9. Luku (Toteutus)

image26

Katselen luonnon muokkaaman louhoksen yli iltahämärissä mustuvaa merta, joka vähitellen hävittää horisonttinsa tummuvaan yöhön. Kauempana jyrkänteenreunasta alkuasukkaat ovat keränneet päivänmittaan risuja nuotioksi ja sytyttäneet sen.  Aluksi se palaa kituen ja tupruttaa paksua siniharmaata savua, hulmahtaa sitten kunnolla palamaan ja sinkoaa rätiseviä kipinöitä ilmaan, kunnes liekit muuttuvat juuristaan punertaviksi ja löytävät tasaisemman rytmin tanssiinsa.

Näkymä on ihmisineen kaksiulotteisen kiinalaisen siluettiteatterin pantomiimia ja ihmisten liikkuvat mustat ääriviivat piirtyvät häilähtelevää punakeltaista vasten kuin tanssien niiden rytmissä.

Kuljeskelen hiukan sivummalla hälystä ja tarkastelen linnunrataa, joka on erämaa vaelteleville ajatuksille ja johon voi kuvitella kaikki uskonnolliset arkkityyppinsä haluamaansa muotoon. Päivi tulee viereeni, painautuu hetkesi kylkeäni vasten, kiertää sitten omistavasti kädet ympärilleni ja kurottaa suutelemaan poskeani lohduttavasti arvaten ajatuksieni sisällön. Rakkautemme on aina ollut tällä tavalla ymmärtävää laatua ja toisiaan täydentävää. Rannaton sisäinen avaruus hellyyttä ja tilaa. Joskus on niin hyvä olla.

Kumarrun suutelemaan hänen suutaan ja hänen hengityksessään tuoksuu hellyys. Taustalla pitkät mustat sormet rapisevat tiukalla rumpukalvolla kuin hypähtelevät herneet, isomman rummun leipoessa sille unisesti taustaa. Sielunsa yöhön parkuvan naisen ääni nousee ja laskee liekkejä seuraillen ja miesjoukko hokee kuorona bassossa yhteistä mantraansa.

Nuotion laitamalle haalitussa kuumassa tuhkassa on lehtiin käärittyjä lihapaloja ja naiset ovat tuoneet kylästä ohuiksi kaulittuja leipiä, joita on isoina pinoina maassa. Olemme kaukana ja lähellä kaikkea, mielen kokiessa olemassaoloaan vahvemmin kuin koskaan.

Huomenna jatkaisimme matkaa maan sisäosiin, vaikka tiesimme sen vaaralliseksi alueella riehuvien aseistettujen sissijoukkojen takia. Etsisimme käsiimme kummityttömme pienestä kylästä, jossa oli koulu ja alueen sairaala.

Meillä oli kuva isohampaisesta hymyilevästä tytöstä istumassa koululuokassa.  Vastine pienestä summasta jonka maksoimme joka kuukausi tunnetulle avustusjärjestölle. Hinta hyvästä omastatunnosta, mutta välitimme aidosti ja halusimme tehdä jotakin konkreettista hyljätyn maanosan hyväksi ja samalla auttaa itseämme.

Olimme kirjeenvaihdossa koko talven ja pidimme häntä jo miltei lapsenamme. Herkkä älykäs tyttö, joka kertoi näkevänsä unia meistä ja siksi olimme nyt täällä, matkalla tapaamaan häntä myös omien uniemme takia.

Pysähdyimme kuitenkin muutamaksi päiväksi noudattelemaan matkanjärjestäjän elämysohjelmaa, johon tänään kuului etsiskellä fossiileja kalkkikiviseinämästä. Olimme roikkuneet tunteja kiipeilyköysien varassa tottumattomasti keinuen pystysuorassa jyrkänteessä ja pienillä hakuilla irrotelleet toivorikkaasti lohkareita, kaukana allamme pärskeiksi murtuva meri.

Se oli jännittävää, mutta ruumiillisesti rankaa. Syötyämme hakeudumme väsyneinä muista syrjemmälle pystytettyyn telttaamme ja nukahdamme käsi kädessä viimeisen aistimuksen ollessa sormien lujapuristus.

Aikaisin aamulla hiivimme leiristä herättämättä seuruetta ja kapuamme jeeppiin, jossa vuoraamamme opas nukkuu koiranunta. Kohta huristelemme lakeutta paksu pölyvana perässä kieppuen, edessämme päivän pituinen matka paahtavassa kuumuudessa.

