Wien

w10

Ohittavien parivaljakoiden kavioiden kopina katukiveyksellä kuulosti kuin innottomat aplodit, sieraimet levisivät nuuhkimaan väkevää hevosenlemua. Kahvilassa ikkunan takana miehet avaavat päiväänsä, kuten jokainen arkiaamu. Kananmunaa kolmella eritavalla, rapeaksi paahdettua leipää ja kannu kahvia.  Vaihdetaan aamuiset mielialat politiikasta ja bisneksestä  Päivälehdet roikkuvat telineessä keppiin kiinnitettynä tuoreet uutiset painomusteelle haisten, on wieniläinen aamu. 

w16

Oopperan liepeillä kultakoristeisissa punaisissa hännystakeissa ja mozart peruukki päässään kaupustelevat musiikinopiskelija nuorukaiset pääsylippuja tunnin välein toistuvaan Mozart minikonserttiin. Esiintyvät ehkä itsekin. Lipun ostavat saavat kaupanpäällisenä mozart-kuulan.

Kaupungin menneet aikajaksot ovat ikään kuin siroteltu katukuvaan historiallisesti merkittävien tapahtumien paikoille. Näyttävillä maksullisilla jipoilla ne saadaan elämään entisyyttään ja ikivanhassa oopperassa kaikuvat samat sävelet kuin sen alkuaikoina.

Vastaan tulee laiha nuorityttö jonka kasvot ovat jatkuvasti kireät ja vääntyneet, kirkaisee lyhyin välein tuskaisesti ja mumisee sitten jotakin käsittämätöntä. Ääni on karhean ontto ja sieluton. Kohdalle osuessa tyttö työntää lappusen käteen ja kirkaisee taas. Lapussa on mainos teatteriesitykseen ”Freudin vastaanotto”.

w3

Oikea Freudin vastaanotto plyysisohvien huoneistossa on kotimuseo, naulakossa on yhä hänen lierihattunsa jossa on iso rusetti, lasivitriinissä lojuu kirje Einsteinilta.

w17

Vastaanoton rappukäytävän ikkunoissa on harmaita lasin pintaan karheutettuja antiikin naishahmoja,  mieleen painuvimpana  jousella metsäsästävä nainen saaliinaan iso lintu.

Kaikialla Wienissä on kuolleiden suurmiesten kaikuja ja sukujen varjoja. Yksi kirotumpi kuin kukaan. Musiikki leijuu kaupungin henkenä ja sieluna siellä eläneiden lukuisten säveltäjien jäämistönä, kuin geneettisenä perintönä siirtyen ihmisalkioihin lukemattomien valsahtavien tanssiaisten seurauksena.

w6

Musiikki on Wienissä kaikkialla. Läheisessä Mozart puistossa kullatun säveltäjäpatsaan jalustalla istuu  aasialainen mustiin pukeutunut nainen silmät ummessa soittaen viulua filmausryhmälle. Läheisellä penkillä hieroo resuinen taiteilija kauppaa kaupunkia kuvaavista vesivärimaalauksistaan vilkaisemattakaan patsaalle. Tottunut tällaiseen.

Kaupunki vaeluksella taide- ja kulttuurimuseo on hyvä vaihtoehto pysähtyä ja syventää historiallista kiinnostustaan tulematta petetyksi.

w24

Museo on kuin suuri palatsi, jonka prameat patsaiden koristamat marmoriportaikot vievät kerroksesta toiseen. Tasanteilta lähtee käytäviä eri osastoihin ja rakennuksen keskellä on parvekkeiden ympäröivä avoin tila josta näkee alakerroksen upeaan viihtyisään ravintolaan. Rakennuksessa on upeita yksityiskohtia loputtomiin.

w23

Kiinnostavaa kierrellä osastolta toiselle monenlaisten  taide-esineiden keskellä, ällistyä keisarien ruokapöydän kattamiseen käytetyistä miehenkorkuisista kultapysteistä ja pöydänkokoisista kristallivadeista, esineistä joiden vuoksi on parkittu useamman kuin yhden kisällin selkänahka mestariensa kurissa. Alituisten keisarillisten pitojen ja loistokkaiden puitteiden maksumiehinä lienee ollut sorron ja alituisten sotien ikeessä sinnittellyt köyhä kansa.

w14

On kuitenkin pakko ihailla ylimaallisen upeaa ja ainutlaatuista käsityöläisten ja taiteilijoiden työnjälkeä näissä jumalten sijaisiksi voideltujen keisarien keräämissä esineissä, ja

w13

taatusti kaikki mikä kiiltää keltaisena on kultaa.

w18

Kaiken  vastaanottokyvyn ahmineen ylettömän loiston jälkeen taidesalien loputtomat taulujonot ja mukavat sohvat saivat torkahtamaan hetkeksi.

w26

Kaunis  salivahti varovasti ravistelee hereille. Vihertävät silmät hymyilevät kysyy olinko jo nähnyt Rubensin Medusan. Osoitti salin oviaukon toisella puolella näkyvää taulua ja kertoi miten sen kuvaaman Medusan veri on joko kuolettavaa myrkkyä tai herättää kuolleet eloon. Sanoin, hyvin meni, elossa ollaan, ja virnistin.  Tiesitkö, että Medusan käärmeiksi muuttuneet hiukset ovat mustasukkaisen Jumalan kosto.

medusa

Katselin naista ja ajattelin, että hänen suonissaan virtasi varmasti medusanverta, joka joko saattaisi hautaan tai herättäisi eloon. Sielukas nainen joka tekisi jumalatkin mustasukkaisiksi. Hymyilin kohteliaasti nyökkäillen sanomatta enempää, kiitin,  kömmin ylös sohvasta, seuraan hetken  miten nainen jäljentää pikkutarkasti kuuluisaa talvimaisemaa apunaan telineeseen kiinnitetty keppi ja kävelen sitten pois.

w19

Keisarien kalleuksista kullanhohtoisina säihkyvien salien ja taide osaston loputtomien taulujen jälkeen etsiydyin muinaishistorialliseen siipeen ja kuljeskelin kivikauden ja etruskienajan kautta egyptiläiseen kokoelmaan, josta Mika Waltari oli kai löytänyt Sinuhensa. Pitkä rivi muumioita seinän vierustalla kertoo hautarauhan päättyneen museossa seisoskeluun satunnaisten ihmisten toljoteteltavaksi. Parempi ehkä näin kuin tuhkana jonkun jälkeläisensä takanreunalla tai levitettynä taivaantuuliin, olla ikään kuin yhä olemassa.

egypt

Torkahduksen jälkeen olin piristynyt kohtaamaan muinaisen ja vaeltelemaan faaraoiden Egyptiin. Kummastutti ettei näin ainutlaatuisessa paikassa ollut tungosta ja rauhassa sai kuvitella itsensä kolmetuhattavuotta taaksepäin etsimään Déjà vu:ta, hieroglyfien kuvakieltä arvailevasti tavaillen.

1a

Tauluosaston äskeinen vihreäsilmäinen medusa opas oli nyt täälläkin, sanoi kiertelevänsä salista toiseen valvoen, että vartiointi oli kunnossa, samalla toimien toisinaan oppaana koska tiesi useimpien esineiden historiasta jotakin.

Egyptiläinen Sali oli hänen suosikkinsa, koska sen arkuissaan makaavat muumiot olivat joskus eläneitä ihmisiä ja saavat monen kävijän mielikuvituksen liikkeelle.

‒ Ihmiset keksivät täällä kaikenlaista, avaruudesta tulleista pyramideja rakentaneista muukalaisista ja muusta kummallisesta. Uskovat tosissaan sellaiseen. Se on jotenkin kiehtovaa.

Moni kuvittelee muumioille sielun tai niihin liittyvän kirouksen, tai uskovat jopa itse olevansa ruumiina sarkogfagissa, syntyneet uudelleen omassa ajassamme sukupolvien läpi eri hahmoissa vaeltaeena sieluna, ja ovat nyt tervehtimässä entistä rakasta majaansa josta kaikki alkoi.

w4b

Kauniisti maalattua sarkofagia katsoessaan muistavat ikivanhan sielunsa nuoruuden haikeuden, ilon ja surun. Käyvät usein museossa ja lörpöttelevät arkulle elämästään ja toisinaan itkevät tietämättä aina järkevää syytä.

‒ Eräs heistä kertoi, että vaikka kaikki on hyvin kummallista, niin yhteys muumioon on samalla hyvin todentuntuinen. Hän näkee myös tässä salissa museossa vierailevilla ihmisillä eriväreistä koostuvan auran, joka on kuin huntu kehon ympärillä. Sitä katsomalla hän ikään kuin ymmärtää ihmisen luonteeseen kuuluvan perimän syvimmät motiivit.

w29

Hän sanoi, aura ei valehtele ihmisen suulla omaksi edukseen vaan on armottomasti totta kuin geenikartta ja jokaisella sen vivahteella on persoonakohtainen merkityksensä. Arveli, että vain tässä huoneessa esiin tuleva kyky johtuu huoneessa olevista hengistä ja ne ikään kuin generoivat ihmissielujen eri aikoina kertyneet kerrokset esiin ruumista ympäröiviksi auroiksi.

Vuosituhansien saatossa useasti eläneitä ihmisiä. Vaistoihin tunkeutuva auratietoisuus on joskus rankaa koska siihen liittyy myös samaistumista, eikä se ole kuin harvoin miellyttävää nuorien turmeluttomien sielujen kohdalla, joille ei ole vielä ehtinyt sattua kaikenlaista pahaa.

Sanoi tietävänsä, että tällaiset ajatukset ovat aivan hulluja. Museon ulkopuolella hän elää aivan normaalisti perheensä kanssa, on hyvin koulutettu ja toimi korkeassa virassa, eikä ajattele näitä kummallisuuksia lainkaan. Saati näe auroja. Se kyky syttyy vain tässä muumioiden vahtimassa huoneessa. Epäilee sen  liittyvän nuoruutensa kiihkeään Jungilaisuuteen kollektiivisine arkkityyppineen ja evoluution peittämiin vaistoihin, jotka aktivoituvat tajunnan yritäessä parsia aikakausien kuilua yhteen museossa. Voisin tietysti vältellä museota ja pysyä pois Egyptin osastolta, mutta kun elämänvaistoni alkavat haaleta paisuu outo sisäinen pakko tulla hetkeksi sen luokse, vartti tai kaksi riittää. Se ei ole pelkkä piintynyt tapa vaan jotakin konkreettisempaa ja koen saavani vierailustani voimaa, joka ei hellitä poistuttuani. Aivan kuin olisin hengittänyt jotakin eliksiiriä.

‒ Aika hurjaa, komppasin.

‒ Miellyttävä nainen. Tällaisia kertomuksia on monia ja olin kauan itsekin utelias niistä suunnitellen jopa tehdä väitöksen kertomusten tiimoilta, mutta huomasin nopeasti, että nämä tapaukset kuuluivat paremminkin psykiatrien kuin historioitsijan alaan. Kirjasin kuitenkin ylös mielenkiintoisimmat tapaukset.

w28

‒ Yksi vakituista kävijöistä valitti, että oli hyvin rankaa toisinaan kuulla päässään muumion kertovan hirveitä asioita maailmasta, jota ei tuntenut lainkaan. Orjista, sodista, murhista, juonitteluista, onnettomasta rakkaudesta ja ilkeästä äitipuolesta. Sellaiset asiat ahdistavat, mutta hän ei voi pysyä poissa koska haluaa auttaa nuorena kuolleen sielua ahdingostaan. Sanoi, sarkofagi on julma vankila, josta sielu ei voi karata etsimään uutta ruumista.  Kertoi pysyvänsä viikkoja poissa museosta, mutta palaa aina lopulta takaisin muumion kanssa päänsisäisesti lörpötteleviin rutiineihin, ja pyytää muumiota kertomaan lisää arkipäiväisiä asioitaan. Hymähtää toisinaan käytävällä tavatessa, että taas on hulluus vallallaan.

Pyöritin päätäni ja hän jatkoi,

w30

‒ Eräs nuori tyttö jopa kuljettaa mielessään muumiota päiväkausia kaupungilla ja kertoo kuljeskelevansa sen kanssa kuin käsi kädessä lörpöttelevät teinitytöt pitkin katuja. Jakavat myös tyttöjen välisiä intiimejä salaisuuksia. Äkisti muumio saattaa kuiskata jonkun kadulla ohittamamme ihmisen kohdalla ”hän oli henkivartijani, kun olin pienilapsi” tai ”tuo nainen myrkytti miehensä nuoren rakastajansa takia”.

Huokaisi ja jatkoi,

‒  Monet naiset ovat ilmeisen psykoottisia ja ruokkineet kai pakkomielteistä mielikuvitustaan kioskikirjallisuudella kaikkine pahansuopine juonitteluineen ja romanttisine hömpötyksineen. Rakentaneet muumion ympärille aistillisen hulluudenpesän, johon käpertyä piiloon traumojaan. Ei aivan pelkkää neuroottista hiuksien sormen ympärille kietomista. Tiedä mitä joku vielä tekee komentelevia ääniä ja näkyjä päässään.

Myötäilin,

‒ Kaikenlaista hullua tapahtuu nykyään, media täynnä yllyttäviä esikuvia ties millaisiin tekoihin.

‒ Keskustelimme museon johdon kanssa vakavasti, että olisiko aihetta palkata psykologi avuksi tällaisille tapauksille. Arvelimme olevamme ainakin välillisesti vastuussa, mutta eihän siitä mitään tullut, vaikka meille olisi riittänyt viimeisenvuosikurssin opiskelijakin.

Katsoin upeaa sarkofagia tuntematta mitään erityistä, se oli kuin taideteos, jonka sisälle oli kätketty palsamoitu nuoren naisen ruumis vuosituhansia sitten. Torjuin elämän ja kuoleman syvimmät kysymykset ja esineistin muumion yhdeksi museoiduksi muinaismuistoksi salin pujopartaisten ja hörökorvaisten  faaraoiden kanssa.

w25

‒ Sanoin,  onhan se kaunis arkku ja jotenkin elävästi tietoisuutta koskettava, mutta minulla ei ole antenneja tuonpuoleiseen, enkä koe minkäänlaista henkilökohtaista yhteyttä siihen. Ymmärrän toki, että täällä on varmaan jokaisella yövahdillakin oma suosikki kummistus. Entä tuo sitten ja osoitin toista vitriiniä, jossa makasi nenätön muumio rikoutuneessa sarkofagissa. Eikö tuo herätä kenessäkään mitään.

mumie

Hän hymyili utuista hymyään valojen loihtiessa auramaisen kehän hänen ympärilleen, kohotti kättänsä hyvästiksi ja sanoi,

‒ On mentävä.  Tule toki huomennakin, jos olet jo koukussa tänne. Ehkä sinua kiehtoo myös oma suosikkini Etruski prinsessa, jolla on kultainen nenäproteesi.

Nauroimme molemmat.

Hän oli hyvin kaunis, hyvin sielukas, hyvin nuori, hyvin haluttava ja tarpeeksi vanha, ettei seuranpitomme aiheuttaisi yleistä pahennusta, oli se minkä laatuista hyvänsä.

‒ Ehkä tulenkin. Sielujen deittipaikka.

Häpesin samalla taka-ajatuksiani ja tiesin etten tulisi.

Ilta jo hämärtää ja pramean alakerran kahvilan  Sacherkakku muunnos saa jäädä. Ulospäästyä vaikutelmien luomien, aikojen halki seikkailevien mielleyhtymien rasittamana tuskin huomaa ohi ajavan täysin valkoisen valjakon, jota knallipäinen kuski hoputtaa valjaita hevosten kylkiin läiskien. Vaunuissa istuu kaksi naista kuin keisarin aikaista ruhtinatarta, aivan kuin museokäynti olisi kuljettanut toiseen aikaan ja jättänyt sinne.

w7

Kohta on jo pimeää, raatihuoneen torniin syttyvät valot, hotellihuoneessa sade ropisee kaltevaan kattoikkunaan, vesinoro muuttuu roikkuviksi tipoiksi räystääseen. Ilta tummuu taivaanrannassa mustaksi yöksi, valve uneksi jossa muumio kuiskaa korvaan hellän sanan, vai oliko se kertomuksillaan lumonnut museo-opas.

