näkee kuvassa, alkaa huomaamattaan kertomaan itsestään asioita, joita on aina peitellyt ja käyttää omituisia vertauskuvia, jonka kokenut psykiatri heti huomaa peittelyksi. Kokenut terapeutti alkaa varovasti käyttää esiin tulleita mielikuvia yhä uudestaan keskusteluissa ja etsii kohtaa, jossa potilas aina reagoi. Löytää avaimen, jolla avata viimeinenkin lukko ja päästää demonit tuhoavaan päivänvaloon. Onnistuessaan paljastetun häpeän mitätön alkusyy hajoaa ja vie mennessään kaiken itseensä keräytyneen pelon ja ahdistuksen tunteen. Elämänvalheiden linnoituksen hajotessa on raunioista kasattava uusi todellisempi elämä, ja taide voi auttaa siinäkin löytämään puuttuvat sanat kertomukseensa todellisesta itsestään.

En henkilökohtaisesti kuitenkaan usko taide- tai kirjallisuusterapiaan, vaikka ne voivatkin olla hyödyllisiä työkaluja psykoanalyyttisessä kliinisessä psykiatriassa löytämään ahdistuksien syyt. Vaikka ne auttavat toisinaan löytämään traumatisoivia syitä psyykkisiin vaivoihin, eivät ne paranna ketään. Usein käy päinvastoin ja ruokkivat ikään kuin valhetta vahvistaen traumoja, kunnes vakavissa tapauksissa ne muuttuvat todellisuuden kokonaan kadottaviksi psykooseiksi, joita ei voi enää käsitellä muuta kuin turruttavilla lääkkeillä ja laitoshoidolla.

Scifikirjojen tulevaisuuden sielunhoitajat eivät keskustele, vaan käyttävät geenilobotomiaa ja erityiskykystimulaatiota ja vähät välittävät lapsuuden tapahtumista, jotka aiheuttivat ahdistuksia. Luontainen reaktiokuvioiden perinnöllisyyteen perustuva primitiivinen vaistomaisuus muutetaan rationaaliseksi älyyn perustuvaksi erityiskyvyksi yhteiskunnan hyötykäyttöön. Tunnemaailman dynamiikka ja energia ovat kirjan tulevaisuuden visioissa soluparistoja ja tehostettua verenkiertoa parannellussa perimässä, johon on jätetty ainoana tunteena hyvä olo. Geenidouppausta, jossa ei ole krapulaa tai fyysisiä haittoja.

Käytän tietoisesti ajattelua unilääkkeenä, mutta joskus se kostautuu. Joku asia jää vaivaamaan vaikka, mutta ei jaksa ajatella sitä loppuun, ja kysymys jää kiertämään samaa rataa kuin joku melodian pätkä, josta ei pääse eroon. Niin nytkin. Tyhjäksi pumpattuun vakuumiin on jäänyt yksi lause kuin kengässä hiertävä kivensiru. Katson kelloa ja se on seitsemän tuntia enemmän kuin luulin, olin nukkunut tuo yksi kysymys tyynynä ja olin yhtä väsynyt kuin seitsemän tuntia sitten.

Korkeatasoinen taidekäsitys on herkästi tuntemuksiaan kokevien taiteilijoiden erityisominaisuuksia, taiteilijoiden, jotka kykenevät luomaan jotakin aivan uutta symboliikkaa, jolla ei ole aiempaa esikuvaa tai assosiaatiopohjaa. Taide on ihmisen aivoista ulos karkaavaa tietoisuutta, ja erityisesti abstraktin taiteen katsotaan antavan itseään kehittäville tekoälyille ratkaisemattomia pulmia, joissa niiden on vain hyväksyttävä taiteilijan luomien abstraktien ärsytyksien hämärä selitys sellaisenaan ainutkertaisena aistikokemuksena, ja se karsii sen pois meluna.

Epäilin jo, että olin suurennellut ihastumiseni rakastumiseksi, tehnyt Anetesta uniolennon, ja tarvitsin kokea hänet puhdistamassa hammastikulla lihasuikaleita hampaidenvälistä mitatakseni rakastumiseni arkipäivän sietokykyä.

Lopetin lukemisen. Tein pitkän kävelylenkin ja päädyin kiertelemään kasvitieteelliseen puutarhaan, jonka sakea ilma saa aivot täyteen happea, hiljainen vihreä kasvimaisema rauhoittaa mielen. Siitä edelleen Finlandia-talon puistoon, istuin hetken penkillä, katselin Töölönlahden ylitse sinistä huvilaa ja kävelin sitten pois ripeästi tutulle nakkikioskille hakemaan lohtua paistetuista makkaroista perunoilla ja juoksevalla munakeltuaisella, johon oli sekoitettu yrttejä ja aavistuksen verran chiliä. Olin onnellisesti onneton. 

Soitin myös pojalleni, joka työskentelee Keski-Euroopassa fyysikkona ja kummakseni hän vastasi heti. Tavallisesti hän soitti takaisin vasta päivien päästä ja sanoi ilman selittelyjä ja anteeksipyyntöjä ”olit soittanut”, ja se sai minut jostakin syystä aina hyvälle tuulelle. Vaikka se aluksi ärsytti tavattomasti ja marginalisoi minua hänen elämässään. Se ei kuitenkaan ollut välinpitämättömyyttä, vaan enemmin oman käytöksen tapakasvatusta ensin isältä pojalle ja sitten saa samat takaisin pojalta isälle. Asioita, jotka huomaa liian myöhään, kolmekymmentä vuotta liian myöhään.

Kerroin hänelle aikeistani lähteä Andalusiaan talveksi ja olisi hienoa, jos hän pääsisi tulemaan sinne, oli jo ikävä.

Sanoi tulevansa ja vuodatti murheitaan:

–  Mutta tulen yksin, lapset ja vaimo eivät varmaan halua, kun se tönö on niin korvessa ilman mukavuuksia tai edes omaa huonetta kaikille. Petra sanoo, että aasi haisee pierulle. Nauroimme molemmat. Sitten hän sanoi, tulisit sinä tänne, kun olet vapaallakin. Ritva suunnitteli jo romanttista lomaa ilman lapsia, kun sinusta saataisiin lapsenvahti. Sen äiti on huonossa kunnossa, potee lievää varhaista muistitautia, eikä halua matkustella ilman seuralaista.

– Epäilen Ritvan äidin tekosyytä. Ämmä oli viimeksi entisensä noita-akka, eikä ainakaan muistissa ollut mitään vikaa, kun muutama kuukausi sitten tavattiin. Ei unohda yhtäkään yksityiskohtaa mitä olen tehnyt tai pikemminkin mitä en ole tehnyt ja puuttuu joka asiaan, moittii talouttamme, minua ja Ritvaa ties mistä. Lapsille se on hyvä mummu, joka hemmottelee kakarat pilalle hienoilla lahjoillaan, aina valmis kaikkeen, jos mukulat vain vähäsenkin vinkaisevat.

 Sanoin väliin:

– Voisin tullakin ensi kuussa ja jatkaa sieltä sitten Espanjaan.

Poika sanoi:

–  Sovittu, Ritva pomppaa kattoon, haluaa tavata mieli appiukkonsakin, kun voi rupatella yöhön asti sielunvaivoistaan. Meillä on uusi saunakin, suomalaisen puusepän tekemä ja ihan aito kiuas. Kivetkin kävin keräämässä itse laavamaisemista, kun olin työmatkalla Italiassa. Täkäläisessä tullissa ihmettelivät, kun oli reppu täynnä kiviä ja selitin, että ne kuuluivat tutkimusmateriaaliini. 

– Fiksu kuin isänsä, kehaisin. Hankin matkaliput halpalentoina ja ilmoitan päivämäärän ajoissa. Terveisiä pesueellesi ja minäkin odotan Ritvan kanssa keskusteluja, minullakin on murheeni.

– Peren tekele on perkeleen paksu kirja, sisältö kuivempaa kuin paperi, jolle se on painettu, mutta koska lupasin antaa palautetta, niin luen sen valmiiksi ennen matkaa ja kirjoitan lyhyen arvion. Saan rahaa siitä.