Savannin laitamilla kohtaamme meluavan sotilasjoukon, joka viittoilee kiivaasti menosuuntaamme, joku nainen itkee ja valittaa kovaäänisesti. Olemme ajaneet kiinni maassa riehuvan sodan.

Vähän myöhemmin meidät pysäytetään tiesululla konepistooleilla tähtäillen ja joudumme tekemään selkoa, minne olemme menossa ja keitä olimme. Näytimme kartalta paikan ja kerroimme tarkoituksistamme löytää kummityttömme.  Päätä pyöritellen meille selitetään kolonian rikastuttamalla englannilla, ettei kylää enää ole olemassa. Se oli tuhottu yöllä.

Sisseillä on muutama romu lentokone, joista ne olivat heitelleet kotitekoisia palopommeja ja koko kylä oli nyt raunioina. Sen jälkeen pieninä ryhminä kulkevat ryöstelevät sissijoukot seurasivat ilmassa kiertelevillä korppikotkilla kartoitettua reittiä, ampuivat mahdolliset eloonjääneet raiskattuaan ensiksi naiset ja nuoret tytöt, ryöstivät sitten sen mitä oli vielä ryöstettävissä riisuen ruumiilta vaateet, jos olivat sopivat. Sotilaat pelottelivat meitä jatkamasta matkaamme naureskellen tyhmyyttämme.

Hyökkäyksestä oli kuitenkin saatu tällä kertaa vihiä ja joukkio oli onnistuttu tuhoamaan sen ollessa poistumassa alueelta ja ruumiita näkyi verisinä myttyinä sotilaiden jaloissa.

Meitä pyydettiin asetta kohottamalla kääntymään, mutta valehtelin komentoa pitävälle sotilaalle olevani lääkäri ja voisin olla avuksi mahdollisille eloonjääneille, jos meidät päästettäisiin eteenpäin. Katsoin Päiviin, joka nyökkäsi taistelunhaluisena. Sotilasjoukon johtaja kohautti hartioitaan, osoitti aseellaan kylän suuntaan ja sanoi, että omalla riskillä sai tietysti kulkea miten lystää, kunhan emme tule heidän tielleen ja neuvoi vielä; tähystellette vain taivaalta haaskalintuja ja löydätte perille. Hän varoitti myös lelujennäköisistä miinoista, joita koneet saattoivat sirotella kulkuväylille kehitysapuna Kiinasta tai Venäjältä ja paljasti vitivalkoiset hampaansa.

Ajaessamme eteenpäin Päivi itki hiljaa ja yritin suojeluhaluisesti saada hänet luopumaan aikeesta seurata mukana, mutta hyväksyin ensimmäisen vastaväitteen, koska tiesin taivuttelun turhaksi ja koska tarvitsin häntä lähelläni enemmän kuin koskaan.

Kartassamme oli lyijykynällä tuherrettu ympyrä pienen ylängön vieressä ja tasaisessa maastossa se näkyisi kilometrien päähän. Se oli paljon lähempänä kuin aavistin ja iltapäivällä saavuimme pölyisinä perille. Seisoimme katsellen kukkulalta alastonta näkymää rikki pommitettuine savimajoineen.

Viimeiset voihkinat ja avunhuudot olivat jo vaienneet, ja alueen yllä lepäsi kuolemanhiljaisuus, saatoimme vain vaistoillamme kuulla äsken riehuneen hirmutekojen jättämän ahdistavan värinän, kuin vaienneen sinfonian.

Punaisenristin ryhmä tuli toisaalta paikalle muutamaan jeeppiin ahtautuneena ja ihmettelivät meitä hetken, nyt esittelin itseni insinööriksi, joka IT-asiantuntijana oli ainakin lähempänä totuutta kuin lääkäri.  He kuuntelivat kohteliaasti selitystämme ja purkivat samalla tehokkaasti välineistöään. Meille ojennettiin iso käsivarsinauha, jossa oli punainen risti ja sain insinöörinä tehtäväksi johtaa pientä alkuasukkaista koottua puolialastonta raivausjoukkoa, joka kaarsi paikalle rämisevällä kuorma-autolla pitkät bambukepit käsissään. He muistuttivat sotaista heimoa keihäät tanassa. Turvallinen kotimme kaukana oli epätodellinen ja tämä oli nyt totisinta totta.

Ydinryhmään kuului joitakin sotilaita, pari ruotsalaista sairaanhoitajaa ja etiopialainen lääkäri. Normaalisti he olivat pakolaisleireillä eivätkä liikuskelleet omatoimisesti vaarallisilla sota-alueilla, mutta nuori vastatullut lääkäri halusi nähdä mitä ympärillään tapahtui, osatakseen ennakoida vaarat joille oma leiri oli alttiina. Paikkasi samalla mahdolliset löytämänsä haavoittuneet ja pelasti vapaaehtoisella partioinnillaan joskus joitakin jatkamaan kivuliasta elämäänsä.