Madrid – taidetta ja tapasta.

Junan kiitäessä kolmesataakilometriä tunnissa läpi vuorimaiseman ja oliivipuulehtojen, ehtii tuskin huomaamaan muuta kuin värit päällekkäisinä raitoina. Joskus juna hidastaa ja katse vangitsee vuoren huipulla linnan ja sitä ympäröivän valkoiseksi kalkitun kaupungin, mutta Madridin pikajuna ei malta pysähtyä. On vain yksi päämäärä – Madrid.

parlam

Äänikirja melusuojatuissa kuulokkeissa on kuin lapsena luettu iltasatu, jossa on tuo utuinen hetki ennen nukahtamista. Ei kuitenkaan ehdi torkahtaa kovaäänisen parahtaessa suurella volyymilla ”Saavumme Madridiin, tarkastakaa matkatavarat. Toivottavasti matkanne oli viihtyisä ja tervetuloa takaisin. Hyvää päivän jatkoa.

Olemme perillä.

Madridin juna-aseman vanhaosa muistuttaa kasvitieteellistäpuutarhaa suurine palmuineen ja muine trooppisine kasveineen, pienessä lammessa on kilpikonnia ja värikkäitä kaloja, pensaikossa käyskentelee lintuja. Se ikään kuin imee ympäriltään kiireisen hyörinän stressin kuin sademetsä hiilidioksidin ja äskeisen asemalaiturin tungoksen jälkeen löytää takaisin oman joutilaan rytmin askeliinsa.  Pehmeä valo lankeaa katto- ja päätyikkunoista viistoina, suorareunaisina raitoina joissa ilma väreilee raskaana kasvien rikastamasta hapesta. Tekee mieli istahtaa, hengittää syvään ja häivyttää junan kiivas liike ruumistaan.

asema1

Madrid on suurkaupunki ja jokainen tulokas kelpaa, kunhan maksaa sen minkä tilaa. Hotellin kovassa patjassa on ymmärrystä kaupungin rasituksesta selälle ja on hintansa väärti.

hus

Madridin keskustan ilme on hajanainen ja sen monikaistaiset leveät kadut hajoittavat vaikutelman vanhasta kaupungista ja ikäänkuin häivyttävät suuretkin talot näkymästä huomaamattomiksi. 

m2

Gran Vian alapäässä vanha nainen soittaa viulua eläkkeelle jääneen sinfoniaorkesterin riviviulistin vapisevin käsin. Helle värisee asfaltin yllä vaikka on jo syksy, viulun vavahteleva ääni hukkuu liikenteen meluun. 1 centi minuutista lukee mainoksessa, annan euron.

m9

Madridissa on upeita rakennuksia, suuria puistoja ja maailmankuuluja museoita. Madrid on taidetta suosiva kaupunki ja sitä on kaikkialla. Del Pradomuseon Maja pukeissa ja ilman, ruumiillaan miehiä hallitsevan nuoren ilotytön itsevarmuus asennossaan ja sänkykamarin kokemukset kasvojen ilmeessä.  Museon kiertävän taiteen saleissa on aina isoja kansainvälisiä näyttelyitä ohjelmassa tänä syksynä oli Rubensin vuoro.

m6

El Pradon takana on kaupungin keuhkot, Parque del Retiro puisto. Sen  portilla poseeraa yksi kymmenistä ympäri kaupunkia koristavista samalla muotilla valetuista pönköhameisista itsetietoisista naisista.

m4b

m4

Puiston taidepaviljongissa on esillä colombialaisen  Beatriz González taidenäyttely ja hänen kuuluisin teoksensa. The Suicides of Sisga. Se on tehty lehtikuvan perusteella johon liittyy koskettava kertomus.

taulu1

Päivälehdessä oleva valokuva on otettu juuri ennen parin yhdessä tekemää itsemurhaa hyppäämällä suurelta vesipadolta varmaan kuolemaan.  He halusivat säilyttää uskonnollisesti pyhäksi kokemansa rakkautensa puhtauden kielletyssä suhteessa. Miehen huhuttiin olevan mielenvikainen, ja ehkä kirkko kielsi avioliitoon tai suku, ja pari päätti uhmata julmaa ympäristöä ikuistamalla yhteisen onnen astuen käsikädessä kuolemaan.

kuva

Olivat tilanneet paikallisen valokuvaajan ikuistamaan onnellista rakkautta tihkuvan hetkensä juuri ennen yhteistä rotkoon syöksyään ja lähettämään kuvan kopion molempien omaisille, että heidät muistettaisiin juuri tuollaisina. Naisen katseessa on pilkahdus uhittelevan päättäväistä ja surumielistä voitonriemua.  Mies on tahdottoman hyväksyvästi mukana.

Valokuva on ikään kuin hääkuva ilman häitä, jossa mies ja nainen haluavat kertoa kaikille sitoutuneensa toisiinsa kaikessa elämänsä loppuun asti uskoonsa naivisti tarrautuneena. Rakkaus voitti, elämä hävisi.

Historia kulkeutui myös paikallisen sanomalehteen koskettavana kertomuksena.  Beatriz González näki uutisen ja sen suttuisen lehtikuvan sattumalta ja teki siitä oman version. Se teki hänestä ja parista maailmankuulun.

Näihin raameihin voi keksiä jokainen oman taustatarinansa ja tehdä kannanottonsa monella tasolla ja se tekee pinnalliselta näyttävästä naivistisesta kuvasta syvän ja vaikuttavan.

m5

Taide-elämys säilyy kristallipalatsin tekojärven mustien joutsenien siroissa liikeissä.

joutsen

Lyhyillä kaupunkivierailuilla joutuu ahmimaan kaiken kerralla ja koska kävelyn teemana on taide niin väsynein askelin on suuntana Museo Nacional Centro de Arte Reina Sofía pääjuna-aseman tienoilla.

modernm

Ennen lukemattomia saleja voi levähtää turkoosilla terasilla ennen kuin suostuu uuteen tungokseen. Nauttia päivän ensimmäinen ja viimeinen brandy annos Carlos I. lämmitetyssä konjakkilasissa kahvin ja suklaakakun kera.

guernica

Museon Mona Lisa on suurikokoinen New Yorkista puolen vuosisadan pakolaisuuden jälkeen palateutettu Picasson Guernica, mutta museon saleissa on myös kaikkien modernintaiteen suurien nimien töitä -Dalia, Miroa ja muita. Performanssi teoksia, dadaistien satavuotta vanhoja filmejä, postmodernistien ideoita kuin harkittua hulluutta ja sotien välivuosien aikojen protestimielistä eksistentiaalista anarkismia.

Alaston kokonaan valkoiseksi maalattu huone, jossa ei ole ainoatakaan taulua, eikä tapahdu mitään, on vain penkki jossa istuskellen voi kohdata neuroosinsa tai vain levätä kiertelystä väsynyttä ruumistaan. Äänieristetty, hahmoton tila on kuin vanhuuden tuoma signaalikato. Hiljaisuuttakin voi kuunnella. Onnistunut taide-elämys on mielentila jossa tajuaa rajojaan, tai löytää asioita jotka iskostuvat tietoisuuteen kuin munaan tunkeutuva siitinsolu hedelmöittämään hetken, kasvavat tietoisuudessa oivalukseksi. Ehkä siitä varttuu  elinikäinen sivupersoona häiriköimään mukavuudenhaluista tavanomaisuutta. 

m3

Raitapaitainen ukko heiluu valtaisan metronomin tahdissa, kuin laatikostaan karannut vieteriukko. Metronomissa on kuvakulmien mukaan vinkaava silmä, jota mies todentaa.

Isoissa espanjalaisissa kaupungeissa on tarjolla kävelyä, kahvia, kävelyä, punaviiniä, tapasta ja arkielän meluisaa performanssia. Kadulla istuu huilua soittava tyttö jolla  on paljastava syväänuurettu mekko, silikonirinnat ja kaulassa killuu  hopeinen taskukello. Harmaat pistävät silmät laskevat huilukoteloon kilahtavat kolikot tarkkaan ja hän hymyilee väkinäisesti kiitoksen. Pyyhkäisee suutaan ja soittaa sitten Johann Sebastian Bachin – Boureen kuin Jethro Tullin Ian Anderson.

m1

Katuelämä ei ole pelkästään tissejä ja hopeakelloja, harmaita partoja ja kävelystä kipeitä jalkoja. Aika on alusta loppua kohti venyvä tila jossa kaikki tapahtuu, mutta  siinä voi matkailla taaksepäinkin kelaillen muistojaan. Vihellän sisässäni muutaman korttelin verran ta ta taa, ta ta taa, tata tata tata tata taa mielessä häilyen Jethro Tull konserti Tukholmassa vuonna 1970. Salissa vieressä istunut päihtynyt kaverini nukahti ja sen huomannut Anderson keskeytti hetkeksi soittonsa osoittaen huilullaan syyttävästi meihin. Puisti päätään ja jatkoi entistä intensiivisemmin ta ta taa, ta ta taa, tata tata tata taa. Nolo ikimuistoinen  hetki ja teki mieli kääntyä takaisin antamaan lantti lisää naiselle synninpäästöksi.

Mielessään painiskelu vie suuren aukion katukahvilaan, tilaan pienen pullon kolmen tornin Torresta ja lopun iltapäivän vetelehtien lueskelen laiskasti näkymääni kuin kliseistä novellia.

kuski

Monen kerroksen kokoinen vosikka kiiruhtaa naapuritalon seinässä pyörät kenossa yrmeänäköisen kuskin hoputtamana.

Kiiltäviin lameisiin pukeutunut pitkänokkainen ihmiskoira kerjää puisella kuonollaan räksyttäen ravintolan edessä kuin vuosisatojavanha karnevaaliotus.  Madridin ihmispatsas performanssi on omaa luokkaansa, mutta tarjoilu on enemmän tuurista kiinni. Tarjoiltu tapas on vetisessä tomaattiliemessä uiskentelevia chilille maistuvia lihapullia ja on parasta tilata konjakki taistelemaan annoksen basilliarmeijaa vastaan, eikä peli  ole kokonaan menetetty.

Miljoonakaupungilla on rosonsa ja likaiset kujansa, paikat johon ei suositella menemistä, ei iltaisin, eikä päivisin. Paikkoja joilla on vastustamaton vetovoima saada etsimään elämäntunnetta jota ei ole merkitty turistikarttaan.

Päämäärättömästi vaellellessaan valuu aina alaspäin, helpointa reittiä jonnekin tuntemattomaan, kuin vesi. Osuu paikkoihin, jossa elämä haisee kaikkine vivahteineen ja tunnelmat iskevät mieleen kuin vahvat mausteet. Paikkoja, jossa olemassaolontaistelu luikertelee ihon alle ja lika pyrkii kynsiin sururaidoiksi.

Pienellä torilla joukko afrikkalaisia puristautuneena tiukasti toisistaan kiinni pitäväksi massaksi huutaa rytmikkäästi kaikella voimallaan AAAOOOAAAOOO……, taukoamatta ja vaimentumatta. Jonkun afrikkalaisen savannin kylän viimeiset soturit olivat kulkeutuneet meren ja mantereen yli Madridin pahanhajuiseen siirtolaisslummiin ja pukeutuneet verkkareihin, mutta eivät olleet unohtaneet sotaisesti tanssahtelevia rituaalejaan.

Yhteisenä heimona se maanitteli  kollektiivista sieluaan, transsisen melodian yllyttäessä ylpeitä miehiä katia mutustellen taisteluun olemassaolostaan, ympärillä vieraan kaupungin vihamielisyys, alastomat betoniseinät, autotorvien törähdykset ja uhkaava virkavalta. AAAOOOAAAOOO…. vastaavat seinät kaikuna, koko aukio aaltoilee vavisuttavan kaukaisen kulttuurin uhmakkaasta ekstaasisesta huudosta.

politik

Aukion talojen seiniin oli maalattu poliittisesti lietsovia iskulauseita. Torin toisella laidalla punainenristi jakoi ruokakasseja pitkälle jonolle pikimustia pakolaisnaisia, joilla oli huiviin tiukasti käärityt sylilapset selässään. Paenneet lapsisotureiden armottomasti tappavia kivääreitä ja nähneet taakseen katsoessaan palavan kylänsä oranssin kajon mustaa taivasta vasten. Vaihtoehto oli kuolla tai juosta. Rannikolla odotti lahoja kumiveneitä kuljettamaan ylikuormitettuna Eurooppaan pakolaisleireille, jos vain oli varoja maksaa. Arpapeliä jonka pikavoittona moni hukkui, kyse ei ollut armottomasta luonnonvalinnasta, jossa vain vahvimmat selviävät, vaan tuurista. Vene joko kesti tai ei kestänyt Atlantin aallokkoa.

Täälläkin on aseita. Kadunkulmassa vahtii joukko poliiseja rynnäkkökiväärit kainalossa näkymää. Takanaan talon seinään maalattu neekerinlapsen pää, jonka katseessa oli kummastelevasti kysyvä ilme. Eihän sen näin pitänyt mennä.

politik2

Illan hämärtyessä on paras palata turvallisempaan ympäristöön vaanivien katseiden etsiessä varjoissa uhrejaan. Kaupunginosan korteleiden nälkäisessä köyhyydessä on oikeuksia joita muualla ei ole ja menetykset ovat aina omaa syytä. Lakina on selviytymisen viidakonlaki.

Nälkä kasvaa kävellessä ja ei kovin kaukana synkistä kusen hajuisista kujista ja rähjäisistä eri kulttureja edustavista pikaruokaloista on yltäkylläisyydestä pursuavia ravintolakortteleita värikkäine ulkoaseinineen ja sisustuksineen.

Vaihtoehtoja on loputtomiin ja monet ravintolat houkuttelevat menneisyydellään ja autenttisella enstisyydellään. Toisinaan onnistuvat ja sisään astuessaan kokee tulevansa meneeseen aikaan lähes koskemattomana säilyneessä ympäristössä. Todistuksena on vanhoja valokuvia ennen generalissimo Francon valtaantuloa ja joillakin yksityiskohdilla juurensa vielä paljon kaukaisempiin aikoihin. Voi istua nurkkapöytään kuin muinainen janoinen matkamies ja tilata karahvin viiniä, kimpaleen juustoa ja kitarankielellä veistetyjä paperin ohuita serano-kinkun siivuja. Vaipua mietteisiinsä häivyttäen ympäröivän melun ympäriltään tai toivottaa terveyttä naapuripöytään ja yhtyä yhteiseen iloon kitaroiden soidessa ja hameiden liehuessa tulisessa flamecossa seinän suuressa mosaiikissa mallina meningille.

Kaikkien suurkaupunkien tapaan Madrid on välinpitämätön suhteesi, ja saat sen minkä maksat, mutta et tippakaan enempää, ehkä rutkasti vähemmän. Viini, juusto ja seranokinkku on aina laaduskasta teet niin tai näin, muu on kiinni kokista ja itsestään. Kuinka vaan ilta etenee nopeasti yöksi ja voi vain toivoa, että löytää oikean reitin hotelliin. Yksi väärä käännös kulmassa ja olet matkalla aivan muualle. Paras ottaa heti taksi, huomenna on uusi seikkailu.

