Uni ja unelmia

Aamuyöstä näen aina unia.  Olin oppinut tekniikan herättää itseni hetkeksi horrokseen vaimealla kännykän varoituksella ja jatkaa sitten ohutkerroksista nukkumista nähden unia, jotka muistaisin herätessäni kokonaan. Sillä tavoin pääsin käsiksi alitajuntaani ja uniani analysoimalla saan käsityksen edellisen päivän tapahtumien todellisista vaikutuksista mielentilaani. Sekin oli kuin tupakointia, josta halusin luopua ja olin poistanut hälytyksen. Tekniikkani lienee kuitenkin ehdollistunut sisäiseen kellooni, koska aamulla muistin uneni kuin eletyn päivän.

Ensiksi olin unessani ravintolan vessassa ja se haisi sitruunalta, porsliini kiilsi puhtauttaan ja etsin taskusta lantin oven vieressä avustusta toivovalle vaivaisukolle, jolla oli ilkeästi pälyilevät kasvot ja suu ammollaan kolikoille. Tähtäsin suuhun, mutta osuin huonosti. Otus älähti, mutta lantti vierähti huulista sisään, se nielaisi äänekkäästi ja vähän ajan kuluttua kuului jossakin syvällä kuin kaivoon pudonneen kiven loiskahdus. Mielettömyyden hullunkurisuus ei kuitenkaan naurattanut, vaan tilanne oli ahdistava ja vakava. Mietitytti pitkään, että olisi täytynyt osua keskelle suuaukkoa, koska se oli jostakin selittämättömästä syystä hyvin tärkeää.

Erään tuttavani vaimo tuli perässäni miesten vessaan ja oli valmiiksi riisunut pikkuhousunsa. Ripusti ne ovenkahvaan ja suuteli huulet kosteana tuoksahtaen hormoneilta. Sanoin, tämä oli määrätty jo kauan sitten. Selitin hänelle, että alitajunnan itsenäinen tekoäly ei kerro järjelle puuhistaan, vaan juonittelee viettien kanssa oman strategiansa. Ai niinkö, hän sanoi lakonisesti.

Naimme sitten pidätellen huohotusta, koska kuulimme jonkun tulevan vessaan. Se oli tietysti hänen miehensä. Sanoin tärkeilevästi sormi pystyssä painottaen, että huonoissa käsikirjoituksissa arvaa aina tulevan etukäteen.

Niinkö, sanoi nainen nytkin, ja olikin nyt aivan toinen henkilö. Kauan rakastamani tyttö, jonka kanssa oli ollut riitainen ero, koska hän oli pettänyt hakiessaan jatkuvasti parempaa diiliä elämäänsä, hän petti oikeasti, ja minä vain mielessäni ollen salarakastunut hänen nuoreen tätiinsä. Kysyin silti katkerana, rakastitko silloin minua lainkaan, hän vain hymyili lempeästi ja muistutti pyhimyskuvien madonnaa haihtuen jonnekin. Jäljellä oli vain hehkuva pyhimyksenpään kehä, joka räsähteli kuin oikosulku. Sitten olinkin hautausmaalla erään toisen tytön kanssa, jonne olimme hiipineet rakastelemaan kaatuneen hautakiven päälle. Ehkä siitä syntyi lapsi, joka oli varastanut alkutapahtumassaan kuolleen sielun. Totta kaikki, huusin kuin viimeisellä tuomiolla, minä tunnustan. Sitten olin kuin armahduksen saaneena taas vessakopissa ja supistiin, mutta en saanut enää sanoista selvää, enkä tuntenut naistakaan, jolla oli pitkä musta tukka ja lentäjän aurinkolasit.

Mies oli yhä siellä, mutta ei kuullut meitä, kiroili ja kusi lorautellen, kiroili ja kusi, vitun tippuri, muija käynyt taas vieraissa.

Äkisti olinkin kuumassa saunassa, äskeinenkin nainen oli poissa. Saunassa oli musta, tähdistä tuikkiva katto, seurassani oli nyt jazz-ravintolan baaritiskillä kerran tapaamani taiteilijatar, joka oli täysissä pukeissa ja valitti palelevansa. Yritin suudella, mutta hän torjui koska huuleni olivat jääkylmät ja hengitykseni haisi tippurille. Yritin korjata häntä, ei tippurille vaan pippurille. Jotenkin oli hyvin tärkeää, että hän ymmärtäisi eron ja yritin olla hyvin vakuuttava, sitä varten harjoittelin ilmeitä nopeasti kiitävän hissin sisuspinnan peilin edessä.

