Luku 2. Juna

Suunnitelma oli hautunut valmiiksi ja tarvitsisi vain toteuttaa se. Päätöstäni alleviivaten pesin kellarin pesutuvassa kaikki kalsarini, sukkani, T-paitani ja muut mahdolliset matkavaateet. Siivosin asunnon, pakkasin mukaan otettavan olkakassiin vakuudeksi upouuden hammasharjan ja deodorantin.

Seitsemänkymmentä luku oli edessäni kuin viemäri, joka imaisi pettymykseen läsähtäneen kuusikymmentäluvun sekasotkun, passittaen heti aluksi kollektiivien rauhan ja rakkauden paljasjalkaiset kukkaislapset sekalaisten mielenterveys- ja työttömyysjonojen jatkoksi. Käsien elekielessä kaksi sormea rauhan V-merkkinä oli muuttunut yhdeksi sojottavaksi ”haista vittu” sormeksi. Terapioiden ja hoitojen kummallisuus vain lisäsi hulluutta. Hitto miten kaipasin pois. Kollektiivinen masennus oli kuin harmaa loskainen kaapu yhteiskunnan yllä.

Pienessä kotikaupungissa ennen Helsinkiin muuttoa masennuksensa kanssa kamppaileva ystävä, joka pahimmassa itse-epäilyjen tuskassaan kätkeytyi julkisella paikalla kannelliseen suureen roskapyttyyn, istui sen sisässä hetken ja ponnisti sitten yllättäen kuin vieteriukko ylös kansi rämisten ja huusi käheän bassoäänensä koko voimalla ”Minä olen suuri paska”. Sulki kannen ja odotti hetken piilossaan ja uusi saman kerta toisensa jälkeen. Paikalle hälytetyt poliisit yrittivät keskeyttää syvältä vainotusta sielusta kumpuavan tuskaperformanssin suostuttelemalla tuttua miestä ystävällisesti maanitellen lopettamaan esityksen. Ei onnistunut.

Näytelmä jatkui ja pääosan esittäjän sanoma oli sama parkaistu huuto ”Minä olen suuri paska”.   Yleisömäärä ympärillä kasvoi ja tilanne vaati nopeaa ratkaisua. Poliisit yrittivät väkipakolla ähisten ja puhisten poistaa pienen partaisen miehen kumisevasta pytystä, mutta sekään ei onnistunut ystäväni tarratessa molemmin käsin hullunvoimin pytynreunaan jatkaen masennuksen mantraansa ”Minä olen suuri paska”, nyt leveä virne naamallaan. Aikansa painittuaan ongelman kimpussa saamatta miestä vaiennetuksi tai pois pytystä, päättivät poliisit kantaa rämisevän pytyn odottavaan esivallanmiekan koristamaan, mustanpuhuvaan pakettiautoon.  Takaovien sulkeutuessa kuului viimeisen kerran yhä riemukkaammin ”Minä olen suuri paska”.  Yleisö pälyillen toisiaan ei ollut varma itsestään, itkeäkö vai nauraako, ehkä kumpaakin. Miehen tuntien tiesin, että hänelle se oli sekä että, ja älyllinen prosessi osana itseohjattua hullunkurista jumalaista näytelmää. Poliiseille se oli sairastapaus johon suhtautua ilman pamppuja tai muuta henkilöön kohdistunutta voimaa välittämättä yleisön joukosta kuuluvista provosoivista kommenteista.

En halunnut mennä noin pitkälle.

Uneksin jo junanikkunasta, jossa ohi kiitävä yksityiskohtien viiva piirtää vuoren tai metsikön reunustaman peltoaukean sesongin väreissä. Maisemia, jotka jäävät jälkeen ennen kuin ovat ehtineet syöpyä tajuntaan paikkakaksi kartalla. On vain liikkumisen tunne mielentilan mukaan poispäin tai eteenpäin. Matkaamista jossa pysähdys pienellekin asemalle on aina tilaisuus johonkin uuteen, kirkkonsa ympärille pakkautunut talorykelmä kujillaan oma hajunsa ja tapansa, erilaisuus joka kätkee omanlaisen elämänsä. Junan nytkähtäessä taas liikkeeseen se häipyy unohdukseen jättäen epämääräisen katumuksen tunteen eletyn elämänsä valintojen suhteen.  

Radanvarsien suurkaupungit ovat toisenlaisia ja loputtoman pitkien, rumien ratapihojen reunoilla hidastelevan junan ikkunoissa pilkistelee laitakaupungin likaisia siirtolaislähiöitä, joilla on oma sekoittunut kulttuuri, oma köyhyyden huoli, oma katu-uskottavuutta alleviivaama kivettyneiden ihmisilmeiden kieli. Suurissa kaupungeissa ei ole hiljaisten tapahtumien arvattavaa jatkumoa, jolle rakentaa turvallinen elämä, vaan kaikesta on taisteltava kynsin hampain ristikkäisten toisiaan häiritsevien tapahtumien rauhattomassa sekamelskassa. Haasteet ja mahdollisuudet ovat toisenlaiset.

Asemarakennusten ovien tuolla puolella on kaupungin korkeiden talojen välissä keskusta, jossa kaikki liikkuu kiireisenä johonkin suuntaan, ja jos pysähdyt ihmettelemään, olet tiellä. Laventuen sitten erilaisiin kaupunginosiin, joiden asemakaavaa kortteleiksi viipaloi joka suuntaan kulkevat kadut, risteyksissä aina vaihtoehto muuttaa suuntaansa. Päämääräisillä on aina jahkaamaton reittinsä kartassa. Päämäärättömillä kulkijoilla on joka risteys kuin valitsisi suunnan elämälleen hyveessä ja paheessa, huvissa ja hyödyssä. Eri kaupunginosilla on omat profiilinsa siihen sopivine asukkaineen ja asuntoineen. kauppoineen, ravintoloineen, kohtauspaikkoineen toreina ja puistoina. Joku on kuulu kirkostaan toinen museoistaan jotkut huveistaan tai paheistaan usein molemmista. Kaikissa on historiansa jättämiä jälkipelejä ja merkittyjä paikkoja tai rakennuksia muistuttamassa menneistä tai ehkä kokonainen kaupunginosa on säilynyt sellaisenaan vuosisatoja, ja vain sen asukkaat ja kujien kulkijat ovat vaihtuneet sukupolvien myötä tosiin.