Kylässä näytti pahalta, kaikkialla oli silvottuja ruumiita, joita kylän eloonjääneet koirat repivät hampaillaan ja toisilleen muristen. Etsimme silti mahdollisia eloonjääneitä ja emme enää ajatelleet kummityttöämme. Kerroin lääkärille valehdelleeni sotilaille ammattini päästääksemme alueelle, hän virnisti leveästi ja sanoi ettei se ollut kovin viisasta, koska sotilaat ja sissit kaappasivat mielellään lääkäreitä orjikseen paikkailemaan haavojaan. Olivat kateissa joskus vuosia, jotkut tapettiin niskuroimisen tai pakoyrityksen takia, toisista vaadittiin isoja lunnaita.

– Minkäänlaista vakituista käytäntöä ei ole, hän päätti virnistäen.

Raahasimme mahdollisimman nopeasti kuoppaista tietä alas kylään tarvittavaa välineistöä, koska mukana olevat ajoneuvot eivät päässeet pitemmälle miinavaaran ja pommikuoppien takia. Jouduimme jättämään myös kuorma-autoon kytketyn painavan vinssin hyödyntämättä. Naarmuisin käsin ja yksinkertaisin vipulaittein taistelimme kasaan romahtaneiden talojen muurilohkareita vastaan.

Pieneksi ja kaukaiseksi kyläksi olivat talot olleet kummallisen suuria ja hyvin varustettuja, eikä yksinkertaisempia lannalla tilkittyjä majoja ollut kuin varastoina kylän laidalla. Varmaan jonkun Euroopassa rikastuneen jalkapalloilijan tai juoksijan synnyin kylä, jolla oli ollut oma koulu ja voimalaitoksensakin.

Aloimme ahkerasti etsiä pienintäkin elonmerkkiä työntämällä varovasti ohuita bambukeppejä lohkareiden alle muodostuneisiin koloihin ja kuulostelimme mahdollisia ääniä osuessamme johonkin pehmeään.

Näin miten Päivin ilmeissä oli lapsensa hukanneen äidin kovat juonteet ja tiesin, ettei hän luovuttaisi ennen kuin olisi löytänyt kummilapsemme.

Pitkän, turhalta tuntuneen etsinnän jälkeen huusi joku aivan lähelläni ”täällä” ja kiiruhdin paikalle, työnsin omankin keppini varovasti rakoon ja tunnustelin jotakin pehmeää, ja kun työnsin kovemmin, kuulin tukahtuneen voihkaisun. Voimia säästelemättä aloimme varovasti raivata pois muurinpalasia huutaen samalla apua.

Kiireestä huolimatta meidän täytyi edetä hitaasti ja järjestelmällisesti varmistaen, ettei suojeleva kolo vajonnut kasaan.

Meillä oli onnea ja pitkän aherruksen jälkeen saimme kaivettua esiin pienen pölystä yskivän tytön, joka riekaleiksi repeytyneissä vaatteissaan tärisi kylmästä ja pelosta. Pyöreillä pelokkailla silmillään hän katsoi meitä muurilaastin puuteroimat kasvot harmaina kohollaan uskaltamatta edes itkeä.

Hellästi Päivi nosti hänet syliinsä ja kevyesti päätä silittämällä maanitteli esiin helpottavia kyyneliä pölyisille poskille. Itkimme kaikki. Tyttö oli onneksi muutamaa naarmua lukuun ottamatta vahingoittumaton ja olimme onnistuneet tehtävässämme, vaikka muut raunioista kaivetut ihmisruumiit olivat jo kuolleita.

Sotilaat tappoivat isännättömät koirat ja kasasivat ruumiit kylän laidalle, valelivat bensiiniä päälle ja sytyttivät pahalle haisevan roihun. Äsken eläneet ajattelevat, inhimilliset, tuntevat olennot olivat sikin sokin, jäsenet harallaan hengettömänä savuavana kasana.

Kukaan ei edes yrittänyt selvittää kuolleiden henkilöllisyyttä, koska sellaisia tietoja ei ollut tai ne eivät olleet enää kenellekään tärkeitä. Väestönlaskenta oli summittaista, se kylä ja niin ja niin monta sielua.

