21. Luku (Wien)

luku21

Muutamaan vuoteen en edes harkinnut matkustamista, pitkä viikonloppu Wienissä tuli tarjouksena postilaatikkoni ja joku minussa sanoi, että oli aika nostaa ankkuri, kun kykenin vielä. Pariisiin tai muuallekaan jossa olimme Päivin kanssa käyneet yhdessä en halunnut enää mennä. Poika asui pysyvästi Lontoossa, enkä minä sinnekään. Möivät Munkkivuoren asunnon ilmoittamatta asiasta etukäteen, parikymmentävuotta historiaani hävisi ilman varoitusta. Yrittivät lepytellä ja pyysivät tämän tästä Lontooseen, maksaisivat matkat ja muut menot. Kävin toisen lapsen kastajaisissa ja muutaman kerran ensimmäisen lapsenvahtina, kun matkustelivat maailmalla. Pidin Lontoosta ja lapsenlapsestani tai siis molemmista, vaikka pienin on vielä pelkää itkua ja hankaluutta toistaiseksi. Pojan kanssa on viileämpää kuin ennen ja sen vaimoa en siedä lainkaan. Kun tarvitsevat toden teolla niin keksivät keinot jolla pakottaa tulemaan.

Wien, uninen aamu palatsin liepeillä, talon välistä kaartaa valkoisten hevosten vetämät valkoiset vaunut. Knallipäinen kuski istuu valjaat kireällä ylhäällä pukillaan ja kyydittää kahta mustapukuista naista. Ohittavien parivaljakoiden kavioiden kopina katukiveyksellä kuulosti kuin innottomat aplodit, sieraimet levisivät nuuhkimaan väkevää hevosenlemua.

Hyvin nukutun yön jälkeen menen taide- ja kulttuurimuseoon, kiertelin ensin osastolta toiselle kaikenlaisen kulta- ja lasiroinan keskellä. Keisarien ruokapöydän kattamiseen käytettyjä miehenkorkuisia kultapystejä ja pöydänkokoisia kristallivateja, esineitä joiden vuoksi oli parkittu useamman kuin yhden käsityöläisen selkänahka. Puhumattakaan rutiköyhistä alamaisista jotka olivat alituisten pitojen maksumiehinä.

Kaiken mielen vastaanottokyvyn ahmineen ylettömän loiston jälkeen taidesalien loputtomat taulujonot ja mukavat sohvat saivat torkahtamaan hetkeksi, kunnes vahti varovasti ravisteli hereille. Kaunis taideopiskelija tyttö, jonka vihertävät silmät hymyilivät osaaottavasti, hän kysyi, olinko jo nähnyt Rubensin Medusan seuraavassa salissa. Kiitin miellyttävästä herätyksestä ja menin osoitettuun suuntaan.

Rubensin taulun edessä amerikkalaiselta kuulostava nuorinainen, kysyi ilman minkäänlaista johdatusta, tiesinkö että Medusan veri oli joko kuolettavaa myrkkyä tai sitten herätti kuolleet eloon, ja että käärmeiksi muuttuneet hiukset olivat mustasukkaisen Jumalan kosto. Hymyilin vain kohteliaasti nyökkäillen sanomatta mitään, enkä halunnut menettää ajatuksieni luovaa yksityisyyttä, johon olin onnistunut museossa vaipumaan.

Sormi huulillaan ja pää kallellaan hän katsoi arvioivasti, korostetun kysyvä ilme silmissään ja varmana viehätyksestään. Minua nauratti, hän oli kuin Medusan verta joka joko saattaisi hautaan tai herättäisi eloon. Hän ymmärsi ilmeisesti ajatukseni, eikä voinut vastustaa kiusausta. Jotkut asiat opitaan vain harjoittelemalla.

– Sitten hän kysyy tutusti kuin vuosia kasvaneella läheisyydellä, haluatko nähdä jotakin, josta pidän kaikkein eniten.

– Sanoin tahallisen vaisusti, että se olisi mielenkiintoista, mutta olin hiukan kiireinen.

Taulujen jälkeen olin piristynyt kohtaamaan muinaisen ja vaeltelemaan vuosituhansien halki kivikaudesta faaraoiden Egyptiin. Esineiden määrästä ja laadusta päätellen oli Hitlerikin antanut entisen kotikaupunkinsa keisarillisten kokoelmien olla rauhassa ja ilmeisesti kartuttanutkin niitä. Kummastutti ettei näin ainutlaatuisessa paikassa ollut tungosta lainkaan ja rauhassa sai kuvitella itsensä eri aikoihin ja paikkoihin.

