5. Luku (Äiti)

a1

Sain kirjeen joku aika sitten siskoltani. Äitini oli äkisti menettänyt muistinsa ja sijoitettu hoitolaitokseen. Kävin katsomassa häntä kuukausien pakoilun jälkeen, koska en halunnut olla suvun puheenaiheena lopunelämääni ja se mustalammas johon luotiin määrätyn laisia katseita häissä ja hautajaisissa. Olin jo muutenkin kummajainen sen kollektiivisessa tietoisuudessa ja karttelin kaikkia sukujuhlia parhaani mukaan.

Hän oli niin turvaton ja yksin, niin hauras, ympärillään koruton huone kuin steriili hautakammio. Kaikki ne joita hän on rakastunut, ovat poissa ja vain me, joita hän on vihannut ovat jäljellä.

Minun oli helppo antaa anteeksi ne sadat kumilla päällystetyn sähköjohdon sivallukset; aina vielä yksi isku lisää, koska hän ei osannut lopettaa. Koin pimeän vaatekomeron, jossa tunnit olivat vuosia. Opin tuntemaan sen jokaisen kenkäparin ja vaatekappaleen koskettelemalla niitä saadakseni turvallista sisältöä pimeään.

Kalosseja saattoi pureskella kuin pienten lasten pururengasta, kun tuli kusihätä eikä päässyt tarpeilleen. Jos tein housuihini, tiesi se nahkaremmiä solkipuolella. Lyödään kipeimmällä tavalla, ja sanotaan, ettet saa itkeä, se on omaksi parhaaksesi. Oppii sitä vähemmälläkin vihaamaan.

Vaatteista rakkain oli isältä jäänyt karheakankainen tupakkatakki, jossa oli kultaoranssit punokset taskuissa ja joka haisi kaikelle sille hyvälle, jonka käsitin menettäneeni. Siellä oli kaikenlaista muutakin, äitini rintaliivejä joissa pehmeät vuoratut kupit ja vaikka osasin jo runkata, en uskaltanut, koska se alitajuisesti oli äiti poika suhteisiin kuuluvien luonnonlakien suojaama ja rikkomus, jota ei saisi koskaan anteeksi.

Isäni kuoleman jälkeen tulivat myös miehet, jotka nussivat äitiäni ohuen alkovinverhon takana.

En voi unohtaa miten makasin hiljaa sohvalla ja yritin pidättää hengitystäni, etten paljastaisi olevani hereillä. Samalla yritin olla kuulematta rakastelun pieniä voihkaisuja, huohotusta ja kummallista lätisevää ääntä, jota en vielä silloin pystynyt yhdistämään mihinkään konkreettiseen mielikuvaan. En voinut paeta minnekään ja olin pakahtua ahdistukseen. Muistan vieläkin, miten huone haisi naimisen jälkeen epämääräiselle imelälle ja väkevälle miehen hielle.

Jostakin syystä vihasin kuitenkin enemmän itseäni kuin äitiäni. Häpesin loputtomasti kaikkea: isättömyyttäni, köyhyyttämme, kaikkea; ei ollut asiaa ympärilläni, jota en olisi hävennyt. Ylpeyteni oli kaiken kieltämistä ja olin aina joku toinen. Vieläkin. Mutta nyt, halusta ja hormonien pakosta halusin olla enemmän kuin itseään ruikuttava pelkuri, taistella maailman vaaroja vastaan henkeni kaupalla ja olla taisteluhuuto.

Joskus muistaminen on unohtamista, jossa siivotaan paikat ja tehdään tilaa uudelle. Jos elämällä oli joku suurempi tarkoitus, se oli tässä ja nyt, jatkuvasti mukana kuin kannettava jumalansormi joka osoitti kohdan kvanttiuniversumissa, josta tuli totta, kun se huomioitiin – tämä hetki, joka näki menneet uudessa valossa ja ymmärsi ne paremmin.

