Tekijä: Markku Lindroos

The timeless charm of Valencian’s old city with its harmonious colors and building patina repeatedly captivates the mind with its intriguing details. On aimless wanders through its corners, one is often pleasantly surprised, much like in Rome. Turning from a narrow, inconspicuous, and dark alley, one may unexpectedly find themselves amidst a grand expanse of resplendent, ancient structures or a bustling market square full of stalls and abuzz with noise.

At the Plaza de la Virgen, the rough stone facade is smoothened, changing color under the shifting light. At the edge of the square, a determined woman takes pictures of a doll-like little girl with a system camera attached to her tripod. The light reflecting off the stone’s color balance softens the girl’s features into a perfect portrait. Although there is no rush in the photoshoot between the woman and the girl, the latter gracefully lifts her lace shawl with her fingers, as if she were a model taught for the show, and perhaps she is.

The air is full of tableaus like distinct stories, of which one searches instinctively for recognizable meanings. Sometimes it’s just a fleeting thought, or a beautiful photograph in vibrant colors, that goes unrecorded.

On the steps of the opposite church sits a man intently bent over some paper, oblivious to all around him, a yellow bicycle leaning against a lamppost. His bearing exudes intelligence and the obvious importance of the paper arouses the curiosity of onlookers. Hurrying past him is a mid-aged career woman in a flowing pantsuit, one who can be imagined to have experienced the rollercoaster of emotions of a seasoned woman, the savvy escapes from bad male relationships and the female intuition like a snake’s pathways to the other side of the universe and back.

The woman, dressed layer upon layer, carefully covering her body, was both seductive and independent. She refused to surrender to anyone just because of expectations, instead confidently taking her own terms, and her body’s desires, for herself and only herself. The man sitting on a church pew didn’t give her a glance as she passed yet sensing her as they have a similar tenaciousness of loneliness, with its own hormonal call, that only its subject can recognize. From their subtle, unconscious movements, both revealed how they reacted to each other in that moment. Perhaps tomorrow will be the day.

In the shade of the blue domed church’s park, an old woman sits on a stone bench, her life etched on her face, and looks around with a sorrowful gaze. Nearby, a young boy plays the guitar and sings passionately the Sound of Silence. Two different phases of life side by side, never touching each other. Time seems to stretch like the dripping clocks from a Dalí painting. An attractive woman dressed in red strolls through the square, taking selfies endlessly, searching for her beauty. Hardly a Virgin as the square’s name implies. She snaps one picture after another, fiddles with her hair to match a magazine cover, but never seems satisfied with the results. As the bill is paid, I rise unsteadily from the café’s table, ready to make my own solo contribution to the square’s scenery, let people think whatever they want, I have enough wine in my veins not to care.

The local wine is truly delicious and full-bodied, like a Tuscan Chianti, and there’s no better paella to be found in the Spanish kingdom. It is advertised on a huge graffiti mural on the wall of a nearby house. In it, a fat opera singer flutters in a giant paella pan in puffy clouds, spreading its wings like a butterfly and singing an aria from the barber of Seville. Behind the water fountain, a pine tree yearns for slanting light and looks like it’s about to fall. The taste of the paella that was just eaten still lingers in the mouth. One had the urge to lick the last grain of saffron-colored rice from the emptied paella pan.

It was obviously some national holiday. The young girls walked in their gorgeous national gowns, looking like little adults. They acted like grown women, evaluating each other with serious, jealous glances.

It was obviously some national holiday. Young girls walked in their beautiful national costumes, looking like small adults. They behaved like adult women, sizing each other up with serious and jealous looks. The festive crowd filled the square in an instant and took it back from the tourist hordes that stayed on the sidelines, gawking and taking pictures with their cell phones; it was time to move on.

The stillness of Seville’s Plaza de España was punctuated only by the sound of a horse-drawn carriage circling the grand fountain, and the atmosphere felt like a painting from the 1800s. Few tourist groups could be seen, wandering in awe of the porcelain pillars and railings that lined the path around the fountain. The same traditional colors and intricate patterns could be seen in the lampposts and the walls of the plaza.

At the edge of the fountain, a beautiful gypsy danced Flamenco. She wore a red, flowing skirt with multiple overlapping frills, which billowed like a flame with each movement of her legs, an orange scarf with flowery patterns around her waist and a large rose in her jet-black hair. The view was breathtakingly beautiful, and each of the dancer’s movements were like a part of the eternal setting. Her dance was full of soul and passion, tenderness and caressing, jealousy and a fateful call of desire. Her soft young body hypnotized the onlookers with its rhythmic trance as the Flamenco guitar in the background told the ancient story of a man and a woman.

A man strumming a guitar growls with a sorrowful agony. New nuances come to the dance. The invitingly teasing challenge of a love game is now a passionate woman’s wail, constrained by her father’s prohibitions and her mother’s warnings. Her hips beckoning in dream, her mind willing to surrender all, escaping into the black night and forsaking her father’s house.

The song has many verses and in love happiness is fleeting and ephemeral, the slightest speck of sand grinding against dancing shoes and jealousy woven into the fabric of yearning. Suspicion stirs from the lip-smacking promises of the song, the woman’s hands deflecting, do you think I’m a cheap slut that can be had by cooing like a horny cat. Get out of my sight you rascal, be the dust on my feet and dissipate into the earth, the sky and eternity promise, so maybe I will come with you. The woman’s heels clatter fiercely against the cobblestones, rhythmically keeping time and the tempo changes like angry words.

The woman once so sweet hhas become a fiery gypsy with pride and her own will, her weapons an unrelenting rage and a blade tucked beneath her shawl. Jealousy crackles like a bolt of lightning in the frills of her skirt, suspicion a serpent that writhes through her dancing body.

Jealousy crackles like a bolt of lightning in the frills of her skirt, suspicion a serpent that writhes through her dancing body. The guitar soothes and flatters and promises lies. The singer’s voice breaks and its despair a deep well to drown in. Finally, the maiden yields, the feet that once accused come to a halt and a victorious smile lights up her face, but the hand still seeks a guarantee and offers a finger as if to take a ring.

And then the performance is done. The tourist crowd that has gathered is like a cackling flock of flamingos, and the enchantment shatters, it is time to fish a coin out of the pocket and put it on the red-checked tablecloth.

In the train window, the rolling hills and valleys of the countryside were briefly illuminated in the colors of the season, or the arable land lined with coniferous forest, before the landscape blurred away too quickly for it to be fully taken in. There was only a feeling of moving away from the former and forward, towards a vague future with expectations.

Sometimes the train would pause at a small station, and the dormant mind would be stirred into curiousness about the people coming and going from the train. It was almost as if a single glimpse of the scene outside was enough to give an insight into the life of these small towns. As soon as the train would start moving again and the city disappeared from sight, it would already be forgotten as if it never existed in the first place.

The big cities on the tracksides are different, In a way that cannot be forgotten. On the edges of the endlessly long, ugly railway yards, the windows of the slowing train glimpse the dirty emigrant suburbs of the outskirts of the city. They have their own mixed culture, the concern for poverty and the language of petrified human expressions. There is no predictable continuum of silent events on which to build a safe life, but everything must be fought tooth and nail in the unsettled jumble of mutually disturbing events.

The train slowed down as it approached Paris, with the rails screeching it varied tracks as it headed to its standard platform in a dusty glass canopy supported by bronze columns. The most impatient passengers reached for their belongings from the shelves while the train was still moving violently to find the platform reserved for it. They balanced alternately, cursing, alternately regretting with their bags in the cramped corridor, pushing each other.

 Haste rubbed the rest of the dreams out of my eyes and ignited the tingling unease of the one who arrived in the big city. Terminal. All I had to do was collect my belongings, and push the station hall to find a way out into the street from its colorful jumble.

The Copenhagen night train was badly overdue, and the sun had already risen to its legal height.  The light filtering through the grey-colored ceiling and gable windows dispersed in a faint manner on the shiny stone floor, casting blurred shadows behind the walkers.

I was just walking distance to a small hotel and the attic room I booked there. I had lived in the same barren room a long time ago, and I wanted to experience the same feelings as when I walked a long time ago, as a penniless young man at the mercy of a world indifferent to your difficulties. I guess I want to relive with every cell and all my soul that strong sense of life experienced in the past. A sweetly painful youth with more answers than questions.

The arrival hall of the shabby hotel on the lower level of the stairwell with its service hatches was unchanged. Madame, who had gained even more weight, was rampant with her fat spread on a thin-legged chair, the durability of which could be doubted. The woman showed no signs of familiarity, after all, it had been years since the last visit. The service was similarly businesslike and concise, without any extra cordiality, and only a hundred francs a night had changed to twenty-five euros and the whole week had to be paid in advance. For that money, I got a small key with an exceedingly large piece of wood connected to it by a ring. There was no elevator, only steep crabs echoing audibly at every step. Four floors and from the last platform still narrow creaking plank stairs to a dusty attic with only one door. The door to my room.

The room was a small dim space filled with ancient furnishings, and exactly as I remembered.  It was gloomy in color and sensually barren in detail like an old painting blackened by smoke. If you were looking for everyday nostalgia and the past century, then here it was for all the money. The dust particles dancing in the light stripe spreading from the window of the dim room, were like the hovering spiritual relic of a hungry bohemian of the previous century. On top of the creaking floor planks was still the same worn-out oriental rug, next to the wall a intricate-headed brass bed filled with pillows with a tightly woven Moroccan donkey warp.  In front of the window there is a small table and chair, on the ceiling a lamp hanging from the wire without a shade. In the corner of the room there is a low cabinet and on top of it an antique porcelain washcloth and on a plate a soap that smells like lavender. On the wall, towels hang on wooden pegs, and it is not difficult to guess the porcelain pot inside the cabinet for other needs. On its side is a picture of a blue horse hanging on two legs, which, despite its blue color, does not resemble Chinese porcelain art.

Each object had apparently been brought in to make up for a real need one at a time, not today and not yesterday, but over the decades, each inhabitant according to his or her means. For little money, items acquired at flea markets by maids, hunger artists and nude models. Many tonsils and brittle. On the side wall there is a faded painting of a lying woman with a divan without a signature, perhaps the artist has paid his rent on his painting. Beneath the painting is an armchair that has been piled up many times, bursting at the seams, and a leg lamp that has lost its shade next to it, bowing over a book.

The décor, piled up at random, is magnificent rustic. Hardly even the best interior architect could do the same, no matter how much he tried. On the slanted ceiling there is a tiny window that opens with a creak. Under it is an eaves where a variegated dove peeks in.

The world of smells on the attic floor is old wood, leather, and the moldy stench of old clothes. The dust particles dancing in the dim spotlight of the morning sun shining from the sunroof, which has been dirty for years on the platform, instinctively make you hold your breath.

I emptied my bag into a large closet by the door, and then threw myself on the creaking antique iron bed, sinking through a sea of pillows onto a rock-hard straw mattress. A bad night’s sleep on the train now required compensation, and I fell asleep right away. On the way to the hotel I had bought a crispy-crusted baguette, camembert cheese, air-dried ham and half a bottle of Beaujolais Villages. It had been an everyday meal decades ago and it was good enough now. Then it was winter and I had used the eaves under the window at night as a cool food container. The memories came back alive and familiar flavors flooded my mouth before I had even bitten my baguette. I spent my first day in an armchair with a blanket over my knees and read the book I had with me and wrote a few lines in the laptop diary file I started on the train. Even then, I had intended to write a diary in the wax-covered notebook I had reserved for it, but I had not written a single line, because I had forgotten to get a pen, and as the enthusiasm faded, the intention was forgotten, and no longer returned on a journey filled with worries. I regretted my inertia later because I would have liked to remember my feelings as I experienced them in the pathos of youth. Now it’s late, even though the rugged attic room has almost everything with smells and belongings the same on the tale. It was like a museum, and the room hadn’t been rented for years and the hotel’s renovations had left it the same. The hotelier had wondered when I ordered the room that someone specifically wanted to stay there. However, the woman had vacuumed, dusted and removed cobwebs from the ceiling boundary, after I had promised to pay for the cleaning separately. For me, the room was like a photograph from which one could view detail by detail the moment it captured. I chuckled at the silly thought and wrote it down because nothing else came to my mind and closed the laptop.

As the evening blackened into the night, I stood with the lights off, looking out the open window at the yellow-colored moon towering over the round chimneys of the rooftops of Paris, and drinking wine from the mouth of the bottle, drunk on the mind-numbing flashbacks that fit perfectly into this same room right now, as if everything continues seamlessly from the moments lived long ago, and the past decades had disappeared somewhere.

In the morning, as I emptied my porcelain pottery of a ferocious horse into the upstairs chain, audibly rattling and rustling in the toilet, I complained of the cold to the madam who appeared on the scene, and she promised to deliver the heat blower for a different fee.

I knew that electricity is expensive, but the minimum requirement for my age is not to have to freeze at night. With the fan-increased bid price, I would have been able to rent a suite in a three-star hotel. I got angry, threatened all sorts of things without considering my words, and to my surprise, I was able to bargain the raise first by half and then by a quarter. After a lot of haggling, I noticed a little respect in the hotel hostess’s wicked expression.

I lied to the curious, narrow-toothed woman guarding the door with hawk’s eyes that I was a writer, to give a plausible explanation for my quirks. Now she smiled delightfully as I passed her with a camera bag on my shoulder for every morning’s city tour.

Everyone has a place suitable for their lifestyle where they can only be themselves in peace. For me, it doesn’t have to be specifically anywhere, and it can be a park bench, a street café, or any other place where associations are allowed to undisturbed to weave the content and meanings I see. Aimless, detached thoughts that live only that moment and then are forgotten.

The morning lingered in the fog, I walked along the Boulevard de la Madeleine in the direction of the old Opera and went to the same café as the previous morning. I ordered an English breakfast at café-americano, which was basically a double espresso, a fried egg with toast and a spout of hard butter. The cocky waiter does not give a smile, although I am sure she will remember me. I had been generous with tips, sat at the same table for several days and always ordered the same.  The choice of table was influenced by the view of the busy street.

Next to the café on the sidewalk there was a discount hall-style sales counter where you can get cheap home necessities for every need. Towels, bags of all sizes, toys, electrical supplies, socks, underwear or even an old-fashioned table clock. It was like a little flea market.

The woman wears a lace-trimmed jacket, a black brimstone hat, a large red leather bag, patterned shoes, a scarf pleated on the hand with long rainbow-colored fringes, and a ruffle on the collar – the overall shade is dark. I have never seen an elderly person so dignifiedly beautiful. The claims are from the fifties, perhaps even before that, made and individual. Probably the top designer’s creation of the time from the best materials that still keep their patterns.

An elderly person has, as it were, stopped time at some moment and lives only on it, not caring about the changes in the world. The outfit is like a mourning outfit, to which, over time, colored streaks of life have returned without losing the memory they sanctified. The woman’s body language is not submissive, but dignifiedly aristocratic and self-consciously intellectual. The one she has allowed for her dress, she has already allowed for her memories, the large gold earrings tell it to everyone.

I forgot about the breakfast and egg brought by the waiter while observing the woman, the delicious loose tummy has cooled to a sticky lump, and the cold coffee tastes bad. The waiter watches from her seat at the door, staring at my forgotten breakfast, realizing the reason, and when I notice, comes to me and says in a low voice,

– She comes every weekday and buys something small – we call her Émilie. She always wears that same ancient outfit with lots of black and a brim hat.

I answer,

– I think she has lost her fortune and her husband a long time ago, and all she has left is a large apartment and a small pension, the children who know where. Maybe she’s also had a spectacular career in fashion or the arts, but maybe just as a seamstress. First, invitation-filled pre-World War II social life, then occupation and shortages.

The waiter enthusiastically joins my imaginative play,

– The item Emilie buys is the cheapest rubbish, which in the sales boxes is intended for Algerians living at the top of the street and black people from the colonies.  She is a woman for whom one could imagine a wide range of life and historical environmental realities. Probably her true story overcomes them all.

The waiter smiles with a melancholy glimmer in her expression as if she were in love with her own thoughts.  She fixes off breakfast at the same time and says she’ll bring a new portion if I promise to eat it right away. Our kindred souls, who are poetic with associations, have met.

I still wonder that everyday life is not as romantic as fantasies, wars are cruel and big cities are relentless. I’m sure if I went next to ”Emilie”, I would feel the smell of urine wafting from the pumped underpants in my nose.

Then, in a state of mind contemplating my view, I randomly turned around on street corners. I sniffed the stench of cheese shops, the smell of perfumes from passing women, and the smell of yellowed paper from the book boxes next to the Seine. Two student women played the cello in the Jewish Quarter in bright light. They had dragged their heavy instruments from place to place, looking for a suitable audience for Dvorak’s cello concerto.

One of the women was beautiful, like the Madonna-like saint in the altar paintings, with hazy eyes looking down. In my imagination, she makes love with her eyes closed with Dvorak’s cello concert in her skull, reaching for musical patterns to find the language she understood for her sexual ecstasy. I, too, always make love with closed eyes, to feel the echo of the purposes of the seductions in my cells. An orgasm with a taste of hormone-rushing metal with the bluish color of mercury.  

The woman playing glances anxiously in my direction as if hearing my thoughts, the bow presses harder on the strings, and the cello responds, deepening her voice. I am still in the blurring boundary state of reality that began in the morning, from which you can only get out by walking yourself to the point of exhaustion. As I walked away, the woman’s narrow fingers climbed up and down the neck of the instrument, stopped to stretch the note, the vibrato corrugating the air like gravity in space.  

I decide to continue my journey to the Musée d’Orsay on the other bank of the Seine, as it is far enough away for walking therapy needs. Besides, there I can fill my thoughts with something outside, where it is accepted to sink into the depths of one’s imagination. I pass by Notre-Dame, and on the edge of the Latin Quarter I choose to walk along the boring outer sidewalk of the river mouth, and by the time I arrive at the museum, I have managed to get into a thoughtless state of exhaustion.

First, however, I need a place to rest for a while before touring the museum. The crabs between its floors have stone benches heated on the landings and I desperately needed a place where I could doze off for a while. A strangely peaceful place amidst all the buzz. Near me is a girl leaning on a wide marble railing who is reading a book, on the end wall of the museum there is a hugely sized richly decorated gilded station clock. It has stopped after the last train has gone and there is no rush.

The harmonizing atmosphere of colors is like one of the paintings in the museum. The girl’s reddish hair, curled into spirals, flows to the waist, the black hem of the jacket, which almost reaches the floor, is raised, revealing a leg resting on its toes with a thick-soled shoe. The still life is like a thought forgotten by the environment. Daylight filtered into obscurity by the smoked glass wall at the end of the museum and adds dimensions to the enchanting atmosphere.

I am now fully awake and feverishly checking the settings of the camera I am carrying, and I kneel as discreetly as possible on a stone bench as if I were praying that the woman would not move. Everything has to be recorded exactly as I see it now. I frame the subject to match my image, making the camera as immobile as possible, and hopefully pressing the shutter button. It is a magical blink of an eye that is not accompanied by the slightest doubt. The girl does not notice my presence and I leave the scene like a thief.

Calming down, I pass through the halls from room to room and stop in front of Gustave Courbet, ”The Origin of the World”. It is a very realistically painted lying nude woman. Almost every visitor, having noticed it, quickly turns his head elsewhere and continues further, as if it were just an empty frame. However, I am sure that they will not see anything else in their minds for a long time.

Thoughts are flowing again at an accelerating pace. Sexuality is a heavy burden for all living beings, which can only be got rid of by lobotomy or old age. There is no such thing as sexual freedom, nor is there any sin associated with it. It is not psychological, but biology. The lustful seduction that exhorts and demands, it is both happiness, and madness, love and hate, a law of nature containing desire and denial, falsehood, and the deepest truths.

An American middle-aged woman is right next to me and with her lukewarm blue gaze evaluates me like a sexual object. At least he is not afraid. A woman is probably at an age where she wants to constantly and every real or imagined rejection undermines her self-esteem. Life is insatiable asking the truth in its surroundings, like a morning mirror that relentlessly shows the signs of each aging. I feel condolences for his aging hell, on the other hand, the endless vanity of people escaped from realities is sickening. I would like everyone to look first at the space of billions of stars and then around them. Then reflect on the magnitude of their problems and settle for their part. Happiness is just that.

On the fifth floor, in hall 31 there is a statue of Edgar Degas Petite danseuse de quatorze ans. It has a mixture of its ignorant time with innocent young beauty and the syphilis of the sinful life of artists. I don’t understand why I think that way. I can’t get enough of looking at the sensuality of the work, as if it had a profound narrative that I’m forced to look for.

Next, I’ll stop at Van Gogh’s Millet imitation of the laid-back rest of grain harvesters. It always makes you feel good, because when I look at it, I remember a special moment in my life in an original way. I lie in the sun on the grass-covered side of my childhood home’s cellar, my mind melted into the sun, and I see cells swimming behind closed lids in a sea of tears reddened by blood vessels.

There is no event associated with the recollection, but still it is important for some reason. There are only a few revelation-like moments like that throughout life. Moments that may be remembered at the time of death as answers to what has been important in life. Such detail-precise recollections, such as a glimpse, must have been etched in the mind as signs of some significant life change or inner growth, as if permanently tattooed on the soul. Art really bites into thoughts at times.

I go to the café, but there is no free table, and I settle for taking a few photos through a large dial made into a window, where the pointers show 9:21. From between the number frame you can see the distant Sacre Care church on its hill. In the café, the backlight makes the seating black silhouettes, and the heads bent over each other discuss the impressionists’ influence on modern art or their own concerns. Hell how to starve.

I go out into the open air and take a taxi to Gare du Nord station and hunger makes decisions for me. When I stop to look at the menu in front of the Brasserie Teminus Nord restaurant, the waiter who was fishing for customers on the street half-heartedly pushed inside. I was unable to repel the attack, as if the refusal was a personal insult to the waiter. My own will is always in such situations like an uncharacteristic fog that I can’t get a grip on.

The restaurant’s white tablecloths are covered with tables and flashy light add to the irritation. A lonely woman sits right by the window and watches for the entrance. He is colorless and gray throughout. Glancing nervously from one direction to the other like a wary sparrow. Lukewarm stray eyes change shades as light hits them from different directions. They are like a kaleidoscope embedded in the gaze, where changing facial expressions form more and more new patterns.

The waiter points to the table next to it, even though there is room elsewhere in the half-empty restaurant. The arrangement decorates the hall to make it more attractive to hungry passers-by, as the empty hall makes one doubt the quality of the restaurant’s food. I’m not complaining, the busy street visible from the window makes you feel more comfortable where it’s good to stare at while waiting for food. I order the special of the day, which includes a small bottle of wine, coffee and a slice of cheesecake as an accompaniment. I very much hope that the main course does not include frog legs or snails.

The dish brought to me is a tender meat stew in a thick red wine sauce with fiery chili and garlic, garnished with a basket of chopped baguettes, a cheesecake made with a recipe from San Sebastian as a dessert, and a fortified coffee that fits in a dollhouse coffee cup. The waiter enlightens the cheesecake to be a specialty of the place, since the owner is a Basque. I did not enter into a conversation, but asked for a bill.

Fortunately, it’s not far from the restaurant to my hotel. A room in the attic is like a magical nest to brood over one’s thoughts. Its essential feature is a profound sense of loneliness, which it protects as part of like a uterus.  It is a good feeling of silence, with only a heartbeat and the smell of old wood.

Nice to remember, an old woman in a brimstone hat, a girl playing the cello, a woman reading a book in a museum. I write the recollections on a laptop, because in peaceful borderlands of the mind like this one, there is no anxiety, but a strange archetypal universal happiness. The blowing heater smells of burnt dust, and just in case, I turn it off. I settle for a layer of felt and fall asleep in an armchair, waking up in the morning trembling with a cold.

A new day and everything outside is wet, all night the rain has washed the streets of Paris, wiping away stinking urine marks, dog shit and rotting food scraps, watered with mouse-eared greenish park trees and easter lilies proudly pushed out of the soil. Paris is in bloom in the spring, like a teenage girl. Restlessness can be seen everywhere and there are seductive pressures in people that make life upset again, the light brighter and the shadows deeper. Early in the morning, hammer blows and stone drills can be heard from all directions, and in front of the houses swarms paint-smashed workmen with their equipment. It is spring.

I walk towards the Halls, Rue Saint-Denis is already snorting whores in the mornings in the doorways of shabby hotels, some old and adorable, the youngest invariably coming from Africa or Asia. What everyone has in common is a vulgar revealing dress and an over-the-top naughty make-up. Undisguised sexuality vibrates to call like molecules of street asphalt in the heat.

At the lower end of the street, as I pass by, I turn my attention to a beautifully aged French woman with gentle eyes and a small dog under her arm. I guess I could find the contrasts and depths of my sexuality in her touch. I’m sure she has a lot of regular clients, all in love for the same reason. I’m slowing down at the point, if only I dared. She smiles with her eyes as if reading my thoughts and whispers a hundred euros in a voice hoarse with a cigarette. The illusion evaporates, love is not a commodity, and the hole in the teeth broken by someone’s angry fist is not sexy. She understands my mind movement, sighs and strokes my hand lightly, then turns away. Tomorrow I would take a different route.

I pass the recent dose of everyday realism inside me on the edge of Shakespeare and company’s Latin quarter on a blurred afternoon that I’ve always wanted to visit, but there’s too many people there and I don’t bother to go inside just to feed a life-stained wannabe writer in my soul.

Twilight stormed the alleys of the Latinos and neon tubes of many colors began to glow with their temptations to the street-filled mass of people. The oldest Jazz Club in Europe was of interest. The place was a dirty-smoked basement vault tightly packed with populations huddled together. The saxophone roped and rumbled thickly, the drums banged some strange rhythmic improvisation, the double bass banged his own, and the bulky colored one imitated the spit in the throat of the ornament Louis Armstrong. I like about jazz, but there was thick smoke floating in the room, with marijuana gnawing and little air to breathe. I climbed back into the street.

Instead, I went to the cozy-looking café on the street corner to refresh my mood. I asked for coffee and cognac, letting a nice waiter choose a brand, When the bill came, I found out what four cents the most expensive XO cognac in Paris costs. Fack you, I think and put five cents on the counter as a tip. The waiter does not mind and laughs with his whole face. I have been duped.

I soothe my rage by examining the boxes of ancient magazines scented on the old paper next to the Seine, I take a deep breath in the past century, I guess they fooled the countrymen even then. Why aren’t there any trams here, I’d drive around and reel the pile open.  The buses don’t have the same atmosphere, but I guess they can reach the corners of the old opera.

In front of the opera, lying on a dirty quilt, a gypsy woman is facing a starving baby, the other coming in her bulging stomach. She begs with her hands in prayer with the clichéd image of Saint Mary next to her. On a nearby bench, a husband with a killer dog between his legs watches so that the woman does not hide the alms she has received secretly in her rags. I don’t know if I would give the coin or not. I decide to give, otherwise I would have just thought about my hard-hearted sluggishness for the rest of the day. The distress is genuine.

Then I enter the large hall of the old opera house to see the stunningly magnificent Chagall ceiling painting illuminated by chandeliers. When staring at it, one always gets a good mood, which endures all the reminiscences without losing its cheerful colors. After that, I return with a smile on my face back to the Latin quarter.

As I returned, twilight stormed the alleys of the Latinos and neon tubes of many colors began to glow with their temptations to the street-filled mass of people. The oldest Jazz Club in Europe was a dirty smoked basement vault filled with tightly packed human flesh at free, intimately touching each other. The saxophone roped and churned thickly, the drums banged some strange rhythmic improvisation, the double bass banged his own, and the big-bodied man imitated the embellishment Louis Armstrong with saliva in his throat. I dig the jazz, but less of the thick smoke floating in the space, with the sweet scent of marijuana. I was running low on breathing air and I climbed the crabs back into the street.

In the Latin Quarter of Paris, everything is the same as the day before and at all times. It’s like one of the many protected trademarks in the city, with its pickpockets, scammers, and loudly arguing throw-ins of Greek restaurants. Here you will find all the ingredients needed for a traveler’s adventure, which will create a colorful narrative to take home.

I ended the day wandering through the narrow streets and bought a bottle of red wine, baguette, cheese from the food kiosk and sat down on the pedestal of a nearby statue to watch the area go by on my own head-inside terms. The day had cooled down to a chilly night and I was freezing, eating nothing but cheese, sipping wine, warming my body from the inside, and chopping the rest of the baguette for the pigeons. Then I walked down the long promenade, avoiding drunkards, on the way to the hotel to gather my strength. I also toured the sinful quarters at the top of the street from afar, knowing that they are more dangerous for a lonely drunken man than war.

The next chilly morning, I climb up the steep crabs of Sacre Coure and head to the café on the edge of the Place du Tertre, which has comfortable chairs on the side of the podium behind small tables and a heating device shimmering above my head. I order a mini-pizza, of which there is only one sort and a small bottle of red wine.

In front of me in the square, an old gray-bearded old man paints a painting with thick oil paints with his hand trembling, modeled on a photograph attached to the holder of the rack. The painting in the pipeline doesn’t exactly resemble the person in the photo, but I think the hubby is pretty good. Despite the fact that there are no interested spectators swarming around, like kitsch painters filling the square.

The old man hardly cares what others are doing, and I guess he sits down for fun in his retirement. The old man has noticed my observation and guesses my thoughts. It hurts a little on both sides.

After eating a pizza, I thread myself between the easels in a jumble of thick-painted paintings of Paris attractions, which are like a deliberate misunderstanding of art. The most authentic kitsch in the world, advertised by one artist in a good mood when I ask for the price. Montmartre’s collective banality is cynically focused on some romantic image created by an old American film. Tourists get a clichéd picture of Sacre-Coure or Eifelltorn as if they were stamping their passports to prove they were in Paris.

Of course, there are a few good artists among them, and I once bought a naïve work painted by a Czech philosopher for a nephew here as a wedding gift. We talked for a long time about his philosophy while we were doing business in painting. Later, I applied for confirmation of his doctorate, and it matched the photo of the man at the famous university. However, it did not fit on the wall of the young couple’s new home and they gave it to some charity fundraiser. They would probably be annoyed if they checked the current prices of the artist’s paintings, or perhaps were more pleased with their generosity.

I like the place and its chaos in the same way as reality TV filled with stupidity on purpose, and I couldn’t imagine a trip to Paris without Montmartre, even though the interesting art galleries and interesting art exhibitions are elsewhere. I wander around the square of my time showing off my exuberant fistful, and then go back to my recent comfortable place, where the waiter, with plenty of tips, had maintained a table reservation. I order a new half of red wine.

The old man I have just followed has, to my surprise, received a client, a woman who I guess is the woman in the photograph. An elderly person is just finishing his painting, which, even when ready, does justice to his model more with his style than with his similarity. It’s a picture of an elderly woman with a personality and I think it’s really good. The woman standing next to the artist has her back and I can’t compare her to a painting.

The old man says something, and the woman turns to look in my direction and I immediately recognize her as the model in the picture, just according to the painting and not the photo. The painting made by old man shows the woman’s entire personality with her postures and facial expressions.  The woman somehow feels familiar anyway. A woman looks at the fabric with her head tilted for a long time, and I am already afraid of the worst. I’m willing to buy the picture myself if it wasn’t good enough for a woman. However, she searches her handbag for a heap of dollars and pushes it, without counting, into the old man’s trembling, goal-smashed hand.

I am now sure that the woman is an American film star, whose name I cannot immediately grasp, although I have seen her in several films in the lead roles. Some others also recognize the woman and in an instant she is surrounded by a large group looking for a suitable angle for a selfie. Easier than autographs, I think. Behind the hustle and bustle, the old man packs a damp picture in a box so that it does not get smoldered.

A woman’s security man who has emerged from somewhere, carefully takes possession of the painting, and then rescues the woman’s admirers from the dangerous crowding into the restaurant, on the terrace of which I am sitting, she smiles at me as she passes by, what the old man must have said about me.  The doors of the restaurant are locked after the woman, and even the crowd of admirers immediately disintegrates after losing their target. The show is over.