Plaza de la Virgen, päivä Valenciassa.

v24

Valencian vanhan kaupungin huolettomuus, toisiinsa sopivat värit ja patina saavat pysähtelemään tämän tästä. Vanhan kaupungin kadunkulman takaa avautuu yllätyksiä samaan tapaan kuin Roomassa. Kaikki vain muuttuu hetkessä aivan toisenlaiseksi.

Neitsytaukean sileäksi hiottu kirjava kivipinta vaihtelee väriä siihen osuvan valon mukaan.  Määrätietoinen äiti kuvaa nukeksi pyntättyä pikkutyttöä järjestelmäkameralla kiiltävien kivipintojen heijastaessa tytön kasvot pehmeäksi potretiksi. Väribalanssi ympäristön ja kuvattavan välillä on ainutlaatuisen sopiva, ja kuvat onnistunevat automaattisilla asetuksilla ilman isompia virittelyjä.

va1

Sessiossa ei ole minkäänlaista hoputusta tai pakotusta ja sitä on kiva seurata aukion reunustan ravintolasta. Syödä katsellessa kanalla ja kaniinilla höystettyä aitoa Valencian paellaa tarjoiltuna laakeassa rautapannussa ja juoda lasi tai kaksi talon punaviiniä jääpalalla viilennettynä. Asetelma torilla vaihtuu jatkuvasti ja aina on jotakin uutta johon voi tarrata mielikuvituksensa villeinä poukkoilevilla mielleyhtymillä. 

v3b

Vastapäisen kirkon portailla istuu mies lukien keskittyneesti jotakin paperia kädessään, keltainen pyörä nojaa parkkeerattuna lyhtytolppaan. Venäläiseltä poliisiagentilta vaikuttava tyyppi tähtäilee aukion reunustan varjoista miestä telelinssillä. Kaupungissa on neljä yliopistoa, paljon arabeja ja kantaa ottavia graffiteja kaikkialla. Miehen olemuksessa on älyllisyyttä – vaarallista sinänsä, mutta asiassa voi olla pahempaakin, jos mielikuvitusta venyttää tarpeeksi siihen suuntaan. Liian haettua, ehkä mies on vain luentoaan tarkistava kansainvälisesti tunnettu professori tai vuorosanojaan opetteleva näyttelijä ja kaukaa tähtäilevä valokuvaaja on paikkakunnan julkiksia kyttäävä paparazi tai pelkkä turisti pongailemassa harvinaista lintua saman suunnan puistikosta.

v2

Keskipäivän lounaalle kiirehtivälle karriäärinaiselle hulmuavassa housupuvussa voi kuvitella tunteiden vuoristoratoja kuin ovelia oikoteitä tai naisenvaistoja kuin madonreikiä universumin toiselle puolelle ja takaisin. Kohtalon joka ei ole koskaan suora marssi asian tilasta toiseen, naisten elämässä syy ja seuraus hämärtyvät kaikenlaisesta epäolennaisesta, eikä luonnontieteellinen loogisuus ole mitenkään tärkeää. Aika venyy kuin Dalin kaapin päältä valuvissa kelloissa. Naisia saa aina odottaa.

Nainen on kerroksittain ruumiinsa huolellisesti peittäneenä hyvin seksikäs ja hyvin itsenäinen. Hän ei antaudu kenellekään pelkästä odotuksien luomasta velvollisuudesta, vaan itsetietoisena omilla ehdoillaan ruumiinsa halusta ja vain itsensä takia.  Kaikenlaista voi kuvitella näkymässä omien viettiensä viemänä ja olla pahasti väärässä.

nice2

Sinikupolisen kirkon puistikon varjossa istuu vanha nainen kivipenkillä eletty elämä uurteina kasvoissa ja katselee nyreänä ympärilleen. Lähellä nuori poika soittaa kitaraa ja laulaa antautumuksella Sound Of Silence:sia. Kaksi eri elämänvaihetta sivuaa koskettamatta toistaan.

v4

Kansallisena tai paikallisena merkkipäivänä nuoret tytöt kulkevat upeissa kansallispuvuissaan, näyttävät pyntättyinä pieniltä aikuisilta. Käyttäytyvätkin kuin aikuiset naiset, arvioiden totisina pitkillä kateellisilla silmäyksillä toisiaan.

v6

Paikallinen viini on todella hyvää ja pitkämakuista kuin toscanilainen, eikä parempaa paellaa Espanjan valtakunnasta löydy. Läheisen talon seinässä on kuva valtavankokoisesta taivaalla leijailevasta paellapannusta jossa isotissinen oopperalaulaja syliavoinna laulaa aariaa Valencian ylistykseksi. Ravintolan seinustan havupuu havittelee vinossa valoa. Tekee mieli nuolla tyhjennetystä paellapannusta viimeinen riisinjyvä ja sen öljyiseen pohjaan tarttunut mausteiden maku. Tarjoilija ei epäile tarkoituksia, kun nostaa sormeansa ja tuo yhden lasillisen sitä samaa lisää, taustalla solisee iso suihkulähde unettavasti.

v32

Aukiolla punaisiin pukeutunut uhkeamuotoinen nainen, ottaa selfieitä kyltymättömästi etsien kauneuttaan. Liekkö neitsyt. Näpsii kuvan toisensa jälkeen, ei kai tyydy  tuloksiin ja pöyhii välillä tukkaansa jonkun Voguen kannen mukaiseksi tai ehkä vain haluaa jokaisen ilmeensä lähetettäväksi tutuilleen.  Yksi vielä ja sitten lasku.

v33

Taidetta talvisäässä

ateneum

Ateneumin oven edessä hyytävän kylmässä pakkasaamussa hytisevässä jonossa vain vaivoin selvisi muotikengissä palelluttamatta varpaita ja oli onni, ettei siellä ollut jonkun yksittäisen suuren nimen näyttelyä juuri nyt. Muotitietoinen nuori seuralaiseni paleli turhamaisuudessaan enemmän kuin minä ja yritin pitää hänet mahdollisimman lähellä lämmittääkseni hänen hoikkaa ruumistaan. Meillä ei ollut sellaiseen läheistä suhdetta, emmekä olleet edes tavanneet aiemmin, ja hän vierasti kosketustani ehkä myös suuren ikäeromme takia. Taideopiskelija oli lähetetty oppaakseni puolivirallisista syistä, koska taidemuseo odotti firmaltani vuotuista lahjoitusta.

Hänellä ei ilmeisesti ollut omaa sisäänpääsykorttia koska jouduimme jonottamaan ovien avaamista kuten tavalliset vierailijat. Ovet avautuivat kuitenkin ajallaan ja oli omaa syytämme tulla liian aikaisin, rauhoittelin pelokasta opiskelijaa.

Sisään päästyämme pidimme päällysvaateet saadaksemme lämpöä nopeammin ruumiiseen ja menimme juuri avattuun kahvilaan ja yhä hytisten täytimme kupit täyteen kuumaa kahvia ja istuimme pöytään jäykästi hymyillen toisillemme. Palelussa meillä oli nyt jotakin henkilökohtaisesti yhteisesti koettua, joka lähensi ja avasi keskustelua. Kerroimme itsestämme sen tavallisen, kun esittelimme itsemme ventovieraille erilaisten virallisten tapaamisten tauoilla. Hän opiskeli toista vuottaan taideyliopiston kuvataideakatemiassa, eikä ollut vielä varma tulevaisuuden suunnitelmissaan maisteritutkintoa pidemmälle. Teki toisinaan keikkatöitä Ateneumin oppaana ja tässä sitä oltiin. Itse kerroin vain jotakin ylimalkaista työstäni suuressa kansainvälisessä IT-alan yrityksessä ja taide oli yksi tukemistamme elämänalueista. Olimme myös nykytaiteen suurostajia kaikkiin edustustiloihimme maailmanlaajuisesti. Se puoli ei ollut varsinaisesti vastuualuettani, mutta rahoituksen suhteen minulla oli paikallista päätösvaltaa ja siksi kerroin käyväni toisinaan näyttelyissä oppiakseni, mutta ostin toisinaan yksityisesti taideteoksia kotiini olematta varsinaisesti keräilijä. Taustamme tai muusta henkilökohtaisesta emme puhuneet, vaikka arvioivamme toisiamme katseillamme henkilöinä.

Poimimme ikään kuin mietteliäillä vilkaisulla toisistamme sitä mitä emme kertoneet.
Veimme takkimme sitten vaatesäilöön ja kiipesimme kerrosta ylemmäksi aloittaen kierroksen pääsalista. Sanoin pitäväni puusta veistetystä hunnutetusta naisesta, eniten, vaikka seinällä oli suomalaiskulttuurin pääteoksia joukoittain ja muistuivat mieleen koulun oppikirjoista.

Olin käynyt monissa Euroopan suurissa taidemuseoissa, mutta en aiemmin Ateneumissa, vaikka asuin Helsingissä ja meille lähetettiin usein kutsuja sen erilaisiin näyttelyihin ja avajaisiin. Meillä oli oma henkilöstö sellaiseen ja oli vain sattumaa, että sairastapauksen takia kysyttiin, halusinko tehdä tämän jo sovitun vierailun. Kerroin sen tytölle, koska halusin viestittää, etten ollut asiantuntija ja minulle tulisi kertoa kuin tietämättömälle lapselle taiteesta. Hän ymmärsi ja hymyili ensimmäistä kertaa lievällä henkilökohtaisella tarkoituksella.

at10

Kiertelimme saleja ja oppaani valotti näkemyksillään katsomaan tähän tai miettimään tuota. Sanoin ymmärtäneeni, että taiteessa vaikuttimet ovat usein yhteyksissä mielleyhtymiin ja symboliikkaan silloinkin, kun ne ovat realistisen tarkkoja yksityiskohdissaan.

taulut

Hän nyökkäsi ja sanoi painokkaasti:

– Kuvissa katsojan on jotenkin korvattava näköaistien lisänä muut aistit omilla muistoillaan ja käsityksillään asioista. Ajatuksia, jotka saavat kokemaan jotakin ärsytystä, kylmää tai kuumaa, ahdistusta tai iloa, älyllisyyttä tai tunteita. Taiteilijan tehtävänä on herättää kaikkea tuota teoksissaan, edusti sitten mitä tyyliä hyvänsä

at4c

Olimme pysähtyneet lastaan polvellaan hypittävän naisen kuvan eteen.

Hän ohjasi,

– Siinä on äiti lapsi arkkityyppinen energia ja lämpö, mielestäni aivan loistava, kertova kuva, maalattu täydellisellä teknisellä osaamisella.

Olin täysin samaa mieltä.

– Todella upea, sanoin ihastelua äänessä ja otin valokuvan taulusta.

Hän jatkoi opetustaan:

– Hetkiä ei ehdi nähdä kunnolla tai ymmärtää kaikkia niihin liittyviä asioita, jollei niitä pysäytetä kuvaksi, jota voi analysoida. Kuvataiteessa se on usein monien hetkien summa, ja tauluissa näkyy usein koko kuvan tilanteeseen johtanut tapahtumahistoria monenlaisine ristiriitaisine motiiveineen, vaikka se heijastaa myös taitelijan näkemyksistä ja mielipiteistä kuvaan liittyviin asiasisältöihin.

tai1

Hän pysähtyi Edward Munchin huolimattoman näköisesti maalatun taulun eteen, jossa oli alastomia miehiä rannalla. Meni lähemmäksi ja katseli tarkasti sen kaikkia yksityiskohtia.

Tokaisin:

–  Tässä ei tapahdu juuri mitään kalut roikkuvat alakuloisesti hävinnyttä vanhan miehen potenssia. Koko taulu on kuin tuhrimalla tehty luonnos.

Hän vastasi:

– Juuri niin, alaston kuva kaikissa merkityksissään, vai mitä.

Kertoi sitten, miten Munch asetti valtavan kokoiset kankaansa ulos tontilleen ja maalasi alastomana teoksiaan. Valmistuneen työnsä hän jätti kuukausiksi sateisiin ja paisteisiin, tuulien raiskattavaksi, patinoitumaan valmiiksi, kuten hän sanoi. Vaikutelma oli hänelle tärkeämpää kuin pensselin vedon tarkkuus. Tässäkin kuvassa hän halusi kokea omaa sielullista ja ruumiillista alastomuuttaan ja väsynyttä alakuloaan, vaikka aurinko paistoi taustalla ja lapset leikkivät rantaleikkejä iloisen energisinä. Hän seisoi pitkään taulun edessä tutkien sen anatomiaa ja ehkä omaa viettistä biologiaansa.

vigel

Kuvaili miten valtavan suuri Frongneparkkenin puisto Oslossa oli annettu aikoinaan kuvanveistäjä Vigelandille kokonaan vapaaseen käyttöön sijoittaa suuria pieniä patsaitaan. Se sai kateellisen Edvard Munchin raivostumaan kokemaansa huutavaa vääryyttä kiroillen, koska piti itseään suurempana taiteilijana. Puisto oli koko loppuelämänsä kuin kaihi hänen silmässään, koska hän asui aivan puiston yläpuolella rinteessä isossa huvilassaan ja saattoi tontiltaan seurata puiston kehittymistä siksi maailman kuuluksi satojen veistosten henkiseksi monumentiksi. Puistoa kruunaa alastomilla ihmishahmoilla täytetty korkeuksiin kohoava graniitti obeliski kuin fallos. Munch rakensi lopulta korkean lankkuaidan näkymän eteen päästääkseen kateellisesta kuvotuksestaan.

vigel2

Sanoin:

–  Olen käynyt Vigelandin puistossa ja samalla reissulla myös Much-museossa, mutta huvilaa en ollut nähnyt.  Silloinkin oli kylmä ja kaikki patsaat puistossa olivat upeasti kuurassa.

at15

Seuraavan pysähdyksen kohdalla oli Helene Schjerfbeckin herkän omankuvan rajatapauksen kaltaisen kitsoisen mielen tuska katseessa. Taiteilijoilla on usein joku teema, josta ei pääse eroon ja maalaa satoja variaatioita tavallaan samasta aiheesta. Vähän samaa, kun kirjailija kirjoittaa aina samaa kirjaa, oli titteli ja näennäinen erilainen sisältö mikä hyvänsä tai muusikko jonka kaikki kappaleet kuulostavat samoilta. Helene Schjerfbeck maalasi kuvia itsestään itselleen.

at5

Pysähdyn katselemaan toisenlaisen naisen muotokuvaa, se polttaa alastomuudellaan verkkokalvolla. Seuralaiseni ei sano mitään, vaikka siinä on kaksikymmentäluvun boheemien kaikki elementit sen ajan taiteilijaelämästä hienon ajankuvana.

Sanoin:

– Minusta se on yksi parhaista ja rehellisimmistä Akseli Gallen-Kallelan teoksista.

Olin enemmän oppaani kuin taiteen lumoissa, ja hän vaistosi sen, eikä halunnut keskustelua menneiden aikojen vapaasta seksuaalisuudesta juuri sen kuvan edessä. Ettei ruokkisi alitajuntaani väärillä odotuksilla hän  johdatti nopeasti pois toisaalle. Kätkin hymyni visusti.

at6

Taistelevia metsoja katsellessa kerroin:

–  Isovanhempien kodissa oli ollut isoäidin serkun öljyväreillä maalaama tarkka kopio taulusta. Melkein yhtä hieno.

Hän hymyili toisen kerran.

Seuraavan taulun kohdalla hän oli taas oma itsensä ja selitti:

– Taiteen abstraktisuus ei taiteessa ole itse tarkoitus, vaan keino ilmentää komplekseja tunnetilojaan tai kertoa ajatuksiaan maailmasta. Usein ne antavat taulun katsojalle mahdollisuuden tulkita omilla mielleyhtymillään taulun sisällön.

– Miten hyvin sinä osaat analysoida teoksia, yritin ihailua äänessä.

Enkä malttanut olla lisäämättä:

– Mutta olen eniten vaikuttunut mukana kiertävästä oppaasta, joka pakottaa näkemään ja kokemaan jokaisen pensselin vedon tai taltan iskun tarkoituksena jollekin tärkeälle.

