Luku 9. Maailmanloppu

Aamu oli hankala, Päivi kuului keittiössä puhuvan jollekulle puhelimessa. Kuulin nimeäni mainittavan ja kömmin pystyyn. Päivi sanoi minut nähdessään

– Jonne on tulossa iltapäivällä tyttöystävänsä kanssa. Tulevat hakemaan mökin avaimet.  Sitten Jonnen teiniaikojen en ollut kuullut puhuttavan tyttöystävästä ja se oli yllätys. Vihdoinkin jotakin muuta, kuin joka viikonloppuna juhliva jätkäsakki.

Katsoimme Päivin kanssa toisiamme ja pitkästä aikaa näimme toisemme.   Hymyilimme toisillemme kuin yhteistä salaisuutta ihmisjoukossa liputtaen.

Jonne talutti ovesta eteemme upean nuorennaisen, jonka vatsa oli viidettä kuukautta kaarella.

– Tämä on Raili ja teistä tulee jouluksi mummo ja ukki. Meillä on vähän kiire, kun sovittiin Railin äidin kanssa, että tulemme syömään ja olemme jo myöhässä.

Kättelimme äimistyneenä iloisen näköistä Railia, joka niiasi ja sanoi sukunimensä.

– Sitten sunnuntaina tulette meille päivälliselle, kerkesin sanoa ennen kuin ovi kävi ja he olivat tiessään.

Valmistumisen jälkeen oli Jonne jatkanut opiskeluaan maisteriksi asti, hakenut ja saanut paikan Cernin atlas-projektin suomalaiskiintiöön aikomuksena valmistua tohtoriksi seuraavan kolmenvuoden kuluessa.

Perheenperustaminen tässä elämänvaiheessa Suomeen oli yllätys, vaikka eivät aikoneet mennä naimisiin, eivät ainakaan vielä. Ehkä asuisivat yhdessä Ranskassa aivan Sveitsin rajan tuntumassa koska se tulisi halvemmaksi. Pitäisivät Jonnen Helsingin asunnon vuokraamatta, että voisivat tulla ja mennä tarpeen mukaan. Luottivat suomalaisiin sairaaloihin eniten synnytyksen aikana. Olivat suunnitelleet asiansa valmiiksi ilman neuvojamme. En ehtinyt edes kertoa Railille Jonnen luomu-syntymää maalla isossa kylpyammeessa, minä kätilönä. Ehkä Jonne äkkäsi aikeeni ja sai kiirehtimään säästyäkseen nolostumiselta. Päivikin arvasi ja silitti poskeani.

Seisoimme pitkään hiljaa katsellen sulkeutunutta ovea ja sitten toisiamme. Menin hänen luokseen ja puristin syliini ja sanoin mummo. Suutelimme viisi vuotta välistämme ja naimme kuin silloin joskus.

Jälkeenpäin sanoin ilman valmisteluja, myydään asunto ja ostetaan vaikka se mökki jota vuokrasimme maalla pojan syntymän aikoihin. Laitetaan vajaan ateljee ja pirttiin kangaspuut, minä voisin yläkerrassa kirjoittaa sen kirjan, josta olen aina haaveillut. Talo oli täynnä tarinoita. Sinne on hyvä tulla mummolaan.

Päivi vastasi miettien

–  Kelpaisikohan niille se kehto

–  Ne vanhat lastenvaunutkin voi viedä antiikkiliikkeeseen korjattavaksi, sanoin vuorostani.

– Lankaa on ainakin hankittava, jokohan ne tietävät tuleeko poika vai tyttö, mutisi Päivi.

Työpaikalta soitettiin, että tarvitsisi tulla heti konsernin jenkkiläinen pääjohtaja oli yllätyskäynnillä ja pitäisi palaverin johdolle.

– En jouda nyt, on tärkeitä perheasioita.

Teen lyhennettyä viikkoa jäähdytellen kohti varhaiseläkettä ja joskus teen sisään pitennettyjä lomia säästellen, sitä paitsi teen yhä etätyötä ja laskutan luovutetuista töistä. Toiseksi suurimpana suomalaisena osakkeenomistajana minua ei yleensä patistella liikoja. Olen kasvattanut salkkuani vuosien varrella osakkeiksi muutettuina bonuksina ja ostanut halvalla kollegojen optioita ja omistus antaa yhtiökokouksissa sananvaltaa suomen asioissa. 

– Et tainnut kuulla oikein ja toisti asian tiukempaan sävyyn.

– Sori, ei käy juuri nyt, sanoin ja lopetin puhelun.

– Sitten on juomisetkin juotu, voisihan sitä, vaikka vihannestarhaa yrittää, sanoin Päiville.

Luonnolla on hormoni joka tarpeeseen ja niillä on nimensä, Isoisä- ja Isoäiti-hormoni tai ainakin luulen niin.

Jostakin syystä ajattelin onnessani suhdettani Päiviin ja sanoin vakavana,

–  Kun yrittää olla jotakin muuta kuin oma itsensä, tapahtuu aina kaikenlaista harmillista, koska kaikki ympärillä on silloin törmäyspintaa, jota täytyy varoa. Ehkä juuri elämäni kaikkea väistelevä hullunkurisuus sai sinut rakastumaan syvemmin, pidit minua ajopuuna vahvassa virrassa ja annoit anteeksi törmäilyni tai katselit muualle. Kiitos siitä. Nyt meistä tulee Mummo ja Ukki.

Päivi tuli lähelle ja otti käsivarrestani kiinni, hänen sormistaan oli tullut luisevat pihdit.

– Minulla on parantumaton syöpä, eikä sille voi tehdä mitään. Pesäkkeitä on useita. Hoitoa ehdotettiin ja sain vahvoja kipulääkkeitä, vaikka minulla ei ole vielä muita kipuja kuin tavallisia kolotuksia, jotka vain kertovat, että olen olemassa.

Olin halvaantunut, en tiennyt hänen käyneen lääkärissä kuin vuotuisessa tarkistuksessaan jo kuukausia sitten, ”Kaikki okei”, kun olin kysellyt.  Sitten tämä. Kauhu levisi mielessä kuin hukuttava hyökyaalto. Oliko elämä nyt loppu, tiesin, että se tulisi joskus ja olisi yhä lähempänä molemmille, mutta juuri nyt isoisäksi tulemisen onnen häikäistessä sieluani. Salaman yllättävä isku aurinkoisena päivänä.

Olin miettinyt kuolemaa kaikista näkökulmista ja kutistanut pelkoni vain lähdönhetken mahdolliseen kipuun. Ainoa suruni oli Päivin, poikani ja Riinan suru. Kysymys oli kuitenkin aina minusta, eikä mieleeni ollut koskaan juolahtanut, että se voisi olla joku muu pienestä perheestäni.

Onnettomuuksia sattuu, mutta sittenkin. Olin joskus jopa iloinen, että minun ei tarvitsisi kokea kaiken luhistavaa surua muiden kuoleman takia.

Nyt oltiin kuitenkin tässä ja Päivi tarvitsi tukea enemmän kuin koskaan, eikä oman henkisen tilanteensa setviminen parantanut tilannetta. Huolehtijavaistot olivat saaneet hälytyksensä, koin toimintavalmista hellyyttä ja olin heti osa tapahtumaa ilman sääliä. Tästä selvitään, kuten aina olimme yhdessä selvinneet hankaluuksista, olivat ne mitä hyvänsä.

Seisoimme tolkuttoman kauan hiljaisina toisiimme ripustautuneina. Sanoimme vuosia sitten, ettemme itkisi enää toisiamme kävisi miten vaan. Selitimme yhdessä, miten elämä kulkee pisteestä toiseen ja oleminen niiden välissä oli se pakko, johon oli alistuminen sellaisenaan. Parasta mitä saattoi tehdä, oli tajuta jokainen sen hetki mahdollisimman vahvasti ja käsittää olemisen tunne sen ainoana henkilökohtaisena tarkoituksena. Jotakin, josta on luovuttava, kun se aika tulee.

Nyt oli teoria koetuksella ja ensimmäisenä itkin minä, sitten Päivi. Enemmän minun kipua, kuin omaansa. Sopertelin jos lähdetään, niin lähdetään yhdessä.

Päivi silitti hellästi kädenselkääni ja sanoi,

–  Emme voi tehdä niin, jonkun on saateltava pojan suru pois avarampaa maisemaan.  Onneksi Jonne ja Raili odottavat lasta ja se voittaa kaiken, sinunkin surun. Pyydä Birgitalta apua. Riinakin osaa olla objektiivisesti ulkopuolinen tarvittaessa.

Tällaisissa keskusteluissa ei mikään ole luonnollista, sanat kaikuvat ontossa tilassa käsittämättöminä lauseistaan irtautuneina kakofoniana kuin kohiseva radio, joka etsii oikeaa taajuutta ja on parempi olla sanomatta mitään. Vihasimme pateettisuutta, mutta nyt ei hämärtyvässä huoneessa ollut mitään muuta kuin syvältä kumpuavia arkkityyppisiä tunnevyöryjä. Hiljaisuus on mahdotonta kestää ajatuksien kiertäessä kehää löytämättä ulos urastaan. Etsin kirjahyllyn vinyyleistä  Beethovenin viulukonserton ja sen virtaan hukkuneena mieli vajosi alitajuntaan sielulliseen tietoisuudentunteeseen joka oli kuin vaistoihin koodattu vastaus tunnetilojen sanattomiin kysymyksiin ja nukahtaessamme oli unemme kuin heräämistä toiseen todellisuuteen jossa olimme sulaneet sen maisemaan ruskottavaksi horisontiksi toisiinsa kietoutuneina valoraitoina.

Seuraavat päivät olimme arkipäiväisempiä kuin koskaan, eikä ollut niin pientä asiaa, jota ei olisi kommentoinut jollakin pitkällä valituksella hallituksen toimista.

Aurinkoisista asioista, jotka kuolevassa herättäisivät kaipausta, kierrettiin myös visusti. Kunnes kaikki ratkesi ja ei puhuttu muusta kuin kuolemasta ja elämästä, Riinasta, pojasta ja tulevasta lapsenlapsesta.

Tekisimme sitä ja tekisimme tätä, mutta Päivi alkoi uupua jo ylös noustessaan ja viikon kuluttua hän jäi sänkyynsä. Lääkäri kävi nyt joka päivä ja lähihoitaja morfiiniruiskuineen alkoi päivystää valmiina lievittämään mitä tuleman piti.

Päivi kuiskasi, kivun tulessa ei ole mielessä muuta, ei sinua, ei surua, iloa, poikaa tai mitään, vaan tuo kaiken nielevä kipu, jota ei voi huutaa pois.  Anna minun kuolla heti.  Puristin vain hänen kättään enkä osannut sanoa mitään.

Jonne oli juuri kuukausien komennuksella Sveitsissä, eikä tiennyt vielä asiasta. Tiesin, että hän vihaisi koko loppuelämänsä minua, jos en kertoisi asiasta ajoissa.

Riina oli ensimmäisessä projektissaan kiinni YK:n-konttorissa Genevessä ja hänestä olisi ollut apua lääkärinäkin. Päivi kielsi ehdottomasti kertomasta, kipu ja kuolema ovat yksityisasia.

Se jota suree ja huolehtii terveenä, ei kuolemansairaalle merkitse samaa. Itsesäilytysvietti pitää huolen siitä, eikä ihmisen elämässä ole itsekkäämpää tai yksinäisempää olotilaa ja kaikki mikä merkitsee, on oman ruumiinsa kipujen kuuntelu ja loputon odottaminen, jossa kipu, pelko, välinpitämättömyys ja toivo täyttävät hetket silmänräpäyksen päässä toisistaan.

Soitin tietysti molemmille, heti kun olin kypsynyt rooliini ja poika ilmoitti tulevansa heti kun oli mahdollista. Tyttöystävä Raili tuli hammasharjoineen jo saman iltana ja asettui taloksi ottaen komennon. Riina soitti kolmen tunnin päästä puhelusta lentokentältä, että viitsinkö hakea Vantaalta.