Henkeni kuitenkin höyrysi pinnan sumeaksi enkä nähnyt kasvojani, ja huuruun osuvissa värikkäissä valokeiloissa soitti Red Hot Chili Peppers alastomina rajusti hyppien Helter Skelteriä. Kuollut vaimoni ryntäsi lavalle ja huusi, väärä bändi, tämähän on Beatles-biisi. Kaikki suuressa salissa nauroivat katketakseen, eikä ole.

Sitten äkisti seinänkoisessa taulu-tv:ssä lauloi Nina Simone ”Ne Me Quitte Pas” ja olin koulussa ekaluokalla istuen etupenkissä häpeämässä, koska olin levoton. Vieressäni istui tyttö, joka haisi aina kuselle. Tykkäsin salaa kirpeästä lemahduksesta.

Herätessäni muistin unen, suuni oli kuiva, hengitykseni astmaisen ahdistunutta ja maiskuttelin saadakseni limakalvot märäksi, kusetti. Untani ei tarvinnut analysoida, koska sen käsitti heti muutenkin, se oli mustan unen viimeinen sekunti, jossa pömpöttävä kusihätä pakotti ruumiin selittelemään kovettunutta penistä tuntemillaan syillä. Ruumis etsi keinoja herättää märästä unesta saadakseen heräämään tarpeilleen.

Aamu oli valaissut jo koko huoneen, avasin silmäni ja villi yksityiskohdiltaan tarkka uni haaleni haalenemistaan kasvavassa valossa, ja arkipäivää haparoivat ajatukset olivat kuin risaisista mielleyhtymistä rakennettu huojuva talo. Ovenpieliä hamuillen löysin vessaan ja valutin uneni vessanpönttöön tietäen, etten enää muistaisi sitä myöhemmin. Ehdin analysoida, että alakoulussa vieressäni istunut kuselle haiskahtanut tyttö oli seikka, joka sai heräämään oikeasta syystä tai sitten se oli mies vessassa.

Menin takaisin sänkyyn. Venyttelin pitkään ja tunsin sanoin kuvaamatonta iloa, ettei painajaisen mielipuolinen kaaos ja ahdistus ollutkaan totta. Ajattelin kirjoittaa unen muistivihkoon, mutta sanat olivat poissa kuin tilapäisessä afasiassa, eikä minulla ollut muistivihkoakaan. Kirjoitin aina kaiken läppärillä, eikä se soveltunut mihinkään tällaiseen, koska sen näytöllä kaikki hölmö näytti hölmöltä. Se ei käsittänyt vapisevan käden kautta tuherrukseen singonnutta puolen sanan mielensalamaa tai mustetahran sielun vaikerrusta. Järjestystä, järjestystä, oikeinkirjoitusta, lauseoppia, se karjui kuin saksalainen natsi vääpeli. Nykyaikaa.

Ennen nukahtamista lukemani kirja lojui lattialla sängyn vieressä mahallaan kannet nyrjäytettynä levälleen. Todellisuus soitti melodiaa kännykässä tuntemattomasta numerosta.

Kietoudun paksuun täkkiin kuin se olisi hellästi rakastavan naisen ruumis enkä vastannut. En vastaa koskaan jollei näytössä ole tutua kuvaa, eikä niitä ole monta. En jaksa epäillä sitä tai tätä. Haluaisin muutenkin elämästäni yksiselitteisemmän, mielipiteistäni suoraviivaisempia ja elämänkatsomukseen autereen.

