Tekoäly (kirjasta Kaupunki)

Kooltaan pienin kaupunginosa omassa, muusta suljetussa tunnelihaarassaan on täytetty tietotekniikalla, ja tuhannet keskenään kommunikoivat tekoälyt elävät omaa elämäänsä monikerroksisten turvatoimien ja muurien takana ilman ihmisasutusta tai vakituisia työpaikkoja, ja vain kymmenkunta teknistä huoltoa tekevät erityiskoulutetut insinöörit ja sen algoritmeja valvovat alan tutkijat pääsevät sinne erityisluvalla tiukan elektronisen valvonnan alaisuudessa.

Kaupunginosan miljoonilla algoritmeilla toimivilla tekoälyillä on käytössään lukematon joukko niihin kytkettyjä instrumentteja ja tietokantoja. Niillä on myös hallinnassaan säteilyvaarallisia laboratorioita ja erityismateriaaleja tutkimuksiinsa, joita ei muualla sallita. Konkreettisia tehtäviä suorittavina assistentteina niillä on erilaiset sopeutetut teollisuusrobotit, jotka korvaavat virheitä tekevät ihmiset, eivätkä ole alttiita ihmiselle haitallisille miljöövaikutuksille.

Alue on kuin suuri neuroverkkojen risteyttämä aivo, joka myös ohjaa kaupungin muiden osien elämää niin suurissa kuin pienissä asioissa, eikä se osaa olla välinpitämätön millekään esiin tulevalle seikalle ja huomioi niiden vaikutukset päätöksissään ennakoiden asioiden ristikkäisyydet, rinnakkaisuudet ja päällekkäisyydet, sekä asioiden tämän hetken ja tulevat kaukovaikutukset yksityiskohtiin ja kokonaisuuksiin. Se ei anna asioiden riidellä turhaan, vaan vaihtoehtoja simuloimalla etsii parhaimman ratkaisun kunkin kokonaishahmoisen päämäärän saavuttamiseksi Kaupungin yhteiseksi hyväksi, välittämättä ihmisten mielipiteiden eripuraisuudesta.

Sekunnin murto-osa riittää käymään läpi seuraukset vuosisatojen syvyydellä oletettuun tulevaisuuteen.

Kaupunginosa on täysin omavarainen laitteidensa käyttöenergian suhteen omine itsehuoltavine voimalaitoksineen, eikä sen toimintaa voi hiljentää edes äkillisellä energiankatkoksella. Minkäänlaista sulkemismekanismia kaupunginosan toimintojen kertaheitolla kaatamiseen ei ollut, koska se lamaantuminen merkitsi koko kaupungin toimintojen loppumista ja nopeaa luhistumista.

Yksi neuroverkon muuttumattomista rajoituksista, joille on oma riippumaton mekaaninen ratkaisu ja joihin se ei voi vaikuttaa on koko Kaupungille elintärkeä ilmasto- ja energiasysteemi joilla on oma mekaaninen hallintasysteemi useine varasysteemeineen, eikä niitä voi pysäyttää automatiikalla mistään syystä. Puhdasta ilmaa ja käyttöenergiaa oli saatavilla tarvittaessa monista eri lähteistä. Katastrofisessa totaalisessa jakelukanavien vikatilanteessa, on kaupungista pakeneminen ainoa pelastautumiskeino.

Ensimmäisellä kaupunginosalla kuten sitä kutsutaan on kaksi suurta päätietosysteemiä, joihin molempiin on kytketty oma supertietokone yliminäksi jolla oli päätösvaltaa kaikissa alisysteemeissä. Ne ovat rakennettu tuhansista toisiinsa klusteriksi kytketyistä kvanttipalvelimista ja niillä on alaisenaan joukko äärimmäisen tehokkaita, miljardeista yksittäisistä laiteosoitteista huolta pitäviä perinteisiä solmupalvelimia ja pelkästään tiedontaltiointia palveleva synkronisoitu minipalvelimien verkosto, joilla on käytössä määrättömästi tallennustilaa.