The old man who painted the picture has hidden the dollars he has received in his bun and is looking in my direction with an unhappy look on his frowning face. I nod as if giving a thumbs up. The lucky artist has hidden the dollars he’s received in his bun and is looking in my direction with a derisive look on his wrinkled face. I nod, as if I’m showing my thumb. The man then gathers up his things and exits with his head held high, ignoring the enviously constricting colleagues. This will be talked about for a long time to come, and I am sure that the old man will not be seen again in this square.

My guess is that the whole thing was an invention of some public magazine or a reality TV implementation in which a well-known elderly artist is planted in a clichéd landscape to paint a film star from a photograph. Then, as if by chance, a film star appears on the scene like any other traveler and discovers that the old man’s painting is about him.  Elated by the surprise, he buys the painting, giving all his money involved. The ensuing buzz of a flock of admirers was perhaps also the staging.

I notice confirmation of the over-romantic script I’ve woven when I notice a film team behind a jungle of paintings collecting their stuff.

My bottle is empty and I’m fading too. I stand at the vantage point for a while, looking for a destination for the hike as if on a map. Paris has been built in all directions as far as the eye can see, and it is not easy to find more than a few recognizable objects. It doesn’t matter, as I already have a route in my head and the intention is to get a new one to replace the camera stolen yesterday in the queue at the Louvre. The loss didn’t bother me anymore. Shit camera and I buy a better one relying on travel insurance.

To receive travel insurance reimbursement, I needed a theft certificate from the local police. I met a couple of Finnish girls in the waiting room. They said they had been robbed in the morning near the halls. The knife had been pressed to the other girl’s neck and the villains had emptied both of their backpacks of all valuables. Demanded the bags of money hanging around the necks of both. All cash, cell phones, watches, jewelry and credit cards were taken away just like that.

One of the girls said: Both of their passports were fortunately stored in the room and the hotel was paid for in advance. They had also been allowed to call from the police station to Finland. Money would be received from home by express delivery to the bank. and luckily the travel insurance was in order, and we were still alive. After saying that, both girls burst into hysterical laughter.

As a meagre consolation, I told about the camera stolen in line at the Louvre and how, instead of an art museum, I was now here. Having received a certificate of theft with a stamp, and did not even inquire further, added a camera, price and date to the pre-stamped form, I wrote below and the case was closed. Next.

I then gave the girls a few tens of cash equivalents. They blocked, but agreed when I also told them how, on my first trip to Paris, I wrote home and asked for money to be sent so that hunger and cold would not take my sober body to the cemetery of a nearby church, where black ravens were strewn on the tombstones. They smiled.

The case of the girls was a much more serious matter, and a traumatic event would follow as a nightmare, perhaps, throughout life . Police officers took accurate badges, witness statements and showed pictures of the thugs. No hit, in the pictures all the villains were so similar looking. The girls just wanted to get away and try to forget about the whole mess.

Police said it was impossible to trace unless the robbers were caught at the scene or found right nearby. However, it may come up in other cases and be revealed if one of the stolen items is found in the possession. The police did not say that the case was too trivial and ordinary and the support would not continue. They regretted the wound to the hand, which fortunately was not serious, perhaps a mere nasty injury was speculated. Would be notified if something new emerges at a later date.

The doors opened and the queue at the counter grew with all the peoples of the world represented, varying flutters of smell and multilingual hustle and bustle. The complaints have their own angry international tone of voice, be it begging crying or swearing rage. The girls are pushing me towards the door, just go, we’ll be fine. They still had to wait for some papers to sign.

Blur again, and I’m going to test my new camera in the colorful neon lights of the sinful Pigalle. The place is the same, a tourist vices in its faux-whimsical way, with some kind of security guarantee from the authorities. Danger-filled sin lies elsewhere. A fat woman in the window of a bar beckons to walk in and shakes her large breasts like in a bad movie.

The performance does not convince you to step in and the street burlesque obscenity of the tourist trap only brings disgust to the surface. A few men have stopped to look at the strange agitated expression on their faces, the basic instincts carried by the living times from the beginning appear in them like fossils in the limestone layers. I take a photo of the Moulin Rouge, glowing red across the street, and the evening fun is allowed to stay here.

The rest of the week is spent wandering around the big city from one district to another. Everywhere masses of people are moving busy in some direction. For the aimless wanderer, every crossroads is like choosing a direction for his life in virtue and vice, amusement and benefit. All sorts of unexpected things happen all the time with the vagrant’s compass splitting anywhere. The north is the domestic direction.

The city is full of colors, flavors, smells and the squabbling content of events no matter where you go, in Paris different is commonplace. Its districts have their own profiles with suitable residents, apartments, shops, restaurants, and meeting places. One is famous for their church, another for their museums, some for their amusements or vices — often for all that. Everywhere there are post-games left by their history and places or buildings marked by events to remind of the past. Some neighborhoods have almost completely survived as they are for centuries, and only its inhabitants and those who walk the alleys have changed to others.

The photo model is commandeered into poses and I play the photographer secretly, snapping pictures as if it were part of a fashion magazine team. Theyn asked to fade a way, but I got to keep the photo I took. In front of the church, a long line of homeless rags is waiting for their soup ration. There is a noisy demonstration going on in the park with slogans. I don’t know how to prioritize things, Paris is for me an endless mix of colors and contrasts. The coarse-sand corridors of the parks rattle under your shoes and as the day shines spring, it’s nice to sit on a park bench and just watch.

In the sky, a squadron of aircraft rushes, thundering the colors of France with streaks of light behind them. Suddenly, as if frightened, the formation falls apart, as the planes roar wildly in their own direction, and the trailing piles of smoke of different colors mix together into a colorful cloud haze.

The burrowing soldier stands in an expressionless posture, guarding his president.

Then the journey is over. Last night in the attic, the nostalgia trip is over. Until next time, I told Madam as I left. We both knew we would never see each other again. As I walk towards the train station, the wheels of the bag bounce at the seams of the pavement like a time-cutting metronome.

Aamuyöstä näen aina unia.  Olin oppinut tekniikan herättää itseni hetkeksi horrokseen vaimealla kännykän varoituksella ja jatkaa sitten ohutkerroksista nukkumista nähden unia, jotka muistaisin herätessäni kokonaan. Sillä tavoin pääsin käsiksi alitajuntaani ja uniani analysoimalla sain käsityksen edellisen päivän tapahtumien todellisista vaikutuksista mielentilaani. Sekin oli kuin tupakointia, josta halusin luopua ja olin poistanut hälytyksen. Tekniikkani lienee kuitenkin ehdollistunut sisäiseen kellooni, koska aamulla muistin äskeisen uneni kuin eletyn päivän.

Ensiksi olin unessani ravintolan vessassa ja se haisi sitruunalta, porsliini kiilsi puhtauttaan ja etsin taskusta lantin oven vieressä avustusta toivovalle vaivaisukolle, jolla oli ilkeästi pälyilevät kasvot ja suu ammollaan kolikoille. Tähtäsin suuhun, mutta osuin huonosti. Otus älähti, mutta lantti vierähti huulista sisään, se nielaisi äänekkäästi ja vähän ajan kuluttua kuului jossakin syvällä kuin kaivoon pudonneen kiven loiskahdus. Mielettömyyden hullunkurisuus ei kuitenkaan naurattanut, vaan tilanne oli ahdistava ja vakava. Mietitytti pitkään, että olisi täytynyt osua keskelle suuaukkoa, koska se oli jostakin selittämättömästä syystä hyvin tärkeää.

Erään tuttavani vaimo tuli perässäni miesten vessaan ja oli valmiiksi riisunut pikkuhousunsa. Ripusti ne ovenkahvaan ja suuteli huulet kosteana tuoksahtaen hormoneilta. Sanoin, tämä oli määrätty jo kauan sitten. Selitin hänelle, että alitajunnan itsenäinen tekoäly ei kerro järjelle puuhistaan, vaan juonittelee viettien kanssa oman strategiansa. Ai niinkö, hän sanoi lakonisesti.

Naimme sitten pidätellen huohotusta, koska kuulimme jonkun tulevan vessaan. Se oli tietysti hänen miehensä. Sanoin tärkeilevästi sormi pystyssä painottaen, että huonoissa käsikirjoituksissa arvaa aina tulevan etukäteen.

Niinkö, sanoi nainen nytkin, ja olikin nyt aivan toinen henkilö. Kauan rakastamani tyttö, jonka kanssa oli ollut riitainen ero, koska hän oli pettänyt hakiessaan jatkuvasti parempaa diiliä elämäänsä, hän petti oikeasti, ja minä vain mielessäni ollen salarakastunut hänen nuoreen tätiinsä. Kysyin silti katkerana, rakastitko silloin minua lainkaan, hän vain hymyili lempeästi ja muistutti pyhimyskuvien madonnaa haihtuen jonnekin. Jäljellä oli vain hehkuva pyhimyksenpään kehä, joka räsähteli kuin oikosulku. Sitten olinkin hautausmaalla erään toisen tytön kanssa, jonne olimme hiipineet rakastelemaan kaatuneen hautakiven päälle. Ehkä siitä syntyi lapsi, joka oli varastanut alkutapahtumassaan kuolleen sielun. Totta kaikki, huusin kuin viimeisellä tuomiolla, minä tunnustan. Sitten olin kuin armahduksen saaneena taas vessakopissa ja supistiin, mutta en saanut enää sanoista selvää, enkä tuntenut naistakaan, jolla oli pitkä musta tukka ja lentäjän aurinkolasit.

Mies oli yhä siellä, mutta ei kuullut meitä, kiroili ja kusi lorautellen, kiroili ja kusi, vitun tippuri, muija käynyt taas vieraissa.

Äkisti olinkin kuumassa saunassa, äskeinenkin nainen oli poissa. Saunassa oli musta, tähdistä tuikkiva katto, seurassani oli nyt jazz-ravintolan baaritiskillä kerran tapaamani taiteilijatar, joka oli täysissä pukeissa ja valitti palelevansa. Yritin suudella, mutta hän torjui koska huuleni olivat jääkylmät ja hengitykseni haisi tippurille. Yritin korjata häntä, ei tippurille vaan pippurille. Jotenkin oli hyvin tärkeää, että hän ymmärtäisi eron ja yritin olla hyvin vakuuttava, sitä varten harjoittelin ilmeitä nopeasti kiitävän hissin sisuspinnan peilin edessä.

Henkeni kuitenkin höyrysi pinnan sumeaksi enkä nähnyt kasvojani, ja huuruun osuvissa värikkäissä valokeiloissa soitti Red Hot Chili Peppers alastomina rajusti hyppien Helter Skelteriä. Kuollut vaimoni ryntäsi lavalle ja huusi, väärä bändi, tämähän on Beatles-biisi. Kaikki suuressa salissa nauroivat katketakseen, eikä ole.

Sitten äkisti seinänkoisessa taulu-tv:ssä lauloi Nina Simone ”Ne Me Quitte Pas” ja olin koulussa ekaluokalla istuen etupenkissä häpeämässä, koska olin levoton. Vieressäni istui tyttö, joka haisi aina kuselle. Tykkäsin salaa kirpeästä lemahduksesta.

Herätessäni muistin unen, suuni oli kuiva, hengitykseni astmaisen ahdistunutta ja maiskuttelin saadakseni limakalvot märäksi, kusetti. Untani ei tarvinnut analysoida, koska sen käsitti heti muutenkin, se oli mustan unen viimeinen sekunti, jossa pömpöttävä kusihätä pakotti ruumiin selittelemään kovettunutta penistä tuntemillaan syillä. Ruumis etsi keinoja herättää märästä unesta saadakseen heräämään tarpeilleen.

Aamu oli valaissut jo koko huoneen, avasin silmäni ja villi yksityiskohdiltaan tarkka uni haaleni haalenemistaan kasvavassa valossa, ja arkipäivää haparoivat ajatukset olivat kuin risaisista mielleyhtymistä rakennettu huojuva talo. Ovenpieliä hamuillen löysin vessaan ja valutin uneni vessanpönttöön tietäen, etten enää muistaisi sitä myöhemmin. Ehdin analysoida, että alakoulussa vieressäni istunut kuselle haiskahtanut tyttö oli seikka, joka sai heräämään oikeasta syystä tai sitten se oli mies vessassa.

Menin takaisin sänkyyn. Venyttelin pitkään ja tunsin sanoin kuvaamatonta iloa, ettei painajaisen mielipuolinen kaaos ja ahdistus ollutkaan totta. Ajattelin kirjoittaa unen muistivihkoon, mutta sanat olivat poissa kuin tilapäisessä afasiassa, eikä minulla ollut muistivihkoakaan. Kirjoitin aina kaiken läppärillä, eikä se soveltunut mihinkään tällaiseen, koska sen näytöllä kaikki hölmö näytti hölmöltä. Se ei käsittänyt vapisevan käden kautta tuherrukseen singonnutta puolen sanan mielensalamaa tai mustetahran sielun vaikerrusta. Järjestystä, järjestystä, oikeinkirjoitusta, lauseoppia, se karjui kuin saksalainen natsi vääpeli. Nykyaikaa.

Ennen nukahtamista lukemani kirja lojui lattialla sängyn vieressä mahallaan kannet nyrjäytettynä levälleen. Todellisuus soitti melodiaa kännykässä tuntemattomasta numerosta.

Kietoudun paksuun täkkiin kuin se olisi hellästi rakastavan naisen ruumis enkä vastannut. En vastaa koskaan jollei näytössä ole tutua kuvaa, eikä niitä ole monta. En jaksa epäillä sitä tai tätä. Haluaisin muutenkin elämästäni yksiselitteisemmän, mielipiteistäni suoraviivaisempia ja elämänkatsomukseen autereen.

Olin lukenut ennen nukahtamistani fiktiivistä keski-ikäisen psykiatrin elämänkertaa, joka oli rakastunut itseään paljon nuorempaan naiseen terapiasessiossa:

Psykiatrin rakastumisessa potilaaseensa oli ollut vakava ja torjuva ammatillinen pohtimisvaihe, joka eritteli ja rimpuili vastaan tieteellisesti kirjanoppineen ja kliinisen työn kokemuksien faktoilla, järkiperäisesti todistellen tunnekuohunsa tilapäisyyttä. Eritellen tuntemuksiaan kuin ruumiin normaaleja aivokemiallisia toimintoja dopamiini humalassa. Luettelee mielessään vaikuttaja aineita tukahduttaakseen voimakasta tunnettaan tiedolla, hormonit aktivoituvat, serotoniini lisääntyy aivosaaressa ja pihtipoimussa, ruumiin kohonneista kortisoli arvoista. Ihmetellen, että rakastuessa testosteroni vähenee miehellä ja lisääntyy naisella. Piti outona luonnon kikkailuna naisesta hyökkäävät feromonitkin.

Entä sitten kevät, kun serotoniinin valmistus ruumiissa lisääntyy valostakin ja silloin nuoret naiset rakastuvat masennuksen hellittäessä usein terapiatilanteissa psykiatriinsa ja viettelevillä tuoksuillaan hullaannuttaa haksahtamaan vastustelemattomaan kiusaukseen. Tulisikohan matkustaa pois hetkeksi ja siirtää potilas jollekin toiselle.

Antaa kuitenkin periksi ja vaipuu rakastuneen aivojenkemian teorian kertauksestaan mielessä leviävään hyvänolon stressiin. Nainen on kaikin tavoin kuin tehty hänelle ja jokainen geeni kuiskii yhteensopivuutta yhä voimakkaammin, ikään kuin se olisi vastustamatonta luonnonkäskyä pariutumiselle. Huokaisee, Hän on niin kaunis ja lumoava. Tyhmistyy rakastamaan ehdoitta kuten muutkin, jokaisella solullaan uskoen, toivoen, ja pohjattomasti ikävöiden unelmiinsa vaipuneena. Välillä ahdistuen mustasukkaisen tuhoisesti mielenrauhansa kokonaan menettäen epäillen itseään ja kaikkea kuin hoitamansa rajatapauspotilas. On valmiina uhraamaan rakentamansa entisen perhe-elämänsä, lapsensa, vaimonsa ja yhteisen kodin.

Muisti sitten estottoman, kirjojaan oikolukeneen kustannustoimittajan viimevuotisesta humalan huuruisesta psykiatrian seminaarista. Hameen alta esiin kuorittu muuttolinnunpesä oli ollut kuin elävä hengittävä sisäänsä imaiseva nielu, joka oli jättänyt omaatuntoa kalvavan kiihkeän kaipuun.

Ei ihme, että olin nukahtanut kesken lauseen omiin unelmiini vaipuneena. Uni ja unelma ovat kuitenkin yhtä kaukana toisistaan kuin astronomia ja astrologia.

Puhelin soi taas, helvetti se on lapsien kanssa etelässä lomalla hurvitteleva vaimo Birgitta huolineen ja vaivoineen. Soittaa kaksi kertaa päivässä, etten olisi mustasukkainen tai sitten vahtii samasta syystä minua. Häivähdyksenä käy mielessä oliko märällä unella muitakin viettisimpiä teemoja ja vaikuttimia kuin pelkkä kusihätä.

 Vastaan puhelimeen, näytöllä on tuttu hymy. Niin kulta, ei kai kakarat ole hukkuneet. Juoruilemme eilisenpäivän uutiset tutulla rakkaudella ja paikallisella puhelutaksalla loputtomiin pitkittyvällä puhelulla. Ennen lopettelu hellittelyjä lupaan laittaa herätyksen huomiselle ja olen kentällä vastassa ajoissa. Ostaisi taxfriistä konjakkiakin. Rakastan sinua, vaimo kuiskaa, on kai rannalla norkoilemassa viimeisiä säteitä rusketukseensa. Kysyn ääni tärkeänä, oletko gigoloilta ehtinyt tarkistaa, ettei meressä ole portugalilaisiasotalaivoja tai haineviä. Olen, olen, ja nauraa. Lopetan kuiskimatta, rakastan sinua ja kakaroille iskältä pusu.  

Ehdin kuulemaan, entä minulle, kun suljen yhteyden.

Suljen lattialla rähmällään lojuvan pateettisen eepoksen, tuskin avaisin sitä enää tai kuka tietää, ehkä se pelastaa minut.

Päänsä oli vielä jokseenkin entisensä, ajatukset samanlaisia eikä luonne muutu miksikään, se on kuin silmienväri tai nenän muoto. Ympäristö yrittää jatkuvasti luokitella alamäkeesi jyrkkyyttä, jota ei itse aina huomaa, vaikka vauhti kovenee jatkuvasti, ja vanhuksen elämä on kuin vino lankku, jonka alapää on haudanreunalla.

Jos saa elää vanhaksi, elettyjen ahdistuksien haamut tekevät öiden unista ohuita säpsähteleviä hetkiä, eikä enää ole tarvittua lepoa ja rauhaa.

Mukava nojatuoli ikkunan lähellä ja kunnon valaisin riittävät hyvin tyydyttämään vanhuuden viimeiset henkiset tarpeet. Kolme kertaa viikossa kävi kotiapulainen siivoamassa, vaihtamassa pyykit, ja tuomassa toivotut tavarat. Taloudellisesti oli kaikki hyvin ja hän yritti salailla ylimääräisiä varojaan kätkemällä pankista vuosien ajan pieninä summina nostettuja rahoja asuntonsa kirjoituspöydänlaatikon valepohjan alle. Rahauudistusten tullessa hän joutui vaihtelemaan seteleitä vaivihkaa uudempiin, ja oli tietoinen, miten inflaatio nakersi kätkönsä arvoa kuin seinässä rapiseva hiirulainen. Silti varojen arvo nousi vuosittain hitusen joka kuukausi eläkkeestä nipistetystä rahasummasta, eikä kuihtunut edes silloin kun hän matkusteli niiden turvin ulkomaille. Vanhus pelkäsi joutuvansa pakolla johonkin instituuttiin, joka olisi kiinnostunut liittämään rahat heidän hoitobudjettiinsa tai ainakin verottajaa kiinnosti jokainen pennonen omaisuutena, huolimatta vaikka ne oli verotettu jo kertaalleen. Vain kuolleen tyttärensä poika oli tietoinen hänen jemmastaan ja pääsi osalliseksi niistä toisinaan, ei kuitenkaan omin luvin.

Vanhamies eli kuin vanhapoika ja ainoa aikuinen lapsenlapsi asui ulkomailla ja kävi kerran kesässä vieraana, jos jouti. Muut sukulaiset hän piti loitolla kirpeäkielisellä häijyydellä. Ystävät ja tuttavat olivat myös kuolevaa lajia ja useimmat samassa tilassa kuin hänkin, jos eivät olleet jo kuolleet. Elossa olevat tapailivat vain harvoin poismenneiden hautajaisissa miettien kuka jäisi viimeiseksi.

Päivät kuluvat mietiskellen: Hei rappio, hoi kurjuus ja kivut, tätäkö se vanhuus on; ei kaadutakaan urheina saappaat jalassa, vaan vähitellen ja armoa kerjäten. Lahoavan ruumiin ainaisten kipujen kiirastulessa on ihmisen hävitettävä ylpeä minuutensa ja opeteltava nöyryyttä näkymätöntä kohtaan. Menetetään kaikki ne ilot ja merkitykset, jotka takiaisten tapaan ovat tarttuneet takinliepeisiin. Ainoana lohtuna, että ymmärrys menee saman tien, eikä ihmisparka tiedä lopussaan enää mitä menettää.

Onni sillä, joka nitistetään yhdellä saappaan painalluksella. Ei kitumista, ei nöyristelyä, ei itsesääliä, ei kipua ja kolotusta. Lopussakin vahva ruumis korskeasti kaarella vielä esittää vastalauseensa elämän turhien lupausten petosta vastaan.

Sillä jokaisen ihmisen kuolema on joukkomurha, jossa häviävät kaikki yhteen ymmärrykseen taltioidut kansanjoukot. Katastrofi, joka hävittää kaiken: rakennetut talot, leikkivät lapset, rakastetun huulet, auringonruskon ja lintujenlaulun.

Onni myös sillä, jonka viimeisenkuvan suloinen haikeus saa kasvot raukeamaan ja liikkumaton rauha täyttää hetken.  Minän erotessa ruumiista ja jäljelle jäi vain kuori, ikään kuin olemisen idea perhosen lailla olisi jättänyt kotelonsa ja lentää nyt vapaana ulottuvuudessa, jossa ei ole kysymyksiä tai vastauksia, ei aikaa, ei murhetta.

Elämänsisältönä hän oli jo usean vuoden kirjoitellut huomioitaan elämästä ja sen tarkoituksesta vanhanaikaisella kirjoituskoneella. Naputellut usein tunti kaupalla yhteen menoon, vaikka hänellä oli aina hallussaan viimeisintä mallia oleva läppäri ja kännykkä. Eläköityneenä tietokonespesialistina ikivanha Remington oli hänestä kuitenkin paras työkaluvalinta, kiireetön, ilman alituisia päivityksiä ja toimi aina. Kirjoitusvirheet ja virhelyönnit olivat kuin elämä yleensä, niitä sattuu ja ne opettavat varomaan tekemään mahdollisimman oikein ensimmäisellä kerralla ja miettii ennen kuin kirjoittaa mitään. Ainoat toimivat tekstinkäsittely apuvälineet ovat punakynä, korjauslakka ja paperikori. 

Joutoaikaa hitaasti kulkevissa päivissä ja nopeasti kiitävissä vuosissa oli aikaa yllin kyllin ja koukkuisten sormien notkistelulle kirjoituskone oli punttisali. Kitaraakin hän näppäili toisinaan samasta syystä, vaikka osasi vain muutaman helpoimman Beatlesin biisin soinnuilla, Jimi Hendrixin ”Hey Joen” sointu ja bassokuvion, omatekoisen bluesin tikapuusoololla ja nuoruudessa tutun kitaristin opettaman oikean käden sormitusharjoitukseksi tarkoitetun etydin.

Mappi toisensa jälkeen oli täyttynyt hitaasti, mutta niiden tyhjentäminen olisi nopeampi prosessi. Aluksi hän oli kirjoitellut pieniä kertomuksia, lyhentäen tyyliä ja tiivistäen lausetta, kunnes viimeisinä vuosina kirjoitti enää mietelauseita.  Tekoviisaita kliseitä, jotka saivat hänet inhoamaan itseään.

Vanhus tiedosti, että jos hänelle sattuu jotakin jäävät tekstit vieraiden silmien luettavaksi ja osaamattomuuden häpeä eläisi kauemmin kuin hän itse. Uuden kirjoittamisen sijasta hän rupesi lukemaan vanhoja mietelausevihkoja. Kaiken muun mies poltti takassa muutaman illan turhautuneen selailun jälkeen.

Alussa oli idea, mahdollisuus ja tahto. Lopussa turhautuneisuus, loputtomuus ja väsymys. Välissä vähäpätöinen elämä rikki kulutettuna haaveena.

Loputon määrä pateettista vuodatusta, mutta hän ei kyennyt heittämään viimeisiään roskiin ilman lukemista, aivan kuin ne muistaisivat jotakin unohtunutta elämästään. Vanhus istui analysoiden niitä kuin psykiatri potilastaan ja tutkiskelen mistä on oikeastaan ollut kysymys. Hän etsi itselleen jonkunlaista totuuden prismaa, jossa elämänsä hajoaisi värikartaksi, joka paljastaisi luonteensa psyykkisen koostumuksen, ja kantamiinsa geeneihin säilöttyä perintöä, jonka olemassaolosta sukupolvet toisensa jälkeen ovat taistelleet verisin nyrkein.

Säilötyt aforistiset lauseet olivat nyt luettuna aivan kuin hän olisi katsellut todellisuudesta muualle, näkemättä mitä ympärilläni tapahtuu. Useimmat vihkot hän heitti takkaan lyhyellä vilkaisulla. Niiden lukumäärä väheni nopeasti ja lopuksi jäljellä oli vain sivullinen aforismeja, jotka oli numeroinut paremmuusjärjestykseen.

Vähitellen alkoi myös kypsyä ajatus ainoastaan yhdestä jäljelle jäävästä lauseesta jonkunlaisena taiteellisena pisteenä elämälleen suurmiesten tapaan. Varautua mitä kuiskata viimeisten voimien rauetessa, jos ehtisi. Ajatus huvitti jatkamaan leikkiään. Käy ensin täyttämässä konjakkilasin, takassa hiiltynyt puu putoaa asennostaan ja kipunoi räsähdellen. Sitten hän alkoi lukemaan.

Totuuden etsijä saa varautua ikäviinkin yllätyksiin.

Kuulosti hyvältä, mutta jotenkin liian itsestään selvältä.

Rehellisyys on tärkeää, sillä ilman sitä ei meillä ole mitään.

Samaa laatua. Irvisti kuin olisin naukannut huonoa viskiä, vaikka lasissa oli XO konjakkia.

Omana itsenään oltaessa ei tarvitse muistaa vuorosanoja.

No eipä, mies mutisi.

Tietämättömyys on se sallittu tila, johon tietoa voi kasvattaa. Tietämättömyys taas kasvaa löydetyn tiedon tuottamista uusista kysymyksistä, joihin ei vielä ole vastausta. Tilaa piisaa.

Tämä ajatus oli liian pitkä ja sanomisessa täytyi välillä vetää henkeä, kuolisi kesken kaiken. Ajatus huvitti pitkään ja hän harkitsi, jospa alkaisi taas tupakoimaan.

Kukaan ei koskaan voi ymmärtää toista täysin, ja kysymys onkin suvaitsevuudesta.

Olisipa ymmärtänyt, hän mietti.

Vaatimattomat, tehtävilleen koruttomasti antautuneet ihmiset ovat aina hyväksyttyjä ja arvostettuja, koska kaikki, mikä heissä näkyy, on totta.

Tuollainen hirviövirke, masennus hiipi hänen mieleensä kuin nousevan auringon kasvattama varjo. Alkoi olla humalassakin.

Pienenä on liian pieni, nuorena on liian nuori, aikuisena ei ole tarpeeksi nuori eikä tarpeeksi vanha, ja vanhana on jo liian vanha.

Eikä tässäkään ollut lohtua.

Ei mitään, mitä se on? Ei valoa, varjoa, ei tilaa se tarjoa – se on ei mitään. Siis sitä ei ole olemassa lainkaan. Silti siitä puhutaan usein ja joka kerta kun se mainitaan, on se olemassa. Se on ei mitään – kaiken vastakohta.

Sanaleikki, jota ei muistanut kirjoittaneensa, eikä tiennyt edes kykenevänsä moiseen, kuulosti kuoleman jälkeiseltä ajatuksettomalta vakuumilta, jossa minä tunne lakkaa.

Virkeiden alapuolella oli sanaleikin tarkoituksia selittävä teksti.

Ulottuvuus kaiken sisällä, on kuin atomien elektronien ja atominytimien välinen tila. Maailmakaikkeudella on mitat, sitä ympäröivällä tyhjyydellä ei, koska sitä ei ole muuna kuin mahdollisuutena johon olemassaolo voi laajentua.

Tajuamatta selitystäkään hän nukahti tähän väistämättömään mielen väsymyspisteeseen, ajatukseton mustauni, joka yllätti kesken kaiken. Näin kävi yhä useammin. Kaksi konjakkia ja se on siinä, hän hymähtää herätessään metallinmaku suussa. Käy vessassa ja muistaa sitten mitä puuhaili, torkkuu vielä hetken antaen tehtävän vallata aivonsa ja yksi aivan uusi mietelause hohkaa mielessä kuin neonvalo pimeydessä.

TOTUUDEN ETSIJÄ SAA VARAUTUA IKÄVIINKIN YLLÄTYKSIIN.

Aikoo kirjoittaa sen muistiin, kun näkö äkisti muuttuu sahalaitaiseksi ja pirstoutuu useiksi rinnakkaisiksi kuviksi. Stressi salpaa hengityksen ja ruokatorvessa polttava happo pakottaa juomaan lasin vettä joka on aina varalla nojatuolinsa viereisellä pöydällä. Kylmä hiki helmeilee otsalla röyhtäistessään närästyksen pois rinnasta ja käsivarressa tuntui puristava kipu veren pyrkiessä eteenpäin kalkkeutuneissa suonissa. Lyhyet vihlovat kouristukset sydämen tuntuvilla vahvistavat herännyttä hätää, kuolemanpelkoa.

Sumun läpi hän katselee ympärilleen. Häiriintynyt ruumiinkemia ja hapenpuutos aivoissa ovat alkaneet jo tuhota muistin talentamaa taustaansa. Pitkän elämän aikana kerätty tieto ja opeteltu taito ovat palvelleet vain häntä ja ovat pian poissa. Aivosolujen kiihtynyt kuoleminen pakottaa tajunnan pakenemaan aina vain syvempiin kerroksiin ja hätääntyneet hermosignaalit välähtelevät mielen sokkeloissa varoittaen räsähdellen oikosulusta. Hetkesi herännyt tietoisuus kiitää eletyn elämän merkitysten keskellä ja vain se, joka on totta kiinnittää enää huomion. Kummastelee, miten aikoinaan merkityksetön sana on nyt tärkeämpi kuin kaikki muu johon oli uskonut, yksinkertainen miete arvokkaampi kuin luonnonlaiksi ylistetty teoria.

Tunti tai korkeintaan kaksi ja minua ei enää ole, häivähtää mielessä. Ponnistelusta turtuneet ajatukset ovat välinpitämättömiä sille, mitä ympärillä tapahtuu, vatsassa kihelmöi samalla tavalla kuin odottaisi junan saapumista ennestään oudolle pääteasemalle.

Hyvästi, oli viimeinen sana, jonka olisi kuullut, jos olisi asettanut korvansa hänen huuliaan vasten, hänen henkäistessään heikosti viimeisen kerran.

   Ruumis ei huolinutkaan mielen nappaamasta kuoleman kutsukortista ja kylmät lakanat käärinliinoina heräsin kolkossa hotellihuoneessa pilleripurkki tyhjänä yöpöydällä ja kuivunut oksennus sängynvieressä. Auki jääneen television yläkulmassa päivyri näytti kahden vuorokauden arvoituksellista siirtymää. Epäonnistuneen Romaani tapaan olin unohtanut tarinani alun, hävittänyt sen juonen, eikä loppukaan onnistunut tarkoittamallani tavalla.