Ajattelen kai Pariisia.

Halusin ehdottomasti olla yksi kaukaisen suurkaupungin asemalle astuneista levottomista kuljeksijoista jahtaamassa reppu selässä elämänsisältöä, nuuhkia nurkkia joko tahallaan eksyen tai varta vasten kartalta etsien. Pysähtyä päiväksi tai pariksi jonkun sivukujan halpaan hotelliin, istua kahvilassa jossakin kiireisessä kadunkulmassa ja siemailla talon punaviiniä. Etsiä ohikulkevien ihmisten eleistä ja olemuksesta luonnetta hahmoille, joille keksiä sopiva elämä näkemänsä herättämistä mielleyhtymistä. Iltaisin kiertäisin syntisiä katuja etsien sänkyyni kuolemanväsymyksen ja unettoman mustan yön.

Viikon viimeisenä arkipäivänä marssin matkatoimistoon jossa udellaan mikä kumma interrail, kun kysyn yhdistelmälippua junan ja laivan kanssa Tukholmaan ja edelleen Eurooppaan.

–  Eipä olla kuultu tuollaisista, tuhahtaa virkailija huvittuneena.

Yritän selittää, että se on uusi juttu nuorison halpaan junamatkailuun. Vastahakoisesti virkailija soittaa rautatieaseman lippupalveluun ja saa tietää, että on mahdollista ostaa junalippu, jolla voi matkustaa kaikkialla Länsi-Euroopassa määrätyllä aikavälillä ilman etukäteen annettua päämäärää. Vaihtaa matkakohdetta mielensä mukaan ja vaikkapa kesken kaiken hypätä junasta, kierrellä aikansa paikkakunnalla ja suunata sitten jonnekin muualle matkustella ristiin rastiin mielensä mukaan yhdellä ja samalla lipulla, maasta toiseen jos niin halusi. Kansainvälinen sopimus. Virkailija ei ymmärtänyt vieläkään, pudisti päätään jotakin mutisten ja pyysi menemään muualle. Ostin sitten vain tarjouslipun laivalla Tukholmaan viikon päästä ja hakisin Interrail-lipun juna-asemalta.

Viikko kului tavattoman nopeasti päivisin ja loputtoman hitaasti iltaisin. Tehtävää piisasi, opiskelija-asunnon irtisanominen kävi helposti, kun kontrahti oli katkolla muutenkin. Kannoin vähäisen henkilökohtaisen omaisuuden muorille, panttasin tippa silmäkulmassa oranssisen matkakirjoituskoneeni ja isovanhemmilta perityn ikivanhan seinäkellon, myin henkivakuutukseni, hain pankista viimeisen opintolainaerän ja olin valmis astumaan junaan kutakuinkin varakkaana miehenä matkalla kohti tuntematonta kohtaloa. Mahtipontinen pateettisuuteni oli kuin huonoissa romaaneissa, mutta tein vihdoin jotakin muuttaakseni kaiken.

Viikon aikana vaihdoin enimmät rahat dollareiksi, hankin kaulapussin käyttörahoille ja parin ohuita vetoketjullisia salataskuja. Ompelin ne lujasti farkkujen molempien sivutaskujen lahkeen sisäpuolella olevaan kankaaseen. Ne olivat tarkoituksella saman väriset, kokoiset ja samaa kangasta kuin itse taskutkin ja miltei huomaamattomia, jos joku kavalakyntinen pääsisi housujen sisälle. Pari sileää sadan dollarin seteliä eivät edes kahisseet tiukassa kätkössään ja olisivat tallessa, vaikka joku kopeloisi tavaroitani tai tarkastaisi taskujani. Suunnittelin aluksi rahojen säilytyspaikaksi kondomissa peräaukkoa, mutta luovuin ajatuksesta parin epämiellyttävän kokeilun jälkeen. Tiedä mistä moinen idea oli tarttunut. Omasta mielestä olin valmis, eikä hankittuja matkalippuja voinut perua.

   Matka alkoi viikonloppuhinnalla parempia aikoja nähneessä pienessä Bore III nimisessä rumanruskeassa höyrypaatissa, ja laivamatkan torkuin kansipenkillä höyrykoneiden jyskytyksessä ja laineiden keikutuksessa.  Laivan rantautuessa Tukholman vahankaupungin edustalle olin selkävaivoista kumara kuin vanha ukko ja meritaudista kalpea kuin lakana. Onneksi ei juna-asemalle ollut pitkä matka viedä tavarani säilöön ja voisin torkkua univelkaani puiston nurmella, syöminen sai odottaa.

  Yöjuna Kööpenhaminaan lähtisi vasta ilta myöhällä ja ehtisin päivällä norkoilla Högtorilla, kävellä Kongsgatanin päästä päähän ja käväistä Stureplanilla. Tuttuja paikkoja viimekesän kahdenkuukauden hikisestä keikasta tiskarina ravintola Victoriassa. Päivä paistoi, kuljeskelin muistellen paikkoja pysähdellen tämän tästä kuin tuttuja hajuja nuuhkiva koira.

   Vietin edellisinä kesänä muutaman kiihkeän viikon kesäöissä Kungsträgårdenin teehuoneen nurmikolla viereeni istuneen ruotsalainen Annikan kymmenien tyynyjen ja tuhansien muistojen sängyssä. Annika oli punatukkainen, taidehistorian graduaan tekevä opiskelija, joka osasi olla kuuma ja viileä samalla kertaa. Sielullisesti lumoava nainen, kaipasin häntä yhä. Hän sekoitti sieluani kuin taiteilija väripalettiaan ja loihti kiehtovia mielentiloja yhteisiin hetkiimme aistillisen hämyisessä ullakkostudiossaan.