Poika kysyi:

–  Ei kai tuollainen ole pakkoa. On muuten vähän kiireitä ja mentävä, mutta soittele heti kun tiedät päivämäärän.

– Selvä, terveiset mukuloille ja muijalle, moi vaan.

Tästä ikävän sekaisesta murheen tilasta ei voi pelastautua saunomatta ja pistän sen lämpiämään.

Häivytän oloani miettimällä lukemaani scifi-kirjaa. Kirjailijan korttipakkana ihmiskuvauksissa on ilmeisesti ”hullunkuriset perheet”, ja tarina inhimillistyy ongelmalliseksi ihmiselämän taipaleeksi kohti hautaa, jossa tarvitaan sosiaalisia taitoja selvitäkseen arjestaan. Tarvitaan itsetuntoista identiteettiä ja sopiva pari kestääkseen itsensä.

Peran tarina keskittyy Aneten kaltaiseen protestihenkiseen, mutta käytännöllisesti ajattelevaan parisuhdetta vastaan räpistelevään älykkönaiseen Annaan, jolle se luo luonnetta itsenäiseen ulkopuoliseen kertojaääneen. Se sopii, koska hän on ammatiltaan päämedian kulttuuriosaston tuotantopäällikkö, jolla on journalismin räväkkyyttä ja psykologista vaistoa, jolle lukemattomat luetut kirjat ovat antaneet sekalaisen kaunokirjallisuuden värittämän kielen.

Saunan termostaatti kilahtaa lyhyesti ilmoittaen, että se on valmis. Olin unohtanut tehdä vastan ja käväisen tien toisella puolella olevassa metsikössä paikassa, jossa oli pieniä rautiaiskoivuja, niiden lehdet eivät irtoaisi yhtä helposti kuin tavallisen koivun lehdet. Kärsivällisesti valikoiden oksia lehtiensä mukaan teen suuren tiheän vastan, johon taivuttelin notkeasta vitsasta tiukan pannan ja leikkelen terävällä puukollani vihdankädensijan pään viistosti tasaiseksi. Siitä tulee melkein puolipyöreä eikä töki kipeästi kylkeen selkää kylvettäessä.

 Olin ylpeä osaamisestani, jonka olin oppinut isoisältä. Teimme heti juhannuksen jälkeen koko tulevan talven vastat Joutsenon lehtimetsissä ja samoilla reissuilla keräsimme eteen osuvia sieniä, maukkaita rouskuja ja tatteja. Kanttarellit eivät olleet isoisän sieniä. Joskus ongimme muutaman ahvenen kaislarannasta ja käristimme ne tuoreeltaan kivien väliin viritetyllä nuotiolla päivälliseksi vastapaistettujen perunapiirakoiden päälle tirisemään, ja kyytipoikana ryyppäsimme sokeripala suussa Airam-termoksesta kuumaa maitokahvia tai pitkän huikan kotikaljapullosta, jossa oli porsliininen patenttikorkki.

Maaston pusikot raapivat kipeästi ja huomaan olevani pelkissä kalsareissa, mutta olen muistanut sentään vetää jalkaani isot lonksuvat kumisaappaat. Pelkään käärmeitä ja punkkeja. Tarkistan, kunhan selviän tien yli, ettei naapuri näe, vaikka onkin tottunut monenlaiseen taholtani. En halua antaa lisätodistusta omituisuudestani. Turhaa paranoiaa, vihdan tekemien viime tingassa on normaalikäyttäytymistä Suomenmaassa, vaikka munasillani kirmaisisin luontoon.

Pohdin Annasta mieleen tullutta Anettea lauteilla, oliko tapahtunut jotakin välillämme vai ei. Heitän löylyä pitäen sillä kurissa päätään nostavaa haluani ja yritän ajatella muuta. Huitaisen muutaman kerran hyvin haudutetulla vihdalla selkääni, josta tarttuu muutama lehti nahkaan tehden sen limaiseksi. Lyön sitten kovempaan kuin itseään raipoilla syntiensä takia piinaava katollinen, sillä minullakin on syntini.

Istun sitten saunan jälkeen pitkän tovin kylmä kaljapullo kädessä, kaikki ajatukset jääneinä löylynlyömänä saunaan. Tämäkin päivä oli illassa ja raukeus voittaa kaipuun muusta. Nopea suihku ja menen sohvalle viltin alle käpertyen sikiöksi viimeisenä mielikuvana vuorenkorkuinen kasa saunavihtatarpeita, sormessa lipasahtaneen puukon tekemä haava, jonka ympärille oli kierretty viileältä tuntuva ratamonlehti. Papan kaljua päätä peittää nenäliina, jossa on kulmissa isot solmut.

Herään sitten valvomaan yötä ja luen Annasta kuin se olisi Anette. Teen muistiinpanon kirja arviotani varten:

Anna oli verkottunut tapansa mukaan nopeasti myös työelämässään. Hänen temperamenttinen ja syvästi asioissa kyntävä intellektuaalisuutensa kiinnostaa ihmisiä kaikilta elämänaloilta. Ihmisiä, joiden odotetaan luovan kaupungille jatkuvassa käymistilassa olevan korkeakulttuurisen henkisen ilmapiiriin. Anna oli ymmärtävä korva, joille kerrotaan luottamuksellisesti asioita, joita ei muille kerrota.

Hän osasi hyödyntää tuttavuuksiaan tekemällä kaikkia kaupunkilaisia kiinnostavan dokumenttisarjan elämästä ennen, jälkeen, nyt ja tulevaisuudessa. Potretteja kaupungin ensimmäisistä silmäätekevistä, jotka olivat luoneet maineensa jo ennen kaupunkiin muuttamista.

Anna kiinnostaa määrättömästi ja jatkan lukemista suurin odotuksin. Kohdan sieltä toisen täältä ja hypin pahimmat teknologiset selittelyt ylitse etsien ihmisiä ja ihmissuhteita koskettelevia osioita. Ei kannata lukea sellaista, jota ei ymmärrä tai mihin ei kiinnostus riitä. Valitsen kohtia, joita voi siteerata kysymyksillä TV-keskusteluun ja lukutekniikkani toimii ja pääsen kirjan loppuun.

Peran aiotun kirjasarjan ensimmäinen kirja loppuu tylysti avoimiin kysymyksiin kuin seuraavaa sesonkia odottamaan jäävä TV-sarja. Toimeksiannon saaneena lukijana olin toisaalta tyytyväinen, toisaalta pettynyt. Uurastus oli ohitse. Tunnustin, että oli paljon vaikeampaa kirjoittaa uskottavasti tulevasta kuin menneistä, ainakin jos tulevaisuus on asetettu kauas nykyisestä ja voi olla lähes varma, että jokainen yksityiskohtainen ennustus tulevaisuuden olosuhteista ja sen elämästä on väärässä. 

Halusin kuitenkin oikeasti tietää miten kaupungille ja sen asukkaille kävi. Pääsevätkö karanteenissa olevat laboratoriotyöläiset ulos vankilastaan. Halusin myös tietää, mitä vuorikaupungin ulkopuolella oli maapallolle tapahtunut, ja miten kaikki kehittyi kun tutkimusalukset tulivat ulos luolasta.

Entä pääsivätkö suuret avaruusalusmoduulit yksi kerrallaan ulos suuresta sulusta liittyäkseen yhteen valtavaksi avaruusasemaksi? Selvisivätkö ihmiskunnan viimeiset lähettiläät loukustaan levittämään elämänsanomaa sikiötehtaineen ja hyväksikäyttämään tekoälyihin siemennettyä henkistä puhtaanjärjen evoluutioprosessia elottomaan suurien mullistuksien maailmankaikkeuteen. 

 Mitä aurinkokunnan ulkopuolelle matkaava avaruusasema kohtasi tulevaisuudessa ihmiskunnan planeetaltaan irrotetuin juuri ja mitä matkaajille tapahtui. Arvelin kertomuksen jatkuvan kirjasarjan seuraavissa osissa. 

