7. Luku (Synnytys)

sy1

Marraskuun kolmantena yöllä alkaa Päivi liikahdella levottomasti ja kireistä suupielistä tiedän polttojen alkaneen. Menen unisen rauhallisesti kylpyhuoneeseen ja lasken haaleaa vettä ammeeseen, kunnes se on aivan piripinnassa.

Tulessani takaisin makuuhuoneeseen Päivi seisoo sameanvärisessä lapsivesilammikossa alastomana, jalat koukussa ja selkäkumarassa aivan kuin olisi nousemassa vessanpytyltä. Ohut verinoro valuu reisiä pitkin ja tilanne on täynnä epämääräistä hurjuutta; intensiivistä kauneutta. Autan hänet hellävaraisesti ammeeseen, joka valuu ylitse. Olin kai unohtanut Arkhimedeekseni.
Emalisista reunoista kiinni pitäen hän pinnistää ensin muutaman kerran kokeillen ja sitten lujasti. Primaalihuudon kaltainen, jostakin syvältä maanuumenista lähtevä ääni kirkuu hänen kurkussaan, ääni joka täyttää koko kuuluvuusalueen jokaisen taajuuden. Päivi on kuin kokonainen orkesteri, matalasta korinasta kimeään kirkumiseen, eikä muuta tarvita. Lapsemme syntyy miltei heti ja leijuu painottomana vedessä napanuoran päässä emoalukseen kiinnitettynä astronauttina. Silmät ummessa ja peukalo suussaan se uiskentelee yhä syvemmälle tietoisuuttani.
Keittämällä desinfioidulla lihaveitsellä leikkaan napanuoran veden alla juhlallisesti aivan kuin avaisin uuden sillan.

– Ota jo, sanoo Päivi työntäen märän, pitkäkalloisen, vedellä jatketun viinin värisen lapsen syliini ja se yrittää tarrautua nahkaani kuin marakatti.

Vettä viileämpi ilma saa olennon heräämään ja parin henkäisyn jälkeen poikamme parkaisee ensimmäisen äänensä. Suloisin ääni jonka ihminen voi kokea.

Päivi pinnistää vielä istukan ulos sisästään ja nousee sitten kädestäni kiinni pitäen ylös ammeesta ja lyllertää haarat levällään suihkuun. Katselen lapsi sylissäni, miten hän hitain väsynein liikkein pesee itsensä puhtaaksi. Vesihuuru muodostaa sateenkaaren värisen himmeän auran hänen ympärilleen; juuri synnyttäneen naisen pyhimyskehä.

Huuhtelen lapsen pesualtaassa, kiedon sen sitten paksuun froteepyyhkeeseen ja ojennan hänet itkunsekaisesti nauravalle Päiville. Sitten soitan tutulle lääkärille ja pyydän tulemaan tarkistamaan tilanteen, sitomaan napanuoran tai mitä nyt tällaisissa tilanteissa tuli tehdä. Todellinen elämä ei ole harrastamista.

Päivin rinnoilla lapsi etsii vaistojensa käskystä pikkuruisilla käsillään haroen nisää. Itsepäisen päättäväisestä ilmeestä huolimatta ei sokeista silmistä ole vielä apua, ja tuoksut jotka ovat olemassa vain tätä tarkoitusta varten ohjaavat perille. Rintanipukka löytyy ja lapsi alkaa kiihkeästi imeä ensimmäistä ateriaansa.

Lääkärin tullessa lepertelemme jo onnestamme sängyssä nostellen vuorotellen lasta ilmaan kuin palkintokannua.

Uusi elämä, uusi kertomus. Rakentamamme näyttämö on saanut uuden päähenkilön. Olinkin jo hukkua itseeni. Lapsensa syntymän hetkellä summaamme siihen asti eletyt hetket kuin kuolemaa lähestyessämme ja tiedostamme tarkasti miltä varjella lastaan. Päivi lukee ajatukseni ja silittää poskeani ja sanoo,

– On vain, sitten tästä eteenpäin.

Nyt kauan sitten annetun lupauksen lunastus keikkuu kantoliiveissä koliikista kiljuen olkapäälläni, eikä ilma suostu pois sen kuplivasta mahasta. Milloinkahan olen viimeksi nukkunut koko yön tai nainut kunnolla.