Paikkoja tuuleteltiin ja asumista järjestettiin, parisänky vaihdettiin kaukosäätimellä ohjattavaan sairassänkyyn ja minua varten makuhuoneeseen saatiin sängyn viereen tilaa isolle nojatuolille, jonka sai keikautettua makuuasentoon ja jostakin löytyi lämmin iso saali, jonka Päivi oli tehnyt näytetyönä kutomakursseilla neljäkymmentävuotta sitten.

Sekin itketti.

Lainasin kirjastosta ison pinon kirjoja, joita lukisin ja asennutin valtavan taulu-TV:n takaseinälle sekä hankin kaikki mahdolliset filmikanavat. Ajattelin, että kaikki elämän jaksot voisi elää moneen kertaan viihteen kautta kipulääkkeen korvikkeina.

TV:tä ei avattu kertaakaan, elämä sellaisenaan oli intensiivinen kertomus, jossa kyyneliä ei tarvinnut tempuilla esiin tai kätkeä nauruun.

Raili oli keksinyt sirotella paperinenäliina laatikoita ympäriinsä, eikä siinä ollut kenenkään mielestä yhtään pateettisuutta.

Vierailin yliopistollakin kyselemässä syövästä tarkempaa tietoa ja luvattiin, että saisin keskustella tutkijoiden kanssa. Pääsin sisään asianmukaisesti puettuna kummallisen sulun lävitse, jossa oli tahmea lattia, johon lastentarhoista tutut kenkienpäälle vedettävät siniset plastiikka suojat tarttuivat kiinni. Bakteerinvangitsija, sanoi oppaaksi tullut tuttu biokemisti.

Laboratoriossa istui nuori tyttö selin minuun ja työskenteli kuumeisesti, pöydälle levitettyjen mustavalkoistenvalokuvien kimpussa.

Kysyin ilman esittelyjä mitä hän tekee. Näin pään kärsimättömästä liikahduksesta, että häiritsin. Silti hän vastasi konemaisesti ”Etsin syöpäsolun entsyymiä, joka saa solun jatkamaan jakautumistaan loputtomiin. Se ei osaa kuolla, kuten tavalliset solut tekevät.

Istuin vähän kauemmaksi. Noukin sivupöydästä muutaman syrjään laitetun valokuvan. Epäselviä, pylväitä, jotka olivat täynnä erisävyisiä paksuja poikittaisia viiruja.

Tiesin kuvien esittävän DNA näytteitä ja edessäni oli ote jonkun elämänmuodon spektristä. Rotta varmaan. Koruton kartta ihmeellisen syöpäsolun ominaisuuksista joka ei osannut kuolla. Jossain kuvan viivasarjoissa oli tuo salaperäinen entsyymi mitä tyttö epätoivoisesti etsi. Oli etsinyt jo kauan ja etsisi ehkä koko loppu elämänsä ajan. Silti hänellä ei ollut aikaa muulle.

Minusta oli epäloogista, että solu joka ei osannut kuolla tappoi kantajansa ja tuhoutui siten itsekin. Ehkä se oli sille ainoa tapa kuolla, katkaista ravintoketjunsa tappamalla sen emolähde.

Rotanaivojen viipaloimisesta en saanut mitään lohtua. Mukana oleva tuttavani otti hyllyltä pienen pullon, jossa oli vaaleanruskeaa ainetta ja kertoi sen koostuvan täsmälleen samankokoisista täydellisistä palloista, joita oli tavallisesti mahdollista valmistaa vain avaruudessa painottomassa tilassa. Ylpeänä hän esitteli,

– Meidän laitos on ainoa maailmassa, joka pystyy samaan laboratoriossa. Ne magnetisoidaan ja ruiskutetaan lähelle syöpäsoluja. Syöpäsolut hyökkäävät pallojen kimppuun kiinnittyen niihin ja sopivalla magneetilla ne vangitaan ja vedetään ulos ruumiista syöpäsolujen kanssa.

Yritin etsiä palloja nesteestä ja tuttavani purskahti nauruun ja sanoi ettei niitä saanut näkyviin muuta kuin sähkömikroskoopilla. Hän voisi näyttää, jos epäilin. Sanoi myös, että se on kallista ainetta, tippa sitä maksoi kymmeniä tuhansia. Sanoin, että uskonhan minä.

Metodi oli liian uusi käytettäväksi, eikä muutenkaan olisi ollut avuksi Päivin tapauksessa, mutta oli mielenkiintoista kuulla, miten syöpää vastaan taisteltiin monella tavalla.

Hän ohjasi sitten ulos surkean näköisenä, ja halasimme ulko-ovella ja sanoin kiitos.

Tällä tavalla levitin suruani ympäri kaupunkia kuin katkeruutta tihkuttava musta pilvi.

Päivi ei aluksi protestoinut aktiivisuuttani ja suostui passiiviseksi vastaanottajaksi. Nainen, joka oli aina riittänyt aina kaikkeen ja jakanut viisautensa jota sisällään kantoi taiteessaan ja vahvalla läsnäolollaan. Arveli kai, että asiat tuntuisivat minulle helpommilta kestää, jos tekisin jotain.

Kielsi sitten kun näki minun hukkuvan hitaasti toivottomuuteen, joka kasvoi jokaiseen mahdollisuuden häviämisestä ja sanoi, että olisin suuremmaksi avuksi, jos lukisin hänelle jonkun kirjan.

Hän heikkeni nopeasti, tunneissa ja päivissä – ei viikoissa ja vuosissa. Tauti nujersi ympäristönsäkin imien siitä kaiken ilon ja elämän. Prosessi nielaisi syvälle nieluunsa, josta ei pystynyt kiipeämään takaisin.

Yritin yhä salaa hänen nukkuessaan. Löysin yhdistyksen, joka järjesti erilaisia tapahtumia, joissa syöpäsairaat kertovat sairaudestaan kuolemaan johtavana prosessina henkilökohtaisesta näkökulmasta, – miltä se tuntuu. Ilmoittauduin ensimmäiseen, jossa oli tilaa.

Pikaiseen kuolemaan tuomittu syöpäsairas mies luennoi sinisellä kalustetussa salissa ajatusvoimasta urbaanisenyhteisön muokkaajana. Hänen liikkeensä ovat hitaita ja väsyneitä, äänensävy monotoninen ja aihe kaukana elämäntilanteestaan.

Pöydällä hänen edessään on pino kirjoja, joiden etulehdelle on jo valmiiksi kirjoitettu – ”Parhain terveisin” ja komeiksi koukeroiksi harjoiteltu nimikirjoitus.

Hän sanoo laimeasti,

– Jokainen tietoisuus on todellisuuden aisti, jonka kautta Jumala tarkastelee itseään, ja vahva sanoma melkein hukkuu äänen ponnettomuuteen.

Istun aivan eturivissä ja kuuntelen enemmän itseäni kuin luennoitsijaa. Yritän mieltää, että edessäni on puoliavoin teleportti tuonpuoleiseen, ajatusmaailma, joka kiertää jo kaiken nielevää mustaa-aukkoa.

Kuulen takautumieni läpi hänen sanovan

– Ihmisen älyllinen ajatusvoima on se jumala, joka ohjaa ihmisvirtoja näkymättömiä ratoja pitkin luonnontarkoituksenmukaisuutta palvellen.

Olen utureunaisen kokonaishahmoisen tunteen valassa, joka on kuitenkin liian epämääräinen jäsentyäkseen tarkemmin mihinkään. Olen taas luomassa nahkaani. Niinhän kaikki uusi minussa aina alkaa, pieni liikahdus totutusta ja kehikko on kohta pois kohdaltaan, eikä mikään tunnu enää samalta kuin äsken. Mihinkään sitoutumattoman elämä alkaa jatkuvasti uudelleen.

Puhuja kysyy aivan kuin omaksi lohdukseen:

– Eikö ihmisajattelun korkein aste ole kysyä loogisia kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Logiikka on luonnonlakien käsittämistä ja järkevyys niihin sopeutumista, perimmäistä tarkoitusta ei tunne kukaan meistä.

Hän levittää käsiään kuin maailmaa syleilyynsä kutsuva Jeesus. Yleisö nyökkii ymmärtämisen merkkinä ja hän jatkaa

– Tietoisuuden rajat piirretään sinne johon ajattelumme johdonmukaisuus ja tietomme riittävät.

Parin kuivan yskäisyn jälkeen hän pitää pitkän puuskuttavan tauon ja puhuu rivienväleissä raihnaudellaan suoraan ajatuksillemme, jotka mietiskelevät hänen tulevaa kuolemaansa kuin omaansa. Minä ajattelin Päiviä.

Kuvittelen hänen olotilansa muistuttavan omaisten suruaikaa, hän vain suree jälkeensä jäävää elämää. Pohdin myös saavatko muistikuvat lääkehoidon pitkittämässä kuolemanprosessissa uudet intensiivisemmät värit, aivan kuin uudelleen editoiduissa vanhoissa filmeissä. Kuolevan arkipäivänpsykologia on alaston maisema itseensä, jossa tapahtuneiden merkitykset painottuvat kokonaan eri tavalla kuin ennen. Joku aiemmin mitättömältä tuntunut yksityiskohta saattaa askarruttaa tuntikausia ja on avain käsittää elämänsä kokonaan uudessa valossa. Suomut putoavat silmiltä.

Nyt hän katsoo suoraan minuun ja hymyilee jäykästi velttojen, taikinamaisten poskilihaksien kätkiessä väsyneet silmät. ”Joskus koskee niin perkeleesti”, hän sanoo ja keskeyttää luentonsa siihen, nojaa raskaasti korokkeella olevaan pöytään ja veri valuu norona nenästä.

Pyyhkii nenänsä ja ruiskutta pienestä pullosta jotakin, joka pysähdyttää verenvuodon. Jatkaa sitten kuin hädissään,

– Luin eilen Sveitsissä olevista kuolemanhotelleista, joissa saa laillisesti vuokrata huoneen myrkkypikarilla ja hautauspalveluilla. Voisi olla ideaa.

Nyökkään vaisusti.

– Hän sanoo sitten hiljaa, että on pakko lopettaa tähän.

Salissa on nyt aivan hiljaista, kunnes järjestäjät heräävät auttamaan ja mies tuetaan pois huoneesta paperitukko sieraimissa.

Olin nähnyt hänet aiemmin muutaman kerran TV:ssä ja pidin hänestä, mutta en ole varma oliko hänestä apua tilanteessamme. Ehkä sittenkin, kipua ja kärsimystä on kotimme ulkopuolellakin ja tapahtui mitä tapahtui, oli kuolemakin osa elämää. Päätin puhua Päiville Sveitsistä. Kysyin neuvoa Riinalta, joka oli jatkuvasti paikalla tyttärenä ja lääkärinä.

Kului viikko ja istuin Päivin vieressä ja luin kirjaa, jonka oli ostanut tilaisuudesta. Hän makasi morfiinin annostus nappi kädessään langan laihana nahkan ollessa löysänä peitteenä luiden päällä, silti hän säteili kuten aina.  Äkisti hän ponnistaa istumaan avaa kauniit silmänsä, ja ne katsovat jonnekin kauas sielussaan. Hän mutisee kuuluvasti

– Muistitko kastella kukat.

Vajoaa sitten takaisin pielukselle ja vetää viimeisen henkäyksensä joka hiljaisessa huoneessa kuuluu kuin vaimea huokaus.

 Joskus koen eläväni tähtitieteilijän tavoin paikoillani tähyillen loputtomaan horisonttiin, ymmärrykseni kulkiessa miljardien kilometrien päivämatkoja mihin en koskaan kykenisi pölyisiä teitä vaellellen.