   Elämänsä nollaaminen ei ole helppo juttu. Vetäistä mustaverho kaiken ylle ja lakata olemasta on minuustunteelle kaiken hävittävä katastrofi, eikä hevillä luovu oikeuksistaan. Epäonnistunut itsemurhayritys näytti kuitenkin portin toiselle puolelle vilkaisemallakin rinnakkaisulottuvuuden, joka mitätöi monta turhuuden tarvetta ja elämä saa uudessa yrityksessä syvempiä vivahteita olemukseensa.

   Liinakaan ei ollut enää yhtä intensiivinen tietoisuudessani ja muistutti paremminkin aivosoluissani vaeltavaa haamua kuin elämäni suurta rakkautta. Rakkaudentunne on ruumista kurittava kemiallinen tila, joka muuttuu hetkestä toiseen, vaikka kohde ja kärsijä ovat aina vaan samat. Himon vallassa nainen on kaunis ja haluttava, eikä ole puutetta jota mieli ei kykene valehtelemaan pois. Jälkeenpäin se sitten suurentelee syyläksi pienintäkin luomea inhotakseen eroon mahdollista suhdetta kavahtaen.

   Liinan suhteen oli kaikki toisin jo ensimmäisestä kosketuksesta ja pienet pehmeät sormet silittivät ymmärtävinä murhettani. Se oli rakkautta, jossa kipukin on yhteistä ja jokainen kosketus on ajatuksensiirtoa. Luonnollinen valinta ei ole erehtymistä.

   Nyt Liina oli kuollut. Viikko sitten hän oli maannut vieressäni ruumis hervottomana, kaljupää tyynyllä ja heroiinipiikki pumppu pohjaan asti painettuna käsivarressa. Se oli töröttänyt lihassa kuin dart-tauluun huolimattomasti heitetty tikka. Hän hymyili kuollessaan.

   Liina oli sairastanut syöpänsä viimeistä vaihetta ja oli ollut jo pitkään varjon verran päästä kuolemasta, sekava, silmämunat suurina luurakomaisissa kasvoissa, ohuiksi viivoiksi sulaneet huulet raollaan, joiden välistä ilma kulki sisään ja ulos omia aikojaan ilman hengityksen ääniä.

   Opiskeluajoilta tuttu lekuri oli kertonut kysymykseeni, että heroiinipiikki olisi parastapa lähteä, koska se vaikutti heti ja sitä paitsi eka heroiinipiikki oli taivaaseen astumista. Mistäköhän hän sen tiesi? Hankin sellaisen Sergel-torin diileriltä, joka ravasi edestakaisin nykivin liikkein amfetamiini pilvessä. Se oli Liinan ensimmäinen ja viimeinen heroiini piikki joka morfiinilääkityksen lisänä tehosi heti. Olimme pohtineet viikkoja asiaa ja en halunnut luopua hänestä, mutta kivut vain kovenivat, eikä hän suostunut enää menemään sairaalaan, josta olimme riidelleet ulos ja allekirjoittaneet ottavamme kaiken vastuun ennustetusta kuolemasta. Saimme kuitenkin kotihoitajan, joka kävi päivittäin vaihtamassa ravinne ja lääkityspussin ja morfiinipumpun kapselit. Olimme virallisesti saattohoito tilassa.

   Valmistauduimme huolella ja olimme harjoitelleet hänen sylilapsena saamallaan räsynukella piikittämistä tai paremminkin kuolemista, ehkä Liina kuoli joka kerta uudestaan. Se oli kuin noitamaista vudoa itseään kohtaan. Liina oli usein onnellisen näköinen morfiinipumppu kädessään ja puristi luurankomaisilla sormillaan hellästi käsivarttani.

   Rakastin häntä loputtoman paljon ja jokainen päivä oli silkkipaperista esiin kaivettu aarre, mutta vähitellen tuskat voittivat lääkemorfiinin vaikutukset ja lopulta oli se hetki. Hän teki sen itse kylmän rauhallisesti, sanaakaan sanomatta, enkä enää ehtinyt väliin, vaikka peruin lupaukseni ja yritin estää. Hänen silmänsä vain kääntyivät luomien taakse ja hän oli poissa.

   Soitin ambulanssin ja yritin elvyttää hakkaamalla sydäntä, mutta hän oli lopullisesti kadonnut rajan toiselle puolelle ilman paluuta.  Mitään ei ollut enää tehtävissä, kun ambulanssi henkilöstö ryntäsi sisään. Sairaala teki poliisille tutkimuspyynnön, kun ruumiinavauksessa löydettiin heroiinia Liinan elimistöstä. Sairaalassa halusivat välttää vastuun epätavallisesta kotihoidon päätöksestä, eivätkä luottaneet täysin sopimuksemme laillisuuteen. Minua epäiltiin aluksi armomurhasta ja oltiin varmoja jonkunlaisesta avunannosta. Kerroin poliisille tarkasti asioiden kulun ja vaikka lain mukaan olisi ehkä voitu syyttää avunannosta tai huumausaineiden hallussapidosta päätti kuulustelija antaa asian olla ja päästi Liinan ruumiin tuhkattavaksi. Tutkivat sentään sormenjäljet ruiskusta, johon en ollut koskenut edes valmistelujen aikana, eikä mikään viitannut suoraan osallistumiseeni tapahtuneeseen, vaikka tunnustin tienneeni aikomuksista sekä hankkinut huumeen. Kuulustelupöytäkirjaan kirjoitettiin Liinan kuolinsyyksi itse aiheutettu yliannostus, ei jatkotoimenpiteitä.   

   Koin olevani elokuvassa, jossa joka ruutu oli ylidramatisoitu, ja jossa olin sekä näyttelijä että katsoja samaan aikaan. Kuulustelun jälkeen kaikki romahti ja minut kiidätettiin poliisiasemalta sairaalaan ja sain suonensisäisesti rauhoittavaa, ja seuraavana aamuna kirjoittivat reseptin ja saattoivat ulko-ovelle. Sain mukaani erilaisia esitteitä omaisen osasta kuolemantapauksissa. Liinan kaupungissa asuvalle äidille soitettiin, joka heti tiesi mistä oli kysymys ja oli valmistautunut. Kaikki tehtäisiin Liinan toivomusten mukaan ilman huomiota, ruumis poltettaisiin ja tuhka siroteltaisiin jonkin kesäaamuna kaupungintalon puiston mielipaikalta Mälariin. Kaikki oli ohi, mutta en pystynyt menemään takaisin yhteiseen asuntoomme. Se oli Liinan omaisuutta ja hänen vanhempansa laittoivat sen myyntiin. Emme olleet naimisissa tai virallisessa avosuhteessa, eikä minulla ollut halua estellä, vaikka Liinan isä tarjosi asumisoikeutta vuodeksi. He hakivat kaikki tavarani ja muutaman haluamani muistoesineen asunnosta, kun en pystynyt menemään kynnyksen yli sisään. Surimme tavallaan yhdessä ja olin kuin poika heille, vaikka emme tavanneet tuhkan levityksen jälkeen enää.

   Murruin uudestaan, enkä pystynyt jatkamaan työtäni IT-asiantuntijana ja yksityisyrittäjänä elin säästöilläni asuen työttömille tarkoitetussa hospitsissa. Rauhaton paikka vaikka siellä asumiseen vaadittiin viikoittain virtsanäyte päihteettömyydestä. En halunnut kuolla siellä ja menin hotelliin, jossa epäonnistuin aikeissani.

   Hotelli yöni jälkeen jäin muuttoaikeistani huolimatta Tukholmaan. IT-osaajista oli suuri pula ja tein pätkätöitä sekä hankin vuokra-asunnon erikoisella tavalla.

   Perjantai illan suomalaisten tansseissa tapasin kreivittären, Gustav Wasan aateloiman suvun viimeisen sukupolven villiintyneen edustajan. Lapsettoman rentukan, joka halusi humalassaan minulta muutakin kuin poesiaa. Vaistonvaraisen kissaeläimen, joka tunsi tuhon merkit kokien yhteyttä.

   Seuraavana aamuna lojuin hänen kylpyhuoneessaan messinkisten kissan käpälöiden varassa keikailevassa ikivanhassa kylpyammeessa ja kuuntelin Beatlesin Valkoista albumia vanhaan kelamagnetofoniin kytketystä kaiuttimesta. Silmät suljettuina selailin satunnaisesti mieleni pintaan pulpahtelevia kuvia kuin sarjakuvalehteä. Autuasta eksistentiaalista joutilaisuutta, nipistelevän kylpysuolan pehmittämään sameaan veteen uppoutuneena leikkien olevani äitini kohdussa kerälle käpertyvä peukaloaan imevä sikiö. joka ei vielä tiedä syntymän dramaattisesta alustaan tai tulevasta elämästään mitään. Ob-La-Di, Ob-La-Da.

   Huolimatta viiden vuosikymmenen rasituksista on Lisa de Linne vieläkin upeaa katsottavaa mustine pitkine hiuksineen ja sielukkaine silmineen. Wild Honey Pie, hänen ihonsa tuoksuu aina hyvältä ja rakastan hänen ujoa tapaansa kaivautua kainalooni. Rakastelumme on hidasta ja kärsivällistä kunnes Lisan pienet syvältä sielusta karkaavat rytmiset kiljahdukset kannustavat työntämään kovempaan ja laukean hänen pikimustalle karvoitukselleen. Sexy Sadie, what have you done.

   Beatles oli kaksikymmentä vuotta myöhässä tai sata liian aikaisin. Yes I’am lonely wanna die. If ain’t dead already. Magia on tallella ja häviän musiikin tuomiin mielleyhtymiin hävittäen ympäristöni. Helter Skelter. 

   Mikään lyhyessä suhteessamme ei ole ollut valheellista, olin muuttanut hospitsista hänen luokseen, saanut oman huoneen ja omat avaimet. Menemme ja tulemme vapaasti vahtimatta toistemme tekemisiä. Pysyttelemme myös tarkasti erossa toistemme tuttavista. Jos hänelle tulee vieraita, hiivin keittiörappujen kautta ulos tai piiloudun huoneeseeni lukemaan sinne varaamiani klassikoita. Olen sitä paitsi virallisesti hänen rekisteröity alivuokralaisensa, eikä oleskeluani ihmetellä, jos luikahdan vessaan tai jääkaapille.

   Joskus suru yhä yllättää ja olen poissa päiväkausia yöpyen milloin kenenkin tilapäisen seuralaisen luona. Tulen sitten kotiin rähjäisenä pahalta haisevana renttuna. Kylpyamme, isot korvakuulokkeet, vanhanaikainen Uher-reportterinauhuri ja sen ainoa jäljellä oleva kela ”The Beatles – White Album” palauttavat takaisin elämään.

   Joskus ajattelen miten ihmissuhteet ovat kuin kohtauksia kääntöovissa; lyhyt hetki samassa lokerossa ja sitten kävellään omiin suuntiin.

   Puolen vuoden jälkeen Beatlesin White Album on puhki kuunneltu ja on parasta häipyä lopullisesti, ajattelen noustessani ammeesta. Lisa seisoo kalliilla matolla huoneen antiikkisissa kehyksissä ja seuraa pukeutumistani. Hymyilee. Molemmat tietävät, että nauha on lopussa, surustani on tullut muisto, eikä välillämme ole enää muuta. Halaamme pitkään ja naisimme hyvästiksi, mutta hänellä on mensat ja suutelemme vain kertoen kosketuksella kiitollisuutta hetkistämme. Menen sitten huoneeseeni keräämään vähät tavarani selkäreppuun, jossa on pehmustettu tasku läppärille, jätän avaimeni sänkypeitteelle ja poistun keittiörappujen kautta. Minua jo odotettiin muualla.

   Cry baby cry. Make your mother sigh she’s old enough to know better. Cry baby cry.

       Istun jo aikaisin aamusta jakkarallani ikkunan edessä näkymä hyörivälle torille. Aamuisin tasan kymmentä vaille kahdeksan puskee sokea laiha mies pimeydessä ja tunnustelee kepillään esteitä. Joskus ihmiset tarttuvat hänen hihaansa ja haluavat ohjata. Ilmeisen vaivautuneena hän ravistelee itsensä irti ja mutisee hukkaavansa reittinsä, jos ei löydä etukäteen opeteltuja maamerkkejään. Hän kävelee aina oikealla puolella jalkakäytävää ja pysyttelee aivan ajoradanreunassa. Tienreunan ja jalkakäytävän syvyysero on parempi seurata kuin talojenseinät. Ei ole jatkuvasti tiellä keppeineen ja sohi kaupoista tulevia ihmisiä tai törmäile avautuviin oviin.  Joskus, hän kuitenkin hävittää suuntansa ja pyörii hölmönä keskellä katuristeystä ja etsii turhaan jalkakäytävän reunaa. Törmää sitten keskelle ruuhkaliikennettä ja autontorvet sättivät kuorossa, ennen kuin vaikenevat noloina havaitessaan syyn ja joku älyää avustaa miekkosen pois ajoradalta.

    Epäilen hänen käyttävän korvatulppia vaimentamaan kadun kovaäänistä melua, jossa kaikista suunnista hyökkäävät äänet sekoittuvat toisiinsa ruuhkapaniikin kakofoniaksi. Kiireen myllertävämeri, jossa piipittävät liikennevalot majakoina ohjaavat sokeaa korvatulppien läpikin.  Kaikissa risteyksissä niitä ei ole.

    Useimmiten en huomio miestä lainkaan ja hän on vain kulkunsa ajan tavanomaisuuden näkymättömäksi taikonut yksityiskohta, joka ei fokusoidu mieleeni. Tänään en saa häntä ajatuksistani.

    Yritän kuvitella, minkälaista on elämä ilman päivänpaistetta, aamuruskoa tai iltojenkajoa. Elämää, joka on musta valve ja musta uni, herätä pimeyteen ja nukahtaa pimeyteen; välissään joukko hapuiltavia reittejä.  Pino vaatteita odottamassa sängynvieressä tarkasti siinä järjestyksessä mihin ne riisuit; sukat, kalsarit, aluspaita, farkut ja kauluspaita. Aivan kuin päivät pyörisivät kehää ja aamulla hän kelaa päivänvastaisessa järjestyksessä uuden samanlaisen päivän esiin vaatepinostaan.

    Olen varma, että hän haluaisi toisinaan heitellä, viskellä ja nakata tavaroitaan ympäriinsä, levittää vaatteet hujan hajan, unohtaa laiteiden pistekirjoitusnystyrät ja mielenvikaisesti painella nappeja, kierrellä ohjaimia ja antaa maailman löytää itse järjestyksensä pyörremyrskyn jälkeen. Ei kuitenkaan uskalla, koska olisi hukassa, jos joutuisi kutsumaan apua.  Leimaisivat hulluksi ja lähettäisivät heti laitoshoitoon tai sukulaisten riesaksi.

    Tietysti hän tekee usein varomattomuuttaan väärin, polttaa sormensa kuumalla levyllä tai kolhii itseään pöydänkulmiin, kulkee eriparisukissa ja tahraisessa paidassa. Voiko näkevä ylipäätänsä hahmottaa sokeanmaailman olematta teennäinen ja kokonaan väärässä luullessaan sokean rakentavan päivässään yhä uudestaan kuvatonta palapeliä.

    Mistä tiedän, ettei hänkin pidä aamuisin eniten hunajalla makeutetusta yrttiteestä ja paahtoleivästä, jonka kuumalla pinnalla on melkein sulaneina hiuksenohuita juustosiivuja. Istuu hetken paikallaan ja haistelee esiin ruokahaluansa ennen kuin käy kimppuun.

    Kuvittelenkin, että yliherkistynyt hajuaisti kompensoi puuttuvaa näköä ja kaikki hänen ympärillään haisee väkevämmin. Ehkä kuitenkin joskus maailma tuoksuu, kun ohitse kulkee nuori nainen, joka käyttää hillitysti persikkaa tai laimennettua jasmiinia ja se vain vaivoin erottuu sävynä parfymoimattoman saippuan takaa.

    Epäilen myyttiä sokeiden jonkunlaisesta ylimääräisestä kuudennesta aistista, jonka avulla hän pystyisi hahmottamaan ympäröivän maailman tarkoituksia, ihmisten ajatuksia tai ylipäätänsä mitään. Arvailu ei ole aisti ja hän ei yksinkertaisesti vain pysty näkemään mitään. Luin jostakin, että täysin sokeana syntyneetkin näkevät unia; kuulevat kai ääniä, muistavat kosketuksia ja nuuhkivat sikinsokisessa järjestyksessä eilisen hajuja. Entä ne jotka eivät ole syntymästään sokeita ja maailmankuva on lapsena nähtyä tai ympäristön sumeus on vähitellen muuttunut sankaksi harmaaksi jossa on yhä häilyviä hahmoja ja valonmäärä vaihtelee.

    Nyt hän on jo aivan kohdallani, pyöräyttää päätään suuntaani ja vetäydyn vaistomaisesti verhon taakse. Kiinnostukseni on kuitenkin tänä aamuna herkeämätöntä laatua ja mietin, minkälaista olisi aamuisin kolista ja kilistä keittiössä, koiran tassutellessa kynnet rapisten perässä vahtimassa toimiasi. Kaikki olisi tutulla paikallaan, kaappeja, hyllyjä, astioita millimetrin tarkkuudella aseteltuina kohdalleen. Suljen silmäni. Sokeanmaailmakin on kolmiulotteinen ja kurkottelevat sormet loihtivat muotoja tyhjyyteen.  Koira ehkä laiskasti nuolaisee kädenselkää velvollisuuden tunnosta, kun hän kurottelee tavaroitaan. Kaikki riemu on siinä tukahtunut ainaiseksi palvelemiseksi, kuten spontaanisuus isännässään tarkaksi järjestykseksi.

    Ehkä tulevaisuudessa on helpompaa sokealle. Kuppi sanoo kuppi sitä koskettaessa ja vasenkenkä vasen kenkä, kun sen hamuaa luokseen.

    Tyrkytän kai ahtaan asuntoni alakuloisuutta ja kaikki on aivan toisin. Tietysti hänen todellisuuteen kuuluu ihmisiä, työntekoa ja mielenkiintoisia haasteita. Hän vain näyttää niin yksinäiseltä ja omavaraiselta kulkiessaan työhönsä. Mieleen juolahtaa, etten ole koskaan nähnyt hänen tulevan takaisin. Aivan kuin maailma nielaisisi hänet yhdessä suunnassa ja sylkäisi aamuisin ulos lähtökohtaansa aloittamaan uudestaan hapuilevan marssinsa ikkunani ohitse.

    Tarkemmin määrittelemättömästä syystä olen lähes varma, että hänellä on ollut joskus näkevä tyttöystävä, ehkä psykologianopiskelija, jonka hän tapasi aikoinaan etiikanluennoilla. Utelias, energiassaan kupliva ja hyvin koulutettu nainen, joka on yhtä häikäilemätön uransa ja ihmisten suhteen. Tyypillinen nykynainen; aina oikeassa ja aina vaikeuksissa.  Miehiltä kopioitu syyn ja seurauksen logiikka pettää hormonihöyryissä, alkunainen pukkaa lävitse ja tunne-elämä on ainaista kyynelten nieleskelyä.

    Sokea, älykäs mies olikin löytö, joka palveli useampaa tarkoitusta.  Hän keksi ehkä tehdä suhteestaan gradunaiheen. Idea jolla hän saisi huomiota ja valloittaisi maailman.  Tietysti se oli myös rakkautta, miksei olisi ollut. Hetken ainakin. 

    Nainen opetti sokean rakastelemaan ehdoillaan, kertoi perhosensiipien kosketuksesta ja kiiman olevan nautinto, joka kasvaa pitkittämisestä. Myöhemmin hän opetti myös tyhjän hammasharjamukin paikan tuoman kivun, mustasukkaisuuden ja menetyksen.  Nainen, joka ei aluksi välittänyt hänen katseettomista silmistä, jotka kiertyvät rumasti silmäluomien taakse etsimään kohdettaan aivoistaan, mutta ei sittemmin voinut sietää hänen avutonta tapaansa kosketella kasvoja yhdynnän jälkeen.

    Hillitsen pitkälle menevät seksifantasiani ja vammaisten harjoittaman seksin ajattelu on kuin hiipisi sukkasillaan kirkossa. Uhmallani yritän nähdä hänet nussimassa äärettömän hitaasti Ravellin boleron tahdissa, sydämen paukuttaessa patarumpuina korvat lukkoon. Nuolemassa suolalta maistuvaa sileäpintaista nielua, kuten koira joka nuolee isäntänsä kättä jokaista tuumaa perusteellisesti tutkiskellen, kuten kiihottavissa tuoksuissa vaeltava lipova miete.  

    Ehkä ei ollutkaan psykologianopiskelijaa ja hän kuljeskeli hyvää tarkoittavan kaveriporukan mukana likaisissa baareissa, huorakortteleissa, naistentansseissa ja ylipäätänsä paikoissa joissa nainen tuoksui tositarkoituksella.

    Mieleeni tulee taidenäyttely, jossa pitkulaisessa huoneessa oli rivi suuria ruukkuja ja joiden suuaukkoihin kumartamalla saattoi nuuhkia erilaisia hajuja, jokaisella ruukulla omansa. Epämiellyttäviä lemahduksia hienostuneiden tuoksujen vieressä, eikä edellisestä pystynyt arvaamaan seuraavaa. Haisunäädän tunkkaisen katkun vieressä vienoa lavendelia, tai kiihottavan vitunhajun vieressä etova oksennuksenlöyhkä.

    Tosiasiassa hänen seksielämänsä saattaa olla paljon yksinkertaisempaa ja ehkä hänellä oli nuori narkomaanityttö, joka kysyi eräänä aamuna torinlaidassa hihasta nykäisten:

Haluatko rakastella, olisin kiltti ja enkä varastaisikaan. Sata euroa kerta, ja voisin tulla joka maanantai kello seitsemän kotikäynnille.

    Tai, ehkä hän vain runkkaa iltaisin kuunnellen pieneen nauhuriinsa salaa äänittämiään naisenääniä. Mitä minä tiedän ja huokaan enemmän itseäni kuin häntä, enkä kykene keksimään hänelle muuta kuin omat haluni ja rakkaudenpuutteeni ja kelaan tapani mukaan itseäni muissa.

    Ammatiltaan arvelen sokeani olevan huippujuristi, joka muistaa lähes autistisella tarkkuudella lait ja asetukset, ennakkotapaukset, käytännöt ja statistiikan, silti ihmiset puhuvat usein hänelle kuin lapselle tai vajaamieliselle, korottavat ääntäänkin aivan kuin hän kuulisi huonosti.

    Työpaikan kahviossa hänellä on tietysti aina sama paikka, oma saari kaukana kaikista tuttavista, jossa hänen korvansa eivät kuulisi nähtyjä asioita. Mietin vähän, ei sentään, ehkä hän oli paremminkin terveysasema, jossa jokainen saattoi huoltaa huonoa yhteiskunnallista omaatuntoaan. Mielikuva ei tyydytä vieläkään ja lisään pöytäseuraksi lähimmät työtoverit, jotka eivät kaihda sokeavitsejä ja naljailevat estottomasti hänen heikkouksistaan tai mokistaan samalla tavalla kuin muidenkin, on tasavertainen tasavertaisten joukossa. Ehkä hän itsekin on nokkela, itseironinen ja pidetty mies, jonka kanssa voi nauraa, mutta myös kertoa huolensa.  

    Kateus nyppii lehtiä ruusustani; hankkiikin varmaan hyvin ja kaikki on ilmaista. Puhuvat tietokoneet ja ääneen itseään lukevat kirjat, siivoojat ja sielunhoitajat.  Esineetkin puhuvat sille. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä enemmän kadehdin hänen toimeliasta ja rikasta elämää kaikkine optioineen.  Itse lihon ja leviän tuolini raameihin kykenemättä mihinkään, eikä vasen sukkani sihahda sitä koskettaessa ”vasensukka”.

    Sokea katoaa näköpiiristä ja samalla mielestäni, sai mennäkin. Torin laidassa puliukko rähjää torimummolle ja saa kohta kyytiä vahdeilta, tuttu leikki, joka toistuu, kunnes Kalea raahataan kaavanmukaisesti mustamaijaan. Kauempana narkomaani kurvaa paikalle varastetulla pyörällä, hakee taas torikauppiaalta jotakin ja häipyy saman tien. Ovikello soi varottavasti ja avain kiertyy saman tien lukossa, minua tullaan pesemään.

     Katselen luonnon muokkaaman louhoksen yli iltahämärissä mustuvaa merta, joka vähitellen hävittää horisonttinsa tummuvaan yöhön. Kauempana jyrkänteenreunasta alkuasukkaat ovat keränneet päivänmittaan risuja nuotioksi ja sytyttäneet sen.  Aluksi se palaa kituen ja tupruttaa paksua siniharmaata savua, hulmahtaa sitten kunnolla palamaan ja sinkoaa rätiseviä kipinöitä ilmaan, kunnes liekit muuttuvat juuristaan punertaviksi ja löytävät tasaisemman rytmin tanssiinsa. Näkymä on ihmisisineen kaksiulotteisen kiinalaisen siluettiteatterin pantomiimia, jossa ihmisten liikkuvat mustat ääriviivat piirtyvät häilähtelevää punakeltaista vasten.        

    Kuljeskelen hiukan sivummalla hälystä ja ylläni on tähtien pilkuttama taivas erämaana vaelteleville ajatuksille. Petra tulee viereeni, painautuu hetkesi kylkeäni vasten, kiertää sitten omistavasti kädet ympärilleni ja kurottaa suutelemaan poskeani lohduttavasti arvaten ajatuksieni sisällön. Rakkautemme on aina ollut tällä tavalla ymmärtävää laatua ja toisiaan täydentävää. Rannaton sisäinen avaruus hellyyttä ja tilaa. Joskus on niin hyvä olla.   

    Kumarrun suutelemaan hänen suutaan ja hänen hengityksessään tuoksuu hellyys. Taustalla pitkät mustat sormet rapisevat tiukalla rumpukalvolla kuin hypähtelevät herneet, isomman rummun leipoessa unisesti taustaa. Sielunsa yöhön parkuvan naisen ääni nousee ja laskee liekkejä seuraillen ja miesjoukko hokee kuorona bassossa yhteistä mantraansa. Nuotion laitamalle haalitussa kuumassa tuhkassa on lehtiin käärittyjä lihapaloja ja naiset ovat tuoneet kylästä ohuiksi kaulittuja leipiä, joita on isoina pinoina maassa. Olemme kaukana ja lähellä kaikkea mielen kokiessa olemassaoloaan vahvemmin kuin koskaan.

     Huomenna jatkaisimme matkaa maan sisäosiin, vaikka tiesimme sen vaaralliseksi alueella riehuvien aseistettujen sissijoukkojen takia. Etsisimme käsiimme kummityttömme pienestä kylästä, jossa oli koulu ja alueen sairaala. Meillä oli kuva isohampaisesta hymyilevästä tytöstä istumassa koululuokassa.  Vastine pienestä summasta jonka maksoimme joka kuukausi eräälle avustusjärjestölle hyvän omatuntomme hintana, mutta välitimme aidosti ja halusimme tehdä jotakin konkreettisempaa. Olimme kirjeenvaihdossa koko talven ja pidimme häntä miltei jo omana lapsenamme. Herkkä älykäs tyttö, joka kertoi näkevänsä unia meistä ja siksi olimme nyt täällä, matkalla tapaamaan häntä.

     Pysähdyimme kuitenkin muutamaksi päiväksi noudattelemaan matkanjärjestäjän elämysohjelmaa, johon tänään kuului etsiskellä fossiileja kalkkikiviseinämästä. Olimme roikkuneet tunteja kiipeilyköysien varassa tottumattomasti keinuen pystysuorassa jyrkänteessä ja pienillä hakuilla irrotelleet toivorikkaasti lohkareita, kaukana allamme pärskeiksi murtuva meri.

    Se oli jännittävää, mutta ruumiillisesti rankaa ja syötyämme hakeudumme väsyneinä muista syrjemmälle pystytettyyn telttaamme ja nukahdamme käsi kädessä viimeisen aistimuksen ollessa sormien lujapuristus.

    Aikaisin aamulla hiivimme leiristä herättämättä seuruetta ja kapuamme jeeppiin, jossa vuoraamamme opas nukkuu koiranunta. Kohta huristelemme lakeutta paksu pölyvana perässä kieppuen, edessämme päivän pituinen matka paahtavassa kuumuudessa.

    Savannin laitamilla kohtaamme meluavan sotilasjoukon, joka viittoilee kiivaasti menosuuntaamme, joku nainen itkee ja valittaa kovaäänisesti. Olemme ajaneet kiinni maassa riehuvan sodan. Vähän myöhemmin meidät pysäytetään ja joudumme tekemään selkoa, minne olemme menossa ja keitä olimme. Näytimme kartalta paikan ja kerroimme tarkoituksistamme löytää kummityttömme.  Päätä pyöritellen meille selitetään kolonnia englannilla, ettei kylää enää ole olemassa. Se oli tuhottu yöllä.

       Sisseillä on muutama romu lentokone, joista ne olivat heitelleet kotitekoisia palopommeja ja koko kylä oli nyt raunioina. Pieninä ryhminä kulkevat ryöstelevät sissijoukot seurasivat ilmassa kiertelevillä korppikotkilla kartoitettua reittiä, ampuivat mahdolliset eloonjääneet ja ryöstivät mitä oli ryöstettävissä. Hyökkäyksestä oli kuitenkin saatu tällä kertaa vihiä ja joukkio oli onnistuttu tuhoamaan sen ollessa poistumassa alueelta ja ruumiita näkyi verisinä myttyinä sotilaiden jaloissa.

      Meitä pyydettiin kääntymään, mutta valehtelin komentoa pitävälle sotilaalle olevani lääkäri ja voisin olla avuksi mahdollisille eloonjääneille, jos meidät päästettäisiin eteenpäin. Katsoin Petraan, joka nyökkäsi taistelunhaluisena. Sotilasjoukon johtaja kohautti harteitaan, osoitti aseellaan kylän suuntaan ja sanoi, että omalla riskillä sai tietysti kulkea miten lystää, kunhan emme tule heidän tielleen ja neuvoi vielä; tähystellette vain taivaalta haaskalintuja ja löydätte perille. Hän varoitti myös lelujennäköisistä miinoista, joita koneet saattoivat sirotella kulkuvälille kehitysapuna Kiinasta tai Venäjältä ja paljasti vitivalkoiset hampaansa.

     Ajaessamme eteenpäin Petra itki hiljaa ja yritin suojeluhaluisesti saada hänet luopumaan aikeesta seurata mukana, mutta hyväksyin ensimmäisen vastaväitteen, koska tiesin taivuttelun turhaksi ja koska tarvitsin häntä lähelläni enemmän kuin koskaan.  

     Kartassamme oli lyijykynällä tuherrettu ympyrän pienen ylängön vieressä ja tasaisessa maastossa se näkyisi kilometrien päähän. Se oli paljon lähempänä kuin aavistin ja iltapäivällä saavuimme pölyisinä perille. Seisoimme katsellen kukkulalta alastonta näkymää rikki pommitettuine savimajoineen.

     Viimeiset voihkinat ja avunhuudot olivat jo vaienneet, ja alueen yllä lepäsi kuolemanhiljaisuus, saatoimme vain vaistoillamme kuulla äsken riehuneen hirmutekojen jättämän ahdistavan värinän, kuin vaienneen sinfonian.

    Punaisenristin ryhmä tuli toisaalta paikalle iso ryhmä muutamaan jeeppiin ahtautuneena ja ihmettelivät meitä hetken, esittelin itseni nyt insinööriksi, joka IT-asiantuntijana oli ainakin lähempänä totuutta kuin lääkäri.  He kuuntelivat kohteliaasti selitystämme ja purkivat samalla tehokkaasti välineistöään. Meille ojennettiin iso punainen risti asetettavaksi vasempaan hihaan ja sain insinöörinä tehtäväksi johtaa pientä alkuasukkaista koottua puolialastonta raivausjoukkoa, joka kaarsi paikalle rämisevällä kuorma-autolla pitkät bambukepit käsissään ja muistutti sotaista heimoa keihäät tanassa. Turvallinen kotimme kaukana oli epätodellinen ja tämä oli nyt totisinta totta.