Lähetin Peralle meiliä, että kirja oli luettu, käsitetty suurin piirtein ja olisin valmiina antamaan suullista palautetta, mutta työstän vielä muistiinpanoja TV-keskustelua varten. Sano vain, milloin ja missä tavataan sinun ja Aneten kanssa niin pääsemme yhteisymmärrykseen mistä puhutaan ja mistä ei.

Sain muutaman tunnin päästä vastauksen.

Toivottavasti pidit oikeasti kirjasta. Valitettavasti tapaaminen saa jäädä toiseen kertaan. Yllättävä konferenssi ja luentomatka Jenkkeihin. Pyydän kustantajan ottamaan yhteyttä ja lähettämään jonkun tapaamaan, voihan hyvin.

Lähettämään jonkun, särähti korvissa. Entä Anette? 

Muutaman päivän kuluttua soitti tuntematon toimittaja kustannusyhtiöstä ja kertoi, että Peran kirja oli myynyt odotetusti eikä sen myynnin edistämiseen panostettaisi enempää. Kirjasto- ja kirjakauppakiertue sekä TV-ohjelma peruuntuivat ainakin toistaiseksi Peran matkan takia, ja aiotut kirjakauppojen paneelikeskustelut, joihin minua oli myös aiottu pyytää mukaan, kariutuivat tähän ja odotellessa kirjan ajankohtaisuus ajaisi ohi. Otamme yhteyttä, jos tilanne vielä muuttuu. Voitte kuitenkin lähettää mielipiteenne kirjasta sähköpostina, olemme kiitollisia palautteesta ja lähetämme palkkioksi kirjapaketin.

Sanoin ettei tarvitse ja kysyin Anetesta. Hänen kerrottiin olevan lomalla ulkomailla pienen poikansa kanssa. Ei tiedetty tarkemmin.

Se siitä. Taiteilijatar, jolla on jossakin kuusikymmentäluvun kukkaiskollektiivissa yhteisvoimin keksitty nimi Anna-Stiina, ilmestyy eräänä aamuna ovelleni juoksusta hikisenä ja sanoo haluavansa naida, koska jotakin jäi viimekerralla päälle. 

Sitten hän marssii sisään. Sanoo samaan hengenvetoon muuttavansa luokseni, koska tytär oli tullut New Yorkista kylään, eivätkä he sietäneet toisiaan. Hakisi tavaransa saman tien, jos tilaisin taksin.

Pyörremyrsky kieputti otteessaan ja teki mitä halusi ja sitäkin, jota minä halusin. Rakastelimme nahkasohvan märäksi ja tahraiseksi. Makasimme kauan lähekkäin puhumatta.

Sanoin sitten:

– Olemmeko sitten naimisissa vai mitä? Tästä ja elämän loppuun.

Hän vastasi:

– Älä höpsi, aikuinen mies. Tytär lähtee kahden viikon päästä Lappiin ja minä muutan takaisin kotiini. Tilaa vaan se taksi sillä välin, kun kipaisen suihkussa. Ei sulla ole T-paitaa ja naisten kalsareita tai pieniä sortseja lainata.

Soitin taksin ja etsin ensiksi lipastonlaatikosta kuolleen vaimoni alushousut, jotka saivat hämilleen, enkä voinut mitenkään antaa jollekin toiselle ja laitoin ne varovasti takaisin paikalleen. Antaisin omistani ja hakaneulan.

Alusasuviritys toimi ja melkein naimme uudestaan asetellessamme sitä paikalleen, mutta taksi soitti äänimerkkiä ulkopuolella. Hän oli huomannut avoimen lipastolaatikon sisällön ja silitti poskea surullisen näköisenä.

Olin saanut alivuokralaisen. Tulisi vasta illalla, kunhan oli riidellyt tyttönsä asumaan siististi sijalleen ja saanut puristettua sen kuulumiset ulos. Äitien ja tyttärien välisiä prosesseja, joista en ymmärtäisi mitään.

Rahakin vaihtoi omistajaa ostetun mielenrauhan verran ja vähän enemmänkin odottamattomiin menoihin. Sanoi ettei halunnut, pärjäsi muutenkin, mutta suostui, jos äiti lupaisi tulla New Yorkiin. Ostaisi rahoilla hänelle matkalipun. Vastahakoisen lapsen syöttäminen on kieroilua, oli ne sitten pieniä palleroita tai aikuisia, tatuoituja naisia.

Päätin tyhjentää kuolleen vaimoni lipastolaatikon pahvilaatikkoon ja veisin sen sisällön kokonaisuudessaan pelastusarmeijan keräykseen. Kaiken muunkin, joka oli säilönyt kuin purkamatonta surua. Oli aika katkaista välinsä lopullisesti kuolemaan, mutta ei unohtaa kuollutta.

Pelastusarmeijan jälkeen istuin pitkään saamatta ensimäistäkään ajatusta mistään, istuin apaattisena ja odotin mitä tapahtuisi.

Lähetin kännykkäviestin Anna-Stiinalta: ”Tuletko saunomaan, olisi asiaakin”.

Olohuoneen pöydällä oli esille ottamani isältä saamani kuolleen äitini kihlasormus, jossa oli joku minulle outo jalokivi. Australiasta itse kaivettu, sanoi isä ylpeänä menneisyytensä seikkailuista, kun tiedustelin asiasta. Ei osannut kertoa, mutta muisti tarkasti, miten oli löytänyt sen. Kertoi sitten sadannen kerran, miten uurasti helvetillisessä kuumuudessa pölyisessä erämaassa kultaa kaivamassa maastossa, jossa oli enemmän skorpioneja kuin hyttysiä. Sormuksen kivi oli uusi lisäys. Kertomus oli pitkä ja kasvoi vuosien myötä. Kaduin silloin, että olin kysynyt. Nyt asiaa ajatellessa tuli kyyneleet silmiin ja antaisin mitä vaan, jos saisin vielä kuulla nuo tarinat uudelleen.

Sormuksen annoin sinä vuonna polvillani punastellen tulevalle ensimmäiselle vaimolleni, joka antoi sen takaisin juuri ennen kuolemaansa. Antaisin sen lapsenlapselle, kun oli aika. Kun tarjosin sitä pojalle jäämistöstä, hän ei halunnut sitä. Ei ainakaan vielä koska se oli liian henkilökohtaista.  Hänen lapsensa ehtisivät saada sen minun jälkeeni perintönä. Naljaili sitten pitkään epäterveellisistä elämäntavoistani, kun tilaisuus tarjoutui. Huolehtivaa pojan rakkautta isälleen, ja ironia oli aina ollut meidän perheen ainoa huumorilaji.

Torjuin ajatuksen sormuksesta, se ei ollut alusvaatekerta, jota voisi kierrättää päähänpistoissaan. Olin kaaoksessa ja tekemässä itseäni naurettavaksi koska hiipivä vanhuus ja lopullisen yksinäisyyden pellossa oli raita kuoleman kaipuuta, jota torjuin ja halusin lainata jonkun muun päämääriä omikseni, kun omia ei ollut.     

Heräsin puhelimeen ja arvasin kuka ja miksi. Ei tulisi tänään, tytöllä oli suuria ongelmia, kertoisi myöhemmin.

Anna-Stiina oli arvannut asiani, ja tiesin etten näkisi häntä enää koskaan ja olin saanut vastauksen sanattomaan kosintaani. Haluun olla enemmän kuin pelkkä hätäinen hoito.

Vähän myöhemmin sain tekstiviestin:

Lähden tyttären kanssa Italiaan. Muutenkin olisi parempi, jos jätetään suhde tähän viestiin, hautaan ei voi mennä yhdessä ja jompikumpi ehtisi ensin. Kipua, jota en halua tai suo kenellekään, yksi kerta riittää. Oli mielenkiintoista tutustua uudelleen ja ehkä joskus vielä kerran uudestaan.

Anna-Stiina

Ymmärsin, että se olisi liikaa pyydetty. Olin oikeastaan helpottunut ja kiitollinen siitä, että käsitti asian noin. Siitäkin, ettei minkäänlaista loppukohtausta tarvittu.

Menin pääteelle, ja tilasin yhdensuuntaisen lennon Malagaan tasan neljänviikon päästä, etten katuisi. En tiennyt mitä tulevaisuus toisi tullessaan, mutta halusin edes yhden kiinnekohdan majakaksi, jota kohti sumun keskellä suunnistin.