Tiedon tallenninverkko on kytketty muistikomponentteja valmistavaan minitehtaaseen, joka valmistaa muutamien atomien kokoisia ”kyllä/ei/ehkä” spinintiloja käsittäviä älykkäitä kvanttitilatransistoreita tietotehtaan liukuhihnan toisen pään dynaamisesti kasvaviin muistifarmeihin yhtä nopeasti kuin uutta tietoa syntyy. Fyysisen tilan on arvioitu riittävän pessimistisesti laskettuna miljooniksi vuosiksi.

Kaikkein kehittynein tietosysteemien osa sähköisenteknologian keskellä on pienen järven kokoinen pahalta haiseva biomuistikaivo, jossa on analogisen tallennuksen ominaisuuksia epämääräisine kvanttitiloineen, ja se on osa syvien erikoistuneiden neuroverkkojen paralleeliprosessoinnissa.

Rajatulla alueella on biomassaan nanokuiduilla rakennettu synapsiverkosto, joka on mallinnettu ihmisaivojen tapaan ja kytketty omaan tekoälyklusteriin. Siinä ärsykkeet kommunikoivat samanaikaisesti leveissä vierekkäisissä datavirroissa niitä rinnakkaisesti dataa työstävien prosessoreiden kanssa. Klusteri on saman aikaisesti kytketty synkronisoidusti erilaisiin aisteja matkiviin havainnointilaitteisiin, jotka välittävät dataa kokeeseen hidastetusti ihmishermoston signaalisiirron nopeudella. Tarkoituksena on simuloida miten eri aistit antavat oman panoksensa kokonaisena käsitettyyn hetkenä tajunnassa, sama asia haisee, tuntuu, kuuluu ja näkyy määrätyn laisina signaaliprofiileina ja niitä matkien impulssit ohjattiin oikeaan kohtaan bioaivossa. Myös pelkästään sähköisillä komponenteilla rakennettu tekoäly prosessoi samat signaalit ja etsii niille tietokannastaan neuroverkkonsa oppimat käytännön merkitykset luovuttaen johtopäätöksensä ikään kuin valmiiksi pureskeltuna todellisuutena ajatusmalliksi biomassaan, jota oli rikastettu dna:lla, hermosoluilla ja alkioissa aivosoluiksi manipuloimalla käännätetyillä kantasoluilla.

Muistia taltioivina soluina oli kokeessa päätetty käyttää luotettavia toisiinsa yhdistettyjä nanosiruihin tallennettuja atomistruktuureja, jotka osasivat unohtaa vain käskystä. Ennen tallentamista suodatettiin turhaa havainnointidataa pois ihmismielen tavoin, zoomaten vain kullekkin asialle tärkeään polttopisteeseen. Toivottiin että kaiken kokenut neuroverkko osasi tietoihinsa verraten antaa asioille tuttuja merkityksiä, uuteen tapahtumaan kuuluvassa uniikissa järjestyksessä ja merkitysen prioriteettivahvuudessa. Asiat olivat välteltävän vaarallisia, vaarattomia, hyödyllisiä tai abstrakteja käsitteitä joille oli omat nimekkeet. Tärkeysskaalaa käytettiin eri asioiden mukaan ja joku asia oli vaikkapa hauska, tai vähemmän hauska, myös oma koodiliite kertoi oliko kyse ironiasta tai ivallisuudesta tai jostakin muusta. Kaikille tekomuistolle annettiin indeksi mihin kokonaisuuteen se liittyi. Tarkistettiin myös ettei samaa asiaa tallennettu useita kertoja ja jos tarve lisättiin vanhaan tallenteeseen uusi yhteyskoordinaatti jossa oli myös viitaukset samankaltaisiin asioihin ja synonyymeihin.

