3. Luku (Jazzia)

Istuin taksiin ja jäin miettimään mitä lienee tarkoittanut. Kännikin harmitti koska olin yrittänyt pitäytyä vesilinjalla jo pitempään. Raitistumisen motiivit horjuvat, jos joutuu alkamaan seesteiden päivien laskemisen taas nollasta.

Aneten huonosti naamioitujen ehdotuksieni hylkääminen ei vienyt itseluottamustani koska ammattini on ymmärtää ihmisiä, itseänikin ja vieläpä kännissäkin. Koko ilta luentoineen oli ollut suurta vaihtelua ja olin mielestäni plussalla. Olin saanut myös ilmaiseksi kalliin kirjan.

Tutun Jazz-mestan luona pyydän mielijohteesta taksia pysähtymään ja on parempi käyttää hairahtuminen kokonaan hyväkseen, kun kerran oli sortunut.

Kellarikerroksen baaritiskillä on aina mielenkiintoista ja jos on onnea niin en nuku ensiyönä yksin. Stadin vanhin kapakka, musa on hyvää, ruoka on hyvää, naiset älykkäitä, baarimikot nopeita, tunnelma ainutlaatuinen ja paikka on auki aamuyöhön. Yhdistelmä josta ei selviä selvinpäin.

Tapasin baaritiskillä heti tutun taiteilijattaren, jolla oli turkoosi neulepusero, punainen tukka ja ruiskukansiniset silmät. Hänen äitinsä oli juuri kuollut ja hän halusi kännin joka saisi itkemään, taustalla soitti Jazz-bändi laahaavasti ”St. James Infirmary” lihavaruhoisen naisen laulaessa käheän sielullisesti.

Let her go, let her go, God bless her, where ever she may be, She can look this wide world over.

Nainen kertoi, että oli pyytänyt bändiltä jotakin surullista, koska ei osannut itkeä kuollutta äitiään ja sen jälkeen he olivat soittaneet Billie Holidayta koko illan. Tauolla oli solisti käynyt juttelemassa ja kertonut lohduttavasti omista suruistaan ja kiittänyt tilaisuutta kokea patojen taakse jääneitä tuntojaan. Sanonut sitten pahoitellen, että viimeisen tauon jälkeen antaisi sitten tanssiville jotakin enemmän svengaavaa. Sinullekin, sellainen voi auttaa vapautumaan.

Istuimme päät yhdessä ja filosofoimme elämäntarkoituksia ja joimme pullonsuusta paikan erikoisuutta, ohutta, pistävänmakuista Jamaikalaista olutta. Sieltä kotoisinoleva kapakan omistaja toi lastin kerran vuodessa ja siitä oli tullut vuoden ensimmäisen Beaujolais Nouveau viinin maistelun kaltainen tilaisuus erikoisuuteen vihityille. Laiha aina hyvin pukeutunut pikimusta mies joka osasi tanssia Jazzia pitkäsäärisesti ja nivelet irtonaisina kuin leffoissa. Vakioporukka kiimaisia naisia kokoontui aina samaan nurkkaan esiintymislavan viereen odottamaan vuoroaan saadakseen tanssilattia orgasmin hänen pyörityksessään.

Nainen vieressäni luki seksistisiä ajatuksiani ja sanoi äkisti, ettei lähtisi sänkyyni koska oli ystävä entisen vaimoni kanssa, mutta voisi tanssia kanssani, jos halusin.

Sanoin vaisusti virnistäen:

– Ajatus oli häivähtänyt mielessä, mutta ehkä se on vain vaistomainen mielentila, joka miehessä syntyy viehättävän naisen läheisyydessä. Sukupuolisuutta. Tanssimaan en lähde, koska en osaa.

Nainen vieressäni oli kuuluisa siitä, että sanoi aina suoraan mitä ajatteli.  Hänen silmänsä näkivät läpi lumeen ja tunnistivat alitajunnan viettikerrostumien tahattomatkin manipulaatioyritykset. Hänen taiteensakin oli kainostelemattoman rehellistä ja näyttelyt herättivät aina ristikkäistä keskustelua mediassa.  Pidin hänestä juuri siitä syystä ja siitäkin, että hän kertoi, ettei osannut itkeä.