Epidemioitten pelko kuumassa ilmassa ei sallinut asioiden liikaa mietiskelyä ja ainoastaan kahden valkoisen lähetystyöntekijän ruumiit asetettiin erikseen ja niille kaivettiin eurooppalaiseen tapaan haudat.

En miettinyt enää mitään, vaan oksensin uupumuksesta ja katselin apaattisena näytelmää, jossa oli hurjaa kauneutta. Näkymä joka varmasti palaisi yhä uudestaan mieleeni niin unessa kuin valveessa, ajatukset joihin aivoni eivät juuri nyt suostuneet.

Sotilaat ruiskuttivat vielä desinfiointiainetta raunioihin. Ilta pimeni nopeasti sysimustaksi yöksi. Jotkut olivat pystyttäneet aherruksemme aikana suuren sotilasteltan sekä kasanneet risuista ja raunioista löytyneistä puunkappaleista suuren nuotion.

Istuin väsyneenä pienen tytön lämmin ruumis rintaani vasten ja katselin lepattaviin liekkeihin.  Päivi silitti hiuksiani ja oli onnellisen näköinen kaiken kauheuden hetkeksi unohtaneena. Olimme löytäneet kummityttömme ja päättäneet muutamalla pikaisesti vaihdetulla katseella ja molempien nyökkäyksellä viedä hänet mukanamme kotimaahan, jos vain pystyisimme.

Alueella jatkui sota ja veriset jäljet polttivat maata, tuhannet hukatut elämät kärsivät turhaan kuolinkamppailunsa asian puolesta, joka oli vain typerä keksintö vallanhimoisissa ja ahneissa aivoissa.  Ihmiset oli molemmin puolin yllytetty toistensa kimppuun iskusanoina isänmaa, vapaus ja oikeudenmukaisuus, mutta kyse oli vain ryöstämisestä ja riistosta.

Kuolleet olivat kuitenkin kuolleita ja aamulla pidimme lyhyen muistotilaisuuden tuhkan äärellä tuhkahippujen tanssiessa tuulessa etsien paikkaa laskeutua. Tuuli oli haudankaivaja joka levittäisi jäämistöt lähimaastoon ja jokaiselle hipulle oli oma hautansa.

Heti tilaisuuden jälkeen Päivi, Riina (joksi kummilastamme kutsuimme) ja minä ajoimme pois samaa tietä kuin olimme tulleetkin.

Pääkaupungissa saimme lahjuksin, rukouksin ja uhkauksin viikossa tarvittavat paperit kuntoon ja lensimme kaikki kolme kotiin kipeästi tietoisina, että Riina ei ollut se sama tyttö, jonka kanssa olimme olleet kirjeenvaihdossa.

Mukanamme otetun valokuvan oli Päivi hukannut tahallaan jonnekin ja korvasi sen tuoreilla perhekuvilla joita näpsi yhtenään. Välttelimme aihetta muutenkin, mutta kuulin Päivin itkevän öisin.

Olimme tietysti salaa toivoneet adoptiota matkustaessamme tapaamaan kummilastamme, mutta se ei ennakkotietojen mukaan ollut mitenkään mahdollista. Koulua käyvät lapset olivat maan tulevaisuus ja lait olivat tiukkoja ja kansainvälisesti valvottuja. Emme olleet edes varmoja olisimmeko päätyneet sellaiseen ratkaisuun, vaikka olisi ollut mahdollistakin.

Kotimaassa joskus vierasmaalaisen näköisiä kivitetään koulujen pihalla ja haukutaan ties miksi. Olisimme ainakin pohtineet tarkkaan, halusimme auttaa ja samalla saada kasvinkumppani lapsellemme.

Olimme moderni älyynsä luottava nuoripari täynnä idealismia, jossa oli vahvoja käsityksiä oikeasta ja väärästä.

Asiat olivat kääntyneet eduksemme virkamiesten silmissä, synnyimme tilanteesta perheeksi ja se ymmärrettiin kaikkialla asioidessamme.

Emme puhuneet aluksi Afrikasta tai siitä mitä olimme kokeneet, vaikka meille tarjottiin innokkaasti kriisiapua kotimaassa. Vähitellen kuitenkin käsitimme, että asioista olisi puhuttava tai tuhoutuisimme. Aloimme ottaa selvää asioista. Hankimme lähetysseurojen ja avustusjärjestöjen kautta kuvia ja tietoa tuhotussa kylässä asuneista ihmisistä ja sen historiasta.

Riina hymyili kosketellessaan tuttuja kuvissa ja puhui omalla kielellään jotakin jota emme voineet ymmärtää, tuskin, vaikka olisimme osanneet hänen kieltään.

