23. Luku (Kiirastuli)

luku23

Hylkäsin rullatuolin ja kieltäydyin rollaattorista, mutta reumatismi ja huono sydän tekivät vähitellen liikkumisen vaikeaksi, ja siitä syystä aloin vihata rappuja. Tiesin niiden olevan ainaisena uhkana elämäni jatkumiselle. Silti en halunnut muuttaa pois asuttuani vuosia asunnossani josta oli tullut osa minua.

Mukava nojatuoli ikkunan lähellä ja kunnon valaisin riittävät hyvin tyydyttämään vanhuuden viimeiset tarpeet.

Kolme kertaa viikossa kävi kotiapulainen siivoamassa, vaihtamassa pyykit, ja tuomassa toivotut tavarat. Taloudellisesti oli kaikki hyvin ja yritin salailla varojani kätkemällä pankista vuosien ajan pieninä summina nostettuja rahoja asuntoni salaiseen kassakaappiin. Pelkäsin joutuvani pakolla johonkin instituuttiin, joka olisi kiinnostunut liitämään rahani heidän hoitobudjettiin tai ainakin verottajaa kiinnosti jokainen pennonen. Vain poika oli tietoinen tästä salakavalasta toiminastani.

Elin kuin vanhanapoika ja ainoa lapsi oli kerran kesässä tapahtuma ilmiö ja muut omaiset pidin loitolla kekseliäällä häijyydellä. Ystävät ja tuttavat olivat myös kuolevaa lajia ja useimmat samassa tilassa kuin minäkin, jos eivät olleet jo kuolleet.

Elämänsisältönä oli jo usean vuoden kirjoitellut huomioitani elämästä ja sen tarkoituksesta. Stilisoinut toimen vanhanaikaisella kirjoituskoneella naputellen usein tuntikaupalla yhteen menoon. Tietokonespesialistina tämä oli hyvin antoisa valinta, kiireetön, ilman alituisia päivityksiä ja toimi aina. Kirjoitusvirheet ja virhelyönnit olivat kuin elämä yleensä. Niitä sattuu usein ja ne opettavat varomaan, miettii myös ennen kuin kirjoittaa mitään, koska ainoat toimivat tekstinkäsittely menetelmät ovat punakynä, korjauslakka ja paperikori.  Aikaa oli ja koukkuisten sormien kunnolle kirjoituskone merkitsi paljon, kitaraakin soitin samasta syystä.

Kansio toisensa jälkeen oli täyttynyt ja se oli vienyt aikaa, niiden tyhjentäminen sitä vastoin olisi nopeampi prosessi. Aluksi oli kirjoitellut pieniä kertomuksia, sitten malttamattomana mietelauseita.  Paisuteltuja viisauksia, jotka olivat kliseitä jo ennen paperille pääsyään. Tokko mitään kiinnostavaa.

Luin epätarkan ja paisutetun tarinan varhaisnuoruudestani joka kertoi eriskummallisimmasta ihmisestä jonka olen koskaan tavannut. Kumma, että olin unohtanut sen olemassaolon kokonaan.

Jo aikaisin aamulla kävelykadun aukean seinustalla seisoi pitkäpartainen käppyrä ukkeli vaaleissa vaatteissa, housut vyötetty pakettinarulla, tennarit leikelty sandaaleiksi ja tahrainen paita lepatti housujen päällä. Hän tuijotteli mietteliäänä maahan otsanahkan liikkuessa ylös alas aivan kuin se olisi ajatteluun kuuluva ruumiinosa. Hän oli ilmestynyt siihen läheisestä hoitolaitoksesta, jossa oli ollut vapaaehtoisesti lepuuttamassa opiskelupaineessa ärsyyntyneitä hermojaan. 

Niiden aiheuttama kemiallinen epätasapaino  aivoissa oli nostanut pintaan lievän elämää hankaloittavan psykoosin, joka oli ilmennyt omituisena käytöksenä. Hän oli alkanut pakkomielisesti kieltäytyä itsensä pesemisestä ja haju vaivasi lukusalissa kanssaopiskelijoita siinä määrin, että lukuisien valituksien jälkeen häntä pyydettiin poistumaan tiloista. Yliopiston sosiaalikuraattori ohjasi hänet sitten kotiseudulle sopivaan hoitopaikkaan, johon järjestelyyn hän suostui kun ei muuta voinut.

Paikan psykiatri oli muutaman järkevästi sujuneen keskustelun jälkeen sanonut, että peseytyminen oli yksityisasia ja muutaman kuukauden keskusteluterapian ja parin pakkokylvetyksen jälkeen hänet oli lääkepurkki taskussa päästetty kevääseen.

Siinä hän sitten seisoi seinustallaan päivästä toiseen kelistä välittämättä. Joskus hän teki  pienen kierroksen etsien kävelykadulta pitkiä tupakantumppeja, joista saattoi vielä imaista muutaman haikun. Oli suuri ihme, ettei rehottava parta syttynyt tuleen hänen narratessa pää kallellaan tulitikulla jämään hehkua.

