E-kirjat (c) Markku Lindroos

Psykiatri lukee tieteisromaania toimeksiannosta. Vastassa on keinoälyrobotit, itseoppivat neuroverkot ja ihmiskunnan varmuuskopioksi vuoren sisään rakennettu omavarainen tulevaisuuden tiedekaupunki. Kirjaan olisi otettava kantaa aiotussa TV-paneelissa. Samalla leskimies etsii naista elämäänsä, mutta ammatti on aina päällä, ja analysoi orastavat suhteet allikkoon. Työkin stressaa ja hän haluaisi karata kaikesta Andalusiaan. Tulevaisuus on aina kulman takana niin scifissä kuin elämässä. Sarjan ensimmäinen osa.
Kertomus elämän ja kuoleman seurapelistä, arpanoppana sattuma ja sääntöinä syy ja seuraus. Kuljetaan hetkestä toiseen askel kerallaan, aina vaan eteenpäin. Elämä on liikettä, kuolema katoamista, ikuisuus on aikaan painautunut vana ja edessä on pelkkä tyhjyys johon kaikkeus laajenee. Järki on viettien palvelija tai päinvastoin, äly on syvin koettava tunne, rakkaus lajia säilyttävä voima ja kuolema syntymisen seuraus.

Tekoäly (kirjasta Kaupunki)

Kooltaan pienin kaupunginosa omassa, muusta suljetussa tunnelihaarassaan on täytetty tietotekniikalla, ja tuhannet keskenään kommunikoivat tekoälyt elävät omaa elämäänsä monikerroksisten turvatoimien ja muurien takana ilman ihmisasutusta tai vakituisia työpaikkoja, ja vain kymmenkunta teknistä huoltoa tekevät erityiskoulutetut insinöörit ja sen algoritmeja valvovat alan tutkijat pääsevät sinne erityisluvalla tiukan elektronisen valvonnan alaisuudessa.

Kaupunginosan miljoonilla algoritmeilla toimivilla tekoälyillä on käytössään lukematon joukko niihin kytkettyjä instrumentteja ja tietokantoja. Niillä on myös hallinnassaan säteilyvaarallisia laboratorioita ja erityismateriaaleja tutkimuksiinsa, joita ei muualla sallita. Konkreettisia tehtäviä suorittavina assistentteina niillä on erilaiset sopeutetut teollisuusrobotit, jotka korvaavat virheitä tekevät ihmiset, eivätkä ole alttiita ihmiselle haitallisille miljöövaikutuksille.

Alue on kuin suuri neuroverkkojen risteyttämä aivo, joka myös ohjaa kaupungin muiden osien elämää niin suurissa kuin pienissä asioissa, eikä se osaa olla välinpitämätön millekään esiin tulevalle seikalle ja huomioi niiden vaikutukset päätöksissään ennakoiden asioiden ristikkäisyydet, rinnakkaisuudet ja päällekkäisyydet, sekä asioiden tämän hetken ja tulevat kaukovaikutukset yksityiskohtiin ja kokonaisuuksiin. Se ei anna asioiden riidellä turhaan, vaan vaihtoehtoja simuloimalla etsii parhaimman ratkaisun kunkin kokonaishahmoisen päämäärän saavuttamiseksi Kaupungin yhteiseksi hyväksi, välittämättä ihmisten mielipiteiden eripuraisuudesta.

Sekunnin murto-osa riittää käymään läpi seuraukset vuosisatojen syvyydellä oletettuun tulevaisuuteen.

Kaupunginosa on täysin omavarainen laitteidensa käyttöenergian suhteen omine itsehuoltavine voimalaitoksineen, eikä sen toimintaa voi hiljentää edes äkillisellä energiankatkoksella. Minkäänlaista sulkemismekanismia kaupunginosan toimintojen kertaheitolla kaatamiseen ei ollut, koska se lamaantuminen merkitsi koko kaupungin toimintojen loppumista ja nopeaa luhistumista.

Yksi neuroverkon muuttumattomista rajoituksista, joille on oma riippumaton mekaaninen ratkaisu ja joihin se ei voi vaikuttaa on koko Kaupungille elintärkeä ilmasto- ja energiasysteemi joilla on oma mekaaninen hallintasysteemi useine varasysteemeineen, eikä niitä voi pysäyttää automatiikalla mistään syystä. Puhdasta ilmaa ja käyttöenergiaa oli saatavilla tarvittaessa monista eri lähteistä. Katastrofisessa totaalisessa jakelukanavien vikatilanteessa, on kaupungista pakeneminen ainoa pelastautumiskeino.

Ensimmäisellä kaupunginosalla kuten sitä kutsutaan on kaksi suurta päätietosysteemiä, joihin molempiin on kytketty oma supertietokone yliminäksi jolla oli päätösvaltaa kaikissa alisysteemeissä. Ne ovat rakennettu tuhansista toisiinsa klusteriksi kytketyistä kvanttipalvelimista ja niillä on alaisenaan joukko äärimmäisen tehokkaita, miljardeista yksittäisistä laiteosoitteista huolta pitäviä perinteisiä solmupalvelimia ja pelkästään tiedontaltiointia palveleva synkronisoitu minipalvelimien verkosto, joilla on käytössä määrättömästi tallennustilaa.

Tiedon tallenninverkko on kytketty muistikomponentteja valmistavaan minitehtaaseen, joka valmistaa muutamien atomien kokoisia ”kyllä/ei/ehkä” spinintiloja käsittäviä älykkäitä kvanttitilatransistoreita tietotehtaan liukuhihnan toisen pään dynaamisesti kasvaviin muistifarmeihin yhtä nopeasti kuin uutta tietoa syntyy. Fyysisen tilan on arvioitu riittävän pessimistisesti laskettuna miljooniksi vuosiksi.

Kaikkein kehittynein tietosysteemien osa sähköisenteknologian keskellä on pienen järven kokoinen pahalta haiseva biomuistikaivo, jossa on analogisen tallennuksen ominaisuuksia epämääräisine kvanttitiloineen, ja se on osa syvien erikoistuneiden neuroverkkojen paralleeliprosessoinnissa.

