4. Luku ( Muutto maalle)

m1

Vuokrattiin talo maalta kohtuullisen työmatkan päästä, jossa oli talli neljälle hevoselle. Asuimme alakertaa ja kartoimme vinttihuoneistoa, jonka kattoparruihin edellisen omistajan vaimo oli hirttäytynyt hulluuttaan. Talon kummitustarina joka kerrottiin kohta, kun uudet vieraat asettuivat taloksi. Se rapisi nurkissa ja roikkui unissa surkeana myttynä köyden heilahdellessa naristen hirressä. Ei sellaisesta pääse eroon paikkoja kuuraamalla tai huoneita tuulettamalla.

Ainoa joka uskalsi yöpyä yläkerran vierashuoneessa, oli kestovieras Seija. Hän oli Päivin tuttava. Juoppo taidemaalari, joka oli juonut kolme kuukautta yhteen menoon. Hakeutunut sitten Päivin luokse lepäämään, eikä koskenut enää pulloon. Istui samalla tuolilla, jonka kaikkeen kyllästynyt nainen oli potkaissut altaan ja maalasi seuraavan näyttelynsä valmiiksi.

Omistaja oli jättänyt hoidettavaksi kaksi hevosta ja kaksi koiraa, maksoimme työllä vuokramme. Toinen hevosista oli mustalaisen väkisin myymä hoppa, joka oli haluton ja sairaalloinen. Eläinlääkärillä paljastui, että sillä oli varsa sisässään. Tulokas ei kuitenkaan elänyt pitkään, koska vanhempi uroshevonen potkaisi mustasukkaisena sen kallon halki ja se piti lopettaa ennen kuin oli ehtinyt aloittaa taivaltaan hevosena. Kaivettiin sitten suuri kuoppa pellonlaitaan ja varovasti se nostettiin nosturin nokassa jalat jäykkinä routaan koverrettuun hautaan. Päivi laittoi kukkakimpun vatsalle ja sitten puskutraktori työnsi maata päälle. Maalla kuolema ja elämä on yhtä luonnollista, eleetöntä ja ilman itkua.

Seuraavana sunnuntaina kuoli toinen koiristakin, vanha takkuinen otus, joka jo joutikin mennä. Omistajan avioerosta lohduksi jäänyt kuin panttina katkerista muistoista. Se oli Päivin lemmikki ja heidän välinsä muistutti molemminpuolista ihmissuhdetta. Toinen koirista oli uusi ja räksytti pihassa pitkässä lieassa kaikkea, joka liikahti sen näköpiirissä. Se oli minun koirani.

Lämmitimme puulämmitteisen pihasaunan, vaikka tavallisesti käytimme sähkölämmitteistä sisäsaunaa. Surimme toisten elikoita. Päivi halusi ensin naida surunsa pois, vaati olla päälläni ja liikkua halunsa mukaan ylös, alas, silmät ummessa kulkea metsässä, kuten hän sanoi.

Päivi oli mieleltään kaunis nainen, jota rakastin koko sielullani.

Jäljelle jäänyt koira, vetreä ja häijy peto, kuunteli nyt pää kallellaan ovella touhuiluamme, se vihasi minua ja mustasukkaisena yritti näykätä milloin mistäkin, aina kun Päivin silmät vähänkään välttivät. Seijakin ilmeisesti kuunteli ja tömisteli yläkerrassa tahallisen kuuluvasti.

Laukesimme ja kirmasimme saman tien alastomina lumisen pihan poikki saunaan, jossa pesimme haalealla vedellä toisemme, kiihotuimme uudestaan ja yritimme rakastella lauteilla, mutta se oli liian hankalaa. Käpristelimme sitten löylyssä ja puhuimme kaikesta, kuolleesta varsasta, koirasta ja meistä. Meitä ei oikeastaan ollut, vaan pelkästään hän ja minä tappamassa yksinäisyyttä, hoitamassa surujamme. Talo kaukana kaikesta tähtisenä talviyönä.