Hän punastui. ja vilkaisi vihaisesti kuin arvaten mikä mielessäni kyti, ja tyytyi sanomaan kuivasti:

– Pelkkää työtä, näin meidät koulutetaan näkemään ja kokemaan.

abst

Korkeiden toteemipaalujen vieressä seisoi nuori nainen, jolla oli kummallisesti leikattu tukka ja housuissa samanlainen kuvio kuin toisen toteemin jaloissa. Joskus yhteensattumat ovat niin outoja, ettei niille ole järjellistä selitystä.

at1

Siiryimme kansainväliseen osastoon johon oli saatu lainaksi useita nimekäiden eurooppalaisten taitelijoiden töitä.

at7

Sanoin:

–  Olin odottanut eurooppalaistaiteen osaston näyttelyltä aivan muuta, provinssiin lainattuja muutamia vähäpätöisempiä töitä öljyväreillä, enimmäkseen luonnoksia ja sen sortista. Valikoima ylitti odotukset ja olikin maailmanluokan kiertävä näyttely, tunnettujen taiteilijoiden päätöitä tai niiden läheisiä versioita.

at8

Pieni voi olla jättiläinen, paljon voi näyttää vähälläkin ja nerous on olemassa, hurraa sille! Kliseet kukistavat minut, en unohda Picasson sinisen kauden noitaa La Cèlestineä jonka sokea silmä tuijottaa selkääni ulko-ovelle asti.

celeste

Opiskelija tyttö jätti minut siihen uskaltaen halata kevyesti. Kosketus, jossa oli nuorennaisen arkaa seksuaalisuutta ja lavendelin tuoksu. En ehtinyt edes kiittää asiantuntevasta opastuksesta ja antaa aikomaani suurta seteliä, kun hän oli jo lehahtanut pois.

Ateneumin ulkopuolella viima pisteli yhä iholla, Pablo ja ruma akka olivat lopullisesti poissa päästäni seuraavaan osoitteeseen kulkiessa, lämpimään läpeen jossa on ehkä sai tilkan viinaa teehensä. Tyttöä en saanut pois mielestäni.

Illalla etsin tutun naisen luo, joka osasi antaa rakkautta välittämättä muusta, liha kysyy, liha vastaa. Tunnustukseksi hän ihmettelee nautintoaan kuin ensimäistä kertaansa, haluaa naida itseensä lapsen ja tähdet silmiinsä. Maailma tuoksuu orgasmeilta ja kuiskaan lauetessani muistamani runon:

–  ”Viimeinen kosketus kanssasi ennen maailmanloppua on ikuinen onni, valkoinen rintasi tyynynä, siemenet sisässäsi kuin kylvetty vako on uuden maailmankaikkeuden alku.”

patsas3

Huoneen nurkassa pyöreällä pöydällä istui nainen polviensa päällä katse verhottuna kirjailussa kimonossaan kuin kuunnellen meitä.

Hän huokaa nykäisten sormiensa välissä rintakarvojani kipeästi:

– Minäkin rakastan sinua.

Nauroi sitten:

–  Sinä olet teatteria, ja taputtaa kämmenellään hikiseen selkääni.

Suutelee sitten omistavasti ihoani ja kieli kulkee hitaan mietteliäästi nahassani kuin lukien sen suolaisesta DNAsta todellisen laatuni. Juttelimme niitä näitä, sanat eivät olleet tärkeitä, vaan äänensävyjen hellyys. En kertonut hänelle aamupäivän vierailusta Ateneumiin, jälkikuva tytöstä oli kuin salainen haave sielussani. Hän kaivautuu tiukemmin kainaloon ja pölläyttää huokosistaan kiimansa kemikaalien hattaran tavoittamaan sieraimeni ja halusin taas. Liha kysyy ja liha vastaa.

Käynnistin uupumukseen stereoista kaukosäätimillä soittolistan ja Juice lauloi: ”Istuta vielä se omenapuu, vaikka tuli jo tukkaasi nuolee…”. Valot sammuivat ja oli musta yö.

Hola, Barcelona

barca2

Aamut ovat yleensä otollisinta aikaa astua alas junasta uudessa kaupungissa. Päivä ja katuelämä ovat vasta heräämässä, ja kuin varkain matkustaja saa tilaisuuden hypätä vielä itseään etsivän kaupungin verkkaiseen elämänvirtaan herättämättä suurempaa huomioita muukalaisuudellaan.

Mies muisti kaupungin täysin väärin ja alituinen eksyminen ärsytti, eikä raskas reppu selässä ollut helppoa etsiskellä suurkaupungissa laihaksi budjetoidulle kukkarolle sopivaa majapaikkaa. Silti hän ei tehnyt etukäteisiä varauksia tai etsinyt hotelliportaalleen hakukoneilla pitääkseen yllä sattumanvaraisuutta ja kohdatakseen matkakohteensa sellaisenaan mukautuakseen heti sen katujen elämänrytmiin. Hän ei ollut vanhanaikainen tai osaamaton normaali arkipäivässään ja vuotuiset retrotripit suurkaupunkeihin olivat jonkunlaista valmiuksiensa teroittamista. Maailmasta oli tullut liian helppo kaikkine verkkopalveluineen. Hän piti hetken vaatimusten tuomasta arvaamattomuuden vääjäämättömyydestä, jossa joutui etsimään ratkaisua hankaluuksiin ympäristön ehdoilla syyn ja seurauksen ollessa toisiaan seuraavissa hetkissä. Ratkaistut ongelmat tuottivat kokonsa verran helpotuksen ja onnistumisen mielihyvää, ja miehellä oli riippuvuussuhde sellaiseen pitääkseen yllä elämäntunnettaan. Sukeltaminen suurkaupunkeihin ilman suojaverkkoa oli hänen vuoristokiipeilyään. Selviytymispeli, joka aktivoi toimintaälyä ja sosiaalisia taitoja, kuten hän selitti kummasteleville läheisilleen. Todellisuudessa hän vain halusi yksityisyyttä ja yksinäisyyden tunnetta – olla poissa kaikesta löytääkseen hälyn ja kiireen keskeltä itsensä.

Lopulta hän onnistui löytämään halvan hotellin kapealta kävelykadulta aivan keskustan tuntumasta, jota tuskin löytyi nettipalveluista. Muodollisuudet vastaanoton lasittomalla palveluluukulla olivat mutkattomat; kahdenviikon vuokra etukäteen, ja kumarainen vanha ukko antoi ison takorautaisen avaimen, johon oli kiinnitetty puupala. Ei kuittia, ei vastiketta, ja ainoa toisiaan ymmärtävä sananvaihto oli Okey, hyväksyvä nyökkäily ja paperille piirretyt numerot. Vanhus halusi sentään tarkistaa passin ja otti siitä kuvan kännykällä touhukkaana ähisten. Puhelimeen langattomasti yhdistetty tulostin surahteli jossakin hänen takanaan ja ilmeisesti kopio hotellivieraan henkilötiedoista lähetettäisiin vaatimusten mukaisesti viranomaisille. Ei ollut varaa menettää lisenssiään ja halpoihin hotelleihin tehtiin useasti ratsioita, joissa etsittiin rikollisia, huumeita ja laittomia pakolaisia.

Talossa ei ollut hissiä ja mies kapusi kolmannen kerroksen karuun huoneeseen, jonka yllättävänä yksityiskohtana oli pienistä palasista koottu, kulutuksesta halkeillut, värikäs mosaiikkilattia, joka muistutti hämmästyttävästi ajan syömää itämaista mattoa. Se oli kai haalistunut jäänne talon parempien päivien loistosta.

Sisään astuessaan miehelle tuli epätavallinen déjà vu, tuttuuden tunne, kuin olisi ollut huoneessa joskus aiemminkin.  Metafysiikkaan hän ei uskonut, vaikka oli kokenut aiemminkin jotakin samalaista tuttuutta paikoissa, joissa ei ollut koskaan käynyt. Ehkä tällaista edellisten sukupolvien kokemustietoa siirtyi sukujen välillä geneettisesti, kuten vaaraa varoittavat vaistot. Elämä, maailmakaikkeus, tietoisuus ovat ihmeellisiä lukemattomien energia hippusten loihtimia mysteereitä sidottuina toisiinsa lainalaisuuksineen. Energiaa, joka vaihtaa jatkuvasti muotoaan ja paikkaansa ikuisena kiertokulkuna. Tänään kukkana kedolla, huomenna maitona lasissa. Ihmiselle se on olemassaoloa, jonka voi tuntea todelliseksi vain omassa monisäkeisen ja monimutkaisen todellisuuden yhteydessä. Elämä on liikkeen tuomaa muutosta. Ehkä tietoisuudella on omat kiertävät mielialaa heiluttelevat tuulensa jossa toisten kokemukset ja tuntemukset välittyvät toisinaan virtuaalisina viesteinä omana ulottuvuus sykerönä atomien sisässä. Ehkä sellaista tapahtui koko elämän ajan omana henkisenä kaikkeuden ulottuvuutena kaiken rakentavien alkeishiukkasten vuorivaikuttavana virtuaalihiukkasten luomana varjona kuin kaikkeuden tarkoituksien alkualgoritmina evoluution kokeilemalla kehittyvälle älylliselle elämälle tekoälyjen koneoppimisen tapaan.

Hän mietti, tätä mielleyhtymää voisi käyttää jotenkin. Toisinaan hän tuskastui ainaisiin mielleyhtymien herättämiin hillittömiin ajatuspakoihin, jotka saivat kielensä scifi kirjallisuudesta, mutta tässä oli jotakin erityistä, koska déjà vu tunne oli niin vahva. Toisaalta vähempikin olisi riittänyt hukkaaman tämän päivän, parempi jättää ja mennä kaupungille. Muistaisi tai unohtaisi, kun tekisi muuta välillä. Se oli paras metodi seuloa tärkeät ei tärkeistä.

Kalustuksena huoneessa oli kauhtuneella seinävaateella peitetty sänky, narulla punottu rapistunut tuoli, ontuva pöytä, ja lipasto, jossa oli esiin käännettävä kirjoitusalusta. Huoneessa ei ollut posliinipottaa sängyn alla ja ainoa ylellisyys oli halkeillut lavuaari. Suihku ja narulla vedettävä vessa olivat käytävässä koko kerroksen käytettävissä, ja hän piti tällaisista hankaluuksista koska niissä oli omanlainen tuntu ja tunnelma opeteltavina järjestelyinään. Nekin olivat tavallaan takautumia johonkin entiseen. Huoneen seinäpaperin ruusukuviot kiemurtelivat katosta kohti lattiaa kadoten paikoittain ohut kehyksisen taulun taakse tai kolhiutuneen lipaston alle ja sukelsivat myöhemmin esiin jalkalistan päälle kääntyneessä revenneessä kulmassa. Kaikki sopi toisiinsa aikamatkana eiliseen.

Puutteistaan huolimatta huoneella oli hinta ja sijainti puolellaan sekä huoneen nostalgisesta hengestä tuli mieleen Van Goghin maalaama taulu huoneestaan Arlessissa ja se sai vaistomaisesti sipaisemaan korvaansa. Ajatus sai miehen naurahtamaan.

parveke

Takaseinän lattiaan ulottuvat pariovet avautuivat pienelle takorautaiselle ranskalaiselleparvekkeelle, josta oli näkymä kävelykadulle, eikä kaupunkia halkovien pääväylien pakokaasut ja liikenteen häly häirinneet kevään ensimmäisiä helteitä väräjävässä Barcelonassa.  Parvekkeelle mahtui suoraselkäinen tuoli ja pieni pöytä kahvikupille tai viinilasille. Kaiteiden takorautaiset köynnöskoristeet peittävät istujan juuri sen verran, ettei tarvitse välittää pukeutumisesta suihkun jälkeen. Kadun yläpuolelta saattoi viiniä naukkaillen tarkastella sen elämää ja huomaamatta poimia ohikulkijoista sopivia ihmisiä, joille kuvitella elämä ja persoonan syy-yhteyksissä toisiinsa.

Mies elätti itsensä sepitetyillä tarinoilla, joiden tekstuuri rakentui todellisuuden puitteista, ajan ilmiöistä, vaatekerroista ja ihmisten tavoista liikkua ja olla, mutta jotka kerrottiin mielikuvituksella luoduissa virtuaalitodellisuuksissa. Miehen mielestä sellaisena kertomukset eivät olleet valhetta vaan abstraktisti illustroivaa realismia.

Barcelona on kuten Firenze, kuten Rooma, kuten kaikki eurooppalaiset suurkaupungit täynnä toisiaan kopioivia designpuoteja ja ketjukahviloita. Samat Aasiassa valmistetut eurooppalaiset rättimerkit ovat häivyttäneet kansallisen kulttuurin, ja ikivanhat rakennukset seisovat juhlavalaistuina ilman todellista syytä illasta iltaan. Siellä, jossa on valoa, on varjojakin, elämää jossa trendit ovat samat kuin sata vuotta sitten. Köyhyys ja kurjuus on yhtä muoditon kuin se on ajaton. Nälkä on nälkää, vilu vilua ja paheet paheita.

Torkuttuaan huoneessaan muutaman tunnin hän teki tavalliset valmistelunsa ja varotoimensa, kävi suihkussa, lähtien sitten nälkäisenä kaupungille jättäen suuren avaimensa tiskille hiukan epäröiden koska harmaapartaista ukkoa ei näkynyt missään, eikä hän ilmestynyt paikalle, vaikka hän rykäisi muutaman kerran kuuluvasti, mitään soittokelloa ei ollut saati valvontakameroita katossa.

Mies oli kätkenyt passinsa ja vararahaston sekä pankkitiliin sidotun luottokortin asuntonsa ulkopuolelle käytävän sulakekaapin johtojen taakse paikkoihin, joihin tuskin kukaan koskettaisi muuten kuin suurten remonttien yhteydessä. Vuokraisi tallelokeron, jos jäisi pitemmäksi aikaa. Lehden ohuen kannettavan tietokoneen hän otti tänään mukaansa pienessä repussa, jossa kantoi vesipulloaan ja ohutta tuulitakkiaan, piti poikkeuksellisesti kellonsa ranteessaan ja uuden kännykänsä etutakussaan, vaikka tiesi paikkakunnan taskuvarkaiden taikurimaisen sorminäppäryyden maineen. Etsisi mukavan paikan läheltä kirjoitella viiniä naukkien ”Virtuaali- vaeltaja” romaaniaan, joka oli vain työnimike tai aloittelisi tulevaa esitelmäänsä niin kauan kun se ei tuntuisi työltä.

Auringon hävitessä kierossaan korkeiden talojen taakse varjoiset kadut vilvoittivat hellettä, ja mies löysi sopivan paikan langattomalla verkolla kadunkatveesta myöhäiselle aamiaiselleen. Kaivoi kannettavan repustaan ja luki päivän uutiset netistä omalla kiellellään. Mitään suurempia konkreettisia suunnitelmia ei hänellä päivälle ollut, ajelehtisi sinne tänne ja totuttelisi ympäristöön rakentaen sopivaa mielentilaa, kirjoitti kokeeksi muutaman lauseen ja toisen, kolmannen sysäistessä ajatusvirran liikkeeseen häivyttäen ympäristön.

Miehen filosofia oli yksinkertainen tunnustus ajatuksien riittämättömyydestä mihinkään oikeasti kattavaan elämänkäsitykseen, joka oli vaikeampaa kuin maailman tapahtumiin sitoutunut ja päivän uutisista vaihtuva asioihin kantaaottava maailmankäsitys. Tietoisuus ajatustensa vaillinaisuudesta oli tehnyt hänestä realistisen sopeutujan aina niihin mahdollisuuksiin, joita olosuhteisiin hänen resursseillaan ja käsityksillään liittyi, silti haluamatta kaikkea sitä, joka oli mahdollista. Mitään kauaskantoisia tietoisia päämääriä hänellä ei ollut ja kyse oli selviytymisestä tilanteesta toiseen mahdollisimman paljon todellisuutta opettavalla kokemuksella.

