Espanjalainen unelma

Vuohipaimenen maja

Olen jo kolmatta vuotta varhaiseläkkeelle Espanjassa, myynyt taloni, maksanut velkani ja tyttäreni velat, unohtanut istuttamani omenapuut ja muuttanut pois synnyinmaastani ilman minkäänlaista haikeuden tunnetta. Lesken elämässäni ovet käyvät enää harvakseen, eikä arkipäivässäni tapahdu juuri muuta kuin säänvaihtelut. Askartelen jyrkässä, aurinkoisessa rinteessäni kasvattaen yrttejä ja vahvoja mausteita, ja olen onnistunut jalostamaan kokeilemalla chiliini juuri sopivan vahvuuden. Alapuolellani näkyy Välimeri erivärisinä raitoina. Lähellä rantaa ruman ruskeana, kauempana turkoosin vihertävänä ja taivaanrantaa vasten intensiivisen tummansinisenä. Joskus meri on vain kokonaan tasaisesti sininen ja iltaisin on horisontissa Afrikan hiekkamyrskyjen värjäämä pölyraita, joka ruskottaa punaisena auringon laskiessa.

Asun kolmesataavuotta vanhassa, kivisessä vuohipaimenen vuoristomajassa, jonka entisestä on jäljellä vain kuori. Sitä on laajennettu vähitellen vuosisatojen aikana asunnoksi isommalle joukolle,  muurattu paksuilla laastiväleillä kaikenkokoisia rosopintaisia kiviä  toisiinsa ilman vatupassia. Aurinko on saanut myrskytuulien kanssa päättää huoneiden sijainnit, ikkunakoon ja ilmansuunnat.  Kakarajoukko huoneiden määrän ja perinteet sisustuksen.

Edellinen omistaja, viluinen englantilainen on vuorannut sen talviasuttavaksi ja alkuperäisen tyylinsä säilyttäneet ruutuikkunat ovat nyt kolmekerroksista energialasia. Koko huoneisto on ilmastoitu lämpöpumpulla ja saanut kaikki modernit mukavuudet laadusta tinkimättä.  Liuskakivikatolla on kaiken taloussähkön tuottavat  aurinkopaneelit ja tontilla on myös pieni tuulimylly, joka pumppaa puhdasta juomavettä satojen metrien syvyydestä yksityiseen vesijohtoon. Hyvin sijoitettu satelliittiantenni rinteessä takaa TV:en kanavat kotimaata myöten, ja läheistä kylää varten vuoreni huipulle asennettu mobiiliverkon antenni antaa puhelinyhteyden lisäksi nopean internettiliittymän.

Tingin kauppoja tehdessä pitkään, koska olin ainoa aidosti kiinnostunut paikasta, jonne ei edes ollut ajotietä ja englantilainen oli pakotettu lähtemään perhesotkujensa takia takaisin kotimaahansa, eikä minulla ollut kiire. Sain halvalla miehen elämäntyön ja papereita allekirjoittaessa hän itki, mutta minulla ei ollut varaa maksaa enempää. Erosimme ystävinä, minä olin saanut uuden kodin ja hän salkullisen enemmän käteistä rahaa mitä kauppasummassa luki.  

Aasille ja muutamalle vuohelle rakennettu talli oli samaa ikuista laatua kuin talokin ja tein siitä ensimmäisenä tekona  saunan suihkuineen. Itse raahatuista kivistä sommittelin sen eteen vilvoittelutilan ja kaivoin tallinpäätyyn merinäkymällä kahden uimavedon, kaulaan ulottuvan pulahduspoteron, joka muistutti enemmän epämääräisen muotoista ankkalampea kuin uima-allasta. Se oli jonkun metsälammen mukaan luonnollisen epämääräiseksi muotoiltu muovipalju, jossa oli päädyssä altaan levyiset raput, joka aiheutti esteettistä päänsärkyä, kunnes keksin päällystää sen pienillä mustilla keramiikkapalasilla kiinnitettyinä tiheäsilmäiseen nailonverkkoon. Verkko taipui altaan kurveihin ilman suurempia sommitteluja, ja kun se oli saumattomasti teipattuna paikallaan ympäri allasta, suihkutin paineruiskulla kuumaa vettä pintoihin. Keramiikkakangas liimautui jonkun kemiallisen prosessin avulla sään ja veden kestävästi alustaan lopullisesti, ja keramiikan palasien laastimassalla käsitellyt reunat sulivat samalla ohuiksi samanvärisiksi fuugaraidoiksi. Päivän työskentelyn tuloksena minulla oli tummavetinen kotomaan metsälampi, jossa oli suihkulähteen kaltainen vedenvaihtojärjestelmä ja uima-altaiden antibakteerinen leväntorjunta suodatus, päädyssä antiikkinen, sulojaan kainosti peittelevä naispatsas, jonka jalkoihin kiertynyt käärme sylki vettä.

Suihkuallaspatsaan löysin rappioituneelta hevostilalta pitkän etsiskelyn jälkeen ja sain sen ilmaiseksi, kunhan veisin sen nopeasti pois hotellisuunnitelmien tieltä, ettei joku yli-innokas rakennustarkastaja saisi sitä silmätikukseen ja vaatisi ties mitä sen säilyttämiseksi. Patsas ei ollut kookas, mutta painava,  eikä sitä ollut helppo juttu liikutella ajotietöntä taipaletta päämääräänsä. Olin vuokrannut kylästä aasin rattaineen avustamaan, ja patsas oli kaiken vaivan väärti, vaikka tuli lopulta maksamaan enemmän, kuin jos olisin hankkinut puutarhakaupasta upouuden, ajastuksella kuseskelevan ja rapistuneen näköiseksi nuhratun kevytbetoni kopion Brysselin pissaavasta pojasta.

Olin luvannut engelsmannille, että kaikki uusi tontilla sopisi hänen hengessänsä vanhaan ja näytti jos mahdollista myös vanhalta ja parasta olisi, jos olisi aidosti vanhaa. Oli rakentanut tonttiaan vuosikymmeniä ja toivoi että sen ilme säilyisi. Ostaisi paikan takaisin, jos luopuisin joskus ja hän elpyisi avioerostaan johtuvista menetyksistä entiseen varallisuuteen. Sain alennusta puolen pimitetyn rahasalkun verran, kun suostuin sopimukseen lisättyyn optioon kymmenenvuoden takaisinosto oikeudesta. Hinta halpeni ja molempien mieliala parani. Lupasin kirjallisesti pitää sinä aikana paikan muinaisen ilmeen, siinä määrässä kuin oli mahdollista saattamatta talouttani perikatoon.    

Upotin asuntooni ja sitä ympäröivään lisärakentamiseen perintöosani Helsingin talosta, ja ilmaisella hartiapankkityövoimalla, langon timpurin ja insinöörintaidoilla selvisin kunnostuksen rahoituksesta ilman velkaantumista ja työläisten ainaisen odottelun ajanhukkaa.

Asunnon uudistuksilla oli haasteensa. Täkäläiset viranomaiset keksivät monenlaisia lisämaksuja vähäisemmästäkin syystä ulkomaalaisten eläkeläisten ryöstämiseksi, vaikka pankit eivät saisikaan ahneita lonkerosormiaan kurkkusi ympärille. Luvat hoituivat epäilyistäni huolimatta kuitenkin rivakasti, kunhan muisti palkita tarkastajien henkilökohtaiset vaivat virallisten taksojen lisäksi. Kyse ei  ollut lahjonnasta vaan molemminpuolisesta kunnioituksesta. Tarkoitukseen varaamani laatikollinen XO konjakkia hupeni lupa kerrallaan kaikessa ystävyydessä ja yksimielisyydessä. Jouluksi ehkä kärkkäimmille vielä toinenkin.

Muutaman viikon tiukan uurastuksemme jälkeen tyttären kakarat hyväksyivät uimaltaan, tytär sen viereen luonnonkivistä muuratun vaatimattoman grillin ja saatoimme langon kanssa juoda viimeisellä konjakkipullolla avajaiset ja katsella makoisista löylyistä punakoina iltaruskoa, kuin kiertelevät lehmäpaimenet tuntematonta tulevaisuutta.

”Hyvin tehty, kun itselleen rakentaa”, sanoin langolle, joka nyökkäsi ainoan tyttäreni perimäoikeuksilla kulauttaen konjakkia kurkkuunsa tyytyväisen tulevan omistajan elkein ja sanoi hartautta äänessään,  ”kyllä sinun nyt kelpaa isäukko”.  

Tärkein uudistus tontilla on yrttitarha. Jyrkkään rinteeseen raivattu palstakaistale, jolle uhrasin enemmän aikaa kuin rahaa. Opiskelin pitkään mikä sopi ilmastoon ja mikä ei.  Kiertelin pikkutiloilla kyselemässä täällä kasvatetuista mausteista ja juureksista, lannoituksesta, vaihtoviljelystä, vuodenajoista, ilmansuunnista ja maaperästä. Sain vuosisataisia perinteitä, ja kertomuksia viljelystä kaikilta ajoilta, minkä tähden tuota, miksi ja miten tätä.

Läheisessä valkoisessa kylässä, jäljellä asuvat muijat ja ukot jakoivat auliisti tietojaan, kertoivat tarinoitaan ja antoivat ilman korvausta sukusalaisuutensa, miten melonin saa kasvamaan isomaksi kuin naapurin. Olisin voinut aikani talosta taloon kierreltyäni paljastaa, että jokaisella oli sama salaisuus. Levinnyt muuttumattomana  kylän ristiin rastiin naineiden sukujen kesken. Sain kylältä siemenkasvit, ohjeet ja työvälineet, ja olin heille se pois muuttanut lapsi, joka ei jäänyt jatkamaan tilanpitoa. Edes harmaat hapsuni eivät rikkoneet illuusiota, eivätkä kyläläiset huolineet puoliväkisin tyrkyttämistäni maksuista, vaan syöttivät ja juottivat kuin parasta vierastaan. Mitä matalampi maja sitä avokätisempi kestitys ja olin iltaisin aina pienessä hiprakassa palatessani kierrokseltani.

Osallistuin vastapalveluksena mielelläni talojen talkoohenkisiin ja sesonkiluontoisiin töihin, jos kuvittelin olevani avuksi. Erityisesti pyysin päästä mukaan kylän yhdessä pitämiin viinin ja oliivien sadonkorjuisiin, jotka päättyivät aina torilla pidettäviin perinteisiin juhliin, jossa toisessa palkittiin myös isoin meloni. Kilpa, johon jokaisen talon oli ikivanhan kylän säännön mukaan osallistuttava. Minunkin, koska olin kieroillut tietoja sen kasvatuksesta, ja jos halusi oikeasti kunnioitusta kylässä riippuisi se melonista, joka paljastaisi millainen olet kasvattajana, ihmisenä ja ystävänä.

Ensimmäisellä yrityksellä sain kunniamaininnan lupaavana tulokkaana, kun ei muuta keksitty pienimmän melonin kehumiseksi, värikin oli erityisen hieno ja kun pintaa koputteli, oli siinä se oikea kylän ääni, vakuutti tuomaristo. Taisin mennä silloin läpi ja seuraavana vuonna olin viidennellä sijalla, armosta mutisi joku hävinnyt, mutta kuitenkin.

Erityisesti minusta kylässä pidettiin, koska en ollut tuonut katerpillareita perkaamaan ajotietä tontilleni, rakentamaan hotellia tai loma-asuntoja näköalalla merelle. Läheinen asetuksilla suojattu valkoinen kylä sai uinua keskiaikaistaan untaan häiritsemättä. Lupasin ja vannoin ettei minussa ollut tuollaisia ahneita suunnitelmia, tyytyisin aasinpolkuuni ja että niin olisi vastakin. Tiesivät, että paikka oli sen verran hankala rakentaa kaukana kaikesta, ettei sellaista pelkoa juuri ollut muutenkaan, vaikka näki  kaikenlaista puolivalmista kummallisimmissakin paikoissa. Keinoteltu ilmavilla projekteilla EU-tukiaisia, joita ei alkuperinkään ollut aiottu viedä päätökseen.

Juhlissa kylän asukasmäärä kasvoi moninkertaiseksi, suvun kaikenväriset lampaat saapuivat katraineen ulkomaita myöten juhliin, enkä muista monta kertaa jouduin ensimmäisenä vuotenani kertomaan huolella paikkakuntaan sovitellun ja silitellyn historiani, vaikka se oli jo kerrottu selkäni takana yhtä monta kertaa värikkäämmin mihin itse pystyin. Googlattu varmaan matskua, johon oli helppo keksiä kaikenlaista. Olisin muutaman vuoden paikkakunnan paras juorunkohde, jos minussa olisi vähänkin säröä ja outoja tapoja.

Tavatessa oli kohteliasta kysyä ja kohteliasta vastata. Sain takaisin kymmenien perheiden monen maailmankolkan kattavan historiikin omista valinnoistaan, Australian viinitilojen kirvoista, Kalifornian alligaattoreista ja Argentiinan pölyistä, ja jokaisella oli antaa ylpeillen hiellä ja verellä tuotettu pullo parasta viiniään. Olisin myös tervetullut vieras, jos osuisin heidän kotimaisemiinsa. Sain oman hyllyn pienestä välivarastovajasta, johon kasasin saalistani ja armo minulle, jos se ei olisi tyhjä ensi vuoteen mennessä tai en muistaisi kehua pullojen sisältöä.

Pidin viinijuhlien jälkeen aina viinimaistajaiset tyttärelleni ja hänen ystävättärillensä, kun tulivat jokavuotiselle rusketuslomalle ilman perhettä. Tänä vuonna olin luvannut isännöidä saunaillallisen jo kolmatta kertaa ja siitä oli muodostumassa jonkunlainen perinne, ja pääsisin eroon viineistä, johon olin sitoutunut viinijuhlissa. Kirjoitin jokaisesta viinistä arvion sähköiseen vihkooni ja lisäsin kännykällä luovutuksesta otetun kuvan, että muistaisin kuka ja mitä, tällaisissa ei saa erehtyä seuraavan kerran tavattaessa.

Viinistä iloisissa kyläjuhlissa tapahtuu aina jotakin, joka puhuttaa pitkään ja yksi senlaatuisten juhlien tarkoituksesta on antaa elämänsisältöä seuraavalle talvelle. Pieninkin luonteenpiirre paljastetaan ja olet se mikä olet, lempinimenä tarkalla kynällä piirretty yhteen lauseeseen paketoitu potretti hyveistäsi, paheistasi ja kyvyistäsi. Vanha, kärttyinen, pihi pieru, hyvä seppä, jonka häijy muija tekee parasta kutujuustoa, Miriam ja Diego,  ei pahalla eikä hyvällä, vaan sellaisina kuin ovat.  

Ensimmäisissä juhlissani illan hämärtyessä olin hyvän tavan mukaan esiteltäessä suudellut leskeksi vuosia sitten jäänyttä Josen upeaa siskoa molemmille poskille, vähän myöhemmin tuhatvuotisen oliivipuun katveessa suulle ja illan hämärtyessä yöksi hänen viinikellarissaan muuallekin.

Rita

Rita oli pitkähiuksinen mustasilmäinen, keski-ikäinen nainen, jolla oli muinaisten mustalaisten verta suonissaan ja tuoksui hyvälle. Hän oli juhlien flamenco esityksen tähti, kiinteistövälitystä ja viinitilaa pyörittävä moderni, itsenäinen nainen ja ystäväni Josen sisar, jolle kylä ja koko suku etsi hellittämättä oikeasukuista hidalgoa ja tuskin hyväksyi kevytkenkäisyyttä miesten suhteen.

