22. Luku (Ikkuna)

sok1

Istun jo aikaisin aamusta jakkarallani ikkunan edessä näkymä hyörivälle torille. Aamuisin tasan kymmentä vaille kahdeksan puskee sokea laiha mies pimeydessä ja tunnustelee kepillään esteitä. Joskus ihmiset tarttuvat hänen hihaansa ja haluavat ohjata. Ilmeisen vaivautuneena hän ravistelee itsensä irti ja mutisee hukkaavansa reittinsä, jos ei löydä etukäteen opeteltuja maamerkkejään. Hän kävelee aina oikealla puolella jalkakäytävää ja pysyttelee aivan ajoradanreunassa. Tienreunan ja jalkakäytävän syvyysero on parempi seurata kuin talojenseinät. Ei ole jatkuvasti tiellä keppeineen ja sohi kaupoista tulevia ihmisiä tai törmäile avautuviin oviin.  Joskus, hän kuitenkin hävittää suuntansa ja pyörii hölmönä keskellä katuristeystä ja etsii turhaan jalkakäytävän reunaa. Törmää sitten keskelle ruuhkaliikennettä ja autontorvet sättivät kuorossa, ennen kuin vaikenevat noloina havaitessaan syyn ja joku älyää avustaa miekkosen pois ajoradalta.

Epäilen hänen käyttävän korvatulppia vaimentamaan kadun kovaäänistä melua, jossa kaikista suunnista hyökkäävät äänet sekoittuvat toisiinsa ruuhkapaniikin kakofoniaksi. Kiireen myllertävämeri, jossa piipittävät liikennevalot majakoina ohjaavat sokeaa ja lävistävät kuulosuojauksenkin.  Kaikissa risteyksissä niitä ei ole.

Useimmiten en huomioi miestä lainkaan ja hän on vain kulkunsa ajan tavanomaisuuden näkymättömäksi taikonut yksityiskohta, joka ei fokusoidu mieleeni. Tänään en saa häntä ajatuksistani.

Yritän kuvitella, minkälaista on elämä ilman päivänpaistetta, aamuruskoa tai iltojenkajoa. Elämää, joka on musta valve ja musta uni, herätä pimeyteen ja nukahtaa pimeyteen; välissään joukko hapuiltavia reittejä.  Pino vaatteita odottamassa sängynvieressä tarkasti siinä järjestyksessä mihin ne riisuit; sukat, kalsarit, aluspaita, farkut ja kauluspaita. Aivan kuin päivät pyörisivät kehää ja aamulla hän kelaa päivänvastaisessa järjestyksessä uuden samanlaisen päivän esiin vaatepinostaan.

Olen varma, että hän haluaisi toisinaan heitellä, viskellä ja nakata tavaroitaan ympäriinsä, levittää vaatteet hujan hajan, unohtaa laiteiden pistekirjoitusnystyrät ja mielenvikaisesti painella nappeja, kierrellä ohjaimia ja antaa maailman löytää itse järjestyksensä pyörremyrskyn jälkeen. Ei kuitenkaan uskalla, koska olisi hukassa, jos joutuisi kutsumaan apua.  Leimaisivat hulluksi ja lähettäisivät heti laitoshoitoon tai sukulaisten riesaksi.

Tietysti hän tekee usein varomattomuuttaan väärin, polttaa sormensa kuumalla levyllä tai kolhii itseään pöydänkulmiin, kulkee eriparisukissa ja tahraisessa paidassa. Voiko näkevä ylipäätänsä hahmottaa sokeanmaailman olematta teennäinen ja kokonaan väärässä. Rakentaa kuvatonta palapeliä äänistä ja tuoksuista.

Mistä tiedän, ettei hänkin pidä aamuisin eniten hunajalla makeutetusta yrttiteestä ja paahtoleivästä, jonka kuumalla pinnalla on melkein sulaneina hiuksenohuita juustosiivuja. Istuu hetken paikallaan ja haistelee esiin ruokahaluansa ennen kuin käy kimppuun.

Kuvittelenkin, että yliherkistynyt hajuaisti kompensoi puuttuvaa näköä ja kaikki hänen ympärillään haisee väkevämmin. Ehkä kuitenkin joskus maailma tuoksuu, kun ohitse kulkee nuori nainen, joka käyttää hillitysti persikkaa tai laimennettua jasmiinia ja se vain vaivoin erottuu sävynä parfymoimattoman saippuan takaa.