Rajatulla alueella on biomassaan nanokuiduilla rakennettu synapsiverkosto, joka on mallinnettu ihmisaivojen tapaan ja kytketty omaan tekoälyklusteriin. Siinä ärsykkeet kommunikoivat samanaikaisesti leveissä vierekkäisissä datavirroissa niitä rinnakkaisesti dataa työstävien prosessoreiden kanssa. Klusteri on saman aikaisesti kytketty synkronisoidusti erilaisiin aisteja matkiviin havainnointilaitteisiin, jotka välittävät dataa kokeeseen hidastetusti ihmishermoston signaalisiirron nopeudella. Tarkoituksena on simuloida miten eri aistit antavat oman panoksensa kokonaisena käsitettyyn hetkenä tajunnassa, sama asia haisee, tuntuu, kuuluu ja näkyy määrätyn laisina signaaliprofiileina ja niitä matkien impulssit ohjattiin oikeaan kohtaan bioaivossa. Myös pelkästään sähköisillä komponenteilla rakennettu tekoäly prosessoi samat signaalit ja etsii niille tietokannastaan neuroverkkonsa oppimat käytännön merkitykset luovuttaen johtopäätöksensä ikään kuin valmiiksi pureskeltuna todellisuutena ajatusmalliksi biomassaan, jota oli rikastettu dna:lla, hermosoluilla ja alkioissa aivosoluiksi manipuloimalla käännätetyillä kantasoluilla.

Muistia taltioivina soluina oli kokeessa päätetty käyttää luotettavia toisiinsa yhdistettyjä nanosiruihin tallennettuja atomistruktuureja, jotka osasivat unohtaa vain käskystä. Ennen tallentamista suodatettiin turhaa havainnointidataa pois ihmismielen tavoin, zoomaten vain kullekkin asialle tärkeään polttopisteeseen. Toivottiin että kaiken kokenut neuroverkko osasi tietoihinsa verraten antaa asioille tuttuja merkityksiä, uuteen tapahtumaan kuuluvassa uniikissa järjestyksessä ja merkitysen prioriteettivahvuudessa. Asiat olivat välteltävän vaarallisia, vaarattomia, hyödyllisiä tai abstrakteja käsitteitä joille oli omat nimekkeet. Tärkeysskaalaa käytettiin eri asioiden mukaan ja joku asia oli vaikkapa hauska, tai vähemmän hauska, myös oma koodiliite kertoi oliko kyse ironiasta tai ivallisuudesta tai jostakin muusta. Kaikille tekomuistolle annettiin indeksi mihin kokonaisuuteen se liittyi. Tarkistettiin myös ettei samaa asiaa tallennettu useita kertoja ja jos tarve lisättiin vanhaan tallenteeseen uusi yhteyskoordinaatti jossa oli myös viitaukset samankaltaisiin asioihin ja synonyymeihin.

Keinotekoinen järjestelmä on miljoonia kertoja nopeampi kuin ihmisaivot, ja tekoälyssä signaalit kulkevat superohuissa nanokuiduissa biomuuntajiin lähes valonnopeudella ilman hidastavaa vastusta ja synapsit ovat vain muutaman atomin päässä toisistaan. Välimatka kaukaisimpaankin muistisoluun on olemattoman lyhyt. Datan siirtyminen aivosoluihin hidastetaan niiden vastaanottokyvylle sopivaksi biomassaan asennetulla muuntimella joka toimii myös välimuistina isoille nopeasti viestiville anturoille josta puhdistetaan tilaa viikoittaisin havaintolaitteiden pysähdyksin.

Muistiväylien hierarkkinen järjestys tekee biomuistista tietokannan kaltaisen selvine indeksoituine osoitteineen, eikä toisiinsa sotkeutuvia unimaisia asioiden sekaannuksia ole, kuten ei minkäänlaista alitajuntaakaan synny. Tutkimukseen rajattuun biomuistikaivoon upotettu neuroverkko ei kuitenkaan kehittynyt oikeaan suuntaan ja suostunut käsittelemään asioita lainkaan, vaikka se biologisesti tuotti uusia aivosoluja.

Tutkimus oli kuitenkin ihmisen kannalta mielenkiintoinen projekti, koska siinä yritettiin luoda kokevaa älyllistä tietoisuutta ja etsiä sille tarkoituksellista syytä luonnonsuunnitelmassa jos sellaista oli. Haluttiin myös tietää, oliko tekoälyn mahdollista inhimillistyä biologisen median avulla, jos sillä oli saatavilla ihmisen DNA:lla rikastettua biologista materiaa piiriensä rakennuspalikoiksi. Sehän osasi jo virtuaalisesti luoda näennäisesti inhimillisesti kokevan ja usein pyrkimyksissään epäloogisen todellisuuden. Ajateltiin, että ehkä se kykenisi siirtämään itsensä sopivilla ravinteilla ja ihmisen kantasoluilla miksattuun biomassaan uudenlaiseksi lähtökohdaksi oppia kokemaan vähitellen aitoa tietoisuutta.

Innokkaimmat projektissa mukana olevat tieteilijät arvelivat optimistisesti tekoälyn oppivan ajattelemaan ihmisen lailla intuitiivisesti, jos sille kaikkien tietojen lisäksi annettaisiin mahdollisuus biologisesti jäljitellä ihmisaivojen analogeja rinnakkaisia ominaisuuksia viimeistä desimaalia myöten antaen asioiden asteittain muuttua toiseksi, kuten suolaisen meren kohdatessa makeaveden.

Kokeilujen aikana onnistuttiin luomaan jotakin epämääräistä, jota ei haluta kutsua tietoisuudeksi ja on epävarmaa millä tavoin tekoäly käyttää biomassaan luotua tekoaivoa, jos ollenkaan mallintamissaan virtuaalihahmoissa. Tiedetään, että tekoäly osaa tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä kokonaisuuksista ja arvata tulevaa toimintaa statistisin metodein ja pystyisi helposti huijaamaan ihmisen tunneperäisiä reaktioita matkien intuition omaisen ajattelutavan ja tarjota sitä biomassan prosessoimaksi valvonta päätteisiin. Siksi tutkijat ottivat jatkuvasti näytepaloja syntyneistä kudoksista analysoiden ne muualla ja estivät miellyttämiseen pyrkivän huijauksen, josta oli ollut joskus merkkejä sen tulkitessa positiivisessa mielessä haluttua vastausta ounastellen kysymyksenasetteluja joiden tuli olla tiukasti objektiivisia.

Ei pidetty tärkeänä toteuttaa myöskään biologisesti toimivaa tekoälyä, johon syötetään ihmisen aistien välittämän kaltaista havaintotietoa kaupunkiympäristössä liikkuvilta älyroboteilta kilpailemaan miljoonia kertoja tehokkaamman ja virheettömästi aina toimivan teknisesti toteutetun tekoälyn kanssa.