Hän uskoi olevansa Jeesus.

Mieleen poikittain asettunut kohtalokas väärinkäsitys oli syntynyt siitä, kun hän sai esittää Jeesuksen roolin kaupungin filmikerhon lyhytelokuvassa. Hänet oli valittu osaansa harvasta filminharrastajajoukosta likinäköisten silmiensä takia. Niissä oli sama lammasmainen katse kuin paikallisen kirkon Jeesusta esittävässä alttaritaulussa. Lisäksi hänellä oli rooliin sopiva hoitamaton parta ja resuinen vaatetus, joka antoi hahmolle underground-projektiin haluttua sovinnaisuutta härnäävää särmää. Oikeastaan hän muistutti enemmän Aleksis Kiveä tai kilttiä versiota Mansonista, kuin Jeesusta, mutta ei se haitannut –  päinvastoin.

Lievästi skitsofreniaa potevana hän eläytyi osaansa kameran edessä herkällä paatoksella unohtaen kokonaan todellisuuden, tai paremminkin rooli muuttui todeksi. Tienvarren villiruusunvarsista väännetty orjantappurakruunu päässään hän raahasi karnevaaliasuisen kulkueen edellä vankilanpuusepän tekemää jykevää ristiä olkapäällään. Sen maata laahaavaan päähän oli asennettu sairaalan sängystä irrotettu pyörä. Kulkueen asut olivat lainattu kaupunginteatterista, mutta Jeesus oli puettu taiteellisuuden nimissä ohjaajan sängystä reväistyyn tahraiseen lakanaan.  

Jo viikon päästä valmistunutta mustavalkoista mykkäfilmiä näytettiin kesäillan hämärässä rantapuistossa harvalukuiselle yleisölle ja se  heijastettiin puiden väliin levitettyyn isoon lakanaan. Sen sisältönä ei ollut muuta kuin  Jeesuksen sadan metrin pituinen vaellus kaupungin pääkatua kohti suurta puukirkkoa.

Oli ilmeistä, että näyttelijällä oli suuria vaikeuksia painavan ristin kanssa johon kiinnitetty kääntyväpyörä  oli toisinaan itsepäisesti pokittain ja risti halusi eri suuntaan kuin kantajansa. Kulusta tuli kiemurtelevaa ja katkonaista,  alamäen jyrkentyessä pyörä pakotti juoksuaskeliin. Narriksi pukeutunut saattaja hyökkäsi viime hetkellä ristin perään ja sai siitä kiinni hurjalla heittäytymisellä ja mahalaskulla. Näin parhaansa mukaan kompastellen seurue eteni kohti päämääräänsä.

Kaikki joka filmattiin oli lopullinen tulos, koska uusiin otoksiin ei ollut varaa. Oli vain se yksi filmi, eikä filmin leikkaamista edes harkittu. Tuli mitä tuli, filmi toisti tarkalleen se miltä tapahtumat kuvauksen aikaan näyttivät. Se, että siitä tuli tahallaan tai tahattomasti hyvin koominen oli sivuseikka, koska katsojat pitivät siitä ja nauroivat hysteerisesti uskomatta silmiään. Yleisö ei välittänyt, että Jeesusta esittävä oli ollut tosissaan ja seisoi nyt sivummalla itkien katkerasti huomatessaan tuleensa petetyksi. Tuskin ulvova joukko olisi pystynyt hillitsemään itseään vaikka olisi halunnutkin.  

Filmi loppui kun saattue saavutti kirkonportaat ja Jeesus istahti lopen uupuneena ylimmälle rapulle, sai viinipullon käteensä ja valmiiksi sytytetyn tupakan suuhunsa burleski puetulta rehevältä naiselta, joka suuteli poskelle jättäen paksun huulien kuvan jälkeensä. Hän ei tiennyt, että filmi pyöri edelleen, otti ison ryypyn pullosta ja katseli zoomatussa lähikuvassa hyljätyn näköisenä Jeesusmaiset silmät suurina kameraan. Yleisö riehui ekstaasissa, löi käsiään yhteen ja huusi kerta toisensa jälkeen, BRAVOO!!!

Filmi oli kuitenkin vain osa suurempaa ja tarkkaan suunniteltua häijyä protestiperformanssia. Vaikka sen oli filmin aikana oli puhjennut hillittömäksi nauruksi, ei ilmeettömästi suoritetusta seremoniasta tingitty. Esityksen jälkeen filmi pakattiin pieneen mustaksi tervattuun ruumisarkkuun, jossa oli kiviä painona ja heivattiin puistonvesirajasta satama-altaaseen. Hyvästiksi kustiin joukolla sen  mustiin aaltoihin tekemään rinkiin joka levisi vaisuna kohti rantaa ja papiksi pukeutunut filmintekijä siunasi megafonin kautta huutaen ”tyhjästä olet sinä tullut, unohdetuksi sinä olet tuleva, eikä sinua enää ole, Aamen”.  Nauru vain yltyi tyrmistyneen ohjaajan repiessä hiuksiaan myrtyneen näköisenä.