Epäilen myyttiä sokeiden jonkunlaisesta ylimääräisestä kuudennesta aistista, jonka avulla hän pystyisi hahmottamaan ympäröivän maailman tarkoituksia, ihmisten ajatuksia tai ylipäätänsä mitään. Arvailu ei ole aisti ja hän ei yksinkertaisesti vain pysty näkemään mitään. Luin jostakin, että täysin sokeana syntyneetkin näkevät unia; kuulevat kai ääniä, muistavat kosketuksia ja nuuhkivat sikinsokisessa järjestyksessä eilisen hajuja.

Nyt hän on jo aivan kohdallani, pyöräyttää päätään suuntaani ja vetäydyn vaistomaisesti verhon taakse. Kiinnostukseni on kuitenkin tänä aamuna herkeämätöntä laatua ja mietin, minkälaista olisi aamuisin kolista ja kilistä keittiössä, koiran tassutellessa kynnet rapisten perässä vahtimassa toimiasi. Kaikki olisi tutulla paikallaan, kaappeja, hyllyjä, astioita millimetrin tarkkuudella aseteltuina kohdalleen. Suljen silmäni. Sokeanmaailmakin on kolmiulotteinen ja kurkottelevat sormet loihtivat muotoja tyhjyyteen.  Koira ehkä laiskasti nuolaisee kädenselkää velvollisuuden tunnosta, kun hän kurottelee tavaroitaan. Kaikki riemu on siinä tukahtunut ainaiseksi palvelemiseksi, kuten spontaanisuus isännässään tarkaksi järjestykseksi.

Ehkä tulevaisuudessa on helpompaa sokealle. Kuppi sanoo kuppi sitä koskettaessa ja vasenkenkä vasen kenkä, kun sen hamuaa luokseen.

Tyrkytän kai alakuloisuuttani ja kaikki on aivan toisin. Tietysti hänen todellisuuteen kuuluu ihmisiä, työntekoa ja mielenkiintoisia haasteita. Hän vain näyttää niin yksinäiseltä ja omavaraiselta kulkiessaan työhönsä. Mieleen juolahtaa, etten ole koskaan nähnyt hänen tulevan takaisin. Aivan kuin maailma nielaisisi hänet yhdessä suunnassa ja sylkäisi aamuisin ulos lähtökohtaansa aloittamaan uudestaan hapuilevan marssinsa ikkunani ohitse.

Tarkemmin määrittelemättömästä syystä olen lähes varma, että hänellä on ollut joskus näkevä tyttöystävä, ehkä psykologianopiskelija, jonka hän tapasi aikoinaan etiikanluennoilla. Utelias, energiassaan kupliva ja hyvin koulutettu nainen, joka on yhtä häikäilemätön uransa ja ihmisten suhteen. Tyypillinen nykynainen; aina oikeassa ja aina vaikeuksissa.  Miehiltä kopioitu syyn ja seurauksen logiikka pettää hormonihöyryissä, alkunainen pukkaa lävitse ja tunne-elämä on ainaista kyynelten nieleskelyä.

Sokea, älykäs mies olikin löytö, joka palveli useampaa tarkoitusta.  Hän keksi ehkä tehdä suhteestaan gradunaiheen. Idea jolla hän saisi huomiota ja valloittaisi maailman.  Tietysti se oli myös rakkautta, miksei olisi ollut. Hetken ainakin.

Nainen opetti sokean rakastelemaan ehdoillaan, kertoi perhosensiipien kosketuksesta ja kiiman olevan nautinto, joka kasvaa pitkittämisestä. Myöhemmin hän opetti myös tyhjän hammasharjamukin paikan tuoman kivun, mustasukkaisuuden ja menetyksen.  Nainen, joka ei aluksi välittänyt hänen katseettomista silmistä, jotka kiertyvät rumasti silmäluomien taakse etsimään kohdettaan aivoistaan, mutta ei sittemmin voinut sietää hänen avutonta tapaansa kosketella kasvoja yhdynnän jälkeen.

Hillitsen pitkälle menevät seksifantasiani ja vammaisten harjoittaman seksin ajattelu on kuin hiipisi sukkasillaan kirkossa. Uhmallani yritän nähdä hänet nussimassa äärettömän hitaasti Ravellin boleron tahdissa, sydämen paukuttaessa patarumpuina korvat lukkoon. Nuolemassa suolalta maistuvaa sileäpintaista nielua, kuten koira joka nuolee isäntänsä kättä jokaista tuumaa perusteellisesti tutkiskellen, kuten kiihottavissa tuoksuissa vaeltava lipova miete.

