White Album

   Ruumis ei huolinutkaan mielen nappaamasta kuoleman kutsukortista ja kylmät lakanat käärinliinoina heräsin kolkossa hotellihuoneessa pilleripurkki tyhjänä yöpöydällä ja kuivunut oksennus sängynvieressä. Auki jääneen television yläkulmassa päivyri näytti kahden vuorokauden arvoituksellista siirtymää. Epäonnistuneen Romaani tapaan olin unohtanut tarinani alun, hävittänyt sen juonen, eikä loppukaan onnistunut tarkoittamallani tavalla.

   Elämänsä nollaaminen ei ole helppo juttu. Vetäistä mustaverho kaiken ylle ja lakata olemasta on minuustunteelle kaiken hävittävä katastrofi, eikä hevillä luovu oikeuksistaan. Epäonnistunut itsemurhayritys näytti kuitenkin portin toiselle puolelle vilkaisemallakin rinnakkaisulottuvuuden, joka mitätöi monta turhuuden tarvetta ja elämä saa uudessa yrityksessä syvempiä vivahteita olemukseensa.

   Liinakaan ei ollut enää yhtä intensiivinen tietoisuudessani ja muistutti paremminkin aivosoluissani vaeltavaa haamua kuin elämäni suurta rakkautta. Rakkaudentunne on ruumista kurittava kemiallinen tila, joka muuttuu hetkestä toiseen, vaikka kohde ja kärsijä ovat aina vaan samat. Himon vallassa nainen on kaunis ja haluttava, eikä ole puutetta jota mieli ei kykene valehtelemaan pois. Jälkeenpäin se sitten suurentelee syyläksi pienintäkin luomea inhotakseen eroon mahdollista suhdetta kavahtaen.

   Liinan suhteen oli kaikki toisin jo ensimmäisestä kosketuksesta ja pienet pehmeät sormet silittivät ymmärtävinä murhettani. Se oli rakkautta, jossa kipukin on yhteistä ja jokainen kosketus on ajatuksensiirtoa. Luonnollinen valinta ei ole erehtymistä.

   Nyt Liina oli kuollut. Viikko sitten hän oli maannut vieressäni ruumis hervottomana, kaljupää tyynyllä ja heroiinipiikki pumppu pohjaan asti painettuna käsivarressa. Se oli töröttänyt lihassa kuin dart-tauluun huolimattomasti heitetty tikka. Hän hymyili kuollessaan.

   Liina oli sairastanut syöpänsä viimeistä vaihetta ja oli ollut jo pitkään varjon verran päästä kuolemasta, sekava, silmämunat suurina luurakomaisissa kasvoissa, ohuiksi viivoiksi sulaneet huulet raollaan, joiden välistä ilma kulki sisään ja ulos omia aikojaan ilman hengityksen ääniä.

   Opiskeluajoilta tuttu lekuri oli kertonut kysymykseeni, että heroiinipiikki olisi parastapa lähteä, koska se vaikutti heti ja sitä paitsi eka heroiinipiikki oli taivaaseen astumista. Mistäköhän hän sen tiesi? Hankin sellaisen Sergel-torin diileriltä, joka ravasi edestakaisin nykivin liikkein amfetamiini pilvessä. Se oli Liinan ensimmäinen ja viimeinen heroiini piikki joka morfiinilääkityksen lisänä tehosi heti. Olimme pohtineet viikkoja asiaa ja en halunnut luopua hänestä, mutta kivut vain kovenivat, eikä hän suostunut enää menemään sairaalaan, josta olimme riidelleet ulos ja allekirjoittaneet ottavamme kaiken vastuun ennustetusta kuolemasta. Saimme kuitenkin kotihoitajan, joka kävi päivittäin vaihtamassa ravinne ja lääkityspussin ja morfiinipumpun kapselit. Olimme virallisesti saattohoito tilassa.

   Valmistauduimme huolella ja olimme harjoitelleet hänen sylilapsena saamallaan räsynukella piikittämistä tai paremminkin kuolemista, ehkä Liina kuoli joka kerta uudestaan. Se oli kuin noitamaista vudoa itseään kohtaan. Liina oli usein onnellisen näköinen morfiinipumppu kädessään ja puristi luurankomaisilla sormillaan hellästi käsivarttani.