     Ydinryhmään kuului joitakin sotilaita, pari ruotsalaista sairaanhoitajaa ja etiopialainen lääkäri. Normaalisti he olivat pakolaisleireillä eivätkä liikuskelleet omatoimisesti vaarallisilla sota-alueilla, mutta nuori vastatullut lääkäri halusi nähdä mitä ympärillään tapahtui, osatakseen ennakoida vaarat joille oma leiri oli alttiina. Paikkasi samalla löytämänsä haavoittuneet ja pelasti vapaaehtoisella partioinnillaan jäljellejääneitä jatkamaan kivuliasta elämäänsä jossakin maan pakolaisvirroista.         

     Kylässä näytti pahalta, kaikkialla oli silvottuja ruumiita, joita kylän eloonjääneet koirat repivät toisilleen muristen hampaillaan. Etsimme toivottomuudesta huolimatta mahdollisia eloonjääneitä ja emme enää ajatelleet kummityttöämme. Kerroin lääkärille valehdelleeni sotilaille ammattini päästääksemme alueelle ja hän virnisti leveästi ja sanoi ettei se ollut kovin viisasta, koska sotilaat ja sissit kaappasivat mielellään lääkäreitä paikkailemaan haavojaan. Olivat kateissa joskus vuosia. Taputti samalla pistoolia vyötäisillään ja kertoi naurahtaen olkapäähänsä operoidusta GPS-paikantimen sirusta jota ruumiin oma sähköjännite piti toiminnassa niin kauan kuin henki pihisi.

     Raahasimme mahdollisimman nopeasti kuoppaista tietä alas kylään tarvittavaa välineistöä, koska mukana olevat ajoneuvot eivät päässeet pitemmälle miinavaaran ja pommikuoppien takia. Jouduimme jättämään myös kuorma-autoon kytketyn painavan vinssin hyödyntämättä ja naarmuisin käsin ja yksinkertaisin vipulaittein taistelimme itseämme suurempia kasaan romahtaneiden talojen muurilohkareita vastaan. Näin pieneksi ja kaukaiseksi kyläksi olivat talot olleet kummallisen suuria ja hyvin varustettuja, eikä yksinkertaisempia savimajoja ollut kuin varastoina siellä täällä. Varmaan jonkun Euroopassa rikastuneen jalkapalloilijan tai juoksijan synnyinkylä, jolla oli ollut oma koulu ja diesel käyttöinen voimalaitoksensakin.  

     Aloimme ahkerasti etsiä pienintäkin elonmerkkiä ohuilla bambukepeillä työntelemällä niitä varovasti lohkareiden alle muodostuneihin koloihin ja kuulostelimme mahdollisia ääniä osuessamme johonkin pehmeään. Näin miten Petran ilmeissä oli lapsensa hukanneen äidin kovat juonteet ja tiesin, ettei hän luovuttaisi ennen kuin olisi löytänyt kummilapsemme elävänä tai kuolleena.

      Pitkän, turhalta tuntuneen etsinnän jälkeen huusi joku aivan lähelläni ”täällä” ja kiiruhdin paikalle, työnsin omankin keppini varovasti rakoon ja tunnustelin jotakin pehmeää, ja kun työnsin kovemmin, kuulin tukahtuneen voihkaisun. Voimia säästelemättä aloimme varovasti raivata pois muurinpalasia huutaen samalla apua.

     Kiireestä huolimatta meidän täytyi edetä hitaasti ja järjestelmällisesti sekä varmistaa, ettei suojeleva kolo vajonnut kasaan. Meillä oli onnea ja pitkän aherruksen jälkeen saimme kaivettua esiin pienen pölystä yskivän tytön, joka riekaleiksi repeytyneissä vaatteissaan tärisi kylmästä ja pelosta. Pyöreillä pelokkailla silmillään hän katsoi meitä muurilaastin puuteroimat kasvot harmaina kohollaan uskaltamatta edes itkeä.

     Hellästi Petra nosti hänet syliinsä ja kevyesti silittämällä maanitteli esiin helpottavia kyyneliä pölyisille poskille. Itkimme kaikki. Tyttö oli onneksi muutamaa naarmua lukuun ottamatta vahingoittumaton ja olimme onnistuneet tehtävässämme, vaikka muut raunioista kaivetut ihmisruumiit olivat jo kuolleita.

     Lääkärin suojana olleet sotilaat tappoivat isännättömät koirat ja kasasivat ruumiit kylän laidalle, valelivat bensiiniä päälle ja sytyttivät pahalle haisevan roihun. Äsken eläneet ajattelevat, inhimilliset, tuntevat olennot olivat sikin sokin, jäsenet harallaan hengettömänä savuavana kasana. Kukaan ei edes yrittänyt selvittää kuolleiden henkilöllisyyttä, koska sellaisia tietoja ei ollut tai ne eivät olleet enää kenellekään tärkeitä. Väestönlaskenta oli summittaista, se kylä ja niin ja niin monta sielua. Epidemioitten pelko kuumassa ilmassa ei sallinut asioiden liikaa mietiskelyä ja ainoastaan kahden valkoisen lähetystyöntekijän ruumiit asetettiin erikseen ja niille kaivettiin eurooppalaiseen tapaan haudat.

     En miettinyt enää mitään, vaan oksensin uupumuksesta ja katselin apaattisena näytelmää, jossa oli hurjaa kauneutta. Näkymä palaisi varmasti yhä uudestaan mieleeni niin unessa kuin valveessa herättäen ajatukset joihin aivoni eivät juuri nyt suostuneet.

     Sotilaat ruiskuttivat vielä desinfiointiainetta raunioihin. Ilta pimeni nopeasti sysimustaksi yöksi. Jotkut olivat pystyttäneet aherruksemme aikana suuren sotilasteltan sekä kasanneet risuista ja raunioista löytyneistä puunkappaleista suuren nuotion. Istuin väsyneenä pienen tytön lämmin ruumis rintaani vasten ja katselin lepattaviin liekkeihin.  Petra silitti hiuksiani ja oli onnellisen näköinen kaiken kauheuden hetkeksi unohtaneena. Olimme löytäneet kummityttömme ja päättäneet viedä hänet mukanamme kotimaahan, jos vain pystyisimme.

    Alueella jatkui sota ja veriset jäljet polttivat maata, tuhannet hukatut elämät kärsivät turhaan kuolinkamppailunsa asian puolesta, joka oli vain typerä keksintö vallanhimoisissa ja ahneissa aivoissa.  Ihmiset oli molemmin puolin yllytetty toistensa kimppuun iskusanoina isänmaa, vapaus ja oikeudenmukaisuus, mutta kyse oli vain ryöstämisestä ja riistosta.

     Kuolleet olivat kuitenkin kuolleita ja aamulla pidimme lyhyen muistotilaisuuden tuhkan kätkevän joukkohaudan äärellä, joka oli jo lapioitu huolimattomasti umpeen ja tuhka hippuja tanssi tuulessa etsien paikkaa laskeutua. Heti tilaisuuden jälkeen Petra, Riina ja minä ajoimme pois samaa tietä kuin olimme tulleetkin.

     Pääkaupungissa saimme lahjuksin, rukouksin ja uhkauksin viikossa tarvittavat paperit kuntoon ja lensimme kaikki kolme kotiin kipeästi tietoisina, että Riina ei ollut se sama tyttö, jonka kanssa olimme olleet kirjeenvaihdossa, iältäänkin paljon nuorempi. Mukanamme otetun valokuvan oli Petra hukannut tahallaan jonnekin ja korvasi sen tuoreilla perhekuvilla, joita näpsi yhtenään kännykällään. Välttelimme aihetta muutenkin, mutta kuulin Petran itkevän öisin.

    Olimme tietysti salaa toivoneet adoptiota matkustaessamme tapaamaan kummilastamme, mutta se ei ennakkotietojen mukaan ollut mitenkään mahdollista. Koulua käyvät lapset olivat maan tulevaisuus ja lait olivat tiukkoja ja kansainvälisesti valvottuja. Emme olleet edes varmoja olisimmeko päätyneet sellaiseen ratkaisuun, vaikka olisi ollut mahdollistakin. Kotimaassa joskus vierasmaalaisen näköisiä kivitetään koulujen pihalla ja haukutaan ties miksi. Olisimme ainakin pohtineet tarkkaan, jos tilaisuus olisi tullut. Nyt emme harkinneet lainkaan ja olimme varmoja.

    Asiat olivat kääntyneet nyt toisiksi, synnyimme tilanteesta perheeksi ja se ymmärrettiin kaikkialla asioidessamme. Saimme lapsen mukaamme suomalaisin hätäviisumilla ja passilla jotka lähin paikallinen edustus toimitti omalla kustannuksellaan.

   Kotiin päästyämme monien välilaskujen jälkeen isosilmäisen lapsen kanssa, jonka vaatevarasto oli paisunut lentoasemien hienoissa lastenvaatemyymälöissä nyyttien korvatessa viina ja parfyymi ostokset. Kaikki sujui hyvin ja lapsi luotti kasvavalla kiintymyksellä meihin, vaikka arastelimme yhä kutsua itseämme isäksi ja äidiksi. Tiesimme, että kaiken sen tavattoman oudon keskellä jota lapsi juuri nyt koki, ei ollut sopivaa häiritä hänen muistojaan vanhemmistaan. Toivottavasti hän ei unohtaisi heitä koskaan.

Kotiin päästyämme emme puhuneet aluksi Afrikasta tai siitä mitä olimme kokeneet, vaikka meille tarjottiin innokkaasti kriisiapua kotimaassa. Vähitellen kuitenkin käsitimme, että asioista olisi puhuttava kolmenkeskeisesti tai tuhoutuisimme purkamattomien traumojen kiertäessä mielessämme.

   Aloimme systemaattisesti ottaa selvää asioista, kylän elämästä ja hankimme lähetysseurojen kautta kuvia ja tietoa tuhotusta kylästämme ja siellä asuneista ihmisistä.  Riina hymyili kosketellessaan tuttuja kasvoja kuvissa ja puhui omalla kielellään jotakin jota emme voineet ymmärtää, tuskin olisimme halunneetkaan, vaikka olisimme osanneet hänen kieltään.

     Petra löysi taas kuvan kummitytöstämme ja näytti sitä Riinalle, joka pyöritti vain päätään ettei tuntenut häntä, eikä kuvan luokkahuonekaan ollut tuttu. Olimme kai kirjoittaneet avustusjärjetön joulupukille kirjeemme, jossa joukko koulutettuja tonttuja vastasi maksusta ja monistettu kuva oli vain ostettu illuusio yhteydestä määrättyyn lapseen.

   Olimme omatoimisesti matkustaneet yllätysmielessä etsimään kummilastamme, eikä meitä ehditty estellä verukkeilla tai rauhoitella sekaantumisilla. Nyt sillä ei ollut väliä, vaikka kokemukseen liittyy kipeä tieto olosuhteista, joista pakolaiset lähtevät ja tieto siitä, ettei apu mene aina perille suorinta tietä, jos ollenkaan.

   Äitini makaa ruumiin näköisenä ilman muistoja eikä tiedä kuka olen. Hymyilee kun silitän kättä, joka löi minua ollessani lapsi. Ilmeettömiä ihmisiä laahustaa käytävillä aamulla nielaistujen beetasalpaajain hidastamin askelin, zombeja joilla ei ole rajan yli vietävänä muuta kuin sairauksien paljaaksi raapima luonteensa, liha on jo melkein vapaa hengestä, irralliset muistikuvat ilman yhteyksiä järkeen. Vaistojensa varjoissa hetkissä kyyristellen he eivät tiedä edes enää armahtavan kuoleman mahdollisuudesta ja on pakko päivästä toiseen kokea ruumiinsa tarpeiden nipistykset, tautien kivut, verenpaineen kohina, nähdä unta lapsuudestaan avoimin silmin.

   Ohi kiirehtävä nuori hoitaja hymyilee silmillä ja pysähtyy pyyhkäisemään sylkipisarat äidin suupielistä. Kumartuessaan kauluksenaukosta näkyvät valkeat paljaat rinnat, nännit kovina nipukoina kuin baskerinnapa. Ohut persikantuoksu sekoittuneena imettäjän rintamaidon makeaan lemahdukseen häilähtää sieraimissa ja tahattomasti vedän kuuluvasti ilmaa keuhkoihin. Haluksi hajoavissa paksuissa ajatuksissani ei ole oikeastaan mitään sopimatonta, elämänhenkäys kuolemanlaaksossa. Olen peili, josta hoitajatar vaistomaisesti etsii itseluottamusta naisena ja palkitsee kalliisti valkaistulla hymyllään huomatessaan hämmennykseni.

   Jatkan istumistani ja yritän keskittyä olemaan hyvä poika, muistaa tai olla muistamatta, etsien luonteestaan samoja pakottavia geenejä kuin yhteistä melodiaa. Itkettää, jos yritän sanoa jotakin ja olen mieluummin hiljaa. Vanhukset haisevat kirpeälle kuselle, virttyneille pumpulivaateille ja vanhoille luille, odotan kiihkeästi ruokailua päästäkseni karkuun todellisuudesta.

   Äskeinen hoitaja työntää kumipyöräistä vaunua, jossa jokaisen ruokakulhon vieressä on lääkeannostuskuppi täynnä erivärisiä pillereitä, kannella suojattu lastenmuki, jossa on lyhyt nokka ja kahvat molemmilla puolilla.

– Saa jäädä syöttämään, sanoo enkeli reippaasti, – Olisi avuksi, ja nostaa samalla sairaalasängyn istuma-asentoon.

   Äidin puoliksi hampaaton suu on jo odottavasti auki kuin vastasyntyneellä linnunpojalla, musta luolanaukko vinoina töröttävien kulmahampainen välissä valmiina imaisemaan paksun puuron kitaansa. E=mc2.

   On tilanne, jossa ”valitettavasti on mentävä” ei kelpaa. Kerran kesässä käyvällä ei ole sellaista optiota ja kuuliaisesti sovitan lusikan voimattomasti nieleskelevään suuhun. En tietysti osaa ja äiti on tukehtumassa. Hoitajatar ehtii apuun ja näyttää miten, työntää pehmeän rintansa poskeani vasten ja unohdan seurata opetusta. Yritän yskäistä, etten tukehtuisi ja nipistän reidestäni kuten parturissa kampaajaoppilaan tahallaan kyhnyttäessä kylkeäni nuorella ruumiillaan.

– Enhän minä kykene, yritän huokaista mahdollisimman miehisen avuttomasti ja luistelen tuolini kanssa inkvisiittoristani eroon.

   Tottuneesti nainen lappaa seoksen äitini suuhun ja välillä odottaa löysien huulien mutustellessa ylös alas kuin hullunkurisia ilmeitä haeskellen. Olen oikeasti hukassa elämän ja kuoleman välissä enkä pysty muuhun kuin avuttomaan irvistykseen.

– Pojalla on synttärit tänään ja olen vain tiellä, yritän huomenna tulla uudestaan, sanon ja nousen seisomaan.

   Ammoniakin haju on pistävä. Hoitaja hymyilee tietävän näköisenä pää kallellaan kuin kiusoittelisi ja sanoo vain,

– Niin, huomiseen sitten.

   Pois ajellessani ajattelen, unohtamiseen kuluu taas vuosi. Itku kuristaa kurkkua ja vannon tappavani itseni tavalla tai toisella ennen kuin on oma vuoroni hakea saattohoitoon. Morfiinia, ehkä. Huomaan liian myöhään ajautuneeni väärälle kaistalle ja rekka edessäni ruhjoo silmänräpäystäni.

   Herään koomasta vuosia myöhemmin sairaalassa, pienestä pojastani on tullut keski-ikäinen mies, joka nyökkää sängyn vieressä hoitajalle päättäväisen näköisenä. Yritän viestittää iloissani hengissä säilymisestäni, mutta mikään minussa ei liikahda. Nainen sulkee tiputuslaiteesta ravinnonsaannin ja sanoo pojalleni sen kestävän vielä muutaman vuorokauden, ei ole lupaa nopeuttaa. Morfiini annosta kuitenkin lisätään.

– Hyvä niin, sanoo poikani ja lisää,  

–  Yritän tulla vielä huomenna pojan kanssa uudestaan.

Raskaus 

    Kotona on kaikki ennallaan. Minussa on kuitenkin alkanut tapahtua muutoksia, jotka liittyvät vaimon raskauteen. Vatsani on jotakuinkin ennallaan, mutta asiat päässäni kasvavat Liinan pyöristymisen myötä. Lopetan juomisen ja rupean määrätietoisesti lenkkeilemään. Suonet kaulassa eivät enää aamuisin tykytä korkeasta verenpaineesta, eivätkä keuhkot rahise liiasta tupakoinnista. Luen myös enemmän kuin kirjoitan ja keskustelen Liinan kanssa asioista joita en aikaisemmin ollut tiedostanut olevan olemassakaan.
    Sosiaalipolitiikkakin on äkisti tärkeää ja tulevaa lastamme kasvatetaan, vaikka se vielä sopisi tulitikkuaskiin. Luulen, että tällä tavalla tutustumme uudestaan toisiimme ja teemme nyt kaikkea yhdessä. Taidenäyttelyjä, teatteri-iltoja, elokuvia, konsertteja, keskustelemme kaikesta; kasvatamme itseämme luonnon käskystä tulevaan tehtävään. Kaikki se, mikä oli ollut halveksittavan naiivia ja poroporvarillista on nyt asiaankuuluvaa syvällistä pohdintaa.

– Liina, oletko huomannut, miten arvostuksemme on kasvanut naapurien parissa ja useammat sanovat jo hei. Jotkut pysähtyvät juttelemaankin.

– Se johtuu kai siitä, että liikumme nyt samoihin aikoihin kuin muutkin.

– Ei, tarkoitan, että ihmiset reagoivat meihin eri tavalla kuin ennen.

– Totta kai, ovat saaneet vihdoinkin mahdollisuuden tyydyttää uteliaisuuttaan. Niillä on nyt tekosyitä aloittaa kyselynsä.

– Juuri tuota tarkoitinkin, mutta siinä on kuitenkin myös hyväksymistä. Meistä on tulossa sosiaalisesti hyväksyttyjä. Eikös ole kammottavaa?

    Kohennan tyynyä hänen särkevän selkänsä tueksi ja koen mielessäni hellyyttä, joka saa kyyneleet silmiini. Olemme aivan hiljaa ja turpoamme toisistamme. Äskeinen mitäänsanomaton keskustelu oli keskustelua äänensävyillä, musiikillista dialogia, jossa joka sanaan oli kätketty rakkaudentunnustus; pieni värähdys äänessä, tavun painotus, lyhyt hengähdys.
    Elämällä on äkisti merkitystä ja kaikki on tärkeää. Olen kirjoittanut tuhansia kertoja sanan onni tietämättä mitä se oikeastaan tarkoittaa. Nyt kaikki sanat tarkoittavat onnea.

– Liina, olen varma, että rakkauskertomukset ovat henkistä pornoa niille, jotka eivät koe onnea oikeasti.

– Sinä olet kyllä hassu ja tarvitset tutin, sanoo hän keskeyttämättä kutomista.
  

      Taiteilija joka on tunnettu syvistä väreistään, tehtailee pastelleja patalapun kokoisia pehmeitä vaatekertoja ja ajattelen, että kaikki ihmisen aivoitukset ovat kemiaa. Baby-hormonit sulattavat ideat ja mielipiteet yhdeksi eikä muu kuin tuleva lapsi ole tärkeää. Kahlaamme pumpulimeressä.

    Aivan kuin arvaten ajatukseni Liina sanoo äkisti:

 
–  Kutoisin muilla väreillä, jos niitä olisi saatavilla. Minkäköhän takia baby- vaatteet ovat aina pastelleja?

– Ehkä pienet lapsen silmät eivät kestä vahvoja värejä, yritän.

– Hölmö, eihän maailma miksikään muutu yhden lapsen takia.

– No, sitten syy on meissä ja mieli pehmeänä menemme äärimäisyyksiin. Hellittelypornoa.

– Sinulle on kaikki pornoa ja maailma vain iso imevä reikä. Viitsitkö hieroa selkääni, kulta.

    Selän hieromisesta on tullut esileikki. Useimmiten olen hänen allaan selälläni ja hän tyydyttää itsensä hitain liikkein. Jos yritän purkaa kiihkoani nopeammilla työnnöillä, hän vetäytyy heti pois ja ottaa kaluni sisäänsä vasta kun suostun olemaan paikallani.

     Makaan silmät ummessa ja olen leijuva, kaiken aistiva kemiallinen substanssi taivaan ja helvetin välissä, rakastan häntä. Hän hieroo märkyytensä vatsaani vasten ja päästää sitten haluni vapaaksi. Pari syvää työntöä ja laukean kouristellen epileptisesti. Tunnen Liinan orgasmin lypsävät puristukset, jotka imevät siemenet mukaansa.
    Rakastelun jälkeen hän haluaa olla yksinään ja asettuu siten, ettei siemeneste valu ulos, aivan kuin hän haluaisi ruokkia geeneilläni sikiötä tehdäkseen siitä mahdollisimman kaltaiseni.
    Menen kuuliaisesti työhuoneeseeni. Istun alasti rakastelulle tuoksuen ja jatkan tunnustuksieni kirjoittamista päiväkirjaani, jotka aloitin saatuamme tietää raskaudesta. Halusin kai puhdistaa itseni ja näyttää ne myöhemmin Liinalle ja hävittää valheet välistämme. Vähitellen ne ovat kuitenkin muuttuneet fiktioksi ja keksin kaikenlaista. Mielleyhtymät hävittävät todellisuuden ja rehellisyydestäni tulee toiveita tai torjuntaa ja päiväkirjani on muuttunut vähitellen pitkäksi novelliksi. Ehkä kirjailijoidenkin kutsu on siinä, etteivät he kestä todellisuutta sellaisenaan tai jos kestävätkin, niin eivät pysty sitä toistamaan.  Karkaavat mielikuvituksensa avulla helpommin hallittavaan maailmaan, jossa vain heidän ehtonsa merkitsevät jotakin. Kirjailijasta ei liene kameraksi.

   Kuulen Liinan laulavan hiljaa ja pehmeästi, ja ääni leijuu huoneistossa hitaasti aaltoilevana huntuna: ”Äiti lasta tuudittaa, lasta tuntureiden…”

Kirjoitan;    ”Nyt makaat vieressäni vatsa kaarella raskaudenaura ympärilläsi ja elämämme on yhtä hiljaista mietettä; odottamista. Myit kaikki valmiit taulusi ja kieltäydyt koskemasta enää pensseleihin. Olet mielestäni kaunis, kun leijut paikasta toiseen touhuissasi yhden mielteen kantamana. Suutelet minua hellästi poskelle ja sanot kulta. Kudot ja kehräät; kaiken on oltava sinun tekemääsi ja jokainen odotuksen täyteläinen sekunti saa oman haaveilevan silmukkansa.         

     Pikkuruisia puseroita, potkuhousuja, liinapaitoja, pumpulisukkia ja hassuja päähineitä silkkinauhoineen isoina pinoina makuhuoneen nurkassa, osaavat kätesi loihtivat uuden maailman. Kaikki on niin kaunista ja pakahdun pelkooni. Kudot ympärillemme todellisuuden, jota en tuhoutumatta voi menettää. Pelkään, huolehdin. Kuuntelen korva vatsallasi tiheästi tykyttävän pienen sydämen ääntä ja pelkään onneani.

    On ostettava kaikenlaista. Eikä mikään kelpaa. Lastenvaunut hankimme huutokaupasta auton hinnalla. Kauan ennen sotia ylemmän luokan ihmisille rottingista punotut antiikkivaunut, jotka olivat epäkäytännölliset, mutta esteettisesti kauniit ja ainoat jotka sopivat äitiyteesi. Kaksisataa vuotta vanha kehto oli haettava Rovaniemeltä. Sinne ajellessani ajattelin televisionkuvia romanialaisesta lastenkodista ja itketti.

    Kuljemme käsi kädessä kuin sadun lapset. Nussin sinua takaapäin monta kertaa päivässä ja olen kuin kaniini – minulla seisoo jatkuvasti.  Varovasti, varovasti kaivaudun kosteisiin haaroihin ja katselen kun jälkeenpäin peset itseäsi kastelemalla patalapunkokoista pyyhettä saippuavedessä.

    Ammun itseni, jos enää koskaan petän sinua.”

   Pateettisuuteni kuvottaa ja haluaisin repiä viimeiset sivut, mutta se tekisi nahkakantisesta kansiosta ruman, sitä paitsi se kuvaa mielentilaani, kun joskus vahaksena kiipeän ullakolle hakemaan jotakin ja se osuu sattumalta käsiini jostakin penkomastani pahvilaatikosta. Silloin se on ehkä toisenlainen ja arvokas autenttisesti puhutteleva muisto.

   Liina oli ehdottomasti päättänyt synnyttää kotona, eikä mikään maailman mahti saisi muuttamaan hänen mieltään. Ei synnytyskursseja tai muita keinotekoisia kikkoja – kaiken on oltava luonnollista ja vaistonvaraista.

     Hän oli kauan sitten puoli vuotta Afrikassa maalamassa ja asui lähetysasemalla. Läheisen heimon naiset synnyttivät yksinään joen rannassa määrätyllä paikalla, joka oli pyhä ja siunattu pakanallisin menoin. Synnytys tapahtui veden alla.

     Meillä on vain iso vanha jaloilla seisova kylpyamme ja se saa kelvata. En edes yritä puhua häntä ympäri tai hankki edes hätänumeroa synnytysosastolle. Luotan täysin hänen vaistovaraiseen varmuuteensa.

Synnytys

   Marraskuun kolmantena yöllä alkaa Liina liikahdella levottomasti ja kireistä suupielistä tiedän polttojen alkaneen. Menen unisen rauhallisesti kylpyhuoneeseen ja lasken haaleaa vettä ammeeseen, kunnes se on aivan piripinnassa.

     Tulessani takaisin makuuhuoneeseen Liina seisoo sameanvärisessä lapsivesilammikossa alastomana, jalat koukussa ja selkäkumarassa aivan kuin olisi nousemassa vessanpytyltä.  Ohut verinoro valuu reisiä pitkin ja tilanne on täynnä epämääräistä hurjuutta; intensiivistä kauneutta. Autan hänet hellävaraisesti ammeeseen, joka valuu ylitse. Olin kai unohtanut Arkhimedeekseni.

    Emalisista reunoista kiinni pitäen hän pinnistää ensin muutaman kerran kokeillen ja sitten lujasti. Primaalihuudon kaltainen jostakin syvältä maanuumenista lähtevä ääni kirkuu hänen kurkussaan, ääni joka täyttää koko kuuluvuusalueen jokaisen taajuuden. Liina on kuin kokonainen orkesteri, matalasta korinasta kimeään kirkumiseen, eikä muuta tarvita. Lapsemme syntyy miltei heti ja leijuu painottomana vedessä napanuoran päässä emoalukseen kiinnitettynä astronauttina. Silmät ummessa ja peukalo suussaan se uiskentelee yhä syvemmälle tietoisuuttani.

    Keittämällä desinfioidulla lihaveitsellä leikkaan napanuoran veden alla juhlallisesti aivan kuin avaisin uuden sillan.

– Ota jo, sanoo Liina työntäen märän lapsen syliini ja se yrittää tarrautua nahkaani kuin marakatti.

   Vettä viileämpi ilma saa olennon heräämään ja parin henkäisyn jälkeen poikamme parkaisee ensimmäisen äänensä. Suloisin ääni, jonka ihminen voi kokea.

    Liina pinnistää vielä istukan ulos sisästään ja nousee sitten kädestäni kiinni pitäen ylös ammeesta ja lyllertää haarat levällään suihkuun. Katselen lapsi sylissäni, miten hän hitain väsynein liikkein pesee itsensä puhtaaksi. Vesihuuru muodostaa sateenkaaren värisen himmeän auran hänen ympärilleen; juuri synnyttäneen naisen pyhimyskehä. Huuhtelen lapsen pesualtaassa, kiedon sen sitten paksuun froteepyyhkeeseen ja ojennan hänet itkunsekaisesti nauravalle Liinalle. Sitten soitan tutulle lääkärille ja pyydän häntä tulemaan tarkistamaan tilanteen, sitomaan napanuoran tai mitä nyt tällaisissa tilanteissa tuli tehdä. Todellinen elämä ei ole harrastamista.

   Liinan rinnoilla lapsi etsii vaistojensa käskystä haroen nisää. Itsepäisen päättäväisestä ilmeestä huolimatta ei sokeista silmistä ole vielä apua, ja tuoksut jotka ovat olemassa vain tätä tarkoitusta varten ohjaavat perille. Rintanipukka löytyy ja lapsi alkaa kiihkeästi imeä ensimmäistä ateriaansa.

    Lääkärin tullessa lepertelemme jo onnestamme sängyssä nostellen vuorotellen lasta ilmaan kuin palkintokannua.

    Uusi elämä, uusi kertomus. Rakentamamme näyttämö on saanut uuden päähenkilön. Olinkin jo hukkua itseeni. Lapsensa syntymän hetkellä summaa siihen asti eletyt hetket kuin kuolemaa lähestyessään ja tiedostaa miltä varjella. Liina lukee ajatukseni ja silittää poskeani ja sanoo,

– On vain sitten tästä eteenpäin.

Stadin vanhimman kapakan kellarikerroksen baaritiskillä on aina mielenkiintoista. Musa on hyvää, ruoka on hyvää, naiset älykkäitä, miehet hyväntuulisessa humalassa, baarimikot nopeita, tunnelma ainutlaatuinen ja paikka on auki aamuyöhön.

Baaritiskillä istui tunnettu taiteilijatar, jolla oli turkoosi neulepusero, punainen tukka ja ruiskukansiniset silmät. Hänen äitinsä oli juuri kuollut ja nainen halusi kännin, joka saisi itkemään. Taustalla soitti jazz-bändi laahaavasti ”St. James Infirmary”  mustan naisen laulaessa käheän sielullisesti.

Hän joi pullonsuusta laihaa kitkerän makuista jamaikalaista olutta. Karibialta kotoisin oleva kapakan omistaja toi lastin kerran vuodessa, ja siitä oli tullut vuoden ensimmäisen Beaujolais Nouveau-viinin kaltainen maistelu tapahtuma vihityille. Omistaja oli laiha, aina hyvin pukeutunut pikimusta mies, joka osasi tanssia jazzia pitkäsäärisesti ja nivelet irtonaisina kuin värilliset vanhoissa Hollywood leffoissa. Vakioporukka kiimaisia naisia kokoontui aina samaan nurkkaan esiintymislavan viereen odottamaan vuoroaan saadakseen tanssilattiaorgasmin hänen pyörityksessään. Siihen ei hänen halunsa taipuneet.

Nainen oli kuuluisa siitä, että sanoi aina suoraan mitä ajatteli. Hänen taiteensakin oli kainostelemattoman rehellistä ja näyttelyt herättivät aina ristikkäistä keskustelua mediassa, mutta hän ei osannut itkeä kuollutta äitiään.

Seuraa hakeva keski-ikäinen nousuhumalainen mies istui hänen viereensä esitellen itsensä psykiatriksi ja sanoi naiselle kuulleensa lähellä seisoskellessaan, ettei nainen osaa itkeä kuollutta äitiään ja jatkoi.

– Itku on vain kyyneliä ja tahaton reaktio, jonka sipulinkuoriminenkin saa aikaan, suru on jotakin aivan muuta.

Solisti bändissä lauloi:

This pair of eyes can see a star,

So paradise can’t be so far,

Since heaven’s what we’re dreaming of ,

For heaven’s sake, let’s fall in love…

Nainen katsoi rävähtämättä miestä silmiin ja yksittäinen kyynel vieri hänen poskellaan. Käänsi sitten selkänsä miehelle ja pyysi baarimikkoa tekemään mojiton säästelemättä rommia, ilman sokeria ja vain vähän jäätä kuutioina.

Mies puhui selälle.

– Tiedätkö, että ammattini suurin varjopuoli on se, että se saa usein ihmiset epäilemään taka-ajatuksia, luulevat että narraan heitä jotenkin, ja tosiasiassa nyljen ovelilla kysymyksillä sielua irti heidän aivoistaan tai houkuttelen sitä esille nenänreistä kuin Gogolin novelleissa. Silloinkin kun puhumme aivan tavallisista asioista; lapsista, perheestä, matkoista tai rikki menneestä autosta, ja kummallisinta on, että useimmat haluavat, että paljastaisin heidän elämänsä raatoisimmat motivaatiot.