Kuuluin väärään kategoriaan ja ymmärsin olla säikky, mutta en voinut vetäytyä leiritulien itsepäisen kuningattaren omistavasta käsikynkästä, kun hän kuljetti ihmisjoukossa esitellen minua Josen pyynnöstä muualta tulleille tutuilleen. Olimme sitten jääneet juttusille ja asiat kehittyivät itsestään, kun molemmille selvisi yhteiseksi ominaisuudeksi muistoa yhä vuosien jälkeen julkisesti vaalittu leskeys. Se oli enemmän suojeleva rooli ja piintynyt elämäntapa, kuin menneen elämänvaiheen kunnioitusta ja jatkuvaa surua.

Puhuimme viinin kirvoittamin kielin asiasta, rohkaisten toisiamme avaamaan solmua, joka oli jo pitkään ollut rusetti, jonka sai yhtä helposti auki irtosuhteissa, kuin pääsi eroon hameestaan tai housuistaan. Ajatuksemme ja keskustelu synkronisoituivat samaan päämäärään ja halusimme avoimesti toisiamme. Leskillä on ikään kuin lupa puhua tällaisista asioista keskenään, kuuluimme samaan hiukan säälittävään, juoruamiseen houkuttelevaan ja hiukan kadehdittuunkin ryhmään, joilla oli oikeus sinkkuelämäänsä ilman lajitoveriensa halveksia epäilyjä homoudesta selän takana. Kukaan ei voinut myöskään sanoa, ettei ollut kelvannut kenellekään. Yksinolon jatkuessa suruajan jälkeen saattoi sen romantisoida ikuiseksi vannotuksi rakkaudeksi, jonka lupauksista ei halunnut luopua kuoleman erottaessa puolisot. Sanoin Ritalle, ”Leskeys on oikeastaan aika hyvä versio olla ja elostella, pitää ei toivotut kosijat loitolla”.  ”Niinpä”, ja tönäisi lujaa kauemmaksi, mutta nauroi iloisesti.

Juoruttavaksi juttu muuttui, kun meidät oli yllätetty kiihkeässä syleilyssä suuren plataanipuun varjossa. Huomattuaan paljastumisensa, hän sanoi nauraen, ”taisinpa tulla ulos kylän vahtimasta leskeyden selibaatti kaapista naisena, jolla on salainen dildolla ruumiinhaluistaan nauttiva elämä”. Lainasi sitten aiheesta lukemaansa kirjaa, ”On parempi olla ihmisten puheissa syntinen lutka, kuin nainen, jolla on haroissaan itkuilla otollisen aikansa tuhrannut kutka”. Vastasin, ”eipä kai naisia vahdita täällä enää kuin Kabulissa”, ja työnsin sormeni hänen sisäänsä. Käänsimme kännistä estottoman kiimaa tihkuvan keskustelun sanoman ruumiinkielelle kuumasti suudellen.

Yö ympärillä oli jo musta ja hän halusi esitellä viinikellariaan, kuten oli tapana mieluisille vieraille vähän samaan tapaan kuin suomalainen esittelee saunaansa. Tällaisissa tarinoissa ei tarvitse joka porrasta kuvata, koska kaikki tietävät mihin askelmat johtavat.

Ritan intohimoisella kosketuksellaan osaisi herättää ruumiinkin ja vaikka en pelännyt, että vuosia sitten onnettomuudessa kuollut miehensä haamu ilmestyisi paikalle, niin hänen sukunsa ehkä noudatti jotain vuosisatojavanhaa kunniakoodia naisiensa suhteen. Murhaisivat molemmat tai ainakin vaatisivat puukkokurkulla alttarille. Kumpikin vaihtoehto olisi vanhalle miehelle kuolemaksi, mutta hälläkö väliä.

Valitsimme viiniä homeelta haisevassa suuressa kellarissa, jonka sähkövalot olivat muotoiltu soihtujen kaltaiseksi törröttäen ikivanhoissa pidikkeissä. Hän etsi parastaan sanoen, ”miehiin ja ruokaan oli valittava juuri se oikea viini,  jokaiselle oli oma sopiva laatunsa ja vuosikertansa. Tämä sopii, vanha ja pitkämakuinen, mutta ei liian vahva, silti tanniinit tallella”, puhalsi pölyt sen pinnasta ja avasi löytämänsä pullon tottuneesti maistelupöydän hopeisella vuosisatoja palvelleella korkkiruuvilla. Otti pitkän kulauksen, kierrätti viiniä tovin makunystyröissään suutaan mutristellen, nyökkäsi ja etsi pääni käsiensä väliin, asetti huulensa tiiviisti suutani vasten ja purskutti viinin nieluuni sekoittumaan hormoniemme orkestroimaan suolan makuiseen himoon.

Hänen hameensa alla oli valmiiksi paljas haluamisesta kosteaksi sormeiltu vako, joka imaisi kaluni sisäänsä asettelematta ja purimme ruumiimme patoutuneen kaipuun suurta tammitynnyriä vasten, jossa oli ikivanhan puun tuoksu. Huohotimme toisiimme syntisen sielumme, voivuimme istumaan tynnyri viereen ja joimme viinipullon loppuun jälkimainingin harjalla vielä äskeistä myrskyä mielessämme tapaillen. Roikuimme sitten syntyneessä läheisyydessä solu solua vasten hoippuen pois kellarista, pysähdellen suutelemaan tuttuuttamme rakkaudeksi, ehkä jo tyydytettyinä etsien säröä aamun verukkeeksi. Pakotietä tuttavuudessa takaisin lähtökohtaansa.     

Mutta yö oli vielä nuori ja naisen suostunut ruumis yhä kyti eikä päästänyt aktiin maanittelevasta otteestaan. Kartanon kattosänky sen yksityisemässä osassa oli mehiläiskuningattaren suurilla silkki tyynyillä vuorattu pehmeä pesä, jossa oli yöpöydällä siniseen pilleriin sisältyvä selvä vaatimus. Pystyisin kyllä ilmankin ja toivoin vain, että sydän kestäisi rasituksen.

Tiesin herätessäni outoon todellisuuteen totutellessa, että yön kuluessa olin viinistä ja hänen sylistään huumautuneena sanonut useita kertoja rakastavani häntä,  varmaan kosinutkin. Aamu sarasti ja molempien arkielämän velvoitteet olivat edessä kuin valon vielä osin peittävä vuorijono, enkä tiennyt mitä sanoisin, ennen kuin pakenisin paikalta. 

Rita liikahteli kylkeäni vasten unisesti venytellen parempaa asentoa etsien, saaden kosketuksellaan krapulaisen haluni nousemaan, tunsi muutoksen minussa ja vastasi siihen kääntymällä selälleen, raottamalla jalkojaan ja päästämällä sisäänsä äännähtäen vaimeasti nautinnosta. Velloimme yön hormonimyrkyistä taantuneessa tunteiden ristiaallokossa, etsien toisenlaisia vastauksia kosketuksesta kuin yöllä.

Jokainen vaginan pintoja hitaasti halaava työntö oli kuin mahdollista tulevaisuutta kartoittava miete, johon hänen sylinsä imevä puristus vastasi yhtä epäröivästi, etenimme varovasti lupauksia vältellen, kunnes epäilevä pariutumisriitti hautautui himon hyökyaaltoon ja puristimme toisiamme vuosien leskeyden keräämän tyydyttämättömäksi kasvaneen kaipauksen tuskalla, laukesimme hänen kyntensä raastaessa vakoja selkääni.

Viivyttelimme liukkaan märkinä toisissamme, nolostuneina patoutunutta kosketuksen sammumatonta janoa ruumiissamme. Ikään kuin meissä olisi jäljellä vielä nuoruuden rakastuneen ujoutta yhteistä hikeämme märin huulin maistellen, jossa tuoksuivat vielä rakastelun ihon pintaan purskuttamat hormonit koko sulollaan. Oli vaikea sanoa mitään. Voimamme olivat menneet ja makasimme sormenpäillä unelmansekaisia mietteitämme toisiimme piirrellen. Kunnes ajatukset väsyivät osaamattomuuteensa ja nukahdimme auringon sarastaessa oranssina makuuhuoneen ikkunassa koko loistossaan. 

Herätessämme uudelleen oli päivä jo pitkällä, ulkona paistoi kirkas aurinko ja jossakin soi matkapuhelin. Viinijuhlat olivat lopussaan, uuden sadon rypäleet oli jo eilen  perinnettä noudattaen tallottu hikisin varpain suurissa sammioissa käyväksi massaksi. Sitä ennen oli alta pois maisteltu viime vuoden sadon sekoittamaton yhden rypälelajin viini laaduittain eri säiliöistä ja sovittu eri lajikkeiden sekoitusprosentit tynnyreihin kypsymään vuosikertaansa. Riitaisa, hyvistä makunystyröistään tunnustettu neuvosto, jossa eriehdotuksien välinen keskiarvo kutakin sorttia piti kylän sopua yllä ilman häviäjiä tai voittajia.  Toissa vuoden viiniä oli jo pullotettu pitkin vuotta, mutta varrasporsaalle oli kannettu viimein tynnyri vuosikymmenen parasta vuosikertaa,  jota oli säästetty lukitussa säilössä. Toissa vuotinen viini korvaisi siten erikoisvaraston uusilla tynnyreillä, koska se oli hyvä vuosi ja paras miesmuistiin.

Nolostelin kohmelon sojottaessa lattian poikki kylpyhuoneeseen, Ritan raottaessa silmiään hän sanoi iloisesti ”haluaako se raukka vieläkin”, käännyin takaisin ja vastasin ”joo”, ja nussimme nyt kuin nautintoaan kainostelematon aviopari, jonka yllättää aamuinen halu.  Se oli kuin kuittaus, että kaikki välillämme oli molemminpuolisesti OK, eikä mitään sopimatonta ollut tapahtunut.

Suihkun jälkeen pukeutuneina lähtöön teimme aamiaista, juttelimme kaikesta arkipäiväisestä poissaolevasti ja paniikinomaisesti vierastimme jo toisiamme.  Humala haihtuneena ruumis vapisi silmien karsastaessa kirkasta päivää, ja vietit olivat tyydytyksellä nitistettyinä livahtaneet koloihinsa kylläisenä kaikesta huomiosta ja etsimme hyvästeille kohteliaita sanoja, joihin ei sisältyisi minkään suuntaisia odotuksia, mutta jossa oli hellää kiitosta.

Yöstämme jääneitä tunteen murusia tiesimme miettivämme vielä myöhemminkin, ja jäisimme kytemään epämääräiseen kaipaukseen. Yön vaikutusta syvempiin tunteisiin ei tiedä heti ja kasvokkain päivänvalossa aamiaisella vilkuillaan vaivihkaa toistensa ilmeitä.

Puhelin soi taas, Rita huokaisi ja sanoi ”pakko vastata”, tunnisti äänen  ja sanoi lyhyesti, ”Hei, selvä, tulen heti kun pääsen – tunnin sisään, nähdään”. Rita huokaisi virnisti ja sanoi ”On mentävä, isompi kauppa tekeillä, johon tarvitaan allekirjoitusta”, ”jää sinä tänne, talo on sinun”, vastasin ”minullakin oli asioita kesken ja lähden saman tien, jos saan kyydin”.

Puristauduimme autotalin hämärässä vielä kevyesti yhteen, nuuhkaisimme kuin etsien yötämme, ja suutelimme hellästi kiitoksen. Autosta pois jäädessäni tienvieren parkkipaikalleni enää vain hipaisimme käsivartta ja  yhdestä suusta huokasimme ”Soitellaan” ja hän oli poissa maasturi Porchen murahtaessa hörpätessään pensaa ylimitoitettuihin sylintereihinsä.

Meistä ei tullut paria. Rita soitti illalla ja kertoi jo seuraavana päivänä lähtevänsä pitkälle työmatkalle Atlantin toiselle puolelle, pääkonttorin käsky. Lupasimme meilailla, kun kiireet hellittäisi eli tuskin koskaan.  Juttelimme hetken ympäripyöreästi, aivan kuin jäähdyttelimme palavia tunteitamme tilanteeseen sopivaksi. Kohtelias jälkipeli, jossa ovi jäisi lukitsematta, mutta ei raolleen. Ehdotin aamupäiväkahveja terminaalissa, mutta hän torjui,  sanoi ettei halunnut tehdä asioita vaikeammaksi. Vastasin ironialla, ”Olihan yömme ihan hyvä yhdenillan jutuksi, mukavat viinijuhlat”, johon hän vastasi ”Haista paska” ja löi luurin korvaani. Avain kiertyi lukossa ja emme meilaisikaan.

Suurissa muutoksissa on jo aikuisen kokemuksen tuomaa sordiinoa ajatella ensin ja tehdä sitten. Unohtaisimme kosketuksen tai sitten emme, luonto osaa kytkeä ja hyvästellä puolestamme ilman kursailuja.   

Kuinka vaan yhtäkkiä minulla oli lyhyessä ajassa enemmän ystäviä ja kokemuksia pienessä kyläpahasessa, kuin miljoonakaupungeissa, joissa olin asunut ikäni taloissa tuntematta edes oman rappukäytävänsä asukkaita, jossa ainoana kontaktina oli päännyökkäys ja murahdus pakenevalle selälle.

Kielitaitonikin parani sen verran, ettei kukaan enää kummeksinut outoja lausahduksiani, joille toki naurettiin makeasti vieläkin, jos innostuin liikaa.  Joka tönössä vahdittiin tuloani, etten menisi ohi ilman juttutuokiota ja arvostanut yhtä vähemmin kuin toista. Pidin tästä kaikesta, vaikka normaalisti välttelin ihmiskontakteja, enkä tiennyt pahempaa kuin tyhjänpäiväinen jutustelu tuntemattomien kanssa. Tämä oli jotakin aivan muuta, ja aivan kuin vanhalla iällään olisi saanut tolkuttoman määrän aina kaipaamiaan lellitteleviä isovanhempia, jotka välittävät vain sinusta.

Viinijuhlien juoruiltavat tapaukset ovat viinijuhlien tapauksia, eikä niistä puhuta ääneen, ajateltiin sitten mitä hyvänsä. Ritan upean talon kohdalla katselin aina muualle. Intiimistä kohtaamisestamme tietämätön Jose oli kertonut seuraavan vuoden viinijuhlissa siskonsa muuttaneen ulkomaille lopullisesti, myisi talonsakin, löytänyt ehkä jonkun elämäänsä, ei kerro asioistaan. Valitti että Rita oli laittanut asumukselle kovan hinnan, koska tiesi ettei Jose halunnut menettää äitinsä suvulle sukupolvia kuulunutta viinitilaa, jonka heidän isänsä oli sisällissodan aikaan lunastanut heille mitättömällä summalla perittäväksi, kun epäsuosioon joutuneet vaimon sukulaiset joutuivat pakenemaan vuorille fasistien vainoa. Nyt oli hinnat toiset ja Jose joutui tekemään tarjouksen, johon hänellä ei ollut varaa ilman, että joutui luopumaan toisesta omistamastaan kalastusaluksesta.

Käyn yhä hankkimassa kylästä uusia yrttejä ja ryhdyin Ritan jälkeen intomieliseksi puutarhuriksi unohtaen naisen, vaikka hän harhaili mielessäni pitkään, peratessani yrttitarhaani.  

Nina

Kehitän asumustani jatkuvasti, polku päätielle on saanut luonnon mukaisen harmahtavan liuskakivi katteen, jossa ei ole järjestelmää, sahattuja reunoja, eikä hiottua pintaa, mutta tarpeeksi tasainen naisten korkokengillekin.

Löysin ajellessani vähän pitemmälle hyljätyn louhoksen, jossa oli kivijätettä suurina ja pieninä laattoina. Louhoksen laidassa pientä kojua asustava omistaja, luiseksi käppyräksi kutistunut vanha ukko lupasi keuhkot pölysairaudesta rätisten  ”ota mitä haluat, jos sovitaan hinnoista”, huomasin mökin katolla satelliittilautasen ja ehdotin summamutikassa, että olisiko käypä hinta, jos toisin ison taulu-TV:en, putelin hyvää viskiä ja sata euroa suolarahaa.