Kale

Sain toisenkin meilin ennen kuin ehdin sulkea koneeni, tällä kertaa työpaikaltani. Rakastettu instituutinjohtaja oli äkisti kuollut eilen ja johtokunta joutuu etsimään seuraajaa hänelle. Ensin kuitenkin tarvittiin nopeasti sijaista.

Huomattiin, että olin seuraava hänestä virkavuosien määrässä ja toiminut hänen tuuraajanansa. Vedottiin siihen, että tunsin jo työhön liittyvät yksityiskohdat ja laitoksen käytännöt. Siksi olisin parhaiten sopiva tehtävään lyhyellä varoitusajalla. Sijaisuus kestäisi toistaiseksi vuoden, jonka aikana voisin tietysti myös hakea vakituisuutta, kun se aikanaan laitettaisiin julkiseen hakuun tavalliseen tapaan.

Sanamuodosta luin, etten olisi lopullisella lyhytlistalla, jos odotuksien vastaisesti hakisin virkaan. Olin hätäratkaisu ja se sopi hyvin. Saisin taas kiinni jostakin ilman uhrauksia ja tunnetta, että olisin kiikissä vuosiksi eteenpäin. Sitä paitsi saatoin jättää turhauttavan kirjan kirjoittamisen sikseen.

Mailissa ehdotettiin tai paremminkin käskettiin, että tulisin paikalle jo heti huomenna tutustumaan tilanteeseen, koska vastaisin myös muistotilaisuuden sisällöstä sekä pitäisin muistopuheen tilaisuudessa. Mukana oli myös hautajaiskutsu omaisilta.

Ja mahdollisiin vastaväitteisiini varautuen ilmoitettiin, että myönnetty virkavapaus oli poikkeustapauksen vuoksi virallisesti vedetty takaisin johtokunnan pikakokouksessa ja lainvoimaisena poikkeustapauksena sen ja sen pykälän mukaan. Viransijaisuus alkaisi heti, palkkausluokkani nousi viisi pykälää samalla päivämäärällä ja siitä tulisi tulevan eläkesatsin peruste.

Todella ripeää toimintaa, kuin etukäteen suunniteltua päivämäärineenkin. Laitoksen yrmeäilmeiset kardinaalit olivat kai juottaneet myrkkyä Kalelle. Tai sitä ei tarvinnut, koska kaikesta nyreä johtokunta oli myrkkyä sellaisenaan. Taloudesta vittuilevia silmäntekeviä, jotka käärivät kassasta suuret summat tiheillä tapaamisillaan, joissa tarjoilu oli pääasiana. 

Vastasin meiliin ja mieleni teki lähettää lyhyesti ja ytimekkäästi ”Haistakaa vittu”, mutta kuollut ystävä ja asian vakava luonne hillitsi luopumaan ajatuksesta. Parempi eläkekin kiinnosti.

Pysyin kuitenkin lyhyessä lauseessa ja vastasin työpaikkaani pelkällä saapumiseni kellonlyömällä ja nähdään allekirjoituksella. Koska en voinut muuta.

Peruin jo kolmannen kerran peräkkäin lennon Malagaan ja tunsin sympatiaa lentoyhtiötä kohtaan. Epäilin, että maailman järjestys ei halunnut minua Andalusiaan. Se oli ilmeisesti asia, johon oli kasvettava toteutuakseen.

Mietin kuollutta esimiestäni Kalea, joka oli juro ja isokokoinen, vähäpuheinen ja reilu mies, josta kaikki pitivät. Turvallinen instituuttijohtaja, joka oli aina oikeassa oikealla tavalla ja osasi saada tunteen olla osallinen ratkaisuihin ikään kuin omalla mielipiteellään, vaikka kaikki oli lähtöisin hänen päästään.

Olimme saunoneet ja kallistelleet mukeja toisinaan, matkustelleet yhdessä alan seminaareihin ja keskustelleet ylipäätänsä kaikesta. Uskaltaisin väittää, että olimme ystäviä, ja hän oli ainoa ihminen, joka tunsi minut kokonaan. Hän oli tehnyt lyhyen kaavan mielenpuhdistuspsykoanalyysin minulle kahden vuoden välein.

Silti en kokenut surua, koska hän oli osa minua eikä hän kuole minussa ennen omaa hautaani. Olin kiitollinen siitä. Hänen ymmärryksensä antoi pikkumaisen minäni olla se, joka olin, ilman yritystä pelastaa tai korjata vikojani.

Saunanlauteilla tehty psykoanalyysi oli vuorovaikutteinen ja molemminpuolinen mielenpuhdistusprosessi. Keskustelua täysin avoimesti kaikesta, ilman emootioita. Älyllisin perustein projisoimme ajatuksemme ja mielentilamme kiukaan höyryihin. Purimme huolemme ja murheemme atomeiksi ja hikoilimme ne pois huudellen kuonan mielestämme kylmällä oluella.

Välillämme ei ollut muita henkilökohtaisia tunteita kuin kunnioitus ja luottamus. Parempaa ystävyysalustaa en tunne. Olimme jo oppineet, että vaivat ja vastukset ovat universaaleja jokaisen kokemia asioita, joissa ei ollut muuta henkilökohtaista kuin, että ne tapahtuivat meille.

Olin muutaman kerran myös yrittänyt prosessia klassisen psykoanalyysin osaston kaiken kirjaimellisesti kokeneen johtajan Birgitan kanssa, mutta siitä oli joka kerta tullut miesten ja naisten välistä, tai paremminkin miehen ja naisen välistä, joka päätyi rajuun seksiin jossakin sopimattomalla alustalla mustelmineen. 

Parisuhteen kaltaisen rakastumisen tunteiden setvimiseen kului puolet analyysin tekemisen ajasta ja kesti jälkeenpäin pitkään rimpuilla irti toisistaan, ja molemmat olivat vihaisina toisilleen tapahtuneesta.

Ensimmäisellä kerralla oli osaksi syynä vaimoni kuolema ja Birgitan riitaisa avioero.

Toisella kerralla kävi samoin pelkästä tuttuuden helppoudesta, ja koska olimme tarpeessa saada kipeää elämäntunnetta kuolleisiin sieluihimme. Sovimme, että yrittäisimme yhdessä ilman ammatillista hölynpölyä. 

Kumpikaan ei kuitenkaan halunnut sitoutua elämään samassa taloudessa ja halusi oman arkipäivänsä. Viikonloppuavoliiton epämääräisyys ja sovitun seksuaalisen vapauden synnyttämä mustasukkaisuus pilasi kokeilun ja lomariita viinikännissä Toscanassa lopetti suhteen. Hän otti junan Roomaan, ja minä ajelin Firenzeen. Pilasimme rakkaudentunteemme lisäksi myös ystävyyden ja välttelimme pitkään kaikkea yhteistä myös työssämme.

Löysimme jonkinlaisen kanssakäymisen muodon, mutta emme kuitenkaan puhuneet suoraan henkilökohtaisista asioista ja annoimme suhteen kyteä vuosikaupalla kuin varmuuden vuoksi ties mille. Tavattaessa hymyiltiin ja vaihdettiin kuulumisia kuin etäiset työtoverit, varoen visusti katseiden kohdatessa etsimästä jälkiä entisistä.

Olimme pelkkää häivytettyä tekstuuria toisillemme ja tapetinkuvioita arkipäiväisissä huoneissa. Molemmat tiesivät, että yksi pieni sielullisen yhteyden paljastava ele veisi taas mukanaan ja kivulias prosessi alkaisi alusta, halusi tai ei.  

Tavattaessa sattumalta jossakin psykologisen puolen konferensseissa teki molempien mieli liikaa kolkon hotellihuoneen hämärässä ja toisen oli joko lähdettävä tai sitten oli löydettävä yhteinen sänky. Yleensä minä lähdin, koska vihasin psykoanalyytikkojen teennäisiä tapaamisia loputtomine keskusteluineen, mutta joskus jäinkin, koska en muuta voinut. Naimme puhumatta ja emme jääneet makailemaan yhteistä savuketta. Olimme taas vihaisia pitkään. 