Nainen ei kääntynyt sai mojitonsa, mutta sanoi äkisti,

– En lähde sänkyysi paskan putkimies, koska olen ystävä entisen vaimosi kanssa ja hän kertoi, että sinulla on pieni mulkku.

Mies häipyi, baarimikko nauroi ja nainen itki valtoimenaan sopertaen,

– Minulla oli niin hyvä äiti, otti sitten viimeisen kulauksen mojitosta nousi huterille jaloilleen ja horjahteli pois.

Ilta olisi siinä ja se taipui jo yöksi muutenkin. Hän kompuroi taksiasemalle, jossa kyydeistä riitelevä jono ulottui kadunkulmaan. Päättikin kävellä pienen lahdenpoukaman ympäri pyöräilijöille tarkoitettua hiekkatietä pitkin taiteilijoidentalolle, jossa hänellä oli asunto.

Vastarantaa reunustavien talojen mainoskylttien valot peilasivat pylväinä mielialan spektrin läpi värinsä vedenpintaan. Puiston penkillä nuokkui kumarassa mies, ja nainen tunnisti äskeisen ahdistelijansa. Istui hänen viereensä ja sanoi vaisusti:

– Fatalistin elämässä sattumilla on aina merkitys, eikä niitä voi noin vain ohittaa.

Mies virkosi, vilkaisi naista.

– Minulla ei ole muijaa, ei entistä, eikä nykyistä, enkä usko sattumaan. Eli haista vittu ja siirry eteenpäin hölmössä elämässäsi. Polku jatkuu tuonne päin.

Nainen hymyilee arvoituksellisesti kuin tyttö simpukassa firenzeläisen palatsin kuulussa, epämääräiseksi pastelliksi haalistuneessa maalauksessa.

– Taidatpa olla sittenkin psykiatri, rähjä. Voisit saatella taiteilijoiden talolle juoppokallion ohi ettei kukaan raiskaisi.

– Olkoon, kun on sama suunta muutenkin.

Kävelivät sitten toisiinsa horjahdellen. Nainen sanoi:

– Känniset, kiimaiset keski-ikäiset miehet valheineen eivät ole minun juttuni, mutta kiitos kuitenkin.

He ohittivat narkkaavien nuorisojoukon ja mies sanoi kuuluvasti naiselle:

– Ei hätää, minulla on pistooli.

Päästyään taiteilijatalolle he tekivät eroa jo halaamalla ja nainen takertui vavahdellen kaikilla vaistoillaan mieheen kuin hukkuva. Purkautuva suru oli hyökyaallon kaltainen orgasmi, jonka suolaiset kyyneleet maistuivat merelle. Sitten he naivat suurta pihakoivua vasten, jossakin haukkui koira, vanhan talon ikkuna narahti saranoillaan, kun se vedettiin kiinni ja maailmassa oli hyvä olla – sattumasta tai ei.

Lauettuaan he irtautuivat, nainen sanoi vain humalaisesti sopertaen

– Heippa,

Horjahteli sitten taakseen katsomatta siniseksi maalattuun aavetaloon oven paukahtaessa kuuluvasti kiinni hänen jälkeensä.

Mies mutisi pettyneesti harmissaan:

–  Suruun naiminen on kuin heittäisi kuihtuneita kukkia arkulle. 

Häpesi hölmöä ajatustaan ja käveli pois.

Junanikkunassa ohi kiitävien yksityiskohtien muotojen viivat, jotka piirtävät vuodenajan väreissä vuorenrinteet, tai havumetsän reunustaman peltomaan. Maiseman ehtimättä syöpyä tajuntaan pysyvästi, on vain liikkumisen tunne entisestä poispäin ja eteenpäin, kohti epämääräistä tulevaisuutta odotuksineen.

Joskus juna pysähtyy pienelle asemalle, ja unenpartaalle herpaantunut mieli herää alkaen uteliaasti seurata junaan nousevia ja sieltä lähteviä, ikään kuin näkymä kertoisi kaikki pikkukaupungin elämän olennaiset asiat. Junann nytkähtäessä taas liikkeeseen ja kaupunki häviää näkyvistä on se jo unohtunut aivan kuin sitä ei olisi olemassakaan.

Radanvarsien suurkaupungit ovat toisenlaisia ja jäävät mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Loputtoman pitkien, rumien ratapihojen reunoilla hidastelevan junan ikkunoissa pilkistelee laitakaupungin likaisia siirtolaislähiöitä. Niillä on oma sekoittunut kulttuurinsa, köyhyyden huoli ja kivettyneiden ihmisilmeiden kieli. Ei ole hiljaisten tapahtumien arvattavaa jatkumoa, jolle rakentaa turvallinen elämä, vaan kaikesta on taisteltava kynsin hampain toisiaan häiritsevien tapahtumien rauhattomassa sekamelskassa.

Juna hidasteli lähestyessään Pariisia, kiskot kirskuen se vaihteli raiteita suunnistaessaan vakiolaiturilleen pronssipylväiden kannattelemaan pölyiseen lasikatokseen. Malttamattomimmat kurottelivat hyllyiltä tavaroitaan junan vielä nytkähdellessä rajusti löytääkseen sille varattuun laituriin. Tasapainottelivat vuoroin kiroillen, vuoroin pahoitellen nyytteineen ahtaalla käytävällä toisiaan tönien.

Hätiköinti hieroi loput unet silmistäni ja sytytti suurkaupunkiin saapuneessa kihelmöivän levottomuuden. Pääteasema. Oli vain kerättävä tavarani, ja työnnytävä asemahallin etsimään tietä ulos kadulle sen värikkäästä sekamelskasta.

Kööpenhaminan yöjuna oli pahasti myöhässä ja aurinko oli jo noussut lakikorkeuteensa.  Harmaansävyisistä katto- ja päätyikkunoista siivilöityvä valo hajosi kelmeänä kajona kiiltelevään kivilattiaan luoden suttuisia varjoja kulkijoiden taakse.

Olin vain kävelymatkan päässä pienestä hotellista ja sieltä varaamastani ullakkohuoneesta. Olin asunut samassa karussa huoneessa kauan sitten, ja halusin kokea samoja tuntoja kuin kuljeskellessani kauan aikaa sitten, rahattomana nuorukaisena vaikeuksillesi välinpitämättömän maailman armoilla. Haluan kai kokea jokaisella solullani ja koko sielullani uudestaan tuon menneisyydessä koetun vahvan elämäntunteen. Suloisen kipeää nuoruutta, jossa oli enemmän vastauksia kuin kysymyksiä.

Nuhruisen hotellin tuloaula rappukäytävän alatasanteella asioimisluukkuineen oli ennallaan. Entisestään lihonut matami rehotti läskit levinneenä ohutjalkaisella tuolilla, jonka kestokykyä sieti epäillä. Nainen ei osoittanut tuntemisen merkkejä, olihan edellisestä vierailusta jo aikaa vuosia. Palvelu oli samanlaisen asiallista ja ytimekästä ilman ylimääräistä sydämellisyyttä, ja vain sata frangia yöstä oli vaihtunut kahteenkymmeneenviiteen euroon ja koko viikko oli maksettava etukäteen. Sillä rahalla sain pienen avaimen, johon oli renkaalla kytketty tavattoman suuri puupala. Hissiä ei ollut, vain joka askelmalla kuuluvasti kaikuvat jyrkät raput. Neljä kerrosta ja viimeiseltä tasanteelta kapeat narahtelevat lankkuportaat pölyiselle ullakolle, jossa oli vain yksi ovi. Ovi minun huoneeseeni.

Huone oli pieni, ikivanhoilla kalusteilla täytetty hämärä tila, ja tarkalleen sellainen kuin muistin. Se oli väreiltään synkkä ja yksityiskohdiltaan aistillisen karu kuin vanha savujen mustaama maalaus. Jos etsi arkirealistista nostalgiaa ja mennyttä vuosisataa, niin tässä sitä oli koko rahalla. Hämärän huoneen ikkunasta leviävässä valoraidassa tanssivat pölyhiukkaset, olivat kuin edellisen vuosisadann nälkäisen boheemin leijuvaa henkistä jäännettä. Narisevien lattialankkujen päällä oli yhä sama kulunut itämainen matto, seinänvieressä koukeropäätyinen messinkisänky täynnä tyynyjä tiukasti kudotulla marokkolaisella aasinloimella. Ikkunan edessä on pieni pöytä ja tuoli, katossa johdossa riippuva lamppu ilman varjostinta. Huoneen nurkassa on matala kaappi ja sen päällä antiikkinen porsliinipesuvati ja lautasella lavendelille tuoksuva saippua. Seinällä puutapeissa roikkuu pyyhkeitä, eikä ole vaikea arvata kaapin sisällä olevaa porsliinipottaa toisenlaisiin tarpeisiin. Sen kyljessä on kuva kahdella jalalla hirnuvasta sinisestä hevosesta, joka ei sinisestä väristään huolimatta muistuta kiinalaista porsliinitaidetta.

Jokainen esine oli ilmeisesti tuotu todellista tarvetta paikkaamaan yksi kerrallaan, ei tänään eikä eilen, vaan vuosikymmenien kuluessa, kukin asukas varojensa mukaan. Vähillä rahoilla piikojen, nälkätaiteilijoiden ja alastonmallien kirpputoreilta hankkimia esineitä. Monet risoja ja hauraita. Sivuseinällä on haalistunut maalaus makaavasta naisesta divaanilla ilman signeerausta, ehkä taiteilija on maksanut vuokransa taulullaan. Maalauksen alla on monta kertaa kasaan parsittu, saumoistaan puhkeillut nojatuoli, vieressään varjostimensa menettänyt kirjan ylle kumartava jalkalamppu.

Sattuman varaisesti kasautunut sisustus on upeaa rustiikkia. Tuskin paraskaan sisustusarkkitehti pystyisi samaan, yritti miten paljon hyvänsä. Vinossa katossa on narahtaen avautuva pikkuruinen ikkuna. Sen alla on räystäs, jossa kirjava kyyhky kurkistelee sisään. Hajumaailma ullakkokerroksessa on vanhaa puuta, nahkaa ja vanhojen vaateiden homeista lemua. Tasanteen vuosien likaamaasta kattoikkunasta paistavan aamuauringon himmeässä valokeilassa tanssivat pölyhiukkaset saavat vaistomaisesti pidättämään hengitystä.  

Tyhjensin laukkuni ovenvieressä olevaan suureen kaappiin, ja heittäydyin sitten narahtavalle antiikkiselle rautasängylle, upoten tyynymeren läpi kivikovalle olkipatjalle. Huonosti nukuttu yö junassa vaati nyt korvauksen, ja nukahdin saman tien. Matkalla hotelliin olin ostanut rapeakuorisen patongin, camembert juustoa, ilmakuivattua kinkkua ja puolikkaan pullon Beaujolais Villages. Se oli ollut jokapäiväinen ateria vuosikymmeniä sitten ja kelpasi nytkin. Silloin oli talvi ja olin käyttänyt räystäsränniä ikkunan alla öisin viileänä ruokasäilönä. Muistot palasivat elävinä ja tutut maut tulvivat suussani ennen kuin olin edes puraissut patonkiani. Vietin ensimmäisen päiväni nojatuolissa viltti polvien päällä ja luin mukanani olevaa kirjaa ja kirjoitin muutaman rivin junassa aloittamaani kannettavan päiväkirjatiedostoon.

Olin aikonut kirjoittaa silloinkin päiväkirjaa sitä varten varaamani vahakantiseen vihkoon, mutta en ollut kirjoittanut riviäkään, koska olin unohtanut hankkia kynän, ja innostuksen hiivuttua aikomus unohtui, eikä enää palannut huolien täyttämällä matkalla.Kaduin saamattomuuttani myöhemmin, koska olisin halunnut muistaa tuntemukseni sellaisina kuin ne koin nuoruuden paatoksessa. Nyt se on myöhäistä vaikka karussa ullakkohuoneessa on lähes kaikki hajujineen ja tavaroineen samanlaisena talellella. Se oli kuin museo, eikä huonetta oltu vuokrattu enää vuosiin ja hotellin uudistuksissa se oli jäänyt entiselleen. Hotellinpitäjä oli ihmetellyt huonetilausta tehdessäni, että joku halusi nimenomaan yöpyä siellä. Nainen oli kuitenkin imuroinut, pyyhkinyt pölyt ja poistanut katon rajasta hämähäkinseitit, kun olin luvannut maksaa siivouksesta erikseen. Huone oli minulle kuin valokuva josta saattoi tarkastella yksityiskohta yksityiskohdalta sen taltioimaa hetkeä. Naurahdin hölmöä ajatusta ja kirjoitin sen ylös koska mieleeni ei tullut muuta ja suljin läppärin.

Illan mustuessa yöksi seisoskelin valot sammutettuina katsellen avoimesta ikkunasta Pariisin kattojen pyöreiden savupiippujen ylle kohonutta kelmeänväristä kuuta ja juon viiniä pullonsuusta humaltuen mielen kokonaan valtaavista takautumista, jotka sopivat täysin tähän samaan huoneeseen juuri nyt, ikään kuin kaikki jatkuisi saumattomasti kauan sitten eletyistä hetkistä, ja kuluneet vuosikymmenet olisivat kadonneet jonnekin.

Yöt olivat nytkin syksyisen koleita, eikä huoneessa ollut minkäänlaista lämmitystä, oli vain nojatuolin selkämyksellä monta kerrosta epäilyttävän läikikkäitä vilttejä ja öisin potalle mennessä paleli kuin horkassa. Näinhän se todellisuudessa oli ollut, miten sen saattoi unohtaa.

Tyhjentäessäni aamulla kadella jalalla hirnahtelevan hevosen porsliinipottaani alakerran ketjusta vedettävään, kuuluvasti kohisevaan ja lopuksi korahtavaan vessanpönttöön, valitin toimistusta seuraavalle madamille kylmyydestä, ja hän lupasi toimittaa lämpöpuhaltimen huoneeseen eri maksua vastaan.

Tiesin, että sähkö on kallista, mutta ikäiseni minimi vaatimus on, ettei tarvitse palella öinään. Puhaltimen korottamalla huuone hinnalla olisin saanut vuokrattua sviitin kolmentähden hotellista. Suutuin, uhkailin kaikenlaista harkitsematta sanojani ja ihmeekseni sain tingittyä korotuksen ensin puoleen ja sitten neljäsosaan. Kovan tinkimisen jälkeen olin huomaavinani hotelliemännän häijyssä ilmeessä hiukan kunnioitusta.

Valehtelin uteliaalle, ovea haukansilmin vartioivalle harvahampaiselle eukolle olevani kirjailija, antaakseni uskottavan selityksen omituisuuksilleni. Nyt hän hymyili mielistelevästi, kun kuljin hänen ohitseen kameralaukku olkapäälläni joka aamuiselle kaupunkikierrokselle.

Jokaisella lienee joku elämäntapaansa sopiva paikka jossa saa olla rauhassa vain oma itsensä. Minulle sen ei tarvitse olla erityisesti missään, ja se voi olla puistonpenkki, katukahvila tai mikä hyvänsä paikka, jossa mielleyhtymät saavat häiritsemättä punoa näkemääni sisältöä ja merkityksiä. Päämäärättömiä, irrallisia mietteitä, jotka elävät vain sen hetken ja unohtuvat sitten.

Aamu sinnitteli sumussa, kävelin Boulevard de la Madeleine:ä vanhan Oopperan suuntaan ja menin samaan kahvilaan kuin edellisinä aamuna. Tilasin englantilaisen aamiaisen cafe-americanolla, joka käytännössä oli tuplaespresso, paistettumuna paahtoleivän kera ja nokare kovaa voita. Kopea tarjoilija ei anna hymyä, vaikka olen varma, että hän muistaa minut. Olin ollut antelias juomarahojen suhteen, istunut useana päivänä samassa pöydässä ja tilasin aina samaa.  Pöydän valintaan vaikutti näköala vilkkaalle kadulle.

Kahvilan vieressä jalkakäytävällä oli halpahallityylinen myyntitiski, josta saa halvalla kodin perustarvikkeita joka tarpeeseen. Pölyhuiskia, kaikenkokoisia laukkuja, leluja, sähkötarvikeroinaa, sukkia, kalsareita tai vaikkapa vanhanaikaisen pöytäkellon. Se oli kuin pieni kirpputori.

Kiinnitän huomiota vanhaan kumaraiseen naiseen, joka tarkastelee tavaroita huolella.  Hänen pukeutumisensa on kuin elämänkerta. Musta hänen yllään on kaunis väri.

Naisella on pitsikoristeinen jakkupuku, musta lierihattu, iso punainen nahkalaukku, kuvioiset kengät, kädelle laskostettu huivi pitkine sateenkaarenvärisine hapsuineen ja kauluksessa röyhelö  –  yleissävy on tumma. En ole koskaan nähnyt mitään näin arvokkaasti kaunista vanhusta. Vaateet ovat viisikymmentä luvulta, ehkä jo ennen sitäkin valmistetut ja yksilölliset. Varmaan sen ajan huippu suunnittelijan luomus parhaista materiaaleista, jotka pitävät kuosinsa vieläkin.

Vanhus on ikään kuin pysäyttänyt ajan johonkin hetkeen ja elää vain sille välittämättä maailman muutoksista. Asu on kuin suruasu, johon on ajan myötä palannut värillisiä elämänraitoja menettämättä pyhittämäänsä muistoaan. Naisen ruumiinkieli ei ole alistunut vaan arvokkaan aristokraattinen ja itsetietoisen älyllinen. Sen jonka hän on sallinut pukeutumiselleen, hän on jo sallinut muistoilleen, suuret kultaiset korvakorut kertovat sen kaikille.

Unohdin naista tarkkaillessani tarjoilijan tuoman aamiaisen ja kanamunan, herkullinen löysä tuma on jäähtynyt tahmeaksi mössöksi ja kylmä kahvi maistuu pahalta. 

Tarjoilija seuraa paikaltaan ovensuusta aamiaisen unohtanutta tuijotteluani käsittäen syynkin, ja kun huomaan, tulee luokseni ja sanoo hiljaisella äänellä,

–  Hän tulee jokaisena arkipäivänä ja ostaa jotakin pientä – kutsumme häntä Émilie:ksi. Hänellä on aina tuo sama ikivanha asu, jossa on paljon mustaa ja lerppahattu.

Vastaan,

–  Varmaan omaisuutensa ja miehensä jo aikaa sitten menettänyt vanha hienostonainen, jolla on suuri asunto ja pieni eläke, lapset ties missä. Ehkä hänellä on ollut myös näyttävä ura muodin tai taiteiden alalla, ehkä kuitenkin vain ompelijana. Ensin kutsujen täyttämä maailmansotaa edeltänyt seurapiirielämä sitten miehitys ja sitä seurannut pula-aika.

Tarjoilija yhtyy innostuneena mielikuvitusleikkiini,

–  Tavara, jota Emilie ostaa on kaikkein halvinta roinaa, joka myyntilaatikoissa on tarkoitettu kadun yläpäässä asuville algerialaisille ja siirtomaista tulleille mustaihoisille.  Hän on nainen jolle voisi kuvitella monenlaisen elämän ja historian ympäristö todellisuuksia. Luultavasti hänen tosikertomuksensa voittaessa ne kaikki.

Tarjoilija hymyilee surumielinen pilkahdus ilmeessään kuin olisi omiin ajatuksiinsa rakastunut.  Hän korjaa samalla pois aamiaisen ja sanoo tuovansa uuden annoksen, jos lupaan syödä sen heti. Mielleyhtymillä runoilevat sukulaissielumme ovat kohdanneet.

Mietin vielä, ettei arkipäivä ole yhtä romanttista kuin kuvitelmat, sodat ovat julmia ja suurkaupungit säälimättömiä. Olen varma, jos menen ”Emilien” viereen, tuntisin nenässäni pumpulisista alushousuista lemahtavan virtsanhajun.

Maleksin sitten näkymääni pohtivassa mielentilassa sattumanvaraisesti kadunkulmissa kääntyillen. Nuuhkin juustopuotien lemua, ohikulkevien naisten parfyymien tuoksua ja Seinen vierustan kirjalaatikoiden kelastuneen paperin hajua. Kaksi opiskelijanaista soitti selloa juutalaiskorttelissa kirkkaassa valossa. Olivat raahanneet raskaita soittimiaan paikasta toiseen etsien sopivaa yleisöä Dvorakin sellokonsertolle.

Toinen naisista oli alttarimaalauksien madonnamaisen pyhimyksen kaltaisesti kaunis alas katsovine utuisine silmineen. Kuvitelmissani hän rakastelee silmät ummessa Dvorakin sellokonsertti kallossaan, tavoitellen sävelkuvioita löytääkseen seksuaaliselle hurmiolleen käsittämänsä kielen. Minäkin aina rakastelen suljetuin silmin, tunteakseni viettien tarkoituksien kaiun soluissani. Orgasmin, jossa maistuu hormonihyökyjen metalli, jolla on elohopean sinertävä väri.

Soittava nainen vilkaisee hätääntyneenä suuntaani ikään kuin kuullen ajatukseni, jousi painautuu kovemmin kieliin ja sello vastaa ääntään syventäen. Olen yhä aamulla alkaneessa todellisuuden hämärryttävässä rajatilassa, josta pääsee ulos vain kävelemällä itsensä väsyksiin. Kävellessäni pois, naisen kapeat sormet kiipeilivät soittimen kaulalla ylös alas, pysähtyivät venyttämään nuottia, vibraton aallottaessa ilmaa kuten painovoima avaruutta.

Päätän jatkaa matkaa Seinen toisella rannalla olevaan Musée d’Orsayn, koska se on tarpeeksi kaukana kävelyterapian tarpeisiin. Sitä paitsi siellä voin täyttää ajatukseni jollakin ulkopuolisella, missä on hyväksyttyä vaipua mielikuvituksensa syövereihin. Ohitan Notre-Damen, ja latinaiskorttelin laidalla valitsen kulkea ikävystyttävää joensuuntaista ulommaista jalkakäytävää ja perillä museossa olen onnistunut pääsemään uupumuksen ajatuksettomaan tilaan.

Tarvisen ensiksi kuitenkin paikan levätä hetkisen ennen kiertelyä museossa. Sen kerrosten välisissä rapuissa on tasanteilla lämmitettyjä kivipenkkejä ja tarvitsin kipeästi paikan, jossa voisin torkahtaa toviksi. Kummallisen rauhallinen paikka kaiken kuhinan keskellä. Lähelläni on leveään marmorikaiteeseen nojaava tyttö, joka lukee kirjaa, museon päätyseinällä on valtavan kokoinen runsaasti koristeltu kullattu asemankello. Se on pysähtynyt viimeisen junan mentyä ja eikä kiirettä ole.

Värien harmonisoiva tunnelma on kuin yksi museon maalauksista. Tytön spiraaleiksi käherretty punertava tukka valuu vyötärölle, musta melkein lattiaan yltävän takinhelma on kohollaan ja paljastaa varpaillaan lepäävän jalan, jossa on paksupohjainen kenkä. Asetelma on kuin ympäristön unohtanut miete. Museonpäädyn savulasiseinän hämyksi suodattama päivänvalo ja lisää ulottuvuuksia lumoavaan tunnelmaan.

Olen nyt täysin hereillä ja kuumeisesti tarkistan mukanani olevan kameran asetuksia, ja polvistun mahdollisimman huomaamattomasti kivipenkille aivan kuin rukoilisin ettei nainen liikkuisi. Kaiken on taltioituva juuri sellaisena kuin näen sen nyt. Rajaan kohteen mielikuvaani vastaavaksi, tukien kameran mahdollisimman liikkumattomaksi ja painan toivorikkaana laukaisinta. Se on maaginen silmänräpäys, johon ei liity pienintäkään epäilystä. Tyttö ei huomaa läsnäoloani ja poistun paikalta kuin varas.

Rauhoittuen kuljen salien läpi huoneesta toiseen ja pysähdyn Gustave Courbetin, ”Maailmanalkuperä”, teoksen eteen. Se on hyvin realistisesti maalattu makaava alaston nainen. Lähes jokainen vierailija sen huomattuaan kääntää päänsä nopeasti muualle ja jatkaa edelleen, ikään kuin se olisi pelkkä tyhjä kehys. Olen kuitenkin varma, etteivät he näe mielessään muuta pitkään aikaan.

Ajatukset virtaavat taas kiihtyvää vauhtia. Sukupuolisuus on kaikille eläville olioille raskas taakka, josta ei pääse eroon kuin lobotomialla tai vanhuuttaan. Minkäänlaista seksuaalista vapautta ei ole olemassa, eikä ole siihen liittyvää syntiäkään. Se ei ole psykologista vaan biologiaa. Himoinen vietti, joka kehottaa ja vaatii, se on sekä onni, että hulluus, rakkaus ja viha, halua ja kieltämistä, valhetta ja syvimpiä totuuksia.

Amerikkalainen keski-ikäinen nainen on aivan kupeessani ja arvioi haaleansinisellä katseellaan minua kuin seksuaaliobjektia. Hän ei ainakaan pelkää. Nainen on kai iässä, jossa haluaa jatkuvasti ja jokainen todellinen tai kuviteltu torjunta nakertaa itsetuntoa. Elämä on kyltymätöntä kysymistä ympäristöltään totuutta, kuin aamuiselta peililtä, joka näyttää säälimättömästi jokaisen vanhenemisen merkit.

Tunnen osanottoa hänen vanhenemisensa helvettiä kohtaan, toisaalta ihmisten loputon realiteeteista karannut turhamaisuus kuvottaa. Haluaisin jokaisen katsovan ensin miljardien tähtien avaruuteen ja sen jälkeen ympärilleen. Pohtia sitten ongelmiensa suuruutta ja tyytyä osaansa. Onnellisuus on juuri sitä.

Viidennessä kerroksessa, salissa 31 on Edgar Degas Petite danseuse de quatorze ans patsas. Siinä on tietämättömän aikansa sekoitus viatonta nuorta kauneutta ja taiteilijoiden syntisen elämän syfilistä. En ymmärrä miksi ajattelen juuri näin. Teoksen sensuaalisuuden katselemisesta en voi saada tarpeekseeni, ikään kuin siinä olisi syvällinen kertomus, jota jää pakosta etsimään.

Seuraavaksi pysähdyn Van Gogh:in Millet jäljitelmään viljankorjaajien rennosta lepohetkestä. Se saa aina hyvälle mielelle, koska sitä katsoessani muistan erityisen hetken elämässäni alkuperäisellä tavalla.

Makaan auringossa lapsuudenkodin maakellarin heinikon peittämällä kupeella mieli sulaneena aurinkoon ja näen solujen uivan suljettujen luomien takana verisuonien punaamassa kyynelmeressä.

Muistikuvaan ei liity minkäänlaista tapahtumaa, mutta silti se on jostakin syystä tärkeä. Tuon kaltaisia ilmestyksenomaisia hetkiä on vain muutamia koko elämän varrella. Hetkiä, jotka ehkä muistetaan kuolemanhetkellä vastauksina sille mikä elämässä on ollut tärkeää. Tuollaiset välähdyksen kaltaiset yksityiskohdiltaan tarkat muistikuvat lienevät jonkun merkittävän elämänmuutoksen tai sisäisen kasvamisen merkkeinä syöpyneet mieleen kuin sieluun tatuoituna.

Taide todella puree ajatuksiin toisinaan.

Siirryn kahvilaan, mutta siellä ei ole vapaata pöytää, ja tyydyn ottamaan muutaman valokuvan ikkunaksi tehdyn ison kellotaulun läpi, jossa viisarit näyttävät 9:21. Numerokehikon välistä näkyy kaukana Sacre Care kirkko kukkulallaan. Kahvilassa vastavalo tekee istujista mustia siluetteja, ja toisiinsa kumartuneet päät keskustelevat kai impressionistien vaikutuksesta moderniin taiteeseen tai omista huolistaan. Helvetti miten nälättää.

Menen ulkoilmaan ja otan taksin Gare du Nord asemalle ja nälkä tekee päätöksiä puolestani. Pysähtyessäni Brasserie Teminus Nord ravintolan edessä olevaa ruokalistaa silmäilemään, asiakkaita kadulla kalastellut tarjoilija puoliväkisin tönii sisemmälle. En kyennyt torjumaan hyökkäystä, ikään kuin kieltäytyminen olisi ollut henkilökohtainen loukkaus tarjoilijaa kohtaan. Oma tahtoni on aina tällaisissa tilanteissa kuin hahmotonta sumua josta en saa otetta.

Ravintolan valkoisin pöytäliinoin katettujen pöytien ja räikeä valo lisää ärsytystä. Yksinäinen nainen istuu aivan ikkunan vieressä ja pitää silmällä sisäänkäyntiä. Hän on kauttaaltaan väritön ja harmaa. Vilkuilee hermostuneesti suunnasta toiseen kuin varuillaan oleva varpunen. Haaleat harhailevat silmät vaihtavat sävyä valon osuessa niihin erisuunnista. Ne ovat kuin katseeseen upotettu kaleidoskooppi, jossa vaihtuvat ilmeet muodostavat yhä uusia kuvioita.

Tarjoilija osoittaa viereiseen pöytään vaikka puolityhjässä ravintolassa on tilaa muuallakin. Järjestely sisustaa salia houkuttelevammaksi nälkäisille ohikulkijoille, koska tyhjä sali saa epäilemään ravintolan ruoanlaatua. En valita, ikkunasta näkyvä vilkas katu tekee olon mukavammaksi johon on hyvä tuijotella ruokaa odotellessaan. Tilaan päivän erikoisen, johon kuuluu lisäkkeenä pieni viinipullo, kahvi ja juustokakkuviipale. Toivon hartaasti ettei pääruokaan kuulu sammakonkoipia tai etanoita.

Eteeni tuotu annos on murea lihapata a paksussa punaviinikastikkeessa, jossa on tulista chiliä ja valkosipulia, höysteenä tuodaan kori pätkittyä patonkia, jälkiruokana San Sebastianian reseptillä valmistettua juustokakkua ja nukketalon kahvikuppiin mahtuva väkevä kahvi. Tarjoilija valistaa juustokakun olevan paikan erikoisuus, koska omistaja on baski. En ruvennut keskustelemaan vaan pyysin laskun.

Onneksi ravintolasta ei ole pitkä matka hotelliini. Huone ullakolla on kuin maaginen pesä hautoa ajatuksiaan. Sen olennaisena piirteenä on syvällinen yksinäisyyden tunne, jota se suojelee osana kuin kohtu.  Se on hyvä hiljaisuutta kuunteleva tunne, jossa on vain sydämensyke ja vanhan puun haju.

Mukava palauttaa mieleensä, vanha lerppahattuinen nainen, selloa soittava tyttö, museossa kirjaa lukeva nainen. Kirjoittelen muistikuvat kannettavaan, koska tämän tapaisiin mielen rauhallisiin rajatiloissa ei ole ahdistusta, vaan outo arkkityyppinen universaalinen onnellisuus. Puhaltava lämmitin haiskahtaa palaneelle pölylle, ja varmuuden vuoksi sammutan sen. Tyydyn huopakerrokseen ja nukahdan nojatuoliin heräten aamulla vilusta vapisten.

Uusi päivä ja kaikki ulkona on märkää, koko yön sade on huuhtonut Pariisin katuja pyyhkien pois haisevat virtsanjäljet, koiranpaskan ja mätänevät ruoan jätteet, kastellut hiirenkorvalla vihertävät puiston puut ja ylväästi mullasta esiin työntyneet pääsiäisliljat. Pariisi on keväisesti kukassaan, kuin teini-ikäinen tyttö. Levottomuus näkyy kaikkialla ja ihmisissä on viettipaineet saavat taas elämän pois tolaltaan, valon kirkkaammaksi ja varjot syvemmiksi. Aamuvarhaisesta kuuluvat kaikista suunnista vasaraniskut ja kiviporat, eikä taida olla hotellia, jonka edessä ei käyskentelisi maalin tuhrimia työmiehiä välineineen. On kevät.