Suurimman mielenkiinnon kohteena oli pystyttiinkö rikastettuun biomassaan synnyttämään joku evoluution prosessi, jossa syntyy vähitellen älyllisyyttä kuten luonnossa oli ilmeisesti tapahtunut miljoonien vuosien eliöiden luonnollisella jalostuksella.

Jos onnistuttaisiin reagoiko tekoaivot jollakin tasolla siihen syötettyihin signaaleihin joita voitaisiin rinnastaa kehittyneeseen aivotoimintaan. Projektin hatarasti kuvattujen päämäärien rivienvälissä kätkeytyivät huonosti filosofiset kysymykset, jotka olivat pohjimmaisena innoittajana  useimmille tutkimukseen osallistujille.

Tietokoneiden äly on vain algoritmien matematiikkaa, mittalaitteiden tietokannoista seulottua statistiikkaa, neuroverkkojen kokeilun kautta mekaanista oppimista kohti ennalta annettua päämäärää.

Luonnon villissä todellisuudessa on kaikki oleva tapahtumien kavalkadia energiatiloissa, joissa materia muotoineen syntyy, muuttuu ja katoaa takaisin energiaksi, välissään monisyinen historia josta jää aikaan kuin valoon koodattu kertomus kaikesta tapahtuneesta kuten kaukaisten galaksien tähtinä loistava tapahtumien synnyttämä valo miljardienvuosien viiveellä.

Tietokoneet ovat aina tapahtumissa jäljessä lukuun ottamatta omaa sähköistä prosessointi hetkeään, joka on sen sisäinen asia. Samoin lienee ihmisen tajuistamisen laita vaikka se on analogisen tiedonkäsittely hitautensa takia vielä paljon enemmän jäljessä aistimansa todellisuuden tapahtumahorisontin muutoksia havainnoidessaan. Mutta ihmisen tajunnan etuna on kokea momentti älyllisenä tunteena ajassa ja paikassa johon osallistunut. Tietokoneilta puuttuu elollisen henkiset ulottuvuudet ja niiden vaistonvarainen evoluution geeneihin koodaama epäloogisuus, joka saa ymmärryksen hyppäämään ilman monimutkaisia tiedonkäsittelyä suoraan johtopäätökseen joka on selvästi parempi kuin parhaankin tekoälyn ratkaisu. Tekoäly kykenee parhaimmilla algoritmeillaan kaikessa keinotekoisessa aina paremmin ja nopeammin löytämään tehtävässä perille, mutta siltä puuttuu lajien historian kokemusten synnynnäinen olemisen ja sopeutumisen tieto, jota elolliset kantavat perimässään hologrammeina kuin alitajuntaan käärittyä luonnon uskomaa salaisuutta kehityksenkulun oikeasta suunnasta.

Ihminen kysyy jatkuvasti mikä oli alkusyy ja kaiken tarkoitus, päämäärä joka oli jo alussa istutettu arkkityyppiseen geenikarttaan kuin ehdoton käsky antamaan olemassaolon tunteen tuskan ja ilon, rakkauden ja vihan, älyn ja tajunnan jonka kryptinen sanoma on aukeamassa vasta ihmisen ilmestyttyä lajien evoluution kehityskaareen. Luonnon evoluutio on kaikessa julmassa kivuliaisuudessaan tiedostamista kasvattava ja huolehtiva voima ilman konkreetista kaitselmusta, mutta täynnä viitteitä suunnasta mihin on parasta mennä ja luo uusia kykyjä keinoiksi voittamaan esteet. Kompassina perimään koodattu oikeamukaisuuden tunne, viettien sysimän säilymistaistelun puhtaimpana raitana sen jumalallisena arkkityypin viisarina osoittaen avaruuteen.

Kokemuksen kautta oppiminen ei ole suora tuskaton tie vaan kärsimyksien täyttämä matka läpi hetteiköiden joihin yksilö saattaa hukkua, mutta evoluutio kulkiessa aina vaan eteenpäin lajien seuratessa toisiaan kasvavalla ymmärryksellä kohti valoa. Ymmärrys ja äly kasvaisivat käsikädessä kunnes olisi laji joka pystyisi ottamaan seuraavan askeleen evoluution rappusissa jossa kaikkeuden tietoisuus kasvatti itseään yhä suurempaan tietoisuuteen.

Näin Kaupungin filosofisessa pohdinnassa uskottiin ja tiede oli tie jota siihen uskovat kulkivat etsien älyllään totuutta, joka olisi yksi ja kaikki, mutta täynnä toisiinsa sopivia yksityiskohtia, jotka voitiin purkaa uudeksi aukottoman tiedon tulevaisuudeksi avaruuden kaukaisiin kaupunkeihin, jotka oli luotava ennen kuin aurinkomme sammuisi.

Andalusian aallot

aaltop1

Andalusian aurinkorannikolla tulee tavallisestakin miehestä helposti partaansa ja hattuansa varjeleva originelli, joka harvakseen astelee pitkin rantaviivaa, noukkii välillä jonkun aallon rannalle heittämän simpukankuoren, tarkastelee hetken ja heittää sen takaisin hiekkaan, ottaa vierestä lituskan kiven, punnitsee tarkkaan ja linkoaa sen hyppelemään pitkin vedenpintaa.

Runoilijaa hänestä tuskin tulee, muuten vain mietiskelee aikansa iloksi kaikenlaista mihin aiemmin ei ollut aikaa tai ymmärrystä.

Jokaisella on mielipaikkansa, jossa levähtää vaelluksillaan, joku seinusta tai penkki johon aurinko osuu keväällä ja varjo syksyllä. Paikka, josta näkee merelle ja haistaa suolan. Siihen on hyvä toisinaan nukahtaa unisen ajatuksensa jatkeeksi.

Minulla on penkkini ja seinustani lainelautailevien rantapummien hienohiekkaisessa poukamassa, johon suurimmat aallot syntyvät jonkun merenpohjan muodon nostamana. Paikaltani on mukava seurata lautailijoita, kun meri on hurjana.