Ukko katseli ovelannäköisenä arvioiden tyhmyyttäni ja pyysi muijalle päälle astianpesukonetta koska oli saanut uuden vesiputken ja pumpun kaivoonsa eikä vedestä enää ollut pulaa. 

Yritin tinkiä sen kahvikeittimeksi, mutta ukko ei antanut periksi ja sovittiin hänen ehdoillaan. Hain kivikuorman vuokratulla kuorma-autolla, jossa oli nosturi ja apumies. Toin samalla sovitut tavarat, joihin olin lisännyt kahvinkeittimen ja annoin 150 euroa satasen sijasta. Häpesin kai ahneuttani kivilaattojen määrässä tai tykkäsin ukosta kuin koskettavasta elämyksestä.

Viisikymmentäviisi tuumaa sanoin,  kun vaihdoimme TV:en vanhan kolmekymmentäkaksituumaisen tilalle, kytkimme astianpesukoneen vesiraanaan putkistoon ja muija keitti kokeeksi kahvit uudella keittimellään. Ukon etuhampaansa menettänyt suu nauroi koko leveydessään eikä hyytynyt, vaikka mainitsin, että hakisimme vielä toisenkin kuorman.

Tekisin uuden paremman krillin ja parantelisin terassin, muuraisin ehkä takankin uuteen uskoon. Ukko pyöritteli silmiään, ”Entäs se viskipullo”. Olin unohtanut tärkeimmän, mutta lupasin lähettää sen kuormurin mukana. Pidin lupaukseni ja lisäsin siihen muutaman pullon sadonkorjuun palkkioksi saamaani kylän viiniä.

Vuosi myöhemmin tieosuus oli valmis ja olin tyytyväinen, ajelin kuvausmatkalla louhoksen lähistöllä ja päätin viedä uuden pullon viskiä äijälle, mutta olin myöhässä. Ukko oli kuollut äskettäin pölykeuhkojensa pettäessä, ja juttelin hetken surullisen muorin kanssa. Oli myynyt paikan ja muuttaisi tyttärensä lähelle kaupunkiin. Olin jo poistumassa, kun emäntä sanoi tiukasti, ”kelpaa se viski minullekin” ja nolona ojensin käteeni unohtunutta viskipulloa lohtua kaipaavalle ukkoansa surevalle naiselle.

Rakkauselämäni on Ritasta selvittyäni sopivasti kunnossa ja epäkunnossa. Siinä on enemmän muiden kuin omia huolia. Olen löytänyt tasapainon etsimättä siihen muutoksia ja ottamalla vastaan mitä kohdalle sattuu entisten suhteiden pohjalta tai uusien tapahtumien saatossa. Leskimiehen sinkkuelämä on löyhien avosuhteiden moniavioisuutta, ja olen uskollinen omille elintavoille kuin koira isännälleen. Elämäni ehtoon naiset tulevat ja menevät omien mielitekojensa mukaan ja olen vuorenrinteessäni sopiva kaatopaikka murheille, joita eivät enää yksin jaksa kantaa. Niinpä suhteeni ovat enemmän ammatinharjoittamista kuin muuta, ja maksavat palkkani ruumiillisella ja sielullisella ystävyydellään. En voi valittaa koska saan enemmän kuin pyydän, mutta asiantila masentaa joskus, haluaisin kai enemmän.

Nina, on yksi heistä, ranskalainen nainen, johon tutustuin vuosi sitten uimarannalla koska huomasimme lukevamme samaa kirjaa. Keskustelimme kirjasta ja käsitimme sen tarpeeksi eri tavalla, että syntyi sen verran kinaa, että tutustuimme. Hän on kaltaiseni, ikänsä numerot unohtaneena ei vanha, eikä nuori, yhtä varauksellinenkin ja vasta kuudennella tapaamisella halusi mukaani sillä tavalla. Varasimme aina saman aurinkotuolin samaksi päiväksi rannalta lähtiessämme ja se oli kuin deittailisimme deittailematta.   

Nina sanoo, ettei etsi elämänkumppania tositarkoituksella, vaan tyydytystä sielulleen ja ruumilleen. Keskustelemme kaikesta ja koko ajan, hän on hyvä kokki ja ruoanlaittomme on kuin rakastelua. Yhteisen reseptin luominen kokeilemalla toistensa ideoita on intohimoista kinastelua aineksista, ja joskus kuin asentojen etsimistä yhä uusille nautinnoille maistelemalla samalla lusikalla.

Tietysti intiimi, erimielisesti näykkivä kiiman kaltainen, toiselta nipistelyä hakeva ystävyys keittiössä johtaa aina jossakin vaiheessa makuuhuoneeseen, usein kesken kaiken ja viimeistään, kun olemme nauttineet viimeisen tipan viinipullosta. Hänellä pehmeä hyvälle tuoksuva ruumis, joka osaa kaivautua kainaloon tunkeilematta. Kauniit ruskeat silmät elävät hitaasti ajatellen, mutta eivät unelmoi, ja katsovat tarkkaavasti ympäristöään kaiken huomaavalla tavalla. Muistutti entistä anoppiani.

Nina ei ole vulgääri halussaan, ei pitsisiä alusvaatteita, ei himokkaita kosketteluja; pelkästään sensuelli alastomuus ja pehmeät luonnolliset liikkeet. Hän sanoi, halussa, elämässä ja omassa itsessään ei ole mitään hävettävää tai mitään lisättävää, on vain oma itsensä. Hän on juuri tuollainen. Intohimoissaan itsenäinen ranskatar, joka on tunteissaan rehellinen itselleen ja ympäristölle, eikä peittele vaihtelevissa elämäntuulissa lepattelevaa liekkiään. 

 Ajoitus toimi aina hänen ehdoillaan ja seksi Ninalle on unenomaista sovittelua, jossa laukeamista venytetään uupumisen kynnykselle. Se on naimista koko nahkallaan, jolla löydetään solujen hellyyden ulottuvuus. Elämänlähde, jonka pinnassa onnen tunne kimaltelee hetkien väristyksien rypyttämässä hetkessä.

Hän ei voihki intohimossaan, vaan kiipeää kevyin henkäisyin kliimaksiin ja huokaisee syvään silmät suljettuina saatuaan orgasmin. Sitten hän tulee aivan märäksi ja pienet kouristukset hänen sisässään puristelevat laukeamaan, huone tuoksuu naimisen kemikaaleille ja munan sensuuriin yltänyt sperma tekee ruumiin reaktioissa hänestä naidun näköisen naisen. Huohotamme kiinni toisissamme hetken naurahdellen onneamme, kunnes jäseniemme paino palaa ja kierähdämme makaamaan vierekkäin märillä lakanoilla.  Hän käy läpi äskeistä intohimoista laukeamistaan ja katse verhottuna antaa sen levitä koko ruumiiseensa kuin miettisi joka solullaan kokemaansa nautintoa. Se on kaunista samalla tavalla kuin äiteys.

Emme puhu ja suutelemme pitkään märin huulin raukeudeksi sulanutta rakkautta, nukumme hetken. Heräämme ja kiihotumme uudestaan, mutta nyt rakastelu on erilaista, sielutonta ruumiiseen jäänyttä koskettelun himoa, jossa rajusti yhtyen halutaan itsekkäästi lisää kiimaista kiihotuspisteiden ärsytystä etsimään uuden masturboidun kaltaisen laukeamisen.

Se on kuin ainoa keino rimpuilla eroon hellyydentunteesta vaakutellen toisilleen, että kysymys oli pelkästä miehen ja naisen seksuaalisuudesta, ei muusta. Emme halunneet muuttaa elämäämme toiseksi mikä se oli, koska tiesimme ettei suhteemme kestäisi arkipäivän tuomien elämänmuutoksien seurauksia. En ole unohtanut Ritan antamaa opetusta.

Emme tiedä toistemme arkielämästä paljoakaan ja se on kuin tuonpuoleista, josta ei puhuta. Hän tietysti näkee, miten minulla on, mutta ei kerro omista asioistaan, häviää vain elämästäni kuukausiksi mitään ilmoittamatta. Emme ole edes vaihtaneet puhelinnumeroita.  Arvelen, että hänellä on rakastava mies ja perhe kotimaassaan, loma asunto jossakin alapuolellani.

Tapaamme aina rannalla. Olen lahjonut tutun rantavahdin ilmoittamaan hänen ilmestyessä paikalle ja kertomaan onko hän yksin. Se ei tarkoita, että vakoilisin, enkä aina edes mene tapaamaan häntä, koska ymmärrän, että välimatka välissämme on suhteemme vahvin side. Sielullinen addiktio, ja tapaaminen kuin unikon nuppu, jonka on annettava kehittyä valmiiksi ennen puhkeamistaan kukaksi, maltaa ihaillen kaunista, kunnes siemenkota on valmis antamaan kynnen viillolla huumaavan mahlansa täynnä kohtalon makuista nautintoa.

Kerran kuukaudessa, joskus useammin, joskus harvemmin hän tulee päiväksi tai kahdeksi luokseni.  Nautimme olostamme. Hän maalaa yhtä ja samaa taulua paksuilla väreillä, ja minä luen tai askartelen tietokoneellani, vaalimme intellektuaalista erityislaatuamme ilman ympäristön kriittisiä silmäyksiä. Olemme tarkalleen yhtä hyviä ja huonoja kuin kuvittelemme. Uimme yhdessä suvaitsevuuden meressä, kuin syvästi rakastunut toisiaan kaikessa käsittävä pari. Pelkään, että joskus taulu valmistuu ja suhteemme on silloin päätöksessään valmiina abstraktiona seinälläni.

Olemme aina minun luonani, emmekä liiku julkisesti missään tai koskettele toisten nähden edes ranskalaisin poskisuudelmin tavatessamme tai erotessamme julkisella paikalla.

Rakastamme toisiamme kaksi yötä ja yhden päivän, ja sitten hän kävelee taakseen katsomatta kivettämääni kilometrin pituista polkua kohti autotienviereen tehtyä parkkipaikkaa ja sinne tilattua taksia. Hänellä on edellisen kerran pyynnöstään istuttamieni lavendelinkukista taiteltu kimppu kädessään. Sanoo tekevänsä siitä hajuvettä. Nina ei halua, että saatan hänet taksiin, ja meidän yhteinen ulottuvuutemme onnelliseen aika-avaruuteen loppuu polun mutkan nielaistessa hänen keinahtelevaan lanteeseensa suuren kaktuksen taakse.

Helsingissä minulla on löyhäsuhde kustannustoimittaja Anetteen, jossa on enemmän ystävyyttä ja sielullista yhteenkuuluvuutta kuin ruumiillista väkevää intohimoa ja pariutumisen paloa. Olin tutustunut häneen aivan sattumalta erään kirjallisuusluennon yhteydessä, kun jäin kiinni ikävystyneenä luennon pitkäpiimäiseen sävyyn piirtelemässä hänen kuvaansa muistiinpanolehtiööni. Oli huomannut ahkeran taiteellisen työskentelyni jatkuvine vilkaisuineen. Hän halusi nähdä lopputuloksen ovella, kun olin poistumassa. Se oli kasvokuva ja hän piti siitä, eikä ollut vihainen ylimenevästä ihailustani. Pyysi mukaansa luennoivalle kirjailijalle tarjoamaansa kaljailtamaan läheisessä pubissa ja luvattoman piirtelyni jälkeen en voinut sanoa ei. Illasta tuli raskas, luennoinut kirjailija oli Anetteen rakastunut, mustasukkainen ja tappeluhaluinen. Ilta päättyi nolosti jokaisen poistuessa omaan suuntaansa. Kirjailija piti tönäistä omaan taksiinsa puoliväkisin ja antaa kuskille könttimaksu ja osoitteen minne viedä. Yritin Anettea mukaani, mutta tulin torjutuksi ja se jäi siihen, mutta olin illan kuluessa pyytänyt häntä Espanjaan ja antanut osoitteenkin. 

Anette

Olin unohtanut hänet, kun hän yllättäen hän ilmestyi Espanjaan, soitti ja halusi nähdä paikani, jota oli kehuskellut kotkanpesäksi oluttuvassa. Noin vain hän tuli elämääni ja jäi tietyin seurauksin vieraakseni, haki hotellistaan tavaransa asuen loppulomansa kuin paikan emäntä. Komenteli, touhusi ja antoi asunnolle naisenkäden luoman ilmeen. Hänen lähdettyään kirjoittelimme ahkerasti sähköposteja ja tapasimme kun kävin Helsingissä hoitamassa asioitani. Kolmevuotta sitten solmittu ystävyys piti yhä löyhissä ja lempeissä pauloissaan ilman tilivelvollisuutta muista suhteistamme.   

Minulla on nyt mieluisia naisvieraita entisestä elämästänikin tai yksi vieras, jos ollaan tarkkoja. Kustannustoimittaja Anette käy keväisin naimassa pois talvisin keräytyneen kiimansa. Hän ei sanojen mukaan halua jakaa ruumiintarpeittensa salaisuuksiaan muille kuin minulle ja dildolleen. Syksyllä hän käy hautaamassa talveksi kesän roihuun herättäneen libidonsa, sanoo korvaavansa sen auringon iltaruskon kaipuulla, jonka hän rakentaa kainalossani terassilla ja ottaa uuden kännykkäkuvan meistä ruskottavan horisontin laidassa tietokoneensa taustanäytöksi. Hän sanoo, että vanhan miehen rakastelun hidastelua ymmärtävä sordiino on iltaruskon kaltainen. Se on sopiva läheisyyden muisto talveksi, eikä siitä jää kiihkoista addiktiota kutisemaan haaroihin ja pystyy keskittymään taas työhönsä.

Psykiatrini sisälläni sanoo, että minua käytetään hyväksi. Ehkä, mutta en ole haavojaan nuoleksimaan jäänyt uhri. Minullakin on taka-ajatuksia Aneten suhteen Andalusia kuvakertomusten mahdollisena esilukijana, jahka saan jahkailtua sen valmiiksi.

Kuljeskelimme lauantai aamupäivisin kortteleissa, jotka eivät olleet tuttuja entuudestaan. Eksyimme usein, mutta tiesimme suunnan missä päin meri on.

Kapea katu rapistuneiden talojen välissä lemusi jokaisen asunnon kohdalla samalle. Valkosipulille, käytössä eltaantuneelle oliiviöljylle ja härskille rasvalle. Haju oli kuin synonyymi määrätynlaiselle köyhyydelle, jossa oli enemmän olemisen onnea kuin turhien tavaroiden yltäkylläisyyttä. Nälkää se ei tuntenut, jos oli syötävää yhdellä, niin sitä oli kaikilla.

Moottorivian saaneen menneen vuosituhannen mallia olevan auton kohotetun konepellin alle oli kokoontunut koko naapuriston miesväki isoimmasta pienimpään antamaan ohjeitaan, kuten hyvä tapa näissä kortteleissa vaati.

Kähärätukkaiset pikkupojat kyllästyivät nopeasti kinailevaan aikuiseen jahkailuun, kun käynnistymisen ihme viivästyi kaikista hyvistä neuvoista huolimatta ja starttimoottori vain rääkäisi joka kerta kun virta-avainta käännettiin lukossa.

Pojat alkoivat mieluummin potkia löysää jalkapalloa kadulla, kuten aina lauantaisin tähän aikaan heräämisen ja ruoan välissä, kun koulusta oli vapaata.