Päivi löysi taas kuvan kummitytöstämme ja näytti sitä Riinalle, joka pyöritti vain päätään eikä tuntenut häntä, eikä kuvan luokkahuonekaan ollut tuttu.

Olimme kai kirjoittaneet avustusjärjetön joulupukille kirjeemme, jossa joukko koulutettuja tonttuja vastasi maksusta ja monistettu kuva oli vain ostettu illuusio yhteydestä määrättyyn lapseen.

Olimme omatoimisesti matkustaneet yllätysmielessä etsimään kummilastamme, eikä meitä tiedetty estellä verukkeilla tai rauhoitella sekaantumisilla. Nyt sillä ei ollut väliä, vaikka kokemukseen liittyy kipeä tieto olosuhteista joista pakolaiset lähtevät ja tieto siitä, ettei apu mene aina perille suorinta tietä, jos ollenkaan.

Jonne oli saanut ikäisensä siskon naamarin sijasta. Olimme unohtaneet koko naamarin, asia joka ei ollut aivan yksinkertaista selvittää koska siitä oli puhuttu etukäteen niin paljon. Kaikissa asioissa eivät lapset suostu lahjottavaksi, mutta löysin hienon puunaamarin Fredrikinkadulta, joka kuittasi orastavan epäluottamuksen.

Matkan aikana olin taas alkanut kirjoitella novelleja, joita laittaisin kotisivuilleni joita kukaan ei lue. Mutta minun oli pakko kertoa jollekin, kun elämässäni tapahtui jotakin suurta.

Jotenkin kaikessa oli aina kysymys minusta ja Päivistä, ei Riinasta tai Jonnesta tai mistään muusta. Kertomus johon liitettiin uusiluku, jos suunta muuttui tai maailma järisi, kuin pullanmurusia joita seuraamalla löytäisi aina takaisin kotiin, vaikka samalla tiesi, että harakat söivät ne heti kun käänsi selkänsä, eikä paluuta ollut.

Riinan suhteen kävi toisin. Sunnuntailapsi joka sopeutui meihin ja maahan kursailematta ja jota kaikki ympärillämme paapoivat parhaansa mukaan ja ihmisten luontainen rasismi oli nuttu väärinpäin. Karmea menneisyys ei ollut jättänyt näkyviä jälkiä tyttöön, ei painajaisten takia valvottuja öitä, ei kaiken oudon säikähtämistä, haittana olivat vain ylihuolehtiva ympäristö joka vahti ja vaivasi joka askeleella huolenpidollaan. Riina oppi kielenkin muutamassa kuukaudessa pihoilla ja yksityisessä lastentarhassa johon saimme paikan maksamalla ylimääräistä koska valtionavustukset eivät koskeneet Riinaa. Lisättiin sitä ja tätä puolen palkkani verran, mutta maksoimme mukisematta.

Vuoden päästä Riinan kotiutumisesta kaarsi pihaamme kaksi virkamiehiä täyteen ahdettua autoa. Olimme taas sodassa ja meitä ammuttiin papereilla ja määräyksillä.  Byrokratian iskujoukot olivat valtaamassa onnen linnakettamme ilkeällä itsepäisyydellään ja olohuoneessamme käytiin oikeudenkäynti, jossa huudettiin ja itkettiin. Vääryys voitti kuten aina tällaisissa asioissa.  Viranomaiset eivät hyväksyneet Afrikassa tehtyä hätäadoptiota, koska siihen liittyi korruptiota, eikä mikään inhimillisyyteen vetoava argumentti kelvannut puolustukseksi. Myönnettiin että olimme toimineet hädässä ja tarjoamamme koti täytti lapsen kasvatukselle ja tulevaisuudennäkymille asettamat vaatimukset monin kerroin, mutta oli tapahtunut rikos.

Laki oli kaikille sama ja mitä jos kaikki tekisivät samoin, ostaisivat lapsen sodan kurimuksen keskeltä turvalliseen suomeen. Raastaisivat ihmisen eettisiltä juuriltaan ja maksaisivat viranomaiset katselemaan muualle kidnapatessaan itselleen elävän nuken.

Päivi sanoi aivan rauhallisesti,

Niin ajatelkaapa sitä kaksi kertaa, kun vaihtoehtona on, että tältä nukkelapselta viedään kaikki ihmisyys ja elättäjän puuttuessa kuolee nälkään tai sairauksiin ensimmäisinä viikkoina.  Heitetään joukkohautaan tai jätetään koirille. Parhaassa tapauksessa lihotetaan kuin Hannun ja Kreetan sadussa ja myydään pedofiili bordelliin.