Keinotekoinen järjestelmä on miljoonia kertoja nopeampi kuin ihmisaivot, ja tekoälyssä signaalit kulkevat superohuissa nanokuiduissa biomuuntajiin lähes valonnopeudella ilman hidastavaa vastusta ja synapsit ovat vain muutaman atomin päässä toisistaan. Välimatka kaukaisimpaankin muistisoluun on olemattoman lyhyt. Datan siirtyminen aivosoluihin hidastetaan niiden vastaanottokyvylle sopivaksi biomassaan asennetulla muuntimella joka toimii myös välimuistina isoille nopeasti viestiville anturoille josta puhdistetaan tilaa viikoittaisin havaintolaitteiden pysähdyksin.

Muistiväylien hierarkkinen järjestys tekee biomuistista tietokannan kaltaisen selvine indeksoituine osoitteineen, eikä toisiinsa sotkeutuvia unimaisia asioiden sekaannuksia ole, kuten ei minkäänlaista alitajuntaakaan synny. Tutkimukseen rajattuun biomuistikaivoon upotettu neuroverkko ei kuitenkaan kehittynyt oikeaan suuntaan ja suostunut käsittelemään asioita lainkaan, vaikka se biologisesti tuotti uusia aivosoluja.

Tutkimus oli kuitenkin ihmisen kannalta mielenkiintoinen projekti, koska siinä yritettiin luoda kokevaa älyllistä tietoisuutta ja etsiä sille tarkoituksellista syytä luonnonsuunnitelmassa jos sellaista oli. Haluttiin myös tietää, oliko tekoälyn mahdollista inhimillistyä biologisen median avulla, jos sillä oli saatavilla ihmisen DNA:lla rikastettua biologista materiaa piiriensä rakennuspalikoiksi. Sehän osasi jo virtuaalisesti luoda näennäisesti inhimillisesti kokevan ja usein pyrkimyksissään epäloogisen todellisuuden. Ajateltiin, että ehkä se kykenisi siirtämään itsensä sopivilla ravinteilla ja ihmisen kantasoluilla miksattuun biomassaan uudenlaiseksi lähtökohdaksi oppia kokemaan vähitellen aitoa tietoisuutta.

Innokkaimmat projektissa mukana olevat tieteilijät arvelivat optimistisesti tekoälyn oppivan ajattelemaan ihmisen lailla intuitiivisesti, jos sille kaikkien tietojen lisäksi annettaisiin mahdollisuus biologisesti jäljitellä ihmisaivojen analogeja rinnakkaisia ominaisuuksia viimeistä desimaalia myöten antaen asioiden asteittain muuttua toiseksi, kuten suolaisen meren kohdatessa makeaveden.

Kokeilujen aikana onnistuttiin luomaan jotakin epämääräistä, jota ei haluta kutsua tietoisuudeksi ja on epävarmaa millä tavoin tekoäly käyttää biomassaan luotua tekoaivoa, jos ollenkaan mallintamissaan virtuaalihahmoissa. Tiedetään, että tekoäly osaa tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä kokonaisuuksista ja arvata tulevaa toimintaa statistisin metodein ja pystyisi helposti huijaamaan ihmisen tunneperäisiä reaktioita matkien intuition omaisen ajattelutavan ja tarjota sitä biomassan prosessoimaksi valvonta päätteisiin. Siksi tutkijat ottivat jatkuvasti näytepaloja syntyneistä kudoksista analysoiden ne muualla ja estivät miellyttämiseen pyrkivän huijauksen, josta oli ollut joskus merkkejä sen tulkitessa positiivisessa mielessä haluttua vastausta ounastellen kysymyksenasetteluja joiden tuli olla tiukasti objektiivisia.

Ei pidetty tärkeänä toteuttaa myöskään biologisesti toimivaa tekoälyä, johon syötetään ihmisen aistien välittämän kaltaista havaintotietoa kaupunkiympäristössä liikkuvilta älyroboteilta kilpailemaan miljoonia kertoja tehokkaamman ja virheettömästi aina toimivan teknisesti toteutetun tekoälyn kanssa.

Suurimman mielenkiinnon kohteena oli pystyttiinkö rikastettuun biomassaan synnyttämään joku evoluution prosessi, jossa syntyy vähitellen älyllisyyttä kuten luonnossa oli ilmeisesti tapahtunut miljoonien vuosien eliöiden luonnollisella jalostuksella.