Yritin pitää keskustelua yllä päästääkseni yli piinallisesta aiheesta kunnialla:

– Tiedätkö, että ammattini suurin varjopuoli on se, että se saa usein ihmiset epäilemään taka-ajatuksia, että narraan ja tosiasiassa nyljen heidän sielua irti nahasta tai houkuttelen sitä esille nenänreistä kuin Gogolin novelleissa. Silloinkin kun puhumme aivan tavallisista asioista, lapsista, perheestä, matkoista tai rikki menneestä autosta.

Kummallisinta on, että useimmat haluavat, että paljastaisin heidän raatoisimmat elämän motivaatiot. Asia vituttaa siinä määrässä, että se saa yhä enemmän välttelemään ihmisiä ja olen erakoitumassa.

En koskaan pyri manipuloimaan iltamia psykoanalyyttiseksi terapiaistunnoksi, ja olen helposti luettava omine ongelmineni. Jos ei anna ennakkoluulojen häiritä, niin voisin jopa olla hauska kahden kaljan jälkeen – siis omasta mielestäni.

Nainen hymyilee arvoituksellisesti kuin tyttö simpukassa Firenzeläisen palatsin kuulussa maalauksessa:

– Veljiä ja sisaria sitten.  Joka ammatissa on varjopuolensa kapakassakin, IT-jäpältä tiukataan aina apua laiteongelmiin, kirvesmiestä yritetään talkooavuksi etc. Kännissä sitten luvataan puolin ja toisin mitä vaan. Me taiteilijat olemme vaikeampi tapaus koska ei tiedetä mitä palvelusta voisi pyytää, kukaan ei voi odottaa ilmaista taulua tai muotokuvaa itsestään.

Nauramme, vaikka olisi pitänyt itkeä. Nainen lavalla lauloi.

This pair of eyes can see a star

So paradise can’t be so far

Since heaven’s what we’re dreaming of

For heaven’s sake, let’s fall in love

Baarimikko toi uudet oluet. Sanoin lohduttavasti,

– Itku on vain kyyneliä ja tahaton reaktio jonka sipulinkuoriminenkin saa aikaan, suru on jotakin aivan muuta.

Hänen silmänsä katsoivat rävähtämättä silmiini etsien syvimpiä tarkoituksiani hauskan naamiosta ja yksittäinen kyynel vieri hänen poskellaan.

Saatatko minut taksiin, hän kysyi ja tarkoitti sitä.

Ilta olisi siinä ja se taipui jo yöksi muutenkin. Kompuroimme taksiasemalle, jossa kyydeistä riitelevä jono ulottui kadunkulmaan. Päätimmekin kävellä pienen lahdenpoukaman ympäri pyöräilijöille tarkoitettua hiekkatietä pitkin taiteilijoidentalolle, hän menisi sinne yöksi ystävänsä luokse. Lupasin saatella ja hän hyväksyi koska tiesi, että asuin samassa suunnassa ja eikä jäisi kiitollisuudenvelkaa, jota ehkä yrittäisin lunastaa ulko-ovella pyrkimällä sisään. Miesten ja naisten välissä on aina asetelmia, joissa miekkaillaan sanattomasti, halusi tai ei.

Vastarantaa reunustavien talojen mainoskylttien valot peilasivat erivärisinä pylväinä mielialani mukaisen spektrin vedenpintaan. Humalassa ei ajattele, vaan kokee sumuisesti tilaansa, ja puskee vain eteenpäin kohti maailman pahuudelta pelastavaa kotia. Tyhjää taloa josta lapset olivat häipyneet ulkomaille tekemään karriääriä ja vaimo oli jo vuosia sitten kuollut syöpään.

Olimme kävelleet käsikädessä ja olin tietysti yrittänyt päästä fyysisesti lähemmäksi, mutta kännikiimaiset keski-ikäiset miehet eivät olleet hänen juttunsa, ehkä hän ei pitänyt miehistä lainkaan.