Päivi osasi vihaisena satiirin ja hänen viileys leikasi kielet ja mykisti seurueen.

Viranomaiset kääntyilivät vaivautuneina ja hentomielisemmät yrittivät vaikuttaa päällikköönsä, eikö voitaisi vielä yrittää löytää joku parempi ratkaisu, eikä lähettää takaisin Afrikkaan. Realiteetit tiedetään ja voitaisiin joustaa.

Päällikkö oli graniittia ja sanoi yksinkertaisesti,

Ei, ja pyysi kirjoittamaan paperiensa alle, että saisimme ikävän asian päätökseen.

Lait ja määräykset on tehty noudatettaviksi, sillä siisti. Selvissä rikostapauksissa ei ole valitusoikeuksia ja mahdolliset oikeudenkäynnit pidettäisiin lähtömaassa. Jos emme allekirjoita papereita nyt, vietäisiin lapsi heti väliaikaiseen suljettuun lastenkotiin ja hän viittasi ovella seisoviin poliiseihin.

Yhteistyötä tekemällä saisimme kuukauden valmistautua palautukseen ja löytää ehkä jokin otollinen ratkaisu tytölle Afrikassa. Avustusjärjestö joka järjestää asiat parhain päin. Ehkä haluatte seurata omalla kustannuksella mukanakin tarkistamaan, että asiat sujuvat parhain päin.

Sanoimme Päivin kanssa päällekkäisinä ääniraitoina,

– Antakaa kynä.

Itkut ja rukoukset eivät auttaneet ja nyt oli järjesteltävä järjellä. Viranomaisten lähdettyä pyysimme mummolasta apua hakemaan lapset sinne muutamaksi päiväksi, mutta emme kertoneet syytä. Mummon voivottelut ja kaakatukset eivät olleet avuksi. Soittelisi ympäriinsä ja hälyttäisi lehdistön. Maailma kirkuisi kansamme, mutta päätös vain vahvistuisi. Julkisuus ei olisi hyvässä, jos päätyisimme tekemään jotakin salaista.

Harkitsimme aluksi muuttoa Afrikkaan, mutta se oli täysin epäreaalista. Otimme sitten yhteyttä pakolaisjärjestöön ja kävimme läpi sekä Suomen, että kansainvälisen lainsäädännön laihoin tuloksin.

Lain kannalta näytti aukottomasti siltä, että olimme ostaneet lapsen. Koko kertomuksemme oli meistä täynnä lieventäviä asianhaaroja, mutta laki oli mustavalkoinen. Kehitysmaiden lapsikauppa oli ollut jo kauan tapetilla ja tuomittu kansainvälisesti kovin sanoin.

Seuraavana iltayönä soitettiin varovasti ovikelloa ja oven avatessani seisoi varjossa mies ja nainen jotka eivät sanoneet mitään vaan elein pyysivät päästä sisään. Olivat saaneet tietoa joltakin lastensuojeluviranomaiselta, joka oli kuullut tapauksesta. Muistin yhden virkailijoista yrittäneen lievittää tilannetta ja väistyin syrjään.

Maanalainen pakolaisia auttava järjestö oli kirkon ja humanistien miehittämä gerilla, jolla oli omat ratkaisunsa. Kätkivät pakolaisia kirkkoihin joihin viranomaisilla ei ollut pääsyä ja salakuljettivat tarvittaessa kokonaisia perheitä turvaan muualle.

Järjestimme kahvia ja leipää neuvotteluihin ja kävimme läpi koko asetelman. Meiltä kysyttiin, oliko meillä sukulaisia tai tuttavia Ruotsissa, se olisi ainoa mahdollisuus. Muissa maissa pakolaisasioita käsiteltiin kuin suomessa, mutta Ruotsissa oli perinteisesti joustavia säädöksiä ja harkintavaltaa vaikeissakin asioissa.

Olisi kuitenkin toimittava varovasti ja järjestettävä kaikki käytännönasiat etukäteen siten, etteivät ne rasittaisi Ruotsin valtiota. Mitä varakkaamman perheen löytäisimme hakemaan huoltajuutta, sen parempi. Huoltajuuden tulee olla todellista ja joutuisimme luopumaan Riinasta kokonaan sekä juridisesti, että muuten. Pieninkin vilpillinen järjestely kumoaisi kaiken.

Kova paikka, mutta ainoa mahdollisuus. Säilyttäisimme kontaktin, jos onnistuisimme puhumaan ylitse vaatimukset täyttävän tuttavaparikunnan, joka tuli ensimmäisenä mieleemme.