Maailma oli fiksusti ajan hengessä juuri sopivan grazy. Tilanne otettiin haltuun lopuksi laulamalla yhdessä kitaran säestyksellä Bob Dylanin ”The Times They Are A Changing” ja se jäi lopulta onnekkaasti tapahtuman sanomaksi.

Paikalla hälytetyt poliisit kirjoittivat kohtuulliset sakot tulottomille taiteilijoille kusemisesta, laittomasta kokoontumisesta, yleisenrauhan rikkomisesta ja Jumalanpilkasta. Ohjaaja selitti, että lupaa oli haettu, eikä Jumalaa pilkattu. Sitä paitsi esiintymisistä oli sovittu etukäteen nuorisotoimiston kanssa, jolle tosin oli näytetty pelkästään filmin vakavamielinen synapsi jossa kulkue eteni hyvässä järjestyksessä A:sta B:hen. Silti rapsahti.  Paikallinen sanomalehti kuvasi performanssin, mutta päätoimittaja sensuroi jutun roskikseen ja hautaus oli lopullinen piste projektille.

Ei kuitenkaan kaikille, sillä naurun ja metelin tauottua  Jeesuksen osan vakavasti  näytellyt miehemme sandaaleiksi leikellyissä tennareissa uskoi yhä oikeasti olevansa Jeesus. Hän ei käsittänyt filmin korkeita postmodernistisia päämääriä, naurua tai performanssin teatraalista loppukohtausta jonka dramatisoinnin yleisölle filmistä päälle jäänyt koomisuus pilasi.

Luin kömpelön alun uudestaan käsittämättä mihin olin pyrkinyt sillä. Kaipasin Päiviä, hän olisi osannut nuhdella sen pois mielestäni. Kyseinen filmi oli kyllä tehty, mutta ei kirjoittamallani tavalla tai sisällöllä. Tekijätkin taisivat olla  vakavamielistä kirkonnuorisoa, eivätkä taatusti revitelleet kertomallani tavalla aiheesta, eikä mitään puistotapahtumaakaan pidetty.

Seuraavien sivujen yli oli vedetty isot hylkäämisen ruksit, mutta olin halunnut säilyttää ne, eli ne merkitsivät jotakin. Olin tehnyt päähenkilöstä ystäväni jolle tapahtui kaikenlaista.  Ruksit herättivät mielenkiintoni entisestään ja luin etsiskellen syytä sivujen hylkäämiseen. Toivoi, että ne sisälsivät sieluni DNA:ta ja luonteeni perittyjä peruspalikoita joita olin alkanut kammoamaan opittujen ominaisuuksien rapistuessa vähitellen pois, ehkä loppuosan teksti oli vain niin huono ettei se sopinut paremmaksi koettuun alkuun. Etsin vastauksia en aina tiedä mihin. Luen eteenpäin.

Elämä jatkui ja hän hetkeksi katosi koloonsa vanhempiensa omakotitalon yläkertaan jonne oli oma rappukäytävä joka tuoksui maalaamattomalle puulle johon sekoittui yön läskiämpäristä jäänyt  sankka ripulin lemu. Vahvat lääkkeet pitivät vatsan löysänä eikä yöllä aina olisi ehtinyt perille alakertaan ja toimiva ratkaisu oli tyhjentää suolensa tässä ja nyt..

Asunto oli vain yksi huone joka muistutti enemmän vinttiä kuin valmista kotia, rakentaminen oli ylimääräisiksi koetuissa yläkerran sisätiloissa jäänyt kesken kuten usein tapahtui heti sodan jälkeen. Huoneessa oli yksinkertainen telttasänky pieni pöytä ja valmiiksi muualla istuttu topattukiikkutuoli. Seinään oli kiinnitetty leveä, sileäksi höylätty lauta joka toimi kirjahyllynä. Se oli koko pituudellaan täynnä kirjoja, Dostojevskin kaikki kirjat, Gogolia, Tshehovia, Danten Jumalainen näytelmä, Steinbeckin ”Vihan hedelmät” ja muut maailmankirjallisuuden klassikot.

Huoneen maalaamattomilla lautaseinillä oli nastoilla kiinnitettyinä hänen paksulle paperille sakuroilla piirtämiä synkkäsävyisiä potrettikuvia ahdistuksien riivaamasta mielestään, sikin sokin vedettyjä viivoja jotka muistuttivat pikkulapsien ensimmäisiä piirustuksia.

Neliskanttinen matala jakkara toimi yöpöytänä ja sillä lojui viimeisimmät lukuvuorossa olevat kirjat ja  eniten kiinnostivat Nikos Kazantzakis:en ”Viimeinen kiusaus” ja  ”Kerro minulle, Zorbas” . Luki itsensä niistä uuteen mielentilaan ja palasi sitten seinustalleen, jonka edessä vetelehti joutilasta nuorisoa.  Joukkion ohi kulkiessa tuoksui toisinaan imelä suitsutuksen kaltainen haju ja ringissä kiertävästä sätkästä leviä savu oli kuin hämyinen aura joukon yllä, joka toisinaan hihitteli hysteerisesti ilman näkyvää syytä.

