Luku 10. Loppunäytös

Pääni oli vielä jokseenkin entisensä, ajatukset samanlaisia eikä luonne muutu miksikään, se on kuin silmienväri tai nenän muoto. Ympäristö yrittää jatkuvasti luokitella alamäkeesi jyrkkyyttä, jota ei itse huomaa, vaikka vauhti kovenee jatkuvasti ja elämän on kuin vino lankku, jonka alapää on haudanreunalla.

Istun jo aikaisin aamusta jakkarallani ikkunan edessä näkymä hyörivälle torille. Aamuisin tasan kymmentä vaille kahdeksan puskee sokea laiha mies pimeydessä ja tunnustelee kepillään esteitä. Joskus ihmiset tarttuvat hänen hihaansa ja haluavat ohjata. Ilmeisen vaivautuneena hän ravistelee itsensä irti ja mutisee hukkaavansa reittinsä, jos ei löydä etukäteen opeteltuja maamerkkejään. Hän kävelee aina oikealla puolella jalkakäytävää ja pysyttelee aivan ajoradanreunassa. Tienreunan ja jalkakäytävän syvyys ero on parempi seurata kuin talojen seinät. Ei ole jatkuvasti tiellä keppeineen ja sohi kaupoista tulevia ihmisiä tai törmäile avautuviin oviin.  Joskus, hän kuitenkin hävittää suuntansa ja pyörii hölmönä keskellä katuristeystä ja etsii turhaan jalkakäytävän reunaa. Törmää sitten keskelle ruuhkaliikennettä ja auton torvet sättivät kuorossa, ennen kuin vaikenevat noloina havaitessaan syyn ja joku älyää avustaa miekkosen pois ajoradalta.

Epäilen hänen käyttävän korvatulppia vaimentamaan kadun kovaäänistä melua, jossa kaikista suunnista hyökkäävät äänet sekoittuvat toisiinsa ruuhkapaniikin kakofoniaksi. Kiireen myllertävämeri, jossa piipittävät liikennevalot majakoina ohjaavat sokeaa ja lävistävät kuulosuojauksenkin.  Kaikissa risteyksissä niitä ei ole.

Useimmiten en huomioi miestä lainkaan ja hän on vain kulkunsa ajan tavanomaisuuden näkymättömäksi taikonut yksityiskohta, joka ei fokusoidu mieleeni. Tänään en saa häntä ajatuksistani.

Yritän kuvitella, minkälaista on elämä ilman päivänpaistetta, aamuruskoa tai iltojenkajoa. Elämää, joka on musta valve ja musta uni, herätä pimeyteen ja nukahtaa pimeyteen; välissään joukko hapuiltavia reittejä.  Pino vaatteita odottamassa sängynvieressä tarkasti siinä järjestyksessä mihin ne riisuit; sukat, kalsarit, aluspaita, farkut ja kauluspaita. Aivan kuin päivät pyörisivät kehää ja aamulla hän kelaa päivänvastaisessa järjestyksessä uuden samanlaisen päivän esiin vaatepinostaan.

Olen varma, että hän haluaisi toisinaan heitellä, viskellä ja nakata tavaroitaan ympäriinsä, levittää vaatteet hujan hajan, unohtaa laiteiden pistekirjoitusnystyrät ja mielenvikaisesti painella nappeja, kierrellä ohjaimia ja antaa maailman löytää itse järjestyksensä pyörremyrskyn jälkeen. Ei kuitenkaan uskalla, koska olisi hukassa, jos joutuisi kutsumaan apua.  Leimaisivat hulluksi ja lähettäisivät heti laitoshoitoon tai sukulaisten riesaksi.

Tietysti hän tekee usein varomattomuuttaan väärin, polttaa sormensa kuumalla levyllä tai kolhii itseään pöydänkulmiin, kulkee eriparisukissa ja tahraisessa paidassa. Voiko näkevä ylipäätänsä hahmottaa sokeanmaailman olematta teennäinen ja kokonaan väärässä. Rakentaa kuvatonta palapeliä äänistä ja tuoksuista.