Kävelen kohti Halleja, Rue Saint-Denis norkoilee jo aamuisin huoria nuhruisten hotellien ovenpielissä, osa vanhoja ja ihraisia, nuorimmat tulevat poikkeuksetta Afrikasta tai Aasiasta. Yhteistä kaikille on mauton paljastava pukeutuminen ja yliampuva tuhruinen meikki. Peittelemätön seksuaalisuus väräjää kutsua kuin kadun asfaltin molekyylit helteellä.

Kiinnitän kadun alapäässä ohikulkiessani huomioni kauniisti vanhentuneeseen ranskalaiseen naiseen, jolla on lempeät silmät ja pieni koira kainalossaan. Aavistan, että voisin löytää seksuaalisuuteni kontrastit ja syvyydet hänen kosketuksestaan. Olen varma, että hänellä on paljon vakituisia asiakkaita, kaikki rakastuneita samasta syystä. Hidastelen kohdalla, jospa uskaltaisinkin. Hän hymyilee silmillään kuin lukien ajatuksiani ja kuiskaa tupakan käheyttämällä äänellä sata euroa. Illuusio haihtuu, rakkaus ei ole kauppatavaraa, eikä jonkun vihaisen nyrkin murjaisema aukko hampaissa seksikästä. Hän ymmärtää mielenliikkeeni, huokaisee ja silittää kevyesti kättäni kääntyen sitten poispäin. Huomenna kulkisin eri reittiä.

Ohitan äskeinen arkirealismin annos sisässäni Shakespeare And Companyn latinalaiskorttelin laidassa hämärtyvässä iltapäivässä, jossa on aina tehnyt mieli käydä, mutta siellä on liikaa väkeä enkä viitsi mennä sisälle vain ruokkiakseni elämän tahrimaa wannabe kirjailijaa sielussani.

Menin sen sijaan kadunkulman viihtyisältä näyttävään kahvilaan virkistämään mielialaani. Pyysin kahvin ja konjakin antaen mukavan tarjoilijan valita merkin, Laskun tullessa sain tietää mitä neljäsenttiä kalleinta XO konjakkia Pariisissa maksaa. Fack you, ajattelen ja laitan viisi sentisen laskulautaselle juomarahaksi. Tarjoilija ei pahastu ja nauraa koko naamallaan. Minua on huiputettu.

Tyynnytän raivoani tutkiskelemalla Seinen vierustan vanhalle paperille tuoksuvia ikivanhojen aikakausilehtien laatikoita, hengitän syvään mennyttä vuosisataa, kaipa ne huijasivat maalaisia silloinkin. Miksei täällä ole ratikoita, ajelisin ympäri ja kelaisin kerää auki. Busseissa ei ole samanlaista tunnelmaa, mutta kaipa niilläkin pääsee vanhan ooperan kulmille.

Oopperan edessä makaa likaisella täkillä mustalais nainen edessään nälkää parkuva vauva, toinen tulossa pullistuneessa mahassaan. Hän kerjää kädet rukouksessa kliseinen pyhän Marian kuva vieressään. Läheisellä penkillä vahtaa aviomies tappajakoira jalkojensa välissä, ettei nainen kätke saamiaan almuja salaa ryysyihinsä. En tiedä antaisinko kolikon vai en. Päätän antaa, muuten olisin vain miettinyt kovasydämmistä nuukuuttani loppupäivän. Hätä on aitoa.

Sitten menen sisään vanhaan oopperatalon suureen saliin katsomaann kattokruunujen valaisemaa huikean upeaa Chagallin kattomaalausta. Sitä tuijotellessa tulee aina hyvä mieli, joka kestää kaikki muistelukerrat menettämättä iloisia värejään. Sen jälkeen palaan hymy huulilla takaisin Latin quarter.

Palatessani hämärä hyökkäsi latinojen kujille ja monen väriset neonputket alkoivat hehkua houkutuksiaan katutäyteiselle ihmismassalle. Euroopan vanhin Jazzklubi oli likaiseksi savustunut kellariholvi täynnä tiiviisti pakattua ihmislihaa vapaalla, intiimisti toisiaan kosketellen. Saksofoni köyri ja korahteli paksuna, rummut paukuttivat jotain outorytmistä improvisaatiota, kontrabasso pamputti omiaan ja isokokoinen värillinen mies jäljitteli sylki kurkussa koristen Louis Armstrongia. Diggaan jatsista, mutta vähemmin tilassa leijuvasta paksusta savusta jossa lemahti marihuanan imelä tuoksu. Hengitysilma oli vähissä ja kipusin takaisin kadulle.

Pariisin latinalaisessa korttelissa on kaikki samoin kuten edellisenä päivänä ja kaikkina aikoina. Se on kuin yksi monista kaupungin suojattuista tavaramerkkeistä taskuvarkaineen, huijareineen ja kreikkalaisten ravintoloiden äänekkäästi riitelevine sisäänheittäjineen. Täällä on kaikki matkailijan seikkailulle tarvittavat ainekset, joista syntyy värikäs kertomus kotiin vietäväksi.

Päätän päiväm kuljeskellen kapeille kaduilla ja ostin ruokakioskista pullon punaviiniä, patongin, juustoa ja istuin läheisen patsaan jalustalle seuraamaan alueen menoa omilla päänsisäisillä ehdoillani. Päivä oli jäähtynyt viluiseksi yöksi ja palelin, söin pelkän juuston kulautellen viiniä lämittäen ruumistani sisältäpäin ja pilkoin lopun patongista kyyhkysille. Sitten kävelin pitkää kävelykatua juoppoja vältellen matkalla hotellin hoiviin keräämään voimiani. Kiersin kaukaa myös kadun yläpään syntisetkorttelit tietäen että ne yksinäiselle humalaiselle miehelle ovat vaarallisempaa kuin sota.

Seuraavana koleana aamupäivänä kiipeän Sacre Couren jyrkät raput ylös ja hakeudun Place du Tertren laidassa olevaan kahvilaan, jonka sivustalla on korokkeella mukavia tuoleja pienten pöytien takana ja pään yläpuolella hohkaava lämmityslaite. Tilaan minipitsan, jota on vain yhtä sorttia ja pienen pullon punaviiniä.

Edessäni aukiolla maalaa vanha harmaapartainen ukko taulua paksuilla öljyväreillä käsi vapisten, mallina telineen pidikkeeseen kiinnitetty valokuva. Valmisteilla oleva maalaus ei juuri muistuta valokuvan henkilöä, mutta minusta ukko on aika hyvä. Huolimatta ettei ympärillä parveile kiinnostuneita katselijoita, kuin torin täyttävillä kitsch maalareilla.

Ukko tuskin välittää muiden tekemisistä ja istuu kai huvikseen eläkepäiviinsä elämänsisältöä. Vanhus on huomannut tarkkailuni ja arvaa ajatukseni. Se tekee hitusen kipeää molemmin puolin.

Syötyäni pizzan pujottelen maalaustelineiden välissä Pariisin nähtävyyksistä tehtyjen paksumaalisten taulujen sekamelskassa, jotka ovat kuin tahallista väärinkäsitystä taiteesta. Aidointa kitschiä maailmassa, mainostaa yksi taiteilija hyväntuulisena, kun kysyn hintaa. Montmartren kollektiivinen banaalisuus on kyynisesti tarkennettu johonkin vanhan amerikkalaisen filmin luomaan romanttiseen mielikuvaan. Matkailijat hankkivat kliseisen kuvan Sacre-Couresta tai Eifelltornista aivan kuin leimaisivat passinsa todistaakseen olleensa Pariisissa.

Toki joukossa on muutamia hyviäkin taiteilijoita ja ostin kerran häälahjahksi täältä veljenpojalle Tsekkiläisen filosofin maalaman naivistinen teoksen. Se ei kuitenkaan kelvannut nuorenparin uuden kodin seinälle ja he antoivat sen johonkin hyväntekeväisyys keräykseen. Harmittelisivat varmaan, jos tarkistaisivat kyseisen taiteilijan taulujen nykyhinnat tai ehkä olisivat enemmän tyytyväisiä anteliaisuudestaan.

Pidän paikasta ja sen kaaoksesta samalla tavalla kuin tarkoituksella tyhmyyksillä täytetystä tosi-TV:stä, enkä voisi kuvitella Pariisiin matkaa ilman Montmartrea vaikka mielenkiintoiset taidegalleriat ja kiinnostavat taidenäyttelyt ovatkin muualla. Kiertelen aikani aukiolla näyttämässä ylenmyydentuntoista nyrpeyttäni ja palaan sitten takaisin äskeiselle mukavalla paikalleni, jonka tarjoilija oli runsaalla juomarahalla pitänyt yllä pöytävarausta. Tilaan uuden puolikkaan punaviiniä.

Äsken seuraamani ukko on saanut yllätyksekseni asiakkaan, naisen, joka on kai valokuvassa oleva nainen. Vanhus lopettelee juuri tauluaan joka valmiinakin tekee oikeutta mallilleen enemän tyylillään kuin samannäköisyydellään. Se on kuva ikääntyneestä naisesta jolla on persoonallisuuta ja se on mielestäni tosi hyvä. Taiteilijan vieressä seisova nainen on selin enkä voi verrata häntä tauluun.

Ukko sanoo jotakin, ja nainen kääntyy katsomaan suuntaani ja tunnistan hänet heti kuvan malliksi, juuri maalauksen enkä valokuvan mukaan. Ukon tekemässä taulussa on naisen koko persoonallisuus asentoineen ja ilmeineen.  Nainen tuntuu jotenkin muutenkin tutulta. Nainen katsoo pitkään pää kallellaan kangasta, ja pelkään jo pahinta. Olen valmis ostamaan kuvan itse, jos se ei kelpaisi naiselle. Hän kuitenkin etsii käsilaukustaan tukun dollareita ja työntää sen laskematta ukon vapisevaan, maalin tuhrimaan käteen.

Olen nyt varma, että nainen on amerikkalainen filmitähti, jonka nimestä en saa heti kiinni, vaikka olen nähnyt hänet useissa filmeissä päärooleissa. Jotkut muutkin tunnistavat naisen ja hetkessä hänen ympärillään on sankka joukko etsimässä otollista kuvakulmaa selfielle. Helpompaa kuin nimikirjoitukset, ajattelen. Vanha mies pakkaa hälinän takana kostean kuvan laatikkoon siten, ettei se tuhriinnu. Jostakin esiin tullut naisen turvamies, ottaa maalauksen varoen haltuunsa, ja pelastaa sitten naisen ihailijoilden tunkeilevan vaarallisesta tungoksesta sisään ravintolaan, jonka terassilla istuskelen, hän hymyilee minulle ohikulkiessaan, mitä lie vanha mies sanonut minusta. Ravintolan ovet lukitaan naisen perässä, ja ihailijajoukkokin hajoaa samantien.kohteensa menetettyään. Näytös on ohi. 

Onnekas taiteilija on piilottanut saamansa dollarit nuttuunsa ja katsoo ivallinen ilme ryppyisellä naamallaan suuntaani. Nyökkään, kuin näyttäisin peukaloa. Mies kokoaa sitten tavaransa ja poistuu pää pystyssä välittämättä kateellisesti supisevista kollegoista tiehensä. Tästä puhutaan vielä pitkään ja olen varma ettei ukkoa nähdä enää tällä torilla.

Arvelen, että koko juttu oli jonkun julkislehden keksintö tai tosi-tv toteutus, jossa tunnetu iäkästaiteilja on istutettu kliseiseen maisemaan maalaamaan valokuvasta tunettua filmitähteä. Sitten aivan kuin sattumalta ilmestyy kuvan filmitähti paikalle kuin kuka tahansa matkailija ja huomaa ukon maalauksen olevan hänestä. Haltioituneena yllätyksestä hän ostaaa maalauksen antaen kaikki mukana olevat rahansa. Seurannut ihailijaparven kuhina oli ehkä myös lavastus. Huomaan punomalleni yliromanttiselle käsikirjoitukselle vahvistuksen, kun huomaan tauluviidakon takana filmitiimin keräilevän kamojaan,

Pulloni on tyhjä ja minäkin häivyn. Seison hetken näköalapaikalla etsien vaellukselle kohdetta kuin kartasta. Pariisia on rakennettu kaikissa suunnissaan silmänkantamattomiin, eikä ole helppo löytää kuin muutamat tunnistettavat kohteet. Sillä ei ole väliä, sillä minulla on jo reitti päässäni ja aikomus hankkia eilen Louvren jonossa varastetun kameran tilalle uusi. Menetys ei harmittanut enää. Paska kamera ja ostan paremman luottaen matkavakuutukseen.

atkavakuutuksen korvauksen saamiseen tarvitsin paikalliselta poliisilta varkaustodistuksen. Tapasin odotushuoneessa pari suomalaistyttöä. He kertoivat tulleensa ryöstetyiksi aamupäivällä hallien lähellä. Puukko oli painettu toisen tytön kaulalle ja roistot olivat tyhjentäneet molempien reput kaikesta arvotavarasta. Vaatineet molempien kaulassa riippuneet rahapussit. Kaikki käteinen, kännykät, kellot, korut ja luottokortit vietiin noin vain.

Toinen tytöistä kertoi: Molempien passit olivatonneksi tallella huoneessa ja hotellikin maksettu etukäteen. He olivat myös saaneet soittaa poliisiasemalta Suomeen. Kotoa saataisiin rahaa pikalähetyksenä pankkiin. ja onneksi olivat matkavakuutukset kunnossa, sekä oltiin vielä hengissäkin. Sen sanottuaan molemmat tytöt purskahtivat hysteeriseen nauruun.

Kerroin laihana lohdutuksena Louvren jonossa varastetusta kamerasta ja miten taidemuseon sijasta olin nyt täällä. Saanut leimalla varustetun varkaustodistuksen, eivätkä edes kyselleet tarkemmin, lisäsivät valmiiksi leimattuun lomakkeeseen kameran, hinnan ja päivämäärän, kirjoitin alle ja asia oli loppuun käsitelty. Seuraava.

Annoin sitten tytöille käteisvarana olleen muutaman kympin. He estelivät, mutta suostuivat, kun kerroin myös miten ensimäisellä Pariisin reissulla kirjoitin kotiin ja pyysin sattuneesta syystä, lähettämään rahaa ettei nälkä ja vilu veisi raihnaista ruumistani läheisen kirkon hautausmaalle, jonka hautakivien päällä raakkui mustia korppeja. Hymyilivätkin.

Tytöjen tapaus oli paljon vakavampi asia, ja traumaattinen tapahtuma seuraisi painajaisena ehkä koko elämän ajan . Poliisit ottivat tarkat tuntomerkit, todistajanlausunnot ja näyttivät kuvia roistoista. Ei osumaa, kuvissa kaikki konnat olivat niin samannäköisiä. Tytöt halusivat vain päästä pois ja yrittää unohtaa koko sotkun.

Poliisit sanoivat, että oli mahdoton jäljittää jollei ryöstäjät jää paikalta kiinni tai löydy heti lähistöltä. Saattavat kuitenkin tulla esille muissa jutuissa ja paljastua, jos hallusta löytyy joku varastetuista esineistä. Poliisi ei kertonut että juttu liian vähäpätöinen ja tavallinen eikä tukimuksia jatketa. Pahoitelivat käteen tullutta haavaa, joka onneksi ei ollut vakava, ehkä pelkkä ikävä vahinko arveltiin. Ilmoitettaisiin, jos jotakin uutta ilmenisi myöhemmin.

Ovet kävivät ja jono tiskille kasvoi kaikki maailman kansat edustettuina, vaihtelevia hajun lemahduksia ja monikielistä hälinää. Valituksilla on oma vihainen kansainvälinen äänensävynsä, oli se anelevaa itkua tai kiroilevaa raivoa. Tytöt tyrkkivät minua kohti ovea, mene vaan, kyllä me pärjäämme. Heillä oli vielä odoteltava joitakin papereita allekirjoitettavaksi.

Hämärtää taas, ja aion testata uutta kameraani syntisen Pigallen värikkäissä neonvaloissa. Paikka on entisensä, turisti pahetta tekovirttyneellä tavallaan, jossa on jonkunlainen viranomaisten turvatakuu. Vaarojen täyttämä synti on muualla. Lihava nainen baarin ikkunassa viittoilee käymään sisään ja ravistelee suuria rintojaan kuin huonossa pornofilmissä.

Esitys ei vakuuta astumaan sisään ja turistirysän katuburleski rivous saa vain inhon pintaan. Muutama mies on pysähtynyt katsomaan outo kiihtynyt ilme kasvoillaan, elollisten aikojen alusta kantamat perusvietit näkyvät heissä kuin fossiilit kalkkikivikerroksissa. Otan valokuvan kadun toiselta puolelta punaisena hehkuvasta Moulin Rougesta ja iltahuvi saa jäädä tähän.

Loppu viikko kuluu kierrellen suurkaupungissa kaupunginosasta toiseen. Kaikkialla liikkuu ihmismassat kiireisenä johonkin suuntaan. Päämäärättömälle kulkijalle on joka risteys kuin valitsisi suunnan elämälleen hyveessä ja paheessa, huvissa ja hyödyssä. Kaikenlaista odottamatonta tapahtuu kaiken aikaa kulkurin kompassin osittaessa milloin minnekkin. Pohjoinen on kotimaan suunta. Kaupunki on täynnä värejä, makuja, hajuja ja tapahtumien riitelevää sisältöä meni minne hyvänsä, Pariisissa erilainen on tavallista. Sen kaupunginosilla on omat profiilinsa niihin sopivine asukkaineen, asuntoineen, kauppoineen, ravintoloineen ja kohtauspaikkoineen. Joku on kuuluisa kirkostaan, toinen museoistaan, jotkut huveistaan tai paheistaan – usein kaikesta tuosta. Kaikkialla on historiansa jättämiä jälkipelejä ja tapahtumien merkitsemiä paikkoja tai rakennuksia muistuttamassa menneistä. Jotkut kaupunginosat ovat lähes kokonaan säilyneet sellaisenaan vuosisatoja, ja vain sen asukkaat ja kujien kulkijat ovat vaihtuneet toisiin.

En osaa eritellä asioita tärkeysjärjestykseen, Pariisi on minulle loputon sekoitus värejä ja kontrasteja. Puistojen karkeahiekkaiset käytävät rahisevat kenkien alla ja päivän paistaessa kevättä, on mukava istahtaa puistonpenkille ja vain katsella.

Valokuvamallia komennellaan asentoihin ja leikin valokuvaajaa salaa napsien kuvia kuin osana muotilehden tiimiä. Kirkon edessä kodittomien pitkä rääsyläisjono odottaa soppa annostaan. Puistossa on iskulauseilla meluava mielenosoitus menossa.

Taivaalla syöksyy lentolaivue jylisten ranskan värit valojuovina perässään. Äkisti kuin säikähtäneenä muodostelma hajoaa, koneiden karatessa villiin kiitoon omaan suuntaansa ja jälkeen jääneet eriväriset savuvanat sekoittuvat toisiinsa värikylläiseksi pilvenhattaraksi.

Arabiprinsessa ottaa suihkulähteen edessä selfietä, enkä voi vastustaa näkymän värejä ja otan valokuvan ilman taka-ajatuksia. Sellaiset tulevat ehkä myöhemmin.

Töyhtöpää sotilas seisoo ilmeettömänä asennossa vahtien presidenttiään. Puistojen karkeahiekkaiset käytävät rahisevat kenkien alla ja päivän paistaessa kevättä, on mukava istahtaa puistonpenkille ja vain katsella.

Sitten matka on ohi. Viimeinen yö ullakolla, nostalgiatrippi on ohi. Seuraavaan kertaan, sanoin madamille lähtiessäni,. Me molemmat tiesimme, että emme näkisi toisiamme enää koskaan. Juna-asemaa kohti kulkiessani laukun pyörät pomppivat katukiveyksen saumoissa änekästä rytmiä kuin aikaa paloitteleva metronomi.

Tätä kirjoitelessa puhtaaksi on jo toinen vuosituhat hyvin allullaan ja kerrotusta nostalgia reisusstakin on aikaa ja olen käynyt Pariisissa sen jälkeen monta kertaa. Jotkut asiat ovat muuttuneet, toiset eivät. Fiktiossa voi sekoitella uutta ja vanhaa mielensä mukaan kunhan kaupunki on sama. Huonekuvaus on aika autenttinen, mutta yksi kerta riitti ja toinen kerta on keksitty kokemuksen päälle. Jokunen vuosikymmen sitten se olisi voinut olla yhä totta, ja ehkä vieläkin, jos oikein etsii. Kaikki valokuvat ovat itse ottamiani eri reissujen ja vaihtuneiden kameroiden vaihtelevalla laadulla.

Myöhäissyksyllä juuri ennen lumien tuloa aivan kasvirajan tuntumassa ison luonnonpuiston reunamilla on tähän aikaan vuodesta reppuselkäiset vaeltajat jo kaikonneet ja viimeiset vapaina vaellelleiden lampaiden kellon kilkatukset vaienneet.

Väriensä puolesta on jo paras ruska-aika ohitse, eivätkä tuntureiden rinteet enää pala punaisesta samalla intensiteetillä kuin viikko sitten. Korkeimmilla huipuilla on jo paikoittain lunta, ikään kuin se tarkoituksellisesti olisi ripoteltu valkeaksi kontrastiksi ruskealle ja punaiselle. Alempana tuntureiden välissä seilaavat repaleiset pilvet aavemaisena karavaanina vailla päämäärää.

Korkeimalle huipulle  jyrkästi kohoavassa rinteessä on  vaaleanvihreää jäkälikköä joka ei vaihda syksyisin värejään.  Huipulla on liuskakivistä kasattuja vardeja joiden päällä muinaisina aikoina saattoi palaa kauas näkyvä nuotio merkkitulena uhkaavasta vaarasta. Vieläkin on laakson asukkaiden tapana huolehtia, että siihen varta vasten tehdyssä isossa kolossa on halkoja ja kuivia risuja kaiken varalta.

Hengästyttää kiivetä jyrkkää rinnettä ja pulssi takoo korvarummuissa kiivasrytmistä sambaa vajotessani huohottaen lopulta vardin juurelle. Ympärilläni on yli kulkeneen jään kalliosta irroittamia kaiken kokoisia kiviliuskoja joiden pinnat ovat ruskeapunaisten sienirihmojen kuvioittamia. Mukana on reppu johon kerään kauneimman kiven muistoksi kuten kaikkina edellisinä kertoina. Vähitellen vuosien saatossa niistä on tullut mökin pihan tulisijan tuulelta suojaava kivi kerrallaan kairasta kannettu muuri, Luonnonpuistossa lienee kiellettyä ottaa mitään mukaansa, mutta kuka välittää muutamasta liuskakivestä kun koko alue on täynnä niitä.

Panoraama näkymä on jokaisella käyntikerralla samanlainen ja erillainen, maamerkit ovat paikallaan, mutta vaihteleva sää ja vuodenaika pukevat ne uusiin asuihin. Syksyllä, kirkaalla säällä se on upeimmilaan.

Allani avautuu laakso järvineen johon pilvet peilautuvat ja laakson yli horisontissa piirtyy  jono korkealle kohoavia lumipeitteisiä tunturinhuippuja. Järvi  jäätyy talvisin pohjaansa asti, eikä siinä ole kaloja. Järven lähellä lojuu vuosikymmeniä sitten pudonneen englantilaisen hävittäjän romua. Lentäjä kuoli onnettomuudessa, eikä kenenkään tee mieli kosketella koneen jäänteitä.  Surmakoneen rungon vääntyneet alumiinilevyt yhä näyttävät aivan uusilta, vaikka ne ovat olleet vuosikymmeniä paikallaan muistomerkkinä tapahtuneesta. Likaisenväriseksi vuodenaikojen vaihtelussa nuhraantunut käyttämätön laskuvarjo tunkee tajuntaan, kuin aavistuksen omaisena kuoleman läsnäolon täyteisenä kertomuksena äkillisestä kauhusta juuri ennen koneen törmätessä sumusta yllättäen esiin tulleeseen tunturin jyrkkään kylkeen.

Olen jo viikkoja kuljeskellut kairassa pitkin rinteitä kamera kaulassani etsien yksityiskohtia, joista tekisin suurenokssia tauluiksi työhuoneeni seinälle.

Se voi olla mitä vaan;  vaivaiskoivun syksyn värjäämä oksa, tai kasvi joka yhä palaa punaisena vaaleaa naavaa vasten. Usein pysähdyn vain paikoilleni antaen luonnon kuulaan kauneuden imeytyä aisteihini miettien milloin mitäkin.

Iltaisin lumoudun yksinäisyydentunteestani tähtien täyttämä taivas vilkkuen ylläni makoillessani makuupussissa kiikarit silmillä kohdistettuna linnunrataan. Se on kuin hehkuva pilvi jonka edessä on tumma epämääräinen savuraita jota lukemattomien tähtien valopisteet tiheästi täplittävät. Linnuradan ulkopuolella yksittäiset tähdet säihkyvät kuin timantit mustalla sametilla, tuikuttaen ilmakehässä kuin sähköttäen kaukaa lähetettyä sanomaa. Toisinaan välähtää tähdenlento kuin kipinä nuotiossa meteorin palaessa olemattomiin kohdatessaan ilmakehän.

Korkeilla tuntureilla ilma on ohutta ja näkymä kaikkeuteen on esteetön, mieli on samalla kertaa nöyrä ja uhmaava. Olen niin pieni ja näen niin paljon.

Katselen tähtitaivasta jonka näennäinen muuttumattomuus on menneisyyttä ja näkymä jo tapahtuneeseen miljardien vuosien viiveellä. Maapallo pyörii akselinsa ympäri 1670 km/t ja kiitää auringon ympäri 107 000 km/t, aurinkokuntamme kulkee 850 000 km/t kehää linnunradalla ja galaksimme liikkuu suhteessa muihin galakseihin miljoona km/t, silti yö on paikalleen pysähtynyttä tähtien tuiketta miljardienkilometrien syvyyteen ajassa ja paikassa. Maailmakaikkeuden täytää valonnopeudella kiitävät alkeishiukkaset gravitaatioaalloissa kuin merenpisarat mainigeissa. Kaikki oleva on energiaa liikeessä.

Kaupunkien valojen hämyssä tähtitaivas ei ole kuin kelmeä kajo todellisuudesta, ja jos joku on silloin kirjoittanut sille runon, niin jokainen säe on ollut vain haalea harha.

Tiede opettaa miten maailmankaikkeuden alussa kaikki tunnetut vuorovaikuttavat voimat olivat pakkautuneena äärettömään tiheäksi yhdeksi ja samaksi voimakentäksi äärettömän kuumana alkuplasman neulaanpään kokoisena pisteenä, käsittäen sisässään koko maailmankaikkeuden. Singulariteetti, johon aika ja räjähdyksen kaiku yhä meidät yhdistää. Opetuksen mukaan yli kolmetoistamiljardia vuotta sitten tapahtui tasapainon sortava tahaton liikahdus, lepoon harmonisoituneen massattoman olemassaolon värähdys. Ajattomuudessa leijuva singulariteettipiste räjähti laajentuen sekunnin murto-osissa moninkertaiseksi ja hillittömästi toisiinsa törmäilevien kvarkkien värisevä plasma alkoi lauhtua sekoittuessan tyhjyyden absoluuttisennollapisteen hyytävään kylmään. Liike ja välimatkat synyttivät ajan ja ulottuvuudet. Kolmesataatuhatta vuotta alkuräjähdyksestä, erosivat vuorovaikutusvoimat toisistaan eikä mikään ollut enää samaa ja niiden riipuvaisuussuhteista syntyivät syyn ja seurauksen ominaisuuksien vuorovaikutukseen perustuvat luonnonlait.  Maailmankaikkeus laajeni rähähdysmäisesti ja lauhtui edelleen, syntyivät ydinhiukkaset ja niistä atomit, joiden sisään heikot- ja vahvat vuorovaikutusvoimat jäivät ikuisesti vangiksi. Sähkömagneettisen säteilyn ja painovoiman vuorovaikutusvoimien karatessa omille teilleen ulkopuoliseen kaikkeuteen mahdollistaen aineen paakuuttumisen alkuaineiksi, taivaankappaleiksi, galakseiksi ja maailmankaikkeudeksi kaikkine kumallisuuksineen.

Tavoittelemme tuota alun hetkeä etsimällä vanhinta valoa.

Ehkä kaikissa suunnissaan kirmaavien atomiytimien sisässä oli mukana tietoisuuden siemen, josta maapallon monisäikeisessä elämän evoluutiossa on kasvanut älyllisesti tiedostava laji. Kaikki mikä on järjellisesti mahdollista toteutuu, ja evoluutio on koneoppimisen kaltainen algoritmejään ja ominaisuuksiaan kokemuksen kautta jatkuvasti parantava suunnallinen voima. Syntyy vähitellen yhä älykkäämpiä lajeja päämääränään aina vaan syvempi älyllinen käsitys olemassaolosta ja sen mahdollisuuksista.

Minusta on kaunis ajatus, että ihminen painaa universaalisen tietoisuuden kenttään oman jälkensä tietoisilla ajatuksillaan ja tuntemuksillaan. Käyttäytyminen on sen todentuva tietoisuuden ilmiasu aineen ja ympäröivän luonnon suhteen. Se voi olla tietoisesti manipuloivaa, sopeutuvaa, hyväksyvää, torjuvaa tai mitä hyvänsä mitä ihmismieleen juolahtaa, mutta vain perinteisesti määriteltyjen luonnonlakien puitteissa sillä on suoranaista vaikutusta aineelliseen olevaan.  On myös mielenkiintoista pohtia voiko universaalisessa tietoisuuskentässä olla omaa sisäistä osoitteellista viestintää ja vaikutusta, kuten alitajuista ajatuksenvaihtoa ihmisten välillä tai jonkunlainen uskonnollisen tapainen ymmärtävä yhteys kokonaisuuteen, jolla kaikkeus ohjaa ihmiskuntaa aina oikeaan suuntaan myötäilemään evoluution kehitystä tarkoitukseensa.

Korvakuulokkeissa laulaa bändi ruotsiksi ”Kaikki haluavat taivaaseen, mutta harva haluaa kuolla”. Varpaitani paleltaa ja kylmään on helppo nukahtaa, kuolla pois ilman kipua, otan taskumatista tuikun konjakkia ja kierähdän jäisin jäsenin kipeää tekevästi kontalleni routaiseen maahan.

Kylmä pakottaa sisälle ja vapisevin sormin viritän tulen takkaan. Puut pelmahtavat ilman maanitteluja suosiollisesti palamaan, ja kuivat koivuhalot muuttuvat rätisten hyvässä vedossa nopeasti piipua kohti tavoitteleviksi lieskoiksi ja huonetta hyväileväksi lämmöksi.

Radion Jazz-kanavan yhden artistin iltasoitossa Billie Hollidayn heroiinista unelias saundi yhtyy takassa tansiviin liekkeihin joista leviää hämyinen varjojen leikki huoneeseen. Muuta valoa ei ole.

Give the piano player drink because he is knocking me out…

Beaujolais-lasi kiiltelee valon häilähdyksissä ja avatussa isossa punaisessa purkissa on Sun Maid-rusinoita, tunelmassa leijuu runo ja essee – kaiho ja kaikkeus, viinistä imeytynyt suopeus kaikkea kohtaan.

Ulkona pimeässä vinkuvat hyisen syksyn tuulenpuuskat hakiessani lisää puita takkaan. Taivaan kanteen rävähtää vihertävä harsomainen revontuli ja häviää samantein. Kirpaisevasta kylmästä välittämättä pysähdyn vielä hetkeksi katselemaan pilvettömän taivaan sysimustaa, missä miljardit tähdet tanssivat pulssini tahdissa.

Sisälle päästyäni kyyristellen kohti liekkien valoa ja kirjoitan mökkivierailuille varattuun kovakantiseen päiväkirjaan: ”Se mikä on totta kävi kylässä… itse olen humalassa ilman tolkkua siitä tai tästä, ja radiossa Billie Holliday laulaa: GIVE ME A BIGFOOT AND A BOTLE OF BEER ”

Takasta ovat puut palaneet ja jäljellä on vain punainen hehku, viinipullo on melkein tyhjä ja rusinatkin syöty. Taivas on jo muuttumassa aamun hämäräksi ja syksyinen maa haisee kuolemalta.