Myöhemmin syömme saunan punaisina illallista, vaikka on jo yö. Uunissa haudutettua Provencen pataa ja Ruffinon Chiantia, Seija on maalijuovat poskissaan tullut mukaan ja muistuttaa villiä intiaania. Hän saa vain jääteetä, ettei repsahtaisi juomaan. Kertoi maalanneensa rakastelevan parin, kun kuunteli meitä.

Seijan kuvat olivat värikkäitä ja naivistisia, sellainen oli suosittua ja muutamalla taulukaupalla hän rahoitti puolenvuoden känniputken. Matkusti Italiaan ja nussi poikasia, niin kuin hän sanoi.
Katseli nyt minua kuin susi lammasta ja halusi nähdä minut alastomana. Päivi huitaisi Seijaa kämmenellään ja sanoi,

– Nyt lopetat narttu.

Koira ilmestyi vihaisista äänistä paikalle, arvasi tahallaan väärin ja yritti puraista minua. Häädettiin sitten eteiseen ja näin sen silmissä kostoa miettivän liekin.

Söimme ja nauroimme itsemme uuvuksiin emmekä enää naineet, vaikka Päivi oli kiimaisesti kiinni ja halusi rivosti niin kuin naiset joskus humalassa haluavat. Haukkui epäkiitolliseksi rentuksi, kun sanoin olevani liian kännissä ja rauhoittui vasta kun lupasin etten aamulla antaisi rauhaa.

Päivillä oli omat askareensa ja minulla omani ja ikävystymistä lievittääkseni selailin tietoverkkoa, johon juuri oli syntynyt WWW vertaispalvelu. Se oli jonkun Cernin fyysikko-älypään rakentamana viestintäviritys vapaaseen mannertenväliseen yhteydenpitoon, jotta kuka hyvänsä sai käyttää parhaaksi katsomallaan tavalla. Osaaminen ja idealismi ovat tavallisesti huono yhdistelmä, mutta tässä tapauksessa se toimii.

WWW on kuin nopeasti kasvava suurkaupunki joka sulattaa kaikki yhdeksi suureksi kaaokseksi ja johon vain yksinkertaiset säännöt ja laiterajoitukset luovat minimijärjestyksen. Sananvapaus on suuri asia, mutta kaikkien sananvapaudenkäyttäjien samanaikainen meluaminen on kakofoniaa.

Anna palaa, on verkon kutsuva huuto anno 1993. BBS on kuollut, eläköön World Wide Web. Mosaic ja päivän mietelause. Hanki itsellesi verkkoyhteys, nimimerkki ja hyppää sekaan. Ole vapaa ja oma itsesi, kaikkea sitä jota et uskalla todellisessa elämässäsi olla. Vaihda sukupuolesi, ammattisi, rakkautesi ja löydä foorumit jossa sinut hyväksytään olemaan erimieltä kaikesta. Netti on vapaa, avaa sielusi, lähetä kuvasi tai jonkun toisen kuva, kieriskele kielletyssä ja koe luonnonluoma pahuutesi jotka kasvatus ja sosiaalinen paine on piilottanut nahkatakkisi alle.

Alalla toimivana on pakko seurata kaikkea, jota tietoalalla tapahtuu ja vaikka en kallistanut korviani mokomalle, niin internetin hyöty on haittaa suurempi. Ainakin jos asui maalla.

Internettiin syntyi sosiaalisenevoluution prosessina nopeasti monenlaisia keskusteluryhmiä, jotka erilaisilla etiketeillä valitsivat jäsenensä.
Hakeuduin kulttuurisnobistiseen keskusteluryhmään, koska pidin itseäni älykkönä. Liityin myös kaiken kansan kirjoittaja foorumiin päinvastaisesta syystä. Se oli minusta luonnollista sielun dualismia, jossa huono ja hyvä taistelivat sivupersoonani älyn ja vietin vieminä. Kuvittelin, että sielustani riitelevä kaksijakoisuus purettuna oikeissa yhteyksissään loi mieleeni henkistä tasapainoa. Jin ja jang kuvion kieppui kuitenkin myllertävässä mielessä yhtä hurjasti molemmissa ryhmissä, koska niissä ei ollut mitään eroa. Ihmiset olivat yhtä häijyjä ja kateellisia verkon kaikissa kansankerroksissa. Roolit menevät helposti sekaisin ja on oltava pärjätäkseen häijy kirjallisuuskeskusteluissa ja mukava häiriköiden seurassa.