Mistä tiedän, ettei hänkin pidä aamuisin eniten hunajalla makeutetusta yrttiteestä ja paahtoleivästä, jonka kuumalla pinnalla on melkein sulaneina hiuksenohuita juustosiivuja. Istuu hetken paikallaan ja haistelee esiin ruokahaluansa ennen kuin käy kimppuun.

Kuvittelenkin, että yliherkistynyt hajuaisti kompensoi puuttuvaa näköä ja kaikki hänen ympärillään haisee väkevämmin. Ehkä kuitenkin joskus maailma tuoksuu, kun ohitse kulkee nuori nainen, joka käyttää hillitysti persikkaa tai laimennettua jasmiinia ja se vain vaivoin erottuu sävynä parfymoimattoman saippuan takaa.

Epäilen myyttiä sokeiden jonkunlaisesta ylimääräisestä kuudennesta aistista, jonka avulla hän pystyisi hahmottamaan ympäröivän maailman tarkoituksia, ihmisten ajatuksia tai ylipäätänsä mitään. Arvailu ei ole aisti ja hän ei yksinkertaisesti vain pysty näkemään mitään. Luin jostakin, että täysin sokeana syntyneetkin näkevät unia; kuulevat kai ääniä, muistavat kosketuksia ja nuuhkivat sikinsokisessa järjestyksessä eilisen hajuja.

Nyt hän on jo aivan kohdallani, pyöräyttää päätään suuntaani ja vetäydyn vaistomaisesti verhon taakse. Kiinnostukseni on kuitenkin tänä aamuna herkeämätöntä laatua ja mietin, minkälaista olisi aamuisin kolista ja kilistä keittiössä, koiran tassutellessa kynnet rapisten perässä vahtimassa toimiasi. Kaikki olisi tutulla paikallaan, kaappeja, hyllyjä, astioita millimetrin tarkkuudella aseteltuina kohdalleen. Suljen silmäni. Sokeanmaailmakin on kolmiulotteinen ja kurkottelevat sormet loihtivat muotoja tyhjyyteen.  Koira ehkä laiskasti nuolaisee kädenselkää velvollisuuden tunnosta, kun hän kurottelee tavaroitaan. Kaikki riemu on siinä tukahtunut ainaiseksi palvelemiseksi, kuten spontaanisuus isännässään tarkaksi järjestykseksi.

Ehkä tulevaisuudessa on helpompaa sokealle. Kuppi sanoo kuppi sitä koskettaessa ja vasenkenkä vasen kenkä, kun sen hamuaa luokseen.

Tyrkytän kai alakuloisuuttani ja kaikki on aivan toisin. Tietysti hänen todellisuuteen kuuluu ihmisiä, työntekoa ja mielenkiintoisia haasteita. Hän vain näyttää niin yksinäiseltä ja omavaraiselta kulkiessaan työhönsä. Mieleen juolahtaa, etten ole koskaan nähnyt hänen tulevan takaisin. Aivan kuin maailma nielaisisi hänet yhdessä suunnassa ja sylkäisi aamuisin ulos lähtökohtaansa aloittamaan uudestaan hapuilevan marssinsa ikkunani ohitse.

Tarkemmin määrittelemättömästä syystä olen lähes varma, että hänellä on ollut joskus näkevä tyttöystävä, ehkä psykologianopiskelija, jonka hän tapasi aikoinaan etiikanluennoilla. Utelias, energiassaan kupliva ja hyvin koulutettu nainen, joka on yhtä häikäilemätön uransa ja ihmisten suhteen. Tyypillinen nykynainen; aina oikeassa ja aina vaikeuksissa.  Miehiltä kopioitu syyn ja seurauksen logiikka pettää hormonihöyryissä, alkunainen pukkaa lävitse ja tunne-elämä on ainaista kyynelten nieleskelyä.