Koin yhteenkuuluvaisuutta ja tutkin tuntitolkulla tutulta tuntuvia Hieroglyfejä joiden sisällöstä en käsittänyt mitään.

Välittämättä vastauksestani hän sanoi

– Etkä ole ja otti varovasti, mutta päättävästi kädestäni ja veti mukaansa.

Hän johdatti keisarien kalleuksista kullanhohtoisina säihkyvien salien lävitse historialliseen siipeen ja edelleen kivikauden ja etruskienajan kautta egyptiläiseen kokoelmaan josta Mika Waltari oli löytänyt Sinuhensa. Pysähtyi sitten kauniin lasivitriinissä makaavan naismuumion eteen ja sanoi iloisena.

– Voitko kuvitella, että se olen minä monta elämää sitten.

En osannut kummastella ja otin vastaan jota hän nuoruudestaan jakoi, oli se sitten tätä hetkeä tai vuosituhansia vaellellut sielu. Tiesin, että nuorena on tällaisia vastauksia kysymyksiin joihin ei ole vastausta. Uskonnotkin lapsesta saakka opettaa, että on jotakin muutakin kuin pelkkä näkyvä arkipäivä. Itsekin joskus mietin kaikenlaista.

Hän sanoi uudestaan totisena – se olen minä, usko pois ja nipisti kipeästi mustiksi lakatuilla kynsillään kämmensyrjääni.

– Olen aivan varma asiasta, koska aina sitä katsoessani muistan vanhan sieluni haikeuden ja ilon. Toisinaan itken tuntikausia suruani jolle en tiedä syytä. Joskus Isis tulee päiväkausiksi mukaani ja kuljeskelemme, kuin käsi kädessä lörpöttelevät teinitytöt pitkin katuja minulle mieluisissa paikoissa. Jaamme myös naisien intiimejä salaisuuksia. Äkisti Isis saattaa kuiskata jonkun ohittamamme ihmisen kohdalla ”hän oli henkivartijani, kun olin pienilapsi” tai ”tuo nainen myrkytti miehensä nuoren rakastajansa takia”.

Kaikki on hyvin kummalista, mutta samalla todentuntuista. Näen ihmisillä myös eriväreistä koostuvan auran, joka on kuin huntu, jota katsomalla ymmärtää ihmisen luonteen ja motiivit. Aura ei valehtele ihmisen suulla omaksi edukseen vaan on armottomasti totta, kuin geenikartta josta selviää perimän syvimmät salaisuudet yhdellä vilkaisulla. Jokaisella vivahteella on persoonakohtainen merkityksensä.

Nuori nainen oli ilmeisen psykoottinen ja ruokkinut mielikuvitustaan kioskikirjallisuudella ja b-filmeillä. Murrosikäisen herkkyydellä sitten rakentanut aistillisen hulluudenpesän johon käpertyä piiloon lapsuuden kokemuksista syntyneitä traumojaan tai pahaa maailmaa.

Usein nuoret naiset laukaisevat patoutuneen seksuaalisen hermotuksen kiertelemällä neuroottisesti hiuksiaan tai sormeilevat taukoamatta kännyköitään; naisella vieressäni on vakavampi terveydellinen huoli. Freudin kotimuseossa vierailuni oli virittänyt analysoimaan kaikkia ihmisiä, joita kohtasin tänään. Olin Päivin eläessä käynyt läpi hänen ja oman vuosia kestäneen psykoanalyysin tuttava terapeuttien kanssa jotka selittivät mistä siinä oli kyse ja sanoivat, että usein analysoitava oli parempi analyytikko kuin terapeuttinsa. Luotin siihen, koska rakastin enemmän kuin mitään toisten herättämiä inhimillisyyteen liittyviä mielleyhtymiä. Kiinnostus sai lukemaan kaiken mitä löytyi psykoanalyysista ja sen historiasta. Jung on tässä museo tapauksessa oikea koulukunta, hymyillen ajatuksiani.

Normaalisti käyttäytyvien sivupersoonien luominen on epätavallista, vaikka hänen kohdallaan on ehkä kysymys enemmän näkymättömästä leikkikumppanista, joka on saanut konkreettisen hahmon hänen työskennellessään muumion kanssa. Hänen tasapainoisuus ja intellektuaalinen johdonmukaisuus eivät oikeastaan viittaa traumoihin kuten lapsena hyväksikäyttöön, vaikka takertuminen vanhempaan mieheen ehkä merkitsee puuttuvaa isänhahmoa hänen elämänhistoriastaan.