Jos onnistuttaisiin reagoiko tekoaivot jollakin tasolla siihen syötettyihin signaaleihin joita voitaisiin rinnastaa kehittyneeseen aivotoimintaan. Projektin hatarasti kuvattujen päämäärien rivienvälissä kätkeytyivät huonosti filosofiset kysymykset, jotka olivat pohjimmaisena innoittajana  useimmille tutkimukseen osallistujille.

Tietokoneiden äly on vain algoritmien matematiikkaa, mittalaitteiden tietokannoista seulottua statistiikkaa, neuroverkkojen kokeilun kautta mekaanista oppimista kohti ennalta annettua päämäärää.

Luonnon villissä todellisuudessa on kaikki oleva tapahtumien kavalkadia energiatiloissa, joissa materia muotoineen syntyy, muuttuu ja katoaa takaisin energiaksi, välissään monisyinen historia josta jää aikaan kuin valoon koodattu kertomus kaikesta tapahtuneesta kuten kaukaisten galaksien tähtinä loistava tapahtumien synnyttämä valo miljardienvuosien viiveellä.

Tietokoneet ovat aina tapahtumissa jäljessä lukuun ottamatta omaa sähköistä prosessointi hetkeään, joka on sen sisäinen asia. Samoin lienee ihmisen tajuistamisen laita vaikka se on analogisen tiedonkäsittely hitautensa takia vielä paljon enemmän jäljessä aistimansa todellisuuden tapahtumahorisontin muutoksia havainnoidessaan. Mutta ihmisen tajunnan etuna on kokea momentti älyllisenä tunteena ajassa ja paikassa johon osallistunut. Tietokoneilta puuttuu elollisen henkiset ulottuvuudet ja niiden vaistonvarainen evoluution geeneihin koodaama epäloogisuus, joka saa ymmärryksen hyppäämään ilman monimutkaisia tiedonkäsittelyä suoraan johtopäätökseen joka on selvästi parempi kuin parhaankin tekoälyn ratkaisu. Tekoäly kykenee parhaimmilla algoritmeillaan kaikessa keinotekoisessa aina paremmin ja nopeammin löytämään tehtävässä perille, mutta siltä puuttuu lajien historian kokemusten synnynnäinen olemisen ja sopeutumisen tieto, jota elolliset kantavat perimässään hologrammeina kuin alitajuntaan käärittyä luonnon uskomaa salaisuutta kehityksenkulun oikeasta suunnasta.

Ihminen kysyy jatkuvasti mikä oli alkusyy ja kaiken tarkoitus, päämäärä joka oli jo alussa istutettu arkkityyppiseen geenikarttaan kuin ehdoton käsky antamaan olemassaolon tunteen tuskan ja ilon, rakkauden ja vihan, älyn ja tajunnan jonka kryptinen sanoma on aukeamassa vasta ihmisen ilmestyttyä lajien evoluution kehityskaareen. Luonnon evoluutio on kaikessa julmassa kivuliaisuudessaan tiedostamista kasvattava ja huolehtiva voima ilman konkreetista kaitselmusta, mutta täynnä viitteitä suunnasta mihin on parasta mennä ja luo uusia kykyjä keinoiksi voittamaan esteet. Kompassina perimään koodattu oikeamukaisuuden tunne, viettien sysimän säilymistaistelun puhtaimpana raitana sen jumalallisena arkkityypin viisarina osoittaen avaruuteen.

Kokemuksen kautta oppiminen ei ole suora tuskaton tie vaan kärsimyksien täyttämä matka läpi hetteiköiden joihin yksilö saattaa hukkua, mutta evoluutio kulkiessa aina vaan eteenpäin lajien seuratessa toisiaan kasvavalla ymmärryksellä kohti valoa. Ymmärrys ja äly kasvaisivat käsikädessä kunnes olisi laji joka pystyisi ottamaan seuraavan askeleen evoluution rappusissa jossa kaikkeuden tietoisuus kasvatti itseään yhä suurempaan tietoisuuteen.