Iltarusko alkoi vienosta roosasta ja muuttui sitten pastellin violetiksi, kunnes se tummuvaa hämärää vasten voimistui oranssinpunaiseksi heijastuen aavistuksen verran värisevällä vedenpinnalla, jossa laskevan auringon viimeinen valo ulottui kullanvärisen siltana taivaan ja rannan väliin. Lopulta valo katosi kokonaan veteen, joka nyt makasi liikkumattomana kuin läpitunkematon paksu öljy. Näytelmä oli ohitse ja valot sammutettu. Hämärä oli kietonut kesäillan mustaan harsoonsa. Linnut olivat lakanneet laulunsa. Oli pitkä musta yö.

Kaikki pysähtyi minussa. Sieluni vallanneessa kylmäfuusiossa mielenliike lakkasi ja muuttui paikallaan edestakaisin vellovaksi plasmaksi.  Oleminen oli heikkoa hengähtelyä kuoleman ja elämän rajamaastossa, en halunnut enää elää..

Kuolemisemme piti olla mateleva prosessi, kuten hitaasti talvea kohti etenevä lauha syksy.  Käsikädessä odottaen, hellä suudelma iltaisin hyvästiksi varmuuden vuoksi.  Nyt sitä polkua ei enää ollut. Maisema oli pitkien varjojen lehdetön koruttomuus.

Muistot ovat kuin kaukaiset galaksit alku hetki niin kaukana, että se on unohtunut aivan kuin sitä ei olisikaan.  Yhteiset muistot alkavat junasta ja sattumasta koska johdatukseen tai kohtaloon en usko, enkä halua kliseitä hänestä kertoviin kuviin sisässäni.

Muutuin surussani häneksi, aivan kuin aikojen kuluessa olisimme vaihtaneet ja ostaneet toisemme päittäin, kunnes jokainen luonteemme siru oli löytänyt vastineen toisissaan.  Olimme lopussa vain yksi ja sama ymmärrys, jossa pelkkä vilkaisu riitti välittämään ajatuksensa toisilleen. Sitten näin kaiken sen häpeällisen elämässämme ja se oli vain minä.

Mitä minulla on surtavaa? Päivi on vieläkin yhtä läheinen kuin ihoni. Olemme nussineet rakkaasti koko ihmisen ikävällä yrittäen tulla yhdeksi; siinä kaikki – siis kaikki.

Kuolemanvietin tuntee vahvimmillaan nuorena, kun elämä vielä tykyttää vahvana suonissa. Se on kuin terävä musta varjo kirkkaassa päivänvalossa, katve, joka houkuttelee lepoon, kun ei enää jaksa juosta mukana. Vanhetessa kuoleman hyväksyy eletyn elämän seurauksena, joka odottaa juosseen väsymyksen takana. Lopun kaipaus on poissa ja se ei enää ole omavalintainen vaihtoehto tai ratkaisu huoliin, vaan syöpä, sydäntauti, vanhuus tai muuten pettävä elimistö. Vääjäämätön asia, jolle ei ole vaihtoehtoa ja jokainen päivä on pelkkä viivästys, kuolema ja elämä samassa ruumiissa, jotka sekoittuvat vähitellen toisiinsa. Kiirastuli, jonka kestää loppuun asti, koska haluaa tietää mahdollisimman paljon mistä on kyse.

Lapseni välttelivät ja antoivat olla yksin, koska pyysin sitä, heillä oli oma surunsa surettavana, joka oli yhtä suuri, Päivin kokoinen. Ehkä he tarvitsivat minua, ei kaksia hautajaisia. Kolmantena päivänä olin jo jaloillani.

Hautajaisjärjestelyt oli poika hoitanut avovaimonsa kanssa ja ilmestyttyäni piilostani minulta kysyttiin jatkuvasti jotain, lohdutettiin tai keksittiin tekemistä, etten olisi vajonnut takaisin omaan hautaani ennen seremonioita.

Sanoin Riinalle hautajaisista,

– En käsitä lainkaan tätä touhuamista, mitä me sellaisista, eihän kyse ole jonkun hautaamisesta, vaan elämästä, joka oli ja vaikutti niin kauan kuin se muistetaan.

Hän vain silitti kädenselkääni ja nojautui nyyhkyttäen olkapäätäni vasten.

Poika väisteli yhä koska ei kestänyt kohdata suruaan jatkuvasti, josta venähtänyt naamani ja turvonneet silmäni muistuttivat. Näin miten paljon hänestä oli vielä jäljellä lapsissa ja siksi päätin elää.

Kaipaus on erilaista kuin muistot vaikka sen kieli ja media ovatkin muistikuvissa, joiden avulla löytää kipupisteensä ja ilonaiheensa tunteiden hahmottaessa kaiken sen, joka puuttuu ja on poissa. Ihmisen surukin on ohjelmoitu palvelemaan tulevaa, uudet tapahtumat hautaavat vanhat ja syvä sureminen vähitellen hiipuu ja haalistuu utuiseksi kaukomuistiksi ja sielun tekstuurin taustaväriksi, joka äkisti jostakin mielleyhtymästä syttyy valtaiseksi kaipauksen kivuksi.

Sitten on hetkiä jolloin varta vasten muistelee yhteisiä elämyksiä, katselee valokuvia ja kokee kiitollista iloa. Olen alkanut kirjoittamaan siitä.

Toscanan moniväriset kukkulat, joiden huipulla on toisinaan keskiaikainen kylä, joskus pieni kaupunki, useimmiten vain muutaman talon ikivanha viinitila. Alkukesän väriskaalat ovat kuin sommiteltu vesivärejä varten. Myrkynvihreät sypressit, haaleasävyiset oliivipuut, hennon vihreät viinitarhat, tummemmat pensaat, johon lähimaiseman haalistuneiden heinikoiden kauniin punaiset unikonkukat tekevät kesän. Äsken korjatuilla pelloilla on keltainen syksy jo toista kertaa tänä vuonna. Taustalla piirtyvät lomittaiset vuoret, jotka haalistuvat mitä etäämmällä ne ovat, kunnes kaukaisimmat häivyttävät ääriviivansa taivaan valkeareunaisiin pilviriuttoihin.  Iso mehiläinen kiertelee useampien siipiparien iskujen sirahdellessa moniäänisenä konserttina. Päivin mielimaisema maalata.

Vuokrasimme Chiantissa ylämaastossa olevan linnamaisen viinitaloon kuuluvaa, kivistä rakennettua kaksikerroksista kivimajaa, jossa oli vain kaksi huonetta, yksi molemmissa kerroksissa. Rakennettu kahdeksansataavuotta sitten viinitarhan varastoksi ja muunnettu vasta äskettäin kahden hengen loma-asunnoksi kaikilla mukavuuksilla. Sitä ympäröi piha, jossa lavendeli pensaiden takana oli iso uima-allas.

Lavendelin sinitähkäiset pensaat surisevat itikan kokoisten ampiaisten armeijoista. Kukissa roikkuu tuulessa keinuen isoja perhosia, joilla on mustia raitoja vaaleissa siivissään ja niiden alareunoissa sinisiä silmiä mustine silmänterineen, pelotellakseen vaanivia lintuja.

Päivi oli sanonut,

– Miten mikään noin kaunis voi pelottaa ketään.

Uimme öisin ja kelluimme kumipatjoilla, katselen tähtitaivasta ja mustana seinänä näkyvän metsikön reunassa tanssivia tulikärpäsiä, kuunkajon kelmeys teki kaikesta epätodellista. Toscanassa hengitimme valoa. Hän oli niin onnellinen.

Teimme junamatkan Firenzeen, jonka jälkeen hän maalasi kivimajamme ulkoterassille viritetylle isolle kankaalle Danten kuolinnaamion museosta ottamastani valokuvasta. Sen haluan pitää seinälleni kuolemaani asti.

Hautajaisia edeltävänä päivän kävin katsomassa ruumista, joka lepäsi vahamaisena värittömin huulin. Huoneessa tuoksui kukkien kuoro sieraimiin kalmiston lemua. Taistelin hiljaa sopimatonta iloa vastaan, eihän tuossa rakas Päivi maannut, vaan outo eloton nukke. Ei ollut mieltä surra jotakin mitä ei ole. Menin siten kotiini ja istuin isossa huoneessa yksin turtuen lohduttomasta itkusta kuvattomaan horrokseen.

En mennyt heti kappeliin vaan kiertelin ympäriinsä hautausmaalla ja katselin hautakiviä ja halusin lohtua siitä, että jokainen kuolee kerran. Arkku tuotiin ovelle ja odotti kantajia. Ensimmäisinä minä ja Jonne kannattelimme arkkua silkkiliinoissa kohti päämääräänsä, maahan kaivettua monttua. Oli sovittu näin, vaikka arkun sisällä oli pelkkä tuuleen tyhjennetty tuhkauurna. Ruumiille oli sanottu hyvästit jo eilen juuri ennen polttamista. Halusimme kuitenkin hautapaikan ja tehdä kaiken vanhan tavan mukaan, koota tutut ihmiset viimeiseen hyvästiin.

Meistä kaikista oli muistotilaisuudet puheineen turhia, ajatukset riittivät.  Haudalla oli satoja ihmisiä, joista tunsin ehkä puolet. Kiiran ruotsalaiset vanhemmat tietysti, Presidentin kaunis vaimokin, joka nyökkäsi meitä kohti vakuuttaen aitoudellaan, Rafael ja Nina ja muutamat taiteilijaystävät matkojen takaa olivat paikalla.

Kotoisista taiteilija ystävä Seija oli selvästi kännissä ja siitä pidettiin kiinni, ettei menisi liian lähellä hautaa ja suutuksissaan hän repi kukkavihkostaan kukan kerallaan ja heitti kohti monttua osuen joka toinen kerta. Kääntyi minua kohti ja näytti keskisormeaan. Mitä heistäkään laskemaan. Halasimme hautausmaan portilla ja kaikki oli ohitse.

Kiiran ja Jonnen järjestämään kahvitilaisuuteen en mennyt. Jostain syystä ihmiset puhuvat niissä aina mukavia ja nauravat kuin iloiten omaa säilymistään ja niin kai onkin. Suru on lähipiirin juttu, eikä kosketa muita enempää kuin amerikkalainen nyyhkyfilmi. Miksi koskettaisikaan. Teeskentelevät ihmiset ovat pahempia kuin nauravat ihmiset.

Suremistaan voi venyttää loputtomiin tai katkaista se siihen tosiasiaan, ettei kuollutta enää ollut arkipäivässä jakamassa tehtäviä ja kaikki oli nyt tehtävä itse.

Alussa se on tietysti päinvastoin ja Kiira ja Jonne palvelivat aamusta iltaan.  Joimme iltaisin viiniä ja puhuimme enimmäkseen lapsien tulevaisuuden suunnitelmista. Kärryt oli käännetty väkivoimin kohti tulevaa. Kunnes oli aika sanoa hyvästit ja jokainen menisi taholleen, ja sanoisimme erotessa seuraavaan kertaan.

Tilasin jo Päivin eläessä mustasta graniitista tehdyn hautakiven, johon olin aikonut kiinnittää Rafaelilta saadun patsaan, mutta kun kerroin Päiville patsaan historian, jonka olemassaolo oli paljastunut jo Pariisissa laukkuja pakattaessa, hän oli suuttunut ja vannotti sulattamaan sen, antamaan hyödyn hyväntekeväisyyteen. Näin tehtiin. Jonne piti hautakiven suunnittelua Päivin eläessä ja osallistuessa makaaberina rituaalina aivan kuin suunnittelisimme uutta kotia. Sitä se kai olikin.

Kiiran lähdettyä, Poika ja vaimonsa muuttivat kuukauden päästä taloomme ja katselin kaikkea kuin lasiruudun takaa herätyskellona pikkuruinen radio, josta kuuntelin Blues kanavaa. Olin kuin kummitus, jonka kaikki kiersivät kaukaa ja puhuivat kuin pikkulapselle, silloin kun kiireiltään kerkesivät.