Toki hän halusi ruokkia mielikuvituksellaan alitajuntansa vaistojen kätkemiä perimmäisiä kysymyksiä siitä mistä kaikessa on kyse. Tunnistaa Jungilaisen arkkityyppiset ihmislajin henget mielleyhtymistä tunnetiloina, joilla on joku syvempi universaalinen merkitys. Alitajuisia ajatusväreitä tuulten lailla kaikkia koskettavina äidin ja isän äänillä kuiskailevista jumalallisista maailmanhengistä puhutteli. Kaikissa toisistaan tietämättömissä alkukantaisissa kulttuureissa oli syntyneet samat arkkityypit ja olivat tavallaan loogisia päätelmiä elämän, luonnonvoimien, tietoisuuden ja ympäristön selityksiksi, jotka pätevät yhä ihmiskunnan psykologisessa käsittämisessä, vaikka tieto on tuonut yhä uusia selityksiä tieteen todistuksilla kaikelle.  Tulevaisuus voi olla toisenlainen ilman isä ja, äiti hahmoa, mutta Jumalastaan se ei pääse koskaan koska pohjalla on aina selittämätön.

Hänet oli kutsuttu Valencia yliopiston järjestämään tulevaisuuskonferenssiin äskettäin englanniksi ilmestyneen Scifi kirjansa tulevaisuuden näkymien takia. Niistä oli syntynyt odottamattomasti riitaista keskustelua eräässä kansainvälisessä arvostetussa tiedelehdessä aivan kuin mielikuvituksen tuotos olisi ollut tieteellistä faktaa. Joku oli vain maininnut jotakin lehden internetin mielipidefoorumissa viitaten hänen tekstiinsä ja sitä oli alettu penkoa tarkemmin, kuin se olisi ollut tohtoritutkinnon väitös. Lehti julkaisi sitten artikkelin ja verkkohaastattelun kirjan mielikuvituksellisista visioista ja se johti kutsuun, jolle ei voinut sanoa ei.

Seminaari alkaisi muutaman viikon kuluttua ja hän yhdisti sen lyhyeen egotrippiseen retro seikkailuun Barcelonassa omalla kustannuksellaan. Valenciasta matka jatkuisi Scifi seminaariin San Sebastianiaan jossa hän käyttäisi samaa luentotekstiä pohjana, mutta rentouttaisi San Sebastianin kieliasua tutun friikkiyleisön mukaiseksi.

Hän kirjoitti aamuinen ajatusvirta yhä mielessään esitelmäänsä alkusanoja, flow eritti aivoissa jotakin kemikaalia, joka sai pään pilveen:

Tulevassa kirjassani on tietoisuudella oma aineelle harmiton massaton partikkelinsa ja ulottuvuus johon idea on käpertynyt ihmisen atomien sisään kuin syntymäänsä sormisuussa odottava sikiö. DNA on perimän sisältävä hologrammi, joka on kopioitu jokaiseen soluun ja jokainen niistä tietää koko fyysisen koodin kantajastaan. Koodin, joka on kuin kantajansa ominaisuuksista rakennettu luonne geenirihmoissa henkisenä massattomana hiukkasjoukkona nipistelevinä energiakvantteina. Ne ovat kuin omalla taajuudellaan väriseviä olemassaolon kieliä materiassa, joiden tehtävän teemana on luoda suvullisen, itsestään tietoisen älyllisen lajin yksilön sielu.

Konkreettinen ajatustyö ja sen muokkaaminen muille ymmärrettäväksi ideoiksi tekstin muotoon kuluttaa yhtä paljon energiaa kuin pitkä kävelylenkki. Verenpaineelle ja ruumiilliselle kunnolle on kävelylenkki parempi. Molempi parempi sanoo mies itselleen, häntä turhauttaa, että hän tekee aikomallaan outolomalla tavallista työtään. Ponnahtaa ylös kahvilapöydästään, sulloo läppärin reppuun ja käy kassalla maksamassa laskunsa ja tyynnyttää ovelle linnoittautuneen nyrpeännäköisen pöytätarjoilijan hymyksi antamalla vitosen juomarahataskustaan.

lohik2

Takaseinän lattiaan ulottuvat pariovet avautuivat pienelle takorautaiselle ranskalaiselleparvekkeelle, josta oli näkymä kävelykadulle, eikä kaupunkia halkovien pääväylien pakokaasut ja liikenteen häly häirinneet kevään ensimmäisiä helteitä väräjävässä Barcelonassa.  Parvekkeelle mahtui suoraselkäinen tuoli ja pieni pöytä kahvikupille tai viinilasille. Kaiteiden takorautaiset köynnöskoristeet peittävät istujan juuri sen verran, ettei tarvitse välittää pukeutumisesta suihkun jälkeen. Kadun yläpuolelta saattoi viiniä naukkaillen tarkastella sen elämää ja huomaamatta poimia ohikulkijoista sopivia ihmisiä, joille kuvitella elämä ja persoonan syy-yhteyksissä toisiinsa.

Mies elätti itsensä sepitetyillä tarinoilla, joiden tekstuuri rakentui todellisuuden puitteista, ajan ilmiöistä, vaatekerroista ja ihmisten tavoista liikkua ja olla, mutta jotka kerrottiin mielikuvituksella luoduissa virtuaalitodellisuuksissa. Miehen mielestä sellaisena kertomukset eivät olleet valhetta vaan abstraktisti illustroivaa realismia.

Barcelona on kuten Firenze, kuten Rooma, kuten kaikki eurooppalaiset suurkaupungit täynnä toisiaan kopioivia designpuoteja ja ketjukahviloita. Samat Aasiassa valmistetut eurooppalaiset rättimerkit ovat häivyttäneet kansallisen kulttuurin, ja ikivanhat rakennukset seisovat juhlavalaistuina ilman todellista syytä illasta iltaan. Siellä, jossa on valoa, on varjojakin, elämää jossa trendit ovat samat kuin sata vuotta sitten. Köyhyys ja kurjuus on yhtä muoditon kuin se on ajaton. Nälkä on nälkää, vilu vilua ja paheet paheita.

Torkuttuaan huoneessaan muutaman tunnin hän teki tavalliset valmistelunsa ja varotoimensa, kävi suihkussa, lähtien sitten nälkäisenä kaupungille jättäen suuren avaimensa tiskille hiukan epäröiden koska harmaapartaista ukkoa ei näkynyt missään, eikä hän ilmestynyt paikalle, vaikka hän rykäisi muutaman kerran kuuluvasti, mitään soittokelloa ei ollut saati valvontakameroita katossa.

Mies oli kätkenyt passinsa ja vararahaston sekä pankkitiliin sidotun luottokortin asuntonsa ulkopuolelle käytävän sulakekaapin johtojen taakse paikkoihin, joihin tuskin kukaan koskettaisi muuten kuin suurten remonttien yhteydessä. Vuokraisi tallelokeron, jos jäisi pitemmäksi aikaa. Lehden ohuen kannettavan tietokoneen hän otti tänään mukaansa pienessä repussa, jossa kantoi vesipulloaan ja ohutta tuulitakkiaan, piti poikkeuksellisesti kellonsa ranteessaan ja uuden kännykänsä etutakussaan, vaikka tiesi paikkakunnan taskuvarkaiden taikurimaisen sorminäppäryyden maineen. Etsisi mukavan paikan läheltä kirjoitella viiniä naukkien ”Virtuaali- vaeltaja” romaaniaan, joka oli vain työnimike tai aloittelisi tulevaa esitelmäänsä niin kauan kun se ei tuntuisi työltä.

Auringon hävitessä kierossaan korkeiden talojen taakse varjoiset kadut vilvoittivat hellettä, ja mies löysi sopivan paikan langattomalla verkolla kadunkatveesta myöhäiselle aamiaiselleen. Kaivoi kannettavan repustaan ja luki päivän uutiset netistä omalla kiellellään. Mitään suurempia konkreettisia suunnitelmia ei hänellä päivälle ollut, ajelehtisi sinne tänne ja totuttelisi ympäristöön rakentaen sopivaa mielentilaa, kirjoitti kokeeksi muutaman lauseen ja toisen, kolmannen sysäistessä ajatusvirran liikkeeseen häivyttäen ympäristön.

Miehen filosofia oli yksinkertainen tunnustus ajatuksien riittämättömyydestä mihinkään oikeasti kattavaan elämänkäsitykseen, joka oli vaikeampaa kuin maailman tapahtumiin sitoutunut ja päivän uutisista vaihtuva asioihin kantaaottava maailmankäsitys. Tietoisuus ajatustensa vaillinaisuudesta oli tehnyt hänestä realistisen sopeutujan aina niihin mahdollisuuksiin, joita olosuhteisiin hänen resursseillaan ja käsityksillään liittyi, silti haluamatta kaikkea sitä, joka oli mahdollista. Mitään kauaskantoisia tietoisia päämääriä hänellä ei ollut ja kyse oli selviytymisestä tilanteesta toiseen mahdollisimman paljon todellisuutta opettavalla kokemuksella.

Toki hän halusi ruokkia mielikuvituksellaan alitajuntansa vaistojen kätkemiä perimmäisiä kysymyksiä siitä mistä kaikessa on kyse. Tunnistaa Jungilaisen arkkityyppiset ihmislajin henget mielleyhtymistä tunnetiloina, joilla on joku syvempi universaalinen merkitys. Alitajuisia ajatusväreitä tuulten lailla kaikkia koskettavina äidin ja isän äänillä kuiskailevista jumalallisista maailmanhengistä puhutteli. Kaikissa toisistaan tietämättömissä alkukantaisissa kulttuureissa oli syntyneet samat arkkityypit ja olivat tavallaan loogisia päätelmiä elämän, luonnonvoimien, tietoisuuden ja ympäristön selityksiksi, jotka pätevät yhä ihmiskunnan psykologisessa käsittämisessä, vaikka tieto on tuonut yhä uusia selityksiä tieteen todistuksilla kaikelle.  Tulevaisuus voi olla toisenlainen ilman isä ja, äiti hahmoa, mutta Jumalastaan se ei pääse koskaan koska pohjalla on aina selittämätön.

Hänet oli kutsuttu Valencia yliopiston järjestämään tulevaisuuskonferenssiin äskettäin englanniksi ilmestyneen Scifi kirjansa tulevaisuuden näkymien takia. Niistä oli syntynyt odottamattomasti riitaista keskustelua eräässä kansainvälisessä arvostetussa tiedelehdessä aivan kuin mielikuvituksen tuotos olisi ollut tieteellistä faktaa. Joku oli vain maininnut jotakin lehden internetin mielipidefoorumissa viitaten hänen tekstiinsä ja sitä oli alettu penkoa tarkemmin, kuin se olisi ollut tohtoritutkinnon väitös. Lehti julkaisi sitten artikkelin ja verkkohaastattelun kirjan mielikuvituksellisista visioista ja se johti kutsuun, jolle ei voinut sanoa ei.

Seminaari alkaisi muutaman viikon kuluttua ja hän yhdisti sen lyhyeen egotrippiseen retro seikkailuun Barcelonassa omalla kustannuksellaan. Valenciasta matka jatkuisi Scifi seminaariin San Sebastianiaan jossa hän käyttäisi samaa luentotekstiä pohjana, mutta rentouttaisi San Sebastianin kieliasua tutun friikkiyleisön mukaiseksi.

Hän kirjoitti aamuinen ajatusvirta yhä mielessään esitelmäänsä alkusanoja, flow eritti aivoissa jotakin kemikaalia, joka sai pään pilveen:

Tulevassa kirjassani on tietoisuudella oma aineelle harmiton massaton partikkelinsa ja ulottuvuus johon idea on käpertynyt ihmisen atomien sisään kuin syntymäänsä sormisuussa odottava sikiö. DNA on perimän sisältävä hologrammi, joka on kopioitu jokaiseen soluun ja jokainen niistä tietää koko fyysisen koodin kantajastaan. Koodin, joka on kuin kantajansa ominaisuuksista rakennettu luonne geenirihmoissa henkisenä massattomana hiukkasjoukkona nipistelevinä energiakvantteina. Ne ovat kuin omalla taajuudellaan väriseviä olemassaolon kieliä materiassa, joiden tehtävän teemana on luoda suvullisen, itsestään tietoisen älyllisen lajin yksilön sielu.

Konkreettinen ajatustyö ja sen muokkaaminen muille ymmärrettäväksi ideoiksi tekstin muotoon kuluttaa yhtä paljon energiaa kuin pitkä kävelylenkki. Verenpaineelle ja ruumiilliselle kunnolle on kävelylenkki parempi. Molempi parempi sanoo mies itselleen, häntä turhauttaa, että hän tekee aikomallaan outolomalla tavallista työtään. Ponnahtaa ylös kahvilapöydästään, sulloo läppärin reppuun ja käy kassalla maksamassa laskunsa ja tyynnyttää ovelle linnoittautuneen nyrpeännäköisen pöytätarjoilijan hymyksi antamalla vitosen juomarahataskustaan.

larampla3

Kadun alapäässä grillataan avotulella kanoja, isoja kuin ankkoja, ja kadun toisella puolella tutun ravintolan porsaspihvissä on viinietikan ja valkosipulin luomaa taikaa. 

anka

Tutussa ravintolassa muistavat miehen juomarahoistaan. Hän käy joka toinen vuosi suurilla teknologiamessuilla ja on tavallaan kanta-asiakas. Halaillaan ja taputellaan selkään tutun tarjoilijan kanssa, omistaja hälytetään tervehtimään ja mahtikäskyllä hän pyytää kattamaan vipeille tarkoitetun aina varatun pöydän täpötäyteen ravintolaan. Rituaali oli aina sama, pöydän saatuaan tuodaan kori oliiviöljylle ja yrteille maistuva leipää, pullo talon viiniä. Leipä on kuin pelastusrengas hukkuvalle ja hän ahmii leipää sutena. Vieressä vieraansa nälälle naureskeleva omistaja tekee tilauksen hänen puolestaan. 

Maistiaiseksi tuodaan sitruunassa kylmähaudutettuja suussa kirpaisevia turskan kieliä, sitten alkuruokana miedolla chilillä ryyditettyä häränhäntäsoppaa ja pääruokana tarjoillaan omassa rasvassaan hitaasti kypsytettyä ankkaa pinaattipetillä, paperinohuita yrttimaustettapa perunasiivuja ja paksua punaviinikastiketta talon salaisen reseptin mukaan. Jälkiruokana on omenakakkua, parasta lämpimään lasiin kaadettua Brandya ja pikkuruinen kuppi vahvaa kahvia. Scifi-entusiastisella suloisuudellaan flirttailevasta pikku tytöstä nuoreksi naiseksi kasvanut omistajan tytär istahtaa vastapäätä. Sanoo hei kulkuri, harjoitteli yhä englantiaan, vaikka opiskeli jo yliopistossa psykologiaa. Kertoi olevansa muutamana iltana apuna isänsä baarissa ja kaksipäivää viikossa oppaana Gaudi-museossa. Mies huomasi heidän keskustellessaan tytön silmissä jotakin uuttaa entisen pikkutytön ihailun sijaan. Niissä oli kuin läpinäkyvä harso, jolla peitti heräävää monimutkaisempaa salaista tunnetta ja se pelotti miestä. 