Joku isältään perityssä sinivalkoraitaisessa pelipaidassa oli vielä Maradona, koska uuteen ei työttömällä perheellä ollut varaa, kaikki muut olivat jo Barcelonan väreissä Messejä ja Neymareita. Tosin Neymareita jo pilkattiin koska Neymar oli muuttanut Pariisin PSG:hen ja pettänyt pikkupoikien sydämet opettaen maailman kavaluutta. Uusia paitoja toisilla nimillä saisi odotella ainakin seuraavaan synttäriin, ehkä jouluun. Muutama oli jo piilottanut rysityn paidan ja pelasi arki tavallisessaan, ja läpiajoaan kovaäänisesti selostaessaan oli jo Messi tai Suarez.

Suukopu auton ympärillä yltyi ja sormet rasvassa säädettiin sitä ja tätä, onnistumatta saamaan autoon eloa. Päätettiin kokeilla työntämistä, vaikka samalla tukittiin yhdensuuntainen tie kokonaan, koska puskuri puskuriin parkkeerattujen autojen välistä ei ohitukset onnistu. Liikenne on onneksi satunnaista, mutta kuten aina tällaisessa tilanteessa, ei mistään ilmestyy juuri nyt sinne pyrkiviä muutaman auton ruuhkaksi asti. Ne huudattivat kuorossa äänitorviaan hurjistuneena kuten maan tavat ja tottumukset vaativat.

Työntäjät eivät olleet aluksi mekkalasta moksiskaan, sekin kuului asiaan määrätyissä volyymin rajoissa. Mutta kun meteli vain yltyi ja ylitti siedetyn rajan muuttuen kysymyksestä vaatimukseksi, kääntyivät työntäjät yhtenä miehenä unohtaen haaksirikkoutuneen auton lievään ylämäkeen ja alkoivat uhkaavasti kiroillen lähestyä häiritsijöitä. Tämä katu on meidän, vaikka muuta ei olisikaan.

Tööttäilevät autoilijat ymmärsivät, että tämä oli yksi niistä kerroista, jolloin ei kannattanut vaatia liikaa oikeuksiaan, ja oli parasta pistää pakki päälle, sekä etsiä toinen vaihtoehto reittiinsä.

Sinivalkoraitainen kadun ainoa Maradona, vetäisi samalla hetkellä kaikella voimallaan tennareillaan palloon, ja se lensi upeana kaarena, läsähti pakenevan auton tuulilasiin kuin litistyvä kieltään näyttävä naamataulu.

Jahtaavien miesten uhkausten saattelema raivo purkautui hyväsyväksi naurunremakaksi yläripaa hipovasta nahkakuulan osumasta pakenevan auton kuskin naamankohdalle, jossa oli nyt hölmistynyt ilme.

”Meidän poika vetäisi”, sanoi joukossa mukana ollut isä ylpeänä.

Paras maali ikinä, ja hän olisi kadun poikien joukossa suurin sankari, ainakin viikon, ehkä koko kesän. Maradona oli taas paras ja kuin kadun riemu olisi yltänyt korjauksenalaisen auton moottoriin, hyrähti se iloisesti yskähtäen käyntiin.

Jossain avautui ikkuna ja äkäinen nainen huusi ”syömään ja heti”, se oli kaikille yhteinen merkki, kuin imaanin huuto minareetin tornin nokassa. Kaikilla perheillä tässä korttelissa oli sama aikataulu elämälleen. Peli oli puhallettu poikki juuri kun se oli makoisimmallaan – kuten aina.

Paikalle hälytetty poliisiauto saapui pillit ulvoen ja valot välkkyen, turhaan, kuten melkein aina.

Menimme kaupungin suurelle lauantaiselle kirpputorille ja Annette osti minulle vadin kokoisen halkaistun kalkkikiven, jonka sisässä  oli 40 miljoonaa vuotta vanha fossiili. Niiden molemmat osat painoivat useita kiloja ja venyttivät käsiäni kahdessa muovipussissa kuin niihin kiinnitetyt painot. Anette sanoi menevänsä viereiselle vihannestorille ja tulevansa kohta takaisin. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja ostaa jotakin hänelle, kuitatakseni saamani tonnin painoisen lahjan.

Aivan torin alkupäässä oli levällään parinkymmenen afrikkalaisten naamioiden kokoelma. Jotkut olivat ehkä aidosti vanhoja ja tarkoituksessaan käytettyjä, useimmat vain taitavia jäljennöksiä, joihin oli hiekalla hierottu patina ja oli melkein mahdoton erottaa aito epäaidoista.

Halusin ostaa Anetelle aidon ja jututin senegalilaista kaupustelijaa ja selvitin asiaani vetoomuksella. Hän etsi miehen ja naisen kuluneen näköiset naamiot ja sanoi että niihin hänellä oli museon antamat autenttisuus sertifikaatti, ja ne maksoivat paljon enemmän kuin muut, koska olivat vanhoja ja käytetty alkuperäisessä tarkoituksessaan.

Hän vaati tuhat euroa kappaleelta, vitivalkoiset hampaat välkkyen pikimustassa naamassa. Sanoin, ”ei tule kauppoja, maksan  kaksisataa euroa kappaleelta ja tarvitsen kuitin aitoustodistuksien lisäksi ja sinun on näytettävä passisi, että nimesi täsmää näyttämäsi museon saatekirjeen kanssa”. Ihmeekseni hän suostui, jos sai viisikymppiä lisää molempiin. En ollut aikonut ostaa mitään näin kallista, mutta näin silmäkulmasta Anetten kauppakasseineen toisella puolella katua, enkä halunnut näyttää nuukuuttani ja löimme kättä päälle. Hän haki pyytämäni todisteet ja näytti passinsa. Otin kuvan passista, ja jos minua huijattiin se ei ainakaan johtunut varomattomuudesta.

Maksettuani vahdin tarkasti hänen käsiään miehen kääriessä naamioita sanomalehtipaperiin irvistys naamallaan. Olin ilmeisesti tehnyt hyvät kaupat. Anette tuli paikalle ja uteli mitä puuhailin. Sanoin enpä juuri mitään ja ehdin sujauttamaan ostokseni muovikassiin. Hyvästelin kädestä senegalilaisen ja kiitin sydämellisesti. Otin vielä kuvan hänestä, koska pidin miehestä.

Anettesta oli kiva liikkua yhdessä piilottelematta tunteitamme ja olimme kuin toisiinsa syvästi kiintynyt aviopari, joka teki kaiken yhdessä suotuen parinsa päähänpistoihin, olivat ne mitä hyvänsä.

Anette on kummallinen ja mielenkiitoinen nainen, jonka elämässä kaikki on järjestetty jonkun suunnitelman mukaan. Kuinka vain, hän osaa narrata vanhan miehen hetkeksi vireeseen ja jakaa itsetuntoa rituaalisella suhteella kaikkeen. Tunteet ovat lihan fantasiaa, hän sanoo. Pidän hänen älyllisestä avoimesta asenteestaan kaikkeen ja jos hänellä oli joku mielipide, oli se aina hyvin perusteltu, eikä hän ottanut kantaa asioihin, joista ei tiennyt tarpeeksi. Hänen kosketuksensa oli kypsännaisen itsevarmaa suhteeseen antautumista ilman ehtoja ja yhdessäolo aina kokonaan yhteistä.

 En ole kertonut Anetelle Ninasta tai päinvastoin, eiväthän hekään kerro omista ihmissuhteistaan. Anette kuitenkin aavistaa, että minulla on ehkä joku. Etsii joskus tullessaan jälkiä naisvieraista, unohtunutta vaatekappaletta, vierasta hajuveden tuoksua vaateistani, mutta ei kysy ja rauhoittuu rakastavaksi tilapäisavovaimoksi. Ei osaa arvata, että minulla on Ninan tuoksu lavendelin kukissa, jotka olen kertonut istuttaneeni houkuttelemaan perhosia. Saan siten lähikuvia Facebookin kotisivuilleni upeasiipisistä vieraistani. Ihmettelee pää kallellaan kuivumassa olevaa puolivalmista taulua olohuoneen nurkan maalaustelineessä, sanoo, että olen lahjakas, mutta vähän liikaa naisellinen. En vastannut.  

Hänen lähtiessään saatoin hänet aina lentokentälle, tuijottelimme lähtöselvityksen edessä silmistä sanottavamme lukien, suutelimme ja meni jonottamaan vuoroaan päästä terminaalin turvallisuustarkastukseen jättämättä jälkeensä lupauksia tai yhteisiä suunnitelmia. Olimme taas vain pitkän välimatkan erottamia ystäviä kuten ennenkin.

Elämässäni on täten sekä ruumiillisen laiskuuden tuomaa harmoniaa, että luonnollista hidastuneen aivotoiminnan pianissimoa. Minulla on yrttitarhani ja kamerani, joita en kutsu harrastuksiksi, vaikka niihin ei liity hyötyä eikä osaamista, koska olen aina vihannut harrastus sanaa.  Elämää ei voi harrastaa, vaan pelkästään elää hetki kerrallaan.

Kirjoitin kerran mietelauseeksi: ”Mieli on aistimuksien antamien sähköiskujen luomaa aivokemian psykedeliaa olemassaolon lasilevyllä, kuin hippiaikojen projektorin lakanalle heijastama diskon seinä.”

 Kuollut vaimoni sanoi usein, etten ole hyvä missään, mutta paras kaikessa. Se oli hänen mielilauseensa, jota vihasin koska se oli totta.

Ranta

Toisinaan kun ikävystyn kiipeilemään hankalaa rinnettä jahdatessani villivuohia kauemmaksi istutuksistani, vuokraan rantamökin epämääräiseksi ajaksi, lähistöllä pientä viinitilaa pitävältä kalastajalta, johon olin tutustunut ensimmäisillä yrtinkeruu matkoilla. Jose oli Ritan mukava veli, joka ei tiennyt intiimistä tuttavuudestani Ritaan, vaikka oli esitellyt meidät toisillemme. Mökin vuokraksi oli sovittu hyvä laatuinen viskipullo ja hintaan sisältyi kuljetus mökin hankalan sijainnin takia. Vuokraus alkaisi siitä, kun hänelle sopii viedä sinne, ja loppuisi, kun hänellä on aikaa hakea pois. Epämääräinen järjestely on aiheellinen, koska mökki sijaitsee katseilta suojaavien jyrkkien kallioiden välissä, autiolla, hienon hiekan ja rosoisten laavakarikoiden muovaamassa rantapoukamassa. Sinne pääsee turvallisesti veneellä vain korkeanveden aikaan, ja pelkästään kuukausina, kun kuu on lähimpänä maata. Silloinkin pitää pujotella vaarallisten karikoiden välistä reitin osaavan kipparin ohjaamana. Rannalta poistuminen on sitäkin vaikeampaa.

Jose tuli sovittuun aikaan ja noukki mukaansa tienvarresta monine nyytteineni. Tunnin päästä olimme jo merellä  aallokossa  puskevassa ikivanhassa kalastusveneessä, joka sihtasi rosoisten kallioiden väliseen väylään, johon ei ollut asiaa huonon sään aikaan. Josella oli aina purje valmiina vetäistäväksi ylös, jos moottori pettäisi, olisi vene silti ohjattavissa. Hän kehui tietävänsä miten pujahtaa läpi karikosta tuuli mistäpäin hyvänsä. On osattava merivirtojen suunnat ja lukea  merenpinnan liikkeistä niiden vahvuudet tarkalleen, muuten tyrskyt armottomasti paiskaavat isonkin veneen hurjalla voimalla kallioihin ja terävät laavakivet repivät sen kylkiin ison reiän. Myrskyllä tai isojen aaltojen aikaan ei kannattanut yrittää koska se olisi varma tuho. Joe taputti rauhoittavasti polvea ja karjui metelin yli ”Minun rantani”.

Tiesin, että jos kävisi huonosti, vedenvaraan joutuneen uimarin merivirta veisi vastustamattomasti ulapalle kolhituttaan ensin parhaansa mukaan onnetonta hengiltä. Olimme valmistuneet kaikkeen, ja muistutimme Michelin rengasmainoksen miekkosta öljynporauslauttojen merikuljetusten kaiken kestävissä ja kelluvissa oransseissa suojapuvuissa. Jose oli kertonut hyvin seikkaperäisesti ja kaikkine yksityiskohtineen jokaisen vaaran pahimmat seuraukset, koska se oli hänestä hauskaa, minusta ei. Siitä syystä olin hankkinut suojapuvut viime reissun jälkeen Norjasta tutulta öljyinsinööriltä. Sain ne lainaamalla suvulta lunastettua kesämökkiäni Saimaalla maksutta kuukaudeksi, sovittua ensin tyttäreni kanssa järjestelystä, joka osasi olla suuripiirteisesti nyrpeä. Sanoi vain, ja parhaaseen mökkeily aikaan. Hyvä kauppa sinänsä kymmeniä jollei satotuhansia kruunuja maksavista puvuista. Virallisesti ne olivat lainassa ulkomailla kuittia vastaan määräämättömäksi ajaksi. Lepytin tyttäreni lupaamalla siirtää mökin kokonaan hänelle.

Jose oudosteli pukua aikansa, mutta puki sen päälleen surun pilkahdus silmissään. Isoisä oli menehtynyt karikossa, kun hän oli vielä poikanen, rantapalsta oli tuolloin vielä rannikon salakuljettajien pakopaikka. Salakuljetuksesta Jose ei kertonut tarkemmin, mutta isä sai ensimmäisen suuremman kalastusaluksen tontin tuomilla epävirallisilla tuloilla, ansaitsemiskeino, joka ei millään tavalla ollut erityistä näillä seuduilla.

Rantautuessamme onnistuneesti hiekkarannan laidalla veden kallioon syövyttämien kahden piskuisen luolan vierekkäiset suut tuijottavat kuin Famtomen pääkalloluolan tyhjät silmäaukot, toisella puolella on nousuveden aikaan täyttyviä kallionkoloja,  joista patoamalla saa kalasumpun, tai merisuolan haihdutusaltaan.  Joskus kauan sitten ehkä joku asui luolia polttaen nuotiota, koska katoissa on mustuneita kohtia.

Ei ole vaikea uskoa paikalle epäilyttävää historiaa, merivirtojen ja karikoiden suojelemaan rantaa pakopaikkana, johon ei sinnikkäinkään jahtaaja yritä mereltä päin seurata. Toisaalta se oli loukku, ja vaikka maan suunalta poukamaa suojeli satoja metrejä korkea pystysuora seinä, saattoi sen laelta tarkkailla rantaa. Siitä todistuksena oli sortunut yli tuhat vuotta vanha vartio- ja lennätintorni, jossa oli jäljellä sisiliskojen valtaama suuri tulipesä entisaikojen merkkitulille.

Tasanko oli kuin valtava kieleke tuhansiin metreihin kohoavan  vuortenrinteiden, ja meren välissä eikä sinne ollut helppo marssittaa joukkojaan, eikä merirosvoilla ja salakuljettajilla ollut vartiotornin asukista huolta, koska hänen ainoa tehtävänsä oli sytyttää viestituli torniin, jos näki rannikon muiden kukkuloille rakennettujen torniketjun savua jollakin suunnalla tai vihollisten sotalaivoja merellä. Suhde oli pikemminkin päinvastoin, jos vahti palveli kahta herraa kuten kuvitella saattoi, metsästeli vartija villivuohia ja myi lihansa sekä muut palvelunsa hyvästä hinnasta rosvoille, joilla oli varaa maksaa kymmenys saaliistaan ja kaupanpäälle lekkeri rommia.  

Jose oli tuonut minut mökilleen ensimmäisen kerran näyttääkseen paikan erikoisuuden, koska tiesi että valokuvasin luontokohteita ja kirjoittelin Andalusiasta blogiini tai ehkä vain osoittaakseen ystävyyttään päästäen kaikkein pyhimpään paikkaansa.

Halusin heti ensimmäisellä kerralla jäädä pitemmäksi aikaa ja hän suostui pitkään epäröityään. Rannasta oli tullut pakopaikka minulle tyhjästä elämästä.  