  Hengailimme aamupäivällä teehuoneella, iltapäivällä moderninmuseon kahvilassa luuhaavassa kirjavassa joukossa ja illalla olin töissä Annikan tapaillessa tuttujaan tai tehden freelance duuneja kulttuuritoimituksille. Annikan ystäväpiiri oli laaja, kuvataiteilijoita, muusikoita, kirjailijoita, kulttuuritoimittajia ja minä Victorian tiskari. En oikein viihtynyt alemmuudentunnoissani Ruotsin eliittipiireissä, vaikka olinkin viittä vaille valmis valtiotieteenmaisteri. Kesätyöni tuli Annikan suosiosta kilpailevien puheisiin useasti. Usein se oli vain tervehdys ”Mitä tiskari” tai ”mennäänkö illalla Victoriaan syömään, ei makseta laskua ja joku jää tiskaamaan” tai kutsuttiin valtiotieteen tiskariksi, tai jotakin muuta muka mukavaa.  Vastasin suutelemalla tai hyväilemällä Annikaa entistä omistavammini ja tunsin pilkkakirveiden pihisevän kiukun kohoavan lakipisteeseen, hiljenivät tai häipyivät sielu mustana kellarikoloihinsa.  Yksi Annikaan umpirakastunut häipyi joukosta kokonaan itsemurhan partaalla. Joukkossa oli enemmän tai vähemmän jakomielisiä tapauksia, joille omituisuus oli luovuutta korostava tavaramerkki, kuin todellisen persoonansa pseudonyymi. Älyllinen muka hulluus ei hurmannut muita kun liepeillä parveilevia runotyttöjä ja mielisteleviä hännystelijöitä, sekin edellyttäen, että oli jotenkin tunnettu ja tunnustettu.

Osa Annikan ystävistä oli moni saanut jo nimeä ja tienasivat elantonsa tai pärjäsivät apurahoilla. Kuvataiteilijoita, näyttelijöitä, kirjailijoita ja muusikoita. Kahvilan uloimmalla kehällä vahtivat katseet kosteina tärkeilevät huomiota kerjäävät wannabeet. En viihtynyt norkoilla siellä tiskarin alemmuudentunnetta potien Annikan maskottina kaikkea spekuloivan radikaalin älykköporukan ytimessä, mutta hengailu oli Annikalla tärkeämpää, kuin minun nuriseva ja nuhruinen päiväseura. Öisin kelpasin paremmin.

  Kukkaisaatteen kuihtuessa länsimaailman kollektiivien kolhooseissa ja älyköiden porvaristuessa ammatteihin ja marssi protestikulkueissa Maon punainen hyppysissä oli muuttunut viinakaupan jonoon, terapiaistuntoihin ja kollektiivien joukkoaviosta omaan perheeseen.  Individuaaliseen kaikelle nyreä nuoren vihaisenmiehen narsismi ja feministien sotainen miehille kailotteleva pyllistely oli vallalla. Ainoana yhteisenä asiana olivat Kungträgårdenin vanhat puut, jotka aiottiin kaataa tunnelbana-aseman rakentamisen takia. Moottorisahat jo ulvoivat ensimmäisen puun kyljessä. Pahanhajuisilla hikisillä hevosilla kumoon tyrkkivät ja pamputtavat mellakkapoliisit apunaan nahkaliiviset rakkarit yrittivät suojella tihutyöntekijöitä tappelemalla vihaista väkijoukkoa vastaan. Mielenosoittajina olivat aktivistien, kohupoliitikkojen lisäksi koko kaupunkiaan sellaisenaan rakastava kansa, vanhoine herroineen ja rouvineen. Rakkarit piestiin ylivoimalla sakinhivutuksella, poliisit komennettiin pääministerin mahtikäskyllä pois, kun arvovaltaiset kaupunkilaiset alkoivat soittelemaan valtaa pitävien salaisiin puhelinnumeroihin vaatien päitä pölkylle. Puut säilytettiin. Olimme Annikan kanssa eturivissä, saimme muutaman mustelman ja olimme ylpeitä voitostamme.

     Asuimme Söderissä viisikerroksisen vanhan talon ullakkohuoneessa, jossa oli kattoikkuna. Siitä saattoi kivuta kesäyönä katonharjalle katselemaan kaupungin valoja ja tähtitaivasta. Joskus makoilimme siellä alasti pehmeällä täkillä ja rakastelimme elämänsiemenet sisässämme ja ikuinen rakkaus mielessämme viettiemme viitoittamaa tarkoitustamme. Olimme toisiimme kietoutuneina kosmisen maailmakaikkeuden sielujen varaamassa viidennessä ulottuvuudessa ajan ulkopuolella, aistien aurojemme valoruumiiden syvän, toisensa kokonaan tunnistavan hurman.

  Viidenviikon tiiviin seurustelun jälkeen oli suhteemme lopullisesti karilla. Hän sanoi haluavansa lapsen, mutta ei aviomiestä ja hänellä oli rakas ystävätär, jonka kanssa jakaisi tulevaisuutensa. Sanoi ettei ollut lesbo, mutta ei luottanut miehiin vakituisissa suhteissa. Isän lapselleen hän valikoisi tarkkaan, kun sen aika tulisi.  Seuraavana aamuna keräsin kamani reppuun sanoin hiljaa hyvästi ja suljin oven varovasti, hän vielä nukkui enkä halunnut herättää.

  Provosoimalla mustasukkaisuutta mittaamaan rakkauden syvyyttä ja laatua tuskin mikään ihmisten liitto onnistuu, vaikka sellainen kuuluu väistämättä viettisten vaistojen ohjailemaan, toisiaan paljastavaan parielämään sanattomina kysymyksinä. Rakkaus ei silti ole järjellinen prosessi, jota voi suunnitelulla ohjata mieleisekseen ja kahden toisiaan halaavan ihmisen on riidellen soviteltava suhteen palaset paikalleen täyttämään molempien elämänehdot tasapuolisuuden nimissä. Annitan tunnustus oli jotakin muuta.