En kestänyt mokomaa ja sanoin muuttavani. Poika saisi asuntomme ja lainaa vasten lunastaisi minut ulos omistuksesta ja siten saisin hankittua pienen kaksion keskustasta. Lapsikin kohta tulossa ja tarvitsivat tilaa.

Sanoin pojalle, ettei kannattanut tinkiä koska minunkin jäämistö lankeaisi hänelle ja järjestely olisi samalla hyvä sijoitus. Hankkisin töitä ja ehkä voisin tarvittaessa hoitaa lainaakin, kun pääsisin jaloilleni.

Avovaimo Raili sanoi heti, ettei heillä ollut varaa tähän ja tehtäisiin Päivin isosta työhuoneesta minulle yksiö. Tällä tavalla tutustuin häneenkin. Poikaa nolostutti, eikä ottanut kantaa katsottaisiin nyt aluksi vähän aikaa.

Asiat järjestyivät onneksi toisella tavalla, Päivi oli tehnyt testamentin ja määrännyt taulujensa tuotoista säästyneet kaikki varat minulle ja Kiiralle. Asunnon, joka oli hänen nimissään siirtyi kokonaan Pojalle. Ajatteli puolestamme ja järjesteli asiat haudan takaa ja tiesi että halusin asua yksin.

Rahaa Päiville oli kertynyt yllättävän paljon perintönä ja muuten, eikä lainaa asuntoani varten tarvinnut. Itsellänikin oli alkuun.

Kiira yritti kieltäytyä hänelle osoiteuista rahoista, Sanoi ettei tarvinnut, mutta painostin, että olisi loukkaus, jos hän tekisi niin. Voisimme perustaa Päivin nimeä kantavan säätiön, josta voisimme jakaa sijoitusten voitot hyväntekeväisyyteen. Samalla meillä olisi jotakin yhteistä.

Siihen Riina suostui heti ja hoitaisi käytännön asiat ja minulle jäisi sijoittaminen eettisesti ja Päivin hengessä.

Käteisellä on asunnonsaanti helppoa ja jo viikon päästä olin muuttanut omilleni. Sain sängyn lisäksi kirjoituspöytäni ja omat esineeni, sekä haluamani Päivin tekemät taulut, jotka olivat kotimme seinillä.  Danten kuolinnaamiosta oli pojalle lähetetty suuri summainen ostotarjous, mutta sanoin ettei se ole kaupan. Sanoin, tästä ei tingitä oli se mainittu testamentissa tai ei. Railin silmät raivosivat. Poika sanoi, että se on isän taulu, eikä asiasta puhuttu sen enempää.

Elpymistä

Muuttopäivän jälkeen soitin entiselle työnantajalleni ja kysyin töitä. Ilman miettimisiä hän sanoi tervetuloa, sekä antoi käyttäjätunnuksen erääseen projektitietokantaan, käskien tekemään arvion suunnitelman heikkouksista maanantaiksi.

Johtamistyyli oli sama kuin ennenkin ja äkisti olin lähtökohdassa, joka oli saanut minut pakenemaan alalta hukkumaisillani työhön. Neljä vuotta on ikuisuus ATK-maailmassa ja vuosisata työkuntoisuudessa vanhemnevassa ruumiissa. Ei ollut helppoa, vaikka olin seurannut alan kehitystä maallikon tavoin kiinnostuksen takia, olivat aukot tiedoissani isommat kuin aavistinkaan.

Tiesin, että sain työni takaisin koska minua haluttiin auttaa, ojennettiin ystävän käsi. Ihmisissä on vaistot sekä hyvälle ja pahalle, jostain syystä läheisenkuolema herättää surua kokevaa kohtaan yksistään kärsivällistä myötätuntoa. Ilmeisesti ihmisyyteen liittyvä sosiaalinen mekanismi empatiaa, jolla sopeudutaan uuteen keskinäiseen tilanteeseen ja tasataan velvollisuudet uudestaan.

Tein työtä yötä päivää elvytellen kontaktejani ja keskustellen projektissa mukana olevien kanssa videokonferenssin avulla, johon sain lainattua laitteet kiskurimaisella vuokralla. Jo kertaalleen eronnut nuori nainen määrättiin assistentiksi ja meille oli yhteistä hänen ja poikani äskettäin syntynyt lapsi ja heidän kaukokasvatus veivät joskus enemmän yhteistä aikaamme kuin projekti.

Liina oli kaunis, sielukas olento, joka tiesi vaikutuksena työntäessään kapean kätensä isoon kouraani, silmät aina sen värisenä kuin mieliala. Hän oli ihminen, jonka seuraa ei koskaan katunut, koska se aina on mielenkiintoista tavalla tai toisella. Hänen navassaan ei ollut rengasta, eikä tatuoitua ruusua olkapäässä, ei kuulia häpyhuulessa. Hän oli vain nainen ja mysteeri omalla luonnollisella tavallaan.

Kerroin hänelle Päivistä ensimmäistä kertaa, kun olimme tulleet pitkästä palaverista ja jäimme illalla yhdessä kirjoittamaan raporttia palaverissa sovituista asioista johdolle.

Asuin lähellä ja ehdotin että menisimme asuntooni jatkamaan, voisimme syödä jotain samalla. Hän katsoi oudosti, yritti kai lukea tarkoituksiani, mutta sanoi, mennään vaan. En tarkoittanut muuta, enkä olisi ollut valmis muuhun vielä muutenkaan, vaikka oli jo vuosi Päivin hautajaisista, eikä kukaan odottanut, että kantaisin enää mustaa nappia takin käänteessä.

Sitten oli hänen vuoronsa kertoa itsestään, hautaisimme ikävystyttävän projektin huoliimme. Hän oli asunut kaakkoissuomessa pienessä kaupungissa ikänsä, tavallista elämää johon oikeissa järjestyksissä tuli ensin opiskelut, sitten mies, avioliitto, lapsi, auto ja omakotitalo. Onni loppui, kun mies menetti työnsä paikallisessa teollisuuslaitoksessa ja ryhtyi juomaan, menetti ansiosidonnaisen, talo pakkohuutokaupattiin. Muutettiin pieneen kaksioon.

Hän kertoi ääni sameana,

– Lapsella oli maitotoleranssi koliikki ja huusi tuskissaan läpiyöt. Ensimmäinen miehen huitaisu kehittyi nopeasti raskaaksi nyrkiksi. Tein lyhyen prosessin koska tunsin teorian ja hain apua. Mustasilmä puhui puolestaan ja järjestettiin hätäasunto salaisella osoitteella. Suunniteltiin nyt rakastavan miehen sijasta tulevaisuutta sosiaalityöntekijöiden kanssa. Äitini halusi pitää huolta lapsestani, jos suostuin ja saisin aikaa yrittää järjestää asiani jollakin toisella paikkakunnalla ensin kuntoon. Täällä sitä ollaan.

Hetken kuluttua hän tuli syliini ja itki, kiitti, että kuuntelin. Nukahti kohta ja kannoin hänet makuuhuoneeseen. Aamulla hän heräsi ensin, keitti kahvin, paistoi pekonia ja kanamunia. Herätti kevyesti huulilla hipaisten poskeani. Kattoi olohuoneen pöydän ja tuli istumaan sohvaan viereeni.

Katseemme kohtasivat kaksimielisesti, miekkailivat hetken himossaan säilät välkkyen ja menimme sitten suoraan asiaan. Riisuimme vaatteet hidastetuin liikkein ikään kuin varoen syntyneen lumouksen rikkoutumista. Rakastelimme ilman kiihkoa suruistamme nauttien ja huokasimme uupuneina kaipauksen tunteemme toisiimme. Olimme mies ja nainen, joilta oli puuttunut pitkään ihojen välistä kosketusta.

Katselimme hiljaisina kauan toisiamme kummastuneen näköisinä, ikään kuin ihmetellen, että oli tapahtunut se, jota olimme pohjustaneet jo kauan. Naimme sitten uudelleen rajummin ja hän puraisi kipeästi olkapäätäni.

Jos tämä oli terapiaa, se toimi kohdallamme ja olimme enemmän vapaita entisestä. Hän oli kaunis kävellessään suihkuun spermasta tippuvana lantioiden keinahdellessa puolelta toiselle. Juttelimme sitten aamiaista syöden kuin ero aikeilleen sanoja etsivä aviopari, kierrellen väistämätöntä kunnes hän sanoi,

– Sovitaanko, että olemme vain työkavereita, eikä muistella tätä.

Vastasin nopeasti helpottuneena,

– Selvä juttu, minulla ei ollut taka-ajatuksia, mutta olisi kai pitänyt tietää miten näissä järjestelyissä usein käy. Ajattelin kai, että ikäeromme pitäisi huolen rajoista.

Hän hymyili surumieleisesti ja sanoi ettei pitänyt minua vanhana mihinkään ja pelkäsi muuta.  Ei halunnut rakastua onnettomasti.

Tiesimme molemmat, että käänteisesti se tarkoitti, olimme vannomassa valaa, jota ei rikottaisi ilman surua.

Ovella hyvästellessä suutelimme poskelle, katsoimme silmiin ja sanoin karkeasti

– Muutetaanko joskus yhteen.

Hän sanoi,

– Ei. Minulla on pieni tyttö, joka asuu mummolassa, eikä hänen tilannetta käy sotkeminen yhdenyön jälkeisillä äkkipäätöksillä.

Sitten hän hymyili ja loisti, suuteli kevyesti suulle ja sanoi naurua äänessään

– Katsotaan sitten myöhemmin. Kääntyi ja meni matkoihinsa.

Enkeli oli käynyt luonani, olin taas tolkuissani ja kokonainen.

Hän luotti minuun.

Mietin Liinan aamuista paniikkia ja muistin ne monet kerrat nuoruudesta, kun itse olen paennut samalla tavalla. Kerännyt tavaroitani ehtiäkseni pois ennen valheita ja lupauksia, joita ei halunnut antaa tai voinut pitää. Sydämen asioihin ei kuulu kohteliaisuus. On helpompi suudella ulko-ovella yhteisen yön jälkeen hyvästit kiireitä syytellen kuin kahvipöydässä vannoa vääriä lupauksia.

Projekti onnistui ja tiimi hajosi. Puolenvuoden päästä Liina muutti takaisin pikkukaupunkiinsa, oli sopinut raitistuneen miehensä kanssa ja päätti yrittää uudelleen. Käväisi ovella ja kertoi asiasta, koki kai jonkunlaista velvollisuutta yhteisen yömme jäljiltä, koska siitä oli jäänyt välillemme utuinen tunne, joka sai välttelemään toisiaan. Sanoin tietysti, että olin iloinen hänen puolestaan ja pyysin ottamaan yhteyttä, jos juttu ei onnistuisi, jos tarvitsi tukea tai paikan jonne paeta.

Halasimme ja halusimme, mutta tiesimme paremmin.

Vuodet kuluivat ja kohta hidastin työssäni nuorempia ja sovittiin, että jäisin suosiolla lopulliselle eläkkeelle ilman paluuta. Sain vuoden täyden palkan kertamaksuna ja avaimet upouuteen autoon. Sanoivat, että häpesivät romuani, jota en ollut suostunut vaihtamaan ja olivat salaa aamupäivällä hinauttaneet sen romuttamoon.

Olin liikuttunut, mutta en ollut varma johtuiko se autoni kohtalosta vai työpaikkani anteliaasta huomaavaisuudesta.

Vanhuuteni oli alkanut.

Kirjailija

Jokaisen ihminen elää omassa aikaulottuvuudessaan, jossa ainoa keholle oikeaa aikaa tikittävä kello on ruumiin rapistuminen. Illuusio yhteisestä psykologisesta vuosilla mitattavasta ajasta on synkronisoiduilla kelloilla luotu luulo, joka ei yllä pintaa syvemmälle.

Iän karttuessa jalat reistailevat yhä useammin, koskee lonkkanivelien kovettuneen kalkin hangatessa hermoja ja on istuttava useammin lepäämään. Viime aikoina olen ajellut raitiovaunulla, joka on mukavampaa kuin pelkästään olla paikoillaan.