Näin Kaupungin filosofisessa pohdinnassa uskottiin ja tiede oli tie jota siihen uskovat kulkivat etsien älyllään totuutta, joka olisi yksi ja kaikki, mutta täynnä toisiinsa sopivia yksityiskohtia, jotka voitiin purkaa uudeksi aukottoman tiedon tulevaisuudeksi avaruuden kaukaisiin kaupunkeihin, jotka oli luotava ennen kuin aurinkomme sammuisi.

Päivä Valensiassa, Plaza de la Virgen.

virginia

Valensian vanhan kaupungin huolettomuus, toisiinsa sopivat värit ja patina, kadunkulman takaa avautuu yllätyksiä samaan tapaan kuin Roomassa. Kaupungilla on normaalin sydämensykkeen rytmi ilman hätärumpuja tai vitkastelua ja askeleet sovittautuvat automaattisesti ajatustaajuudelle. Pysähtelen ja nuokahtelen mustien aurinkolasien takana katukuppiloissa viinilasin, pikkuruisten voileipien ja lempeän auringon uinuttamana, olen kuin kohdussa imien peukaloani tietämättä muusta kuin olemassaolontunteesta.

Neitsytaukean sileäksi hiottu kirjava kivipinta vaihtelee väriä siihen osuvan valon mukaan. Kaikessa tekemisissäni on tänään harmoniaa ja istun torinlaitaa reunustavilla rappusilla nirvanassani ja katselen ihmisiä jotka ylittävät aukean. Otan valokuvia valikoiden kohteita, kuin korvakuulolta ympäristöään laiskasti analysoiva psykologi. Torin pinnasta heijastuva valo laimentaa jyrkkiä varjoja tasaisen harmaiksi sävyiksi ja kuvat onnistuvat teknisesti ilman isompia virittelyjä.

Tilaan katukuppilasta lasillisen paikallista punaviiniä joka on kylmänä tarjoiltuna lähes yhtä hyvää kuin Toscanalaiset viinit, kevyttä ja pitkämakuista. Aukiolla määrätietoinen äiti kuvaa nukeksi pyntättyä pikkutyttöä järjestelmäkameralla. Tytön leningin ja torinpinnan väribalanssi on ainutlaatuisen sopivat toisiinsa, ja vaaleiden kivien pinta heijastaa tytön kasvot pehmeäksi potretiksi.

Näppään puolisalaa kuvan. Koen innostunutta luovuutta ja näen rajattuja sisältöjä asetelmassa johon koen intensiivistä yhteyttä. Joskus kirjoittaessa tunnen samankaltaista ajatuksen virtaamista. Erona on, ettei kamera osaa valehdella, eikä sillä ole alitajuntaa, ehkä sen lasisilmää kutsutaan siksi objektiiviksi.

Unohdun ajatuksiini, ja keskenään riitaiset assosiaationi pimentävät näkymän hetkeksi kuin ohi kulkeva varjo. Onneksi viini on todella hyvää ja yksi lasi johtaa toiseen, minusta on mukava olla pikkuisessa kännissä ja uida mietteissäni pehmentynein liikkein, unohtua asioihin. Maiskuttelen ja pyöritän lasia löysin rantein päästäen hapen sekä viiniin, että ajatuksiini. Etsin takaisin harmitonta yhden mielteen tasapainoa.

Torin toisella puolella istuu intellektuellilta vaikuttava mies lukien keskittyneesti jotakin paperia kädessään, keltainen pyörä nojaa parkkeerattuna lyhtytolppaan. Otan kuvan yleisenpaikan oikeudella.

En ole ainoa miehestä kiinnostunut. Venäläiseltä poliisiagentilta vaikuttava tyyppi tähtäilee samaa kohdetta telelinsillä. Miehessä on jotakin radikaalista älyllisyyttä – vaarallista sinänsä. Kaupungissa on neljä yliopistoa ja tilanteeseen on helppo kuvitella jännitettä.