   Rakastin häntä loputtoman paljon ja jokainen päivä oli silkkipaperista esiin kaivettu aarre, mutta vähitellen tuskat voittivat lääkemorfiinin vaikutukset ja lopulta oli se hetki. Hän teki sen itse kylmän rauhallisesti, sanaakaan sanomatta, enkä enää ehtinyt väliin, vaikka peruin lupaukseni ja yritin estää. Hänen silmänsä vain kääntyivät luomien taakse ja hän oli poissa.

   Soitin ambulanssin ja yritin elvyttää hakkaamalla sydäntä, mutta hän oli lopullisesti kadonnut rajan toiselle puolelle ilman paluuta.  Mitään ei ollut enää tehtävissä, kun ambulanssi henkilöstö ryntäsi sisään. Sairaala teki poliisille tutkimuspyynnön, kun ruumiinavauksessa löydettiin heroiinia Liinan elimistöstä. Sairaalassa halusivat välttää vastuun epätavallisesta kotihoidon päätöksestä, eivätkä luottaneet täysin sopimuksemme laillisuuteen. Minua epäiltiin aluksi armomurhasta ja oltiin varmoja jonkunlaisesta avunannosta. Kerroin poliisille tarkasti asioiden kulun ja vaikka lain mukaan olisi ehkä voitu syyttää avunannosta tai huumausaineiden hallussapidosta päätti kuulustelija antaa asian olla ja päästi Liinan ruumiin tuhkattavaksi. Tutkivat sentään sormenjäljet ruiskusta, johon en ollut koskenut edes valmistelujen aikana, eikä mikään viitannut suoraan osallistumiseeni tapahtuneeseen, vaikka tunnustin tienneeni aikomuksista sekä hankkinut huumeen. Kuulustelupöytäkirjaan kirjoitettiin Liinan kuolinsyyksi itse aiheutettu yliannostus, ei jatkotoimenpiteitä.   

   Koin olevani elokuvassa, jossa joka ruutu oli ylidramatisoitu, ja jossa olin sekä näyttelijä että katsoja samaan aikaan. Kuulustelun jälkeen kaikki romahti ja minut kiidätettiin poliisiasemalta sairaalaan ja sain suonensisäisesti rauhoittavaa, ja seuraavana aamuna kirjoittivat reseptin ja saattoivat ulko-ovelle. Sain mukaani erilaisia esitteitä omaisen osasta kuolemantapauksissa. Liinan kaupungissa asuvalle äidille soitettiin, joka heti tiesi mistä oli kysymys ja oli valmistautunut. Kaikki tehtäisiin Liinan toivomusten mukaan ilman huomiota, ruumis poltettaisiin ja tuhka siroteltaisiin jonkin kesäaamuna kaupungintalon puiston mielipaikalta Mälariin. Kaikki oli ohi, mutta en pystynyt menemään takaisin yhteiseen asuntoomme. Se oli Liinan omaisuutta ja hänen vanhempansa laittoivat sen myyntiin. Emme olleet naimisissa tai virallisessa avosuhteessa, eikä minulla ollut halua estellä, vaikka Liinan isä tarjosi asumisoikeutta vuodeksi. He hakivat kaikki tavarani ja muutaman haluamani muistoesineen asunnosta, kun en pystynyt menemään kynnyksen yli sisään. Surimme tavallaan yhdessä ja olin kuin poika heille, vaikka emme tavanneet tuhkan levityksen jälkeen enää.

   Murruin uudestaan, enkä pystynyt jatkamaan työtäni IT-asiantuntijana ja yksityisyrittäjänä elin säästöilläni asuen työttömille tarkoitetussa hospitsissa. Rauhaton paikka vaikka siellä asumiseen vaadittiin viikoittain virtsanäyte päihteettömyydestä. En halunnut kuolla siellä ja menin hotelliin, jossa epäonnistuin aikeissani.

   Hotelli yöni jälkeen jäin muuttoaikeistani huolimatta Tukholmaan. IT-osaajista oli suuri pula ja tein pätkätöitä sekä hankin vuokra-asunnon erikoisella tavalla.