Kauempana minulla on tuulinen rantakaista piilossa terävien rosokallioiden välissä, ja jonne on kiivettävä henkensä kaupalla, varovasti jalkansa tarkasti asettamalla juuri oikeisiin kallion ulkonemiin yltääkseen seuraavaan. Osaavalle se on kuin saavuttamattomaan maastoon kätketty polku. Naapurina on luoto, jossa merimetsot kuivattelevat siipiään levittäen ne kohti tuulta. Seisovat tuntikausia liikahtamatta paikallaan, sitten levähtävät lentoon ja pysyvät poissa päiväkausia. Istuimena minulla on meren rannalle heittämä käyrä, sileäksi hioutunut ajopuu, jossa on hyvä istuskella, näköalana tyhjä horisontti ei minnekään ja kaikkeen, tyhjä aaltoileva meri ilman vastarantaa, johon voi hukuttaa mietteensä yhden kerrallaan.

Kertovat, että Gibraltarin salmessa Euroopan ja Afrikan välissä olisi runsaasti valaita, mutta eivät ole osuneet passiini, muutama delfiini silloin tällöin saattaa vierailla näkymässä selkäevien kiiltäessä auringossa, siinä kaikki. Joku harva kalastusalus tai purjevene on ainoa saalis tuntikausien tiirailusta täyttämään pääni uusilla ajatuksilla ja saa miettimään minkälaista olisi olla mukana.

Ikävystymistä vastustavat korvissani kännykästä ääniä imevät luurit, ja soittolistana on kaikki tallennettu musiikki sattumanvaraisessa järjestyksessä. Beethovenin viulukonsertto uinuttaa horrokseen, soittolista vaihtaa kysymättä ”Lännen Jukkaan”, joka hoitelee kaikki lännenruusut banjon kilkutuksen säestyksellä, orastaneen unenikin, Johanna Raunio vaihtaa sitten lakanat ja Billie Holiday saa lopulta otteen unestani ”Sumertimen” valuessa heroiinista laiskana soundina horrokseen hiipuvaan sieluuni. Saa nähdä mihin herään.

Tänään ulappa ei huoli tuumailuani, vaan näyttää voimaansa ja pakottaa seuraamaan oman etuni takia mitä horisontissa tapahtuu ja vain vaivoin vältän ison aallon pyyhkäisemästä kuohuvaan mereen, kiipeämällä nopeasti ylemmäksi rosoiselle kalliokielekkeelle. En malta lähteä, vaikka oikukkaat tuulenpuuskat saavat palelemaan. Aallot pärskyvät korkealle osuessaan rantakallioiden etuvartioon.

Seurailen, miten kauempana merellä venettä vellottavat isot aallot nielaisevat tasaisin välein vastaan taistelevan purjeveneen, joka mastot kallellaan ja pienin purjein etsii reittiä hätäsatamaan. Apumoottorit ulvahtavat, kun aallon huipulle päästessään sen potkuri jää hetkeksi tyhjänpäälle.

Miehiä etsimässä vaaraa joutilaisuudessaan kokeakseen säilymisviettien antamaa intensiivistä elämäntunnetta, joka on vahvimmillaan äkillisen kuolemanuhan lähellä. Simulaatio elämän selviytymistaistelusta. Äsken he viilettivät purjeet pullollaan kohti Afrikkaa luovien, kaksi veneenpituutta eteenpäin, yhden taaksepäin, kunnes antoivat periksi myrskytuulelle ja veivasivat kaikkensa ponnistaen purjeet alas.

Lähempänä rantaa taistelee pikkuruinen kalastusvene fosforinvärisissä pärskeissä turvaan iso lokkiparvi perässään, ja kyntää aalloissa saaliista raskaana kohti satamaa.

Isojen aaltojen päivinä kannan aina mukanani kameraa koska meri on aina erilainen ja petomaisen arvaamaton. Yritän vangita luonnonvoimia tarkoiksi muistikuviksi, koska kuvittelen luonnon kertovan tahattomasti itsestään paljastavasti uhotessaan voimillaan. Tänään meri on hurjempi kuin koskaan ja hetkestä toiseen täysin erilainen tuulenpuuskien repiessä huippuja risaisiksi vaahtopäiksi ja aallon rojahtaessa alas vaahtorihmat roikkuen.

Tutkin aaltojen välejä ja yritän löytää niistä rytmin osuakseni kameralla niiden dramaattisimmilla hetkillä, mutta ne vyöryvät arvaamattomasti ja huiput ilmestyvät aina eri paikkaan mihin niitä odotin. Joskus on miltei tyyntä pitkän tovin, ja sitten äkkiä kuin tyhjästä nousee vesi suureksi kaareksi ja romahtaa paukahtaen alas. Annan periksi, juomavesi on loppu, ja ilman sitä olen hukassa, jos alkaa närästämään.

Kipuan rinnettä ilkeän tuulenpuuskan yrittäessä yllättää, mutta otteeni pitää kallionsyrjässä ja kuin kostoksi se ylhäälle päästyäni varastaa hattuni, mutta se lennähtää oikeaan suuntaan, odottaa kiltisti rantatien pientareella, kunnes saavutan sen ja painan sen tiukasti takaisin päähäni. Selvisimme molemmat.

Vielä on valoakin ja viivästelen matkanvarren rannoilla yhä etsien sitä parasta otosta.

Eniten minua kiinnostaa kuvata aaltojen murtuessa rantaan ja veden ottaessa erilaisia värejä ympäristöstään. Hiekanruskeaa, turkooseja raitoja, harmaanvihertävää kallionväriä, valkoista vaahtoa ja intensiivisen sinistä kauempana merellä. Eläviä tauluja, jotka saavat katsellessa sielullisia merkityksiä peilaten perusmielentilojani ja antavat olemisenviettien suolan ja makean maun suuhuni.

Valokuvaamisessa vaativissa kohteissa tulee oman osaamisen rajat nopeasti vastaan, ja jos on vain yksi tai muutama otos yrittää onneaan, niin melkein aina epäonnistuu.

Kotimatkalla yritän vangita pelkäämättömiä surffaajia, jotka suuret aallot ovat houkutelleet lahdenpoukamaan. Aallot taipuvat osuessaan rantahiekkaan vastavalon saadessa ne hohkaamaan hopeaa ennen kuin ne hajoavat valkoiseksi vaahdoksi ja kaatavat niillä ratsastaneet lautailijat. Olen onnekas otokseni laukaisuhetkessä, ja surfaajien avulla saan esille maininkien koon. Koen onnistumista, ja yrittämiseni laukeaa tyytyväiseksi iloksi. Sellaisesta saa ravintoa jaksamaan seuraavaan päivään.