Satavuotta vanha laho, vaaleansiniseksi aikoinaan maalattu hökkeli seisoo haalean värisenä mustaa laavakalliota vasten. Se on enemmän harvaseinäinen varasto kuin asunto, mutta pärjään kyllä vähälläkin. Paksu, hevosen jouhilla täytetty patja on oikealla tavalla kova ja aina kuiva tehden seinään naulatusta laverista kelvollisen sängyn. Peittona on kerroksittain Marokossa kamelinkarvoista tai vuohienvillasta veivattuja eri vuodenajoille tarkoitettuja peittoja, jotkut ohuita ja vilpoisia kesän kuumimpaan hetkeen, toiset talvea varten paksuja kuin matot, joiden alla on kohdun lämpö ja lujan syleilyn puristus.

Hataran oven eteen voi vetää alas rullattavan, tukevakankaisen vanhan laivapurjeen pitämään loitolla talvisin pohjamereltä asti saapuneen kylmän pohjoistuulen tai kesällä Afrikasta kantautuvat pölypilvet. Kaasulla saa lämpöä ja voi valmistaa ruokansa, nuhruisella takalla voi loihtia hämärään tunnelman, jos haluaa tuijotella tuleen ja maanitella tarinat loimusta seurakseen.

Jose oli tyytyväinen, kun hankin edellisellä reissulla hataran mökin katolle aurinkopaneelin, enimmäkseen kai, koska se samalla tilkitsi sateella sisään vuotaneen reiän, mutta ymmärsi sen lisäarvoksi muutenkin. Perustelin hanketta Joselle sillä, etten luota kaasuun, koska nukahtelen lukiessani toisinaan kesken lauseen. Hän vain nyökytteli ja sanoi tee mitä hyvänsä röttelö on sinun, jos minä kuolen. Nauroimme molemmat ja hän sanoi hankkivansa uuden oven. Pyysin ettei minun takiani.

Paneeli antaa tarpeeksi sähköä ladata kännykän ja läppärin, sekä valoa huoneeseen. Lukemista varten olen ripustanut lampun sängyn päätyyn ja toisen tulisijan edessä olevan puhkeilleen nojatuolin yläpuolelle, kirjoituspöytä, pöytälamppu ja kivikova pinnatuoli ovat ikkunan edessä toisiin tarkoituksiin. Olen oikeastaan aika tyytyväinen rujoon asumukseeni.

Nyt tämä oli jo viides kerta rantamökissä kolmeen vuoteen ja oli nyt meidän ystävyys juttumme, kuten joka vuotinen retki norjan tuntureille ruska-aikaan, jossa norjalaisella edesmenneellä vaimollani oli kasvirajan tuntumassa sukumökki. Olin perinyt hänen osastaan puolet ja antanut sen vaimoni mukavalle siskolle Selmalle kokonaan elinikäistä käyttöoikeutta vastaan, johon oli merkitty vain epämääräisesti ruska ja kaksi viikkoa talvella hiihtelyyn. Tosiasiassa olin tervetullut, milloin vain halusin, tekisivät tilaa mökkikalenterissaan aina kun tarvitsin. Tyttärenikin kävi toisinaan kesäisin samantapaisella sopimuksella. Vaimon muiden siskosten lapsilla oli omat mökkinsä ja lapseton Selma oli lunastanut muun suvun mökistä, eikä riitoja heidän takiansa ollut. Oli supattanut viimeksi, että oli testamentannut mökin tyttärelleni ja vannotti etten kertoisi, ettei tieto lipsahtaisi lasten suusta sukutapaamisissa, ei halunnut päälleen sukunsa vihoja eläessään. Lupasin ja tunsin oloni jostakin syystä noloksi.

Jose viipyi aina päivän tai parin rannalla, poltimme nuotiota, halstrasimme kalaa, joimme hänen oman tilansa mainiota viiniä, jonka rypäleitä  olin ollut poimimassa kolmena sesonkina. Toisena  vuotenani olin saanut kokeilla sekoittaa itse useamman tyyppisistä rypäleistä puristetusta ja siilatusta mehusta oman punaviinini, enkä malttanut olla ujuttamatta salaa rosmariinia ja  sitruunamelissaa tiheässä kangaspussissa nimikkotynnyriini antamaan viimeisen silauksen omaan laatuuni.

Tämän vuoden viinijuhlilla oli juuri naimisiin uudelleen mennyt Rita mukana ja huomannut tynnyrissä nimeni, kun kuljimme joukolla tarkistamassa varastoa, tuli viereen, nipisti salaa pepusta ja kuiskasi korvaan, ”tätä viiniä jo maistoinkin”.  Kaksivuotta muhineena ja siilattuna viinini oli nyt pullorivistönä taloni alle tehdyssä pienessä kellarissa ja tietysti otin sitä  mukaan rannalle. ”Ei aivan kelvotonta, hyvä vuosikerta, hitusen outo maku, jokaisella tynnyrillä kai on aina omansa. Suihkutan ne ennen käyttöä joskus bergamottilla terästytyllä vedellä tasatakseni laadun samaksi, sinun tynnyrisi taisi unohtua”, oli Josen naurahtava arvio, kun hän maisteli viiniäni nuotiolla sardiineja hiukapaloiksi paistellessaan.  hiillos hohkasi punaisena ja kipunoidessa mustaa vasten luoden otollisen tunnelman maistelulle. Vastasin, ”Sinun on tietysti paljon parempaa, taidat olla kuin pontikoittensa paremmuudesta kinastelevat serkkuni, jotka kärttävät tuomariksi, eikä uskalla valita kummastakaan, sitä paitsi ei ole ihmisen juomaa ja valehtelee kehuu kumpaa vaan”, Josea nauratti ja maiskutteli kuuluvasti joka kulauksella. En kertonut yrteistäni, joka tosiaan maistui viinissäni tuoden mieleen miedon hajuveden, tuoksuukin. Selvä moka.

Kiipeilimme aina yhteisellä rantareissulla eri reittejä ylös vahtitornin tasangolle, vehreälle kivimuodostelmien ympäröivälle puskaiselle kaistalle entistä merenpohjaa, josta maa kohosi edelleen yli tuhannen metrin korkeuteen autiona ei kenenkään maana. Jose ampui joka kerta nuoren villivuohen, joita kurkisteli sieltä täältä kallioiden kielekkeiltä, paikoissa joihin ei luulisi olevan mahdollista päästä lainkaan. Vaanittiin vasten tuulta suuren kiven takana tunti, ehkä kauemminkin. Pamaus raikui pitkään kalliomaastossa, kun luoti jo oli tavoittanut eläimen sydämen, vuohi nytkähti, seisoi hetken jalat jäykkinä ja kellistyi sitten elottomaksi möykyksi tantereeseen. Josella oli kiikaritähtäin pyssyssään, koska piti tärkeänä osua oikeaan kohtaan yhdellä laukauksella, ettei eläin kärsisi turhaan.

Puskat rahisivat pakenevista eläimistä, valutimme veren kilistä ja raahasimme ruhon sitten jyrkänteen reunaan, josta laskimme sen kiipeilyköydellä rannalle. Seurasin sitten perässä liukuen alas, Josen kiipeillessä perässä rullaten köyden mukaansa. Palattuamme rannalle nyljimme vuohen, poistimme sisälmykset, ja täytimme ruhon tuomillani yrttipuskilla hieroen ensin sisäontelon huolellisesti oliiviöljyllä, rakeisella merisuolalla ja muhennetulla kuoritulla valkosipulilla. Vuohen ulkopintoja varten meillä oli liekeissä sulatettua tirisevää, savunmakuista sianrasvaa ämpärissä, johon puristin jatkeeksi tuubillisen tulista sinappia, murskasin kokonaisen valkosipulin ja lisäsin viiden sortin jauhettua pippuria reilun ripauksen.  Sotkun levittämiseen varamaani pitkävartinen maalipensseli nauratti Josea, ja hän edotti sen vaihtamista maalarinrullaan. Itse hän kasteli pyyheliinan kuumaan rasvaan ja rukkaset käsissä hieroi sen elukan kylkiin. Tippuva rasva lehahteli liekeiksi hiilloksessa, johon lisäsin hitaasti pienellä liekillä palavia paksuja juuria, joita Jose oli tuonut vuosia sitten laivalastillisen, ja riittäisi säästelemättä koko hänen eliniäkseen. Pätkittyjä, punaisenruskeita juuria oli kaikkialla, liiterissä, vanhassa veneessä, talon takan isoina pinoina pressujen alla.

Hän katseli aikansa touhujani avustamatta sen enempää, hänen oli lähdettävä ja pyysi auttamaan veneen vesille Hänellä oli kiire, ilta hämärsi ja karikko ei olisi enää pitkään sallivimmallaan. Kertoi vetävänsä  kotimatkalla käsikäyttöistä sardiinitroolia, kun oli kerrankin tilaisuus harjoittaa isältään oppimaansa ammattia. Se, että hänellä on myös iso ja moderni kalastusalus, jossa oli kaikuluotaimet, kalaparvien houkutuslaiteet, automaattinen fileeraus- ja pakkauslinja, pakasteruuma ja osaava miehistö, ei hänen mukaansa ollut kalastamista vaan teollisuutta. ”Adios, nähdään” hän huikkasi, kun vesi oli vesillä, sai moottoriin eloa ja lähti luovimaan meriviroissa moottorin ulvahtaessa toisinaan potkurin noustessa vedestä tiukassa aallokossa.

Jäin paistelemaan vuohta omin nokkineni.

Jose oli ennen lähtöään pyytänyt mukaansa kahdenviikon kalastusreissulle baskirannikolle kokiksi, ”saisit palkkaakin, jos olisi onnea. Siinä olisi sinulle nahat käsistä raapivaa arkiromantiikkaa, keikuttaisiin Biskajalahden aalloilla ja hilattaisiin verkkoja, sinä paistelisit tyrskyissä pojille munia ja makkaroita, hei o hoi ja rommia päälle.”  Vastasin vaisuna yskääni merkityksellisesti röhien, ettei minusta ollut sellaiseen. Nauroi pilkahdus silmissään ja kiitti viskistä, veisi pojille terveisiä. Olin tehnyt muutaman lyhyemmän miekkakalareissun ja tunsin porukan, mukavan hulluja kaikki. Pitivät minua itseään tyhmempänä onnellisten sattumien lellikkinä hyvällä syyllä. Hyväksyivät kuitenkin synnynnäisen hölmöyden takia, sellaisesta virkoaa ronskin hellää kaveruutta, jossa naljailu on ainoa ymmärretty kieli.

Yksin jäätyäni asetun aloilleni ja ensimmäisinä iltoina säpsähtelen tämän tästä ulkona kuuluvia rasahduksia tai huoneen nurkkien narahduksia, vähäinen valo saa kuuloaistin herkistymään ja yksinäisyys oudossa ympäristössä saa vaistot hereille. Meren kohina tyynnyttelee nousten ja laskien. Hyssyttää ja kuiskaa jotakin laineen osuessa karikoihin, tai huokaisee kuuluvasti ison aallon hajotessa rantahiekkaan. Tunnelma on kuin, oma aineeton ulottuvuus irrallaan kaikesta. Se täyttää koko huoneen, ja joskus se on kuin tapahtumien uhka. Toisinaan kuin ohjaava kaitselmus, usein vain virtuaalimaailmankaikkeus johon mielikuvitus tuo outoja maailmoita alitajunnastaan. Maailmoita, jotka ovat kuin kaikuja evoluution perimään tallentamista kollektiivisista jälkikuvista, ja jääneet primitiivisten viettien ja vaistojen tavoin DNA-rihmaan muistuttamaan juuristaan. Ajan amputoimien ruumiin ja sielun ominaisuuksien haamuja, vaikka suoranaista tarkoitusta niille ei enää ole. Ääniin tottuu nopeasti ja toisen yönä lopettaa kuuntelemisen.

Ainoa kulkuväline Josen mentyä on rannalle vedetty rapistunut suuri vene, jolla voi hädän tullen yrittää päästä avomerelle, vaikka se tuskin pysyisi pinnalla edes tyvessä vedessä. Isoa puuvenettä en saisi veteen yksin, vaikka miten yrittäisin. Se on Josen ensimmäinen oma vene ja säilynyt kalastajanuraan liittyvänä nostalgisena esineenä ja saanut vanhuudenkotinsa täältä ilman ajatusta, että vuotava rotisko palaisi vielä joskus mereen.

Tuvan seinälle on ripustettu kartta merivirroista, vedenalaisista kareista sekä yksityiskohtaiset ohjeet miten reivata purje ja kiinnittää kuurissa säilytetty perämoottori paattiin, miten päästä karkaamaan rannan vesimassojen vahvasta imusta. Niiden alla on isoilla kirjaimilla varoitus, että ei pidä yrittää poislähtöä veneenrotiskolla ilman kuolemanhätää ja silloinkin vain, jos satelliittipuhelin ei toimi. Kannattaa myös ennen uhkarohkeita suunnitelmia yrittää saada apua ampumalla hätäraketteja.

Proosalliseen ironiseen sävyyn annettu varoitus, ikään kuin alleviivaa sitä totaalista yksinäisyyttä, joka rantapalstaan kuuluu lisäarvona. Osaan arvostaa hankaluuksia, jotka takaavat rauhaa ja henkilökohtaista vapautta olla niin kuin  haluaa. Elellä olosuhteiden armoilla omilla päätöksillään oppien olemisen ehdot virheistään, ehkä löytää yksinkertaisesta elämäntavan ja ajatusmallin, joka toimisi muuallakin.

Kuolemanvaara on muualla suurempi, ja jos niin kävisikin, tuskin on parempaa paikkaa kuolla kuin täällä. Talon lattian alle on kaivettu maakellarin säilykevarasto, hyllyllä brandypullo paikallista kotikeittoista, jossa on itse tehtailtu etiketti ”Vain lääkinnälliseen tarpeeseen”, vieressä lääkelipas, jonka kattava kipulääkitys riittää lopulliseksi kivuttomaksi saattohoidoksi vaikka norsulle, jos olisi pakko luovuttaa.

Mukanani on iltoja varten sadoilla kirjoilla ladattu lukulaite ja muutama resuiseksi käännelty paperinen klassikkopokkari, jotka luen yhä uudestaan kuin ensimmäistä kertaa niiden muuttaessa sisältöään kokemusten kasvaessa. Jotakin tuttua, josta peilautuu uusi näkemys, kuin iän muuttamat kasvot peilissä.

Haluaisin kirjoittaa novellikokoelman Andalusialaisista tunnelmista, lyhyitä kertomuksia, vähäeleisistä pikkutapahtumista, joissa on merenhajua, Sevillaa ja auringonlaskua. Valokuvamaisia otoksia asioista, joilla on hetkellistä merkitystä. Olen yrittänyt, mutta en ole ollut tyytyväinen tuloksiin ja ilo kirjoittamiseen on poissa. Yritän saada eloa luomiskutsuun koska ympärillä on kaikki mitä haluaisin novelleihini ja tarvitsee vain kertoa sellaisenaan sen minkä kokee. Se on kuitenkin kuin yrittäisi puhaltaa eloa nuotion kastuneissa puissa, tuloksena sakeaa savua ilman kipinää, josta leimahtaisi liekki. Voin kuitenkin paremmin täällä kuin missään.

Valokuvaan, kamera ei valehtele ja onnistunut kuva osaa parhaimmillaan näyttää ajatuksen, ja herättää mielleyhtymiä poraten syvälle alitajuntaan kuin abstraktimaalaus. Kuun vaihteessa nousuvesi alimmillaan ja karikot paljastavat enemmän reikäisestä ruumiistaan. Kuivuessaan merenalla olleet laavapinnat saavat suolaraitojen piirtämiä pilvimäisiä kuvioita, jotka muistuttavat erilaisia tuttuja hahmoja, mutta säilyvät sellaisina seuraaviin sadepäiviin. Kallioiden moniväriset kyömyiset muodot, ovat paikoin kuin kivettyneitä hiekalla makaavia lohikäärmeitä. Otan valokuvia ja aion tilata parhaasta otoksesta kangaspinnalle suurennetun taulun olohuoneeni luonnonkivistä muuratulle takaseinälle.