   Perjantai illan suomalaisten tansseissa tapasin kreivittären, Gustav Wasan aateloiman suvun viimeisen sukupolven villiintyneen edustajan. Lapsettoman rentukan, joka halusi humalassaan minulta muutakin kuin poesiaa. Vaistonvaraisen kissaeläimen, joka tunsi tuhon merkit kokien yhteyttä.

   Seuraavana aamuna lojuin hänen kylpyhuoneessaan messinkisten kissan käpälöiden varassa keikailevassa ikivanhassa kylpyammeessa ja kuuntelin Beatlesin Valkoista albumia vanhaan kelamagnetofoniin kytketystä kaiuttimesta. Silmät suljettuina selailin satunnaisesti mieleni pintaan pulpahtelevia kuvia kuin sarjakuvalehteä. Autuasta eksistentiaalista joutilaisuutta, nipistelevän kylpysuolan pehmittämään sameaan veteen uppoutuneena leikkien olevani äitini kohdussa kerälle käpertyvä peukaloaan imevä sikiö. joka ei vielä tiedä syntymän dramaattisesta alustaan tai tulevasta elämästään mitään. Ob-La-Di, Ob-La-Da.

   Huolimatta viiden vuosikymmenen rasituksista on Lisa de Linne vieläkin upeaa katsottavaa mustine pitkine hiuksineen ja sielukkaine silmineen. Wild Honey Pie, hänen ihonsa tuoksuu aina hyvältä ja rakastan hänen ujoa tapaansa kaivautua kainalooni. Rakastelumme on hidasta ja kärsivällistä kunnes Lisan pienet syvältä sielusta karkaavat rytmiset kiljahdukset kannustavat työntämään kovempaan ja laukean hänen pikimustalle karvoitukselleen. Sexy Sadie, what have you done.

   Beatles oli kaksikymmentä vuotta myöhässä tai sata liian aikaisin. Yes I’am lonely wanna die. If ain’t dead already. Magia on tallella ja häviän musiikin tuomiin mielleyhtymiin hävittäen ympäristöni. Helter Skelter. 

   Mikään lyhyessä suhteessamme ei ole ollut valheellista, olin muuttanut hospitsista hänen luokseen, saanut oman huoneen ja omat avaimet. Menemme ja tulemme vapaasti vahtimatta toistemme tekemisiä. Pysyttelemme myös tarkasti erossa toistemme tuttavista. Jos hänelle tulee vieraita, hiivin keittiörappujen kautta ulos tai piiloudun huoneeseeni lukemaan sinne varaamiani klassikoita. Olen sitä paitsi virallisesti hänen rekisteröity alivuokralaisensa, eikä oleskeluani ihmetellä, jos luikahdan vessaan tai jääkaapille.

   Joskus suru yhä yllättää ja olen poissa päiväkausia yöpyen milloin kenenkin tilapäisen seuralaisen luona. Tulen sitten kotiin rähjäisenä pahalta haisevana renttuna. Kylpyamme, isot korvakuulokkeet, vanhanaikainen Uher-reportterinauhuri ja sen ainoa jäljellä oleva kela ”The Beatles – White Album” palauttavat takaisin elämään.

   Joskus ajattelen miten ihmissuhteet ovat kuin kohtauksia kääntöovissa; lyhyt hetki samassa lokerossa ja sitten kävellään omiin suuntiin.

   Puolen vuoden jälkeen Beatlesin White Album on puhki kuunneltu ja on parasta häipyä lopullisesti, ajattelen noustessani ammeesta. Lisa seisoo kalliilla matolla huoneen antiikkisissa kehyksissä ja seuraa pukeutumistani. Hymyilee. Molemmat tietävät, että nauha on lopussa, surustani on tullut muisto, eikä välillämme ole enää muuta. Halaamme pitkään ja naisimme hyvästiksi, mutta hänellä on mensat ja suutelemme vain kertoen kosketuksella kiitollisuutta hetkistämme. Menen sitten huoneeseeni keräämään vähät tavarani selkäreppuun, jossa on pehmustettu tasku läppärille, jätän avaimeni sänkypeitteelle ja poistun keittiörappujen kautta. Minua jo odotettiin muualla.

   Cry baby cry. Make your mother sigh she’s old enough to know better. Cry baby cry.