Tai ehkä hän vain huijasi suloisuudellaan vanhoja miehiä, keksi tarinoita saadakseen jotakin hyötyä, ehkä halusi mukaansa jonnekin, jossa odotti poikaystävä aseineen.  Olin kuullut isoissa kaupungeissa liikkuessani kaikenlaista ja varoiteltiin luottamasta kehenkään tuntemattomaan, pienet lapsetkin saattoivat olla terroristeja, jotka kantoivat räjähdevyötä etsien ohjeiden mukaista paikkaa jossa painaa käteensä teipattua nappia.

Naamioin mielleyhtymissä poukkoilevat taka-ajatukseni toisella korvalla kuuntelevan nyökkäilijän ilmeen taakse. Koin tilanteen vaarallisena toisella tavallakin, koska en luottanut täysin omaan arvostelukykyyni. Tiesin roolipelit, nukkeihmiset, ihmissudet, vampyyrit, noidat, näkijät ja kaipa joukkoon sopi yksi muumioita tulkkaava meedio ilman, että se tarkoitti suuria.

Neitonen puhui jatkuvasti ja kertoi ujosti hymyillen

– Äsken Medusan taulun edessä Isira muuttui hyvin surulliseksi ja katosi mielestäni sanomatta mitään ja siksi halusin tuoda sinut hänen luokseen. Haluan selityksen.

Katsoin muumiota tuntematta mitään erityistä, se oli kuin taideteos, jonka sisälle oli kätketty palsamoitu nuoren naisen ruumis vuosituhansia sitten. Torjuin tahallani elämän ja kuoleman syvimmät kysymykset ja esineistin muumion museoiduksi muinaismuistoksi salin pujopartaisten sfinksien kanssa.

Hämmennyin naisen vahtiessa odottavasti ilmeitäni ja koin samalla jonkunlaista selittämätöntä tarvetta vastata hänen odotuksiinsa, mutta samalla pidin järkevänä irtautua koko asiasta.

– Sanoin, että se on kaunis ja jotenkin elävä, mutta minulla ei ole antenneja tuonpuoleiseen enkä koe minkäänlaista henkilökohtaista yhteyttä. Olen varmaan väärä mies ja muistutan vain jotakin.

Hän ei pitänyt harkitusta vitsailustani ja oli ilmeisen tosissaan.

Hän kysyi sitten katse haaveellisesti sisäänpäin kääntyneenä, oliko hän kaunis juuri sillä oikealla tavalla. Muistinko kaukaisuudesta, miten makasimme alastomina huntujen takana ja rakastimme toisiamme. Suutelimme suolaa maistellen toistemme hikisiä ruumiita, työnsit kielesi syvälle minuun, laukesit vatsalleni ja hieroit sitten hellin sormin siemenesi häpyyni etsimään tietä munaani.

En halunnut joutua hänen hulluutensa vangiksi, mutta en kyennyt kävelemään tieheni noin vain, koska olin analysoinut hänet atomeihinsa ja tunsin myötätuntoa. Ehkä halusin auttaakin tai paljastaa hänen kavalat tarkoituksensa. Ihmisten kohtaaminen kaikilla tasoilla on aina mielenkiintoista. Minulla on kaikelle hyvälle ja pahalle vertailukohteena Päivi joka luo suvaitsevan tilan ajatella ihmisiä sellaisenaan ja ymmärtämään sellaistakin jota ei hyväksy.

Oli jo kulunut vuosia ja vieläkin hän tuli mieleeni kiperissä tilanteissa ja muutenkin, ei enää kuin lohduton kaipaus vaan kuin ihmisenmittapuu, luonnollinen moraali joka oli meissä kaikissa.

Nuorinainen jatkoi silmät kiinni huojuen paikallaan eikä huomannut vajoamistani ajatuksiini.

– Olit silloinkin hiljainen, vaikka kosketuksesi oli joskus raju ja satutti. Sitten et enää tullutkaan ja itkin sinua kokonaisen vuoden, kunnes palvelijani kertoi sinun kuolleen jossakin typerässä taistelussa mustaihoisia miehiä vastaan aavikon toisella laidalla. Samana iltana maaten mennessäni otin myrkkypikarin, eikä minua ja sinua enää ollut maanpäällä, vaan jossakin muualla. Kaipaukseni jäi elämään, joka kulki sarkofagini mukana ja sieluni etsi sinua näkyvästä maailmasta yhä uudesti syntyen vieraisiin ruumiisiin. En tiedä kuinka monta kertaa, enkä muista niiden sisältöä. Kuolema on unohtamista, jossa muistaa vain alkuperäisen elämänsä. Lopulta löysin maallisen itseni täältä makaamassa maalattukuori tuhoutuneen ruumiini suojana, olen nyt sen ulkopuolella ja käsitän sen värit.