  Kiemuroiden alitajuisia motiiveja ei hoksaa heti ja palasin seuraavalla viikolla Helsinkiin, ja kun hain lopputilin ravintolasta pomo kertoi, että joku söötti punapää oli käynyt kyselemässä, itkenyt vähän ja jättänyt kirjeen. Olin yhä vuotava haava hylkimisestä ja vihaisena lukematta revin kirjeen laivalla ja heitin palaset laivan perässä sen potkurien poreilevaksi vanaksi sotkemaan mereen.

  Ikävässä viimekesäistä rakkautta ja jalat veivät väkisin yhdessä kuljettuihin reitteihin ja kohti ensitapaamisen Kumgsträgårdenin Teetaloa, siellä vetelehti kesän aurinkoisina aamupäivinä Annikan monista tuttavista ne jotka jaksoivat nousta ylös huolimatta yön temmellyksistä. Modernimuseo oli iltapäivän juttu ja iltaisin oli jokaisella omat menonsa jollei ollut jotain mielenosoitusta, konserttia tai jotain muuta täytyy olla paikalla aktiviteettia. Jokaisella oli omat tapansa ja ystäväytimensä hengailupaikkojen vaihtuessa uusien trendien ja niille räätälöityjen ravintoloiden mukana. Aina jotkut jäivät rannalle nuoruuden kiihkeän virran imusta, löysi parinsa, sai lapsia ja viran – tuli aikuiseksi uusiin kuvioihin sopeutuen.   Joillekin juopumusten venyvien keskustelujen yöt ja asia oli elinikäinen palo ja intellektuaalinen vakaumus, luovuuden juuri, ja eletyn elämän turhuuden tuhoava tarkoitus. Turmeluksen rosopinta, josta kuolevaisuuden pirullinen totuus peilautui omien mielitekojensa ja viettiensä uhrina aamujen vapisevassa, itsemurha alttiissa krapulassa. Kaikki oli taas menetetty uuteen iltaan tai ensimmäiseen ryyppyyn asti. Luovuus oli kuin säilykepurkissa ja avaaja hukassa.

  Porukat olivat ehtineet vaihtua tai sitten oli jossakin huvila bileet ja en tuntenut teehuonella ketään. Päivä oli jo pitkällä ja aurinko oli krokotiilin näköisen poutapilven satimessa taivaalla. Kävelin Kungstan laidan kojusta ostamaani oreganolle maistuvaa pikkupitsaa pureskellen, katuruokaa jota suomessa ei vielä ollut.

  Olin sotkenut useamman lyhyen rakkaussuhteeni mustasukaisella päätelmällä tuleeni petetyksi. Annikan suhteen olin yhä nolona, enkä halunnut joutua tilille juuri nyt, vaikka sydän hypähti ajatuksesta nähdä temperamenttinen, punakiharainen, kitaralla kaunista lauluaan säestävä sielullinen, Intiassa napatanssia opiskellut hippie-Annika, jolla oli hellät kädet ja pehmeä rakkaudesta puristeleva häpy. Rakkaus, jonka liekki oli hiipunut hitaasti ja hiillos kyti yhä sisälläni, kun astelin tuttuja polkuja.

  Muisteluistani havahtuen kävelin sitten Dramaatenin kullattujen patsaiden ja lyhtypylväiden ohitse Stureplanille ja edelleen Humalagårdeniin. Suuressa puistossa pelasi sekalainen joukko futista toisiaan tuuppien ja sättien, nurmen reunustalla pripsblå kaljapatterit sojottivat vaatekasoissa odottamassa paussia.

   Annika päässäni hellitti otettaan, kun käännyin kohti juna-asemaa. Matkan kihelmöivä odotuksen tunne vatsassa alkoi jo vallata ajatuksia. Olin vaihtanut vain vähän ruotsin rahaa ja päätin mennä morjestamaan tiskaripaikkani keittiömestaria toivossa saada lautanen eteeni. Se toimi ja autoin muutaman tunnin iltapäivän kattauksessa kuulumisia rupatellessa, mutta Annika ei tullut puheeksi. Kerrottuani matkasuunnitelmista väsäsi kokki eväspaketin ja paikan povekas naispomo sujautti satasen vaivihkaa kämmeneeni ja pussasi märästi poskeani. Flirttailimme kuten ennenkin ilman muuta syytä kuin pitkien avoimien keskustelujen luoma ystävyys jota olimme syventäneet muutaman kerran kännisellä lohdutusseksillä.

  Päätin jättää Kungstan Teehusetin mielestäni, ja menin T-Cenralin siniseen trendiravintolaan, jossa oli viimekesänä soinut tauotta silloin tuore Beatlesin valkoinen albumi ”Ob-La-Di, Ob-La-Da”. Paikka oli muuttunut siitä kuten koko Sergelstori, sen pehmeät kokolattiamatot oli revitty pois ja trendiporukka muuttanut muualle. Muutama alkkis ryysti kaljaa, näöltä tuttu suomalainen mustalaismies pimputti nurkassa sinisellä pianolla Boogie Woogieta. Se oli tosi hyvä siinä ja oli kai palkattu vetämään biisin tai kaksi. Ovimikkona oli pitkäviiksinen, kaljamahainen ja kaikissa muissakin mitoissa suuri rakkareiden kuningas Lasse. Lasse oli saanut mainetta sillä, että oli heittänyt kiukuttelevan kiekonheittäjä Ricky Bruchin ulos Sturehofista ja kumauttanut apuun tulleen yhtä suuren moukarimiehen ottamaan lukua. Tarina ei ollut vahvistettu, mutta mahdollisten rettelöijien pelotteluksi keksitty juttukin kelpasi ovimiehen imagoon hyvin. Tiesin miehestä, koska Victoriassa työkaverina ollut pikkuinen Riitta oli hengaillut Birger Jarlsgatanin rakkareiden kanssa ja kertoili kaikenlaista. Katselin hetken menoa ovelta, nyökkäsin Lasselle ja kävelin pois. Ilta hämärsi.