Nyt äitini makaa ruumiin näköisenä ilman muistoja eikä tiedä kuka olen. Hymyilee kun silitän kättä, joka löi minua ollessani lapsi. Ilmeettömiä ihmisiä laahustaa käytävillä aamulla nielaistujen beetasalpaajain hidastamin askelin, zombeja joilla ei ole rajan yli vietävänä muuta kuin sairauksien paljaaksi raapima luonteensa, liha on jo melkein vapaa hengestä, irralliset muistikuvat ilman yhteyksiä järkeen. Vaistojensa varjoissa hetkissä kyyristellen he eivät tiedä enää edes armahtavan kuoleman mahdollisuudesta ja on pakko päivästä toiseen kokea ruumiinsa tarpeiden nipistykset, tautien kivut, verenpaineen kohina, nähdä unta lapsuudestaan avoimin silmin.

Ohi kiirehtävä nuori hoitaja hymyilee silmillä ja pysähtyy pyyhkäisemään sylkipisarat äidin suupielistä. Kumartuessaan kauluksenaukosta näkyvät valkeat paljaat rinnat, tiukassa puserossa piirtyvät nännit kovina nipukoina kuin baskerinnavat. Ohut persikantuoksu sekoittuneena imettäjän rintamaidon makeaan lemahdukseen häilähtää sieraimissa ja tahattomasti vedän kuuluvasti ilmaa keuhkoihin. Haluksi hajoavissa paksuissa ajatuksissani ei ole oikeastaan mitään sopimatonta, elämänhenkäys kuolemanlaaksossa. Olen peili, josta hoitajatar vaistomaisesti etsii itseluottamusta naisena ja palkitsee kalliisti valkaistulla hymyllään huomatessaan hämmennykseni.

Jatkan istumistani ja yritän keskittyä olemaan hyvä poika, muistaa tai olla muistamatta, kuunnella geenejä. Itkettää, jos yritän sanoa jotakin ja olen mieluummin hiljaa. Vanhukset haisevat kirpeälle kuselle, virttyneille pumpulivaateille ja vanhoille luille, odotan kiihkeästi ruokailua päästäkseni karkuun todellisuudesta.

Äskeinen hoitaja työntää kumipyöräistävaunua, jossa jokaisen ruokakulhon vieressä on lääkeannostuskuppi täynnä erivärisiä pillereitä, kannella suojattu lastenmuki, jossa on lyhyt nokka ja kahvat molemmilla puolilla.

–  Saa jäädä syöttämään, sanoo enkeli reippaasti,

–  Olisi avuksi, ja nostaa samalla sairaalasängyn istuma-asentoon.

Äidin puoliksi hampaaton suu on jo odottavasti auki kuin vastasyntyneellä linnunpojalla, musta luolanaukko vinoina töröttävien kulmahampainen välissä valmiina imaisemaan paksun puuron kitaansa. E=mc2.

On tilanne, jossa ”valitettavasti on mentävä” ei kelpaa. Kerran kesässä käyvällä ei ole sellaista optiota ja kuuliaisesti sovitan lusikan voimattomasti nieleskelevään suuhun. En tietysti osaa ja äiti on tukehtumassa. Hoitajatar ehtii apuun ja näyttää miten, työntää pehmeän rintansa poskeani vasten ja unohdan seurata opetusta. Yritän yskäistä, etten tukehtuisi ja nipistän reidestäni kuten parturissa kampaajaoppilaan tahallaan kyhnyttäessä kylkeäni nuorella ruumiillaan.

–   Enhän minä kykene, yritän huokaista mahdollisimman miehisen avuttomasti ja luistelen tuolini kanssa inkvisiittoristani eroon.

Tottuneesti nainen lappaa seoksen äitini suuhun ja välillä odottaa, löysien huulien mutustellessa ylös alas kuin hullunkurisia ilmeitä haeskellen. Olen oikeasti hukassa elämän ja kuoleman välissä enkä pysty muuhun kuin avuttomaan irvistykseen.

– Vaimolla on synttärit tänään ja olen vain tiellä, yritän huomenna tulla uudestaan, sanon ja nousen seisomaan.