Sitten nuori kaunis nainen maalasi virttyneet kasvoni uusilla väreillä ja kun kansi poistettiin, hänen pienet sormet koskettivat lohduttavasti rumaksi lahonneita kasvojani, jossa suu ja nenä ovat vain matojen syömiä aukkoja. Halusin taas elää. En tiedä miten se tapahtui mutta sielumme yhtyivät, tulimme tutuiksi ja ryhdyimme yhdessä etsimään sinua. Vihdoin löysimme, hassun vanhan miehen, joka ei tiedä kuka on, unohtanut minut ja kaiken jolla oli merkitystä – yhteiset lupaukset. Tyttö mukanasi häiritsee enkä voi muistuttaa sinua enempää yksityiskohdilla jotka vannoimme salaisuuksiksi.

Naisen ääni oli monotoninen aivan kuin sivupersoona oli ottanut vallan hänen mielestä ja käyttämänsä kielikin oli jotenkin erilaista, ikään kuin kertojan ääni. Hänelle tarina saattoi olla totta kuin itsekoetun muistikuvan maalaamista toisen sanelun mukaan. Hän oli puhuessaan aivan toisen näköinenkin, hyvin kaunis ja surullinen.

Kosketin hänen olkapäätään varovasti ravistamalla kuin herättääkseni unesta ja hän vavahti heti ulos lumoavasta sivupersoonastaan. Tuon kaltainen herääminen ei ole tyypillistä pirstoutuneelle mielelle ja hän oli hämillään, tietoinen tapahtuneesta ja kuittasi asian lyhyesti, – että rinnakkaiset maailmakaikkeudet koskettivat hänen kohdallaan joskus toisiaan väärissä ajoissa.

Viittasi siiten väsyneesti muumioon ja sanoi,

– Hän halusi kai yhteyttä sinuun.

Ihmiset ympärillämme eivät huomanneet mitään erityistä, aivan kuin tapahtumat olisivat olleet näkymättömiä. Ehkä katkos todellisuuteen oli ollut vain sekunninmurto-osa ja tytön psykoosi projisoitui minuun. Ehkä mielikuvitukseni loihti muumion itsepuhelun tytön suuhun ja kirjoitin mielessäni sen tarinaksi. Joskus todellisuus järkkyi, ja ehkä itse olin borderline-persoonallisuuteni äärialueella ja kuvittelin kaiken muunkin. Psykiatrini sanoo; todellisuus on se, jonka kulloinkin kokee ja asioiden loogisesti järjellinen järjestys hämää luulemaan mielikuvitusta todeksi.

– Selvittääkseni maanpäällisyyteni kysyin tytöltä, – oletko aivan tosissasi demonisesta sielunvaelluksesta, joka käyttää sinua hyväkseen meediona.

Tyttö otti kädestäni ja hymyili kuin vakuuttuakseen, että olin oikeassa maailmassa ja hän oli yhtä todellinen kuin ennenkin.

– En tietystikään sillä tavalla, kyse on ystävyydestä.

Olin taas oma itseni tässä ja nyt mieleni teki vain lohduttaa.

– Sanoin, että minäkin olin löytänyt museosta jotakin, joka vetosi syvästi ja tuntui tutulta.

Hän kysyi suu mutrussa, olinko psykiatri ja manipuloin?

Käsitti kai tarkoitukseni päästä mieltäni kuohuttavasta hankalasta tilanteesta kuiville harhauttamalla ja silittämällä poskea.

– Vastasin, että kaukana siitä, mutta olen kiinnostunut Freudista ja Jungista henkilökohtaisista syistä ja kävin Freudin kotimuseossakin eilen. Kirjoitan psykologista novellia ja etsin sille oikeaa asennetta ilman myyttisiä illuusioita Freudista itsestään. Hänen lierihatussaan oli rusetti ja vitriinissä kirje Einsteinilta.

Pidin kuitenkin eniten asuntoon vievän rappuikon ikkunoiden harmaiksi hiotuista naishahmoista, jotka takana olevan näkymän kanssa loivat päällekkäisen kvantti-ilmiön kameraani, olematta oikeastaan sitä vaan pelkkä laiteen luoma optinen harha.

Häntä nauratti syvä suhteeni psykoanalyysin isään. Meillä oli sama huumorintaju.

– Sanoin sitten, – Mennään jo, Olen varma, että pidät siitä.