Pidän aalloista, kun ne kohoavat vuorenkorkuisiksi, särkyvät jyhkeisiin kallioihin ja yltävät lopuksi rantahiekalle ja tuovat kaikenlaista roinaa rantaan. Vetäytyneessä vedenrajassa lojuu sitten kaikkialla simpukankuoria ja aaltojen heittämä suuri, käyristynyt puunrunko, jonka meren sileäksi hiomassa mutkassa on mukava istuskella ja katsella ympärilleen. Kaikkeni ponnistaen onnistun raahaamaan sen tulevan nousuveden ulottumattomiin ja olen saanut uuden mielipaikan erakon elämääni. Sitä paitsi sen kiemurtelevaan latvaan voi levittää sukkansa ja muut vaatekappaleensa kuivumaan. Harvinaisempia rantahiekkaan jääneitä simpukankotiloita kerään tulipesän hyllylle ja otan parhaat mukaani lähtiessäni.

Tuoretta ruokaa hankkiakseni kalastan pitkävapaisilla rantahiekkaan juntatuilla ongilla, täkynä rasvapalloja. Joskus kiipeän halkeaman kautta tyrskyiselle kielekkeelle uistelemaan tietäen etten saa mitään. Mustat merimetsot istuvat kauempana rosoisilla luodoilla päät ylpeästi koholla ja levittelevät pärskeissä kastuneita siipiään tuulta vasten kuivumaan. Pidän niiden järkkymättömyydestä istua paikoillaan kovassakin tuulessa. Olemme samalla asialla.

Saan ongillani toisinaan muutaman ison ahvenen kokoisen valkolihaisen kalan, joita en tunnista. Kasaan ajopuista nuotion, joka pelmahtaa liekkeihin ensiyrittämällä. Aurinko on jo laskenut ja siniharmaa savu kiemurtelee kohti tähtiä. Valmistan kaloistani aterian, poistan sisälmykset, raaputan silmut, pudistan huolellisesti ruodoista, voitelen vatsat oliiviöljyssä kastelulla merilevällä, hieron karkeaa suolaa kylkiin ja sullon viiltämiini haavoihin mietoa öljyistä yrttiseosta. Yhden kalan säästän maustamattomana kalakeittoon, johon olen kahlannut lisäkkeeksi kallioiden välistä kiveen tarrautuneita merisiilejä ja mustakuorisia simpukoita. Liekkien hiipuessa hiillokseksi ujutan paistokalojen läpi veistelemäni puutikut  ja asetan ne kypsymään pystyasentoon kuin loimulohen.

Onneani prosessoidessani kliimaksiin mietin ääretöntä kaikkeutta, jossa kaikki tapahtuu yksityisen ajan ja paikan hetkinä erillään toisistaan, mikä minussa tai mikä ihan vieressä, mikä jossakin kaukaisessa galaksissa näkökenttämme ulkopuolella. Mitäköhän materiaa lienee onneni tunne tai ajatusta kielelliseksi tajuksi rakentava järki. Koen  haikeaa kaipausta yhtyä selittämättömään ja ymmärtää sitä sisältäpäin älyllisenä tunteena kuin osana kaikkeuden hologrammia, jossa jokainen piste sisältää tiedon kokonaisuuden kaikista muista osista ja selityksen miten ne liittyvät toisiinsa.

Karu ranta eristyksissä kaikesta toimii,  ja mietiskelyssäni on hyvä, lohduttava ja elämään kehottava tunne.

Kalat valmistuvat ja maistuvat hyvältä mutta hitusen liian suolaisilta, ja saavat kaipaamaan loputtomasti makeaa, ohranmakuista kotikaljaa. Se on sammuttamattoman janon makua. En saa alas kurkustani palakaan ja haen olutta kumoten pullollisen yhtä soittoa nieluuni. Pensselöin kalat vedellä ja annan niiden kuivahtaa halstarissa hetken, tuoksu avaa nälän ja ahmin erotellen suussani lihat ruodoista Saimaan rannoilla opituilla taidoilla, ruotujen tippuessa suupielistä rinnuksille. Onnella on monta ilmettä.

Olin lähtiessäni ladannut kännykkään äänikirjoja ja musiikkia koska ranta on signaalikatveessa, eikä suoraa yhteyttä muuhun maailmaan ole kuin satelliittipuhelimella hätänumeroon äärimmäisessä hädässä.  Jose viipyisi viikkoja kalastumatkallaan Atlantilla, eikä kukaan tulisi hakemaan ennen sitä ilman erityistä hälytystä. Hän hymähti, kun iloitsin siitä, että karikoiden suojaama ranta oli kokonaan omani, eikä tyrskyjen ja vahvojen merivirtojen välistä kulkevaa ainoaa reittiä osannut kuin harva ja uskalsi käyttää vain yksi. 

Meri on armoton osaamattomalle ja useimmat kiersivät kaukaa karikkoisen rannikon, koska koko rantaviivaa oli varjostettu merikartoissa vaaralliseksi kaiken kokoisille aluksille. Voimakkaat merivirrat, korkealle kohoavat tyrskyt ja palaava vesi tekivät merestä jatkuvien tsunamien vellovan ja pärskyvän näyttämön. Toisinaan ulapalla näki harmaina siluetteina Gibraltarin salmen kautta Välimerelle seilaavia suuria rahtilaivoja ja risteilijöitä, pieniä kalastusaluksia ja maailmaympärysseikkailua tekeviä purjeveneitä. 

Meri on jo neljättä päivää grazy, kuohuu ja kohisee yöt ja päivät, korkealle kohoavat aallot kiertyivät päivisin vaahtopäisinä vihreinä kalvoina valon kuultaessa himmeänä niiden läpi. Kaikkialla lepattaa ja liehuu, paukahtelee ja rasahtelee, puuskahtelevat ilmavirat ohjaavat lokit vastoin tahtoaan, milloin minnekin. Lähelle karikoita uskaltaneen purjeveneen purjeista näkyy aaltojen välistä vain purjeiden yläosa.

Haen kolhitun kannettavani ja alan kirjoittaa päiväkirjaani, joka kertoo aina jostakin muusta kuin kuluneesta päivästäni. Taustalla on meren nouseva ja laskeva kohina, tuulen voimistuessa ääni vahvistuu asteittain kuin Ravelin boleron teeman toistuvassa melodiassa, joka hiipii aluksi kohti finaalia, myrskyä, jota ei voi välttää. Sotajoukko marssii ja lähestyessään anturoiden ääni vahvistuu ja määrätietoisesti se kulkee kohti tuhoaan yhä painavammin askelin, rummut pärisevät tahtia kuin verisen taistelunhurmaan hypnotisoiden, taisteluun, jossa odottaa sankaruuden sijasta vain julma kivulias kuolema, ja silmiä kaatuneilta nokkivat mustat korpit.

Mielleyhtymät kuin sinne tänne poukkoilevia valveunia, joissa orastaa masennus.

Talven mittaan olin kyllästynyt kävelemään aina samoja reittejä pienessä havupuumetsässä jyrkkien rinteiden välissä, toistamaan samoja rituaaleja aamusta iltaan kuin pakkomielteisiä velvollisuuksia itseään kohtaan.

Ikävöin nuoruutta, junanikkunaa, jossa on ohi kiitävä yksityiskohtien viiva, joskus vuori tai metsikön reunustama peltoaukea sesongin väreissä. Maisemia, jotka jäävät jälkeen ennen kuin ovat ehtineet syöpyä tajuntaan nimellisiksi paikoiksi. On vain liikkumisen tunne aina vaan poispäin tai eteenpäin, mielentilan mukaan syynsä valiten. Matkaamista jossa pysähdys asemalle on aina mahdollisuus. Usein ainoan kirkkonsa ympärille pakkautunut talorykelmä kujillaan toisiaan vahtivaa ihmiselämää. Ehkä sillä on joku nähtävyys tai oma juusto, ehkä vain siellä käväisseen suurmiehen jättämä jälkikuva seinään ruuvattuna plakaattina. Jokaisella kuitenkin joku syy, joenmutka tai aurinkorinne, solmukohta jollekin entiselle tai nykyiselle.  Junan nytkähtäessä taas liikkeeseen on paikkakunta jo unohtunut.

Teen ajatuksien virtuaalimatkoja paikkoihin, joissa olen joskus käynyt. Useimmat yksityiskohdat ovat jo unohtuneet ja jäljellä on vain koetun tunnelma vanhojen valokuvankaltaisina ajan haalistamina muistikuvina vuosiluvut unohdettuina. Tarkennan joskus muistia ja mielikuvitusta etsimällä internetistä  niihin tietoja ja kummeksin aina, miten jäin paitsi tärkeimmistä nähtävyyksistä.

Vanhuus ja vanhanaikaisuus eivät ole synonyymejä, vaikka ennakkoluuloiset, vielä mielessään kuolemattomat nuoret luonnostaan niin luulevat. Olkoonkin, että vanhuksen rapistuneiden aivojen sisältö on hatariin muistikuviin perustuvaa ja subjektiivisilla ajattelulla käsiteltyä mututietoa, jonka esiin hakemista hankaloittaa unohtamisen lisäksi signaalien hitaus. Tällainen inhimillinen iän tuoma aivotoiminnan heikkous on onneksi jo aikaa sitten syrjäytetty laitteideni digitaalisella tietojen tallennuksella ja faktaa verkosta etsivillä tekoälyjen algoritmeilla. Tietopankit eivät osaa ilman käskyä unohtaa, eikä tietokoneet kokea univelkaa tai mielenvikaisuutta, vaikka oikuttelevatkin joskus, saavat virustartunnan tai kuukahtavat kokonaan vanhuuttaan hellesäässä ihmisen tavoin.

Kuuntelen myöhään yöhön sängyssä äänikirjaa, scifiä täynnä tietotekniikkaa ja tekoälyä. Äänikirja on varmempi ja nopeampi kuin paraskaan unilääke, ja jos en nuku tarpeeksi, on koko seuraava päivä pilalla ja joutilaalle jäljellä olevista päivistään tarkkaa lukua pitävälle eläkeläiselle se on pahempi asia kuin mikään muu.

Äänikirja on kuin lapsena luettu iltasatu, jossa on tuo utuinen hetki ennen nukahtamista, jolloin mieli häipyy sisälle satuun ja jatkaa sitä unissaan alitajuisilla mielleyhtymillään. Joskus se johtaa koettuun elämykseen, jota ei ole ymmärtänyt ja säilönyt sen itseensä kuin kysymyksen, jolle etsii tiedostamatta vastausta.

Luen myös paljon, ja lituskassa lukulaiteessani on koko lähdekirjastoni, kirjakauppani ja kirjahyllyni, ja sen näyttö toimii mustavalkoisen paperin tavoin valoon reakoiden, pariston kestäessä kuukausia.

Olen ollut rantamökissä tarpeeksi kauan, etten enää laske päiviä tai katsele kelloa ja on vain laitteiden paristojen virran prosentit varoittamassa latauksentarpeesta välittämättä planeettojenliikkeistä tai kellonlyömistä. Nukun kun nukuttaa, syön kun nälättää, sää päättää vaatekerran, peseytyminen on muutama uintiveto aamuin illoin meressä ja joskus saippuoituna sadevesitankin suihkun alla. Olen erakoksi aika siisti. 

Tarkistan tänään kuitenkin kännykän kalenterista päivämäärän, koska mukana tuotu herkkuruokavarastoni alkaa olla lopuillaan ja huomaan olleeni yli kuukauden rannalla. En ole huolissani, kaikki toimii yhä, ensimmäiset tomaatit hätäpuutarhassani punertavat, salaatinlehdet ovat jo jäniksenkorvien kokoisia ja merestä saan kalaa ja äyriäisiä enemmän kuin jaksan syödä, aurinko antaa vitamiinit, ja sateet vettä. Sitä paitsi minulla on aurinkopaneeliin kytketty paristopaketti, joka varastoi hyvät päivät pahojen päivien varalle ja suolan poistava merivesisuodatin, jossa on bakteerit tuhoavaa hopeaa toimii yhä. 

Noin viikon päästä inventaariostani ja kolme päivää viimeisestä suklaapatukasta herään satelliittipuhelimen soidessa, Josen ääni puhelimessa ” Kerää kaveri kampsusi kasaan ja sulje mesta, tulen parin tunnin päästä hakemaan, kastele varmuuden vuoksi kaikki tulipesät. En voi puhua pitempään, satelliitti puhelu maksaa satasen minuutti, nähdään”. Sanoin, ”Selvä, boss”, suljin puhelimen ja ryhdyin keräilemään tavaroitani. Sivilisaatio kutsui ja olin varma, että sen toteutuva kvanttifysiikan sisältämä statistinen tavallisen näköinen todennäköisyys tulevaisuutenani olisi vaativa, mutta myös paljon antava. Eilen olin aikonut pyytää saada olla kauemmin, mutta tänään olin iloinen tietäen pääseväni saunaan.

E-kirjat (c) Markku Lindroos

Psykiatri lukee tieteisromaania toimeksiannosta. Vastassa on keinoälyrobotit, itseoppivat neuroverkot ja ihmiskunnan varmuuskopioksi vuoren sisään rakennettu omavarainen tulevaisuuden tiedekaupunki. Kirjaan olisi otettava kantaa aiotussa TV-paneelissa. Samalla leskimies etsii naista elämäänsä, mutta ammatti on aina päällä, ja analysoi orastavat suhteet allikkoon. Työkin stressaa ja hän haluaisi karata kaikesta Andalusiaan. Tulevaisuus on aina kulman takana niin scifissä kuin elämässä. Sarjan ensimmäinen osa. Kirjan viides luku on luettavissa PDF tiedostona linkistä alhaalla. Se esittelee ”Kaupungin” SCFI osion ensimmäisen luvun, joka kuvaa Kaupungin puitteet tapahtumille.
Kertomus elämän ja kuoleman seurapelistä, arpanoppana sattuma ja sääntöinä syy ja seuraus. Kuljetaan hetkestä toiseen askel kerallaan, aina vaan eteenpäin. Elämä on liikettä, kuolema katoamista, ikuisuus on aikaan painautunut vana ja edessä on pelkkä tyhjyys johon kaikkeus laajenee. Järki on viettien palvelija tai päinvastoin, äly on syvin koettava tunne, rakkaus lajia säilyttävä voima ja kuolema syntymisen seuraus.

Andalusian aallot

aaltop1

Andalusian aurinkorannikolla tulee tavallisestakin miehestä helposti partaansa ja hattuansa varjeleva originelli, joka harvakseen astelee pitkin rantaviivaa, noukkii välillä jonkun aallon rannalle heittämän simpukankuoren, tarkastelee hetken ja heittää sen takaisin hiekkaan, ottaa vierestä lituskan kiven, punnitsee tarkkaan ja linkoaa sen hyppelemään pitkin vedenpintaa.

Runoilijaa hänestä tuskin tulee, muuten vain mietiskelee aikansa iloksi kaikenlaista mihin aiemmin ei ollut aikaa tai ymmärrystä.

Jokaisella on mielipaikkansa, jossa levähtää vaelluksillaan, joku seinusta tai penkki johon aurinko osuu keväällä ja varjo syksyllä. Paikka, josta näkee merelle ja haistaa suolan. Siihen on hyvä toisinaan nukahtaa unisen ajatuksensa jatkeeksi.

Minulla on penkkini ja seinustani lainelautailevien rantapummien hienohiekkaisessa poukamassa, johon suurimmat aallot syntyvät jonkun merenpohjan muodon nostamana. Paikaltani on mukava seurata lautailijoita, kun meri on hurjana.

