Viimeinen sana

Päänsä oli vielä jokseenkin entisensä, ajatukset samanlaisia eikä luonne muutu miksikään, se on kuin silmienväri tai nenän muoto. Ympäristö yrittää jatkuvasti luokitella alamäkeesi jyrkkyyttä, jota ei itse aina huomaa, vaikka vauhti kovenee jatkuvasti, ja vanhuksen elämä on kuin vino lankku, jonka alapää on haudanreunalla.

Jos saa elää vanhaksi, elettyjen ahdistuksien haamut tekevät öiden unista ohuita säpsähteleviä hetkiä, eikä enää ole tarvittua lepoa ja rauhaa.

Mukava nojatuoli ikkunan lähellä ja kunnon valaisin riittävät hyvin tyydyttämään vanhuuden viimeiset henkiset tarpeet. Kolme kertaa viikossa kävi kotiapulainen siivoamassa, vaihtamassa pyykit, ja tuomassa toivotut tavarat. Taloudellisesti oli kaikki hyvin ja hän yritti salailla ylimääräisiä varojaan kätkemällä pankista vuosien ajan pieninä summina nostettuja rahoja asuntonsa kirjoituspöydänlaatikon valepohjan alle. Rahauudistusten tullessa hän joutui vaihtelemaan seteleitä vaivihkaa uudempiin, ja oli tietoinen, miten inflaatio nakersi kätkönsä arvoa kuin seinässä rapiseva hiirulainen. Silti varojen arvo nousi vuosittain hitusen joka kuukausi eläkkeestä nipistetystä rahasummasta, eikä kuihtunut edes silloin kun hän matkusteli niiden turvin ulkomaille. Vanhus pelkäsi joutuvansa pakolla johonkin instituuttiin, joka olisi kiinnostunut liittämään rahat heidän hoitobudjettiinsa tai ainakin verottajaa kiinnosti jokainen pennonen omaisuutena, huolimatta vaikka ne oli verotettu jo kertaalleen. Vain kuolleen tyttärensä poika oli tietoinen hänen jemmastaan ja pääsi osalliseksi niistä toisinaan, ei kuitenkaan omin luvin.

Vanhamies eli kuin vanhapoika ja ainoa aikuinen lapsenlapsi asui ulkomailla ja kävi kerran kesässä vieraana, jos jouti. Muut sukulaiset hän piti loitolla kirpeäkielisellä häijyydellä. Ystävät ja tuttavat olivat myös kuolevaa lajia ja useimmat samassa tilassa kuin hänkin, jos eivät olleet jo kuolleet. Elossa olevat tapailivat vain harvoin poismenneiden hautajaisissa miettien kuka jäisi viimeiseksi.

Päivät kuluvat mietiskellen: Hei rappio, hoi kurjuus ja kivut, tätäkö se vanhuus on; ei kaadutakaan urheina saappaat jalassa, vaan vähitellen ja armoa kerjäten. Lahoavan ruumiin ainaisten kipujen kiirastulessa on ihmisen hävitettävä ylpeä minuutensa ja opeteltava nöyryyttä näkymätöntä kohtaan. Menetetään kaikki ne ilot ja merkitykset, jotka takiaisten tapaan ovat tarttuneet takinliepeisiin. Ainoana lohtuna, että ymmärrys menee saman tien, eikä ihmisparka tiedä lopussaan enää mitä menettää.

Onni sillä, joka nitistetään yhdellä saappaan painalluksella. Ei kitumista, ei nöyristelyä, ei itsesääliä, ei kipua ja kolotusta. Lopussakin vahva ruumis korskeasti kaarella vielä esittää vastalauseensa elämän turhien lupausten petosta vastaan.

Sillä jokaisen ihmisen kuolema on joukkomurha, jossa häviävät kaikki yhteen ymmärrykseen taltioidut kansanjoukot. Katastrofi, joka hävittää kaiken: rakennetut talot, leikkivät lapset, rakastetun huulet, auringonruskon ja lintujenlaulun.

Onni myös sillä, jonka viimeisenkuvan suloinen haikeus saa kasvot raukeamaan ja liikkumaton rauha täyttää hetken.  Minän erotessa ruumiista ja jäljelle jäi vain kuori, ikään kuin olemisen idea perhosen lailla olisi jättänyt kotelonsa ja lentää nyt vapaana ulottuvuudessa, jossa ei ole kysymyksiä tai vastauksia, ei aikaa, ei murhetta.