Protestina päivälehden yleisönosaston harjoittamalle rajoituspolitiikalle perustettu Open-Sanoma foorumi oli suosikkini.
Open-Sanomissa oli harmaapartaisia tekstintuottajia ainaisissa laiteongelmissa ja kiihkeinä yrittämään kaikenlaista ensimmäisinä todistuksena säilyneestä nuoruudesta ja mielen notkeudesta avata uusia asioita. Post-postmoderniin maailmaan uskovien runoilijoiden ja kirjailijoiden keskuudessa surfattiin kulttuurimekastuksen nostattaman korkeimmalla harjalla. Oltiin parjatussa uusmedian vallankumouksessa, jossa povattiin tulevaisuutta vähillä tiedoilla.
Minut hyväksyttiin, koska pystyin auttamaan ummikkoja kryptisentekniikan ongelmallisien käyttöjärjestelmien todellisuudessa ohjekirjoista löytymättömillä kikoilla.

Tein keskusteluihin malliksi myös suomen ensimmäisen julkisen E-kirjan, joka sai yllättävästi huomiota, vaikka E-kirja oli ei-kirja, eikä sen tulevaisuuteen uskottu.

Kriitikkojen uutukaisilla verkkosivuilla henkilökohtaisesti lirkutteluistani hurahtanut naiskriitikko kirjoitti,

” Elähdyttävintä suomalaista tekstiä aikoihin yllätyksenä on sen ehdoton tajuntaan meno. Yleistäen kirja kuljettaa rakastelukuvauksesta toiseen. Useimmat naisista olivat taiteiden tai kirjallisuuden parissa toimivia älyköitä, jotka halusivat säilyttää toiminnallisen vapautensa, mutta joilla ei ollut mitään yhden yön eroottista seikkailua vastaan. Eletään vapaassa yhteisössä, jossa kukin pettää itseään halunsa ja mahdollisuuksiensa mukaan. Kunnes kirja lopussa flanellipaitaisen kyljessä kerrotaan tapahtumien sisällä kulkenut kipeä tarina yllättävine loppuineen”.

Minulle, koko projekti oli hauska vitsi ja kirjoitin sen pelkästään, koska E-kirja tarvitsi sisältöä. Pelkkä teknillinen kokeilu miten E-kirja toteutettiin käytännössä, tehty keskustelun konkretisoimiseksi. Häpesin sitä silloin ja häpeän sitä yhä. Uranuurtajan rooli kirjallisuudensaralla tuli vahingossa.

Lukeminen PC:llä huonoilla putkinäytöillä oli kokemus, mutta ei hyvä lukukokemus.

Tutustuin sekalaiseen joukkoon kirjailijoita, kriitikoita, toimittajia ja filosofeja. Rupinen, sanavalmis joukkio joka oli erimieltä lähes kaikesta tai samaa mieltä jokainen erilaisesti.
Haukuttiin toisiaan henkilökohtaisilla asioilla, eikä mikään ollut pyhää. Nimimerkkien suojissa aikuiset ihmiset vajosivat lastentarhatasolle. Oltiin tahallaan loukkaavia ja argumentit hyväksyttiin pärstäkertoimen, iän, kuuluisuuden ja keskinäistenvälien mukaan. Selvisi pian, että rasismi on luonnonluoma ominaisuus, joka oli istutettu jokaiseen elävään olentoon evoluution alussa. Lajientaistelu on ihmisessä myös sisäinen rutto. Eniten kiusatut alkoivat vaatia nettietikettiä ja virkavallan suojelua henkilölleen. Minuakin uhattiin poliisilla, kun arvostelin vertaiskirjoittajan tekstin.

Tietotekniikkaa osaamattomilla lainsäätäjillä tai lainvalvojilla ei ollut edes käsitystä mistä oli kyse ja vielä vähemmin keinoja sen ongelmien ratkomiseen. Virtuaalimaailma on villilänsi, jossa jokainen on omillaan. Ammuttiin lonkalta ja osuttiin harvoin.