Omistaja toi laskun itse ja komensi tyttärensä keittiöön katsellen vihaisena pitkäsi venynyttä suudelmaa miehen poskelle. Tytön poistuttua molemmat miehet nauroivat väkinäisesti ja olivat samasta syystä huolissaan. Jose komensi tuomaan molemmille vielä yhdet parasta brandyaan ja niitä näitä jutustellen häivyttivät asian tavallaan sanattomasti sopien, että pidettäisiin kestityksessä muutamien vuosien tauko, vaikka mies vierailisikin kaupungissa messuilla tai muissa asioissa.

barce1

M

Miehen horjahdellessa ravintolasta kylläisenä kaikesta oli ilta pimentynyt ja seinään nojailevan huoran musta profiili piirtyi katuun kuin leikattu siluettikuva. Vastakohtana ruumistaan tarjoavalle naiselle, nukkuu talon toisen kerroksen ikkunan valomainoksessa kaunis aasialainen nainen ruusunlehdillä luksusmerkin mainoksena.

Arkirealismia kirjoittamiseensa hakiessaan hänellä oli toisinaan suurkaupungeissa tapana hakeutua satamakorttelien rähjäisiin baareihin etsimään tarinoihinsa tekstuuriksi dramatisoivaa rosoa; takkuisia kulkukoiria, harvahampaisia irvisteleviä eukkoja, tuhruisia huoria ja rähjäisiä pikkukonnia, kapakoita, joissa lasiisi sylkäistään selkäsi takana tai sekoitetaan tajun vieviä pillereitä ennen ryöstöä.

Lievässä nousuhumalassa hän meni läheisellä kujalla nuhruiseen baariin, huolittelematon nainen tuli heti viereen baaritiskillä ja hyväili reittä tarkoituksellisesti. Mies tiesi minne luisevat sormet seuraavaksi pyrkisivät ja sanoi tylysti aiemmin espanjaksi opettelemallaan fraasilla ”lopeta pulu” ja pyyhkäisi voimalla naisen kädet housuistaan kuin sitkeästi takertuneet roskat. Baarimikko teki päällään nopean sivuliikkeen naiselle joka sanoi iloisesti, ”Myöhemmin sitten”, ja häipyi. Pöydissä istuvat seurasivat häijy uhkaus silmissään, tästä voi kehittyä jotakin.

Mies tunnisti tilanteen ja tunnelman, eikä halunnut herätä kapakkakierrokselta tunteja myöhemmin lompakko nurinkäännettynä ja potkimalla murjottuna joltakin jätteiltä haisevalta lähikujalta. Siksi hän joi vain edessään aukaisusta pullosta olutta hitaasti katse laikukkaan tiskin pinnassa. Isokokoisena, itsevarmana ja hiukan häijyn näköisenä hän vihjasi pienillä tempovilla liikkeillään taistelulajien arsenaalista. Pelon psykologia oli tärkeää kyräilevien katseiden ristitulessa. Hän piti odottavasta jännityksen värinästä ympärillään. Ääritilanteiden intensiteetti ja niiden vaistonvarainen hallinta oli takautumaa alkuihmiseen itsessään, kuin yhteyttä luontaiseen minänsä soluihin kopioitua selviytymisen ikitietoa. 

Vähäpukeinen, mutta ei rivon näköinen nainen tulee eleettömin askelin sisään ja huomaa miehen. Tilattu vähän hienostuneempaa varalleni, ajatteli mies hymähtäen. Nainen tuli miehen viereen tilaten lasin valkoviiniä ikään kuin olisi kuka tahansa asiakas. Mies tilasi toisen oluen ja vahti visusti ettei pulloon ujutettaisiin mitään tainnuttavaa.  Hän ymmärsi, ettei nainen tekisi aloitetta, ja kuvio olisi monimutkaisempi.

Mies päätti avustaa asioiden etenemistä ja kysyi naiselta kellonaikaa mainiten, ettei pitänyt kelloa tai kännykkää mukanaan liikkuessaan iltaisin kaupungilla. Nainen havahtui näyttelemästään välinpitämättömyydestä miestä kohtaan, vilkaisi ravintolapöytiin ja nyökkäsi miltei huomaamattomasti, sanoi sujuvalla englannilla, että sama juttu. Kertoi sitten, ettei ollut näiltä kulmilta ja halusi yhden valkoviinin rauhoittaakseen hermojaan ennen kuin menisi sokkotapaamiseen läheiseen isompaan ruokaravintolaan.

Ovela juoni ja avaus, kävi miehen mielessä. Tapaaminen, josta voisi jäädä poiskin, jos ilmautuisi muuta. Ammattilaista vedätystä, se on selvä tai sitten vain hän itse oli epäluuloinen hölmö.

Varmasti jännää, ei tiedä koskaan mitä tapahtuu. Tuttavat ovat pari kertaa yrittäneet sellaista minuunkin, mutta en ole suostunut, mies sanoo.

Olet siis sinkku, ei uskoisi, sanoo nainen ja etsii sormuksen jättämää raitaa miehen sormien päivityksessä.

Jep, reissailen paljon ja työ vaatii yksityisyyttä, pitemmät suhteet lopahtavat siihen.

No, voi, sanoo nainen, mielenkiintoista, ehkä rupeankin sinulle sokkotreffiksi, tilataan pullo punaviiniä ja mennään istumaan pöytään.

Vaikea kieltäytyä, mikäpä siinä, hän vastaa, ja he kantavat juomansa kuin heille varttavasti varattuun vapaaseen nurkkapöytään. Vinkkaavat sitten kumaraista, häijysti pälyilevää tarjoilijaa ja tilaavat viinipullon, joka maan kirjoittamattoman säännön mukaan avataan tavan mukaan vasta pöydässä. Mies on tarkoituksella helppo saalis naiselle, koska haluaa sen kaltaista seuraa etsien pelistä uusia juonikuvioita romaaniinsa. Hänen yllätyksekseen nainen käsittää miehen huomanneen jo viritetyn ansan ja lopettaa näyttelemisen päättäen olla heti avomielinen tilanteesta.

Sanoo väsyneesti hymyillen, teen tällaisia tilauskeikkoja toisinaan rahoittaakseni psykologianopintojani, mutta en mene koskaan sänkyyn kenenkään kanssa. Tiedät nyt, että saat pulittaa viinistä moninkertaisesti ja seurastani on maksettava se mitä sinulla on, muuten nuo konnat pieksävät sinut kujalla. Hän heilauttaa päätään julmannäköistä joukkiota kohti kapakan takaosan biljardipöydässä.

Joo, sanoo mies venyttäen, arvasin kuvion. Minut on vuokrattu uhriksi ja konnat pieksetään pahemmin.

Nainen ällistyi ja räpyttelevistä silmistä näki miten hän prosessoi tietoa. He istuvat hetken hiljaisina kasvot tekovirneessä ja molemmat nauroivat sitten äänekkäästi, ja heitä tarkkaileva baarin pitäjä näytti tyytyväiseltä.

Mies ehdotti sitten, että tehdään näistä oikeat sokkotreffit ja mennään muualle, voit kertoa baarimikolle tilanteen ja kiittää ilmaisesta viinistä.

Nainen katsoo tutkailevasti suoraan silmiin, nousee ja sanoo menevänsä puuteroimaan nenänsä. Matkalla vessaan hän sanoo ohimennen jotakin baarimikolle, jonka nyrpistynyt tuijotus kertoo sanoman menneen perille. Antaa vakioasiakkailleen joitakin sovittuja merkkejä ja joukko yrmeitä miekkosia biljardipöydän ympäriltä poistuu saman tien vaivihkaa ulos. Baarimikko katsoo taas mieheen, levittää kätensä ja ystävälliseksi hymyksi tarkoitettu kuittaus on pelkkä irvistys. Nainen tulee takaisin ja sanoo, talo tarjoaa.

Sitten he ottavat pullon mukaansa ja kävelevät ulos. Olet siis ulkomailta värvätty poliisi, nainen kysyy.

En ole, huijasin vain teitä takaisin, kun tilanne tuntui vaaralliselta, konnia oli liian monta.

Nainen nauroi vapautuneen iloisesti kepposelle, johon mies yhtyi ja he joivat pullon suusta suurin kulauksin.

Tämä on sitten tässä, sanoo nainen, silittää poskea ja lähtee omaan suuntaansa. Tietää myös, ettei häneen luotettu enää tässä kuviossa pitkään aikaan, jos koskaan. Olisi parasta pysyä pois näistä kortteleista välttääkseen seurauksia, koska alamaailmassa pieninkin epäily oli samaa kuin todennettu petos, jota mikään selitys ei lieventäisi.  

Turhaan kyytiä odottelevien löysää turpaansa väännellen hörähtelevien vossikahevosten elämässä nahjusteleva psykologinen aika venyy torkkuvana jatkumona yksitoikkoisessa passissa. Kohta on yö, kaupunki nukkuu kiireestään lepoon ja mies kiiruhtaa askeleita tyhjällä kujalla, jossa äskeisestä johtuva arvaamattomuuden uhka jarruttaa kulun porttikongeihin kurkisteluksi.

kuja

Joku yksittäinen keikkojen välissä odotteleva nainen nostaa hamettaan näyttääkseen kauppatavaraansa. Ihmiskauppa, naistenasia – valistunut nykyaika kutistaa miehen syntisiä viettejä kuin sukupuolistressiä tasoittava sydänlääke ja hän kiirehtää ohi himoa tuntematta. 

Yliopiston kukkulaa kohti vievä hotellinsa kävelykatu ei ole onneksi kaukana Plaça de Catalunyasta, ja ukkokin on hotelissa paikallaan antamassa avainta ja saa kaksieuroa vaivanpalkaksi. Odotti kai vitosta, koska heiluttaa puhisten etusormeaan ja osoittaa ei tupakointia kylttiä seinässä. Nyökkäillään, buena noche.

Mies nukahtaa heti riisuuduttuaan, mutta herää helleyön kuumuuteen istuen unettomana läppärinsä kanssa aikaiseen aamuun ja kirjoitti San Sebastian scifi-konferenssi muunnokseensa esitelmäänsä muutaman kappaleen jotka poistaisi tai korjaisi järkevämmällä valoisalla hetkellä. Halusi olla omissa porukoissaan enemmin henkilökohtainen kuin Valenciassa.

Siksi hän esityksensä loppuun suunnitteli kertovansa tietämättömyytensä koneoppimisen syvimmistä saloista ja siitä, miten tajunnanvirran ajatushumalassa sai näkyjä, joihin ei oikeastaan uskonut ja jotka innostuksessa sumenivat järjen hämäräksi tyhmyydeksi. Mielikuvituksen laukatessa niitä kuitenkin pitää, jos ei tosina niin loogisesti mahdollisina. Sitä paitsi ei todellisella ole fantisoidussa scifissä juuri väliä, kunhan asiat kuulostavat loogisilta keksityissä yhteyksissään.

Sitten aivan lopuksi ehkä joku lämminhenkinen kannustus scifin puolesta hyödyllisenä asiana kaikille. Hän kirjoitti huonossa valossa sormet lipsuen vääriin kirjaimiin ja joutui korjaamaan jatkuvasti, että käsittäisi myöhemmin syntyneen tekstin, eikä ollut tehnyt kokonaan turhaa työtä. Se oli kuin käsin kirjoitettu huitaistu notaatti ilman huonoa käsialaa, jota tekstinkäsittelyn oikolukijan punakynä koristeli kirkuvin värein.

Tulevaisuus on aina kulman takana, jonne näkee vain syyn ja seurauksen logiikalla, ja voi arvuutella asioille tämän päivän tieteelle asetettujen päämäärien edistyvää jatkumoa jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen. Siihen on hyvä syy koska olemme onnistuneet niin monessa rakentamaan pitkän aikavälin projekteja suunnitelmien mukaan sellaisiksi kuin ne alun perin aioimme. Mielikuvitus on lähtökohta kaikelle sille mitä olemme rakentaneet ja mitä tulevaisuudessa rakennamme. Todellisia asioita yhdistellään uudella tavalla niiden ominaisuuksien sopivuuden mukaan teknologiaksi, joiden ainoana rajoituksena on tuntemiemme luonnonlakien rajat. Ehkä joskus kykenemme muuttamaan myös niitä tarpeidemme mukaan tai luomaan aivan uusia luonnonlakeja käyttöömme, joita ei vielä ole. Luomme ainakin mielikuvituksen avulla virtuaalitodellisuuksia, joiden ideat toisinaan aineellistuvat todellisuuden ratkaisuissa.

Siinä se, alku voisi olla sama kuin Valencian toisen sävyisessä tilaisuudessa ja kun lopun kiittely lauseet ovat kohdallaan oli hän tapojensa vastaisesti melkein tyytyväinen, vaikka liian helposti syntynyt teksti sai aina epäilemään, ettei se enää kelpaisi aamulla tai viikon kuluttua ja joutuisi hermoilemaan aivan viime hetkellä jotakin muuta. Väsyttikin taas ja vielä oli ulkona pimeää yöksi, vaikka kadulta kuuluivat jo peltisten ikkunansuojaajien ylös vetämisen äänet ja joku skootteri puhkaistuin äänenvaimentimin pörähti liikkeelle. Uni tuli heti.

Vuorokauden ajat olivat kirjoitellessa menneet sekaisin, ja hän joutuisi pakottamaan päivärytmin takaisin normaaliksi aikaeroa tasaavien matkustajien tapaan.  Päivä kerallaan hilaten itseään ylös takaisin ympäristön arkipäivän rytmiin. 

katu2

Kaipuu on kaunista kuin suru. Nukuttuaan uurastuksensa tuoman väsymyksen oli jo iltapäivä. Leveällä bulevardilla oli pikimustien afrikkalaisten rivistö edessään huovalle on aseteltuja kopioituja merkkilaukkuja. Huovan jokaiseen kulmaan on kiinnitetty punottu pumpulinaru joiden toista päätä kaupustelijat pitelevät hyppysissään, poliisin lähestyessä he saa yhdellä nykäisyllä tavarat kasaan nyyttiin ja ehtii se selässään pakoon menettämättä feikkejä merkkilaukkujaan tai pahempaa. Luovuus on selviytymisen elämänehto.

gauditalo2

Kadun toisella puolella on värikäs Gaudi-talo, jonka katto muistuttaa lohikäärmeenselkää ja seinissä on monen värisiä lasinpaloja, parvekkeet tuijottavat kuin pullottavat hyönteisensilmät. Taloon on aina pitkä jono. Mies päättää jättää väliin talon taas tälläkin kertaa, kun tutun näköinen tyttö ovella huutaa perään nimeltä ja viittoillee tulemaan ovelle.

gaida1

Gaudi talo on ravintolan pitäjän opiskelevan tytön harjoittelupaikka ja hän päästää miehen jonon ohi suuren protestoivan metelin saattamana, mutta omistushaluiset kosteat pitkät poskisuudelmat tytöltä ja miestä sormella osoittaen sanoo kovalla äänellä ”sedällä on synttärit” ja jono antaa anteeksi tunkeilun. Miestä nolottaa, mutta tyyntyy kun hänet taputetaan sisään. Ei sentään lauleta, mutisee päivän tekosankari työntyessä talon sisällä olevaan tungokseen.