Kauempana minulla on tuulinen rantakaista piilossa terävien rosokallioiden välissä, ja jonne on kiivettävä henkensä kaupalla, varovasti jalkansa tarkasti asettamalla juuri oikeisiin kallion ulkonemiin yltääkseen seuraavaan. Osaavalle se on kuin saavuttamattomaan maastoon kätketty polku. Naapurina on luoto, jossa merimetsot kuivattelevat siipiään levittäen ne kohti tuulta. Seisovat tuntikausia liikahtamatta paikallaan, sitten levähtävät lentoon ja pysyvät poissa päiväkausia. Istuimena minulla on meren rannalle heittämä käyrä, sileäksi hioutunut ajopuu, jossa on hyvä istuskella, näköalana tyhjä horisontti ei minnekään ja kaikkeen, tyhjä aaltoileva meri ilman vastarantaa, johon voi hukuttaa mietteensä yhden kerrallaan.

Kertovat, että Gibraltarin salmessa Euroopan ja Afrikan välissä olisi runsaasti valaita, mutta eivät ole osuneet passiini, muutama delfiini silloin tällöin saattaa vierailla näkymässä selkäevien kiiltäessä auringossa, siinä kaikki. Joku harva kalastusalus tai purjevene on ainoa saalis tuntikausien tiirailusta täyttämään pääni uusilla ajatuksilla ja saa miettimään minkälaista olisi olla mukana.

Ikävystymistä vastustavat korvissani kännykästä ääniä imevät luurit, ja soittolistana on kaikki tallennettu musiikki sattumanvaraisessa järjestyksessä. Beethovenin viulukonsertto uinuttaa horrokseen, soittolista vaihtaa kysymättä ”Lännen Jukkaan”, joka hoitelee kaikki lännenruusut banjon kilkutuksen säestyksellä, orastaneen unenikin, Johanna Raunio vaihtaa sitten lakanat ja Billie Holiday saa lopulta otteen unestani ”Sumertimen” valuessa heroiinista laiskana soundina horrokseen hiipuvaan sieluuni. Saa nähdä mihin herään.

Tänään ulappa ei huoli tuumailuani, vaan näyttää voimaansa ja pakottaa seuraamaan oman etuni takia mitä horisontissa tapahtuu ja vain vaivoin vältän ison aallon pyyhkäisemästä kuohuvaan mereen, kiipeämällä nopeasti ylemmäksi rosoiselle kalliokielekkeelle. En malta lähteä, vaikka oikukkaat tuulenpuuskat saavat palelemaan. Aallot pärskyvät korkealle osuessaan rantakallioiden etuvartioon.

Seurailen, miten kauempana merellä venettä vellottavat isot aallot nielaisevat tasaisin välein vastaan taistelevan purjeveneen, joka mastot kallellaan ja pienin purjein etsii reittiä hätäsatamaan. Apumoottorit ulvahtavat, kun aallon huipulle päästessään sen potkuri jää hetkeksi tyhjänpäälle.

Miehiä etsimässä vaaraa joutilaisuudessaan kokeakseen säilymisviettien antamaa intensiivistä elämäntunnetta, joka on vahvimmillaan äkillisen kuolemanuhan lähellä. Simulaatio elämän selviytymistaistelusta. Äsken he viilettivät purjeet pullollaan kohti Afrikkaa luovien, kaksi veneenpituutta eteenpäin, yhden taaksepäin, kunnes antoivat periksi myrskytuulelle ja veivasivat kaikkensa ponnistaen purjeet alas.

Lähempänä rantaa taistelee pikkuruinen kalastusvene fosforinvärisissä pärskeissä turvaan iso lokkiparvi perässään, ja kyntää aalloissa saaliista raskaana kohti satamaa.

Isojen aaltojen päivinä kannan aina mukanani kameraa koska meri on aina erilainen ja petomaisen arvaamaton. Yritän vangita luonnonvoimia tarkoiksi muistikuviksi, koska kuvittelen luonnon kertovan tahattomasti itsestään paljastavasti uhotessaan voimillaan. Tänään meri on hurjempi kuin koskaan ja hetkestä toiseen täysin erilainen tuulenpuuskien repiessä huippuja risaisiksi vaahtopäiksi ja aallon rojahtaessa alas vaahtorihmat roikkuen.

Tutkin aaltojen välejä ja yritän löytää niistä rytmin osuakseni kameralla niiden dramaattisimmilla hetkillä, mutta ne vyöryvät arvaamattomasti ja huiput ilmestyvät aina eri paikkaan mihin niitä odotin. Joskus on miltei tyyntä pitkän tovin, ja sitten äkkiä kuin tyhjästä nousee vesi suureksi kaareksi ja romahtaa paukahtaen alas. Annan periksi, juomavesi on loppu, ja ilman sitä olen hukassa, jos alkaa närästämään.

Kipuan rinnettä ilkeän tuulenpuuskan yrittäessä yllättää, mutta otteeni pitää kallionsyrjässä ja kuin kostoksi se ylhäälle päästyäni varastaa hattuni, mutta se lennähtää oikeaan suuntaan, odottaa kiltisti rantatien pientareella, kunnes saavutan sen ja painan sen tiukasti takaisin päähäni. Selvisimme molemmat.

Vielä on valoakin ja viivästelen matkanvarren rannoilla yhä etsien sitä parasta otosta.

Eniten minua kiinnostaa kuvata aaltojen murtuessa rantaan ja veden ottaessa erilaisia värejä ympäristöstään. Hiekanruskeaa, turkooseja raitoja, harmaanvihertävää kallionväriä, valkoista vaahtoa ja intensiivisen sinistä kauempana merellä. Eläviä tauluja, jotka saavat katsellessa sielullisia merkityksiä peilaten perusmielentilojani ja antavat olemisenviettien suolan ja makean maun suuhuni.

Valokuvaamisessa vaativissa kohteissa tulee oman osaamisen rajat nopeasti vastaan, ja jos on vain yksi tai muutama otos yrittää onneaan, niin melkein aina epäonnistuu.

Kotimatkalla yritän vangita pelkäämättömiä surffaajia, jotka suuret aallot ovat houkutelleet lahdenpoukamaan. Aallot taipuvat osuessaan rantahiekkaan vastavalon saadessa ne hohkaamaan hopeaa ennen kuin ne hajoavat valkoiseksi vaahdoksi ja kaatavat niillä ratsastaneet lautailijat. Olen onnekas otokseni laukaisuhetkessä, ja surfaajien avulla saan esille maininkien koon. Koen onnistumista, ja yrittämiseni laukeaa tyytyväiseksi iloksi. Sellaisesta saa ravintoa jaksamaan seuraavaan päivään.

Muutama kuva vielä. Jotkut lautailijat tippuvat mereen pääsemättä alkua pitemmälle ja vellovat meren mukana mustina poijuina odottamassa seuraavaa aaltoa, joka huolisi mukaansa.

Hattuuni on repeytynyt reikä ja se on alkanut rispaantua tuulessa kuin korjatakseen puutetta ulkonäössäni vähemmän välittäväksi. Alan muistuttaa rantapummiksi sopeutunutta originellia, jolle vain oma rauha merkitsee jotakin.

Meri ryöpsähtää ja näyttää kokonsa isoa tornitaloa vasten ja saan viimeisen valokuvani tältä päivältä. Huomenna on jo ehkä toisin, meri on varmaan rauennut aloilleen ja teen jotakin muuta. Vietän joutilasta vaistonvaraista elämää, ehkä kirjoitan äsken koetun muistiin albumien kuvieni väleihin.

Aloittaisinko näin: Leutoina päivinä makaan kallioiden välissä rantahiekassa, aallot vyöryvät tuulettomina vuorina kohti rantaviivaa, jossa ne lopulta hajoavat vaahdoksi kastelemaan kantapääni.

Kuvittelen, miten aalto oli aluksi vain hentoinen henkäys Afrikan savannilla, kylmän yön kohdatessa auringosta lämpiävän päivän. Perhosensiivenisku, joka sai ilman liikkeeseen, kasvanut sitten kaltaistensa kanssa ilmavirraksi, joka on kiitänyt yli autiomaan imien siitä kuumana paikallaan tanssineen energian matkaansa. Kasvattanut häntäänsä ja hartioitaan, pullistanut rintaansa puhallukseen. Lopulta se tuimana tuulena on kohdannut meren, joka imaisi sen selkäänsä päivien pituisena käärmeenä kiemurtelemaan sen nahkassa toisiaan takaa-ajavina aaltoina, kunnes saavuttaa vastakkaisen rannikon.

Otan vastaan savannin perhosensiipien hennon hipaisun yhtä kevyenä, kuin se oli lähetettykin. Matkallaan kasvaessaan myrskyksi, se olisi kyennyt upottamaan isoimmankin laivan, joka ei olisi väistynyt sen tieltä. Nyt se karjaisee vielä kerran ulapalla ja nöyristyy vaahto suupielissään voittajalleen, maalle, joka ei sitä huoli syliinsä vaan tyrkkää sen takaisin vastaanottamaan veljeään. Se on enää vain leuto tuulenhenkäys.

Mielleyhtymäni ovat kirjojen korvikkeita, kertomuksia, joita itse kirjoittaisin, jos osaisin pukea ne muiden ymmärrettävään muotoon.

Olkoon, on mukavampi käyskellä kapealla rantakaistalla, jossa on valkoisia kiviä, joihin vihreä levä on liimautunut hapsottavaksi parraksi ja niiden väleissä on märkää hiekkaa. Siinä on mukava istuskella laakealla kivellä jalat vedessä ja oleskella vaan. Välillä tarkistaa kivienvälit meren tuomista simpukoista, joista ehkä joku kelpaa entisten joukkoon kaapinpäälle. Niitä on jo liian monta, sanoo vaimoni, eikä ymmärrä, että jokaisessa niissä on autereisen hetken miete mukana. Niitä kosketellessa muistaa ehkä vielä tuulen puuskahduksen, suolanhajun, varpaita huuhdelleen meren, päivän hiipiessä pastellinruskon läpi piiloon etelän yön mustaan samettikaapuun.

Andalusian aallot ovat tehneet minusta nöyrän ja opettanut valokuvaamaan dramaattisemmin, kuvissa on nyt kertomuksien kaltaista sisältöä.

Fuengirola, parveke merelle

parveke

Makuuhuoneen parvekkeelle avautuvan lasioven takana aamun ruskottava pastelli karkottaa tummanruskean hämyn ja on jatkeena eilisiä mielleyhtyminä puivalle yönunelle, josta ei halua herätä vielä kokonaan. Parvekkeella palvelee vanha sohva, johon voi siirtyä jatkamaan heräämistään, raikkaan suolalta maistuvan tuulahduksen täyttäessä keuhkot. Silmät raollaan antaa päivän syttyä mieleensä auringon myötä, joka alkaa nousunsa merestä sarastaen intensiivisen oranssina suikaleena. Paisuu sitten nopeasti kellertäväksi epämääräiseksi puoliympyräksi, kunnes rimpuilee eroon merenpinnasta ja kirkastuu kaikkiin suuntiin säteileväksi palloksi.

Perille päästyään se heijastaa merenpintaan kullanvärisen polun, jonka pieni kalastusalus ylittää vastavalossa terävänä varjona matkalla kohti sardiinimatalikkoja. Alus jättää jälkeensä viuhkamaisen aaltovanan, joka hajoaa edetessään kohti rantaa rosoiseen karikkoon, jossa pikimustat merimetsot torkkuvat vierivieressä omaa aamuaan.

Hitaasti aurinko kohoaa yhä korkeammalle, voimistuu kaiken paljastavaksi kirkkaaksi valoksi ja vedenkajastus leviää hopeanväriseksi matoksi koko horisontissa. Aurinko on alkanut jokapäiväisen kierroksensa taivaankantta pitkin idästä länteen. Horisontti kaartuu maapallon reunana, jossa sää ja valo vaihtuvat nopeasti kuin mieliala.

Näköala rannattomalle merelle on myös esteetön tähystyspaikka itseensä. Aivot opettelevat maisemasta asennetta uuteen  päivään yhdistellen aikomuksiaan suunnitelmaksi.

Alapuolellani kadulla kulkevat saavat seuralaisekseen pitkät epämääräisinä häilyvät varjot, kunnes auringon lakikorkeudessa ne kutistustuvat ja terävöityvät jokaista liikettä matkiviksi siluettikuviksi. Ne ovat kuin koirat hihnassa pääsemättä karkaamaan eroon isännästään, – edessä, takana, – missä milloinkin. Pyöräilijän varjossa jalat polkevat toisin päin kuin pyöräilijän, ohi ajaa liivijengiläinen duunatulla Harleylla, etupyörä viistojen kiiltävien pumppujousien välissä pitkällä edessään.

Suuren palmun oksien juuressa vihreät papukaijat riitelevät ja juoruilevat kovaäänisesti taukoamatta hetkeksikään. Palmun varjo on kuin joka suuntaan pörröttävä rastatta tukka.

Iso valkoinen kylmäauto ajaa varomatta kalaravintolan edestä tielle ja osuu espanjanväreissä harjoittelevaan pyöräilijään, joka lentää kaaressa katuun. Onneksi pyöräilijä virkoaa ja raahautuu pyöränsä kanssa jalkakäytävälle. Päälle ajanut auto pysähtyy hidastellen kuin päätöstään epäröiden tienlaitaan. Seuraa tunnin pituinen suukopu kuka on syyllinen. Auliita todistajia riittää, ja he ovat yhtä riitaisesti erimieltä kuin uhri ja autoilija. Kolarista on tulossa espanjalaiseen tapaan kaikkien paikallaolijoiden äänekäs suukopu ja kilpailee papukaijojen kanssa volyymissa.

Kallis kilpapyörä on pahasti solmussa, pyöräilijä hinkkaa ja pitelee olkapäätään. Poliisia ja ambulanssia ei ole hälytetty paikalle. On halvempaa autoilijalle ja tuottoisampi pyöräilijälle hoitaa asiat keskenään. Äänenvoimakkuudesta päätellen sopu on vielä kaukana, käsiä levitellään puolin ja toisin, tehdään ristinmerkkejä ja osoitellaan anovasti taivaalle. Mamma Mia, sanoisi italialainen.

Kaipa se siitä ja menen keittämään kahvia. Takaisin tulessa ovat molemmat osapuolet jo häipyneet ja näytelmän vaisuun loppuun pettynyt yleisö hajoaa vähitellen huikaten vielä kitkerimmät loppukommenttinsa olkapäänsä yli.

T-kirjaimen muotoisella aallonmurtajalla on aina ihmisiä katsomassa matalikkoa, jossa aallot menevät oudosti ristiin. Ne ikään kuin kulkevat satunnaisesti joka suuntaan ja saavat aikaan kummallisesti kuohuvan hornankattilan. Aallonmurtajan suurilla kivilohkareilla on aina iltapäivällä myös kalastajia pitkine vapoineen, vaikka ainoa saalis on tavallisesti vain rauhaisa iltapäiväpuhde omassa rauhassaan.

Myrskyisinä päivinä se on valokuvaajien suosiossa, korkealle sinkoutuvien pärskeiden pyyhkiessä aallonmurtajan ylitse. Sovitellaan itseä kännykkäkuviin myllertävää taustaan vasten. Hurjapäisimmät uskaltavat aivan meren tuntumaan ja juoksemaan pärskeiden läpi.

Iltapäivällä palaavat myös kauempaa mereltä saalistaan hakeneet alukset lokkien lauma ympärillä odottaen laivoista mereen heitettyjä kalojen sisälmyksiä. Ne eivät metelöi ruuasta kiistellessään samalla tavalla kirkuen, kuin Helsingin kauppatorin varastelevat lokit, vaan leijuvat tuulessa vaitonaisina valikoiden makupalaa. Kaikille riittää, eikä tarvitse tapella.