Maailma oli murroksessa, Beatles ja Rollari olivat tuoneet kundeille pitkät tukat ja mimmeille tissit paljastavat pumpulipaidat ja nyt puhalsivat uudet tuulet, jotka saivat vapaan rakkauden puistoissa kukoistamaan. Pitkälettisiä kundeja ei enää hakattu ja muutenkin oli sodanjälkeisen uudelleen rakentamisen viisikymmentäluku oli jo enemmän viihteellä. 

Joku keksi tarjota taiteilijalle haikut,  eikä hän osannut varoa ja tuskin tiesi mitä poltteli, tupakka oli tiukalla ja kaikki hermostoa hyssyttelevä kelpasi. Oppi toki nopeasti tietämään ja aurinko alkoi hetkeksi paistaa hänen syvällä rotkossa kyntävään mieleensä. Sai sitten olla toisinaan mukana pilviringissä siivellä kuin adoptoitu Manson ja se muutti hänen persoonallisuutensa kokonaan, aivan kuin pilvipaukut olisi päästänyt  pakoon lääkkeillä sielun hämärään kätketystä kellarista.

Tämän jälkeen hänelle tapahtui jatkuvasti kaikenlaisia kommelluksia, josta joukko riemuitsi ja hänestä oli tullut koko kaupungin jatkuva puheenaihe sen oudoimpana originellina.

Juuri luetut Nikos Kazantzakisin kirjat alkoivat elää,  joku oli kai tarjonnut useamman imaisun pilvipiipusta ja hän alkoi äkisti tanssia kadulla ympäriinsä Zorpana. Aluksi hän vaappui kädet ylhäällä hyräillen tuttua melodiaa, kunnes tahti nopeutui ja kohta hän hyppi  ketteränä kuin antilooppi ihmisiin törmäillen. Da,dad, dad,da, dada, dada, dad ,dad, huutaen iloisesti nauraen yhä uudestaan ”Minä olen Zorba”.

Kaikki tekivät tottumattomina pilvessä kaikenlaista tyhmää, ei se sen kummempaa ollut, mutta häneltä puuttuivat kokonaan rajat ja meno vain yltyi. Hetkessä ympärillä oli rinki imetteleviä kaupunkilaisia ja tuskin tajusivat mikä miestä riivasi, mutta elettiin aikaa, jolloin joku saattoi lukea kovaäänisetsi runojaan puistonpenkillä seisten, tai kiivas saarnaaja julistaa sanomaa raamattu kädessään, joku oli tullut juoppohulluksi sodasta messusi omiaan ja kaikenlaisia poikkeuksia siedettiin koska syyt olivat käsitettävissä. Pilvestä ja muusta sellaisesta eivät käyttäjiä lukuun ottamatta tienneet vielä muut mitään ja hippi jutut olivat muutenkin pelkkiä nuorison haihatuksia jota ei kannattanut ottaa vakavasti. Joivat kai ”nutikkaa” , jolle kyttäsivät pitkin päivää aikuisia hakijoita viinakaupan kulmilla. Hyvä, että tekivät edes jotakin ja olivat poissa jaloista.

Seuraavina päivinä sama toistui, mutta nyt joku pyysi häntä olemaan mieluummin  sarvikuono ja hetkessä rooli muuttui sarvikuonoksi. Jengi ulvoi aluksi hysteerisesti, kun hän töytäili Citykäytävällä käsi sarvena otsalla ja pauhasi suurella volyymilla ”Minä olen saaarvi kuuoono, saaarvi kuuoonooo” väänellen kasvojaan mitä kummallisimpiin ilmeisiin. Performanssi muuttui kaaokseksi vasta kun hän alkoi puskea satunnaisia ohikulkijoita  villi ilme silmissä. Kuten hän uskoi olevansa Jeesus, hän nyt uskoi oikeasti olevansa sarvikuono.  Joku fiksumpi tajusi tilanteen vakavuuden ja näytti maissipiippua, vinkasi päällään paukuille ja lähti kävelemään sarvikuonon löntystelessä perässä. Tuijottelemaan pysähtynyt tavallinen kansa ei tajunnut missä mentiin. Show oli ohitse, elämän vakavuus ei.

Pilvipiipullisen toivossa hän suostui mihin hyvänsä ja sillä sai myös houkuteltua uuden sisällön yhdenmiehen esitykseen, kun vain joku keksi sopivan hakusanan hänen hulluuteensa ja lupasi palkinnoksi pilvipaukut. Sarvikuono, kirahvi tai mäyräkoira oli ja mikä vaan onnistui, mutta nyt hän tiesi jo olevansa narriksi narrattu ja esitykset olivat pelkkää tietoisesti tehtyä huumoria. Pilvenhimosta hän kuitenkin seurasi kuin kerjäävä koira aina sitä jolla oli pilveä taskussa, muutamat henkoset piipunperskoista ja hän oli iloisesti pilvessä. On selvää, ettei kenenkään aivojenkemia kestä mieletöntä revitystä loputtomiin ja ylienergiset hahmoiksi piiskatut kohtaukset alkoivat muistuttaa epilepsiaa. Yhä useammin hän asettui makuulle vapisten kuin horkassa.