Päivä oli jo pitkällä, kun astun raitiovaunuun, mutta silti olen vielä uninen. Kaikki ikkunapaikat ovat jo varattuja ja jään ärtyneenä seisomaan vaunun takaosaan, josta näkee koko käytävän. Tasapainovaistoni mukautuessa raiteiden ja vaununjousituksen jokaiseen oikkuun, alkavat ajatukseni vihdoin hitaasti herätä ja löytävät ensimmäiset hatarat mielleyhtymänsä. En pääse kuitenkaan alkua pitemmälle, siitä pitävät pysäkkien äkkipysähdykset, sisään tunkeutuvat uudet matkustajat ja notkahtavat kiihdytykset huolen.

Onneksi vahtimani ikkunapaikka, toinen penkki takana vasemmalla vapautuu jo seuraavalla pysäkillä. Sen takia joskus seisoskelen ylimääräistä, koska se on vaunun paras paikka. Siinä ei ole kylmää vetoa pakkaspäivinäkään ja se on myös turvassa huonomassa asemassa olevilta paikantarvitsijoilta. Ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa, vaikka koko vaunullinen kieltäytyy tarjoamasta paikkaansa vanhuksille, joihin kieltäydyn laskemasta itseäni mahdollisimman pitkään.

Istun ja laskeskelen, että olen menettänyt jo ainakin viisi pysäkinväliä ja tuskin ehdin enää saada mielikuvitustani kunnolla liikkeelle, kun jo käännytään takaisinpäin tyhjillään. On myös tärkeää, että tapahtuu jotakin, joka herättää vahvoja mielleyhtymiä, muuten olen tehnyt hukkareissun.  Jostakin arvoituksellisesta syystä ei paluumatkalla tapahdu koskaan juuri mitään ikään kuin se olisi suunnasta kiinni.

Onnistun kuitenkin jotenkuten pääsemään rutiineihin.  Yritän tarkasti analysoida vaunussa sinänsä mitättömältä tuntuvia seikkoja ja etsin yksityiskohtia, jotka eivät täsmää ja antavat aihetta päätelmientekoon. Tarkastelen ihmisten hermostunutta epävarmuutta ja heidän tapaansa katsoa välinpitämättömästi toistensa ohitse. Kuin valaan hetulat suodattavat aivoni pienimmätkin ilmeiden vaihdokset ja tajuntani etsii ihmisten päänsisäisiä mielteitä, jossa näkyvät trauman ovat kuin ovia heidän sieluihinsa.

Pohtivatko muutkin tavallani?

Hakevat ympäriltään jonkun virikkeen, tuijottelevat sitten mielikuvaansa ja tarkastelevat asiaa puolelta ja toiselta unohtaen ympäristönsä. Naurahtavat ehkä huomaamatta jotakin koomista käännettä tai mutisevat itsekseen. Heräävät sitten häpeillen ja vilkuilevat pelokkaasti, onko kukaan huomannut poikkeavaa käytöstä.

Totean itsekin häpeäväni jotakin, joka liittyy epämääräisesti joutilaisuuteeni, ja epäilen päämäärättömyyteni näkyvän olemuksestani.

Raitiovaunu on turvaton paikka, jossa on yleinen kansanvalta ja jokaisella samat oikeudet. Ajatus hymyilyttää, kun huomaan tiukkailmeisen, tummapukuisen virkailijan seisovan nytkähdellen epämukavasti kattolenkissä roikkuen. Samalla työttömän näköinen nuorimies heleänpunaisessa apassikampauksessa istuu mukavasti penkillä jalat poikittain päästämättä ketään viereensä.

Juuri sisään astuneen kauniin naisen kevyt parfymoitu hipaisu saa minut tuntemaan itseni rumaksi moukaksi. Kelmeähikinen neuroosi painostaa mieltäni ja yritän ajatella pelkästään vilahtelevia maisemia tai sisään tulevien matkustajien ulkoasuja.

Vähitellen rauhoitun ja tuijotan tapani mukaan. Olen kuin taskuvaras, joka etsii tilaisuutta napata jotakin arvokasta ihmisjoukossa kaikkien nähden, mutta kenenkään huomaamatta. Jotkut ihmiset ovat luonteeltaan avoimia, ajatukset ovat pinnalla ja saavat kasvot elämään tilanteisiin reagoiden kuin kameleontin nahka. Eniten pidän kuitenkin salaperäisesti ajatuksiinsa tuijottavista taiteilijatyypeistä, joiden silmät ovat kuin kirjavat, hitaasti väriään vaihtavat öljyläikät. Heissä etsin alati Päiviä.

Kauniin, haaveilevan näköisen tytön katse kuljettavat ajatukseni kauas jonnekin, jossa rakastuneet ajatukset saavat sokean katselupisteensä ja hajoavat kaikkeen. Kaipaan ja ikävöin joskus itseni sairaaksi ja makaan sitten viikkokaupalla tahdottomana sängyssäni.

Känninen, rosoihoinen mies retkahtaa viereeni haisten kuselle ja halvalle viinalle. Vilkaisee minua ja alkaa hoilottaa. Lopettaa hetkeksi ja alkaa sitten kovalla äänellä kerskua tekemillään uroteoillaan. Uskon kyllä mielelläni joka sanan, mutta minulta ei liikene juuri myötätuntoa hänen väärinpäin kulkevalle kehityskertomukselleen.

Yritän häivyttää häntä ja keskityn edessä olevaan hyvin säilyneeseen naiseen ja kuvittelen, minkälaista olisi maata hänen kanssaan. Kuvittelen hänelle ilmettä, kun työnnyn hänen sisäänsä; miten hän sulkee silmänsä, raottaa hiukan huuliaan ja hengittää yhä kiivaammin. Kiihko saa hänet haukkomaan huulet raollaan henkeään kuin maalle kiskaistu kala. Ajattelen, nuo kasvot kestävät kyllä kaiken kiihkossa rypemisen ja muuttuvat laukeamisen jälkeen onnen liennyttäneeksi usvaksi. Nainen huomaa tuijotukseni, katsoo hetken tutkivasti, hymyilee aavistuksen ja kääntyy sitten pois.

Kännikala vieressäni lyö kipeästi kyynärpäällään kylkiluihini aivan kuin arvaisi ajatukseni. Mieleni tekee vetäistä takaisin ja upottaa nyrkkini hänen turpeaan naamaansa, joka muistuttaa siannahalla päällystettyä taikinaa. Vanha nainen käytävän toisella puolella katsoo inhoten suuntaamme ja sanoo kovalla äänellä,

– Mokomat rentut.

Kaikki katsovat meitä ja punastun tai oletan punastuvani ja yritän vaivautuneena katsella ulos ikkunasta, ikään kuin olisin muualla ja niin kai jo olenkin.

Yritän löytää takaisin ajatusurilleni, kun vaunu pysähtyy rajusti nytkähtäen ja jokainen tarrautuu kiinni mistä vaan saa otetta tai kaatuvat eteenpäin toistensa selkään. Kännikala huutaa kovaa,

– Haista vittu tyhmä akka.

Kuljettaja aukaisee ovet, ponnistaa ylös paikaltaan ja karjaisee vihaisena,

– Nyt lähdet äijä ulos!

Osin kaljuksi ajeltu kovanaama haluaa auttaa ja vetää äijän ylös tukasta, tönäisee ovelle ja potkaisee ulos. Kasvot osuvat kivetykseen ja veri tirskahtaa repeytyvän nahan alta.

Mies jää makaamaan liikkumatta ja muistuttaa enemmän likaisenharmaata lumppukasaa kuin ihmistä. Jossakin sivistyneeltä kuulostava miehen ääni sanoo,

– Mieshän on kuollut, eikö kukaan auta?

Nahkapää ryntää ulos huutaen mennessään,

– Vittu mä ton paskan takia linnaan lähde, saatana!

Poliisin sireenit ulvovat jo aivan lähellä ja kaikki tuijottavat nahkapään pakenevaa selkää.   Jarrut kirskuen poliisiauto pysähtyy, kääntyy vinoittain ja vain vaivoin välttää ajamasta juopon päälle. Äsken äänessä ollut mummo herää taas sanomaan motkottavasti:

– Ihan oikein mokomalle rentulle.

Poliisi nostaa ruumiin päätä ja sanoo lakonisesti,

– Taisi sitten Kalen matka loppua tähän, katsoo sitten tuimasti ympärilleen ja kysyy kuljettajalta:

– Putosiko se vauhdissa, kun on lentänyt aivan ajoradan reunaan?

Kuljettaja selittää tarkasti tapahtumien kulun, mikä saa poliisin murahtamaan jotakin kuolemantuottamuksesta. Katsoo sitten typerästi tuijottaviin matkustajiin laskeskellen työmäärää ja jatkaa harvakseen:

– Voisi olla vahinkokin, kompastui tällin saatuaan omiin jalkoihinsa… olisi varmasti muutenkin mennyt turvalleen ulos mennessään.

Jotkut matkustajista menevät ulos ja kävelevät menojaan ilman, että heidät pysäytetään. Toinen poliiseista kysyy vielä radiolla neuvoa ja saatuaan raitiovaunun kuljettajan nimen ja osoitteen antaa matkan jatkua.

Ajattelen kuolemaa ja lumppukasaa. Ei tainnut olla äijällä aikaa tilinpäätökseen. Nyt kun miehestä ei enää ole kenellekään vaivaa, on helpompi ajatella sitä velvollisuutensa täyttäneenä ihmisenä. Syntyi, eli ja kuoli.

Ehkä oli saanut kuulan nahkaansa sodan aikana ja jatkuva kipu oli tehnyt siitä juopon. Lienee kai liian nuori moiseen urotekoon. Paremminkin akka oli jättänyt, kun työt loppuivat ja stressi vei panokyvyn. Olen jo näkevinäni liudan heitteille jätettyjä aikuisia lapsia suremassa arkun äärellä, jos jostakin löytyvät. Ehkä sentään linnassa parasta aikaa istuva poika vartijoineen on tuotu paikalle. Isäparka – poikaparka.

Päätepysäkki. En kehtaa näyttää yksinäisyyttäni ja ajelevani rinkiä ajanvietteeksi, hyppään ulos ja kävelen muka kiireissäni omakotitalojen suuntaan odottelemaan seuraavaa vuoroa.

Joskus iltaisin, kun itseriittoinen minuus oli karkuteillä ja ruumiini halusi naida, sieluni halusi rakkautta ja mieli halusi päästä ahdistuksesta, jolla ei ollut muuta nimeä kuin yksinäisyys, hakeuduin kuuntelemaan Jazzia, joka oli vanhenevien ihmisten kutupaikka.

Tapasin Baaritiskillä Raijan, joka kertoi olevansa kirjailija, jonka tietysti tiesin jo entuudestaan. Verevä, ikivireä, kuusikymppinen kirjallisuustaivaan suurin diiva, joka tunnettiin suorasukaisista seksuaalisista kuvauksistaan. Hän katseli vihreillä kissansilmillään punniten arvoani ja sanoi sitten äkisti, että halusi rakastella. Nauroi sitten hölmistyneitä ilmeitäni ja sanoi tarvitsevansa yhden yön kokemuksen vanhusten rakkautta tulevaan kirjaansa ja näytin olevan tarpeeksi puutteessa, tarpeeksi vanha ja tarpeeksi fiksu. Saat lukea mitä kirjoitan ja hyväksyä sen ennen julkaisua.

Olin hauskaa pitämässä ja mielenkiintoisempaa tarjousta saattoi tuskin odottaa. Päivin ystäviä kävi täällä joskus ja juteltiin, mutta varoimme visusti hairahtamasta, vaikka olin langennut muutaman kanssa Päivin elämän päivinä. Hautakiveen on kaiverrettu toisilleen annettuhin sormuksiin kaiverrettu muistutus ”Muistan mitä lupasit”. Ruumiilla voi pettää, sielulla ei ja jokaisessa hänen ystävässään oli pala hänen sielustaan, jota ei pelkällä halulla voinut lunastaa.