Sokea, älykäs mies olikin löytö, joka palveli useampaa tarkoitusta.  Hän keksi ehkä tehdä suhteestaan gradunaiheen. Idea, jolla hän saisi huomiota ja valloittaisi maailman.  Tietysti se oli myös rakkautta, miksei olisi ollut. Hetken ainakin.

Nainen opetti sokean rakastelemaan ehdoillaan, kertoi perhosensiipien kosketuksesta ja kiiman olevan nautinto, joka kasvaa pitkittämisestä. Myöhemmin hän opetti myös tyhjän hammasharjamukin paikan tuoman kivun, mustasukkaisuuden ja menetyksen.  Nainen, joka ei aluksi välittänyt hänen katseettomista silmistä, jotka kiertyvät rumasti silmäluomien taakse etsimään kohdettaan aivoistaan, mutta ei sittemmin voinut sietää hänen avutonta tapaansa kosketella kasvoja yhdynnän jälkeen.

Hillitsen pitkälle menevät seksifantasiani ja vammaisten harjoittaman seksin ajattelu on kuin hiipisi sukkasillaan kirkossa. Uhmallani yritän nähdä hänet nussimassa äärettömän hitaasti Ravellin boleron tahdissa, sydämen paukuttaessa patarumpuina korvat lukkoon. Nuolemassa suolalta maistuvaa sileäpintaista nielua, kuten koira joka nuolee isäntänsä kättä jokaista tuumaa perusteellisesti tutkiskellen, kuten kiihottavissa tuoksuissa vaeltava lipova miete.

Ehkä ei ollutkaan psykologianopiskelijaa ja hän kuljeskeli hyvää tarkoittavan kaveriporukan mukana likaisissa baareissa, huorakortteleissa, naistentansseissa ja ylipäätänsä paikoissa joissa nainen tuoksui tositarkoituksella.

Mieleeni tulee taidenäyttely, jossa pitkulaisessa huoneessa oli rivi suuria ruukkuja ja joiden suuaukkoihin kumartamalla saattoi nuuhkia erilaisia hajuja, jokaisella ruukulla omansa. Epämiellyttäviä lemahduksia hienostuneiden tuoksujen vieressä, eikä edellisestä pystynyt arvaamaan seuraavaa. Haisunäädän tunkkaisen katkun vieressä vienoa lavendelia, tai kiihottavan vitunhajun vieressä etova oksennuksenlöyhkä.

Tosiasiassa hänen seksielämänsä saattaa olla paljon yksinkertaisempaa ja ehkä hänellä oli nuori narkomaanityttö, joka kysyi eräänä aamuna torinlaidassa hihasta nykäisten:

– Haluatko rakastella, olisin kiltti ja enkä varastaisikaan. Sata euroa kerta, ja voisin tulla joka maanantai kello seitsemän kotikäynnille.

Tai, ehkä hän vain runkkaa iltaisin kuunnellen pieneen nauhuriinsa salaa äänittämiään naisenääniä. Mitä minä tiedän ja huokaan enemmän itseäni kuin häntä, enkä kykene keksimään hänelle muuta kuin omat haluni ja rakkaudenpuutteeni ja kelaan tapani mukaan itseäni muissa.

Ammatiltaan arvelen sokeani olevan huippujuristi, joka muistaa lähes autistisella tarkkuudella lait ja asetukset, ennakkotapaukset, käytännöt ja statistiikan, silti ihmiset puhuvat usein hänelle kuin lapselle tai vajaamieliselle, korottavat ääntäänkin aivan kuin hän kuulisi huonosti.

Työpaikan kahviossa hänellä on tietysti aina sama paikka, oma saari kaukana kaikista tuttavista, jossa hänen korvansa eivät kuulisi nähtyjä asioita eikä tarvitsisi varoa sanojaan, ettei loukkaisi.