Tyttö lähti viemään kädestä miestä ylös rappuja ja mies yritti paniikissa keksiä jotakin tapaa päästä pakoon. Tytön kosketus oli liian tuttavallista ja intiimiä ripustautumista, eikä siitä seuraisi mitään hyvää, jos hän antaisi sen viedä. Ravintoloitsija Jose oli hänen hyvä ystävänsä ja vaikka hän ei epäillyt modernin opiskelija tytön kokeneisuutta miesten suhteen, oli hän paljon nuorempi, eikä Jose antaisi anteeksi, jos jotakin tapahtuisi heidän välillään. 

gaudi3

Onneksi tyttöä kutsuttiin takaisin tehtäviinsä ja hän näki hänet pitkän holvimaisen käytävän päässä tuijottamassa peräänsä. Mies jatkoi kierrostaan sekavissa tunteissa jääden seisoskelemaan henkeään haukkoen kattoterassille, josta näkyi kaistale Barcelonaa koristeellisine torneineen.

tak

Gaudin talon yksityiskohdat ovat jotenkin outoja, mutta toisaalta nerokkaita ja mieleenpainuvia. 

katto

Poistuessaan hän kosketti jo alas sisäänkäyntiin ehtineen tytön hartiaa kevyesti ja kiitti, että oli niin vaivatta päässyt sisään mahdottoman upeaan taloon. Muuten olisi jäänyt. Tyttö kääntyi, nousi varpaisilleen ja suuteli häntä huulet kosteina suulle. Mies tunsi tytön kielen koskettavan hänen huultaan ja ajatteli, ettei voisi mennä pitkään aikaan Josen ravintolaan. Aulan katossa oli suuren sakaraisen lampun luoma kellertävä hämy. 

gaudi4

Tungos töni heitä lähemmäksi toisiaan ja tyttö tunnisti miehen tahattoman erektion. Kosketti sitä kädellään ja suuteli katseista välittämättä uudestaan. Hämillään mies torjui ja sanoi, on mentävä, nähdään taas ensi vuonna. Tyttö näytti pettyneeltä, mutta hymyili sitten, ja huikkasi nähdään miehen selälle.

Mies pakeni manaillen paikalta ja tunsi häpeää väärällä hetkellä leimahtaneesta halustaan. Sekavassa mielentilassa hän hyppää kodalle pysähtyneeseen turistibussiin päästääkseen pois mahdollisimman kauas ja mahdollisimman nopeasti. Tämä täytyi unohtaa.  Hän huomasi bussin pysähtyneen Sagrada Familian kirkkoa vastapäätä ja päätti hypätä kyydistä. Kirkkoa on rakennettu viimeiset sata vuotta ja rakennetaan kai vielä sata seuraavaakin vuotta, se on kuin irvaileva mittapuu ihmiselon lyhyydelle. Hän ei pidä sen uusimmista tyylitellyistä osista, jotka hänestä loukkaavat Gaudin aikaisen vaiheen tyyliä. Antaisivat jo olla, eivätkä pilaisi sitä lisää säästelevillä muotopuolisilla ratkaisuilla. Se ei ole hänelle kirkko vaan taideteos.

barca4

Oli saanut kyllikseen Gaudia, ja kun seuraava bussi tuli pysäkille muutaman minuutin päästä hän päättää jatkaa matkaa.

jongl

Syötyään mies luopuu turistibussi kierroksesta Plaça de Catalunyan kohdalla. Rastat tukkainen mies tekee lapsijoukolle suuria saippuakuplia. Mies ei jää katseomaan vaan kävelee La Rambralla kohti kauppahallia, katutaiteilija piirtää kukkakojun vieressä näköiskuvaa nuoresta musliminaisesta.

piirrustus2

Hän ajattelee ravintolanomistajan tytärtä haikeus mielessään, ei mahda sille mitään. Mies ei ole enää aivan nuori jollei aivan vanhakaan, kokien seisovansa risteyksessä jonka toisessa suuntaviitassa lukee harhaluulo ja toisessa pelkuruus. Ajateltu lounas kauppahallissa ei enää houkuttele väenpaljouden nähdessään.

tori

Kääntyy kadun toiselta puolelta kapealle rujoudessaan pittoreskille kujalle jossa elämä on ripustettu parvekkeille. Barcelona osaa hymyillä rikkinäisinkin hampain.

1kuja

Barcelona on ihan kaikkea ja tuskin on kaupunkia, jossa on yhtä paljon erilaisuutta eri kaupunginosissaan, puistoissaan ja arkkitehtuurissaan. Se on aivan loputonta ja siksi se on koostaan huolimatta ympäriinsä käveltävä kaupunki kuin mikään toinen. Se vie vain aikaa.

riemuk

Hän poikkeaa tavaratalon viertä sivukadulle ja huomaa ajautuneensa leveälle puistomaiselle kävelyreitille, jonka porttina on 1888 luvulla Barcelonan maailmannäyttelyyn rakennettu valtava punatiilinen riemukaari. 

tanssia

Kävelykadun reunalla jengi kaikenvärisiä nuoria tanssii jotakin trendistä kimppa juttua, jossa matkitaan toisiaan. Yksi aloittaa ja mukaan liittyy lähellä istuskelevia nuoria ja satunnaisia ohikulkijoita. 

Puiston vierustalla kadunreunassa on televisio tiimi autoineen. Puistokadun toisella puolella on kai joku valtionvirasto, jossa on meneillään jotakin tärkeää.

Vanha mies ylittää keppiin ontuen katua kantaen kaulassaan isoilla tekstattua plakaattia kädessään pinkka lehtisiä. Hänet pysäytetään virastotalon portaille ja vartija kääntää hänet menemään takaisin puistoon. Vanhus lähtee, mutta keskellä suojatietä hän pudottaa äkisti housunsa kinttuihin, puolisääressä roikkuvien löyhissä pumpulisissa alushousuissa laajalle levinnyt kusijälki, mustissa sukissa isonvarpaan kohdalla iso reikä.

pro2

Sitten hän käy selälleen ja riisuu kokonaan alasti lukuun ottamatta sukkia. Kulkee sitten edestakaisin suojatiellä vaivalloisin askelmin banneri kaulassaan.  Performanssia tarkkailevasta miehestä on outoa etteivät paikalla olevat ihmiset ja ohikulkijat reagoin mitenkään esitykseen vaan katselevat muualle.

pro4

Paikalla norkoileva televisiotiimi on myös täysin välinpitämätön vanhuksen suhteen.  Mies ei ollut koskaan nähnyt vaikuttavampaa protestia, vaikka oli kokenut suurkaupunkien hurjistuneet mielenosoitukset ja sotaiset mellakat. Esitys oli kuin hidasta äänetöntä pantomiimia. Se oli niin läpivietyä, että hän alkoi epäillä, että kysymyksessä oli ehkä myöhemmin filmattava kohtaus, jota vasta harjoiteltiin. Näytelmä on hyvin realistinen kusen läikyttämine kalsareineen reikäisine sukkineen ja sai voimaan pahoin.

Hän jatkoi kulkuaan leveää kävelykatua pitkin kohti hiekkarantaa äskeisen kytiessä mielessä pitkään.  Rantaa koristaa suuri kuparin hohtoinen metalliristikosta tehty valas. Barcelona on aina ollut hyvä somistamaan ilmettään suurikokoisella taiteella.  

valas3

Kulkee pitkin rantaviiva kohti satamaa, josta nousee köysirata tuhansin turistisilmin kurkistelevalle kukkulalle. Laitureilta lähti aikoinaan matkustajalaivat Etelä-Amerikkaan, ja mies muistelee haikeana matkaansa meren yli Rio de Janeiroon jo puretulla italiaisella MS Giulio Cesarella.

barca7

Odotellessaan laivaan pääsyä hän oli matkannut heilahtelevalla gondolilla ylös mäelle, ja palasi sitten alas kaupunkiin kaktusten peittämää rinnettä vaivalloisesti kavuten. Muisto vaiherikkaasta matkasta on tiukkaan pakattu piste aikajanalla porttina tapahtuneisiin, joista aika on kadonnut, mutta tuntemukset ja monet yksityiskohdat säilyneet haalenneiden valokuvien kaltaisina, joissa on yhä kaukaisina kaikuina rasitusten ilot ja surut kokemuksina mukana. Mattokauppias Beirutista, Hevostilan tytär Guannabarasta, vanha ukko Buenos Airesista ja myrkyssä kannella rukoilevat nunnat. 

laiva

Hän palaa La Ramblaa pitkin korkeuksistaan pilarin päästä katselevan Kolumbuksen patsaalta lievää ylämäkeä takaisin lähtöpisteeseensä. Patsaan jalustassa on paljasrintainen nainen, tiedä syytä, ehkä yksi Kolumbuksen valloituksista.

Kävelykadun tungoksessa on seassa uskomattoman taitavia taskuvarkaita. Useimmat osaavat varoa jo aiemmin menetettyään jotakin tai ottanut oppaiden varoitukset tosissaan ja siirtänyt irtaimen omaisuutensa vaikeasti tavoitettaviin paikkoihin. Sekään ei aina auta, eikä kosketuksillekaan herkkä huomaa mitään kun kello tai lompakko on yhtäkkiä poissa. Röyhkeimmät vievät kännykän käsistä ja katoavat hetkessä tungokseen ilman tuntomerkkejä. Mies osaa varoa, mutta huomaa kevyesti taskuun sujahtaneen käden sattumalta hamutessaan nenäliinaa ja tarttuu siihen voimalla. Nuori mustalaistyttö, vasta lapsi pyristelee otteessa ja hiukan vanhempi poika yrittää päästä suljetun pienenrepun sisältöön käsiksi. Mies kääntyy nopeasti toinen käsi ojossa ja poika lentää älähtäen katuun, tyttö yrittää raapia mutta talttuu pelko silmissään, kun mies puristaa kovemmin. Sitten hän iroittaa otteen tönäisten tytön kauemmas ja sanoo kovasti – häipykää, poliisi on tulossa. Ihmiset ympärillä taputtavat, taskuvarasriesa on suurin Barcelonan paraatikadulla. Kuin olisi Roomassa ajattelee mies.

Huoneessaan hän ostaa läppärillään junalipun Valenciaan kiitojunalla.

Kaksi perhosta ja Danten kuolinnaamio

Toscanan moniväristen kukkuloiden huipulla on toisinaan keskiaikainen kylä, joskus pieni kaupunki, useimmiten vain muutaman talon ympäröivä ikivanha viinitila. Alkukesän väriskaalat ovat kuin sommiteltu vesivärejä varten. Mustanvihreät sypressit, haaleasävyiset oliivipuut, hennon vihreät viinitarhat, tummemmat pensaat, lähimaiseman haalistuneet heinikot johon kauniin punaiset unikonkukat tekevät kesän. Äsken korjatuilla pelloilla on keltainen syksy. Taustalla piirtyvät lomittaiset vuoret haalistuvat mitä etäämpänä ne ovat, kunnes kaukaisimmat häivyttävät ääriviivansa taivaan valkeareunaisiin pilviriuttoihin.

Chiantissa ikivanhan pikkuruisen Castello Di Stardan kylän ulkopuolella pölyisen soratien mutkassa on muinaisen riistanvalvojan suurista kivistä muurattu kaksikerroksinen kahden päällekkäisen huoneen maja. Alakerrassa yksi makuuhuone ja ylhäällä olohuone avoimella keittiöllä välissään jyrkät rappuset. Asumus on sopivasti erillään viinitilaa hallinoivasta linnasta ja sitä ympäröivästä talorykelmästä. Pihan lavendelipuskien takana piilossa on uimallas, jossa öisin kiertää väsymättä puhdistusrobotti välittämättä häiriöstä, jos hikisen yön häätämänä hyppää sen seuraksi.

Hiostavassa helteessä, ilma seisoo ja maisema yli viinitarhan jyrkän rinteen on kuin kaiken tapahtuvan pysäyttänyt valokuva ja näkymä on seisahtunut sellaisekseen.  Suljen silmäni ja nukun kevyttä koiranunta ääniä horroksen läpi vahtien. Odottelen vieraita.

Säpsähdän kokonaan hereille, kun sänkisellä peltoaukealla taapertaa villisika laiskasti metsikön suojaan hämärtyvässä maisemassa. Vieraita ei tullut. Olivat matkalla autolla Napoliin eivätkä löytäneet perille. Tuttavan tuttu joka oli pyytänyt osoitetta ja puhelinumeroa yöpyäkseen perheineen ilmaiseksi. Olin hyvilläni etteivät tulleet. Peruin linnan ravintolasta varaamani suuren pöydän ja toivoin että siitä ei ollut harmia isännälle. Linna oli kuuluisa tilansa viineistä ja oman metsikön riistasta valmistetuista villisikapadoistaan, mutta ajat olivat niukat kaikille. Sitäpaitsi ei vielä ollut jahtisesonki, joka tuo metsästäjiä koko euroopasta tiluksille täyttämään kaikki liikenevät tilat.

Helposti voi kuvitella miten syksyisin ikiaikaiset instrumentit ja laulut raikuvat villisika- ja saksanhirvivarras nuotioiden loimutessa iltaisin linnan pihassa. Elettään liput ja viirit liehuen mennyttä keski-aikaa edellisen viinisadon suuriin tynnyreihin hakattujen hanojen vuotaessa riemua ja surua leveistä lankuista kyhättyihiin pöytiin.  Ympärillä lemuaa silloin sankka käristetyn lihan lemu, ja kaikuina kiirii jahtikoirien haukku ja humalaisten hoilotus yössä pitkälle laaksoon. Aamuisin törähtelevät jahtitorvet ja hevoset hirnahtelevat innokkaiden koirien pyöriessä niiden jaloissa vikisten intoaan.

Olen varma etten nukkuisi tänäkään yönä helposti, ja tarvitsen pullon chiantia, kimpaleen juustoa ja  ilmakuivattua kinkkua. Epäröin mennä ravintolaan peruttuani pöytätilaukseni, mutta minulla on nälkä. Kokki ottaa yrmeän näköisenä vastaan tilauksen ja alkaa veistämään telineeseen kiinnitetystä kinkusta paperinohuita siivuja lautaselle. Keittäjä tuo juuston, tuoretta maalaisleipää ja pienen lämpimän kulhon villisikapataa paksuksi keitetyssä viinikastikeessa. Kokki seuraa silmänurkasta pälyileviä ilmeitäni ja puhkeaa höröttävään nauruun. Maksua ei huolita vaikka väkisin työntäisi seteliä. Sanoi, että olin hölmö, mutta mukava kaveri.

Laitoin mökissä lakanat jääkaappiin  viilentymään ja istun ulos lukemaan kirjaa monimutkaisuudesta, koska yritän yksinkertaistaa elämääni. Haen jäitä juomaani ja saan helteessä äiteläksi litkuksi muuttuneen punaviinin aisoihin. Hylkään kirjan ja alan miettimään edellisen yön outoa unta jonka ahdistus leijui yhä sängyssä torjuvana inhon täyteisenä muistikuvana. Yksinäisyydessä tunnetilat ovat huoneen täyttävä mielleyhtymistä sakea henkeä ahdistava todellisuus.

 Unessa vahvasti meikattu nainen sanoi muistavansa minut linja-autosta, koska olin puhunut hänelle kauniin filosofisesti elämästä. Nainen hymyilee ja hänellä on lempeät äidilliset silmät. Hän kertoo, ettei voi saada lapsia koska munasarjat on poistettu tulehduksen takia. Sitten uni vaihtui ja makasin metsälammen äärellä ja kirjoitin sen pintaan sormellani jotakin tärkeää sanomaa, en tiedä mitä ja kenelle koska en näe mitä olin kirjoittanut, eikä minulla ollut muistia. Kurkotan viimeisen kirjaimen perään kirjoittamaan pistettä joka se oli kaikkein tärkeintä ja putoan päistikkaa veteen. En huku koska sormeani koskettava piste on pyörteisenä imaiseva tunneli meren rantaan. Jostakin ilmestyy taksi napaten mukaansa ja kuski jolla on minun lippahattuni, sanoo osoitteen Onnenkatu 756, Santos, Brazil 449052, ihmettelen osoitteen pilkkuja ja Barizilin z-kirjainta. Hän sanoo z on zorron merkki, eikä sitä saa ottaa pois jos haluan selvitä hengissä ja asettaa mustan zorro naamion silmiensä päälle.

Hullu ahdistava uni jota yritän analysoida kvasi freudilaisella tulkinnalla pääsemättä mihimkään.