Verkossa profilointi vaati näkyvyyttä ja keksittiin kaikenlaista. Tunnustettu vanha runoilija väitti keskustelussa erottuakseen aivan tosissaan Venetsian nimen olevan lähtöisin Savosta ja tarkoittavan veneensijaa. Olin tukehtua kahvitilkkaani.

Kaiken kansan virtuaalikaupungissa haettiin uskottavuutta rivosta kielestä ja toistensa kiusaamisesta laumassa. Puolustuskyvyttömät hakattiin sakilla sanoilla turpeeseen, joskus kirjaimellisesti. Minkäänlaista sananvalvontaa ei ollut. Joku teki paljastavien häpäisyjen takia itsemurhankin.

Onneksi vuoden alussa rikospoliisi sai IT-ryhmän ja IP-osoitteiden jäljittäminen vaikeissa selkkausasioissa alkoi keväällä jo kantaa hedelmää. Lehdet kirjoittivat korvauksiin johtaneista tapauksista. Verkkovarovaisuus ja netti-etiketti ja ensimmäiset tietokonevirukset levisivät verkkoon.

Väki tajusi, että laki oli olemassa ja pysytteli kunnialoukkausrajan paremmalla puolella. Porukka paisui ja laitteet paranivat ja pahimmat häiriköt oli saatu kuosiin, mutta valehtelu oli sallittua, jos se ei aiheuttanut harmia muille. Päteminen olemattomilla kokemuksilla ja elämänhistorioilla on tragikoomista, mutta jokainen sai olla sitä mitä halusi olla. Palvelut ja niiden kauppaaminen olivat vielä vähissä, mutta asiantuntijoiden neuvontapalstoja oli heti alussa ja jaettuja tietokantoja salasanoilla oli tarjolla maksua vastaan. Sitä vartenhan verkko oli alun perin suunniteltu, mutta kuka sellaisista kun on tarjolla muutakin.

Ihailin mukaan eksynyttä kypsempää naista, joka viileästi veti jonkunlaista opettajan roolia, onnistuen luontaisella arvovallallaan ja kaikkia samalla tavalla kunnioittavalla kohtelullaan. Hallitsi retorisella ironialla häiriköt hiljaisiksi, jotka tuskin käsittivät mikä osui, mutta kipeää teki.

Naisen rento ja sivistynyt tapan kirjoittaa vetosi vaistoihini. Ymmärryksenvalo levisi hänestä joka suuntaan kuin veteen heitetyn kiven tekemät renkaat. Tunnistin itsessäni verkkorakastumisen esivaiheen ja aloin varoa.

Tunteet olivat netissä monella oikeasti pinnalla, eikä niitä vielä osattu hallita avoimessa mediassa. Puhuttiin sumeilematta asioista, joita ei edes kerrottu psykiatreille tai papeille.
Haavoittuvuus oli sen mukaan ja ihmisiä hajosi julkisesti kuin heidän peiliinsä olisi heitetty kivi ja siitä ammennettu identiteetti särkyi sirpaleiksi.

Kamalaa jälkeä, mutta uusisukupolvi kovettuu nopeasti ja oppii ironisen sanataiteen aakkoset ja nälvii toisiaan nautinnolla.
Kuvittelin naiselle punaruskeat pitkät hiukset, vihertävät silmät ja pienen päättäväisen suun.

Kiinnostukseni vain yltyi ja kirjoitin postituslistalle lyhyen henkilökohtaisen viestin. Olin jo tutustunut virtuaalielämän psykologisiin lainalaisuuksiin ja osasin varovasti luovia lähelle.
Yritykseni jäi kuitenkin roikkumaan tyhjänpäälle ja hän ilmoitti olevansa naimissa ilman muuta nettiagendaa kuin olla oma itsensä.