Pikkukaupungin kotitekoiselle hippilaumalle pilvi oli muuttunut iloisesta kitaraidealismista ryppyotsaiseksi bisnekseksi ja ilmaiset kokeilut kaveriringeissä, kalliiksi sosiaalisen närän lääkkeeksi.  Pääkaupungista tuodun tai haetun aineen rahoittamiseksi osa ryhtyi stadin tukkukauppiaiden diilereiksi, eikä pilveä riittänyt enää niille joilla ei ollut rahaa maksaa osallisuudestaan. Koko toiminta oli äkisti toisenlaista, riitaa ja känää, kuka oli velkaa kenellekin ja gangsteri ottein stadin ammattikonnat hakivat omansa jos rahantulo viivästyi.   

Pilvibisneksen yhden kesän viattomuus osana uutta aikaa ja etsiskelevää nuoruutta oli ikuisesti haudattu. Rauha, rakkaus ja Rock and Roll oli muuttumassa itsetuhoiseksi Drogs and Rock and Roll kulttuuriksi. Musa makukin muuttui Donovanista Janis Jobliniksi ja pianon päällä alasti nussiminen oli se underground juttu joka hajottaisi maailman uudelleen kasattavaksi.

Sattui kaikenlaista vakavaa, rikokset ja väkivalta olivat vallanneet jengissä rauhan ja rakkauden paikan. Kuka kantoi syviä arpia poskessaan, kuka sydämessään. Oli parasta paeta jos vielä kykeni. Hyvä ja paha ikään kuin lomittuivat suolaisen veden yhtyessä makeaan joensuistossa ennen uhkaavaa merta. 

Seinustalla seisoskeleva oli henkisesti koukussa  masennusta hetkellisesti karkottavaan pilvitilaan, vaikka se oli hänelle aivan erilainen mentaalinen juttu kuin muille ja ilman ajan sosiaalisenongelmien kontekstia, koska hän eli omassa yksityisessä, ajattomassa maailmassaan jossa mielialalääkkeet olivat synkempi vaihtoehto.  

Ratkaisu heikentyneen pilvensaantitilanteen tuomaan muutokseen oli yhtä originelli kuin mieskin. Pulassaan hän keksi korvikkeeksi kotipihan koristeunikot ja teki niitä varten piipun isosta perunasta. Perunaan koverretussa kolossa siemenet paloivat rätisten ja paukahdellen aamusta iltaan vaikka kotoisilla unikoilla ollut mitään fyysistä vaikutusta kuin korkeintaan keuhkoihin. Perunapiippu oli sikäli käytännöllinen ratkaisu, että joskus nälän iltasella yllättäessä hän saattoi syödä sen, koska tiesi, että seuraavana aamuna saisi uuden piipunaiheen tutulta torimummolta.  

Vaikka siemenet olivat taatusti tehottomia, niin ilmeisesti hän kuitenkin pystyi manipuloimaan kemikaalit päässään samaksi huumaavaksi yhdistelmäksi kuin kysymys olisi ollut aidosta kamasta. Ainakin hän hihitteli toisinaan itsekseen vaikka yleisön hauskuutukset olivat loppuneet automaattisesti kun äskeisen naurun sijasta saattoikin saada nyrkistä. Ainoa  kontakti jengiin oli enää hänen eläkkeenmaksupäivät jolloin hän saattoi olla hyvä asiakas ja sekin loppui kun joku keksi omassa rahapulassaan kaupata kaarnapaloja. Mutta kaarnanpala oli kaarnanpala hänellekin ja hän tiesi tulleensa petetyksi.  Asialle vain naurettiin, vaikka yleinen mielipide oli hänen puolellaan ei kukaan uskaltanut riitauttaa asiaa. 

Kaikesta sekoiluista huolimatta ei kukaan pitänyt häntä tyhmänä ja hän tiesi itse mihin saattaisi pystyä jos kaikki olisi normaalilla tolalla. Hän hokikin usein, ”saakelin, saakeli, kun ei vaivaisi hampaat, jalat ja se helvetin nainen, niin kykenisi mihin vaan”.

Häntä ei käyttänyt hyväksi pelkästään aineilla sekoileva nuorisojoukko, vaan hän teki myös hyvänä piirtäjänä joskus töitä mainostoimistolle, joka unohti tahallaan maksaa sovitun palkkion. Tapasi kerran toimiston petollisen johtajan kadulla, iso romuluinen mies nauroi pienikokoiselle käppyrälle joka vaati saataviaan.