Muutama kuva vielä. Jotkut lautailijat tippuvat mereen pääsemättä alkua pitemmälle ja vellovat meren mukana mustina poijuina odottamassa seuraavaa aaltoa, joka huolisi mukaansa.

Hattuuni on repeytynyt reikä ja se on alkanut rispaantua tuulessa kuin korjatakseen puutetta ulkonäössäni vähemmän välittäväksi. Alan muistuttaa rantapummiksi sopeutunutta originellia, jolle vain oma rauha merkitsee jotakin.

Meri ryöpsähtää ja näyttää kokonsa isoa tornitaloa vasten ja saan viimeisen valokuvani tältä päivältä. Huomenna on jo ehkä toisin, meri on varmaan rauennut aloilleen ja teen jotakin muuta. Vietän joutilasta vaistonvaraista elämää, ehkä kirjoitan äsken koetun muistiin albumien kuvieni väleihin.

Aloittaisinko näin: Leutoina päivinä makaan kallioiden välissä rantahiekassa, aallot vyöryvät tuulettomina vuorina kohti rantaviivaa, jossa ne lopulta hajoavat vaahdoksi kastelemaan kantapääni.

Kuvittelen, miten aalto oli aluksi vain hentoinen henkäys Afrikan savannilla, kylmän yön kohdatessa auringosta lämpiävän päivän. Perhosensiivenisku, joka sai ilman liikkeeseen, kasvanut sitten kaltaistensa kanssa ilmavirraksi, joka on kiitänyt yli autiomaan imien siitä kuumana paikallaan tanssineen energian matkaansa. Kasvattanut häntäänsä ja hartioitaan, pullistanut rintaansa puhallukseen. Lopulta se tuimana tuulena on kohdannut meren, joka imaisi sen selkäänsä päivien pituisena käärmeenä kiemurtelemaan sen nahkassa toisiaan takaa-ajavina aaltoina, kunnes saavuttaa vastakkaisen rannikon.

Otan vastaan savannin perhosensiipien hennon hipaisun yhtä kevyenä, kuin se oli lähetettykin. Matkallaan kasvaessaan myrskyksi, se olisi kyennyt upottamaan isoimmankin laivan, joka ei olisi väistynyt sen tieltä. Nyt se karjaisee vielä kerran ulapalla ja nöyristyy vaahto suupielissään voittajalleen, maalle, joka ei sitä huoli syliinsä vaan tyrkkää sen takaisin vastaanottamaan veljeään. Se on enää vain leuto tuulenhenkäys.

Mielleyhtymäni ovat kirjojen korvikkeita, kertomuksia, joita itse kirjoittaisin, jos osaisin pukea ne muiden ymmärrettävään muotoon.

Olkoon, on mukavampi käyskellä kapealla rantakaistalla, jossa on valkoisia kiviä, joihin vihreä levä on liimautunut hapsottavaksi parraksi ja niiden väleissä on märkää hiekkaa. Siinä on mukava istuskella laakealla kivellä jalat vedessä ja oleskella vaan. Välillä tarkistaa kivienvälit meren tuomista simpukoista, joista ehkä joku kelpaa entisten joukkoon kaapinpäälle. Niitä on jo liian monta, sanoo vaimoni, eikä ymmärrä, että jokaisessa niissä on autereisen hetken miete mukana. Niitä kosketellessa muistaa ehkä vielä tuulen puuskahduksen, suolanhajun, varpaita huuhdelleen meren, päivän hiipiessä pastellinruskon läpi piiloon etelän yön mustaan samettikaapuun.

Andalusian aallot ovat tehneet minusta nöyrän ja opettanut valokuvaamaan dramaattisemmin, kuvissa on nyt kertomuksien kaltaista sisältöä.

Fuengirola, parveke merelle

parveke

Makuuhuoneen parvekkeelle avautuvan lasioven takana aamun ruskottava pastelli karkottaa tummanruskean hämyn ja on jatkeena eilisiä mielleyhtyminä puivalle yönunelle, josta ei halua herätä vielä kokonaan. Parvekkeella palvelee vanha sohva, johon voi siirtyä jatkamaan heräämistään, raikkaan suolalta maistuvan tuulahduksen täyttäessä keuhkot. Silmät raollaan antaa päivän syttyä mieleensä auringon myötä, joka alkaa nousunsa merestä sarastaen intensiivisen oranssina suikaleena. Paisuu sitten nopeasti kellertäväksi epämääräiseksi puoliympyräksi, kunnes rimpuilee eroon merenpinnasta ja kirkastuu kaikkiin suuntiin säteileväksi palloksi.

Perille päästyään se heijastaa merenpintaan kullanvärisen polun, jonka pieni kalastusalus ylittää vastavalossa terävänä varjona matkalla kohti sardiinimatalikkoja. Alus jättää jälkeensä viuhkamaisen aaltovanan, joka hajoaa edetessään kohti rantaa rosoiseen karikkoon, jossa pikimustat merimetsot torkkuvat vierivieressä omaa aamuaan.

Hitaasti aurinko kohoaa yhä korkeammalle, voimistuu kaiken paljastavaksi kirkkaaksi valoksi ja vedenkajastus leviää hopeanväriseksi matoksi koko horisontissa. Aurinko on alkanut jokapäiväisen kierroksensa taivaankantta pitkin idästä länteen. Horisontti kaartuu maapallon reunana, jossa sää ja valo vaihtuvat nopeasti kuin mieliala.

Näköala rannattomalle merelle on myös esteetön tähystyspaikka itseensä. Aivot opettelevat maisemasta asennetta uuteen  päivään yhdistellen aikomuksiaan suunnitelmaksi.

Alapuolellani kadulla kulkevat saavat seuralaisekseen pitkät epämääräisinä häilyvät varjot, kunnes auringon lakikorkeudessa ne kutistustuvat ja terävöityvät jokaista liikettä matkiviksi siluettikuviksi. Ne ovat kuin koirat hihnassa pääsemättä karkaamaan eroon isännästään, – edessä, takana, – missä milloinkin. Pyöräilijän varjossa jalat polkevat toisin päin kuin pyöräilijän, ohi ajaa liivijengiläinen duunatulla Harleylla, etupyörä viistojen kiiltävien pumppujousien välissä pitkällä edessään.