Harhailin aseman suuntaa ja kun käännyin Drotninggatanilta Gamlabrogatanille valumaan alaspäin kohti Vasagatania olin oikeassa suunnassa. Juna Köpikseen lähtisi tunnin kuluttua.  Siellä olisi tunti junanvaihtoon, jos pysyisin alkuperäisessä suunnitelmassa sielläkin. Muutama tuttavien kaivamaa sudenkuoppaa sielläkin.

  Löysin makuuvaunun ja ovellisen kaksi sänkyisen hytin, jossa ei ollut muita. Juna nytkähti liikkeelle ja unettava kiskojen kalke häivytti Tukholman pois mielestäni. Asetuin kävelystä kolottava ruumis lopen väsyneenä petille ja nukuin syvään uneen heräten vasta kun junaa sommiteltiin kolisten ja nytkähdellen Helsingborgin junalauttaan. Hieroin vielä silmiäni, kun tanskalainen konnari tuli tarkistamaan liput perässään passia näyttämään vaativa tulli. Selvitys kesti ja kun tuli valmista jarrutti juna jo Kööpenhaminan juna-asemalle.  Unen pöpperössä etsin Euroopan junien laituria ja kun Amsterdamiin menevä juna oli jo paikalla, kapusin siihen jatkamaan uniani. Konnari herätti tunnin päästä kurkunpäässä korahtavalla huomenellaan ja juna oli jo liikkeessä ja hän pyysi poistumaan ensimmäisestä luokasta ja etsimään paikan muualta junassa, tilaa oli.

 Tapasin Päivin junassa matkalla Kööpenhaminasta Amsterdamiin. Hän istui yksin kabinetissaan ja ohi kulkiessani huomasin suomenlipun penkillä olevassa selkärepussa. Pysähdyin ja kysyin ovelta suomeksi,

– Onkohan tässä vapaata?

Vaikka koko juna oli Hampurin jälkeen melkein tyhjillään.

Hän hymyili hämillisenä ja osoitti kädellään tyhjiä istuimia. Istuin alas häntä vastapäätä ja sanoimme etunimemme. Kerroimme sitten vuoron perään matkasuunnitelmamme, mistä tulimme, minne olimme menossa ja mitä olimme hakemassa.

Hän kertoi, suunnitelmana oli kierrellä kesä ympäriinsä ja piirrellä näkemäänsä vaativan taidekoulun pääsykokeen aineistoksi. Tuli este ja piti valita yksi paikka lyhyemmälle ajalle ja valitsin Amsterdamin koska siellä on paljon erilaista avointa perspektiivistä elämäntäyteistä näkymää. Kanavat asuntolaivoineen ja niitä reunustavat saman korkuiset talot näyttävät helposti esiin välimatkan lineaarisesti pienentävän vaikutuksen, jonka opettelu on tärkeää uskottavan kolmiulotteisen mielikuvan luomiseksi. Sitä paitsi Amsterdamin taidemuseoissakin on taikaa taiteenopiskelijalle, eikä ole samanlaista tungosta taulujen ympärillä kuin Pariisissa tai Lontoossa.

Hänen silmänsä olivat kirkkaat, mutta samalla sisäänpäin ajatuksellisesti katsovat kuin aikeitaan kokien. Hänessä oli jo silloin tuo visualisoivan mietteen luoma henkinen sädekehä, joka yksityisyydestään huolimatta avautui elävästi kaikille ja teki hänestä heti mielenkiitoisen ihmisenä ja taiteilijana.

Loppumatkasta en nähnyt mitään muuta kuin hänet. Sielullisesti joka soluani koskettavan henkisesti kauniin olennon, jonka hymyssä oli vakavuutta ja välittämistä. Ilossa osanottoa ja ymmärrystä. Tajusin mitä minussa tapahtui, tietäen, että hän vaikutti kaikkiin samalla tavoin ja olisin vain yksi monista. Tiesin myös, ettei hetkessä syntynyttä rakastumista voinut pysäyttää järjellä ja säästyisin paljolta, jos häipyisin saman tien, mutta jäisin samalla paitsi paljon enemmästä. Huokasin tahattomasti raskaasti ja paljastin hänellä mitä minulle tapahtui.

Hän katsoi minua pää kallellaan kiharoiden peittäessä puolet kasvoista kuin suunniteltu varjostus. Hän hymyili utuisesti silmiään aavistuksen siristäen hengittäessään hormoneista paksua ilmaa, antaen huokauksessa kuuluvan mielteeni pariutua viiveellisesti omaansa kuin maistaen laatuani. Venyvä täyteläinen, hämmentynyt hetki, jota seurasi piinallinen hiljaisuus, joka odotti vastaustani.

Olin laatinut matkalleni ohjelman, johon vilkaistessani häpesin, koska se oli pelkkä sepitelty valhe itselleni, jolla peittelin henkistä tyhjyyttäni. Se paljastui tietoiseksi aina kun kerroin sen muille. Jatkoin silti. Antaisin tapahtumien ja mahdollisuuksien ohjata tilapäisten mielialojen mukaan, milloin minnekin. Olin uskoltani teennäinen fatalisti, joka kuvitteli uskovansa kohtalolliseen kaikkeudenjärjen ohjaukseen. Luonnon jumaluuteen, jossa oli otollisille joku opetuksellinen tarkoitus kehittyä ottamaan vastaan suurten kysymyksien vastaukset. Opetuskielenä oli luonnonjärjestys ja todellisuuden tapahtumat. Kuulin itseni kertomassa ontolla äänellä itsepetokseni kaikuna,

– Olen tappamassa illuusioitani ja matkustan pelkillä menolipuilla, aina seuraavassa junassa poispäin Suomesta. Toivon onneni riittävän ja joskus osuisin taas lähtökohtaani. Luotan, että maapallo on pyöreä.