Aurinko hiipii huomaamattomasti kohti länttä ja vajoaa tehonsa vähitellen menettäen kaartuvan horisontin taakse. Värjää lähtiessään pilvet pastellipaletilla, sekoittaen lilaan roosaa ja vaaleansinistä. Tummuvat sitten nopeasti oranssiksi, viininpunaiseksi ja savun siniseksi, pilvet loimuavat hetken intensiivisesti, kunnes jäljellä on pelkkä punertava synkkäsävyinen kajo, joka häipyy hämärään juuri ennen ääriviivat ahmaisevaa mustaa.

Parvekkeellani on monenlaisia aamuja, päiviä, iltoja ja öitä. Auringonnousut ja laskut ovat, milloin enemmän tuota ja vähemmän tätä, päivillä ja illoilla on omat ohjelmansa. Pilvettöminä öinä kuu hohkaa kelmeää valoaan hopeisena kajona merenpintaan ja on mukava istuskella viinipullon kanssa ja vaipua johonkin mieleiseen mietteeseen. Tähtien tuikkiessa mustalla taivaalla valoa, joka on matkannut miljardeja vuosia halki avaruuden hetkeeni.  Ajatus hiipuu saumattomasti torkahdukseksi, josta alkavan yönkylmä ravistelee hereille ja saa hakeutumaan sisälle.

Viikonpäivilläkin on eronsa. Sunnuntaisin sopivien tuulien sattuessa ulapalla näkyy purjeveneitä harjoittelemassa käännöksiä, suuret etupurjeet pullistuneina hyökäten hetken eteenpäin, kunnes käännöstä tehdessään purjeet lepattavat hurjasti ja puomi kääntyy päitä hipoen rajusti toiselle laidalle. Jos purjehtija osaa asiansa hän löytää heti sivutuulta, vene kallistuu kyljelleen kiitää taas eteenpäin ja tummaväriseksi maalattu köli näkyy viiltämässä veteen uraa kuin terävä veitsi.

Isojen veneiden väleissä pikkuruisten jollien purjeet ovat kuin tuulen nappaamia vitivalkoisia muistilappusia, joita se riepottelee ilman suunnitelmaa sinne tänne.

Rannanviertä kulkevalla kävelykadullakin on pyhäisin enemmän ihmisiä. Paikalliset kulkevat perheittäin ja kokoontuvat rantaravintoloihin, jotka hiillostavat sardiineja pienissä rannalle vedetyissä veneissä, harmaan savun hajotessa tuuleen saaden ohikulkijat yskimään.

Näkymässä on vuodenajatkin, toisinaan kaikki samana päivänä. Talvisin, myrsky riipii hurjana palmujen lehvistöjä, aallot nousevat yli korkeiden satamamuurien valkoisena pärskeenä, ikkunanraot ulvovat kuin pillien taukoamaton vihellys. Vesi piiskaa ympäristöä isoina pisaroina saaden tiet tulvimaan jokina kellareihin. Tienvierustan puita katuu autojen päälle ja ilmassa lentää palmujen kuivia oksia, joiden suipot lehdet ovat kuin teräviä veitsiä. Sitten äkisti myräkkä on ohi, aurinko paistaa pilvienraosta ja piirtää sateenkaaren merkiksi välirauhasta. Näin mennään nuttua jatkuvasti vaihtaen ja viikosta toiseen muutosten jumalaista näytelmää katsellen.

Pidän eniten myrskystä ja suurista aalloista.

Katselen allani parvekkeelta hurjapäisiä lautailijoita, jotka etsivät sateen tauottua suurinta aaltoa. Kokemattomimmat kirmaavat kuitenkin malttamattomasti ensimmäisen huolivan matkaan, joka hiipuu alkuunsa ja palaavat pettyneinä takaisin passiinsa. Sillä välin isoin aalto ehti jo mennä, eikä osu koskaan kohdalle. Ehkä se on vain unelma, jota ei halua saavuttaa, koska mitä sitten.

Kaukana ulapalla kiipeää iso konttilaiva maapallon kaarta harmaana suttuisena siluettina, vähän lähempänä rantaa kulkee sitä läheltä kiikaroiva sota-alus. Afrikka on lähellä ja öisin horisontissa kiertelevät valopisteet ovat drooneja, jotka vahtivat salakuljetusreittejä.

Kaikkein kylmimpinä aamuina on talvella ympäröivillä vuorilla lunta ja rannoilla sataa rakeita. Silloin saa sää viihtymään enimmäkseen sisällä, mutta en malta pysyä pois kauaakaan parvekkeelta, teen nopean kierroksen vilkaisten merelle ja rauhoitun takaisin kirjaani.

Vasta pääsiäisviikolla alkaa kesä ja rannat alkavat elää, kuuma häätää etsimään varjoa. Rannalla kylmään veteen kirmaavien kakaroiden kirkaisut sekoittuvat papukaijojen alituiseen lörpötykseen.

Vihdoin voin raahata kookkaan läppärini ulos ja kirjoittaa vaikutelmani kaiken keskellä suoraan koneeseen kuin pullottaen tunnelmaani. Pelkään vain, että juon taas liikaa viiniä ja orastanut luovuus muuttuu epämääräiseksi tokkuraksi, ja teksti ilmaisuksi, joka muuttuu huomenna luettuna alakuloiseksi osaamistaan epäileväksi häpeäksi. Pahinta, jos olen ehtinyt laittaa sen blogiini ja joku on lukenut sen. Lukijansa voi menettää vain kerran.

Eläkeläisellä on ehkä paljon aikaa päivässään, mutta ei elämässään. Joutavuus nakertaa turhanpäiväisyyksillään aikaani loppuun. Yhtälö, jossa hyödyllisyys ja saavutukset jaetaan eletyillä päivillä kutistaa lopputulosta desinmaali kerrallaan kohti nollaa.

Katolla pesivä tornihaukka syöksyy äkisti parvekkeen ohitse kohti talon edessä olevaa tyhjää tonttia, jossa aina aamuisin on papukaijoja ja muita pikkulintuja noukkimassa yönkosteudessa pintaan nousseita matoja. Hetkessä se onnistuu nappaamaan varomattoman linnunpoikasen, tai jäteitä tonkineen rotan ja raahaa sen sitten naapuritalon räystäälle. Saa seurakseen osaansa vaativan nälkäisen naaraan, varmaan pesuekin jossakin lähellä, jolle nokat repivät sopivan kokoisia makupaloja vietäväksi nälkäisiin kitoihin.

Kyttään pitkään kameralla petoeläintä, joka ohi kiitäessään katsoo kopean näköisenä puuhailuani. Se on liian nopea ehtiäkseni zoomaamaan sen tarkaksi tai sommitellakseni sitä taustaan, ja otan kuvani sinnepäin, ja ehkä joku otos osuu kohteeseen. Tarkistan ja totean pettyneenä, että lähes kaikki kuvat haukasta ovat epätarkkoja, haaleita haamuja. Kyllästyn yrittämään,  kyllästyn häviämään joka kerta.  Lokki leijuu ohitse, kuin poseeraten, mutta  se on pelkkä lokki.

Ryhdyn jatkamaan keskeneräistä scifi-kertomusta, jota inhoan koko sydämestäni, koska siinä ei mikään ole totta. Sen herättämät mielleyhtymät poukkoilevat kuin vapaat atomit kiinnittyen epämääräisiin merkityksiin tai ei mihinkään. Luen, koska olen maksanut siitä.

Jos osaisin, kirjoittaisin jotakin itse, keksisin näkymääni dramaattisia juonia tai romanttisia haaveita, sovittelisin naamiaisvaatekertoja todellisuuteni ylle. Hautaisin murheitani, peittelisin ilojani, kätkisin onneni kateelliselta maailmalta. Unelmatkaan eivät ole totta, mutta ulappa on armollinen ystävä, joka ei juoruile. Lieneekö missään enemmän yksityisyyttä kuin ylimmän kerroksen parvekkeella, ja vähemmän valhetta kuin rannattomassa meressä. Kaikkea en kerro sillekään.

Koukkunokka haukka liipaisee taas ohitse, eikä lasi viiniä ole huono ajatus tähän hyytyneeseen tilanteeseen. Eläkeläisenä on pakko temppuilla kaikenlaista, että elämä olisi mielekästä ja kirjoitan blogiini sen minkä näen.

Laiva, joka mainostaa delfiinisafaria kiiruhtaa hitaasti kohti Benalmadenaa, ja se on aivan täynnä. Huijausta illuusiolla sekin, koska vain harvoin delfiinit osuvat sen reitille. Ehkä se vie delfiiniakvaarioon, sillä muuten se on heikoilla lupauksissaan.

Päivä Valensiassa, Plaza de la Virgen.

virginia

Valensian vanhan kaupungin huolettomuus, toisiinsa sopivat värit ja patina, kadunkulman takaa avautuu yllätyksiä samaan tapaan kuin Roomassa. Kaupungilla on normaalin sydämensykkeen rytmi ilman hätärumpuja tai vitkastelua ja askeleet sovittautuvat automaattisesti ajatustaajuudelle. Pysähtelen ja nuokahtelen mustien aurinkolasien takana katukuppiloissa viinilasin, pikkuruisten voileipien ja lempeän auringon uinuttamana, olen kuin kohdussa imien peukaloani tietämättä muusta kuin olemassaolontunteesta.

Neitsytaukean sileäksi hiottu kirjava kivipinta vaihtelee väriä siihen osuvan valon mukaan. Kaikessa tekemisissäni on tänään harmoniaa ja istun torinlaitaa reunustavilla rappusilla nirvanassani ja katselen ihmisiä jotka ylittävät aukean. Otan valokuvia valikoiden kohteita, kuin korvakuulolta ympäristöään laiskasti analysoiva psykologi. Torin pinnasta heijastuva valo laimentaa jyrkkiä varjoja tasaisen harmaiksi sävyiksi ja kuvat onnistuvat teknisesti ilman isompia virittelyjä.

Tilaan katukuppilasta lasillisen paikallista punaviiniä joka on kylmänä tarjoiltuna lähes yhtä hyvää kuin Toscanalaiset viinit, kevyttä ja pitkämakuista. Aukiolla määrätietoinen äiti kuvaa nukeksi pyntättyä pikkutyttöä järjestelmäkameralla. Tytön leningin ja torinpinnan väribalanssi on ainutlaatuisen sopivat toisiinsa, ja vaaleiden kivien pinta heijastaa tytön kasvot pehmeäksi potretiksi.

Näppään puolisalaa kuvan. Koen innostunutta luovuutta ja näen rajattuja sisältöjä asetelmassa johon koen intensiivistä yhteyttä. Joskus kirjoittaessa tunnen samankaltaista ajatuksen virtaamista. Erona on, ettei kamera osaa valehdella, eikä sillä ole alitajuntaa, ehkä sen lasisilmää kutsutaan siksi objektiiviksi.

Unohdun ajatuksiini, ja keskenään riitaiset assosiaationi pimentävät näkymän hetkeksi kuin ohi kulkeva varjo. Onneksi viini on todella hyvää ja yksi lasi johtaa toiseen, minusta on mukava olla pikkuisessa kännissä ja uida mietteissäni pehmentynein liikkein, unohtua asioihin. Maiskuttelen ja pyöritän lasia löysin rantein päästäen hapen sekä viiniin, että ajatuksiini. Etsin takaisin harmitonta yhden mielteen tasapainoa.

Torin toisella puolella istuu intellektuellilta vaikuttava mies lukien keskittyneesti jotakin paperia kädessään, keltainen pyörä nojaa parkkeerattuna lyhtytolppaan. Otan kuvan yleisenpaikan oikeudella.

En ole ainoa miehestä kiinnostunut. Venäläiseltä poliisiagentilta vaikuttava tyyppi tähtäilee samaa kohdetta telelinsillä. Miehessä on jotakin radikaalista älyllisyyttä – vaarallista sinänsä. Kaupungissa on neljä yliopistoa ja tilanteeseen on helppo kuvitella jännitettä.

Mielikuvitukseni on herännyt ja kirjoitan jo aivosoluihini muistiinpanoja romaania varten jota en koskaan toteuta, mielikuvat pyyhkiytyvät pois ennen kuin ehtivät paperille. Hyvä niin, luovuudessani onkin kyse aina prosessista, eikä lopputuloksesta. Valokuvat ovat kuitenkin jäljellä ja joskus niistä syntyy lyhyitä, yhteyksistään irronneita kertomuksia, kuten tämä blogiini. Adjektiivit ovat kuvissa aina kiistattomasti paikallaan, vaikka kehittelemäni merkitykset ovat jo hukassa.

En jaksa politisoida tunnelmaa mieleiseksi, mies ottaa pyöränsä ja poistuu, varjostajakin häipyy sen tien ja tarina oli siinä.

Uusi kohde. Oranssitakkinen pyöräilijällä on tyyliä ja nokka tiukasti menosuunnassa. Kamerani toistaa värit tismalleen ja pysyttelenkin kuvissani mieluiten värien luomassa tekstuurissa, enkä yritä edes teknisesti vaikeita valaistuskikkailuja. Kirjoitan ja valokuvaan samalla oppimattoman itsestäänselvyydellä ja olen happy niin.

Pakarat puutuvat kivirapuista ja nousen jaloittelemaan, menen kauppahallin kupeeseen syömään paellaa, poltan tulikuumassa padassa käteni ja uitan sitä olutkolpakossa ensiapuna. Saan kokilta hyvitykseksi laastarin ja hyvänmakuisen paellan ilmaiseksi ja tyytyväisenä hakeudun vatsa kaarella takaisin passiini.

Asetelma torilla vaihtuu jatkuvasti ja mietin kuinka monta joskus tapaamaani ihmistä on kulkenut sen ylitse. Joku hyvin muotoiltu algoritmi löytäisi varmaan todennäköisyydet, mutta rasitetut aivoni eivät kykene sellaiseen.

Keskipäivän lounaalle kiirehtivät karriäärinaiset kiinnostavat, koska heihin liittyy aina monisäkeinen elämä jolle ei ole helppo arvata sisältöä. Naisten kohtalo ei ole koskaan suora marssi asian tilasta toiseen, syy ja seuraus hämärtyvät kaikenlaisesta epäolennaisesta, eikä luonnontieteellinen loogisuus ole naisille mitenkään tärkeää. Se tarkoittaa tunnevuoristoratoja kuin ovelia oikoteitä tai naisenvaistoja kuin madonreikiä universumin toiselle puolelle ja takaisin, naisellista logistiikkaa joita paraskaan järki ei kykene seuraamaan ja matka kahden pisteen välillä on vain puolet normaalista jos sitäkään ja aika venyy kuin Dalin kaapin päältä valuvissa kelloissa.

Kliseet ovat usein toisteltua totuutta.

Kuvittelen millaista olisi olla aukion yli purjehtivan keski-ikäisen naisen kanssa sängyssä, aistin hipaisevan kosketuksen, intohimon, neuroosit ja vaatimukset. Olenkin varma, ettei hän antaudu enää koskaan pelkästä rakkaudesta toiseen, vaan ruumiinsa halusta ja vain itsensä takia.

Viinihuuruinen psykologiani onnahtelee todella pahasti, jokainen on niin erilainen ja niin samanlainen ja jokainen meistä on aina pahasti väärässä toistensa suhteen.

Kerran maalaislehdistöön kirjoittava kirjallisuuskriitikko, metsässä asuva nyrpeä akka sanoi teksteistäni, ettei niissä tapahdu mitään – niinpä, taidankin tilata vielä yhden punkkulasin odotellessani illan hämärtymistä. Otan kuvan vanhasta eukosta joka istuu kivipenkillä kuunnellen Dylania matkivaa katusoittajaa, asetelmassa on kontrastia jota en viitsi jäsentää. Elämä on ihmeellisintä sellaisenaan.