Kalen kanssa ei ollut näitä ongelmia ja kävimme yhdessä neurologien tapaamisissa, jotka olivat konkreettisempia luonteeltaan. Ryypättiin iltapuhteet ilmaista konjakkia murahdellen irtonaisia kommentteja päivän puheenaiheista miettimättä niitä tarkemmin. Birgittaa ei niihin tilaisuuksiin edes kutsuttu.

Uudet laitteet ja tekniikat avasivat uusia mahdollisuuksia aivotutkimukselle, edistysaskelia, jotka kiinnostivat molempia. Sitä paitsi tietojensa päivittämisen vuoksi oli korvaamatonta tavata aivotutkimuksen erilaisten alojen huippuspesialisteja. Laitepuoleninsinöörejä ja teknikoita, joilla oli lääketieteellistä koulutusta aina lääkäriksi asti, geenitutkimusta tekeviä biokemistejä ja aivokirurgia spesialisteja neurologisilla eväillä, statistisen metodein alan tuloksia analysoivia tekoäly ja neuroverkkoasiantuntijoita. Herra tohtoreita kaikki, joka saksalaisissa tittelitärkeilevissä tilaisuuksissa oli suuri rasitus. Olisimme vältelleet niitä, mutta Siemens oli alan avokätinen kunkku ja osasi lahjoa lahjomattomatkin paikalle kuuntelemaan miljoonia maksavien uutuuksien hankkimisen välttämättömyyttä.   

Nyt oli Kale poissa ja Birgitta ilmestyi itkeneenä aamuyöstä ovelleni ja halusi sänkyyni. Tarvitsi kainaloa tunteakseen, että maailma oli vielä olemassa.

Sanoin:

– Kale oli mies, joka oli paikalla joka solullaan ja yksi yhteen ihmisenä kaikissa tilanteissa, ympärillään ilmapiiri, jossa ei tarvinnut epäillä mitään. Ironia ei ollut hänen lajinsa, vaan suoruus. Hän ei vältellyt sanoa mielipiteitään sellaisenaan, mutta ne eivät koskaan loukanneet ketään, koska ne olivat ymmärretyllä tavalla kerrottua totuutta.

– Sinä Birgitta rakas, joka olet kai nainut jokaisen kollegasi kanssa, saitko Kalen pöksyt koskaan kinttuihin?

Birgitta löi nyrkillään kipeästi korvaani, nousi kaikessa alastomuudessaan sängystä ja sanoi:

– Se on sitten siitä, kiitos lohdutuksesta. Kale oli toinen isäni.

– Kelle ei olisi ollut. Voi helvetti, kullankorvike tule takaisin pehkuihin, en halunnut loukata sillä tapaa. Halusin vain poksauttaa sinussa emootion rikki loukkauskaavalla, jota olemme aina harrastaneet. Halusin kai myös tietää miksi minä kelpasin surusi itkutyynyksi, kun yhteiset on aina riidelty enemmän tai vähemmän tahallaan risaisiksi päästäksemme eroon toisistamme.

– Kumma kun Kale ei puhunut sinusta koskaan. Tiesi hyvin meidän historian. Olisi voinut avittaa vähäsen, kun olimme umpisolmulla kiinni toisissamme.

– Olisihan se voinut, mutta oli fiksumpi, kun ei puuttunut. Kale oli kaikkien rippi-isä ja osasi kunnioittaa haltuunsa talletettuja yksityisyyden salaisuuksia. Ei tehnyt koskaan edes muistiinpanoja, kuunteli vain, joskus murahdellen jotakin, ei varmaan unohtanut koskaan sanaakaan kuulemastaan. Ihmiset olivat Kalelle kuin valmiiksi kokoamiaan palapelejä, jotka hän näki sekä kokonaisina, että palasina, jokaiselle palalle oma muotonsa ja paikkansa kuviossa, johon ei mikään muu sopinut.   

Birgitta pysähtyi pukeutumisessaan, tuijotti takaisin ja heitti pikkuhousunsa kasvoilleni, sanoi sitten:

– Niin kuin meillä olisi oikeasti muita koskaan ollutkaan. Te olitte ystäviä erilaisuuttanne takia. Kulkukoira ja isäntä. Samanarvoisia kaikessa ilman salaisuuksia. Minusta et saa emäntää, enkä kerro sinulle mitään edes unissani. Naiminen saa riittää, jos et siitä löydä minua, niin lopetetaan sekin.

Tuli sitten viereeni tuoksuen haluavalta Birgitalta, jonka feromonit kietoivat uuteen hurmaan. Levätessä en kertonut hänelle Sannista tai Anetesta tai muista yksityisasioista. Hänellä oli omansa ja minulla omani.

Psykoanalyysin kaltaiset ihmissuhteet ovat elämänkatsomuksellisia mystisin uskonnollisin vivahtein. Tiesin, että hän nautti kuin puutarhuri ruusuistaan saadessa nuorten miesten seksuaalisuuden kukkimaan ja löytämään sen kiihkon, joka tekee uskonnoista järjen unohtavia uskontoja.

Birgitta tuskin teki tutkimusta seksuaalisuuden biologian ja perimän ehdollisista fysiologisista mekanismeista ruumiin etsiessä suudellessa sopivaa DNA-koostumusta immunologisista syistä.

Hänen erikoisuutensa oli loihtia oman halunsa ymmärtävällä kosketuksella esiin henkilökohtaisen luonteeseen kuuluvan tunteen, johon eri sukujen raidat olivat punoneet vuosituhansien saatossa omat värinsä ja intohimonsa laadun. Hänen mieli lauseensa oli ”kosketus kertoo kaiken”.

Nukuin hänen painaessa suunsa hellästi poskeani vasten.

Herätessämme sanoin vain: – Jep, sinäkö siinä, ja puristin häntä hellästi aamun tunkeutuessa verhonraosta kutsuen uuteen hankalaan päivään.

Tiedotustilaisuus oli valjuun valoon kätketty painajainen, johon osallistujat olivat kutsuttu kokoon lyhyellä sähköposti-ilmoituksella ”Kale on kuollut”, iso kokoussali klo10.00.

Seisoin joukon edessä korvaani nypläten, useimmat katselivat neuvottomina kenkiään ja etsivät ajatuksiaan. Sanoin:

–  Aloitetaanko.

Jos halusi tietää millä tolalla omat asiat olivat, oli Kale peili, joka ei valehdellut, mutta ei neuvonutkaan. Sanoi, että elämä antoi tapahtumiin kokemisen tietoisuuden, eikä siihen ole muuta ohjetta kuin selviytyä.

Yhteiset ja yksityiset tapaamiset olivat hänen kanssaan henkistä joogaa, jossa kunkin elämänkatsomus oli asento, ja josta pyrittiin löytämään tie suvaitsevuuden kautta valoisan mielen nirvanaan.

Löylymiehenä hän istui kaikki ulos lauteilta päätään kylmällä vedellä valellen, juopuneena en nähnyt häntä kertaakaan, vaikka hän istui koko illan mukana ja joi samaa kuin muutkin.

Hänellä ei ollut muuta minää tai roolia kuin se yksi ja vahva älyllinen tietoisuus olemisesta, joka tarkasteli maailmaa uteliaasti ja rehellisesti ilman ennakkoluuloja. Jos hän jotenkin näkisi meidät tänään tässä muistotilaisuudessa hänen kunniakseen, ei hän käsittäisi sen koskevan häntä vaan meitä kaikkia. Olemme yhä yhteisellä asialla antamassa tietoisuutta maailmankaikkeudelle. 