Ruusumaalattu kapiokirstu tuvan nurkassa on vuodelta 1845 ja irvistää iättömyyttään. Katkeran makuinen kateus saa hampaani tuntumaan lahoilta piikeiltä mätänevässä lihassaan, ikään kuin muistutukseksi siitä mitä ihminen ei ole

Kadehdin myös katossa roikkuvaa öljylamppua – jospa uskaltaisinkin.

Billie kuittaa:

AIN’T NOBODY’S BUSSINESS IF I DO

Billie Holiday, et saa lopettaa koskaan !

Kaadan viimeiset tipat pullosta suoraan suuhuni. Viimeiseen asti veljet ja siskot – mukana raahattu kitara on lappeellaan kuin tyydyttämätön nainen, jätän kuitenkin yrityksen silleen.

Nothing seem’s to matter

Mielessä universaalinen kaipaus naisesta ja rakkaudesta, tunne josta ei ole kuin aavistus jäljellä. Keinosiemennys ja tekoäly eivät tarvitse rakkautta, ja tietoisuuden syvin tunne on äly. Ehkä minunkaan ei enää tarvitse tuntea sen tuskaa.

make me feel so blue..

Ilta on loppussa, mutta Billie Holliday jatkaa lääkitsevänä balsamina hetkeni melankoliaan.

I GOTTA RIGHT TO SING BLUES

Päivä on jo pitkällä, kun astun raitiovaunuun, mutta silti olen vielä uninen. Kaikki ikkunapaikat ovat jo varattuja ja jään ärtyneenä seisomaan vaunun takaosaan, josta näkee koko käytävän. Heiluessani sinne tänne pari pysäkinväliä alkavat ajatukseni hitaasti herätä ja löytävät ensimmäiset hatarat mielleyhtymänsä joita vaunun kolahteleva poukkoilu raiteita vaihdellen häiritsee ärsyttävästi.

Haluami ikkunapaikka tulee jo seuraavalla vapaaksi, ja se kuuluu minulle, välittämättä mahdollisista vanhoista mummoista, raskaana olevista naisista tai muuten raihnaisista kanssaihmisistä. Olen valmis taistelemaan paikasta asettuen mahdollisimman leveäksi käytävällä ja vahtien, että hänen vieressään istunut joutuu nousemaan eteeni ja väistämään askeleen eteenpäin ennen kuin päästän ikkunapaikan jättäneen naisen taakseni ja pujahdan istumaan hänen jättämälle lämminneelle paikalle ikkunan viereen. Viereen takaisin istunut mies tuhahtaa:

– Kaikenlaista.

Laskeskelen, että olen menettänyt seisoskellessani jo ainakin viisi pysäkinväliä. Ehtisinkö enää saada ajatukseni kunnolla liikkeelle, kun jo käännyttäisiin? Jostakin syystä päinvastainen suunta ei kelvannut kunnollisiin mielleyhtymiin.

Pääsen kuitenkin alkuun mielipuuhassani ja huolella yritän analysoida vaunussa sinänsä mitättömältä tuntuvia seikkoja. Etsin yksityiskohtia, jotka saisivat mielikuvitukseni liikkeelle. Katselen ihmisien hermostunutta epävarmuutta ja heidän tapaansa katsoa välinpitämättömästi toistensa ohitse. Kuin valaan hetulat suodattavat aivoni pienimmätkin ilmeiden vaihdokset ja  yritän vaihtelevista ilmeistä arvata tuiki tuntemattomien persoonallisuutta. Olen kuin varas, joka etsii tilaisuutta napata jotakin arvokasta.

Pohtivatko muutkin tavallani? Hakevat ympäriltään jonkun virikkeen ja tuijottelevat sisäänsäpäin tarkastellen asiaa puolelta ja toiselta. Naurahtavat huomaatta jotakin koomista käännettä tai mutisevat itsekseen. Heräävät sitten häpeillen ja vilkuilevat pelokkaasti, onko kukaan huomannut.

Totean toisinaan häpeäväni epämääräisestä joutilaisuuttani, ja epäilen päämäärättömyyteni näkyvän olemuksestani. Raitiovaunu on turvaton paikka, jossa on yleinen kansanvalta ja jokaisella samat oikeudet. Ajatus hymyilyttää, kun huomaan tiukkailmeisen, tummapukuisen virkailijan seisovan nytkähdellen epämukavasti kattolenkissä roikkuen, kun samalla työttömän näköinen nuorimies päälaen heleänpunaisessa apassiharjaksessa istuu mukavasti penkillä jalat poikittain päästämättä ketään viereensä.

Juuri sisään astuneen kauniin naisen kevyt parfymoitu hipaisu etsiessään paikkaa takaani saa tuntemaan itseni rumaksi moukaksi. Kelmeähikinen neuroosi painostaa mieltäni ja katselen vierivieriin ahdettujen kerrostalojen rumia seiniä ja ohi ajavia autoja kuin olisin kiinnostunut niistä.

Vähitellen rauhoitun ja jatkan tavanomaista raitiovaunutarkkailuni. Jotkut ihmiset ovat luonteeltaan avoimia ja ajatukset ovat pinnalla saaden kasvot elämään tilanteisiin reagoiden kuin kameleontin nahka. Eniten pidän kuitenkin salaperäisesti ajatuksiinsa tuijottavista ihmisistä joiden silmät ovat kuin kirjavat hitaasti väriään vaihtavat öljyläikät.

Kauniin välikössä seisoskelevan, haaveilevan näköisen tytön katse saa mielen kulkeutumaan muistoon Marikasta, tytöstä liehuvassa kesämelkossa, jonka tapasin vuosikymmeniä sitten järvenrantaan rakennetun tanssilavan katveessa. Hämmästyttää, että muistikuva on niin yksityiskohtainen ja elävä koska tapasimme vain tuon yhden kerran, emmekä menneet ujoja hipaisuja pitemmälle. Yhdenillansuhde alkoi satunnaisesta  katseiden kohtaamisesta tungoksessa saaden äkkirakastuneena etsimään toisensa kesäillan hämärässä ja pakonomaisesti uskaltamaan kysymään hänen nimeään. Muistan tuon tuhannesti levottomien kesäöiden kaipauksessa toistellun nimen, muuta en hänestä tiennytkään, enkä koskaan löytänyt hänen luokseen uudestaan.

Äkillinen intensiivinen takauma muistiin tallentuneeseen elämänkululle merkityksettömään hetkeen nuoruudessa lienee merkki orastavasta vanhuudesta, jossa viimeisimmät tapahtumat unohtuvat miltei heti, kun taas joku mielleyhtymä vie menneeseen muistikuvaan jossa kaikki on tallella pienintä yksityiskohtaansa myöten kuin juuri koettuna. Muisto Marikasta tuli mieleen ensimmäisen kerran sen kesän jälkeen. Unohdettu tunne koskettaa mieltä koko sulollaan, kuin lempeän tuulen hipaisu, aistien kurottaessa sisään päin löytämään kauan sitten koetut kosketukset uudestaan.

Vierustoverini jää pois kyydistä ja känninen rosoihoinen mies retkahtaa viereeni haisten kuselle ja halvalle viinalle. Vilkaisee minua ja alkaa hoilottaa. Lopettaa hetkeksi ja alkaa sitten kovalla äänellä kerskua menneillä uroteoillaan. Uskon kyllä joka sanan, mutta minulla ei ole myötätuntoa hänen väärinpäin kulkevalle kehityskertomukselleen ja pidän tiukasti katseeni ikkunassa. Äskeinen lumous on poissa.

Yritän keskittyä kauempana olevaan hyvin säilyneeseen keki-ikäiseen naiseen kuvitellen minkälaista olisi maata hänen kanssaan. Yritän kuvitella hänelle ilmettä, miten hän sulkee silmänsä ja raottaa hiukan huuliaan hengittäen yhä kiivaammin kun häntä naidaan. Kiihko saa hänet haukkomaan henkeään kuin vedestä kiskaistu kala ja lopulta lauatessaan pieraisee ja päästää kimeän kirkaisun. Vaistonvaraisesti nainen tuntee niskassaan tuijotukseni, ja vilkaisee taakseen. Katsoo hetken tutkivasti, hymyilee aavistuksen ja kääntyy sitten tuijottamaan eteensä.

Kännikala lyö kipeästi kyynärpäällään kylkiluihini aivan kuin olisi arvannut ajatukseni sopimattomuuden. Mieleni tekee vetäistä takaisin nyrkillä hänen turpeaan naamaansa, joka muistuttaa siannahalla päällystettyä taikinaa. Vanha nainen käytävän toisella puolella katsoo inhoten suuntaamme ja sanoo kovalla äänellä:

– Mokomat rentut.

Kaikki katsovat meitä ja yritän vaivautuneena entistä tiiviimin katsella ulos ikkunasta, ikään kuin olisin muualla. Se ei onnistu kovin hyvin ja nolottaa vaikka en koe olevani osa häiriköintiä. Se johtuu kai seksisistä mielikuvitusleikeistä joiden pelkäsin näkyvän kasvoistani ja punastun, olen häpeissäni kuin kuin teini poika jäädessään kiinni salavihkaisesta runkkaamisesta.

Kännikala huutaa kovaa:

– Haista vittu tyhmä akka.

Huuto saa kuljettajan ponnistamaan paikaltaan seuraavalla pysäkillä, tulee luokse ja karjaisee:

– Nyt ukko ulos!

Osin kaljuksi ajeltu mohikaani kovanaama innostuu rähinästä ja haluaa auttaa. Vetää rähjäisen äijän ylös tukasta, tönäisee ovelle ja potkaisee ulos. Kasvot osuvat kivitykseen ja veri tirskahtaa repeytyvän nahan alta.

Mies jää makaamaan liikkumatta ja muistuttaa enemmän likaisenharmaata lumppukasaa kuin ihmistä. Jossakin sivistyneeltä kuulostava miehen ääni sanoo:

– Mieshän on kuollut, eikö kukaan auta?

Nahkapää ryntää ulos huutaen mennessään:

– Vittu mä ton paskan takia linnaan lähde, saatana!

Kuljettaja oli ennakoiden hälyttänyt apua ohjaamon hätänapilla jo ennen pysäkkiä, ja poliisin sireenit ulvovat jo aivan lähellä. Kaikki liike näkymässä on pysähtynyt lukuunottamatta nahkapään pakenevaa selkää ja juoksussa ylös alas liikkuvaa punaista hiustöyhtöä. Jarrut kirskuen hälytysvalot vilkkuen poliisiauto pysähtyy kääntyen vinoittain ja vain vaivoin välttää ajamasta makaavan juopon päälle. Pois päältä otettu sireenin ääni katkeaa kesken ulvaisun kuin se olisi nielaistu takaisin. Äsken äänessä ollut äkäinen mummo herää taas motkottamaan :

– Ihan oikein mokomalle rentulle.

Poliisi nostaa ruumiin päätä ja sanoo lakonisesti:

– Taisi sitten Kalen matka loppua tähän.

Katsoo sitten tuimasti ympärilleen ja kysyy kuljettajalta:

– Putosiko se vauhdissa, kun on lentänyt aivan ajoradan reunaan?

Kuljettaja selittää tarkasti tapahtumien kulun, mikä saa poliisin murahtamaan jotakin kuolemantuottamuksesta. Katsoo sitten typerästi tuijottaviin matkustajiin laskeskellen työmäärää ja jatkaa harvakseen:

– Voisi olla vahinkokin, kompastui tällin saatuaan omiin jalkoihinsa… olisi varmasti muutenkin mennyt turvalleen.

Jotkut matkustajista menevät ulos ja kävelevät menojaan ilman että heidät pysäytetään. Toinen poliiseista kysyy radiolla neuvoa ja saatuaan ratikan kuljettajan nimen ja osoitteen antaa matkan jatkua.

Ajattelen kuolemaa ja lumppukasaa. Ei tainnut olla aikaa tilinpäätökseen. Nyt kun miehestä ei enää ole kenellekään vaivaa, on häntä helpompi ajatella velvollisuutensa täyttäneenä ihmisenä. Syntyi, eli ja kuoli. Ehkä se oli saanut kuulan nahkaansa sodassa, ja jatkuva kipu tehnyt siitä juopon. Eipä kai, oli liian nuori moiseen urotekoon. Paremminkin akka oli jättänyt, kun työt loppuivat ja stressi vei panokyvyn. Olen näkevinäni liudan heitteille jätettyjä aikuisia lapsia suremassa arkun äärellä, jos jostakin löytyvät. Ehkä sentään linnassa parasta aikaa istuva poika vartijoineen tuodaan paikalle suremaan ukkoaan. Isä parka – poika parka.

Päätepysäkki. En kehtaa näyttää ajelevani edstakaisin ajanvietteeksi ja hyppään ulos kuin asuisin täällä. Kävelen muka kiireissäni omakotitalojen suuntaan. Aikaisemmin kuvittelujeni kohteeksi joutunut nainen kävelee edelläni ja muistaa tuijotukseni. Kurkistaa taakseen pelästyneenä ja kun olen puhe-etäisyydellä, alkaa hermostuneesti etsiä jotakin sanottavaa tunnustellakseen uhkaa.

Aion ensiksi hidastaa ja antaa naisen mennä menojaan, mutta hän haluaa varmistaa ja pysähtyy kokonaan.

– Näitte mitä tapahtui, mies tapettiin noin vain ja kukaan ei tehnyt mitään. Melkein murhahan se oli ja poliisit antoivat pitkät ja olivat kai hyvillään päästessään eroon kanta-asiakkaastaan.

Myöntelen nyökytellen. Haluan antaa vaarattoman kuvan itsestäni ja yritän pitää aiemmin kukkineen kiimani kurissa.

– Asutteko tekin täällä?

Utelee nainen jo rauhoittuneena lammasmaisesta ulkonäöstäni ja saattaa minut tukalaan välikäteen. Lähettyvillä on vain muutama talo eikä valehteleminen onnistuisi.

Kerronkin asian oikean laidan nolostuneena. Nainen sanoo ymmärtävänsä ja ajelee joskus itsekin vain kaupunkia ja sen elämää katsellakseen.  Jokin hänen sinisten silmien ystävällisessä katseessa saa minut avomieliseksi, ja kerroin kuvitelmistani kuolleen miehen suhteen. Hän kuuntelee kiinnostuneesti hymyillen, mutta samalla hän varmasti miettii, miten pääsisi minusta kätevimmin eroon. Keskustelemme sitten hänen portillaan hetken maailman kyynisyydestä ja ihmisten välinpitämättömyydestä ikään kuin pitkittäen kohtaamista etsimään sopivaa alkua tai loppua jatkolle. Naapurin keittiön ikkunassa verhot heilahtavat ja ymmärrän unohtaa mahdollisen kutsun kahville.

Seisomme hetken hämillisinä, käännymme sitten menemään pysähtyen vielä hetkeksi kyljittäin kasvat vastakkaisiin suuntiin ja älyän änkyttäen pelkkää kohteliaisuutta ehdottaa :

Olisi kiva jatkaa mukavaa jutustelua joskus kahvikupin ääressä kauppatorilla tai Kappelissa.

Taas tuo hymyn seikoittama tutkiva katse ja yllättävä epäröivä vastaus:

– Huomenna sopii iltapäivällä, jos haluat, Kappeli kuulostaa hyvältä, kuin niiden herkullinen napoleonkakku.

Nauramme molemmat ja virnistäen sanon:

Okay!

Nainen lukee hämmilliset ajatukseni ja hymyilee lämpimästi :

– Sanotaan sitten niin, kello kaksi, tai ei ollenkaan.

Pelon lientyminen on molemminpuolista, enkä enää ole ainakaan potentiaalinen raiskaaja. Hipaisten koskettamme erotessamme toisiamme, aivan kuin olisimme oikeasti olleet tuttuja ja sanomme kuin tahdistetut robotit:

– Heippa, nähdään huomenna, jos nähdään.

»Tuskin», ajattelemme molemmat kääntyessämme poispäin, pari askelta ja torjuva  miete pysähtyy hetkeksi: »Ehkä sittenkin», vilkaisemme nopeasti taaksemme ja hymyilemme, pieni vilkutus ja mutisemme itseksemme:

»Miksipä ei.»

Varmistettuani, että äskeinen ratikka on kadonnut, palaan mieli keveänä päätepysäkille. Kaivan ratikkaa odotellessa kovakantisen pikkuruiseen muistivihkoni ja kirjoitan tietämättä tarkkaan miksi:

»Hänen katseensa oli hidas, ikään kuin ymmärrys olisi tahallaan jarruttanut ajatusta silmissä näkyviksi kertoakseen jotakin jolle ei ollut sanoja tai jota ei uskaltanut ääneen kertoa.» ajatus viiva ”taidan olla hullumpi kuin koskaan”.

Paluumatkan nuokuin sopeutuneena vaunun heilahteluun ja raiteiden kolkutuksiin kuin olisin ollut keinuvassa kehdossa ja raiteiden äänet sydämmen sykettä.

Jäin pois asematorilla ja katselin ympärilleni.

Muistin miten kansallisteatterin oven edessä oli kevättalvella istunut kuoliaaksi paleltunut nainen kuviolliset lapaset käsissään. Aurinko oli jo kohonnut, mutta oli vielä jäätävän kylmä.  Elettiin kuukausi paleltumisrajan väärällä puolella. Olin ottanut hätäisesti valokuvan tuntematta juuri mitään, mutta silti en saanut lapasia mielestäni vielä pitkään.

Teatterin talonmies oli tullut portaille ja alkanut varovasti töniä sormellaan jäätynyttä naista.  Kaupungin sininen bussi kaarsi samassa näkymäni väliin ja pysähtyi sihahtaen. Kävelin pois jäämättä tuijottelemaan ikään kuin osoittaakseni hienotunteisuuttani. Muistikuva koskettaa syvemmin, kuin silloin kun tapahtunut oli ohikulkiessani yllättänyt minut. Koko ruumiini värähtää puistatuksesta kuin jäinen viima olisi osunut sieluni ytimiin.

Havahdun, kun jostakin eteeni ilmestyi venäläinen pariskunta ja kysyivät viittoillen, ottaisinko heistä valokuvan Aleksis Kiven patsaan edessä, olivat häämatkalla. Mies tyrkytti imelästi hymyillen kertokäyttökameraansa ja osoitti laukaisinta. Taskuvarkaita, ajattelin ja pidin välimatkaa. Otin kuitenkin värikään pahvirasiakameran vastaan ja laukaisin velvollisentuntoisesti pari keskellä tähtäintä. Teki mieli pilata kuva heilauttamalla kameraa, mutta kasvatus piti niskaotteessa. Ojensin sitten laitteen takaisin ja pidin kättä mahdollisimman suorana edessäni, ettei mies pääsisi lähellä ja samalla vahdin naisen liikkeitä ympärilläni.

Selviän heistä. Takaumien vallassa ohitan luovasti värikkään punkkari jengin, josta huokuu nuoruuden viattomien odotusten energiaa ja loputon määrä edessä olevia mahdollisuuksia. Olen kateellinen.

Joku vuosien takaisessa  tapahtumasarjassa vaivaa yhä. Varmaan kuollut nainen ja tuo hyytävän kylmä aamupäivä kumallisinen tapahtumineen tulivat ajatuksiin raitiovaunussa tapahtuneen juopon kuoleman johdosta.

Kuljen Ateneumin ohitse kohti Esplanadia ja mietin yhä tuota kevään yhä talvista aamupäivää jolloin aseman ympäristö oli kyllästetty kummallisilla merkityksillä ja tapahtumilla. Kirjoitin terapiana myöhemmin kaiken muistiin novellimaisena kertomuksena. Teen joskus niin purkaen mieltäni, vaikka olen kehno kielessä.

Haen kahvimukin  Esplanadin pyöreästä kahvikojusta jossa palvelee iloisesti hymyilevä värillinrn opiskelija tyttö. Hän on ystävälliseti tuttu monista käyntikerroista ja saan aina jotakin ylimääräistä kahvini kanssa tai ainakin lyhyen juttutuokion silloinkin kun on jonoa. Tänään sain spiraaliksi käärityn kanellipullan ja hyväntuulisen huomautuksen ettei halunnut kysellä päivästäni, koska olin sen näköinen, että halusin mietiskellä omiani.  Kosketti kevyesti rystysiäni hyväillen ystävän rakkaudella joka karkoittaisi pahimmankin  murheen. Jospa kaikki ihmiset olisivat hänen kaltaisiaan.

Kävelen muutaman penkin verran kauppatorille päin ja istun vapaana olevaan puistonpenkkiin ja kaivan jutun esiin netissä olevasta blogistani.  Äidiltään karannut pikkutyttö jahtaa pulua loputonta riemua ilmeessään.

Viereisellä penkillä istuu potkulaudan kanssa kaksi nuorta naista kameroineen. Eurooppaa kierteleviä amerikkalaisia joille mikään elämys ei ole liian pieni innostumiseen. Toisella puolella on luovuutta pursuava nainen värikkäitä käsitöitä levitettynä myytäväksi.  Huomaan ypärilläni olevaa erityisen painokkaasti ikään kuin vältellen kännykässä lukemista odottavaa muistelmaa.

Selaan nopeasti ohi kuvauksen kuolleesta naisesta ja luen epämääräinen itseinhon närästys mielialassa:

Samana päivänä asemanaulassa tuli vastaan koirannahkahattuinen tuttumies, jota en ollut tavannut vuosikymmeniin. Juoppo jo silloinkin, mutta tiukka duunari. Silmänräpäys molemminpuolista tunnistamista, hämmennystä ja häpeääkin osin tilanteesta osin entisistä, ei jääty miekkailemaan, eikä edes tervehditty. Mies oli huutanut käheästi perässä taapertavalle kaverilleen:

– Vitun jätkä sä varastit mun viinat yöllä, mä tapan vielä sut.

Paten äkillisen rehvakkuuden tarkoituksena oli kai ollut näyttää keskisormea ilmeessäni näkyneelle alennusta herättävälle myötätunnolle. Joskus hetkellinen yllätys kertoo enemmän kuin paksu elämänkerta, eikä ollut vaikea kuvitella syitä ja seurauksia entisyyden lähtökodista ilman yksityiskohtiakin. Mikään ei voinut olla toisin koska elämänkulku on uskollisesti johdonmukainen jokaisen kohdalla analogisena jatkumona voimakentässä, joka sidoksissa ruumiiseen saa sisältönsä perittyjen ominaisuuksien summasta, joka on kunkin kohdalla kuin etukäteen määrätty kohtalo. Ihmisen perimä luonne.

Kuin ahdistavassa unessa liikuttelin konemaisesti jalkojani kivetyksen koloihin kompastellen ja uin ihmismassassa kohti asematunnelinsuuta.  Asematunnelinrullaraput ovat kuin liukuhihna jäähtyneeseen helvettiin, jossa aineisiin seonneet piruparat kiertävät sieluttomina kehää pääsemättä pois kaiken elämästään tuhoavasta addiktiostaan. Sosiaalista pahaa oloa lievittävästä lääkkeestä on tullut tappava sairaus, joka nakertaa sielua ja ruumista kunnes jäljellä on  enää yksi elämää ylläpitävä pakottava tokkurainen ajatus seuraavasta piikistä ennen kuin todellisuus hyökkää sumusta helvetillisten kipujen hyökynä kimppuun.

Istun kaiken keskellä kahvilassa tietämättä tarkkaan miksi olin siellä. Halusin kai epätoivoisesti vakuuttaa itselleni, että minulla meni paremmin, koska olin kääntynyt kuilun partaalla toisaalle.

– Kanahampurilainen ja musta kahvi, kiitos, urahdin tilaukseni tiskillä.

Nykyään syön aina kun on hankalaa.

Kiertelin sitten päivän asioissani kaupungilla ja palatessani asemalle se hehkui jo punaisena iltavalaistuksessaan mustansinistä taivasta vasten ja sen sisäänkäynti muistutti iltaruskoa. Aamupäivän kylmänkirkas alastomuus oli muuttunut hämärän pukemaksi ahdistukseksi, jossa mikään ei ollut enää varmaa.
Kuollut nainen ja koirannahkalakkinen tuttavani kummittelivat jokaisessa kohtaamassani laitapuolenkulkijassa. Koin olevani ulkopuolinen niin elämässä kuin kuolemassa, ei elämäntunteen kipua ja silti olemassa. Olin reikä todellisuudessa. Itsetuhoinen ajatus ei ole kertakäyttöteema, vaan kuin lumppuihin syöpynyt haju ja aina mukana. En ollut tehnyt pahaa kenellekään ja kysymys kuuluikin: olinko tehnyt hyvääkään. Olin ehkä yhtä hädänalainen kuin entinen kaverini, mutta peittelin tilaani menestyksellä. Pystyin toimimaan maailman ehdoilla hyväkseni, koska minulla oli perimässäni edellytykset siihen.

Asioille jotka vaivaavat on aina syynsä. Mieleni teki summata elämäntilanteeni ruutupaperilla ja katsoa jäisikö jotakin käteen. Lapset olivat jo aikuisia ja entinen vaimo onnellisesti uusissa naimisissa.  Itse tapailin naista, joka halusi vain seksiä ja ylellistä elämää. En ollut tyytyväinen tilanteeseen, mutta en päässyt irtikään koska tarvitsin jonkun lähelleni.

Työnsin raskasta asemanovea.

– Vitun läski, pistä fyrkat tänne tai rassaan sun keuhkot, kähisi ääni korvaani ja puukonterä tuntui selvästi kyljessä.

Minua aina naurattaa vakavissa tilanteissa ja se yllätti ryöstäjän. Käännyin riuhtaisten ympäri, löin koukkuun puristetuilla sormilla kohti uhkaajaa ja kiersin käsivarrenlihaksia maksimoiden iskun voiman. Osuin nenään, joka rusahti sisään. Mies lyyhistyi mytyksi, koirannahkakarvalakki lensi pitkälle säilytyslokeroiden väliin ja puukko kilahti kivisellä lattialla.

– Minä näin, minä näin, huusi vanha nainen, sehän yritti tappaa tämän miehen.

Kamerajärjestelmä ilmeisesti toimi ja poliisit olivat samassa paikalla radiopuhelimien kohistessa vielä käsissä. Paavoa yritettiin virvoittaa henkiin ravistelemalla ja korinasta päätellen elämä jatkui. Poliisi käski painumaan matkoihini, ettei tarvitse tuhlata kallista aikaa ja paperia.
Yritin sanoa tuntevani miehen, mutta poliisi toisti:

– Lähtekäähän siitä nyt, tämä on meidän asia, tuttu tai ei. Käytetään se klinikalla ja sitten putkaan, Pate kyllä tuntee rutiinin. Ei niitä kannata syyttää, jos herralle ei käynyt kuinkaan.

– Sanoin, että minähän se löin ja olin syyllinen, jos jotakin vahinkoa on tullut.

– Menkää jo, sanoi poliisi isämäisen kyllästyneesti ja työnsi kovakouraisesti poispäin.
Pate virkosi istumaan ja pyyhi veristä nenäänsä ja mutisi:

– Se oli vitun kyylä jo koulussa.

Hiivin pois.

Koko kesän välttelin juna-asemaa kevään tapahtumien jälkeen ja kuvittelin olevani puliukkopiireissä merkittymies.  Sosiaaliviranomaisetkin nostivat jutun pahoinpitelystä ja syyttäjä syytti, koska Paten nenä oli nyt tosi väärä. Siitä tuli oikeudessa läpihuutojuttu, enkä saanut edes tunnustaa.

Näytettiin valvontakameran tallenne, iskuani ihailtiin hidastettuna ja zoomattiin Paten pitelemä puukko näkyviin.

– Hätävarjelua, sanoi tuomari äksysti ja juttu lopahti siihen.

Sitten lueteltiin Paten surullisen kohtalon huippuhetket pitkänä listana pidätyksiä, hoitoloita, tuomioita pikkurikoksista ja yksi pitempi vankilatuomio kuoleman tuottamuksesta hätävarjelun liioitteluna puukolla hyökkänyttä ryyppykaveria kohtaan. Oli ehtinyt osumaan omalla puukollaan ensin.

Pate kiikutettiin taas pahnoille aseellisesta ryöstöstä epäiltynä, vaikka kieltäydyinkin ilmiannosta. Kävi niin tuttua miestä sääliksi oikeudenkäynnissä johon oli haastettu todistajaksi. Puku päällä ja siistittynä Pate näytti kunnonmieheltä. Ilman puukkoa se olisi varmaan voittanut jutun, mutta kuka sanoo, että maailma on oikeudenmukainen. Toivoin, että hän saisi taukoa juomiseensa, ehkä tulisi uskoon tai jotakin pelastukseksi jatkaa elämäänsä vanhaksi. Poistuin oikeussalista jäämättä kuuntelemaan tuomiota.

Kirjoitusterapiaa, nousen kuin karistaakseni sen aiheuttaman ahdistuksen välimatkan päähän ja kävelen Esplanadin läpi kauppatorille.

Satama altaassa myydään veneistä kullanväristä savukalaa ja saaristolautan edessä kraniittipaasilla istuu nuori onnellisen näköinen äiti sylissään  lapsi kiedottuna värikäästä huivista tehtyyn nyyttiin. Lokki varastaa kirkuen hölmistyneen turistin kädestä jäätelön ja aloittaa lintujen raivoisan sodan palasta tötteröä. Raitiovaunun pyörät kirskahtelivat korvaa vihlovasti kiertäessään Havis Amandaa auringon punatessa ohuita pilviraitoja maisemaksi.

Joutilaisuus rasittaa ja onneksi loma on ohi tulevana maanantaina, vaimo ja lapset palaavat mökiltä – elämästä tulee normaalia, mutta ei vielä. Hämärtyvässä illassa oli monta kutsua hiekan rahistessa Esplanadilla kenkien alla ja Kappelissa paloivat jo valot.

Mielessä kävi leikillisesti syntyneet treffit huomenna ja päätin unohtaa ne, tehty vain jotakin sanoakseen päästääkseen irti  tyhjänpäiväisestä keskustelusta oudon ihmisen kanssa olematta epäystävällinen. Kappeliin voisin mennä jo nyt, kun paikka oli kielenpäällä.

Istun ja valmistelen keskustelua Päivin kanssa. Ongelmia on useita, joista jotkut ovat vakavia. Hänellä on todella ollut suuria rasituksia kahtena viimeisenä vuotena ja vuosi sitten hän oli muutaman päivän mielisairaalassakin. Siellä häntä oli vaikea saada yhteistyöhön, koska hän käsitti hoitolaitoksessa vierailunsa pelkästään lepäämiseksi. Ehkä se olikin tärkeintä juuri silloin. Se antoi samalla hyödyllisesti varoittavia signaaleja ympäristölle hänen tilastaan. Olen ottanut asioista selvää mahdollisimman tarkkaan ja virittynyt asenteelle, että kyse on pelkästään ammatinharjoittamisesta, eikä muusta. Yleensä en ole näin perusteellinen, mutta tässä tapauksessa se on erityisen tärkeää saavuttaakseni välimatkaa henkilökohtaiseen suhteeseemme.

Koen sekä iloa, että pelkoa tulevaa keskustelua kohtaaan, mutta en ole kuitenkaan erityisen hermostunut tai jännitä liikaa. Sitä vastoin olen raskas, väsynyt ja palelen alkavan infulensan kourissa ja tiedän, että tulen venyttämään sietokykyäni pitemmälle joka minulle on hyväksi.

Tunnen Päivin entuudestaan liiankin hyvin ja tiedän, että minulla on oltava hyvä suunnitelma keskustelun kululle ja saatava hänet tietoiseksi, että kysymyksessä on yhteistyö. Molempien osapuolien on osattava kuunnella, kysyä, odottaa ja ottaa vastaan. Pidän haasteesta, mutta pelkään epäonnistuvani. Tämä saa adreliinin nousemaan, mutta ei kuitenkaan siinä määrässä, että siitä olisi varaa keskustelun onnistumiselle. Ensimmäinen tavoite on saada hänet mukaan minun ehdoillani, ilman että samalla menettäisimme hänen etujaan näkökentästämme.