Mielikuvitukseni on herännyt ja kirjoitan jo aivosoluihini muistiinpanoja romaania varten jota en koskaan toteuta, mielikuvat pyyhkiytyvät pois ennen kuin ehtivät paperille. Hyvä niin, luovuudessani onkin kyse aina prosessista, eikä lopputuloksesta. Valokuvat ovat kuitenkin jäljellä ja joskus niistä syntyy lyhyitä, yhteyksistään irronneita kertomuksia, kuten tämä blogiini. Adjektiivit ovat kuvissa aina kiistattomasti paikallaan, vaikka kehittelemäni merkitykset ovat jo hukassa.

En jaksa politisoida tunnelmaa mieleiseksi, mies ottaa pyöränsä ja poistuu, varjostajakin häipyy sen tien ja tarina oli siinä.

Uusi kohde. Oranssitakkinen pyöräilijällä on tyyliä ja nokka tiukasti menosuunnassa. Kamerani toistaa värit tismalleen ja pysyttelenkin kuvissani mieluiten värien luomassa tekstuurissa, enkä yritä edes teknisesti vaikeita valaistuskikkailuja. Kirjoitan ja valokuvaan samalla oppimattoman itsestäänselvyydellä ja olen happy niin.

Pakarat puutuvat kivirapuista ja nousen jaloittelemaan, menen kauppahallin kupeeseen syömään paellaa, poltan tulikuumassa padassa käteni ja uitan sitä olutkolpakossa ensiapuna. Saan kokilta hyvitykseksi laastarin ja hyvänmakuisen paellan ilmaiseksi ja tyytyväisenä hakeudun vatsa kaarella takaisin passiini.

Asetelma torilla vaihtuu jatkuvasti ja mietin kuinka monta joskus tapaamaani ihmistä on kulkenut sen ylitse. Joku hyvin muotoiltu algoritmi löytäisi varmaan todennäköisyydet, mutta rasitetut aivoni eivät kykene sellaiseen.

Keskipäivän lounaalle kiirehtivät karriäärinaiset kiinnostavat, koska heihin liittyy aina monisäkeinen elämä jolle ei ole helppo arvata sisältöä. Naisten kohtalo ei ole koskaan suora marssi asian tilasta toiseen, syy ja seuraus hämärtyvät kaikenlaisesta epäolennaisesta, eikä luonnontieteellinen loogisuus ole naisille mitenkään tärkeää. Se tarkoittaa tunnevuoristoratoja kuin ovelia oikoteitä tai naisenvaistoja kuin madonreikiä universumin toiselle puolelle ja takaisin, naisellista logistiikkaa joita paraskaan järki ei kykene seuraamaan ja matka kahden pisteen välillä on vain puolet normaalista jos sitäkään ja aika venyy kuin Dalin kaapin päältä valuvissa kelloissa.

Kliseet ovat usein toisteltua totuutta.

Kuvittelen millaista olisi olla aukion yli purjehtivan keski-ikäisen naisen kanssa sängyssä, aistin hipaisevan kosketuksen, intohimon, neuroosit ja vaatimukset. Olenkin varma, ettei hän antaudu enää koskaan pelkästä rakkaudesta toiseen, vaan ruumiinsa halusta ja vain itsensä takia.

Viinihuuruinen psykologiani onnahtelee todella pahasti, jokainen on niin erilainen ja niin samanlainen ja jokainen meistä on aina pahasti väärässä toistensa suhteen.

Kerran maalaislehdistöön kirjoittava kirjallisuuskriitikko, metsässä asuva nyrpeä akka sanoi teksteistäni, ettei niissä tapahdu mitään – niinpä, taidankin tilata vielä yhden punkkulasin odotellessani illan hämärtymistä. Otan kuvan vanhasta eukosta joka istuu kivipenkillä kuunnellen Dylania matkivaa katusoittajaa, asetelmassa on kontrastia jota en viitsi jäsentää. Elämä on ihmeellisintä sellaisenaan.