Maidolle haisevia tissejään puristeleva nainen vieressäni antaa vain, jos lapsi nukkuu ja se on tehtävä ikään kuin salaa supisten. Onneksi naiseni ei ole sitä tyyppiä, joka nalkuttaa romantiikkaa ja muunlaisia huomionosoituksia vaan tyytyy minuun sellaisenaan, ottaa sen minkä saa ja antaa minkä jaksaa.
Olen isyyslomalla ja kahlaan vetelässä paskassa, mutta maailma on jälleen täynnä merkityksiä ja tulevaisuutta, henkivakuutuksia ja suuria suunnitelmia kaukana verisestä maailmanpolitiikasta ja Afrikan nälänhädästä. Maailman napa on makuuhuoneessani ja parkuu koko ajan.

Lapsi parkaisee uneni lävitse ja kuulen sen sydäntä raastavan hälytyssireenin, vaikka ääni ei ole nurkissa rapisevaa hiirtä voimakkaampi, enkä tavallisesti herää edes tykinlaukaukseen. On ääniä jonka teho ei ole desibeleissä. Joinakin öinä olen huolissani, kun en kuule mitään ja korva tarkkana yritän kuunnella lapsen hengitystä ja töytäisen varovasti etusormella saadakseni elonmerkin. Näin elämme tarkoituksen häränsilmässä valmiina uhraamaan elämämme, eikä muuta ole, ei ainakaan vielä.
Parin vuoden palelemisen jälkeen muutimme maalta takaisin Helsinkiin. Poika oli jo tolpillaan ja vaikka olosuhteet maalla suosivat joissakin asioissa sekä Päiviä että pienokaista, ei minulla sujunut mikään.

Olin kaiken vapaa aikani pehtori ja paskanhajuisen tallin siivooja, hevosten hoitaja, lumenluoja, remonttimies eikä aikaa jäänyt leikkien lisäksi omiin puuhiini lainkaan. Sitä paitsi elämä oli hankalaa maailmanselän takana Päivillekin, värit loppuivat tämän tästä, harvat vieraat jäivät viikkokausiksi syömään kapeaa leipäämme ja virittelivät kaikenlaisia hulluja aktiviteetteja luomiskykyjensä ympärille.

Istuivat kesäisin päivät pitkät kartanolla alasti ja maalasivat talonseinäkokoisia kankaita ja komentelivat pitämään kakarat ja elukat loitolla nerouden tieltään.
Joku kirkui ja karjui aamuisin ulos traumojaan ja piha kaikui kuin aamuisin Marokossa Ramadan aikaan. Se joka oli muotia Ranskassa satavuotta sitten, oli muotia Suomessa nyt ja saman mieliset taiteilijat hakeutuivat provinssiin taideleirille eli meille. Persaukisia hippejä joille minä olin typerä nalkuttaja, vedenkantaja, palvelija, autokuski, lapsenvahti ja Päivin suuri erehdys.

Kakaroita kirmaili kymmenpäisenä joukkona, joka lisääntyisi tulevina vuosina tuntuvasti, jos arvasi alituisesta julkisesta paneskelusta pihanurmikolla.
Uuden kesän korvalla sanoin seis, sanoin irti vuokrasopimuksen, soitin asunnonvälittäjälle ja aloin heti pakata. Päivi seurasi sivusta sanattomana ja imetti lastaan, joka alkoi olla liian vanha ja liian nuori imeskelemään naisen rintoja. Siten hän tuli luokseni ja suuteli poskelle ja sanoi:

– Olet kulta niin ihana.

Hän soitti heti galleristilleen ja sanoi haluavansa mahdollisimman pian pitää myyntinäyttelyn. Saisimme kunnon asunnon käsirahat.

– Sanoin otamme tietysti lainaa. Työpaikalla on oma rahasto tällaisiin menoihin ja korko on olematon.

Seuraavat viikot olivat onnellista aikaa, pakkasimme tauluja ja kertyneitä kalusteita rekkalastillisen verran, peruimme kaikki taiteilijakollektiivien maaseututreffit ”heräävässä luonnossa”. Hellimme lapsukaista ja toisiamme uusi elämä horisontissa.

Puhuttiin varovasti toisesta lapsestakin. Ajateltiin adoptoida. Kotisynnytyksen jälkeen oli Päivillä ollut munasarjantulehdus ja oli epävarmaa, pystyikö hän enää saamaan omaa lasta.