Taksi vei Raijan pramean asuintalon eteen. Hän pyysi maksamaan ja viivyttelemään, että hän ehtisi järjestellä hiukan. Kävelin puolituntisen Kaivopuiston rantaviivaa pitkin, myöhään laskeva kesänaurinko levisi koko horisontin levyiseksi punerrukseksi pilvien pitelemiin sadepisaroihin ja aktivoivat jumalia haikailevat arkkityypit geeneissäni hajottamaan tietoiset ajatukset aistimukseksi jostakin itseään suuremmasta jolla ei ollut kielellistä vastinetta.

Kännykkä soi ja Raija pyysi tulemaan sisälle, painaisi summeria, kunhan näkisi minut portaikon videokamerassa. Ennakkoluuloiset Jumal-arkkityypit karkasivat kaksinaismoraalini kaivamiin koloihin eivätkä halunneet olla mukana syntisessä seikkailussa romanttisena alibina.

Raija oli järjestänyt kohtauksen lavastuksen kuin elokuvaohjaaja, hämärässä huoneessa paloi paksuja kynttilöitä ja tuoksui lavendelille, hänen aamutakkinsa avautui ja näky oli ihraisesti upea, jokainen liika gramma oli irstaasti seksikäs. Sitten hän nyöritti aamutakkinsa tarkoituksellisen hitaasti kiinni ja sai tietysti kaluni heilahtamaan näkyvästi. Se huvitti häntä, mutta antoi asian olla tyrehtyneessä tilassaan ja pyysi ilman komentoa äänessään lukemaan pöydällä olevaa käsikirjoitusta:

– Kaksi viimeistä lukua riittää ja kerro mielipiteesi valehtelematta suuntaan tai toiseen.

Teksti imaisi mukaansa, asetuin sohvalle mukavammin ja aloitin lukemisen alusta koska ajatukseni olivat olleet sekaisin luvun ensimmäisillä sivuilla.

Unohdin kokonaan hänet. Hän oli vetäytynyt nurkassa olevaan pallotuoliin, joi punaviiniä, kuunteli tuolin sisään rakennetuista kaiuttimista Billie Holidayta ja sormeili uneksien itseään.

Nukahdin toisen luvun puolivälissä liiasta viinistä, punaisilla villalangoilla sidottu opus rinnallani ja heräsin pehmeän täkin alta vasta puoliltapäivin, vaatteet riisuttuina ja käsikirjoitus vieressäni sohvapöydällä.

Hän kuuli liikehtimiseni ja huusi keittiöstä, halusinko munan yhdeltä vai molemmilta puolilta paistettuna ja siitä tiesin, että hän ei ollut mitenkään pahatapaus.

Muutkaan ennakkoluulot ja pahanilkiset juorut eivät pitäneet paikkaansa ja keskustelimme tasa-arvoisina kirjan ratkaisuista. Vaikka olin tekstistä haltioitunut ja yhtä mieltä lähes kaikesta, uskalsin muodon vuoksi ehdottaa tiivistämään alkua ja päästää lukija heti sisälle juoneen. Alussa oli liikaa tulevaa vihjailevaa maisemaa ja liian vähän toimintaa tässä ja nyt…

Hänen silmänsä nauroivat, ”mokoma”, vaikka ilme pysyi peruslukemilla. Miellyttääkseen hän innostui muokkaamaan tekstiä haluamaani suuntaan ja valitti olevansa alkujen suhteen sokea, koska koko puolivalmiskertomus halusi päästä paperille samaan aikaan. Pelkäsi unohtavansa ideansa, eikä hän tykännyt tehdä muistiinpanoja, koska se oli ylimääräistä kirjoitustyötä tajunnanvirran ulkopuolella:

– Sotkee tyylin ja tunnelma katoaa, kuten hän sanoi.

Siksi hän kirjoitti alkuun kuvauksen, josta muistaisi loput, eikä sitä ollut helppo muuttaa, koska se sisälsi kaikki hänen darlingit yhdessä nipussa.

Hän selitti edelleen asiaa,

– Jos saa kaikki rihmat ja kerrokset alussa esille, on helpompi kirjoittaa, koska voi tehdä yhtä, jos toinen ei suju.

Kertoi kirjan keskeltä aloittavasta kollegasta, joka kirjoitti samaan aikaan alkua ja loppua kohti.  Huvittuneena sanoi pitävänsä sitä hyvänä ideana, mutta ei kykenisi samaan.

Hän tuoksui hyvälle ja oli lähellä, seksikäs ja odottava. Hän luki ajatukseni ja sanoi, – joskus toiste, päivänvalo tekisi rakastelusta pelkkää naimista, jos ymmärsin mitä hän tarkoitti

Hän halasi ovella ja muisti äkisti kirjailijaliiton kesätapaamisen Villa Kivessä, tulisinko sinne hänen vieraanaan, olisin avuksi ja tarvittaessa hän voisi paeta seuraani, jos kyllästyisi tyhjiin jaarituksiin kuka nai ketä, tai miten kriitikot olivat ylimalkaisia roistoja, jotka pelkkää alemmuuttaan ja synnynnäistä pahuuttaan parjasivat vuosien työt roskikseen.

Yleensä vieraat pidettiin kepillä loitolla näistä intiimeistä kirjailijatappamisista, koska ei haluttu juoruja kiertämään kaupungilla jälkeenpäin. Hän sanoi,

– Ne ovat kuin etelän sikajuhlat, eikä kukaan muista jälkeenpäin muuta kuin omat hölmöilynsä, jos niitäkään.

Lupasi esitellä minut entisenä nyrkkeilijänä, niin en saisi turpaani edes myöhäisenä ajankohtana.  Olin sen verran kiltti, että kiitin kutsusta ja sanoin miettiväni asiaa, sekä katselevani kalenteria oliko sovittuja menoja tuolle illalle. Tapahtuma ei todellakaan houkutellut, sen verran tunsin taiteilijoita. Vaihdoimme kuitenkin puhelinnumerot.

Muutaman viikon päästä hän soitti yöllä ja pyysi tulemaan pian koska tarvitsi mielipidettäni, muuten ei kirja edistyisi ja oli luvannut sen oikoluettavaksi. Mielipiteeni oli se puuttuva seksikohtaus. Joimme aluksi pullollisen hyvää viiniä, juustotarjottimen haistessa välissämme väkevänä himoa esiin manaten. Hän osasi asiansa.

Annoin kaiken tapahtua ja nylkytin häntä lattialla selän ihrojen imeytyessä parkettiin kuin imukupit ja pieraisivat voihkaisten, kun hän ponnisti ylöspäin saavuttaakseen kaluni takaisin sisäänsä. Laukesimme ja hänen tyydytyksestä himmeästi säteilevät kauniit silmänsä katselivat mietteliäästi syvälle sisimpääni etsien reunattomasta sumustani ytimiä.

En kokenut olevani objekti, vaan itkevä pikkupoika, lähellä ihmistä, joka ymmärsi todellisuuteni paremmin kuin minä itse.

Juttelimme kaikenlaista, nyt myös Päivistä ja kuolemasta. Kerroin etten ollut tapahtumienpyörteissä ehtinyt purkamaan asiaa, suremaan menetyksiäni loppuun, mutta olin jo jonkunlaisessa reilassa. Hän naurahti ja lipaisi märästi pientä arpea olkapäässäni ja ehdotti omaa psykiatriaan, joka keksisi keinon pääsemään suruistani ja heilutti votkapulloa tarkoittavasti käsissään. Sanoin, että ne kierrokset oli jo kertaalleen juostu, eikä enää koskaan enää psykiatriaa, ennemmin hauta.

Väliemme lämpenemisestä huolimatta pysyimme seuraavien viikkojen ajan erossa ja hän keskittyi pelkästään kirjan viimeistelyyn, joka oli jo loppusuoralla. Välttelimme mahdotonta suhdetta ja alkoholia, joka johtaisi auttamattomasti uusintaan ja pelin vakavoitumiseen. Rakastelulla on aina seurauksensa ihmissuhteeseen, koska siinä ei voi valehdella nautintoa tai sen puuttumista. Ruumis muistaa sen, jonka pää unohtaa. Naimisesta jäi jäljelle kosketuksen tuttuus ja luottamus toisiinsa, jota ei muuten voi saavuttaa.

Ajan ja asioiden virrassa olin unohtanut tunne-elämäni kipeät tapahtumat ja jonnekin syvälle hautautuneina ne alkoivat vähitellen itää ja kasvattamaan juuria kuin syöpäsolu. Yhä useammin huomasin katoavani todellisuudesta ja katselin vain tyhjänä eteeni, pysähdyin kadulla ja jäin tuijottamaan unohtaen määränpääni. Pelkäsin muistisairautta enemmän kuin mitään, koska se veisi mahdollisuuden päättää itse.

Soitin kirjailijalleni ja kerroin, että tulisin mielelläni Villa Kiven bileisiin, en kertonut miksi.

Helsingissä kukat kukkivat, yö oli läpinäkyvä musta harso, kirjailijain talolla oli juhlat ja vapaa baari. Puissa oli paperilyhtyjä ja tuttu runoilija oksensi ovenpieleen, piharakennuksen kirjailijoiden varattavissa olevissa pienissä huoneissa naitiin kollegoiden kesken. Haettiin säröä ja paatosta sisällöksi seuraavaan teokseen, tai oltiin uskottomia, koska oli hyvä tilaisuus siihen ja sopiva känni riitti jälkikäteen selitykseksi.

Ilma ympärillä oli lauha ja syleilevä, kesä oli kesä, baarista salaa omimani konjakkipullo povitaskussa ja kainalossani kutsun juhliin lähettänyt kirjallisuuden mega hutsu. Olin komennuksella itseeni.

Kirjailija joka myi sieluansa kirja kirjan jälkeen ja oli kuuluisa koska osasi myös sanoilla jakaa kiimaista persettään koko kansaa kiihottavalla tavalla. Muhkea, tuhansien rakastavien kosketusten kaunistama nainen, joka halusi ja jota haluttiin. Kerroin hänelle Liinasta lemmen lieskastani, mutta se ei tehnyt vaikutusta tai laimentanut hänen kiimaansa ja hän sanoi, meille riitti pihanurmi ilman omaatuntoa ja silitti vakavan näköisenä kädenselkääni.

Olin onnellinen tässä hetkessä, onneton elämässäni ja toivorikas tulevaisuudesta niin kummalliselta se kuulostikin. Taivuin hänen tarpeisiinsa, koska ymmärsin omiani. Tuttuus teki asioista helppoja ja etsimme nyt sitä, joka oli jäänyt edellisellä kerralla löytämättä.

Hän kuiskasi käheästi, Kirja on valmis ja hän halusi nyt rakastua. Laukesimme Töölönlahden laineiden liplattaessa rytmin liikkeisiimme, luonto ympärillämme oli saman taajuista kuin ruumiissamme sykkivä ihmisen halu.

Olimme tyydytettyjä, iloisia ja märkiä, nuhruisia ja onnellisia, sekä saaneet pelon sisimpään sanoa sydämemme asioita toisillemme.

– Hän sanoi, kamala juttu. Rimpuillaanko eroon, en kestä mustasukkaisuutta, odottamista, epäilyä, riitoja ja sitoutumista.

Sanoin vaisusti,

– Okei, seuraavan kirjasi saa lukea joku muu.

Hän kuuli näytellyn pettymyksen äänestäni ja kliseitä varomatta sanoi teatterimaisen teennäisesti kuin lohduttaen,

– Ehkä myöhemmin löydämme takaisin ystäviksi, kulta, muru.

Hän oli voittanut ja jättävä osapuoli, sekä tyytyväinen haluttuna naisena. Mutristelin vielä sopivassa määrässä suutani ja soin mielelläni hänelle nahastani rahastetun palasen itseluottamusta.

