Vierailuja

   Äitini makaa ruumiin näköisenä ilman muistoja eikä tiedä kuka olen. Hymyilee kun silitän kättä, joka löi minua ollessani lapsi. Ilmeettömiä ihmisiä laahustaa käytävillä aamulla nielaistujen beetasalpaajain hidastamin askelin, zombeja joilla ei ole rajan yli vietävänä muuta kuin sairauksien paljaaksi raapima luonteensa, liha on jo melkein vapaa hengestä, irralliset muistikuvat ilman yhteyksiä järkeen. Vaistojensa varjoissa hetkissä kyyristellen he eivät tiedä edes enää armahtavan kuoleman mahdollisuudesta ja on pakko päivästä toiseen kokea ruumiinsa tarpeiden nipistykset, tautien kivut, verenpaineen kohina, nähdä unta lapsuudestaan avoimin silmin.

   Ohi kiirehtävä nuori hoitaja hymyilee silmillä ja pysähtyy pyyhkäisemään sylkipisarat äidin suupielistä. Kumartuessaan kauluksenaukosta näkyvät valkeat paljaat rinnat, nännit kovina nipukoina kuin baskerinnapa. Ohut persikantuoksu sekoittuneena imettäjän rintamaidon makeaan lemahdukseen häilähtää sieraimissa ja tahattomasti vedän kuuluvasti ilmaa keuhkoihin. Haluksi hajoavissa paksuissa ajatuksissani ei ole oikeastaan mitään sopimatonta, elämänhenkäys kuolemanlaaksossa. Olen peili, josta hoitajatar vaistomaisesti etsii itseluottamusta naisena ja palkitsee kalliisti valkaistulla hymyllään huomatessaan hämmennykseni.

   Jatkan istumistani ja yritän keskittyä olemaan hyvä poika, muistaa tai olla muistamatta, etsien luonteestaan samoja pakottavia geenejä kuin yhteistä melodiaa. Itkettää, jos yritän sanoa jotakin ja olen mieluummin hiljaa. Vanhukset haisevat kirpeälle kuselle, virttyneille pumpulivaateille ja vanhoille luille, odotan kiihkeästi ruokailua päästäkseni karkuun todellisuudesta.

   Äskeinen hoitaja työntää kumipyöräistä vaunua, jossa jokaisen ruokakulhon vieressä on lääkeannostuskuppi täynnä erivärisiä pillereitä, kannella suojattu lastenmuki, jossa on lyhyt nokka ja kahvat molemmilla puolilla.

– Saa jäädä syöttämään, sanoo enkeli reippaasti, – Olisi avuksi, ja nostaa samalla sairaalasängyn istuma-asentoon.

   Äidin puoliksi hampaaton suu on jo odottavasti auki kuin vastasyntyneellä linnunpojalla, musta luolanaukko vinoina töröttävien kulmahampainen välissä valmiina imaisemaan paksun puuron kitaansa. E=mc2.

   On tilanne, jossa ”valitettavasti on mentävä” ei kelpaa. Kerran kesässä käyvällä ei ole sellaista optiota ja kuuliaisesti sovitan lusikan voimattomasti nieleskelevään suuhun. En tietysti osaa ja äiti on tukehtumassa. Hoitajatar ehtii apuun ja näyttää miten, työntää pehmeän rintansa poskeani vasten ja unohdan seurata opetusta. Yritän yskäistä, etten tukehtuisi ja nipistän reidestäni kuten parturissa kampaajaoppilaan tahallaan kyhnyttäessä kylkeäni nuorella ruumiillaan.

– Enhän minä kykene, yritän huokaista mahdollisimman miehisen avuttomasti ja luistelen tuolini kanssa inkvisiittoristani eroon.

   Tottuneesti nainen lappaa seoksen äitini suuhun ja välillä odottaa löysien huulien mutustellessa ylös alas kuin hullunkurisia ilmeitä haeskellen. Olen oikeasti hukassa elämän ja kuoleman välissä enkä pysty muuhun kuin avuttomaan irvistykseen.

– Pojalla on synttärit tänään ja olen vain tiellä, yritän huomenna tulla uudestaan, sanon ja nousen seisomaan.

   Ammoniakin haju on pistävä. Hoitaja hymyilee tietävän näköisenä pää kallellaan kuin kiusoittelisi ja sanoo vain,

– Niin, huomiseen sitten.

   Pois ajellessani ajattelen, unohtamiseen kuluu taas vuosi. Itku kuristaa kurkkua ja vannon tappavani itseni tavalla tai toisella ennen kuin on oma vuoroni hakea saattohoitoon. Morfiinia, ehkä. Huomaan liian myöhään ajautuneeni väärälle kaistalle ja rekka edessäni ruhjoo silmänräpäystäni.

   Herään koomasta vuosia myöhemmin sairaalassa, pienestä pojastani on tullut keski-ikäinen mies, joka nyökkää sängyn vieressä hoitajalle päättäväisen näköisenä. Yritän viestittää iloissani hengissä säilymisestäni, mutta mikään minussa ei liikahda. Nainen sulkee tiputuslaiteesta ravinnonsaannin ja sanoo pojalleni sen kestävän vielä muutaman vuorokauden, ei ole lupaa nopeuttaa. Morfiini annosta kuitenkin lisätään.

– Hyvä niin, sanoo poikani ja lisää,  

–  Yritän tulla vielä huomenna pojan kanssa uudestaan.