Hauskuuteni oli tosi typerää ja tyhmää, sydän löi epätahdissa hermostunutta sambaa ja etsin epätoivoisesti jotakin, jolla peitellä äsken lipsahtaneen teatraalisen latteuden,

– Ehkä otan työtätekevänmatkustajan paikan rahtilaivaan jostakin satamakaupungista ja matkaan aluksi Etelä-Amerikkaan. Rotterdamissa on merimiesvälitys, josta saattoi löytyä sellaistakin. Barcelonasta voi päästä matkustajalaivoihinkin, ehkä menen sittenkin sinne.

Suunnitelma kuulosti siltä mitä se oli, itsetuhoisalta pakoretkeltä seinään törmänneestä todellisuudestaan, loistavan tulevaisuuden haaveet tauolla ja realismi kokonaan hukassa. Nuorissa energisesti eteenpäin kannustava järjenääni on onneksi myös viettinen menoa sopivasti jarruttava pariutumiskutsu, joka saa pyörtämään vannotuimmatkin tulevaisuuden päätökset. Rakkaus on evoluution tarkkuusinstrumentti, jossa geenien toisiinsa sopivuus saa valitsemaan parin elämäänsä.

Puhuin pelkästään sanoakseni jotakin. Asiat vain pahenivat ja missä oli älykkö valtiotieteilijä. Siitä olisi nyt apua, ja pääni rukoili synapsejaan yhdistelemään parempaan sisältöön kallossani. Vakuuttaakseni olevani fiksumpi kuin puheeni, kaivoin esiin punaisesta Coca-Cola kassista, Nietzschen ”Iloisen tieteen” ja sanoin,

– Tässä on matkaoppaani, tai ei oikeastaan, se kuuluu gradun vaatimaan etiikankurssiin ja on näön vuoksi matkassa.

– Opiskelet siis mitä?

– Valtiotiedettä.

– Varmaan hyväksi matkustella ja kokea maailma nahoissaan, jos haluaa ymmärtää mitä valtiot oikeasti ovat ja mitä varten.

Hänellä oli tuo kummallinen kyky kuunnella naiivina, joka ei ollut tietämättömän tyhmyyttä, vaan kanssaihmiseen myötämielisesti osaaottavaa hyvyyttä ja kokonaan ilman henkilöön kohdistuvaa arvostelua. Hän näki valheiden takaa niiden syvimmät syyt ja ymmärsi, eikä tuominnut ihmistä, silloinkin kun ei pitänyt selitysten sisällöstä. Asioihin hän otti sitäkin napakammin älyllistä kantaa ja pystyi purkamaan kellon osiinsa ja kasaamaan sen toimivasti takaisin. Se pelotti. Sanoin,

– Joo, jos on mahdollista puiden seasta nähdä metsä. Taide on kai enkelinsiivillä kaiken yläpuolelle nousevaa ja näkee maailman omasta narsistisesta perspektiivistä. Taiteen symbolismi on usein kuin pikakirjoitusta, jossa koko kertomus on kutistettu yhdeksi pisteeksi, mielikuvaksi ei mistään ja kaikesta. Taiteilija sanoo ihmettelijälle, ”Keksi itse sanomasi, näe ajatuksesi ja osallistu – huuda”.

– Ei tarvitse pilkata, taide on erilainen metodi käsittää kuin tiede, mutta ei se johdonmukaista ajattelua kiellä, päinvastoin, mitä abstraktisempi idea sitä enemmän se vaatii ajattelemaan asiansa yhteyksiä.

– Ymmärsit väärin, en pilkannut tai pilaillut vaan arvostan taidetta enemmän kuin harhailujani. Valmiissa taulussa on jo päämäärä saavutettu.

Hän vastasi emmittyään pitkän tovin katse kaukaisena ikkunaan päin:

– Minun piti oikeastaan mennä koko kesäksi Pariisiin ja matkustella sieltä eri paikkoihin, mutta sain kesätöitä Helsingistä, jolle ei voinut sanoa ei ja on palattava takaisin ja viikon päästä maanantaina täytyy olla jo paikalla. Haaveet ovat haaveita, todellisuus todellisuutta.

– Maanantait ovat pirullisia keksintöjä, sanoin.

– Niin on.

Kysyn,

– Onko sulla joku vastassa Amsterdamissa?

– Ei, ole. Piti tavata tuttava, mutta se lähti kavereineen New Zeelandiin, koska olivat saaneet halvan lennon Kilroysta. Kiipeilyä ja koskenlaskua tai jotain. Oli soittanut eilen Singaporesta äidille Helsinkiin kertoakseen, että oli unohtanut ilmoittaa muutoksesta minulle. Olin jo Kööpenhaminassa ja ehtinyt ostaa matkalipun Amsterdamiin, jota ei voinut perua. Voi olla piirustamiselle eduksi, mutta käy kalliiksi, kun kuluja ei voi jakaa.

Kysyin melkein vahingossa,

– Jaetaanko huone Amsterdamissa, ja änkyttelin perään, – tulisi halvemmaksi.

Tällaisissa asioissa tietää heti haluaako vai ei, siitä luonto pitää huolen, pariutuminen on nuoruudessa kuuluvin käsky ihmisruumiissa. Viettien paimentamat vaistot kuiskivat soluille sumentaen järjen suunnitelmat loistavasta tulevaisuudesta, jos on pakko.

Nyt Päivi katsoi tutkivasti silmiini, vaistot etsivät petosta, yhteisiä lapsia ja kaikkea sitä, jota tulevaisuudelta tiedostamattomina odottavat. Hymyilee sitten ja sanoo,

– Olisihan siitä etua. Raha riittää paremmin muuhun. Jos murhaat, niin murhaa sitten.