Per ja Silja olivat molemmat arkkitehtejä, joihin olimme tutustuneet Päivin saaman somistustehtävän yhteydessä ja vuoden kestävässä projektissa meistä oli tullut hyvät ystävät.

Soitimme heti vieraiden poistuttua mummolle ja sanoimme matkustavamme Ruotsiin pikavisiitille tuttuja tapaamaan, sopiko pari ekstra päivää lapsien kanssa. Meillä oli ongelmamme mummolan kanssa, mutta näissä asioissa ei tarvinnut kysyä kahdesti.

Sitten soitimme ruotsiin, vaikka oli jo myöhä., kerroimme tulevamme Modernimuseon juuri avattuun Munch-näyttelyyn, johon olimme saaneet yllättäen taideyhdistykseltä palautetut liput, eikä tilaisuus toistuisi.  Sovimme tapaamisesta puhelimessa ja olisi mukava tavata. Olivat tosin matkoille lähdössä ja pakkailivat tavaroitaan, mutta ehtisivät moikkaamaan päiväkahveille, jos meillä riitti kuntoa laivayön jäljiltä.

Sovittiin tapaamisesta museon kahviossa puoliltapäivin.

Meillä oli tunne, että meitä tarkkailtiin noustessamme laivaan ja olimme huomaavinamme viranomaisten vaihtavan merkitseviä katseita ohittaessamme lipuntarkistuksen. Meillä oli ohjeiden mukaan pelkästään käsimatkatavarat mukanamme ja olimme hankkineet liput taidenäyttelyyn mahdollisimman näkyvästi. Meitä epäiltiin siitä, jota olimme tekemässä, mutta mitään konkreettista matkanestämiseksi ei ollut. Sama toistui ruotsin päässä.

Syy miksi matkustimme laivalla koska halusimme katsella paikkoja ja löytää mahdollisuuksia kätkeä Riina, jos se tulisi kysymykseen.

Kaikkialla Tukholmassa mainosplakaateissa huusi Munchin kuuluisa taulu ja myötäili ahdistavaa painajaistamme. Modernissa museossa oli vuosisadan näyttely pohjoismaista taidetta ja tapahtuman suuruus ainakin osin hälvensi epäilyjä, eikä tungoksessa ollut muutenkaan tällaisille vaarattomille asioille riittänyt resursseja seuraamiseen. Olimme jo kuin ammattilaisia, huomattiin asioita joita ei edes ollut.

Per ja Silja eivät vielä tienneet millä asioilla liikuimme ja ihmettelivät varmaan tapaamispaikkaa, koska olivat kertoneet kiireistään ja nähneet jo näyttelynkin.

Saimme Päivin kanssa aggressiivisella vahtimisella kaapattua pöydän täpötäydessä kahvilassa kyynärpäitä ja röyhkeyttä käyttäen. Edustimme asiaamme emme itseämme. Per ja Silja ilmestyivät paikalle selvästi kiireisenä ja halasimme hätäisesti.

Jätin puheenvuoron Päiville, joka oli syy ystävyyteemme. Hän sanoi johdattelematta,

– Meiltä aiotaan viedä Riina, koska maksoimme Afrikassa viranomaisille asioiden nopeasta hoitamisesta. Sanotaan vain, laki on laki ja tyttö palautetaan. Olimme yhteydessä maanalaiseen pakolaisjärjestöön ja ne sanoivat, että ainoa mahdollisuus oli Ruotsi. Voisimme onnistua, jos löytäisimme jonkun hyvin pärjäävän nuhteettoman pariskunnan, joka on valmis adoptoimaan Riinan.

Päivi ei pystynyt enää pidättämään kyyneleitä nyyhkytti lohduttomasti vapiseva käsi kädessäni. Itse en kyennyt sanomaan sanaakaan ja katselin pöytää. Pöytämme oli eristetty muusta avaruudesta, jossa tunteet keskustelivat sanoitta epätoivoin tehdessä ilman molekyyleistä lyijynpainavia. Totaalinen kuolemanhetken hiljaisuus on ikuisuuden ulottuvaisuus, joka oli tunkeutunut hetkeen ja luonut ajan seisauttavan vakuumin.

Kesti ehkä sekunnin ehkä viisi, Silja komentaa Periä,

– Perutaan se perkeleen matka, soita heti.

Liikutus työntää avaruusalustamme kohti aurinkoa. Per ottaa komennon. Alamme keskustella yksityiskohdista ja miten asiat käytännössä toteutetaan pohtimatta lainkaan muita mahdollisia seurauksia.