Suuren palmun oksien juuressa vihreät papukaijat riitelevät ja juoruilevat kovaäänisesti taukoamatta hetkeksikään. Palmun varjo on kuin joka suuntaan pörröttävä rastatta tukka.

Iso valkoinen kylmäauto ajaa varomatta kalaravintolan edestä tielle ja osuu espanjanväreissä harjoittelevaan pyöräilijään, joka lentää kaaressa katuun. Onneksi pyöräilijä virkoaa ja raahautuu pyöränsä kanssa jalkakäytävälle. Päälle ajanut auto pysähtyy hidastellen kuin päätöstään epäröiden tienlaitaan. Seuraa tunnin pituinen suukopu kuka on syyllinen. Auliita todistajia riittää, ja he ovat yhtä riitaisesti erimieltä kuin uhri ja autoilija. Kolarista on tulossa espanjalaiseen tapaan kaikkien paikallaolijoiden äänekäs suukopu ja kilpailee papukaijojen kanssa volyymissa.

Kallis kilpapyörä on pahasti solmussa, pyöräilijä hinkkaa ja pitelee olkapäätään. Poliisia ja ambulanssia ei ole hälytetty paikalle. On halvempaa autoilijalle ja tuottoisampi pyöräilijälle hoitaa asiat keskenään. Äänenvoimakkuudesta päätellen sopu on vielä kaukana, käsiä levitellään puolin ja toisin, tehdään ristinmerkkejä ja osoitellaan anovasti taivaalle. Mamma Mia, sanoisi italialainen.

Kaipa se siitä ja menen keittämään kahvia. Takaisin tulessa ovat molemmat osapuolet jo häipyneet ja näytelmän vaisuun loppuun pettynyt yleisö hajoaa vähitellen huikaten vielä kitkerimmät loppukommenttinsa olkapäänsä yli.

T-kirjaimen muotoisella aallonmurtajalla on aina ihmisiä katsomassa matalikkoa, jossa aallot menevät oudosti ristiin. Ne ikään kuin kulkevat satunnaisesti joka suuntaan ja saavat aikaan kummallisesti kuohuvan hornankattilan. Aallonmurtajan suurilla kivilohkareilla on aina iltapäivällä myös kalastajia pitkine vapoineen, vaikka ainoa saalis on tavallisesti vain rauhaisa iltapäiväpuhde omassa rauhassaan.

Myrskyisinä päivinä se on valokuvaajien suosiossa, korkealle sinkoutuvien pärskeiden pyyhkiessä aallonmurtajan ylitse. Sovitellaan itseä kännykkäkuviin myllertävää taustaan vasten. Hurjapäisimmät uskaltavat aivan meren tuntumaan ja juoksemaan pärskeiden läpi.

Iltapäivällä palaavat myös kauempaa mereltä saalistaan hakeneet alukset lokkien lauma ympärillä odottaen laivoista mereen heitettyjä kalojen sisälmyksiä. Ne eivät metelöi ruuasta kiistellessään samalla tavalla kirkuen, kuin Helsingin kauppatorin varastelevat lokit, vaan leijuvat tuulessa vaitonaisina valikoiden makupalaa. Kaikille riittää, eikä tarvitse tapella.

Aurinko hiipii huomaamattomasti kohti länttä ja vajoaa tehonsa vähitellen menettäen kaartuvan horisontin taakse. Värjää lähtiessään pilvet pastellipaletilla, sekoittaen lilaan roosaa ja vaaleansinistä. Tummuvat sitten nopeasti oranssiksi, viininpunaiseksi ja savun siniseksi, pilvet loimuavat hetken intensiivisesti, kunnes jäljellä on pelkkä punertava synkkäsävyinen kajo, joka häipyy hämärään juuri ennen ääriviivat ahmaisevaa mustaa.

Parvekkeellani on monenlaisia aamuja, päiviä, iltoja ja öitä. Auringonnousut ja laskut ovat, milloin enemmän tuota ja vähemmän tätä, päivillä ja illoilla on omat ohjelmansa. Pilvettöminä öinä kuu hohkaa kelmeää valoaan hopeisena kajona merenpintaan ja on mukava istuskella viinipullon kanssa ja vaipua johonkin mieleiseen mietteeseen. Tähtien tuikkiessa mustalla taivaalla valoa, joka on matkannut miljardeja vuosia halki avaruuden hetkeeni.  Ajatus hiipuu saumattomasti torkahdukseksi, josta alkavan yönkylmä ravistelee hereille ja saa hakeutumaan sisälle.

Viikonpäivilläkin on eronsa. Sunnuntaisin sopivien tuulien sattuessa ulapalla näkyy purjeveneitä harjoittelemassa käännöksiä, suuret etupurjeet pullistuneina hyökäten hetken eteenpäin, kunnes käännöstä tehdessään purjeet lepattavat hurjasti ja puomi kääntyy päitä hipoen rajusti toiselle laidalle. Jos purjehtija osaa asiansa hän löytää heti sivutuulta, vene kallistuu kyljelleen kiitää taas eteenpäin ja tummaväriseksi maalattu köli näkyy viiltämässä veteen uraa kuin terävä veitsi.

Isojen veneiden väleissä pikkuruisten jollien purjeet ovat kuin tuulen nappaamia vitivalkoisia muistilappusia, joita se riepottelee ilman suunnitelmaa sinne tänne.

Rannanviertä kulkevalla kävelykadullakin on pyhäisin enemmän ihmisiä. Paikalliset kulkevat perheittäin ja kokoontuvat rantaravintoloihin, jotka hiillostavat sardiineja pienissä rannalle vedetyissä veneissä, harmaan savun hajotessa tuuleen saaden ohikulkijat yskimään.

Näkymässä on vuodenajatkin, toisinaan kaikki samana päivänä. Talvisin, myrsky riipii hurjana palmujen lehvistöjä, aallot nousevat yli korkeiden satamamuurien valkoisena pärskeenä, ikkunanraot ulvovat kuin pillien taukoamaton vihellys. Vesi piiskaa ympäristöä isoina pisaroina saaden tiet tulvimaan jokina kellareihin. Tienvierustan puita katuu autojen päälle ja ilmassa lentää palmujen kuivia oksia, joiden suipot lehdet ovat kuin teräviä veitsiä. Sitten äkisti myräkkä on ohi, aurinko paistaa pilvienraosta ja piirtää sateenkaaren merkiksi välirauhasta. Näin mennään nuttua jatkuvasti vaihtaen ja viikosta toiseen muutosten jumalaista näytelmää katsellen.