Hänen ansiokas tutkimustyönsä oli sosiaalisen evoluution kartoittamista nykyhetkessä ja sen vaikutuksia ihmiseen. Häntä kiinnosti erityisesti aikamme pyrkimykset luoda keinotekoisesti tietoisuus neuroverkkoihin. Hän käsitti idean jonkinlaisena kollektiivisena identiteettikriisinä, jossa haluttiin korvata kaikkitietävä Jumala kaikkitietävällä globaaliseksi tietoverkoksi kehittyneellä tekoälyllä. Rationalisoida kaiken ymmärtävät uskontojen tunneseikkoihin perustuvat epäloogiset Jumalat älylliseksi selitykseksi kaikesta, johon liittyisi myös kollektiivisen arkkityyppinen ymmärtävä tietoisuus, josta on yhteysrihmat jokaiseen ihmiseen ja kaikkeen elolliseen. Voin kertoa, että hän oli huvittunut näistä fantasioista, mutta myös kiinnostunut neuroverkoista, kybertekniikoista korvata ihmisen elimiä paremmin toimivilla tekoelimillä tai parantaa elimistön suorituskykyä eri tavoin.  

Kalevi oli varma, että tietoisuus oli se asia, jota ei kyetty todentamaan pelkällä matemaattisella logiikalla ja tilastollisilla todennäköisyyksillä. Olemisen kokeminen liittyy itse elämän luovaan evoluution prosessiin sen korkeimpana tähänastisen saavutuksena.

Kaikki hienoimmatkin keksinnöt ovat merkityksettömiä ja sieluttomia oravanpyöriä ilman sisäistävää älyllistä ja kokemuksellista tunnetta, koska mielelle ei ole mitään olemassa, jollei siihen liity käsitettyä selitystä omakohtaisena tuntemuksena, oli se sitten opittua tietoa tai elämänkokemusta.

Älykin on tunne, tapasi hän usein sanoa.    

Yskähtelyjen lisääntymisestä tiesin ylittäneen puheaikani ja tarvitsin nopean lopetuksen.

Syvemmän kuvan Kalen työstä saa lukemalla hänen viimeisiä julkaisujaan.

Hyvästi Kale, hyvästi veli ihminen, oli hauska tavata.

Poistuin pää kumarassa puhujakorokkeelta katsomatta kehenkään, enkä olisi nähnyt ketään, vaikka olisin katsonutkin. 

Unohdin ilmoittaa, että oli Birgitan vuoro kertoa käytännölliset asiat ja asettaa minut instituutin johtajaksi. Hän teki sen tyylillä ja muutamalla sanalla ilman esittelyä, koska olin jo tuttu kaikille niin työni puolesta kuin muutenkin.

Sali taputti kohteliaan vaisusti.

Kävin vielä pokkaamassa Birgitan vieressä ja sanoin töihin sitten entisillä ehdoilla. Annan tiedoksi tulevista, kunhan pääsen kärryille kaikesta. Ongelmat ovat ratkaistavaksi ja autan mielelläni, ovi on auki ja istuskelen Kalen huoneessa ja käyn läpi jäämistöä, sopimuksia, kalenterissa sovittuja tapaamisia, tutustun sihteerin avulla siihen, mitä on päätetty ja mitä jäi kesken. Pärjäilkää ja olkoon Kalen voima mukananne. Sali nauroi StarWars tuntevasti lauseelle, joka olisi sopinut paremmin Kalen suuhun.  

Birgitasta tuli avustava johtaja, joka tarkoitti, että hän tekisi työt koska osasi ja päätin vaihtaa roolit päinvastaisiksi ensi tilassa, kunhan saisin johtokunnan suostumaan muutokseen. Häipyisin paikalta heti kun mahdollista. Ottaisin loparit ja varhaiseläkkeen, jos entinen järjestely vuorotteluvapaasta ei enää onnistuisi tai tekisin itseni mahdottomaksi ja saisin loparit etupaketilla, johon kuuluisivat rahakas eläke ja eläkkeellesiirtymissopimus. En osaa juonia ja kaikki vaihtoehdot kelpaavat.

Kuukausi hautajaisten jälkeen olimme Birgitan kanssa palanneet sängystä takaisin katseluetäisyydelle ja sovimme, että hän toimisi virkaatekevänä instituutinjohtajana ja minä vajoaisin takaisin omaan alimman kerroksen konttoriini valmistelemaan lopullista poistumista. Johtokunta suostui, kun huomasi Birgitan sopivan paremmin pitämään parisataapäisen vikurin joukon kurissa ja johtokunnan ohjeistamassa nuhteessa.

Sain hyvän loppupaketin suotuisine eläke-ehtoineen pyytämättä tai tyrimättä asioita. Olin saanut potkut kultaisella kengällä. 

Instituutin johtajavaihdoksesta ilmoitettiin ilman puheita lyhyessä tiedotteessa. Juhlimiset ja hyvästelyt pidettäisiin kanttiinissa, kun olisi niiden aika. Kiitos kaikille.

Sain kirjeen Peralta, joka valitti äkillistä häipymistään. Vetosi, että niin paljon oli meneillään ja asiat sekoittuivat toisiinsa. Ei tiennyt sitäkään, että Anette oli lomilla tehtävistään. Lupasi myös korvata jotenkin vaivani ja haukkui kustantajansa ilkeäksi.

Vastasin lyhyesti:

Annetaan olla. Palataan kun sarja toinen osa valmistuu, odotan tekijänkappaletta.

Kirjoitin alkusanat uudelleen keskeneräiseen kirjaani, johon yritin päästä taas sisälle.

Hetki on kuin veteen heitetty kivi, joka vaikuttaa suoraan vain nyt, ja siitä lähtevät aallot vievät heikentyvänä viuhkana sanoman tapahtumasta eteenpäin kaikissa suunnissaan niin kauan kun sen energiaa riittää, eikä se vaikuta mihinkään takanaan.

Jospa fysiikka olisi kuin ihmisen käsittävä mieli, jolla on muisti, jonka avulla se voi palata menneeseen ja kokea sen ajatuksissaan uudelleen. Aikamatkoja ilman muuttamisen mahdollisuuksia, mutta auttaisi paremmin ymmärtämään miksi näin. 

Mietin pitkään, kunnes koko yritys karkasi ja järkevältä tuntuneet lauseet saastuivat yhä enemmän, joka lukukerralla eikä jäljellä ollut kuin pateettinen pettymyksen tunne itseensä.

Olisi parempi löytää jonkun muinaisen filosofin käytöstä kulumaton aforistinen viisaus. Antaisin tehtävän editorille, koska vihasin ulkoa opeteltuja mietelauseita, joilla akateemisissa piireissä liputettiin muka sivistystään. 

6. luku

Matkustin vihdoin Andalusiaan. Autoilin Saksan, Ranskan ja Espanjan halki Andalusiaan. Pysähtelin paikoissa, jotka olivat aina kiinnostaneet tai olivat tuttuja. Valitsin läntisen reitin Pariisin jälkeen.

San Sebastianissa aseman vieressä oli raihnainen hotelli Terminus, josta löytyi huone, joka oli kaltaiseni.  Koristelematon eikä peitellyt vajavaisuuttaan, oli se mitä oli. Auto oli turvallisesti parkissa luksushotellin alla toisella puolella jokea.

Hotellista oli lyhyt matka keskustan hiekkarannalle, joka häipyi illansuussa veden alle aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Äsken rannan laitamilla kyljellään kököttäneet värikkäät kalastusveneet kelluivat valmiina seilaamaan Biskajanlahdelle kalastamaan meriahvenia tai isoja katkarapuja.

San Sebastian kaupungin tunnelmassa oli aivan erityisiä onnen sävyisiä syviä vivahteita, ja se puhutteli ensihetkestä kuin vanha tuttu, joka ymmärtää sinut sellaisena kuin olet.

Sen elämä ulkopuoliselle kokijalle on kuin kirjoittamaton novelli, jossa on Tšehovin inhimillistä lämpöä. Tunne, joka voimistui, mitä kauemmin kiertelin kaupungin katuja. San Sebastian ei jäljittele mitään, yritä vedota, eikä tee sinusta turistia osoittelemalla nähtävyyksiä tai houkuttelemalla kaupunkikierroksille, tyrkyttämällä matkamuistoroinaa tai yli päätänsä mitään, joka olisi ollut rahastamista tietämättömyydellä tai halvoilla jäljitelmillä. Kaupunki tarjosi kaikille saman normaalin elämän ensi hetkestä, eikä tarvinnut etsiä paikkaansa koska jo oli siellä. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota ja näkymättömyys on puistonpenkillä istuskelevalle elämää seuraavalle kuin säähän sopiva vaate.