Markat valuivat turhaan tuhlattuina bitteinä puhelinlaitoksen kassaan ja yritin rimpuilla eroon nettiriippuvaisuudesta, mutta aina jäi jotakin vastattavaa jollekin. Aloin puolustaa kantoja, jotka eivät olleet edes omia ja asioista tuli helposti typeryyksiin houkuttelevia arvovaltakysymyksiä. Sordiino ja sivistys unohtuivat spontaaneissa mielenilmaisuissa, jossa nyrkit puhuivat.

Päivi huomasi maanisuuteni ja tuli useammin huoneeseeni seuraamaan puuhiani. Pyysi mukaansa luontoon, ulkoiluttamaan koiraa tai siivoamaan tallia tai mitä hyvänsä saadakseen minut pois päätteeltä. Kysyi ironisesti,

– Oletko vapaalla hommista tänään?

Sitten hellästi,

– Kulta, et voi jatkaa noin, olet menettämässä sielusi pirulle ja rakastelet valoa laatikossa. Eikä se ole hyvästä.

Puraisi korvasta. Oli pakko irtautua ja hän ulkoilutti minua nyt joka päivä kuin koiraansa. Molempia yhtä aikaa.

Unettomina öinä karkasin kuitenkin pääteelle, yritin käydä keskustelua tunnustetun naiskirjailijan kanssa. Hän oli jokaisen ajattelevan ison pojan henkinen rakkaus. Mielenkiintoinen sekoitus tietotekniikan ihailua, psykologiaa, filosofiaa, kuvataidetta ja proosaa.

Ihailin hänen kykyään nähdä ihmisten käyttäytymisten kautta kokonaisuuksia. Hänen kirjoituksissaan kokemukset eivät menetä psykologisia seurauksia. Syntyy mielikuva syvemmästä ymmärtämisestä.

Minun rakas Päivini ymmärsi toisin, näki hetken kokonaan aina sinne jonne horisontti katosi, mutta ei jäänyt analysoimaan näkemäänsä, maailma oli visuaalinen ja itsestään selvä sellaisenaan.

En tiedä miksi edes vertasin heitä keskenään. Olisi pitänyt lopettaa siihen, mutta en pystynyt.

Huolimatta ylivoimaisesta sivistyksestään, joka oli kuin kaulaan asti napitettu takki hänen yllään, ei kirjailija ollut menettänyt rehellisyyttään.
Silti hän ei uskalla kokea omaa seksuaalisuuttaan ja piti villahousuja silkkihameen alla, vaikka hän joskus hämäykseksi heittääkin jonkun muodikkaan kantaaottavan lauseen ihmisen alapään asioista. Vahingossakaan hän ei koskaan paljasta omia halujensa herättämiä mielitekoja tai tunnustele himojensa vulgaareja sävyjä tilanteissa joissa niitä odottaisi luonnollisuuden nimissä olevan.

Moraalini oli hänen suhteensa synonyymi uteliaisuudelle ja yritin murtautua hänen muurinsa läpi ja luulin jo onnistuneenikin.

Lähestyin kirjallisuudesta kiinnostuneena ihailijana, lukijana, mutta yritin liikaa. Roolini rakoili kuin auringossa halkeillut huono maali, mutta en antanut periksi.
Hän vastasi aina kohteliaasti ja osoitti kiinnostustaan juuri sen verran, että huomaisin hänen ymmärtäneen todelliset motiivini. Hän halusi olla mukana leikissä kuin itseään tutkiskellen peilin edessä rintojaan sivellen. Nainen kurkisti filosofin takaa, mutta kieltäytyi astumasta esiin. Tiesin etteivät sormeni pääsisi koskaan amerikkalaisen pesäpallotermistön mukaan nimettyihin paikkoihin.

Olisi luullut hänen kyllästyneen emootioiksi liuenneen järkeni vuodatuksiin, tai loukkautuneen tahdittomuuksiini, mutta hän nautti niistä. Kuten kärpäsen kiusaaja hän piti minua juomalasin sisässä tarkastellen paniikkiani, ennen kuin nyppi julmasti siipeni ja jätti sitten kellumaan avuttomana selälleen ikkunalaudalle siipiensurina vaienneena.