Kippasimme sovussa lopun vohkimastani konjakista ja nauroimme helpotuksesta kokemuksien viisastuttamina aikuisina, ja naimme sitten viimeisen kerran ruumiinnesteiden liukastamina poreilevassa ilossa yön aamuksi ja humalan krapulaksi. Hiivimme sitten tokkuraisen näkymän halki soratiellä Kaisaniemen suuntaan vältellen puskissa kyttääviä juorutoimittajia ja hankimme lopuksi molemmille taksit rautatientorilta.

Toivotimme hyvää elämää ja urheutta kitua kaipuumme ilman kännisiä puhelinsoittoja, nauroimme iloista suruamme sielu yhtyneenä yön sumuun. Suutelimme antaen huulien levätä hellästi hetken vastakkain.

Wien

Muutamaan vuoteen en edes harkinnut matkustamista, pitkä viikonloppu Wienissä tuli tarjouksena postilaatikkoni ja joku minussa sanoi, että oli aika nostaa ankkuri, kun kykenin vielä. Pariisiin tai muuallekaan, jossa olimme Päivin kanssa käyneet yhdessä en halunnut enää mennä. Poika asui pysyvästi Lontoossa, enkä minä sinnekään. Möivät Munkkivuoren asunnon ilmoittamatta asiasta etukäteen, parikymmentävuotta historiaani hävisi ilman varoitusta. Yrittivät lepytellä ja pyysivät tämän tästä Lontooseen, maksaisivat matkat ja muut menot. Kävin toisen lapsen kastajaisissa ja muutaman kerran ensimmäisen lapsenvahtina, kun matkustelivat maailmalla. Pidin Lontoosta ja lapsenlapsestani tai siis molemmista, vaikka pienin on vielä pelkää itkua ja hankaluutta toistaiseksi. Pojan kanssa on viileämpää kuin ennen ja sen vaimoa en siedä lainkaan. Kun tarvitsevat toden teolla niin keksivät keinot jolla pakottaa tulemaan.

Riina piti yhteyttä ja pienimmästäkin syystä ilmestyi ovelleni jostakin kaukaisesta maailmankolkasta huolehtimaan milloin mistäkin, kuunteli keuhkoja, väänteli raajoja, mittasi verenpainetta ja hänellä oli aina mukana joku uusi laite, joka teki ruumiistani etäpäätteen, johon saattoi yhdistää internetin kautta.  Kaikessa hyvyydessään hän ei voinut ymmärtää, että teki minut surulliseksi. Muistin kun haimme hänet sodan keskeltä ja Päivin ohella hän oli ainoa ihminen, johon olin kiintynyt syvimmällä tavalla ja oli läheisin ihminen, joka minulla oli enää elämässäni.   Yritin olla ajattelematta häntä. Riina oli lapseton ja eronnut miehestään ja oli kaikkien maailmanlapsien Riina. Juttelin joskus puhelimessa Per:in ja Siljan kanssa ja he valittivat myös Riinan huolenpito vimmaa. Olimme kaikki hänestä niin ylpeitä ja rakastimme häntä enemmän kuin kestimme ajatella. Toivoimme hänelle omaa perhettä, että voisimme kuolla rauhassa, kun se aika koitti. Ajatukset kelasivat samoja ratoja, kun katselin ikkunastani kadulle näkemättä mitään.

Mainitsin matka aikeistani Riinalle ja viikon päästä toi pikalähetti kirjattuna lähetyksenä kahdenviikon valmiiksi maksetun matkan Wieniin, ilman minkäänlaista saate viestiä.

Wien, uninen aamu palatsin liepeillä, talon välistä kaartaa valkoisten hevosten vetämät valkoiset vaunut. Knallipäinen kuski istuu valjaat kireällä ylhäällä pukillaan ja kyydittää kahta mustapukuista naista. Ohittavien parivaljakoiden kavioiden kopina katukiveyksellä kuulosti kuin innottomat aplodit, sieraimet levisivät nuuhkimaan väkevää hevosenlemua.

Hyvin nukutun yön jälkeen menen taide- ja kulttuurimuseoon, kiertelin ensin osastolta toiselle kaikenlaisen kulta- ja lasiroinan keskellä. Keisarien ruokapöydän kattamiseen käytettyjä miehenkorkuisia kultapystejä ja pöydänkokoisia kristallivateja, esineitä joiden vuoksi oli parkittu useamman kuin yhden käsityöläisen selkänahka. Puhumattakaan rutiköyhistä alamaisista, jotka olivat alituisten pitojen maksumiehinä.

Kaiken mielen vastaanottokyvyn ahmineen ylettömän loiston jälkeen taidesalien loputtomat taulujonot ja mukavat sohvat saivat torkahtamaan hetkeksi, kunnes vahti varovasti ravisteli hereille. Kaunis taideopiskelija tyttö, jonka vihertävät silmät hymyilivät osaaottavasti, hän kysyi, olinko jo nähnyt Rubensin Medusan seuraavassa salissa. Kiitin miellyttävästä herätyksestä ja menin osoitettuun suuntaan.

Rubensin taulun edessä amerikkalaiselta kuulostava nuorinainen, kysyi ilman minkäänlaista johdatusta, tiesinkö että Medusan veri oli joko kuolettavaa myrkkyä tai sitten herätti kuolleet eloon, ja että käärmeiksi muuttuneet hiukset olivat mustasukkaisen Jumalan kosto. Hymyilin vain kohteliaasti nyökkäillen sanomatta mitään, enkä halunnut menettää ajatuksieni luovaa yksityisyyttä, johon olin onnistunut museossa vaipumaan.

Sormi huulillaan ja pää kallellaan hän katsoi arvioivasti, korostetun kysyvä ilme silmissään ja varmana viehätyksestään. Minua nauratti, hän oli kuin Medusan verta, joka joko saattaisi hautaan tai herättäisi eloon. Hän ymmärsi ilmeisesti ajatukseni, eikä voinut vastustaa kiusausta. Jotkut asiat opitaan vain harjoittelemalla.

– Sitten hän kysyy tutusti kuin vuosia kasvaneella läheisyydellä, haluatko nähdä jotakin, josta pidän kaikkein eniten.

– Sanoin tahallisen vaisusti, että se olisi mielenkiintoista, mutta olin hiukan kiireinen.

Taulujen jälkeen olin piristynyt kohtaamaan muinaisen ja vaeltelemaan vuosituhansien halki kivikaudesta faaraoiden Egyptiin. Esineiden määrästä ja laadusta päätellen oli Hitlerikin antanut entisen kotikaupunkinsa keisarillisten kokoelmien olla rauhassa ja ilmeisesti kartuttanutkin niitä. Kummastutti ettei näin ainutlaatuisessa paikassa ollut tungosta lainkaan ja rauhassa sai kuvitella itsensä eri aikoihin ja paikkoihin.

Koin yhteenkuuluvaisuutta ja tutkin useita tunteja tutulta tuntuvia Hieroglyfejä, joiden sisällöstä en käsittänyt mitään.

Välittämättä vastauksestani hän sanoi

– Etkä ole ja otti varovasti, mutta päättävästi kädestäni ja veti mukaansa.

Hän johdatti keisarien kalleuksista kullanhohtoisina säihkyvien salien lävitse historialliseen siipeen ja edelleen kivikauden ja etruskienajan kautta egyptiläiseen kokoelmaan, josta Mika Waltari oli löytänyt Sinuhensa. Pysähtyi sitten kauniin lasivitriinissä makaavan naismuumion eteen ja sanoi iloisena.

– Voitko kuvitella, että se olen minä monta elämää sitten.

En osannut kummastella ja otin vastaan, jota hän nuoruudestaan jakoi, oli se sitten tätä hetkeä tai vuosituhansia vaellellut sielu. Tiesin, että nuorena on tällaisia vastauksia kysymyksiin, joihin ei ole vastausta. Uskonnotkin lapsesta saakka opettaa, että on jotakin muutakin kuin pelkkä näkyvä arkipäivä. Itsekin joskus mietin kaikenlaista.

Hän sanoi uudestaan totisena – se olen minä, usko pois ja nipisti kipeästi mustiksi lakatuilla kynsillään kämmensyrjääni.

– Olen aivan varma asiasta, koska aina sitä katsoessani muistan vanhan sieluni haikeuden ja ilon. Toisinaan itken tuntikausia suruani, jolle en tiedä syytä. Joskus Isis tulee päiväkausiksi mukaani ja kuljeskelemme, kuin käsi kädessä lörpöttelevät teinitytöt pitkin katuja minulle mieluisissa paikoissa. Jaamme myös naisien intiimejä salaisuuksia. Äkisti Isis saattaa kuiskata jonkun ohittamamme ihmisen kohdalla ”hän oli henkivartijani, kun olin pienilapsi” tai ”tuo nainen myrkytti miehensä nuoren rakastajansa takia”.

Kaikki on hyvin kummalista, mutta samalla todentuntuista. Näen ihmisillä myös eriväreistä koostuvan auran, joka on kuin huntu, jota katsomalla ymmärtää ihmisen luonteen ja motiivit. Aura ei valehtele ihmisen suulla omaksi edukseen vaan on armottomasti totta, kuin geenikartta, josta selviää perimän syvimmät salaisuudet yhdellä vilkaisulla. Jokaisella vivahteella on persoonakohtainen merkityksensä.

Nuori nainen oli ilmeisen psykoottinen ja ruokkinut mielikuvitustaan kioskikirjallisuudella ja b-filmeillä. Murrosikäisen herkkyydellä sitten rakentanut aistillisen hulluudenpesän, johon käpertyä piiloon lapsuuden kokemuksista syntyneitä traumojaan tai pahaa maailmaa.

Usein nuoret naiset laukaisevat patoutuneen seksuaalisen hermotuksen kiertelemällä neuroottisesti hiuksiaan tai sormeilevat taukoamatta kännyköitään; naisella vieressäni on vakavampi terveydellinen huoli. Freudin kotimuseossa vierailuni oli virittänyt analysoimaan kaikkia ihmisiä, joita kohtasin tänään. Olin Päivin eläessä käynyt läpi hänen ja oman vuosia kestäneen psykoanalyysin tuttava terapeuttien kanssa, jotka selittivät mistä siinä oli kyse ja sanoivat, että usein analysoitava oli parempi analyytikko kuin terapeuttinsa. Luotin siihen, koska rakastin enemmän kuin mitään toisten herättämiä inhimillisyyteen liittyviä mielleyhtymiä. Kiinnostus sai lukemaan kaiken mitä löytyi psykoanalyysista ja sen historiasta. Jung on tässä museo tapauksessa oikea koulukunta, hymyillen ajatuksiani.

Normaalisti käyttäytyvien sivupersoonien luominen on epätavallista, vaikka hänen kohdallaan on ehkä kysymys enemmän näkymättömästä leikkikumppanista, joka on saanut konkreettisen hahmon hänen työskennellessään muumion kanssa. Hänen tasapainoisuus ja intellektuaalinen johdonmukaisuus eivät oikeastaan viittaa traumoihin kuten lapsena hyväksikäyttöön, vaikka takertuminen vanhempaan mieheen ehkä merkitsee puuttuvaa isänhahmoa hänen elämänhistoriastaan.

Tai ehkä hän vain huijasi suloisuudellaan vanhoja miehiä, keksi tarinoita saadakseen jotakin hyötyä, ehkä halusi mukaansa jonnekin, jossa odotti poikaystävä aseineen.  Olin kuullut isoissa kaupungeissa liikkuessani kaikenlaista ja varoiteltiin luottamasta kehenkään tuntemattomaan, pienet lapsetkin saattoivat olla terroristeja, jotka kantoivat räjähdevyötä etsien ohjeiden mukaista paikkaa, jossa painaa käteensä teipattua nappia.