Kirjoitan ylös perustavia auki olevia kysymyksiä etten unohtaisi mitään tärkeää ja yritän kuvitella joitakin vastauksia etukäteen. Yritän löytää tien niistä edelleen mielikuvituksessani, aivan kuin pelaisin mielessäni shakkia määrätystä avaussiirtoasetelmasta ja tutkisin kaikki sen suomat vastasiirtomahdollisuudet.

Hengitän muutaman kerran syvään ja tunnustelen vielä kertaalleen olenko liian sairas pystyäkseni kääntämään huomion pois omasta ruumiistani ja kykenisinkö kuuntelemaan tarkkaavasti ilman, että väsyn jännitteestä. Arvelen selviäväni, muussa tapauksessa olisin peruuttanut istunnon. Pelkään, että sairastumisellani yritän manipuloida asioita juuri siihen suuntaan ja siksi taistelen vastaan.

Tarkistan kellon, ja kirjoitan potilaskortisto-ohjelmaani tapaamisen lähtökohdan ja olen yhä enemmin keskittynyt tehtävääni. Tämä onkin ensimmäinen kerta kun tapaan näin tiedostettuna ja etukäteisellä suunnitelmalla ystävän, jolla on tämän kaltaisia ongelmia. Ihmettelin hänen soittaessaan miksi hän halusi yhteyttä juuri minuun. Tuttavuus voi olla hyvinkin ongelmallista terapeuttisessa tilanteessa, mutta en voinut kieltäytyä kuulemasta asiaa. Ovelle koputettaan. Tallennan kirjoittamani väliaikaisen lokitekstin ja pyydän sisään.

Näen hänen hermostuksensa nykivistä ilmeiden vaihteluista hitusen alullaan olevaa hysteriaa, mutta muuten hän näyttää yhtä sielulliselta ja kauniilta kuten aina. Yritän aluksi käyttää kevyttä tuttavallista sävyä:

– Sanon, hei Päivi, oletpa sinä upea, mitäpä sinulle kuuluu ystäväni.

En saa vastausta ja päätän siirtyä heti ammattimaisemmin asiaan.

– Istu ole hyvä. , ja hän tottelee konemaisesti.

Hän tottelee konemaisesti. Painan hänen olemuksensa yksityiskohdat mieleeni, enkä ole varma onko niissä tietoista tulivuorenpurkauksen hallintaa vai alistunutta psykoottista masennusta.

Ymmärrän ettei hän pysty ainakaan heti normaaliin keskusteluun, ja pelkään epäonnistuvani. Kysyn saanko tehdä muistiinpanoja keskustelusta ja korostan erityisesti keskustelu sanaa. Yllättäen hän ikään kuin herää ja sanoo:

– Haista paska Pirkko, en minä ole hullu tai lapsi. Olen täällä koska Jan halusi, että tulisin. Minulla on ollut vähän vaikeuksia motivoitua työhöni ja turhautuneena olen purkanut raivoni Janiin. Siitä syystä olen tämän velkaa hänelle ja teen niin kun hän toivoo, siinä kaikki.

– Hyvä, sanoin. Voitko tarkentaa hiukan ja kertoa jotakin konkreettista. Ehkä ongelmiesi syy onkin mielestäsi yhtä paljon Janissa ja tarvitsette paremmin perheterapiaa, kuin minun yksilöterapeuttista apua.

Yritän tietoisesti rajoittaa hänen käsityksiään ammattitaidostani, että sopivassa tilanteessa voisin pyristellä eroon jollakin ammatillisella verukkeella.

– Ei Janissa ole syytä tähän, hän sanoo kiivaasti. Jan on okei, Jan on aina okei. Enkä minä välitä, että se joskus karkaa, käy vieraissa ja juo lievittääkseen työpaineita. Se rakastaa minua, se riittää.

Hän katselee maahan itsekään uskomatta vakuutteluihinsa ja koen, että olemme vaikeuksien ytimessä. Tietysti on muutakin, vanhat menetyksenpelot ja todelliset menetykset aktualisoituvat kerta toisensa jälkeen samana kuviona, vaikka asioilla ei olisikaan todellisia yhteyksiä. Potilas etsii ratkaisua ja ymmärrystä simuloimalla trauman aiheuttamaa alkuperäistä kokemusta asettamalla itsensä samoihin vaikeuksiin kerta toisensa jälkeen ja jopa toimimalla samoin, vaikka se olisi vahingollista hänelle.

En kuitenkaan uskalla mennä vielä syvemmälle asiassa. Meidän on jatkuvasti hengitettävä hänen tahdissaan ja edettävä hänen ymmärryskykynsä mukaan. Hän on älykäs ja näkee kyllä kipeissäkin asioissa niiden oikeat syy-yhteydet kunhan turhautuman aiheuttama paine hellittää hiukan. Toivottavasti kykenen saamaan ne jossakin muodossa esiin mahdollisimman pian.

Haasteena on saada projisoitua ongelmat oikeankokoisina suhteessa muuhun, rajata tunneryöppyjen sisältö olennaiseen ja siten helpommin käsitettävään muotoon. Koenkin tilanteessa itseni sielullisentilan tulkiksi ja siinä on ehkä koko sielunhoitometodini perusta. Tietysti määrään lääkkeitä tarvittaessa ja passitan asianmukaiseen hoitoon, jos on kyse vakavasta psykoosista, mutta  olen epävarma tekisinkö oikein. Vakavatkin aivojen kemialliset häiriötilat saattavat joskus olla mielen aiheuttamaa hetkellistä epätasapainoa ja oireiltaan täysin samanlaisia kuin krooniset geneettisistä syistä tai fyysisistä vammoista johtuvat mielisairaudet.

Yritän tunkea pohdintoni taka-alalle ja keskittyä keskustelunkulkuun ja kysyn:

– Entä työsi, olen kuullut tulevasta näyttelystä ja tuskin jaksan odottaa.

– Sujuuhan se, minulla on aina jotakin varastossa yhden näyttelyn verran. Ongelmana on, että vernissan käry tekee minut hulluksi ja en aina jaksa keskittyä tarpeeksi.

Hän naurahtaa, huomatessaan käyttäneensä hullu sanaa, ja jatkaa miltei hilpeästi:

– En osaa kuitenkaan lopettaa, yritän väkisin pitää kiinni ideasta ja jos hellitän on se poissa ainaisesti. Seisonkin usein myöhään yöhön ja katsellen viimeisen siveltimen vedon kohtaan pystymättä jatkamaan. Jan raahaa sitten minut puoliväkisin sänkyyn ja jos se on humalassa, niin se haluaa naida. En pääse mukaan ja sen rytkyttäessä minua takaa päin ajattelen vain tuota perkeleen kohtaa kankaassa.

– Sano, Pirkko olenko minä todella hullu.

– Et ole, vastasin häkeltyneenä.

Olin hänen vankinaan ja etukäteissuunnitelmat, keskustelunkulusta hukassa. Yritän ryhdistäytyä ja en saa mennä yhtä helposti sanavirran kyytiin ja antaa hänen kertomuksiensa viedä minua mukanaan.

– Oletko kokeillut rauhoittavia lääkkeitä, kysyn mahdollisimman lääkärimäisesti palauttaakseni keskustelun uomiinsa. Halusin kontrolloida keskustelua ja itseäni.

– En, mutta joskus polttelen pilveä, jos jollakin on ollut sitä mukana. Pilvessä kuitenkin aina joku pelottaa ja on pakko juoda itsensä känniin selvitäkseen epämääräisistä peloistaan takaisin todellisuuteen. Kyllä sinä tiedät, mitä se on.

Hän on nyt selvästi rauhallisempi, mutta olen silti varovainen ja mietin kuinka kauan jatkaisin.

– Haluaisitko jotakin lievää, jolla voisit tasoittaa hermostuneisuutta.

– En minä uskalla lääkkeisiin koskea, koska pelkään niiden vievän luomiskyvyn. Haha, sinä ymmärrät – suuri taitelijatar.

Hän nauraa väkinäisesti hitusen katkera särö äänessään. Huomautukselle on katetta. Hänellä on ollut kansainvälistä menestystä ja useita suuria töitä riippuu merkittävien rakennuksien auloissa ja suurempien kaupunkien modernintaiteenmuseoissa ympärimaailmaa.

Huomaan olevani kateellinen rassukka Päiville. Pelkään otteeni lipsuvan ja samalla huomioin vasta nyt, että edessäni istuu nerokkaana pidetty taiteilija. Toivon etteivät ajatukseni näy, koska se muuttaa keskustelun voimasuhteet kokonaan päälaelleen.

Olen yllättynyt hänen johdonmukaisuudestaan ja tavasta miten hän pystyy löytämään lintuperspektiivin itsensä seuraamiseen. Olin odottanut paljon pahempaa, sillä tavatessamme olen joskus ollut huomioivani ”villejä” silmäyksiä, jotka viestittivät jakomielisyydestä. Hänen mielenhallintansa oli kuitenkin keskustelussa täydellistä ja lievensin alustavan diagnoosin mahdollisesta border-line-tapauksesta itseään toistavaksi elämänkriisitraumaksi, jossa on ripaus taiteilijantyölle ominaista harhailevaa mielenanarkiaa ja sopeutumattomuutta sosiaalista ympäristöä kohtaan. Se johtunee luovuuden sisäänpäin kääntyneisyydestä ja siihen liittyvästä keskittymisestä ideaansa kehittäviin mielteisiin. Sielun tilaan missä ulkomaailma on vain hämärästi valaistu kulissi, jossa sisimmän draama toteutuu.

Hymähdän ajatuksieni äkillistä poeettisuutta, joka tyrehtyy heti kun ajattelen hänen miestään Jania. Se saatanan sika tarvitsisi muunlaista hoitoa, mihin minä pystyn. Huokaan tahtomattani. Tiedän paljastaneeni itseni ja kasvoni nopeat ilmeiden vaihtelut ovat kuin kuvakangas ammattitaitoni raunioiden raoista heijastuville  ajatuksille, ja yritän lievässä paniikissa löytää takaisin ammatillisen perusilmeeseeni. Niin naurettavalta se kuulostaakin, olen harjoitellut peilin edessä useita hoitotilanteeseen sopivia ilmeitä, joilla pyrin joskus tietoisesti ohjaamaan keskustelua.

Päivi katsoi säälivästi minuun ja sanoi:

– Eikö tohtori kestä enempää.

– En minä sitä, ajattelin vain ettei perkeleen Janista kai ole juuri apua sinulle.

Näin miten hän käpristyi kasaan ja sanoi vaisusti:

– Jan kirjoittaa taas ja juo, etsii inspiraatiota muualta. Ei se lyö tai muuta sellaista, ja alleviivaa toistamalla saman miltei kiivastuen:

– Ei, ei, ei koskaan. Jos se pahoinpitelee minua, niin sitten kyltymättömällä halullaan. Annan sen sille anteeksi, koska minulla on aina huono omatunto, ja ettei se menisi jatkuvasti etsimään naisia muualta. Et sinä kuitenkaan ymmärrä, että minä todella rakastan sitä. Se on uhrannut koko elämänsä minulle, eikä sen typerät syrjähypyt ja äkilliset katoamiset viikoiksi merkitse mitään. Se aina selittääkin tarvitsevansa kokemuksia pystyäkseen kirjoittamaan ja ymmärrän asian, vaikka sisimmässäni en pysty hyväksymään sitä kokonaan. Olen joskus kateellinenkin sille, minäkin haluaisin kokemuksia, mutta tiedän että se merkitsisi heti loppua välillämme. Hänen heikko itsetuntonsa ei kestäisi sitä, ehkä siihen liittyy jotakin luonnon pakottamaa miehistä vaistoa olla varma jälkeläisistään, tai jotain. Sinä kai tiedät semmoisista seikoista paremmin.

Päivi alkoi nyyhkyttää äkillisen purkautumisen paineesta. Se oli hyvä, mutta hikoilin ja aloin väsyä, minulla on varmasti taas kuumettakin. Olo on todella hankala ja päätän lopettaa tähän ja sanon:

– Lopetetaanko tällä kertaa. Voitaisiin tavata huomenna jos haluat jutella lisää.

Päivi katsoi minua hölmistyneen hätäisenä.

– Tässäkö se sitten olikin.

Keskusteluterapian paras keino onkin usein lopettamisessa. Ovi on jo raollaan ja potilas näkee tervehdyttävän valon sen raosta, kun lääkäri sitten tylysti ilmoittaa keskustelun olevan ohitse ja paiskaa oven kiinni, potilaalle tulee kiire saada jalkansa ovenrakoon. Se pakottaa hänet tiedostamaan tilannettaan ja saa sen mukaansa jonkunlaisena kotiläksynä seuraavaan kertaan.

Tässä tilanteessa aina epäilen mitä tekisin, sääntönä on kuitenkin olla kategorinen. Jos potilas ei kestä painetta nykyisen tilanteensa kanssa ja hajoaa täysin, tarvitsee hän muutakin apua, eikä pelkkä keskusteluterapia ole siinä vaiheessa sopiva hoitokeino. Saattaa syntyä hallitsemattomia traumaattisia jälkitiloja kohtalokkain seurauksin ja itsemurhiakin tapahtuu joskus väärin arvioidun keskustelutilanteen johdosta.

Siksi olenkin erityisen huolellinen varmistaakseni Päivin tilanteen, vaikka emme ole menneet kovinkaan syvälle ongelmien pesäkkeisiin ja milteipä yhdessä tuumin vältelleet asioita. Olin epäonnistunut, koska en keskittynyt tarpeeksi ja olin reflektoinut liikaa omia reaktioitani.

Sovimme uuden ajan aloitteestani ja ihmettelen, ettei hän kirjoita sitä ylös tai sano mitään. Kirjoitan olkapäitä kohauttaen itse ajan lapulle ja ojennan sen hänelle. Juttelemme lopuksi kepeään sävyyn ystävinä jokapäiväisistä naisten asioista, aivan kuin tapaamisessa ei olisi muuta tarkoitusta ollutkaan.

Helpotuinkin kun, Päivi oli koko keskustelun ajan selvästi kirkkaampi ajatuksiltaan ja enemmän maanpinnalla, kuin olin uskaltanut odottaa. Katson myös meidän päässeen jonkun verran eteenpäin tilanteiden hallinnassa. Tarve tiukentaa ammatillista otetta oli myös vähäisempää kuin odotin. Rentouduin lopulta itsekin, kun ajattelin, ettei Päivi sittenkään ollut välittömässä kriisissä.

Kaiken kaikkiaan olen aika tyytyväinen keskustelun tuloksiin. Käyn hänen odottaessaan vielä nopeasti läpi muistiinpanot ja kirjoitan miltei voitonriemuisena muistiin: En mennyt sanavirran kyydissä ja antanut Päivin kertomuksien viedä mukanaan, pystyin ohjaamaan hänet oikeille raiteille ja muutaman kerran koin hänen osoittavan aitoa luottamusta. Hän oli myös rauhallinen puheissaan ja ilmeissään, sekä koki selvän yhteyden asioiden välillä joista puhui. Hänen päätelmänsäkään eivät ole niin yksioikoisia kuin pelkäsin. Älykäs tyttö.

Hänen jo noustessa sanoin ääneen ikään kuin lohduttavana yhteenvetona istunnolle:

– Tuntuu aina raskaalta, jos näkee ongelmansa suurena yhtenäisenä seinämänä, siksi on parempi ottaa esille yksi ongelma kerrallaan.

Ajattelen samalla, että tätä minun on vielä harjoiteltava. Päästin ehkä liian monta asia samalla kertaa pinnalle. Tuttavien kanssa ei ole helppo löytää heti tilanteeseen sopivaa asennetta ja olisi pakko yrittää unohtaa henkilökohtaisiin väleihin liittyvät seikat ja keskittyä olennaiseen ongelmassa mahdollisimman ulkopuolisena.

Se lienee mahdotonta tässä tapauksessa. Tietysti on hyötyäkin, että tuntee potilaan hyvin yksityisesti, eikä tarvitse käydä väsyttävää kissa ja hiiri leikkiä ulkoisten asioiden esiin onkimiseksi. Olenkin varma, että seuraavalla kerralla voimme keskittyä jatkamaan hetkeksi keskustelupohjaista terapiaa, kunnes löydän sopivan raon luikahtaa irti ja ohjaamaan hänet muualle. Ehkä Repa ottaisi hänet potilaakseen, tai ei sittenkään, se hölmö on ilmeisen rakastunut Päiviin jo muutenkin. Keksin kyllä tarvittaessa jonkun toisen.

Olin ylpeä osaamisestani, ja siitä, että olin pystynyt pitämään salaisen suhteeni Janiin ajatuksieni ulkopuolella aivan kuin sitä ei olisi olemassakaan, enkä satuttanut itseäni tai ajautunut alitajuiseen naaraidensotaan. Jan oli kertonut, ettei hän enää nainut Päivin kanssa muuten kuin tolkuttomassa kännissä ja kaikki tunteet olivat muutenkin lopussa heidän väliltään. Asiat oli keskusteltu melkein valmiiksi ilman nimiä. Olen kuitenkin hitusen pettynyt Janin minulle kertomista valheista, jotka paljastuivat keskustelun aikana. Toisaalta olen naisellisesti tyytyväinen, koska olen saanut lyömäaseen tuleviin riitoihimme.

Päivi nousee kokonaan ja kävelee ihmeteltävän määrätietoisesti kohti ovea, pysähtyy, pyörtää teatraalisen hitaasti ympäri ja sanoo harjoitellun kepeästi:

– En tule enää vastaanotolle. Pitää lyhyen tauon ja tarkastelee hölmistynyttä ilmettäni ja jatkaa:

– Eikä Jankaan tule, vaikka teillä onkin sovittu tapaaminen keskiviikkona. Olemme puhuneet asiat selviksi oikeilla nimillä ja elämä jatkuu. Lähetä lasku minun nimissä. Laitan näyttelykutsun heti kun päivämäärä on päätetty.

Surumielisesti hymyillen hän sulkee oven välillämme ikuisesti ja oli poissa.

Löysin lääkekaapista morfiinin ja toheloin ruiskun kanssa, mutta saan toisenkin ampullin imaistua sen säiliöön. Olen aivan rauhallinen, annos olisi riittävä ja työnnän neulan suoneeni.

Pikaiseen kuolemaan tuomittu syöpäsairas mies luennoi sinisellä kalustetussa salissa ajatusvoimasta urbaanisen yhteisön muokkaajana. Hänen liikkeensä ovat hitaita ja väsyneitä, äänensävy monotoninen ja aihe kaukana elämäntilanteestaan. Hänen takanaa seinälle on heijastettu tilaisuutta dramatisoiva kuva.  

Pöydällä on pino hänen kirjoittamiaan kirjoja joiden etulehdelle on jo valmiiksi kirjoitettu – ”Parhain terveisin” ja komeiksi koukeroiksi harjoiteltu nimikirjoitus.

Hän sanoo ponnettomasti,

 – Jokainen tietoisuus on todellisuuden aisti jonka kautta Jumala tarkastelee itseään.

Istun aivan eturivissä ja kuuntelen enemmän itseäni kuin luennoitsijaa. Yritän mieltää, että edessäni oleva kuoleva mies on puoliavoin teleportti tuonpuoleiseen. Ajatusmaailma, joka kiertää jo kaiken nielevää mustaa-aukkoa. Ehkä hän todella näkee asioita, jotka ovat verhon takana.

Kuulen hänet kaukaa omien takautumieni lävitse: ”Ihmisen älyllinen ajatusvoima on se jumala joka ohjaa ihmisvirtoja näkymättömiä ratoja pitkin luonnon tarkoituksenmukaisuutta palvellen.”

Hän kysyy kuin omaksi lohdukseen:

 – Eikö ihmisajattelun korkein aste ole muotoilla loogisesti kysymyksiä joihin sillä ei ole vastauksia. Logiikka on luonnonlakien käsittämistä ja järkevyys niihin sopeutumista, maailmankaikkeuden perimmäistä tarkoitusta ei tunne kukaan.

Sitten levittää käsiään kuin maailmaa syleilyynsä kutsuva Jeesus ja jatkaa:

– Tietoisuudenrajat piirretään sinne minne johdonmukainen ajattelumme ja tietomme riittävät kantamaan.

Yleisö on hiirenhiljaa, ei välitaputuksia, ei mielenilmauksia, vain toisinaan joku rykäisee vaimeasti tai penkki narahtaa asentoa vaihdettaessa.

Naurahtaa ja jatkaa. Tapasin eräässä syöpätutkimusta tekvässä yrityksessä tutkijan mikroskooppinsa ääressä tutkimassa syöpäsoluja ja hän kertoi niiden erityisestä ominaisuudesta, etteivät ne osaa kuolla ruumiin tavallisten solujen tapaan. Se kuulosti hyvin paradosaaliselta ihmisestä, joka tietää kuolevansa kohta syöpään. Soluihin sisällään, jotka eivät osaa kuolla.

Huokaisten hän sanoo sitten,

 – Kuolemasta on tullut ystävä jota kantaa hellien mukanaan.

Parin kuivan yskäisyn jälkeen luennoitsija pitää pitkän puuskuttavan tauon, juo kulauksen vettä ja puhuu raihnaudellaan kuin esitelmän rivienväleinä suoraan kuulijoiden ajatuksiin. Yleisölle, joka mietiskelee hänen tulevaa kuolemaansa yhtä pateettisesti kuin omaansa. 

Kertoo sitten syöpää sairastaneesta äidistään.

 – Hän oli ollut jo pitkään varjon verran kuolemasta, sekava, silmämunat suurina luurakomaisissa kasvoissa, ohuiksi viivoiksi sulaneet huulet raollaan, joiden välistä ilma kulki sisään ja ulos omia aikojaan ilman hengityksen ääniä.  Hän makasi morfiinin annostusnappi kädessään langan laihana ja vain odotti.

Äkisti hän ponnisti istumaan ja mutisi:

– Muistitko kastella kukat?

 – Vajosi sittenj takaisin ja veti viimeisen henkäyksensä, joka kuulosti hiljaisessa huoneessa kuin vaimealta huokaukselta.

 – Katsoin silloin kuihtunutta kukkaa ikkunalaudalla ja itkin. 

 – Hautajaisia edeltävänä päivänä kävin katsomassa ruumista, joka lepäsi vahamaisena värittömin huulin. Huoneessa tuoksuivat liljat kalmiston sakeaa kuolleen ruumiin lemua vastaan taistellen. Mieleni valtasi kummallinen tajuntaan tunkeutunut sanoma kuin hysteerinen ilonpurkaus, sanaton riemukas tunne, joka ei ollut omani. Se tuntui hyvin sopimattomalta, mutta sille ei voinut mitään ja poistuin nopeasti. Aistin myös vahvasti, ettei avatussa arkussa maannut äitini, vaan outo eloton nukke. Tiesin että suru tulisi myöhemmin ja häpeä äskeisestä.

 – Hautajaispäivänä en mennyt heti kappeliin vaan kiertelin hautausmaalla ja katselin hautakiviä, etsien lohtua siitä, että jokainen kuolee kerran.

 – Kannattelimme arkkua silkkiliinoissa kohti päämääräänsä, maahan kaivettua monttua. Oli sovittu näin, vaikka arkun sisällä oli pelkkä tuuleen tyhjennetty tuhkauurna. Ruumiille oli sanottu hyvästit jo eilen juuri ennen polttamista. Hyvä tuttava muusikko soitti trumpetilla ”Särkyneiden toiveen katua” ja tyhjä arkku oli raskas kuin lyijystä tehty painaen kantajien päät kumaraan. Muuta en muista.

 – Kohta on minun vuoroni. Suurin huoleni on lapsissani siteissä jotka toisesta päästä irronneina jäävät roikkumaan levottomina muistin tuomina mielleyhtyminä mitä kummallisimmissa yhteyksissä.

Hänen mielentilansa muistuttaa surevaa ja surkuttelee kai enemmän läheisiään tulevasta kuolemastaan kuin itseään. Ehkä muistikuvat eletystä saavat lääkehoidon pitkittämässä kuolemanprosessissa uudet intensiivisemmät värit, kuten uudelleen ”masteroiduissa” vanhoissa filmeissä. Kuolevan arkipäivänpsykologia on alaston maisema itseensä, jossa tapahtuneiden merkitykset painottuvat kokonaan eri tavalla kuin ennen, roolien naamiot ovat karisseet eikä elämänvalheita enää ole tai ne ovat turhia. Joku aiemmin mitättömältä tuntunut yksityiskohta saattaa askarruttaa tuntikausia ja avata elämänsä kokonaan uudessa valossa.

Hän katsoo saliin ja hymy on kuin tuskainen irvistys, taikinamaiset poskilihakset kätkevät väsyneet silmät. Keskeyttää luentonsa ja nojaa raskaasti korokkeella olevaan pöytään ja sanoo:

– Joskus koskee niin perkeleesti.

Jatkaa sitten kuin hädissään ettei ehtisi sanoa kaikkea:

 – Luin eilen Sveitsissä olevista kuolemanhotelleista joissa saa laillisesti vuokrata huoneen myrkkypikarilla ja hautauspalveluilla. Voisi olla ideaa.

Urhea hymy lopettaa itsepuhelu ja hän nostaa peukalonsa

 – That’s it folks.

Luennon päätöksen henkilökohtaisuus koskee. Nyökkään vaisusti enkä ole varma mitä ajattelen. Olin nähnyt hänet aiemmin muutaman kerran TV:ssä ja pidin hänestä. Salissa on nyt aivan hiljaista. Tovin kuluttua joku alkaa taputtaa käsiään korostetun lujaa, johon kaikki heti yhtyvät.

Katselen ympärilleni ja ajattelen; narrien naamiaisissa kaikki näyttävät normaaleilta.  

(Tekstiä dramatisoiva valokuva on 2013 Oslon Oopperan edessä olleesta yleisöäänestykseen asennetusta Ooppera esityksen kohtauksesta ja itse ottamani valokuvan valokuvasta olen sitten muokannut omiin tarkoituksiini sopiviksi. Alkuperäisen Valokuvan tekijästä ei ole tietoa. Alla kuva aivan mahtavasta originaalista).

Päivä alkoi kuin edellinen, autojono mateli nytkähdellen kohti seuraavia valoja. Iso tila-auto takana osoitti äänimerkillä tyytymättömyyttä jos ei ollut tarpeeksi nopea täyttämään satunnaisesti syntynyttä tilaa edessä ja toiselta kaistalta pääsi kiilaamaan väliin.

Kuuntelen radiota ja unohtelen seurata tarkasti mitä ympärillä tapahtuu, onneksi ajaessa huomaa syntyneet tilanteet katsomattakin. Yritän olla stressaamatta ja aamuruuhka on joogaamista ilman asentoja tai naimista ilman tyydytystä. Kuuloaisti on jotenkin toissijainen ja se kytkeytyy pois päältä vähäisemmästäkin syystä, mutta pidän radiosta koska tajuntaan tunkeutuessaan joku yksittäinen lause tai melodia herättää muistoja saaden alitajunnan prosessoimaan mielleyhtymiä päivän ongelmiin ratkaisuja kuten joskus huolia purkavissa unissa.

Tietoisuuden ohi vierineiden uutisten jälkeen tulee melankolista Jazzia, Melody Gardot on kuin apeavärinen, lehdetön myöhäissyksy. Istun ja mietin sinua, nuuhkaisen, etsien olitko vielä jäljellä vaatteissani. Ajattelen usein sinua enkä voi sille mitään. Olet kuin osa minua, joka on aina mukana ja jolta kysyn neuvoa tai olet kuin omatuntoni ja kaikkea minussa ohjaava alitajunta.

Musiikin vaiettua, ajankohtaisohjelmassa haastatellaan naiskirjailijaa, joka kertoo kirjastaan. Se kertoo silmänräpäyksestä, jolloin rakkaus loppui. Noin vain ja ilman mitään perusteltua syytä. Joku mielikuva miehestään pilkahti esiin ja näytti hänet toisessa valossa ja kaikki rakkaus oli ohi. Paluuta ei ollut.

Epämääräinen pelko levisi ruumiiseeni, oliko meille myös käymässä näin. Mitä hän ajatteli todella minusta. Huomaisiko hän yhdessä totuuden herkistämässä hetkessä, etten olutkaan se, johon hän tutustui kauan sitten.

Käännän hitaalle kaistalle, ohi ujeltaa pitkärekka ja ilmavirta keinuttaa autoa kuin laine venettä. Haluan miettiä radiossa kuulemaani asiaa, ja venyttää matkantekoa. Kirjailijan haastattelu ei päästä otteestaan ja ne ovat aivoissani kuin hidastetussa filmissä räjähtävä sirpalepommi.

Onko jotakin vialla suhteessamme koska emme kerro enää kaikesta, auto edessä jarruttaa äkisti ja olen ajaa sen perään. En viitsi tuutata säikähdystäni melkein onnettomuudesta, olisin saanut syyn, jos olisi rysähtänyt.

Olin yhä mietteissäni ja etsin ajankohtaa, jolloin lakkasimme kuuntelemasta toisiamme muuta kuin riidoissa ja alkaneet puhua toisillemme kuin tuttavat. Onko kaikki niin itsestään selvää ja ennalta arvattavaa että niillä täyttää suhteemme hiljaiset hetketkin – rivienvälit.

Toisinaan kun katselen häntä kauempaa seuraten hänen tekemisiänsä ja vaihtelevia ilmeitä koen tunnetta täynnä syvää ystävyyttä, kiitollisuutta ja rakkautta. Näen myös kasvoihin syntyneet uurteet, hiuksien harmaat raidat, en haluan häntä enää yhtä usein. Intohimon on korvannut hellyys ja puristamisen silittäminen.
Hän ehkä vilkaisee ja kummastuneena kysyy, mitä nyt kulta, onko jotakin hullusti.
Huomaan ajaneeni rampin ohi, jonne piti kääntyä ja joudun ajamaan kymmeniä kilometrejä ennen kuin voin kääntyä takaisin. Helvetti, soitan, että myöhästyisin palaverista koska ajoin rampin ohi, helvetinmoinen ruuhka, eikä kukaan suostunut antamaan tilaa vaihtaa kaistaa, vilkku paloi koko ajan, soitin torvea, käänsin kohti ja yritin viittoilla antamaan tietä, mutta ei, vain vihaisia naamoja ja etusormea takaisin. Tulen niin pian kuin voin.

Tunteeseen ei liity mitään arkisia asioita tai halua, vain tuo mielen kokonaan täyttävä sielullinen pitämisen tunne ilman epäilyjä.

Radiossa on tietovisa työn lomassa tai jotain, kaksi kilpailijaa ja se kuka antaa nopeammin oikean vastauksen saa pisteen, voittaja saa lipun johonkin konserttiin. Asiakirjasalkku viereisellä etupenkillä sisällään työtarjous, jonka esittämisellä on tiukka aikaraja kaikille tarjouskilpailussa oleville. Vaihdan nopealle kaistalle ja painan kaasua.

Ajattelen öitämme, silloin kun se vielä oli pehmustettu pesä, joka ajelehti kaiken yläpuolella naimisella parfymoituna saarekkeena taltioiden rakkaudesta kinastelevia keskustelujamme kaikesta. Minussa herää halu. Se kutistuu epäilyyn. Onko hänellä samoin, ehkä joku toinen, vai pettääkö hän vain silloin tällöin työtoverien humalaisissa illanvietoissa seminaarimatkoilla. Ehkä hänellä on suhde johonkin naiseen, aikamme suosii sellaista. Koetaan ennen kiellettyjen kutsujen sykkyröiden avaamista.

Löydän takaisin oikealle raiteille matkaa huomaamatta, takaisin päin ei ole ruuhkaa, huomioin nopeutta mittaavan kameran liian myöhään koska en ajele täälläpäin. En näe välähdystä ja se on kai vain pelotteena tyhjä kotelo.

Kirjailija oli puhunut seuranneesta suhteen valheesta, joka oli kuin roolileikki, vaimo, äiti ja seuralainen näyttämönä koti, työpaikka, vierailujen ystävien koteihin ja lomamatkat suurkaupunkeihin. Antautumista velvollisuudesta näytellyin orgasmein. Rakkaus oli poissa.

Konttorirakennuksen pihan parkkipaikalla on autolleni varatussa ruudussa tuttu avoauto, omistajan tytär on tapaamassa isäänsä ja pysäköin vierailijoiden ruutuun. Tänään en suostu.