Päästyämme taiteilijatalon luokse teimme eroa halaamalla ja hän sanoi, että ymmärtäisin kyllä myöhemmin sen, ettei hän vastannut kaikkiin kännisiin odotuksiini. Ymmärsin kyllä ja esitin suruvalitteluni puristautumalla kovemmin hänen ruumistaan vasten. Nyt hänen koko olemus vavahteli ja takertui minuun kaikilla vaistoillaan kuin hukkuva.

Purkautuva suru oli hyökyaallon kaltainen orgasmi, jonka suolaiset kyyneleet maistuivat merelle, kun huulillani koskettelin hänen poskeaan. Sitten hän irtaantui ja katsoi silmiini ajatuksiani etsien ja ei ole olemassa kauniimpaa naista kuin suruaan kyynelehtivä nainen. Jokainen solu hänessä oli tuma täynnä tunnetta.

Naimme sitten suurta pihan tammea vasten ja hän antoi minun tulla, jossakin haukkui koira, ikkuna narahti saranoillaan ja maailmassa oli hyvä olla. Emme enää puhuneet, suutelimme pitkään ja kerroimme kaiken itsestämme hengittämällä toisiimme.

Irtauduimme ja hän sanoi heippa ja meni sitten siniseksi maalattuun aavetaloon taakseen kääntymättä.

Ajattelin, – Suruun naiminen on kuin heittäisi kuihtuneita kukkia arkulle.

Kuljin loppumatkan kotiani kohti pohtien seksielämääni tai sen puuttumista ja eikä se tuntunut tärkeältä. Painotukset elämässäni olivat muualla ja oikeastaan en pitänyt seksiin liittyvistä vaateista, oli ne sitten hetkellisiä aktiin liittyviä odotuksia tai jälkikäteistä ihmissuhde sälää.

Rakastelun jälkeinen onnentunteen syväilo sisältää aina pelkoa siitä, että jää syvemmän kaipauksen koukkuun. Uskottelin, että osasisin suhtautua irtoseksiin ulkopuolisesti ja tiedemiesmäisesti, mutta totuus on toinen. En halunnut rakastumista sotkemaan arkipäivääni, jossa etsin tasapainoa ja rauhaa työskentelyyni, vaikka kaipasin sitä enemmän kuin mitään lohduttamaan elämääni.

Kiemurteluni järkisyin ei auttanut nyt, eikä muulloinkaan, vaan halusin entistäkin enemmän. Rakkausvietti poltti kuin tiikeripalsami. Minua nauratti, elämäni oli kuin huonoa kaunokirjallisuutta ja pateettisia lauseita tehtaileva pöytälaatikkokirjailija olin minä itse.

Sanoin ääneen asiantilan vahvistukseksi ironisesti, ”Rakastuminen assosioidaan oikeutetusti sydämeen, koska se sykkii epätavallisen hurjasti ruokkiakseen aivojen tunnetilojen aiheuttamaa äkillistä happivajetta”, olin tukehtua hysteeriseen ilooni ilman hyppivää sydäntäkin.

Onneksi olin matkaa huomaamatta jo kotiovellani, laittaisin saunan päälle ja kylpisin välimatkaa tunteeseeni Hoitelisin itseni siististi sänkyyn ennen kuin nauru muuttuu itkuksi.

Olin tavannut kaksi naista jotka molemmat olivat saaneet haluamaan heidät osakseni elämääni. Naisia, joihin voisin rakastua syvästi ja kokonaan.

Olin varma, että he torjuivat, koska naisenvaistoillaan tunnistivat tositarkoituksen lemun ja heillä oli jo elämänsä paketti kasassa, johon ei sopinut nopeasti vanhenevan miehen elämänvaihekriisejä.

Taiteilijantalon varjossa tapahtunut oli lohdutusta. Olin kuitenkin nuuhkaissut naisen tuoksua ja voin unelmoida tulevat iltani uneen sieluani parannellen. Toivo taas pilkisti yksinäiseen tupaani.

Löysin avaimet kummakseni povitaskusta, olin iloinen ja narrannut orastavan masennuksen takaisin traumavankilaansa alitajunnan luolastossa. Manipuloin mielentilaani koska osasin.