Ei olisi pitänyt, velkoja vetäisi hurjistuneena nyrkillään johtajaa leukaan ja iso mies romahti kuin tyhjä säkki katuun odottamaan sairasautoa. Selvisi kuitenkin isoimmitta vammoitta eikä kannellut, koska isku kuittasi velkaa. Toinen osapuoli odotti silti yhä rahojaan joita ei kuulunut ja pula oli suuri.

Vahvistamaton kasku kertoo, että hän meni seuraavana päivänä kirves mukanaan kysymään uudestaan rahojaan. Oli sanonut käyneensä rautakaupassa teroittamassa kirveen pilkkoakseen puita maksua vastaan, kun pitäisi saada ostettua tupakkia. Rahat löytyivät kumman kiireesti mainostoimiston ylimääräisiinmenoihin varatusta kakkuboksista ja sai vielä tupakka-askin korkona. Psykologian opinnoista ja hullun maineesta on joskus hyötyä, Citylläkin porukat alkoivat varoa petollisia tepposiaan ja huijaukset loppuivat siihen.

Seesteisimmillään hän oli taitava sakinpelaaja ja päihitti kenet vaan, kouluja käyneenä hänen sivistystasonsa oli joutilasjengin saavuttamattomissa ja siksi hän joskus katosi päiviksi entisten opiskelija tovereiden mukana retkelle jonnekin, olivat lääkäreitä, kirjailijoita, kuvataiteilijoita, pappeja, ties ketä ja se helvetin nainen.

Upea parempiosainen ja seksikäs nainen jossa eli seksuaalinen omistamiseen pyrkivä pakkomielinen lieska silmissään. Toimi psykologina sairaalassa jonne mies oli toimitettu kesken vaativien lopputenttien kasaamaan äkisti hajonnutta todellisuutta.

Jotain kuviteltua tai todellista draamaa oli tapahtunut heidän välillään ja miehessä syntynyt trauma oli imeytynyt orastavaan sielulliseen sairauteen. Nainen etsi toisinaan miestä kadulta ja yritti päästä juttusille, mutta mies juoksi pakoon kädet nyrkissä hokien ”saakelin nainen” kerta toisensa jälkeen.

Toisinaan näiden tapausten jälkeen hän seuraili sattumanvaraisesti valitsemaansa naista kilometrikaupalla pitkän välimatkan päästä ja hänestä tehtiin ilmoituksia vaikka koskaan ei tapahtunut mitään.

Hampaat olivat psykofarmakan lahottamat ja tupakan värjäämät ainainen tulehdus ikenissä, eikä ollut rahoja korjata niitä.

Jalkapöydät olivat rintavat kuin kissat kaarella ja ne aiheuttivat kipuja, eikä niihin löytynyt sopivia kenkiä. Uudetkin kengät hän leikkeli heti, poisti kengän nauhat ja sitoi vahvalla kauppanarulla vain yhdestä kohtaa saadakseen pysymään ne jalassa.

Kesäisin hän ei käyttänyt kenkiä lainkaan, oli keli mikä hyvänsä.

Vaikka sekalaista elämisen puuhaa riitti hän ei kuitenkaan hyljännyt Jeesus rooliaan ja nimitti sekalaisesta nuorisojoukosta opetuslapsensa. Tämä oli tosielämän teatteria, joka nauratti kaikkia muita, paitsi päähenkilöä joka oli tosissaan. Hän tuli kiihkouskovaisesta kodista ja tunsi raamattunsa ja osasi jokaiselle antaa osuvan nimen luonteensa mukaan.

Äsken koettu ylimittaisen suuri ilo kausi johtaa maanisen auttamattomasti syvään masennuksen tilaan ja synkimpänä hetkenään hän piiloutui kävelykadun roskapönttöön, eikä häntä saatu maaniteltua pois sieltä millään keinoin. Sanoin olevansa kyllästynyt kaikkeen. Rämäytti sitten kannen kiinni ja hetken kuluttua pomppasi ylös kuin vieteriukko ja rääkäisi koko keuhkoillaan ”Minä olen suuri paska” ja hävisi taas. Uusi tempun muutaman kerran, kunnes paikalle ehtineet poliisit yrittivät väkipakolla nyhtää miehen ulos pöntöstä, mutta eivät onnistuneet irrottamaan hullun voimilla reunoihin tarttuneita sormia ja pitkän ähellyksen jälkeen koko kumiseva pönttö kannettiin sisältöineen mustamaijaan. Mustamaijan ovelta kuului vielä kauhea parkaisu ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit” ja muutama patukan läimähdys. Töllistelevät kansalaiset saattoivat palata naureskellen takaisin päiväjärjestykseensä.

Hän palasi vielä parin päivän jälkeen seinustalleen kokonaan muuttuneena ja vahvoilla lääkkeillä turrutettuna, mutta kaikki ilo oli poissa. Tuskaisena hän laahusti päivän tai pari apaattisen näköisenä zombiena City-käytävällä, kunnes taas hylkäsi lääkkeensä. Ei kuitenkaan virittynyt entiseen iloiseen hulluuteensa ja meni tuttuun kellarikerroksessa olevaan kahvibaariin jossa kieltäytyivät tarjoilusta ja pyysivät poistumaan. Piinassaan hän heittäytyi ravintolan lattialle, maaten kuin Jeesus ristillä ja huusi yhä uudestaan ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”.