Ehkä ei ollutkaan psykologianopiskelijaa ja hän kuljeskeli hyvää tarkoittavan kaveriporukan mukana likaisissa baareissa, huorakortteleissa, naistentansseissa ja ylipäätänsä paikoissa joissa nainen tuoksui tositarkoituksella.

Mieleeni tulee taidenäyttely, jossa pitkulaisessa huoneessa oli rivi suuria ruukkuja ja joiden suuaukkoihin kumartamalla saattoi nuuhkia erilaisia hajuja, jokaisella ruukulla omansa. Epämiellyttäviä lemahduksia hienostuneiden tuoksujen vieressä, eikä edellisestä pystynyt arvaamaan seuraavaa. Haisunäädän tunkkaisen katkun vieressä vienoa lavendelia, tai kiihottavan vitunhajun vieressä etova oksennuksenlöyhkä.

Tosiasiassa hänen seksielämänsä saattaa olla paljon yksinkertaisempaa ja ehkä hänellä oli nuori narkomaanityttö, joka kysyi eräänä aamuna torinlaidassa hihasta nykäisten:

– Haluatko rakastella, olisin kiltti ja enkä varastaisikaan. Sata euroa kerta, ja voisin tulla joka maanantai kello seitsemän kotikäynnille.

Tai, ehkä hän vain runkkaa iltaisin kuunnellen pieneen nauhuriinsa salaa äänittämiään naisenääniä. Mitä minä tiedän ja huokaan enemmän itseäni kuin häntä, enkä kykene keksimään hänelle muuta kuin omat haluni ja rakkaudenpuutteeni ja kelaan tapani mukaan itseäni muissa.

Ammatiltaan arvelen sokeani olevan huippujuristi, joka muistaa lähes autistisella tarkkuudella lait ja asetukset, ennakkotapaukset, käytännöt ja statistiikan, silti ihmiset puhuvat usein hänelle kuin lapselle tai vajaamieliselle, korottavat ääntäänkin aivan kuin hän kuulisi huonosti.

Työpaikan kahviossa hänellä on tietysti aina sama paikka, oma saari kaukana kaikista tuttavista, jossa hänen korvansa eivät kuulisi nähtyjä asioita eikä tarvitsisi varoa sanojaan, ettei loukkaisi.

Mietin vähän, ei sentään, ehkä hän oli paremminkin terveysasema, jossa jokainen saattoi huoltaa huonoa yhteiskunnallista omaatuntoaan. Mielikuva ei tyydytä vieläkään ja lisään pöytäseuraksi lähimmät työtoverit, jotka eivät kaihda sokeavitsejä ja naljailevat estottomasti hänen heikkouksistaan tai mokistaan samalla tavalla kuin muidenkin, on tasavertainen tasavertaisten joukossa. Ehkä hän itsekin on nokkela, itseironinen ja pidetty mies, jonka kanssa voi nauraa, mutta myös kertoa huolensa.

Kateus nyppii lehtiä ruusustani; hankkiikin varmaan hyvin ja kaikki on ilmaista. Puhuvat tietokoneet ja ääneen itseään lukevat kirjat, siivoojat ja sielunhoitajat.  Esineetkin puhuvat sille. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä enemmän kadehdin hänen toimeliasta ja rikasta elämää kaikkine optioineen.  Itse lihon ja leviän tuolini raameihin kykenemättä mihinkään, eikä vasen sukkani sihahda sitä koskettaessa ”vasensukka”.

Sokea katoaa näköpiiristä ja samalla mielestäni, sai mennäkin. Torin laidassa puliukko rähjää torimummolle ja saa kohta kyytiä vahdeilta, tuttu leikki, joka toistuu, kunnes Kalea raahataan kaavanmukaisesti mustamaijaan. Kauempana narkomaani kurvaa paikalle varastetulla pyörällä, hakee taas torikauppiaalta jotakin ja häipyy saman tien. Ovikello soi varottavasti ja avain kiertyy saman tien lukossa, minua tullaan pesemään.

”Kaikella on aina alkunsa historiansa ja loppunsa silti se on saman energian jaksottaista kiertoa tilasta toiseen. Tänään kukkana kedolla, huomenna maitona lasissasi.”