Samalla mietin kuumeisesti mikä näkemäni esine sopisi tehtävään, jotakin joka ei synnyttäisi mielleyhtymiä vääriin suuntiin. Kuljimme läpi salien molemmat miettien tilannetta, jossa vastaan rimpuilu, lisäsi houkutusta.

Pysähdyimme taidokkaasti i norsunluusta tehdyn ruman Felix-linnun kohdalla jonka avuttomassa räpistelyssä ei ollut hitustakaan romantiikkaa ja symboliikkakin toimisi, jos olisi ollut toisenlainen tilanne.

Hän purskahti nauramaan.

– Olet ihana, haluat kai, että rakastun sinuun oikeasti. Haluat kai syntyä tuhkasta uudelleen, ukko kultani. Hän loisti, silmät olivat suuret ruskeat aukot ja muistuttivat muumioprinsessan kuoren ikuisuuteen katselevia silmiä.

Päätin, että lyhyen suhteemme molemminpuolinen hulluus oli saatettava päätökseen tässä ja nyt.

Sanoin,

– Sorry, mutta pitäisi mennä jo, vaimon kanssa on sovittu tapaamisajankohta museon kahvilassa ja olin jo myöhässä. Toivoin vain, että hän olisi enemmän myöhässä koska inhosi istua ravintolassa yksikseen.

Tieto antoi hänelle ilmeisesti turvallisuudentunnetta ja hän painautui minua vasten kuin olisi vaimoni, suuteli kevyesti poskeani, silitti kättäni ja sanoi iloisena – Kaikkea hyvää sitten ja kiitos mielenkiintoisesta seurasta. Olen täällä usein, jos haluat tavata joku toinen päivä.

– Sanoin, että matkustamme kotiin jo huomenna ja, että olin iloinen tapaamisestamme. Sillä oli merkitystä. Unesi Isiksestä olivat uskomattoman kauniita.

Sitten halusi nähdä vaimoni ja pyysi, että osoittaisin hänet kahvilasta, muuten hän ei uskoisi puheitani. En pitänyt asian uudesta käänteestä, mutta annoin hänen vetää kädestä kahvilan yläpuolella olevalle parvekkeelle, joka oli kuin teatterin kuninkaallinen aitio.

– Tai, ei sittenkään, annan minun arvata – hän on tuo punatakkinen nainen oviaukossa, joka etsii sinua.

Ei ollut, mutta sanoin,

– Napakymppi.

Syyllistin itseäni monella tavalla ja tiesin pakenevani omaa haluani ja kosketuksenkaipuuta, nuoruuden ikävää ja rakastumista. En vastannut mitään ja kun käännyin hänen puoleensa, hän oli poissa. Kirosin itseäni, kirosin pelkuruuttani ja siunasin vanhanmiehen viisauttani. Siunasin sitäkin, että jotakin minussa oli muuttunut. Tarkistin taskuni, että lompakkoni ja kännykkä olivat tallella.

Äskeiset kavioiden aplodien äänet olivat ulkona lakanneet, hevoset seisoivat kadunvierustalla mustia vaunuihin kiinnitettynä kuin hautajaisiin valmistuneena ja tuijottivat odottavasti minua.

Löysin hotelliin, olin kuolemanväsynyt, asetuin pukeissani sängylle, nukahdin heti ja näin painajaisia Medusasta, Felix-linnusta, ahdistuneesta tytöstä ja nenättömästä muumiosta.

Sitten katkaisin jalkani ja jouduin pitkiksi ajoiksi rullatuoliin enkä juuri liikkunut asunnon ulkopuolella, katselin vain ikkunasta ulos kadulle ja lihoin tuoliini kuin muottiin. Poika oli vuorannut talonsa ja muuttanut työnperässä ulkomaille ja keskustelimme PC:en välityksellä joka perjantai. En pitänyt yhteyttä muuten koska en halunnut olla vaivaksi enkä halunnut tulla vaivatuksi ja olimme keskustelleet suhteemme sellaiseksi. Läheisyys on mielessä eikä välimatkassa tai tapaamisissa. Tunnemme toisemme sielullisesti läpikotaisin ja ymmärrämme toisemme, se riittää, eikä meidän ole tarkoitus viettää yhteistä elämää hänen aikuistuttuaan.

Pääni oli vielä jokseenkin entisensä, ajatukset samanlaisia eikä luonne muutu miksikään, se on kuin silmienväri tai nenän muoto. Ympäristö yrittää jatkuvasti luokitella alamäkeesi jyrkkyyttä jota ei itse huomaa, vaikka vauhti kovenee jatkuvasti ja elämän on kuin vino lankku jonka alapää on haudanreunalla.