Yöjuna Kööpenhaminasta on pahasti myöhässä ja aurinko oli jo ehtinyt korkeimpaan kohtaansa, kun se kolisten ja kitisten vaihtoi raiteita löytääkseen oikeaan laituriin. Ei siihen tavalliseen, vaan kauemmas aseman sivustalle, ikään kuin rangaistuksena kuhnustelustaan. Malttamattomimmat kurottelivat hyllyiltä tavaroitaan junan nytkähdellessä rajusti jokaisen vaihteen kohdalla ja aina joku oli sekunnin myöhässä sopeutua sivuttaisliikkeeseen, tasapainoili epätoivoisesti raskaan laukkunsa kanssa, kunnes juna löysi taas suoraan raiteeseen, tai sitten ei ja onneton rysähti takanaan istumaan jääneen syliin koko painollaan.

Kaikki tämä kuului junamatkailijan rituaaliin, joka hieroi loput unet silmistä ja valmisti kohtaamaan sen mikä tuleman piti. Pääteasema; kullakin oma päämääränsä, joillakin yhteiseksi aiottu, toisilla sattuman suoma tilaisuus. Päivillä oli repun lisäksi vain suuri luonnospahvia sisältävä ohut olkalaukku ja en päässyt näyttämään herrasmiehen taitojani. Hän tuoksui aavistuksen kielolle ja puhtaille lakanoille, joista ei jäänyt vanaa jälkeensä ja oli kuin pelkkä suloinen hipaisu lähietäisyydelle päässeelle.

Ylös noussut Päivi horjahti syliini, kun juna töksähti lopulta kevyesti toppariin. Jäi hetkeksi siihen ja tunsin miten kovenin hänen pakaroissaan ja punastuimme molemmat. Emme kavahtaneet eroon, vaan hän istui hetken sylissäni tuttuna, kääntyi kurkistamaan hämillistä ilmettäni kuin varmistaakseen, että tahattomaan haluamiseen liittyi myös rakastumista.

Miten kukaan voi olla kosketukseltaan niin kevyt, niin kaikkea koskettava ja niin rakas heti. Varoin liikkumista ja tuin hänet ylös. Hän ojensi sitten kätensä ja veti kaikilla voimillaan minut penkistä ja ähkäisi,

– Sata kaksi kiloa ja risat, vilkaisi farkkujen etumukseen ja virnisti, – Poika rukka, tekee niin mieli.

Olin kuin pumpulimeressä kulmikkaasti tarpova tahdoton robotti, joka teki kaikki väärin. Suunniteltu sulava, lipevä maailmanmies oli muuttunut hermostuneesti änkytteleväksi teiniksi.

 Asiat välillämme olivat kuitenkin selkoiset. Juna-aseman hotellivälityksestä saimme pitkän jonotuksen jälkeen huoneen parin kanavan päästä kuuluisasta kävelykadusta ja kävelimme jännityksen hiljentäminä kohti majapaikkaa, huokaisten milloin mitäkin. Hän otti valokuvan minusta, sanoi että halusi muistaa keitä tapasi matkallaan. Epäilin, että hän otti valokuvan, jos jotain ikävää sattuisi ja häipyisin, niin hänellä olisi jotakin, jolla etsiä tai perään usuttaa.

Kohta seisoimme pienessä huoneessa, johon ei sopinut juuri muuta kuin suuri sänky. Omituisinta oli, ettei ikkunoissa ollut hollantilaiseen tapaan minkäänlaisia verhoja ja kadulta näki suoraan sisään. Onneksi asioita oli mietitty sen verran, että huoneen nurkassa oli japanilaisilla merkeillä ja kuvilla kuvioitu riisipaperisermi, jonka saattoi siirtää ikkunan eteen.

Ensimmäinen yhteinen toteutettu ajatus.

Naurahdimme molemmat päiväpeitteelle kasattujen pyyhkeiden päälle asetetuista kondomeista ja katselemme lemmestä pakahtuen ujosti kurkistellen toistemme avautuneisiin sieluihin. Elämää ylläpitävät voimat tekevät työnsä perusteellisesti ja ei ole asiaa, jotka eivät tällaisissa hetkissä jäisi mieleen. Olimme imelästi pateettisen runouden lähteillä. Rakastuneena on jokainen suudelma aina ensisuudelma, luonnonluomilla tarkoilla instrumenteilla varustettu tutkimusmatka geenikarttaan piirrettyä reittiä toistensa perimään. Tunnustellaan toisiinsa sopivuutta, aivan kuin lapsi aineettomana luonnonideana etsisi ja valikoisi vanhempansa.

Riisumme vaatteemme yllättänyttä tunnettamme varoen, unohdamme kondomin ja löydämme unenomaisin liikkein toisiimme. Kosketuksemme on heti kauttaaltaan tuttu. Makaamme sylikkäin pitkälle seuraavaan päivään, kunnes heräämme autuaasta kollektiivisesta horroksesta yhteiseen arkeen. Rakkauden sakea lemu leijuu ympärillämme kuin ylimääräinen yhteinen aura ja olemme pari tästä hetkestä alkaen, vaikka emme sovi sitä mitenkään. Sellaisen vain tietää, vaikka epäilee ja pelkää etsien säröä, jota ei ole huomannut. Sanat ja sopimukset uskaltavat ulos vasta myöhemmin, kun on pakko, liima ei enää hellitä.

Ehdotin että menisimme illalla Paradiso-Clubille, joka on kaupungin nuorisotaloksi lahjoittama vanha kirkko. Vuosia sitten kaikkialta maailmasta vaeltaneet paljasjalkaiset hippilaumat olivat vallanneet sen itselleen ja temppeli oli saanut uusia merkityksiä sanomaansa.

Rauha, rakkaus ja vapaat huumeet, rokki ja estoton seksi, etu- ja keskisormi muodostivat kuin levällään olevat haarat voitonmerkiksi. Siitä on kauan ja Vietnamin sotakin on jo aikaa hiipunut amerikkalaisten tappioksi. Vuosia sitten tehtiin Pariisissa jo vallankumousta ja barrikadeille heiteltiin palopommeja. Äly ja eksistentialismi söivät kukkaiskansan kukat ja terälehdet olivat nypitty pois yksi kerallaan ja vastaus oli ”ei rakasta”, ”ei huumeita”. Jimi Hendrix kuoli, Janis Joplin kuoli, The Times They Are a-Changin’, kuusikymmentäluvut laskut lankesivat maksettaviksi.