Pidän eniten myrskystä ja suurista aalloista.

Katselen allani parvekkeelta hurjapäisiä lautailijoita, jotka etsivät sateen tauottua suurinta aaltoa. Kokemattomimmat kirmaavat kuitenkin malttamattomasti ensimmäisen huolivan matkaan, joka hiipuu alkuunsa ja palaavat pettyneinä takaisin passiinsa. Sillä välin isoin aalto ehti jo mennä, eikä osu koskaan kohdalle. Ehkä se on vain unelma, jota ei halua saavuttaa, koska mitä sitten.

Kaukana ulapalla kiipeää iso konttilaiva maapallon kaarta harmaana suttuisena siluettina, vähän lähempänä rantaa kulkee sitä läheltä kiikaroiva sota-alus. Afrikka on lähellä ja öisin horisontissa kiertelevät valopisteet ovat drooneja, jotka vahtivat salakuljetusreittejä.

Kaikkein kylmimpinä aamuina on talvella ympäröivillä vuorilla lunta ja rannoilla sataa rakeita. Silloin saa sää viihtymään enimmäkseen sisällä, mutta en malta pysyä pois kauaakaan parvekkeelta, teen nopean kierroksen vilkaisten merelle ja rauhoitun takaisin kirjaani.

Vasta pääsiäisviikolla alkaa kesä ja rannat alkavat elää, kuuma häätää etsimään varjoa. Rannalla kylmään veteen kirmaavien kakaroiden kirkaisut sekoittuvat papukaijojen alituiseen lörpötykseen.

Vihdoin voin raahata kookkaan läppärini ulos ja kirjoittaa vaikutelmani kaiken keskellä suoraan koneeseen kuin pullottaen tunnelmaani. Pelkään vain, että juon taas liikaa viiniä ja orastanut luovuus muuttuu epämääräiseksi tokkuraksi, ja teksti ilmaisuksi, joka muuttuu huomenna luettuna alakuloiseksi osaamistaan epäileväksi häpeäksi. Pahinta, jos olen ehtinyt laittaa sen blogiini ja joku on lukenut sen. Lukijansa voi menettää vain kerran.

Eläkeläisellä on ehkä paljon aikaa päivässään, mutta ei elämässään. Joutavuus nakertaa turhanpäiväisyyksillään aikaani loppuun. Yhtälö, jossa hyödyllisyys ja saavutukset jaetaan eletyillä päivillä kutistaa lopputulosta desinmaali kerrallaan kohti nollaa.

Katolla pesivä tornihaukka syöksyy äkisti parvekkeen ohitse kohti talon edessä olevaa tyhjää tonttia, jossa aina aamuisin on papukaijoja ja muita pikkulintuja noukkimassa yönkosteudessa pintaan nousseita matoja. Hetkessä se onnistuu nappaamaan varomattoman linnunpoikasen, tai jäteitä tonkineen rotan ja raahaa sen sitten naapuritalon räystäälle. Saa seurakseen osaansa vaativan nälkäisen naaraan, varmaan pesuekin jossakin lähellä, jolle nokat repivät sopivan kokoisia makupaloja vietäväksi nälkäisiin kitoihin.

Kyttään pitkään kameralla petoeläintä, joka ohi kiitäessään katsoo kopean näköisenä puuhailuani. Se on liian nopea ehtiäkseni zoomaamaan sen tarkaksi tai sommitellakseni sitä taustaan, ja otan kuvani sinnepäin, ja ehkä joku otos osuu kohteeseen. Tarkistan ja totean pettyneenä, että lähes kaikki kuvat haukasta ovat epätarkkoja, haaleita haamuja. Kyllästyn yrittämään,  kyllästyn häviämään joka kerta.  Lokki leijuu ohitse, kuin poseeraten, mutta  se on pelkkä lokki.

Ryhdyn jatkamaan keskeneräistä scifi-kertomusta, jota inhoan koko sydämestäni, koska siinä ei mikään ole totta. Sen herättämät mielleyhtymät poukkoilevat kuin vapaat atomit kiinnittyen epämääräisiin merkityksiin tai ei mihinkään. Luen, koska olen maksanut siitä.

Jos osaisin, kirjoittaisin jotakin itse, keksisin näkymääni dramaattisia juonia tai romanttisia haaveita, sovittelisin naamiaisvaatekertoja todellisuuteni ylle. Hautaisin murheitani, peittelisin ilojani, kätkisin onneni kateelliselta maailmalta. Unelmatkaan eivät ole totta, mutta ulappa on armollinen ystävä, joka ei juoruile. Lieneekö missään enemmän yksityisyyttä kuin ylimmän kerroksen parvekkeella, ja vähemmän valhetta kuin rannattomassa meressä. Kaikkea en kerro sillekään.

Koukkunokka haukka liipaisee taas ohitse, eikä lasi viiniä ole huono ajatus tähän hyytyneeseen tilanteeseen. Eläkeläisenä on pakko temppuilla kaikenlaista, että elämä olisi mielekästä ja kirjoitan blogiini sen minkä näen.

Laiva, joka mainostaa delfiinisafaria kiiruhtaa hitaasti kohti Benalmadenaa, ja se on aivan täynnä. Huijausta illuusiolla sekin, koska vain harvoin delfiinit osuvat sen reitille. Ehkä se vie delfiiniakvaarioon, sillä muuten se on heikoilla lupauksissaan.

Päivä Valensiassa, Plaza de la Virgen.

virginia

Valensian vanhan kaupungin huolettomuus, toisiinsa sopivat värit ja patina, kadunkulman takaa avautuu yllätyksiä samaan tapaan kuin Roomassa. Kaupungilla on normaalin sydämensykkeen rytmi ilman hätärumpuja tai vitkastelua ja askeleet sovittautuvat automaattisesti ajatustaajuudelle. Pysähtelen ja nuokahtelen mustien aurinkolasien takana katukuppiloissa viinilasin, pikkuruisten voileipien ja lempeän auringon uinuttamana, olen kuin kohdussa imien peukaloani tietämättä muusta kuin olemassaolontunteesta.