Unen nainen vaikutti tutulta vaikka ei täsmää kehenkään tuntemaani. Olin  vuosikymmeniä sitten jutellut surusilmäisen naisen kanssa linja-autossa, jota oli lyöty kasvoihin. Kertoi olevansa prätkäjengiläisen tyttöystävä. Mies hakkasi humalassa leimahtanutta mustasukkaisuuttaan, mutta ei ollut muuten paha. Kiitti lähtiessään bussista. Muistan, että olin hyvilläni, kun emme jääneet pois samalla pysäkillä. Hän ei ollut uneni naisen näköinen, emmekä olleet puhuneet hänen munasarjoistaan.

Minulla oli kauan sitten tyttöystävä, jolta oli poistettu tulehduksen takia munasarja ja hän seisoi rakastelun jälkeen joskus päällään sängynpäädyssä saadakseen siemenesteen mahdollisimman syvälle sisäänsä. Halusi kipeästi lasta, oli saanut ohjeita lääkäriltä, vaikka toiveita ei juuri ollut hän odotti ihmettä. En ole ajatellut aiemmin, että ehkä se oli myös rakkautta minua kohtaan. Menimme myös hätäisesti kihloihin koska tapasimme toistemme omaiset, ja erosimme viikon päästä sovittelemattomassa vihassa, emmekä ole tavanneet sen jälkeen. Minulla on tallella värinsä menettänyt valokuva, jota joskus katselen löytämättä tuon aikaista tunnetta, silti säilytän kuvaa kuin muinaisjäännöstä koetusta onnesta.

Torkkuessa edellisen yön unta mietiskellen, on lukemaani kirjaan ilmestynyt rumanvärinen, märkä läiskä, joka on imeytynyt avatun kirjanpuoliskon sivujen läpi ja liimannut ne yhteen. Ripustan kirjan kuivumaan avoimena seinustalle toivoen parasta. Maailma on monimutkainen monella tavalla.

Vuokraamani pikkuruisen talon puutarha on täynnä suuria lavendelipuskia sinisine tähkineen ja kaikkialla surisee itikan kokoisia ampiaisia. Paikalle leijailee suuri vaalea perhonen, jolla on mustia raitoja, silkinsinisiä koristeita ja hiukan kullankeltaista mustien  valesilmien ympärillä siivissään. Valkoinen, sileäruumiinen hämähäkki kiipeää reittä pitkin kutittaen ihoa ja huitaisen sen pois.

Kirmaan perhosen perässä pensaasta toiseen. Läheiseen kukkaan laskeutuu keltainen perhonen muistuttaen syksyistä puunlehteä mätäpilkkuineen, sen siipien suonet ovat kuin lehdenrangat.

Pilkkuja myöten se on ällistyttävän samanlainen kuin mökillä Norjan tuntureilla tuhannessa metrissä ottamassani kuvassa. Tuhansien kilometrien päässä toisistaan erillaisissa ilmastoissa täysin erilaisissa olosuhteissa ja silti kuin kopioita toisistaan. Ruskeat pilkutkin ovat aivan samoissa kohdissa. Se on minusta hyvin outoa ja jolle en keksi järkevää selitystä.

Helleaalto on pitänyt rutikuivaa Toscanaa otteessaan koko viikon, eikä anna periksi edes iltaisin. Ikivanha kivimaja on onneksi sisältä viileä ja uima-allas pensaiden takana on öisin kylmä kuin Juudaksen suudelma. Unettomina öinä makailen kumipatjalla iso pyyhe peittona, katselen tähtitaivasta ja hahmottomaksi mustuneen metsikön reunassa tanssivia tulikärpäsiä. Ne vilkkuvat samalla tavalla pimeydessä.

Firenze on kohtalaisen lähellä ja paikallisjuna vie sinne tunnissa. Iso kiviseinien kuumottava kaupunki on helvetillinen pätsi, ja asemalla kuhisee ärtyneinä hikoilevia ihmisiä. Ulosmeno aukolla jaetaan ilmaiseksi deodoranttisuihkeita ja vesipulloja. Ilmeisesti on poikkeuksellinen helle, eikä haluta ylimääräisiä lämpöhalvauskuolemia tai hikisistä ruumiista purkahtelevaa valkosipulin pistävää lemua kaupunkiin.

Ihmisvirta vie Basilica di Santa Maria del Fioren tuntumaan jonka ovien edessä satojenmetrien jono. Turistit kiertelevät kirkkoa saamatta sopimaan sitä kameraansa ja ottavat kuvia vinoista tornin puolikkaista, joiden edessä häilyy joukottain epäselviä ihmisiä. Keski-ikäinen pari suutelee muista välittämättä estottoman intohimoisesti.

Kolme amerikkalaista nuorta naista poseeraavat kiusaavasti huudellen ”Daddy, take a picture please”. Otan muutaman kuvan kännykällä ja he haluavat nähdä ne heti. Ovat tyytyväisiä, antavat sähköposti-osoitteensa, halaavat vuoron perään, suutelevat poskelle seksikkään märästi ja kikattavat sitten kuorossa pilaansa. Olen vaisusti mukana, taputan sydäntäni ja kävelen tieheni. Turvallisen matkan päästä käännyn vielä katsomaan, mutta he ovat jo poissa.

Läheisellä kujalla oranssipukuinen nuori nainen sopii vuosisatoja vanhan kirkon haalistuneisiin väreihin upeasti. Löydän Palazzo Vecchio:n jonne ei ole jonoa ja siellä on viileää pelastukseksi tappavalta kuumuudelta. Sen ylimaallisten värien seinänkokoisissa maalauksissa on perpektiivit pielessä, mutta niistä voi kuvitella muinaisten aikojen sankarimyyttejä ja elämää. Kokemukset ovat joskus parhaita kertakäyttöisinä tunnelmina.

Seuraavaa kerrosta kiertävässä käytävässä on Danten kuolinnaamio viininpunaisella sametilla vuoratussa lasivitriinissä. Seisoskelen sen edessä pitkään muistellen miten nuorena kannoin ”Jumalaista näytelmää” muovipussissa. Luin sitä ääneen yössä ränsistyneessä matkustajakodissa kaupungilla tapaamalleni tuttava naiselle, jonka kuolemasta luin juuri päivälehdestä. Makasimme märkinä naimisen jälkeen natisevassa hetekassa ja katselimme kuvia helvetistä. Tanssia harrastaneen tempperamenttisen naisen vagina oli joutsenten tanssilla treenattu muskeli, joka osasi koskettaa ja pitää kiinni.

Otan valokuvan Danten kuolinnaamiosta ja päätän tehdä siitä oman warholtini. Helvetti, kiirastuli, paratiisi ja unohdus, jokaiselle oma värinsä. Vaikka toisessa järjestyksessä.

Vaeltelen karttahuoneeseen jossa on kummallinen keskiaikainen näkemys pohjolasta. Viereisessä huoneessa on luonnollisen kokoinen mustasta marmorista veistetty anatominen tutkielma hevosesta. Olen täytetty malja.

Paluumatkalla seisoskellen koko matkan täpötäydessä junassa Montevarchiin käsihihnassa roikkuen. Auto on parkissa aseman vieressä ja on jo myöhä ajella pimeässä kiemurtelevia hiekkateitä. Villisiat liikuvat öisin ja ne ovat isoja torahampaisia otuksia, jotka eivät häikäile hyökätä auton kimppuun jos osuvat kohdalle. Näin vain peuran vasoineen ylittävän tien auton valojen säikäyttäessä ne juoksuun.

Muutaman päivän lepäiltyäni puran kasvavaa rauhattomuutta ajelemalla sänkisten peltojen lomassa merenrannalle, mutta on siesta ja kaikki paikat ovat kiinni, eikä parkkipaikoilla ole tilaa jäädä odottelemaan.

Ajan edelleen vatsa kuristen päätyen monien torniensa takia maailman perinnöksi leimattuun Sienaan.

Kiivetessäni kaupunkiin yläosaton naisen patsas kurkistaa verhon takaa. Tänne ei tulla huomaamatta.

Pienellä aukealla on katuun liituväreillä toteutettu jäljennös neidosta ja hermeliinistä, eikä tekijää näy missään. Kuva on sen verran hyvä, että laitan silti lantin laatikkoon.

Kiertelen itseeni yöunta ja otan valokuvia kirkosta ja muusta etten eroaisi sinne tänne säntäilevästä turistilaumasta. Aamiaisesta on todella aikaa ja nälkä vaivaa yhä enemmän. Iso villisian pää mulkoilee tihrusilmin ravintolan ulkoseinässä saamatta mauttomuudellaan sylkirauhasilta vastakaikua. Joku tolkku sentään Oggi Porchetta, vaikka alhainen verensokeri alkaa huipata ja saa jalat veteliksi.

Pikaruokala kadun päässä saa pitkään jonoonsa uuden asiakkaan.

Loma luiskahtaa päivä keralla kohti loppuaan. Kaikella aikansa ja seuraavalla viikolla viinitilan parhailla pulloilla lastattuna kurvaan pölypilvi perässä pyörien pois näyttämöltä, Oggin serkku pienet porsaat vanassaan löntystelee tien poikki metsikköön, nokka on kohti kotia.

Pysähdyn ohimenessä Venetsiaan. Sain onnekkaasti huoneen kaupungin ulkopuolelta viidenminuutin bussimatkan päästä vajoavasta kaupungista. Periaateessa täysi mahdottomuus koska siellä oli menossa kuuluisa Venetsian taidebiennaali, mutta sekuntti sitten oli tullut peruutus ja kun kerran olin paikalla niin menköön sitten näin, vaikka huonetta odottavien varauslista oli pitkä kuin virkailijan levällään olevien käsien kämmenten väli. Portieeri yskäisi tarkoittavasti ja ymmärsin kaivella esille muutaman sinisen setelin ylimääräiseen juomarahaan, joka takasi myös maksuttoman parkkipaikan. Maailmalla reissaillessa oppii nopeasti tavoille.

Venetsian rakennukset ovat auringossa pastelleja ja ylivalottuneita, ikään kuin valo imeytyisi talojen seiniin ja haalistaisi ne. Kaupunki on muuttunut edellisestä käynnistäni ja muistuttaa yhä enemmän loputtomalla naimisella nuhraantunutta huoraa, joka yrittää pitää viehätystään keskustansa ylimitoitetulla ehostuksellaan, mutta joka ei petä ketään. Kaupunki elää tuhon partaalla ajan nakertaessa tulvillaan sen perustuksia, ylimotoitetun turismin kuluttaessa sen pintakerrosta ja ilmastonmuutoksen tuoman vedennousun haudatessa sitä ahnaasti alleen. Olen iloinen, että kävin ajoissa.

Labyrintit ovat ennallaan, nuolet seinissä osoittavat tietä Pyhän Markuksen torille tai rautatieasemalle, silti sokkelosta ei löydä ulos pelkällä suuntavaistolla. Yhden ihmisen kuljettava kuja loppuu äkisti kanavaan tai kulman takana on pelkkä seinä, eikä ole muuta keinoa kuin palata takaisin lähtökohtaansa ja kokeilla seuraava suunta samalla tuloksella.

Markuksen kirkko on kuin kaunis koru ja sillä on kosketteleva sielu, joka ei tunnu siltä ahdasmieliseltä uskonolta jota se on rakennettu palvelemaan.

Viirupaitainen miekkonen lykkii kondolia vaivattoman näköisesti vaikka jollassa istuu joukko kikattavia teinityttöjä japanista ja läski vanhempi mies herättämässä ennakkoluuloisia mielleyhtymiä. Vaikeaa käsittää miten hän saa sauvallaan pohjaa tökkimällä tuolla lastilla veneen liikkeeseen lainkaan. Useimissa kondoleissa on romanttinen pariskunta etsimässä liitoonsa uutta symbolista sisältöä.

Paahtavassa helteessä eksyiltyäni kerta toisensa jälkeen hermostun kokeilemaan kännykän gps-karttaa ja ihmeekseni se selviää mahdottomalta tuntuvasta tehtävästä ja löydän tuttuun parhaan suklaakakun ravintolaan.

Venetsian biennaalissa on sisäpihoilla tilateoksia koskeva ankara valokuvaamiskielto ja tyydyn nähtävyyksiin. Markuksen kirkon sivuseinälle on ripustettu kuuluisan valokuvaajan upea punaiseen iltapukuun sonnustautuneen naisen kuva mainokseksi. Olen vaihtanut viinin Chiantista Valpolicellaan kuten seudulla kuuluu, kännykkäni on kuukahtanut sähkön puutteesta ja saatan vapaasti eksyä antamaan sattumalle tilaisuuden. Venetsia on pieni, eikä ole niin väliä, vaikka ei aina tiedä missä on.

Usein olessa paikassa jossa on käynyt aieminkin alkaa kelata edellistä kertaa ja pilaa vaikutelmista tiheän paikan hurmaa vertailuun silloin ja nyt asetuksilla. Yhteen asiaan ei kenekään tungokseen nyreän pähkäily pysty, Ponte di Rialton sillankorvan ravintolan maailman parhaaseen suklaakakkuun. Sen edessä on laiturissa musta kondoli kuin odottamassa kyytiä hautajaisiini. Varoitus ei pure ja tilaan toisen annoksen suklaakakkua, kahvia ja konjakin.

Kontrastina onnellisen tulevaisuuden toivossa nuoripari fiilistelee pitoreskissä syvennyksessä valokuvaajalle, ohikulkevan pojan ilmeessä on sopivasti aikamme epäilystä.

Venetsia on oikeasti valokuvauksellinen paikka, iltaisin valot peilautuvat erivärisinä kanavista ja talot häipyvät maalauksellisesti osin hämärään yksittäisten katulyhtyjen välissä. Venezia on ikivanha elämää kuhiseva kaupunki jossa on ainainen karnevaalitunnelma.

Rapistuneelle telakalle vedetyt condolit kertovat rasituksesta, Markuksen tori loistosta, kapeat kanavat ovat täynnä kelluvaa romanssia ja leveän Gran-kanaliin toisessa päässä avautuu meri.

Ajelen aamulla kotiin päin, maisemat vaihtuvat ja rinteillä on ikivanhoja linnoja ja siistejä hiihtokeskuksia – menneisyys ja tulevaisuus vierivierin sovussa. Dolomiitit vaihtuvat Alpeiksi ja  yövyn hotellissa jolla on perinteitä ja narisevat lattialankut.

Aamulla matka jatkuu sivuteitä pitkin Salzburgiin,  löydän pikkuisesta Itävaltalaisesta kylästä kusitauolla kirpputorin ja ostan muutamalla kympillä messinkisen Shakespearen pään ja antiikkisen satsuma vaasin jonka arvo pyydettyyn hintaan verrattuna on moninkertainen.  En paljasta ilmeisen pahansuovalle ämmälle arvioitani ilmeilläni. Kaikki muu pöydällä on arvotonta rihkamaa. Epäilen vaasia ja messinkipäätä varastetuksi ja tunnen olevani moraalini äärirajoilla, mutta kiusaus on liian suuri. Paikalle kaartaa poliisiauto. Pakkaan esineet huolellisesti autooni ja ajan pois. Kirpputorin koko idea on tehdä löytöjä, eikä ole ostajan asia kyseenalaistaa alkuperää.   Syrjäsilmällä näen poliisien tarkastelevan eukon pöytää, ehkä pelastin hänet hankaluuksilta. Tai mielikuvitukseni keksii taas tarinaa kotona kerrottavaksi.

Salzburgin torilla on patsas kuolemasta, läheisellä joenvierustalla on käsityöläisten värikkäät markkinat.  Naputtelen kotiosoitteen GPS:ään. Saksalainen moottoritie on saksalainen moottoritie, joka pakottaa aina vaan eteenpäin enkä pysähdy kuin tankaamaan matkalla Tanskan pohjoisinta kärkeä, joka kurkottaa kohti Norjaa. Autolautta surahtelee jo malttamattomasti laiturissa.