Sanoin,

– Haluan nähdä ja kokea paikan ennen kuin se lopetettaisiin kokonaan.

Nostalgia, sekavaan tilaan lopullisesti jääneet hipit, pilvituristit ja uuden sukupolven sosiaalitapaukset pitivät paikkaa yllä. Hollannissa se olisi voinut olla museovirastokin.

Paikka on tungokseen asti täynnä jo heti ovelta. Pitkille pöydille on aseteltu tuoteselostuksilla ja hinnoilla varustettuja pilvenpalasia. Onneksi ei mitään vahvempaa, joka pilaisi mainettani Päivin silmissä, joka oli ymmällä jo tästäkin. Sanoin epäluuloja hälventääkseni,

– Kaikenlaista kaupataan, en ole koskaan kokeillut, vaikka joskus on tarjottukin.

En ollut aivan rehellinen, mutta en ollut mennyt kokeilua pitemmälle.

Imelälle haiseva paksu savupilvi leijuu joka huoneessa kuin sadepilvet.

Päivi sanoi yllätyksekseni kokeilleensa bileissä pilveä, mutta oli pelännyt kaikkea, eikä enää koskaan. Nyt harmitti turha valehteluni, koska valheilla on tapana pulpahtaa pintaan myöhemmin ja pienikin valhe myrkyttää luottamuksen kaikkeen, jota suustasi päästelet. Kokeiluilla kerskailukin olisi ollut parempi.

Sisemmällä, isonsalin keskellä tanssii kaunisvartaloinen pitkä nainen täysin valkoisissa vaateissa intialaista devadasien tanssia. Se kertoo kiemurtelevin kädenliikkein jotakin vanhaa tarua jumalista. Salin reunalla istuvat uushipit jalat ristissä väljissä, värjätyissä pumpulihameissaan ja trippiekstaasissa mumisevat jotakin mantraa. Projektorit heijastavat seinille psykedeelisiä kuvioita, joissa kuumille lasilevyille valuvat värit räjähtävät kuplina skitsofreeneiksi kuvioiksi, taustalla soi Beatlesin ”Love You To” George Harrisonin laulaessa kuin pullossa, sitarin yllyttäessä kappaleen lopussa tanssivan naisen villiin hurmokseen.

Sairasta. Päivi haki kättäni ja jotakin tapahtui hänessä, puristin hellästi ohuita sormia ja kysyin korvaan huutaen,

– Mennäänkö pois.

Hän vain nyökkäsi.

Toisella puolella katua oli toisenlaisia paikkoja ja menimme jazz-klubiin. Tilasimme viiniä ja Päivi sanoi haluavansa tanssia.

Paksuhuulinen nainen lauloi kuin Billie Holliday ”Easy Living”, bändin laahatessa taustalla kappaletta kelmeään aamuun. Nojauduimme toisiimme, aistin Päivin arkuuden ja kosketin varovasti hänen olkapäätänsä. Hän painautui tiukemmin ruumistani vasten, sulki silmänsä ja huojuimme paikoillamme tanssilattian reunalla sydämiämme kuunnellen ottamatta askeltakaan. Meitä katsottiin kateellisina.

Ehdimme seuraavana päivänä vielä Van Gogh museoon ja Anne Frankin taloon pohjustamaan suruamme. Päivillä on liput yöjunaan ja hän itki lohduttomasti kävellessämme kohti hotellia.

Ohittamamme talon, jonka ikkunassa seisoo alaston aasialainen nainen, ohuet ruumista risteilevät nahkaremmit pönkittivät rinnat pystyyn, paljaaksi ajeluissa haaroissa yksittäinen remmi katoaa syvälle vakoon. Näen kaiken silmänräpäyksessä ikään kuin jossakin äärimäisessä odottamattomassa tapahtumaketjussa, kuin kuolemansa hetkellä. Ehdotonta, intensiivistä ja täysin tilanteeseen sopimatonta.

Päivi kainalossani ei edes huomaa naista ja sanoo muista syistä vihaisesti,

– Haluan hakea tavarani yksin ja sinä saat mennä muualle siksi aikaa. Ei sanota hyvästejä. Vihaan niitä.

Olemme ohittaneet ikkunan ja karhealla äänellä mutisen sisäisestä pakosta,

– Ei sanota, ei tarvitsekaan, mä lähden sun mukaasi Helsinkiin.

Aivan kuin hän olisi miettinyt vastauksen valmiiksi, koska empimättä sanoo,

– Ai mitä, – entä Etelä-Amerikka herra maailmanmatkaaja? Ei sitoumuksia rakkaus? Vapaus ja seikkailu? Tappamassa illuusioita?

Sain ansaitusti kaikki päättömät juttuni takaisin pitkänä listana.

Pysähdymme ja katsomme toisiamme pitkään ja näen hänen ilonsa syvyyteen itkeneissä silmissä. Suutelemme. Ja sanon vaisusti ääni menettämisen pelosta paksuna.

– Näin tässä kävi, nättityttö.

Hän vastaa,

– Kävi miten kävi, tuhmapoika

Menemme sitten yhdessä hotelliin ja hyödynsimme jokaisen sekunnin maksetusta huoneessa ja mielessä häivähtänyt muistikuva naisesta ikkunassa sai työntämään hetken rajummin, kunnes se haihtui ja hellyys purkautui paksuna siemenpurona häneen.

Ilmava matkasuunnitelmani muuttui paluulipuksi Helsinkiin ja sabattivuosi parisuhteen kantavan alustan rakentamiseksi. Korttipakka heitettiin ilmaan ja kasattiin uudestaan eri järjestykseen. Pidin kotiinpaluun salassa sukulaisilta ja tuttavilta. Sotkekoon oman elämäänsä ja jättäköön minut rauhaan.