Vanhan talon seinään oli kiinnitetty suuri keramiikasta valmistettu taulu, jossa oli runoja ja runoilija joka seurasi kaksiulotteisena parvekkeella torin elämää. Sain väkevän halun kirjoittaa itsekin jotakin, koska kuvittelen, että aidosta kokemuksesta syntyy vain hyviä, sisällyksekkäitä lauseita – ainakin ne ovat tosia. Kirjoitan karttana mukana olevaan tablettiin:

Kaupungin myhäilevän pinnan alla piilee ainesta. Se on sopivan kokoinen, sopivan vanha, ja ympäröivä maisema on taukoamattomasti odottavan dramaattinen, johon mielikuvitus tahattomasti alkaa kutoa kertomusta. Sesongin jälkeinen elämä on onnellisesti unelias kuin novellin loppuratkaisun käännettä piilotteleva petos, ihmiset teeskentelemättömästi sitä mitä ovat, kaikki ympärillä on vanhanaikaisesti aitoa.  Jos haluaa kirjoittaa romaanin, tee se San Sebastianissa. Tarvitsee vain seurata sen elämää ja kertoa näkemäänsä keksimättä mitään. Se on sen laatuinen kaupunki, jolla on kuin vanhan miehen kasvoissa viiveellä tapahtumiin reagoiva ilme, joka on ehtinyt jo saada syvempää merkitystä aiemmista kokemuksista.

Suljin laiteen ja annoin periksi tiedolle, etten kirjottaisi romaania San Sebastianista tai ollenkaan. Pidin matkustellessani kirjailijanroolista, vaikka en osannut kirjoittaa sillä tavoin. Joskus olin mielessäni kuvataiteilija. Kuviteltu pikkutärkeä turhamaisuus olla jotakin intellektuaalisesti johti aina analysoimaan itseään. Se oli kaikessa pinnallisuudessaan syvintä minua ja ostin käsin vanutetun aidon baskerihatun.

Jäin muutamaksi päiväksi seuraamaan rajua vuorovedenvaihtelua ja Biskajanlahden hurjia tyrskyjä rantakiviin, meriveden rajua työntymistä vastavirtaan korkeilla muureilla vuorattuun joenuomaan ja kohti siltoja, kuin kaiken tieltään pyyhkäisevä tsunami.

Kaupunginrantojen luoteen ja vuoksen erotus oli useita metrejä, ja sen suuret hiekkarannat hävisivät silmissä mereen ja rantaan vyöryvien isojen aaltojen korkealle nousevat pyöreät harjat houkuttelivat surffaajat etsimään henkensä kaupalla suurinta petoa, jolla ratsastaa.

Poukaman suojaamassa venesatamassa rantamuurin uimisesta varoittavan kyltin alapuolella meressä makasi vatsallaan lihavan miehen ruumis. Hän muistutti minua. Olin jo hyppäämässä apuun, kun mies äkisti kohotti päätään ja katsoi sukelluslasit silmillään vihaisesti minua kohti, aivan kuin olisi arvannut aikeeni. Hän kai etsiskeli simpukoita, joita vuorovesi toi mukanaan.

Nolotti vaikka ei ollut syytä.

Seuraavana päivänäkin kiersin Vanhankaupungin ympäri muurilla, joka myötäilee vesirajaa, enkä ollut koskaan nähnyt suurempia aaltoja tai rantamuuriin iskeviä pärskeitä. Näkymä hypnotisoi etsimään aina vaan suurempaa aaltoa, jokainen niistä oli erilainen ja ne osuivat aina eri paikkaan rantamuurissa. Ei ollut helppo arvata, missä kohtaa aallon ajoitus osui kohdalleen ja hurja pärske ryöpsähti kaiteen yli ja kasteli kohdalle osuneen kokonaan. Pidin epävarmuudesta ja kuljin mahdollisimman lähellä merta. Kastuin, jos kastuin. Tiesin, että varomattoman kurkistelijan pärske saattoi pyyhkäistä mereenkin ja vaara tuntuu pulssinsykkeenä suonissa, jotka sähköttävät, että elän.

Kaupungin toisella isolla hiekkarannalla oli hiljaista. Muutama surffaaja, minä ja surffaajia kuvaava kesämekkoon pukeutunut nainen. Kauempana cool nuori pari ulkoilutti suurta mustaa vinttikoiraa, joka pinkoi vapaana hurjaa vauhtia ympäriinsä.

Yllättävä hirmuaalto osui varomattomana rannassa kännykällä kuvaavaan, hienosti pukeutuneeseen naiseen ja kaatoi hänet veteen. Takaisin valuva kuohuva meri oli imaisemassa hänet jo mukaansa, kun kumipukuinen surfaaja tarrasi viime hetkellä eukkosen permanenttiin ja veti tiukasti merkkilaukustaan kiinnipitävän kirkuvan naisen kuiville. Paikalle kirmannut vinttikoira loikki nyt hurjana rannalla edestakaisin ja yritti puraista naisen pelastanutta surffaajaa reiteen, mutta sai vain suuhunsa kumipuvun riekaleita.

Nainen oli läpimärkä, hyvin vihainen ja polki jalkaa, eikä edes kiittänyt risaksi menneen kumipukunsa takia kiroilevaa lautailijaa. Menin naurua pidätellen toisaalle, ihmisillä on lupa olla omissa oloissaan, kun taivas tippuu niskaan.

San Sebastian kaksi mukavaa päivää maleksien kului nopeasti. Söin ruskeiden baarien herkullisia Pinchoseja painikkeena paikallista punaviiniä. Iso Yes sydämessä ja upouusi baskerihattu matkatavaroissa, jota häpesin pitää päässäni, matkasin eteen päin kohti Madridia, pysähtyen Bilbaossa kokemaan Guggenheim-museon.

Guggenheim-museon sijainti yllätti, koska se tuli esiin kaupunkiin ajaessa tietullin jälkeisen tunnelin jälkeen ilman varoitusta. Se oli joen toisella puolella heti sen ylittävän punakaarisen sillan korvassa kuin hopeasta taottu valtava monumentti, joka oli jo hitusen hapettunut kellertäväksi. Se otti maiseman kokonaan ja ensivaikutelma oli mykistävä, eikä sen moneen suuntaan kaartuville seinäpinoille löydy sanavarastosta muuta yksiselitteistä vastiketta kuin abstraktinen taideteos.

Se on ajoin kulmikas, ajoin pehmeälinjaisesti kaareva, ja sen toisiaan leikkaavat pinnat ikään kuin loppuvat äkisti ja alkavat toteuttaa aivan muuta, eikä rakennusta saa silmän tajuttavaksi kokonaisuudeksi lainkaan. Joka kerta se on samasta paikastakin katsoen erilainen, koska aivot käsittävät siitä välähdyksenomaisesti vain osan kerrallaan. Ehkä sen tarkoitus on kuvata postmodernista pirstoutuneisuutta, joka oli kai sen rakentamisen aikana trendistä intellektuaalisuutta tai maailmantilan todellisuus. Itsekin olin tuolloin rikki kuin liikaa retuutettu räsynukke.

Takapihalla partioi iso hämähäkki, sisäänkäynnin edessä on vahdissa valtavakokoinen kukista rakennettu koira ja taustalla sivuseinätön pilvenpiirtäjä kuin kärkensä menettänyt molemmilta puolilta teräväksi hiottu miekanlapa.

Taidemuseo oli kiinni ja päätin jatkaa matkaa, koska talo itsessään oli se joku, enkä halunnut laimentaa kokemusta ja halusin muistaa Guggenheimin sellaisenaan, äkisti tajuntaan tunkeutuneena häirikkönä.

Tiet hiipivät vuoristomaisemassa lähes huomaamatta aina vaan ylöspäin, molemmilla puolilla sama haaleanvihreiden oliivipuiden määrätön rivistö. Ohitan rinteitä, jotka ovat kuin tekstiilitaiteilijan tekemiä paksulankaisia ryijyjä, valuneen saven paljastaessa eri värejä raitoina maanpinnasta, tiilen punaista, saven harmaata, rikin keltaista, vitivalkoisia ohuita kalkkiraitoja.