Elämänsisältönä hän oli jo usean vuoden kirjoitellut huomioitaan elämästä ja sen tarkoituksesta vanhanaikaisella kirjoituskoneella. Naputellut usein tunti kaupalla yhteen menoon, vaikka hänellä oli aina hallussaan viimeisintä mallia oleva läppäri ja kännykkä. Eläköityneenä tietokonespesialistina ikivanha Remington oli hänestä kuitenkin paras työkaluvalinta, kiireetön, ilman alituisia päivityksiä ja toimi aina. Kirjoitusvirheet ja virhelyönnit olivat kuin elämä yleensä, niitä sattuu ja ne opettavat varomaan tekemään mahdollisimman oikein ensimmäisellä kerralla ja miettii ennen kuin kirjoittaa mitään. Ainoat toimivat tekstinkäsittely apuvälineet ovat punakynä, korjauslakka ja paperikori. 

Joutoaikaa hitaasti kulkevissa päivissä ja nopeasti kiitävissä vuosissa oli aikaa yllin kyllin ja koukkuisten sormien notkistelulle kirjoituskone oli punttisali. Kitaraakin hän näppäili toisinaan samasta syystä, vaikka osasi vain muutaman helpoimman Beatlesin biisin soinnuilla, Jimi Hendrixin ”Hey Joen” sointu ja bassokuvion, omatekoisen bluesin tikapuusoololla ja nuoruudessa tutun kitaristin opettaman oikean käden sormitusharjoitukseksi tarkoitetun etydin.

Mappi toisensa jälkeen oli täyttynyt hitaasti, mutta niiden tyhjentäminen olisi nopeampi prosessi. Aluksi hän oli kirjoitellut pieniä kertomuksia, lyhentäen tyyliä ja tiivistäen lausetta, kunnes viimeisinä vuosina kirjoitti enää mietelauseita.  Tekoviisaita kliseitä, jotka saivat hänet inhoamaan itseään.

Vanhus tiedosti, että jos hänelle sattuu jotakin jäävät tekstit vieraiden silmien luettavaksi ja osaamattomuuden häpeä eläisi kauemmin kuin hän itse. Uuden kirjoittamisen sijasta hän rupesi lukemaan vanhoja mietelausevihkoja. Kaiken muun mies poltti takassa muutaman illan turhautuneen selailun jälkeen.

Alussa oli idea, mahdollisuus ja tahto. Lopussa turhautuneisuus, loputtomuus ja väsymys. Välissä vähäpätöinen elämä rikki kulutettuna haaveena.

Loputon määrä pateettista vuodatusta, mutta hän ei kyennyt heittämään viimeisiään roskiin ilman lukemista, aivan kuin ne muistaisivat jotakin unohtunutta elämästään. Vanhus istui analysoiden niitä kuin psykiatri potilastaan ja tutkiskelen mistä on oikeastaan ollut kysymys. Hän etsi itselleen jonkunlaista totuuden prismaa, jossa elämänsä hajoaisi värikartaksi, joka paljastaisi luonteensa psyykkisen koostumuksen, ja kantamiinsa geeneihin säilöttyä perintöä, jonka olemassaolosta sukupolvet toisensa jälkeen ovat taistelleet verisin nyrkein.

Säilötyt aforistiset lauseet olivat nyt luettuna aivan kuin hän olisi katsellut todellisuudesta muualle, näkemättä mitä ympärilläni tapahtuu. Useimmat vihkot hän heitti takkaan lyhyellä vilkaisulla. Niiden lukumäärä väheni nopeasti ja lopuksi jäljellä oli vain sivullinen aforismeja, jotka oli numeroinut paremmuusjärjestykseen.

Vähitellen alkoi myös kypsyä ajatus ainoastaan yhdestä jäljelle jäävästä lauseesta jonkunlaisena taiteellisena pisteenä elämälleen suurmiesten tapaan. Varautua mitä kuiskata viimeisten voimien rauetessa, jos ehtisi. Ajatus huvitti jatkamaan leikkiään. Käy ensin täyttämässä konjakkilasin, takassa hiiltynyt puu putoaa asennostaan ja kipunoi räsähdellen. Sitten hän alkoi lukemaan.

Totuuden etsijä saa varautua ikäviinkin yllätyksiin.

Kuulosti hyvältä, mutta jotenkin liian itsestään selvältä.

Rehellisyys on tärkeää, sillä ilman sitä ei meillä ole mitään.

Samaa laatua. Irvisti kuin olisin naukannut huonoa viskiä, vaikka lasissa oli XO konjakkia.

Omana itsenään oltaessa ei tarvitse muistaa vuorosanoja.

No eipä, mies mutisi.

Tietämättömyys on se sallittu tila, johon tietoa voi kasvattaa. Tietämättömyys taas kasvaa löydetyn tiedon tuottamista uusista kysymyksistä, joihin ei vielä ole vastausta. Tilaa piisaa.