Naamioin mielleyhtymissä poukkoilevat taka-ajatukseni toisella korvalla kuuntelevan nyökkäilijän ilmeen taakse. Koin tilanteen vaarallisena toisella tavallakin, koska en luottanut täysin omaan arvostelukykyyni. Tiesin roolipelit, nukkeihmiset, ihmissudet, vampyyrit, noidat, näkijät ja kaipa joukkoon sopi yksi muumioita tulkkaava meedio ilman, että se tarkoitti suuria.

Neitonen puhui jatkuvasti ja kertoi ujosti hymyillen

– Äsken Medusan taulun edessä Isira muuttui hyvin surulliseksi ja katosi mielestäni sanomatta mitään ja siksi halusin tuoda sinut hänen luokseen. Haluan selityksen.

Katsoin muumiota tuntematta mitään erityistä, se oli kuin taideteos, jonka sisälle oli kätketty palsamoitu nuoren naisen ruumis vuosituhansia sitten. Torjuin tahallani elämän ja kuoleman syvimmät kysymykset ja esineistin muumion museoiduksi muinaismuistoksi salin pujopartaisten sfinksien kanssa.

Hämmennyin naisen vahtiessa odottavasti ilmeitäni ja koin samalla jonkunlaista selittämätöntä tarvetta vastata hänen odotuksiinsa, mutta samalla pidin järkevänä irtautua koko asiasta.

– Sanoin, että se on kaunis ja jotenkin elävä, mutta minulla ei ole antenneja tuonpuoleiseen enkä koe minkäänlaista henkilökohtaista yhteyttä. Olen varmaan väärä mies ja muistutan vain jotakin.

Hän ei pitänyt harkitusta vitsailustani ja oli ilmeisen tosissaan.

Hän kysyi sitten katse haaveellisesti sisäänpäin kääntyneenä, oliko hän kaunis juuri sillä oikealla tavalla. Muistinko kaukaisuudesta, miten makasimme alastomina huntujen takana ja rakastimme toisiamme. Suutelimme suolaa maistellen toistemme hikisiä ruumiita, työnsit kielesi syvälle minuun, laukesit vatsalleni ja hieroit sitten hellin sormin siemenesi häpyyni etsimään tietä munaani.

En halunnut joutua hänen hulluutensa vangiksi, mutta en kyennyt kävelemään tieheni noin vain, koska olin analysoinut hänet atomeihinsa ja tunsin myötätuntoa. Ehkä halusin auttaakin tai paljastaa hänen kavalat tarkoituksensa. Ihmisten kohtaaminen kaikilla tasoilla on aina mielenkiintoista. Minulla on kaikelle hyvälle ja pahalle vertailukohteena Päivi, joka loi suvaitsevan tilan ajatella ihmisiä sellaisenaan ja ymmärtämään sellaistakin jota ei hyväksy.

Oli jo kulunut vuosia ja vieläkin hän tuli mieleeni kiperissä tilanteissa ja muutenkin, ei enää kuin lohduton kaipaus vaan kuin ihmisenmittapuu, luonnollinen moraali joka on meissä kaikissa.

Nuorinainen jatkoi silmät kiinni huojuen paikallaan eikä huomannut vajoamistani ajatuksiini.

– Olit silloinkin hiljainen, vaikka kosketuksesi oli joskus raju ja satutti. Sitten et enää tullutkaan ja itkin sinua kokonaisen vuoden, kunnes palvelijani kertoi sinun kuolleen jossakin typerässä taistelussa mustaihoisia miehiä vastaan aavikon toisella laidalla. Samana iltana maaten mennessäni otin myrkkypikarin, eikä minua ja sinua enää ollut maanpäällä, vaan jossakin muualla. Kaipaukseni jäi elämään, joka kulki sarkofagini mukana ja sieluni etsi sinua näkyvästä maailmasta yhä uudesti syntyen vieraisiin ruumiisiin. En tiedä kuinka monta kertaa, enkä muista niiden sisältöä. Kuolema on unohtamista, jossa muistaa vain alkuperäisen elämänsä. Lopulta löysin maallisen itseni täältä makaamassa maalattukuori tuhoutuneen ruumiini suojana, olen nyt sen ulkopuolella ja käsitän sen värit.

Sitten nuori kaunis nainen maalasi virttyneet kasvoni uusilla väreillä ja kun kansi poistettiin, hänen pienet sormet koskettivat lohduttavasti rumaksi lahonneita kasvojani, jossa suu ja nenä ovat vain matojen syömiä aukkoja. Halusin taas elää. En tiedä miten se tapahtui mutta sielumme yhtyivät, tulimme tutuiksi ja ryhdyimme yhdessä etsimään sinua. Vihdoin löysimme, hassun vanhan miehen, joka ei tiedä kuka on, unohtanut minut ja kaiken jolla oli merkitystä – yhteiset lupaukset. Tyttö mukanasi häiritsee enkä voi muistuttaa sinua enempää yksityiskohdilla, jotka vannoimme salaisuuksiksi.

Naisen ääni oli monotoninen aivan kuin sivupersoona oli ottanut vallan hänen mielestä ja käyttämänsä kielikin oli jotenkin erilaista, ikään kuin kertojan ääni. Hänelle tarina saattoi olla totta kuin itsekoetun muistikuvan maalaamista toisen sanelun mukaan. Hän oli puhuessaan aivan toisen näköinenkin, hyvin kaunis ja surullinen.

Kosketin hänen olkapäätään varovasti ravistamalla kuin herättääkseni unesta ja hän vavahti heti ulos lumoavasta sivupersoonastaan. Tuon kaltainen herääminen ei ole tyypillistä pirstoutuneelle mielelle ja hän oli hämillään, tietoinen tapahtuneesta ja kuittasi asian lyhyesti, – että rinnakkaiset maailmakaikkeudet koskettivat hänen kohdallaan joskus toisiaan väärissä ajoissa.

Viittasi siiten väsyneesti muumioon ja sanoi,

– Hän halusi kai yhteyttä sinuun.

Ihmiset ympärillämme eivät huomanneet mitään erityistä, aivan kuin tapahtumat olisivat olleet näkymättömiä. Ehkä katkos todellisuuteen oli ollut vain sekunninmurto-osa ja tytön psykoosi projisoitui minuun. Ehkä mielikuvitukseni loihti muumion itsepuhelun tytön suuhun ja kirjoitin mielessäni sen tarinaksi. Joskus todellisuus järkkyi, ja ehkä itse olin borderline-persoonallisuuteni äärialueella ja kuvittelin kaiken muunkin. Psykiatrini sanoo; todellisuus on se, jonka kulloinkin kokee ja asioiden loogisesti järjellinen järjestys hämää luulemaan mielikuvitusta todeksi.

– Selvittääkseni maanpäällisyyteni kysyin tytöltä, – oletko aivan tosissasi demonisesta sielunvaelluksesta, joka käyttää sinua hyväkseen meediona.

Tyttö otti kädestäni ja hymyili kuin vakuuttuakseen, että olin oikeassa maailmassa ja hän oli yhtä todellinen kuin ennenkin.

– En tietystikään sillä tavalla, kyse on ystävyydestä.

Olin taas oma itseni tässä ja nyt mieleni teki vain lohduttaa.

– Sanoin, että minäkin olin löytänyt museosta jotakin, joka vetosi syvästi ja tuntui tutulta.

Hän kysyi suu mutrussa, olinko psykiatri ja manipuloin?

Käsitti kai tarkoitukseni päästä mieltäni kuohuttavasta hankalasta tilanteesta kuiville harhauttamalla ja silittämällä poskea.

– Vastasin, että kaukana siitä, mutta olen kiinnostunut Freudista ja Jungista henkilökohtaisista syistä ja kävin Freudin kotimuseossakin eilen. Kirjoitan psykologista novellia ja etsin sille oikeaa asennetta ilman myyttisiä illuusioita Freudista itsestään. Hänen lierihatussaan oli rusetti ja vitriinissä kirje Einsteinilta.

Pidin kuitenkin eniten asuntoon vievän rappuikon ikkunoiden harmaiksi hiotuista naishahmoista, jotka takana olevan näkymän kanssa loivat päällekkäisen kvantti-ilmiön kameraani, olematta oikeastaan sitä vaan pelkkä laiteen luoma optinen harha.

Häntä nauratti syvä suhteeni psykoanalyysin isään. Meillä oli sama huumorintaju.

– Sanoin sitten, – Mennään jo, Olen varma, että pidät siitä.

Samalla mietin kuumeisesti mikä näkemäni esine sopisi tehtävään, joka ei synnyttäisi mielleyhtymiä vääriin suuntiin. Kuljimme läpi salien molemmat miettien tilannetta, jossa vastaan rimpuilu, lisäsi houkutusta.

Pysähdyimme taidokkaasti norsunluusta tehdyn ruman Felix-linnun kohdalla, jonka avuttomassa räpistelyssä ei ollut hitustakaan romantiikkaa ja symboliikkakin toimisi, jos olisi ollut toisenlainen tilanne.

Hän purskahti nauramaan.

– Olet ihana, haluat kai, että rakastun sinuun oikeasti. Haluat kai syntyä tuhkasta uudelleen, ukko kultani. Hän loisti, silmät olivat suuret ruskeat aukot ja muistuttivat muumioprinsessan kuoren ikuisuuteen katselevia silmiä.

Päätin, että lyhyen suhteemme molemminpuolinen hulluus oli saatettava päätökseen tässä ja nyt.

Sanoin,

– Sorry, mutta pitäisi mennä jo, vaimon kanssa on sovittu tapaamisajankohta museon kahvilassa ja olin jo myöhässä. Toivoin vain, että hän olisi enemmän myöhässä koska inhosi istua ravintolassa yksikseen.

Tieto antoi hänelle ilmeisesti turvallisuudentunnetta ja hän painautui minua vasten kuin olisi vaimoni, suuteli kevyesti poskeani, silitti kättäni ja sanoi iloisena – Kaikkea hyvää sitten ja kiitos mielenkiintoisesta seurasta. Olen täällä usein, jos haluat tavata joku toinen päivä.

– Sanoin, että matkustamme kotiin jo huomenna ja, että olin iloinen tapaamisestamme. Sillä oli merkitystä. Unesi Isiksestä olivat uskomattoman kauniita.

Sitten halusi nähdä vaimoni ja pyysi, että osoittaisin hänet kahvilasta, muuten hän ei uskoisi puheitani. En pitänyt asian uudesta käänteestä, mutta annoin hänen vetää kädestä kahvilan yläpuolella olevalle parvekkeelle, joka oli kuin teatterin kuninkaallinen aitio.

– Tai, ei sittenkään, annan minun arvata – hän on tuo punatakkinen nainen oviaukossa, joka etsii sinua.

Ei ollut, mutta sanoin,

– Napakymppi.

Syyllistin itseäni monella tavalla ja tiesin pakenevani omaa haluani ja kosketuksenkaipuuta, nuoruuden ikävää ja rakastumista. En vastannut mitään ja kun käännyin hänen puoleensa, hän oli poissa. Kirosin itseäni, kirosin pelkuruuttani ja siunasin vanhanmiehen viisauttani. Siunasin sitäkin, että jotakin minussa oli muuttunut. Tarkistin taskuni, että lompakkoni ja kännykkä olivat tallella.

Äskeiset kavioiden aplodien äänet olivat ulkona lakanneet, hevoset seisoivat kadunvierustalla mustia vaunuihin kiinnitettynä kuin hautajaisiin valmistuneena ja tuijottivat odottavasti minua.

Löysin hotelliin, olin kuolemanväsynyt, asetuin pukeissani sängylle, nukahdin heti ja näin painajaisia Medusasta, Felix-linnusta, ahdistuneesta tytöstä ja nenättömästä muumiosta.

Palattuani Wienistä katkaisin jalkani kompuroidessani rapuissa ja jouduin pitkiksi ajoiksi rullatuoliin, enkä juuri liikkunut asunnon ulkopuolella, katselin vain ikkunasta ulos kadulle ja lihoin tuoliini kuin muottiin.