Hän vastasi ironisesti kiittäen ystävällisistä sanoista, kun oli kirjeellä kritisoinut häntä tuttavallisen leikkisästi. Ymmärsin, että juttu oli loppu, siveyttä suojeleva muuri paikattu ja sitä pitkin kiipeilevät köynnösrönsyt leikattu pois.

Olin nolo ja masentunut pitkään, vaihdoin foorumia ja nimimerkin suoma anonymiteetti teki minusta yhä häijymmän ja häpesin kohta kaikkia sanomisiani. Lopetin surffailun kokonaan.

Päivi huomasi muutoksen koska en enää hiipinyt yhteiseen sänkyymme aamuyöstä, vaan olin nuuhkimassa hänen tuoksujaan heti maaten menonsa jälkeen, kaikilla sen seurauksilla. Rakkauselämämme kukoisti kuin pihan villi ruusupensas, nypimme kukkien terälehtiä, yhden kukan kerallaan ja vastauksena oli joka kerta ”Rakastaa”.

Vuotta myöhemmin lämmitimme ulkosaunan uudelleen, Päivi kertoi olevansa raskaana. Lähdin virittelemään tulta kiukaan alle, asettelin puut huolellisesti ristikolle ja aloin narrata tuohensuikaleilla liekkejä esiin. Aluksi ne lepattivat matalapaineessa puunpintaa pitkin kuin nöyristelevät koirat, ja vasta monen yrityksen jälkeen ne heräsivät räiskähtäen eloon ja kiipesivät kohisten nokista piipunkaulaa ylöspäin.

Saunanlämmitys on aina ollut pyhärituaali joka vie syvälle maahisten ajatuksiin ja jään istumaan pitkiksi ajoiksi lämpenevään saunaan onneani tutkiskellen. Hyräilin silmät kiinni sieluni perimää, lapsensaajan joikaa. Aina tärkeiden asioiden alla lämmitän saunan miettiäkseni asiat oikeaan järjestykseen.

Ensimmäisen lapsen syntymä herättää automaattisesti yksityiskohtaisia muistoja omasta lapsuudesta, vanhemmiksi valmistautumisen kipeäprosessi. Mikään vähäpätöisinkään tapahtuma ei ollut merkityksetön ja joku välittäjäaineiden yhdistelmä sai nuuhkimaan esille vain ne muistot, jotka kuuluivat kasvatuksellisiin kokemuksiin. Valmistautumien tehtäväänsä vanhempana on intensiivinen aikamatka sisäiseen maailmankaikkeuteensa, jossa analysoi traumansa atomeiksi. Ymmärsi ehkä omat vanhempansa paremmin ja monet kiellot, käskyt ja pakottaminen saivat järkevämmän selityksen. Korjasi lapsen käsitystä, joka oli jäänyt kytemään käsittelemättöminä aikuisen ihmisen mielenpohjalle.

Ajattelin parhaiten kierrellessäni autollani ympäriinsä, ajoin pitkiä taipaleita kerrallaan, suljin autoradion ja kuuntelin itseäni. Pysähdyin hetkeksi haukkaamaan palasta ja ajattelin, että kuljin aina vaan eteenpäin, kuten elämä. Muuta suuntaa ei ollut, vaikka kääntyisinkin.

Kulkeminen ei ole minulle oppimista vaan hetken kokemista, tuntea tuuli tukassaan – ei muuta. Päämäärää ei ole ja aivoni on pelkkä isoreikäinen sihti, jonka lävitse maisema valuu jälkiä jättämättä. Mieli näkee vain sen, joka koskettaa minuutta, nälkä näkee ruoan, halu naisen, musta uni tulee usein salaa kesken luetun lauseen.

Havahdun kun vastaan tuleva rekka huudattaa sireeneitään kuin sumuun hukkunut laiva ja suhahtaa ohitse, vaaputtaa ilmavirrallaan autoani. Kohautan hartioita, enkä osaa enää säikähtää. Maailmani on valmiiksi kasattu palapeli ja olen oikeastaan aika onnellinen mies. Päivin lähellä on aina kaikkea kaksin kappalein ja jonkun vuoro on kuolla.