Tällä kertaa haki ambulanssi ja hänet vietiin takaisin mielisairaalaan ja hävisi sen uumeniin ehkä lopullisesti. Toivottavasti hoitivat ainakin saakelin hampaat kuntoon.

Kertomuksen päähenkilön esikuva oli ihminen jota arvostin ja pidin paljon. Muistan pitkät öiset kävelyretket maailmankatsomuksesta keskustellen, ne olivat kuin ajattomia matkoja universumin halki madonreiässä jossa koko fysiikka aukesi olemassaolon henkiseksiperustaksi päässäni. Hän osasi myös kuunnella väsymättä antaen naiivien käsitysteni kasvaa omaan epäloogiseen mahdottomuuteensa ja karista pois.

Asuin tuolloin kuolleen isäni talossa johon minut oli  häädetty uudesta kodistamme jonka äidin uusi aviomies oli rakentanut, koska muutuin hankalaksi murrosiässä.

Pelasimme luonani sakkia ja spiritismiä sormien alla pöydänpintaa kirjaimissa kiertävällä lasilla. Leikissämme kysymykset olivat vastauksia tärkeämpiä. Kuka lasia liikutti oli sivuseikka.

Yksin ollessani makasin usein liikkumattoman sängyssäni ja odotin hetkeä jolloin katsoisin katosta itseäni, tilan jonka mieleni osasi projisoida kuin huonetilaan heijastetun  hologrammin ruumiin hävitessä paikallaan olemisen turtaan. Etsimme kummasta vastauksia joita ei ollut. Muistan seinillä liituväreillä tekemäni kuvat, mutta en niiden tekemistä, taisin olla todella kateissa murrosiässä. Se on kuin musta lankakerä jossa lanka purkaessa muuttuu väreiksi joista mieli kutoo muistikuvia, vahvoja mielentiloiksi muuttuvia pätkiä aikajanalle johon ei enää jaksa löytää uutta sisältöä ulkopuoleltaan. Onneksi mielellä on tarkkaileva yliminä joka löytää entisestä uutta sisältöä ja merkitystä. Olen näkevinäni luonnonsuunnitelman joka kahdesta perimästä miksatulla geenijärjestyksellään on pakottanut aina valitsemaan mahdollisuuksista luonteensa mukaan.

Filosofiani muuttuu yhä matemaattisemmaksi ja elämänkäsitys kuin kaikkien mahdollisten simulaatioiden sisältämän tietokoneen laskemiksi kuvioiksi, joka DNA:ni genomi algoritmina olisi voinut ennustaa koko elämäni alusta loppuun heti hedelmöitymisen jälkeen.

Onko tajuntakin fysiikkaa?

Yhtälölle on aivan sama ratkaiseeko sen mekaaninen digitaalisesti toimiva tietokone vai analoginen sähkökemiallinen ihmismieli. Mielihyvän onnistumisestaan kokee vain ihminen kemianmaku suussaan. Tapahtumiin ja kokemiseen liittyviin hetkellisiin elämäntuntoihin  tunteineen ja vietteineen ei kaikkien mahdollisuuksien digitaalikirjastoaan selaava ennustaja pysty koska siltä puuttuu olemassaolon sykkyrään kiertynyt ulottuvuus jonka todentamiseen tarvitaan ihmisen kaltainen biologinen toteutus jolla on tiedostava minä. Takassa hiiltynyt puu putoaa asennostaan ja kipunoi räsähdellen.

Rakastun usein ajatuksiini niiden tuottaman mielihyvän takia, aivan kuin olisin laatuni ytimissä joiden merkityksien käytöstä palkitaan.

Muistikuvat fokusoivat äkisti tuohon huoneeseen, josta oli tullut jonkunlainen kulttipaikka kaupungin uusboheemeille ja yömesta kaupunkiimme muualta tulleille. Siellä tapahtui niin paljon kummallisia asioita, että en jaksanut ottaa vastaan kaikkea ja nukuin kohta sikeästi kuin pitkän työpäivän tehneenä. Hävitin vihdoin tekstin, jota ei koskaan olisi edes pitänyt kirjoittaa.

Viimeisten kuukausien ajan olin tiedostanut, että jos minulle sattuu jotakin jäävät tekstit vieraiden silmien luettavaksi ja häpeä elää kauemmin kuin minä. Kirjoittaminen muuttui nyt vanhojen tekstien kiivastahtiseksi oikolukemiseksi, onneksi eniten oli lyhyitä mietelauseita joissa nolasin vain itseäni.

Alussa oli idea, mahdollisuus ja tahto. Lopussa turhautuneisuus, loputtomuus ja väsymys. Välissä vähäpätöinen elämä rikki kulutettuna haaveena.

