Nainen joka ei osannut itkeä kuollutta äitiään.

Stadin vanhimman kapakan kellarikerroksen baaritiskillä on aina mielenkiintoista. Musa on hyvää, ruoka on hyvää, naiset älykkäitä, miehet hyväntuulisessa humalassa, baarimikot nopeita, tunnelma ainutlaatuinen ja paikka on auki aamuyöhön.

Baaritiskillä istui tunnettu taiteilijatar, jolla oli turkoosi neulepusero, punainen tukka ja ruiskukansiniset silmät. Hänen äitinsä oli juuri kuollut ja nainen halusi kännin, joka saisi itkemään. Taustalla soitti jazz-bändi laahaavasti ”St. James Infirmary”  mustan naisen laulaessa käheän sielullisesti.

Hän joi pullonsuusta laihaa kitkerän makuista jamaikalaista olutta. Karibialta kotoisin oleva kapakan omistaja toi lastin kerran vuodessa, ja siitä oli tullut vuoden ensimmäisen Beaujolais Nouveau-viinin kaltainen maistelu tapahtuma vihityille. Omistaja oli laiha, aina hyvin pukeutunut pikimusta mies, joka osasi tanssia jazzia pitkäsäärisesti ja nivelet irtonaisina kuin värilliset vanhoissa Hollywood leffoissa. Vakioporukka kiimaisia naisia kokoontui aina samaan nurkkaan esiintymislavan viereen odottamaan vuoroaan saadakseen tanssilattiaorgasmin hänen pyörityksessään. Siihen ei hänen halunsa taipuneet.

Nainen oli kuuluisa siitä, että sanoi aina suoraan mitä ajatteli. Hänen taiteensakin oli kainostelemattoman rehellistä ja näyttelyt herättivät aina ristikkäistä keskustelua mediassa, mutta hän ei osannut itkeä kuollutta äitiään.

Seuraa hakeva keski-ikäinen nousuhumalainen mies istui hänen viereensä esitellen itsensä psykiatriksi ja sanoi naiselle kuulleensa lähellä seisoskellessaan, ettei nainen osaa itkeä kuollutta äitiään ja jatkoi.

– Itku on vain kyyneliä ja tahaton reaktio, jonka sipulinkuoriminenkin saa aikaan, suru on jotakin aivan muuta.

Solisti bändissä lauloi:

This pair of eyes can see a star,

So paradise can’t be so far,

Since heaven’s what we’re dreaming of ,

For heaven’s sake, let’s fall in love…

Nainen katsoi rävähtämättä miestä silmiin ja yksittäinen kyynel vieri hänen poskellaan. Käänsi sitten selkänsä miehelle ja pyysi baarimikkoa tekemään mojiton säästelemättä rommia, ilman sokeria ja vain vähän jäätä kuutioina.

Mies puhui selälle.

– Tiedätkö, että ammattini suurin varjopuoli on se, että se saa usein ihmiset epäilemään taka-ajatuksia, luulevat että narraan heitä jotenkin, ja tosiasiassa nyljen ovelilla kysymyksillä sielua irti heidän aivoistaan tai houkuttelen sitä esille nenänreistä kuin Gogolin novelleissa. Silloinkin kun puhumme aivan tavallisista asioista; lapsista, perheestä, matkoista tai rikki menneestä autosta, ja kummallisinta on, että useimmat haluavat, että paljastaisin heidän elämänsä raatoisimmat motivaatiot.

Nainen ei kääntynyt sai mojitonsa, mutta sanoi äkisti,

– En lähde sänkyysi paskan putkimies, koska olen ystävä entisen vaimosi kanssa ja hän kertoi, että sinulla on pieni mulkku.

Mies häipyi, baarimikko nauroi ja nainen itki valtoimenaan sopertaen,

– Minulla oli niin hyvä äiti, otti sitten viimeisen kulauksen mojitosta nousi huterille jaloilleen ja horjahteli pois.

Ilta olisi siinä ja se taipui jo yöksi muutenkin. Hän kompuroi taksiasemalle, jossa kyydeistä riitelevä jono ulottui kadunkulmaan. Päättikin kävellä pienen lahdenpoukaman ympäri pyöräilijöille tarkoitettua hiekkatietä pitkin taiteilijoidentalolle, jossa hänellä oli asunto.

Vastarantaa reunustavien talojen mainoskylttien valot peilasivat pylväinä mielialan spektrin läpi värinsä vedenpintaan. Puiston penkillä nuokkui kumarassa mies, ja nainen tunnisti äskeisen ahdistelijansa. Istui hänen viereensä ja sanoi vaisusti:

– Fatalistin elämässä sattumilla on aina merkitys, eikä niitä voi noin vain ohittaa.

Mies virkosi, vilkaisi naista.

– Minulla ei ole muijaa, ei entistä, eikä nykyistä, enkä usko sattumaan. Eli haista vittu ja siirry eteenpäin hölmössä elämässäsi. Polku jatkuu tuonne päin.

Nainen hymyilee arvoituksellisesti kuin tyttö simpukassa firenzeläisen palatsin kuulussa, epämääräiseksi pastelliksi haalistuneessa maalauksessa.

– Taidatpa olla sittenkin psykiatri, rähjä. Voisit saatella taiteilijoiden talolle juoppokallion ohi ettei kukaan raiskaisi.

– Olkoon, kun on sama suunta muutenkin.

Kävelivät sitten toisiinsa horjahdellen. Nainen sanoi:

– Känniset, kiimaiset keski-ikäiset miehet valheineen eivät ole minun juttuni, mutta kiitos kuitenkin.

He ohittivat narkkaavien nuorisojoukon ja mies sanoi kuuluvasti naiselle:

– Ei hätää, minulla on pistooli.

Päästyään taiteilijatalolle he tekivät eroa jo halaamalla ja nainen takertui vavahdellen kaikilla vaistoillaan mieheen kuin hukkuva. Purkautuva suru oli hyökyaallon kaltainen orgasmi, jonka suolaiset kyyneleet maistuivat merelle. Sitten he naivat suurta pihakoivua vasten, jossakin haukkui koira, vanhan talon ikkuna narahti saranoillaan, kun se vedettiin kiinni ja maailmassa oli hyvä olla – sattumasta tai ei.

Lauettuaan he irtautuivat, nainen sanoi vain humalaisesti sopertaen

– Heippa,

Horjahteli sitten taakseen katsomatta siniseksi maalattuun aavetaloon oven paukahtaessa kuuluvasti kiinni hänen jälkeensä.

Mies mutisi pettyneesti harmissaan:

–  Suruun naiminen on kuin heittäisi kuihtuneita kukkia arkulle. 

Häpesi hölmöä ajatustaan ja käveli pois.