Matkan edetessä mielikuvani Espanjasta muuttui jatkuvasti, olen ensimmäistä kertaa autolla matkassa. Se on moderni, pittoreski, vehreä ja vuorinen maa, jolla on Euroopan parhaat tiet, tunnelit ja rotkojen yli vievät mahtavat sillat. Tiet, jotka yhdistävät ikivanhojen muurien ympäröimät kaupungit ja kylät toisiinsa suureksi kulttuurielämyksien verkostoksi.  Aivan kuin liikkuisi ajassa eteen, ja taaksepäin kaupunkien erilaisten historioiden poimuissa, joissa eri aikakaudet ovat päällekkäisiä kuin eriväriset kerrostumat niitä ympäröivissä vuorissa.

El ingenioso hidalgo Don Quijote de la Manchan maisemia ja tuulimyllyjä, pysähdyin viinitilalle maistelemaan sokerista raskaita rypäleitä ja innostuin jatkuvasti jostakin uudesta. Olin nuori vanhoissa kurttuisissa nahoissa, joissa vieteistä lepattanut elämänlieska on jo laantunut tasaiseksi valonkajoksi ja räiskyvä elämisenriemu myhäileväksi tapahtumia ulkopuolelta seurailevaksi iloksi. Elämä oli nauttimista varten sekä niin, että näin. Yövyn vaihteeksi hienossa Parador-hotellissa, joka oli tarjouksessa Hotel.comissa ja parin päivän viiveellä saavuin Madridin kehätielle, josta GPS haki oikean rampin kohti Sevillaa. Madrid sai jäädä väliin koska käyn siellä usein talvisin junalla Malagasta.

Sevilla on viimeinen pysähdykseni ja hyvin nukutun yön jälkeen kiertelen kaupungilla, ei ole kiirettä koska olen jo lähellä määränpäätäni.

Sevillan Espanja aukea oli miltei tyhjillään ja vain muutama turistiryhmä kierteli oppaidensa perässä töllistellen käskystä, milloin mitäkin yksityiskohtaa. Posliinipintaista keramiikkaa on pylväissä, kaiteissa, siltojen kaarissa, lyhtypylväissä ja seinien kuvioissa korvaten metallin. Kiipeän parvekkeelle, vossikka kiertää alapuolellani toria ja tunnelma näkymässä on kuin 1800-luvun tauluissa.

Aukean reunaa ympyränä kulkevan kanavan laidassa tanssii kaunis mustalaisneito flamencoa, hänellä on punainen liehuvahelmainenhame monine päällekkäisine poimuineen, jota nostellessa se on kuin loimuava lieska esiin vilahtelevien säärien päällä, lanteilla oranssihapsuinen kukkakuvioinen huivi on kuin leveä vyö hameen ja mustan puseron välissä, pikimustassa tukassa on punainen huivi, joka on kääritty isoksi ruusuksi päälaelle.

Pehmeästi taipuilevan nuoren naisen ruumis hypnotisoi transsiin ja keinun kannoillani flamencokitaran kertoessa taustalla ikivanhaa kertomusta miehestä ja naisesta.

Kitaraa soittava mies parahtaa karheana tuskaisesti. Tanssiin tulee uusia vivahteita. Lemmenleikin kiusoitteleva, suloisesti kutsuva haaste on nyt intohimoista naisen vaikeroivaa halua, jota kahlitsevat kiellot ja varoitukset. Naisen lanteet parittelevat untaan, mieli on antautunut uhraamaan kaiken, karkaamaan mustaan yöhön isänkotinsa hyljäten.

Laulussa on monta säettä ja rakkaudessa onni on hetkellinen ja häilyvä, pieninkin hiekansiru hankaa tanssivissa kengissä ja mustasukkaisuus on kaipuuseen kudottu mustaraita.

Lipevistä lupauksista herää epäily, naisen kädet torjuvat, luuletko, että olen halpa lutka, jonka saa itselleen joikumalla kuin kiimainen kissa. Mene povillesi houkka, ole pölyä jaloissani ja hajoa maaksi, lupaa taivas ja ikuisuus, niin ehkä.

Naisen kengänkorot takovat hurjina kivetykselle asettua levyä rytmisesti ja tempovaihtelut ovat kuin vihaista puhetta. Tanssin alun suloisesta neidosta on tullut temperamentissaan palava mustalaisnainen, jolla on ylpeys ja oma tahto, aseina leppymätön viha ja veitsi huivin alla. Mustasukkaisuus leimahtelee kuin vihansalama hameen helmojen liikkeissä, epäilys on käärme, joka kiemurtelee tanssivassa ruumiissa.

Kitara tyynnyttelee, mairittelee, valehtelee ja lupaa. Laulajan ääni särähtää rikki, ja sen epätoivo on syvä kaivo, johon hukkua.

Lopulta neito leppyy, äsken syytöksiä takoneet jalat pysähtyvät hetkeksi paikoilleen ja voittajan hymy kirkastaa kasvot, mutta käsi haluaa vielä lupauksille katetta ja ojentaa sormen kuin ottaakseen vastaan sormuksen.

Paikalle osunut turistilauma on kuin kaakattava flamingolauma, lumous särkyy, ja kävelen autolleni jatkamaan matkaa.

Vaivalloisen matkan jälkeen katselisin päiväkausia alapuolellani meren täyttämää näyttämöä tekemättä mitään. Mieli lepää kuin kuvattomassa unessa, horisontin päätyessä rannattomana lievästi kaartuvaan maapallon viivaan. Näkymäni on kuin tyhjä paperi, jota tuuli rypistelee ja kirjoitan siihen alitajunnasta pulpahtelevia pastellinsävyisiä haikailuja. Armeliaasti se hävittää turhanpäiväiset masennusten pateettiset häivähdykset saman tien. Horisontti on kuin mieliala, jossa seuraavat tyvi ja myrsky toisiaan, joskus se on harmaan sumun peittämä kuin puuroinen mieleni, mutta ruskottaessa se saa saattaa autuaaseen torkahdukseen. 

Torkun, kun kuulen aasin kavioiden äänet rakentamallani kiveyksellä. Anette istuu isolierinen olkihattu päässään aasin selässä, jossa on koristeellinen satula, Jose taluttaa toista aasia, jonka selässä on pieni poika.

Anette huikkaa iloisesti:

– Kutsuit kylään, tässä sitten ollaan.

Osoittaa toista aasia, ja sen selässä istuvaa poikaa:

– Poikani Jussi, 10 vuotta.

– Eikä ole, vaan kymmenen ja puoli, sanoo Jussi jurosti.

Nauramme.

– TERVETULOA! Olipa iloinen yllätys, kumma kun löysit tai edes muistit minut. Laitanpa saunan lämpiämään.

Esittelen taloa pää täynnä muurahaisia:

– Vähän sotkuista. Meillä on vain kaksi makuuhuonetta ja toisessa vain kapea kerrossänky pojan lapsille. Vaivalla tehty, mutta eivät käy enää koskaan. Minä voin nukkua sohvalla, se on tosi mukava.

Anette kysyy:

– Onko uimapoterossa vettä.

– Järjestyy, laitan vaan lapsia varten tehdyn välilattian paikalleen ja lisään vettä. Ehkä sitä voisi laajentaa tänä vuonna oikeaksi uima-altaaksi. Vesikin riittäisi, jos porataan kaivo. Kuulemma pari sataa metriä pohjaveteen tällä seudulla, mutta riittäisi kaikkeen.

Polkukin raivataan kivistä Josen kanssa skootterille ja pyörälle, Autotietä ei saa tehdä jollei omista sen läpi kulkemaa mataa.

Anette nauraa innostustani.

Emme olleet nähneet tai puhuneet ravintolaillan jälkeen, tavanneet vain sen yhden kerran sattuman tarkalla osumalla. Nyt heti olimme tuttuja kuin kymmenen yhteisen elämän jälkeen. Silmänräpäys on joskus kuin kaaosteorian myyttinen perhonen, jonka kevyestä siiveniskusta kasvaa myrsky toisella puolella maapalloa.

Tästä on hyvä jatkaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s