Tämä ajatus oli liian pitkä ja sanomisessa täytyi välillä vetää henkeä, kuolisi kesken kaiken. Ajatus huvitti pitkään ja hän harkitsi, jospa alkaisi taas tupakoimaan.

Kukaan ei koskaan voi ymmärtää toista täysin, ja kysymys onkin suvaitsevuudesta.

Olisipa ymmärtänyt, hän mietti.

Vaatimattomat, tehtävilleen koruttomasti antautuneet ihmiset ovat aina hyväksyttyjä ja arvostettuja, koska kaikki, mikä heissä näkyy, on totta.

Tuollainen hirviövirke, masennus hiipi hänen mieleensä kuin nousevan auringon kasvattama varjo. Alkoi olla humalassakin.

Pienenä on liian pieni, nuorena on liian nuori, aikuisena ei ole tarpeeksi nuori eikä tarpeeksi vanha, ja vanhana on jo liian vanha.

Eikä tässäkään ollut lohtua.

Ei mitään, mitä se on? Ei valoa, varjoa, ei tilaa se tarjoa – se on ei mitään. Siis sitä ei ole olemassa lainkaan. Silti siitä puhutaan usein ja joka kerta kun se mainitaan, on se olemassa. Se on ei mitään – kaiken vastakohta.

Sanaleikki, jota ei muistanut kirjoittaneensa, eikä tiennyt edes kykenevänsä moiseen, kuulosti kuoleman jälkeiseltä ajatuksettomalta vakuumilta, jossa minä tunne lakkaa.

Virkeiden alapuolella oli sanaleikin tarkoituksia selittävä teksti.

Ulottuvuus kaiken sisällä, on kuin atomien elektronien ja atominytimien välinen tila. Maailmakaikkeudella on mitat, sitä ympäröivällä tyhjyydellä ei, koska sitä ei ole muuna kuin mahdollisuutena johon olemassaolo voi laajentua.

Tajuamatta selitystäkään hän nukahti tähän väistämättömään mielen väsymyspisteeseen, ajatukseton mustauni, joka yllätti kesken kaiken. Näin kävi yhä useammin. Kaksi konjakkia ja se on siinä, hän hymähtää herätessään metallinmaku suussa. Käy vessassa ja muistaa sitten mitä puuhaili, torkkuu vielä hetken antaen tehtävän vallata aivonsa ja yksi aivan uusi mietelause hohkaa mielessä kuin neonvalo pimeydessä.

TOTUUDEN ETSIJÄ SAA VARAUTUA IKÄVIINKIN YLLÄTYKSIIN.

Aikoo kirjoittaa sen muistiin, kun näkö äkisti muuttuu sahalaitaiseksi ja pirstoutuu useiksi rinnakkaisiksi kuviksi. Stressi salpaa hengityksen ja ruokatorvessa polttava happo pakottaa juomaan lasin vettä joka on aina varalla nojatuolinsa viereisellä pöydällä. Kylmä hiki helmeilee otsalla röyhtäistessään närästyksen pois rinnasta ja käsivarressa tuntui puristava kipu veren pyrkiessä eteenpäin kalkkeutuneissa suonissa. Lyhyet vihlovat kouristukset sydämen tuntuvilla vahvistavat herännyttä hätää, kuolemanpelkoa.

Sumun läpi hän katselee ympärilleen. Häiriintynyt ruumiinkemia ja hapenpuutos aivoissa ovat alkaneet jo tuhota muistin talentamaa taustaansa. Pitkän elämän aikana kerätty tieto ja opeteltu taito ovat palvelleet vain häntä ja ovat pian poissa. Aivosolujen kiihtynyt kuoleminen pakottaa tajunnan pakenemaan aina vain syvempiin kerroksiin ja hätääntyneet hermosignaalit välähtelevät mielen sokkeloissa varoittaen räsähdellen oikosulusta. Hetkesi herännyt tietoisuus kiitää eletyn elämän merkitysten keskellä ja vain se, joka on totta kiinnittää enää huomion. Kummastelee, miten aikoinaan merkityksetön sana on nyt tärkeämpi kuin kaikki muu johon oli uskonut, yksinkertainen miete arvokkaampi kuin luonnonlaiksi ylistetty teoria.

Tunti tai korkeintaan kaksi ja minua ei enää ole, häivähtää mielessä. Ponnistelusta turtuneet ajatukset ovat välinpitämättömiä sille, mitä ympärillä tapahtuu, vatsassa kihelmöi samalla tavalla kuin odottaisi junan saapumista ennestään oudolle pääteasemalle.

Hyvästi, oli viimeinen sana, jonka olisi kuullut, jos olisi asettanut korvansa hänen huuliaan vasten, hänen henkäistessään heikosti viimeisen kerran.