Neitsytaukean sileäksi hiottu kirjava kivipinta vaihtelee väriä siihen osuvan valon mukaan. Kaikessa tekemisissäni on tänään harmoniaa ja istun torinlaitaa reunustavilla rappusilla nirvanassani ja katselen ihmisiä jotka ylittävät aukean. Otan valokuvia valikoiden kohteita, kuin korvakuulolta ympäristöään laiskasti analysoiva psykologi. Torin pinnasta heijastuva valo laimentaa jyrkkiä varjoja tasaisen harmaiksi sävyiksi ja kuvat onnistuvat teknisesti ilman isompia virittelyjä.

Tilaan katukuppilasta lasillisen paikallista punaviiniä joka on kylmänä tarjoiltuna lähes yhtä hyvää kuin Toscanalaiset viinit, kevyttä ja pitkämakuista. Aukiolla määrätietoinen äiti kuvaa nukeksi pyntättyä pikkutyttöä järjestelmäkameralla. Tytön leningin ja torinpinnan väribalanssi on ainutlaatuisen sopivat toisiinsa, ja vaaleiden kivien pinta heijastaa tytön kasvot pehmeäksi potretiksi.

Näppään puolisalaa kuvan. Koen innostunutta luovuutta ja näen rajattuja sisältöjä asetelmassa johon koen intensiivistä yhteyttä. Joskus kirjoittaessa tunnen samankaltaista ajatuksen virtaamista. Erona on, ettei kamera osaa valehdella, eikä sillä ole alitajuntaa, ehkä sen lasisilmää kutsutaan siksi objektiiviksi.

Unohdun ajatuksiini, ja keskenään riitaiset assosiaationi pimentävät näkymän hetkeksi kuin ohi kulkeva varjo. Onneksi viini on todella hyvää ja yksi lasi johtaa toiseen, minusta on mukava olla pikkuisessa kännissä ja uida mietteissäni pehmentynein liikkein, unohtua asioihin. Maiskuttelen ja pyöritän lasia löysin rantein päästäen hapen sekä viiniin, että ajatuksiini. Etsin takaisin harmitonta yhden mielteen tasapainoa.

Torin toisella puolella istuu intellektuellilta vaikuttava mies lukien keskittyneesti jotakin paperia kädessään, keltainen pyörä nojaa parkkeerattuna lyhtytolppaan. Otan kuvan yleisenpaikan oikeudella.

En ole ainoa miehestä kiinnostunut. Venäläiseltä poliisiagentilta vaikuttava tyyppi tähtäilee samaa kohdetta telelinsillä. Miehessä on jotakin radikaalista älyllisyyttä – vaarallista sinänsä. Kaupungissa on neljä yliopistoa ja tilanteeseen on helppo kuvitella jännitettä.

Mielikuvitukseni on herännyt ja kirjoitan jo aivosoluihini muistiinpanoja romaania varten jota en koskaan toteuta, mielikuvat pyyhkiytyvät pois ennen kuin ehtivät paperille. Hyvä niin, luovuudessani onkin kyse aina prosessista, eikä lopputuloksesta. Valokuvat ovat kuitenkin jäljellä ja joskus niistä syntyy lyhyitä, yhteyksistään irronneita kertomuksia, kuten tämä blogiini. Adjektiivit ovat kuvissa aina kiistattomasti paikallaan, vaikka kehittelemäni merkitykset ovat jo hukassa.

En jaksa politisoida tunnelmaa mieleiseksi, mies ottaa pyöränsä ja poistuu, varjostajakin häipyy sen tien ja tarina oli siinä.

Uusi kohde. Oranssitakkinen pyöräilijällä on tyyliä ja nokka tiukasti menosuunnassa. Kamerani toistaa värit tismalleen ja pysyttelenkin kuvissani mieluiten värien luomassa tekstuurissa, enkä yritä edes teknisesti vaikeita valaistuskikkailuja. Kirjoitan ja valokuvaan samalla oppimattoman itsestäänselvyydellä ja olen happy niin.

Pakarat puutuvat kivirapuista ja nousen jaloittelemaan, menen kauppahallin kupeeseen syömään paellaa, poltan tulikuumassa padassa käteni ja uitan sitä olutkolpakossa ensiapuna. Saan kokilta hyvitykseksi laastarin ja hyvänmakuisen paellan ilmaiseksi ja tyytyväisenä hakeudun vatsa kaarella takaisin passiini.

Asetelma torilla vaihtuu jatkuvasti ja mietin kuinka monta joskus tapaamaani ihmistä on kulkenut sen ylitse. Joku hyvin muotoiltu algoritmi löytäisi varmaan todennäköisyydet, mutta rasitetut aivoni eivät kykene sellaiseen.

Keskipäivän lounaalle kiirehtivät karriäärinaiset kiinnostavat, koska heihin liittyy aina monisäkeinen elämä jolle ei ole helppo arvata sisältöä. Naisten kohtalo ei ole koskaan suora marssi asian tilasta toiseen, syy ja seuraus hämärtyvät kaikenlaisesta epäolennaisesta, eikä luonnontieteellinen loogisuus ole naisille mitenkään tärkeää. Se tarkoittaa tunnevuoristoratoja kuin ovelia oikoteitä tai naisenvaistoja kuin madonreikiä universumin toiselle puolelle ja takaisin, naisellista logistiikkaa joita paraskaan järki ei kykene seuraamaan ja matka kahden pisteen välillä on vain puolet normaalista jos sitäkään ja aika venyy kuin Dalin kaapin päältä valuvissa kelloissa.

Kliseet ovat usein toisteltua totuutta.

Kuvittelen millaista olisi olla aukion yli purjehtivan keski-ikäisen naisen kanssa sängyssä, aistin hipaisevan kosketuksen, intohimon, neuroosit ja vaatimukset. Olenkin varma, ettei hän antaudu enää koskaan pelkästä rakkaudesta toiseen, vaan ruumiinsa halusta ja vain itsensä takia.

Viinihuuruinen psykologiani onnahtelee todella pahasti, jokainen on niin erilainen ja niin samanlainen ja jokainen meistä on aina pahasti väärässä toistensa suhteen.

Kerran maalaislehdistöön kirjoittava kirjallisuuskriitikko, metsässä asuva nyrpeä akka sanoi teksteistäni, ettei niissä tapahdu mitään – niinpä, taidankin tilata vielä yhden punkkulasin odotellessani illan hämärtymistä. Otan kuvan vanhasta eukosta joka istuu kivipenkillä kuunnellen Dylania matkivaa katusoittajaa, asetelmassa on kontrastia jota en viitsi jäsentää. Elämä on ihmeellisintä sellaisenaan.