Voi helvetti, minkälaista pateettista sontaa. Loputon määrä, mutta en kykene heittämään roskiin ilman lukemista. Istun itseni kanssa, kuin psykiatri potilaansa kanssa ja tutkiskelen mistä on oikeastaan ollut kysymys. Jokainen poisheitetty liuska on eheytymistä. Luen,

Useimmiten ajattelen kuitenkin vain omaa osuuttani olemassaolon summassa. Etsin itselleni totuuden prismaa, jossa tajuntani valo taittuisi sieluni värikartaksi ja paljastaisi luonteeni psyykkisen koostumuksen.

Mitättömyydestään huolimatta kantavat geenini perintöä, jonka olemassaolosta sukupolvet ovat taistelleet verisin nyrkein, eikä sitä sen vuoksi voi vähätellen sivuuttaa.

Pohdin tekstin mukana ja väsyn nopeasti kokien suurta tyhjyyttä. Lauseet ovat aivan kuin olisin katsellut todellisuudesta muualle, näkemättä mitä ympärilläni tapahtuu.

Päätin, ettei yhtään turhaa ajatusta saisi jäädä jälkeeni muokkaamaan jonkun lapsen lapseni käsityksiä juuristaan. Päivin perintö on parempi näkökulma rakennella omaakuvaansa. Päätös vain lujittui, mitä enemmän luin vanhoja kirjoituksia.

Prosessi muuttui nopeasti järjestelmälliseksi ja useimmat kansiot heitin menemään lyhyellä vilkaisulla, samojen asioiden toistelua eri sanoilla. Liuskojen lukumäärä väheni ja lopuksi jäljellä oli vain sivullinen aforismeja.

Vähitellen alkoi myös kypsyä ajatus ainoastaan yhdestä jäljelle jäävästä lauseesta. Omasta viimeisestä lauseesta, joka olisi sopiva kuiskata viimeisten voimien rauetessa. Se ei kuitenkaan saisi olla liian pitkä ja monimutkainen, mutta silti sen pitäisi olla kyllin kattava koko pitkän elämän summaksi. Lajittelen mietelmät eräänlaiseen paremmuusjärjestykseen.

Totuuden etsijä saa varautua ikäviinkin yllätyksiin.

Ajatus tuntui aluksi kyllä hyvältä, mutta jotenkin liian itsestään selvältä.

Rehellisyys on tärkeää, sillä ilman sitä ei meillä ole mitään.

Samaa rataa. Irvistin kuin olisin naukannut huonoa viskiä

Omana itsenään oltaessa ei tarvitse muistaa vuorosanoja.

Nauroin näppäryyttäni.

Tietämättömyys on se sallittu tila, johon tietoa voi kasvattaa. Tietämättömyys taas kasvaa löydetyn tiedon tuottamista uusista kysymyksistä, joihin ei vielä ole vastausta.

Tämä ajatus oli liian pitkä ja sanomisessa täytyi välillä vetää henkeä, kuolisi kesken kaiken. Ajatus huvitti pitkään.

Kukaan ei koskaan voi ymmärtää toista täysin, ja kysymys onkin suvaitsevuudesta.

Olisipa ollutkin.

Vaatimattomat, tehtävilleen koruttomasti antautuneet ihmiset ovat aina hyväksyttyjä ja arvostettuja, koska kaikki, mikä heissä näkyy, on totta.

Tai tuollainen hirviövirke, masennus hiipi mieleeni kuin nousevan auringon kasvattama varjo.

Pienenä on liian pieni, nuorena on liian nuori, aikuisena ei ole tarpeeksi nuori eikä tarpeeksi vanha, ja vanhana on jo liian vanha.

Eikä tässäkään ollut lohtua.

Ei mitään,  mitä se on? Ei valoa, varjoa, ei tilaa se tarjoa – se on ei mitään. Siis sitä ei ole olemassa lainkaan. Silti siitä puhutaan usein ja joka kerta kun se mainitaan, on se olemassa. Se on ei mitään – kaiken vastakohta.

Sanaleikki, en tiennyt edes kykeneväni moiseen, kuulostaa kuoleman jälkeiseltä ajatuksettomalta vakuumilta jossa minä tunne lakkaa. Ulottuvuus kaiken sisällä, kuin atomien elektronien ja atominytimien välinen tila. Maailmakaikkeudella on mitat sitä ympäröivällä tyhjyydellä ei koska sitä ei ole muuna kuin mahdollisuutena johon olemassaolo voi laajentua.

Nukahdan aina kun pääsen logiikassani tähän väistämättömään pisteeseen joka on kuin ajatukseton mustauni. Herään aina yllättyneenä olemassaolostani. Se on kuin syntymistä valmiilla ajatusmaailmalla ja kokemuksilla.

Päädyin prosessissa lopulta lauseeseen johon ei ole mitään lisäämistä:

TOTUUDEN ETSIJÄ SAA VARAUTUA IKÄVIINKIN YLLÄTYKSIIN.