Ammoniakin haju on pistävä. Hoitaja hymyilee tietävän näköisenä pää kallellaan kuin kiusoittelisi ja sanoo vain

– Niin, huomiseen sitten.

Pois ajellessani ajattelen, unohtamiseen kuluu taas vuosi. Itku kuristaa kurkkua ja vannon tappavani itseni tavalla tai toisella ennen kuin on oma vuoroni hakea saattohoitoon. Morfiinia, ehkä.

Viikon päästä äiti oli kuollut ja se tuntui hyvältä.

Hautajaiset järjestettiin äidin toiveiden mukaan, ja kaikki hoidoista jäljelle jääneet varat käytettäisiin kestitykseen, piti olla karjalainen suuri pitopöytä kaikkine lisukkeineen ja koko suku oli kutsuttava karsimatta. Äidin mieli kirja oli Karen Blixen ”Babetten pidot”, josta oli ilmeisesti lainannut suuren eleensä.

Sisko vuokrasi seurakunnan ison koulutuskeskuksen veden rannalta, jossa oli majoitus lapsille ja lapsenlapsille perheineen.  Kolmekertaa naimisissa olleena kertyi sekalainen joukko ehtaa, puoliehtaa ja toisiltaan perittyä jälkikasvua samoihin tiloihin. Viinat omasta takaa sopan liemenä.

Saunottiin ja muisteltiin. Aluksi sovussa, kunnes jokainen alkoi vähitellen avautua kokemuksistaan ja tunteistaan kiemuraisissa perhesuhteissa. Ensin saunanlauteilla kuin puolivahingossa joku poikkinainen sana, joka teki ensimmäisen särön ja lopuksi aamunpikkutunteina ei ollut muuta kuin sirpaleisia sieluja, suurennettu äitini kuva sururaameissa seinällä seuraamassa riitelyä.

Seuraavana aamuna sisko piti kirkossa puheen, jossa kertoi pelkästään omasta vaikeasta lapsuudestaan ja katkeruudestaan äitiä kohtaan. Unohti kokonaan pitkään valmistelleensa puheen vainajan kauniista elämästä.

Piinallista ja onneksi kukaan muista äidin synnyttämistä lapsista ei päässyt enää puhumaan.

Karjalainenpitopöytä notkui, karjalanpaistia, piirakoita perunalla, riisillä, porkanalla. Jälkiuunissa haudutettua peruna- ja lanttulaatikkoa, riisi- ja marjapuuroa, särvintä jos minkälaista, juomana kotitekoista makeaa kotikaljaa.

Viinakset oli joko juotu tai kätketty ja bileet pidettäisiin asiaankuuluvalla sordiinolla. Mukana oli nyt serkut ja serkunserkut, koko sukupuu joka äidistä versoi. Oksat ristissä keskenään, juuretkin solmussa mullanalla. Suku oli aina ollut häilyvä ja uutta hakeva.

Kolmannen miehen omat lapset olivat naineet toisen miehen kanssa syntyneen lapsen ja toisen miehen omalapsi oli naimisissa ensimmäisen miehen kanssa saadun lapsen kanssa.

En tiedä miksi kuka ketäkin kutsui ja pysyisin loitolla näistä kiemuroista tulevaisuudessa, kun ainoa yhdistävä tekijä oli nyt haudassa. Omat siskotkin häätäisin kuuloke ja joulukortti etäisyydelle. Pahaa mieltä sai ammennettua itseensä muualtakin.

Kotiin ajellessamme hautajaisten jälkeisenä päivänä sanoin Päiville,

– Kumma, en muista mitä ruumiille tapahtui, kannettiinko arkku hautaan vai ei.

Päivi sanoi,

– Se saattaa olla ensimmäinen merkki muistisairaudesta tai vaikeasta traumasta.

–Tai edellisen yön juopottelusta, totesin takaisin.

Jatkoin hetken vaiteliaisuuden jälkeen,

– Pääasia, että se saatiin hautaan.

Keskustelu tyrehtyi siihen.