Tarvittiin lakimies, iso purjevene, vuokramökki Ruotsin saaristossa ja lastenkamari Siljan ja Perin hulppeaan taloon. He olivat vanhempi pariskunta, oma lapsi jo maailmalla, eikä lastenlapsesta ollut toiveita. Joskus asiat kohtaavat kuin ne olisivat suunniteltu toiveisiin ja tahdistettu odotuksiin.

Nyt olimme kaikki innoissamme, eikä kyse ollut säälistä tai hyväntekeväisyydestä vaan ystävien kesken jaetusta vastuusta olla aikuisia. Saada itselleen enemmän antamalla, antamalla kaiken, jos sitä kysyttäisiin.

Kiire ja asioidenhoitamisen kuume kuivasi kyyneleet ja oli kiire koska ruotsinmatkamme tähden, lapsen huostaanottoa varmaan nopeutettaisiin.

Unohdimme näyttelyn ja siirryimme Siljan ja Perin kotiin purkamaan heidän laukkujaan ja hälyttämään ystävä lakimiehen paikalle. Meillä oli vain risteilyliput laivaan ja pysyäksemme lavastuksessa emme voineet poiketa siitä. Luopuisimme yhteydenpidosta muutenkin, kunnes olimme valmiita toteuttamaan aikeemme. Sovimme, että Per ja Silja lainaavat ensi tilassa tuttaviensa purjeveneen, palkkaavat purjehdustaitoista apua, jos tuttavilla ei ole aikaa lähteä mukaan. Heille voisi kertoa asian oikean laidan ja painostaa sillä asiaan vauhtia. Humanististen ihmisten välinen luottamus ja ystävyys luovat verkoston, eikä ole asiaa johon ei löydy miehitystä.

Mökki järjestyisi, eikä tarvinnut vuokrata, kun oli omakin. Eliittisyyttä joka nyt ei vaivannut.

Näin salakuljetimme Riinan tuttavaperheen luokse Ruotsiin. Per ja Silja ottivat lakimiehensä kanssa yhteyttä sikäläisiin viranomaisiin, jotka myönsivät koko historian kuultuaan heti väliaikaiset turvapaikkaoikeudet, sekä ehdottivat tuttavaperheen adoptoimaan Riinan itselleen. Hyväksyivät meidän ostamat paperit sellaisenaan, eivätkä nähneet syytä epäillä niitä vääriksi.

Näin tehtiin ja sovittiin, että hän kuuluisi molempiin perheisiin yhtenä sen jäsenistä, vaikka koti olisi aina Ruotsissa.

Yhteydenpito oli alussa tiivistä, mutta rauhoittui sitten siteen heltyessä luonnollisista syistä. Meillä oli kuitenkin aina erityisasema setien ja tätien joukossa. Olimme virallisesti kummeja ja niistä velvollisuuksista emme tinkisi koskaan. Olimme toki enemmänkin.

Suomen viranomaiset olivat aikansa nyreitä ja syytteitäkin viriteltiin, mutta kustannussyistä päätettiin luopua jo etukäteen hävitystä asiasta.  Viranomaisen harhauttamisesta annetuista sakoistakin luovuttiin sopimuksella, ettei tapauksesta tehtäisi julkista.

Luovuimme asioiden pääteeksi haaveestamme kasvattaa perhettä, eikä siihen ihmissalakuljetuksesta kiinnijääneinä enää ollut mahdollisuuttakaan. Seuraisimme Riinan elämää omamme verran ja osallistuisimme silloin kun se oli toivottua ja mahdollista.

Jonnelle oli sisaren menettämin kaksijakoista, eikä riitely kavereitten kanssa pihalla ollut samaa kuin perheenväliset, jossa annetaan anteeksi etukäteen kovakouraisimmatkin yhteenotot. Ympäristö ei aina ollut yhtä ystävällinen eriväriselle ihmiselle ja pihalla tapahtui monenlaista kiusaamista. Jonne valitsi puolen ilman muuta ja sai kolhunsa sisarta puolustaessaan, mutta myös oikean asenteen ja napakat tilanteita hallitsevat nyrkit. Hoiti sen puolen pihanjärjestyksestä johon Päivi ja minä emme voineet puuttua.

Alun helpotus muuttui nopeasti kaipaukseksi ja Jonne kärsi lähes koko ensimmäisen kouluvuoden menetyksestä jota ei suostunut mieltämään mihinkään konkreettiseen asiaan ja ei ainakaan Riinaan.