Olin lukenut ennen nukahtamistani fiktiivistä keski-ikäisen psykiatrin elämänkertaa, joka oli rakastunut itseään paljon nuorempaan nuoreen naiseen terapiasessiossa:

Psykiatrin rakastumisessa potilaaseensa oli ollut vakava ja torjuva ammatillinen pohtimisvaihe, joka eritteli ja rimpuili vastaan tieteellisesti kirjanoppineen ja kliinisen työn kokemuksien faktoilla, järkiperäisesti todistellen tunnekuohunsa tilapäisyyttä. Eritellen tuntemuksiaan kuin ruumiin normaaleja aivokemiallisia toimintoja dopamiini humalassa. Luettelee mielessään vaikuttaja aineita tukahduttaakseen voimakasta tunnettaan tiedolla, hormonit aktivoituvat, serotoniini lisääntyy aivosaaressa ja pihtipoimussa, ruumiin kohonneista kortisoli arvoista. Ihmetellen, että rakastuessa testosteroni vähenee miehellä ja lisääntyy naisella. Piti outona luonnon kikkailuna naisesta hyökkäävät feromonitkin.

Entä sitten kevät, kun serotoniinin valmistus ruumiissa lisääntyy valostakin ja silloin nuoret naiset rakastuvat masennuksen hellittäessä usein terapiatilanteissa psykiatriinsa ja viettelevillä tuoksuillaan hullaannuttaa haksahtamaan vastustelemattomaan kiusaukseen. Tulisikohan matkustaa pois hetkeksi ja siirtää potilas jollekin toiselle.

Antaa kuitenkin periksi ja vaipuu rakastuneen aivojenkemian teorian kertauksestaan mielessä leviävään hyvänolon stressiin. Nainen on kaikin tavoin kuin tehty hänelle ja jokainen geeni kuiskii yhteensopivuutta yhä voimakkaammin, ikään kuin se olisi vastustamatonta luonnonkäskyä pariutumiselle. Huokaisee, Hän on niin kaunis ja lumoava. Tyhmistyy rakastamaan ehdoitta kuten muutkin, jokaisella solullaan uskoen, toivoen, ja pohjattomasti ikävöiden unelmiinsa vaipuneena. Välillä ahdistuen mustasukkaisen tuhoisesti mielenrauhansa kokonaan menettäen epäillen itseään ja kaikkea kuin hoitamansa rajatapauspotilas. On valmiina uhraamaan rakentamansa entisen perhe-elämänsä, lapsensa, vaimonsa ja yhteisen kodin.

Muisti sitten estottoman, kirjojaan oikolukeneen kustannustoimittajan viimevuotisesta humalan huuruisesta psykiatrian seminaarista. Hameen alta esiin kuorittu muuttolinnunpesä oli ollut kuin elävä hengittävä sisäänsä imaiseva nielu, joka oli jättänyt omaatuntoa kalvavan kiihkeän kaipuun.

Ei ihme, että olin nukahtanut kesken lauseen omiin unelmiini vaipuneena. Uni ja unelma ovat kuitenkin yhtä kaukana toisistaan kuin astronomia ja astrologia.

Puhelin soi taas, helvetti se on lapsien kanssa etelässä lomalla hurvitteleva vaimo Birgitta huolineen ja vaivoineen. Soittaa kaksi kertaa päivässä, etten olisi mustasukkainen tai sitten vahtii samasta syystä minua. Häivähdyksenä käy mielessä oliko märällä unella muitakin viettisimpiä teemoja ja vaikuttimia kuin pelkkä kusihätä.

 Vastaan puhelimeen, näytöllä on tuttu hymy. Niin kulta, ei kai kakarat ole hukkuneet. Juoruilemme eilisenpäivän uutiset tutulla rakkaudella ja paikallisella puhelutaksalla loputtomiin pitkittyvällä puhelulla. Ennen lopettelu hellittelyjä lupaan laittaa herätyksen huomiselle ja olen kentällä vastassa ajoissa. Ostaisi taxfriistä konjakkiakin. Rakastan sinua, vaimo kuiskaa, on kai rannalla norkoilemassa viimeisiä säteitä rusketukseensa. Kysyn ääni tärkeänä, oletko gigoloilta ehtinyt tarkistaa, ettei meressä ole portugalilaisiasotalaivoja tai haineviä. Olen, olen, ja nauraa. Lopetan kuiskimatta, rakastan sinua ja kakaroille iskältä pusu.  

Ehdin kuulemaan, entä minulle, kun suljen yhteyden.

Suljen lattialla rähmällään lojuvan pateettisen eepoksen, tuskin avaisin sitä enää tai kuka tietää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s