Mietin vähän, ei sentään, ehkä hän oli paremminkin terveysasema, jossa jokainen saattoi huoltaa huonoa yhteiskunnallista omaatuntoaan. Mielikuva ei tyydytä vieläkään ja lisään pöytäseuraksi lähimmät työtoverit, jotka eivät kaihda sokeavitsejä ja naljailevat estottomasti hänen heikkouksistaan tai mokistaan samalla tavalla kuin muidenkin, on tasavertainen tasavertaisten joukossa. Ehkä hän itsekin on nokkela, itseironinen ja pidetty mies, jonka kanssa voi nauraa, mutta myös kertoa huolensa.

Kateus nyppii lehtiä ruusustani; hankkiikin varmaan hyvin ja kaikki on ilmaista. Puhuvat tietokoneet ja ääneen itseään lukevat kirjat, siivoojat ja sielunhoitajat.  Esineetkin puhuvat sille. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä enemmän kadehdin hänen toimeliasta ja rikasta elämää kaikkine optioineen.  Itse lihon ja leviän tuolini raameihin kykenemättä mihinkään, eikä vasen sukkani sihahda sitä koskettaessa ”vasensukka”.

Sokea katoaa näköpiiristä ja samalla mielestäni, sai mennäkin. Torin laidassa puliukko rähjää torimummolle ja saa kohta kyytiä vahdeilta, tuttu leikki, joka toistuu, kunnes Kalea raahataan kaavanmukaisesti mustamaijaan. Kauempana narkomaani kurvaa paikalle varastetulla pyörällä, hakee taas torikauppiaalta jotakin ja häipyy saman tien. Ovikello soi varottavasti ja avain kiertyy saman tien lukossa, minua tullaan pesemään.

”Kaikella on aina alkunsa historiansa ja loppunsa silti se on saman energian jaksottaista kiertoa tilasta toiseen. Tänään kukkana kedolla, huomenna maitona lasissasi.”

Kiirastuli

Hylkäsin rullatuolin ja kieltäydyin rollaattorista, mutta reumatismi ja huono sydän tekivät vähitellen liikkumisen vaikeaksi, ja siitä syystä aloin vihata rappuja. Tiesin niiden olevan ainaisena uhkana elämäni jatkumiselle. Silti en halunnut muuttaa pois asuttuani vuosia asunnossani, josta oli tullut osa minua.

Mukava nojatuoli ikkunan lähellä ja kunnon valaisin riittävät hyvin tyydyttämään vanhuuden viimeiset tarpeet.

Kolme kertaa viikossa kävi kotiapulainen siivoamassa, vaihtamassa pyykit, ja tuomassa toivotut tavarat. Taloudellisesti oli kaikki hyvin ja yritin salailla varojani kätkemällä pankista vuosien ajan pieninä summina nostettuja rahoja asuntoni salaiseen kassakaappiin. Pelkäsin joutuvani pakolla johonkin instituuttiin, joka olisi kiinnostunut liitämään rahani heidän hoitobudjettiinsa tai ainakin verottajaa kiinnosti jokainen pennonen. Vain Jonne ja Riina olivat tietoisia jemmoistani.

Elin kuin vanhanapoika ja lapset ja lapsenlapset olivat kerran kesässä vieraina. Muut sukulaiset ja tuttavat pidin loitolla kekseliäällä häijyydellä. Ystävät ja tuttavat olivat myös kuolevaa lajia ja useimmat samassa tilassa kuin minäkin, jos eivät olleet jo kuolleet, eikä aiheuttanut suurta vaivaa.

Elämänsisältönä oli jo usean vuoden kirjoitellut huomioitani elämästä ja sen tarkoituksesta. Stilisoinut toimen vanhanaikaisella kirjoituskoneella. Naputellut usein tunti kaupalla yhteen menoon. Tietokonespesialistina tämä oli antoisa työkaluvalinta, kiireetön, ilman alituisia päivityksiä ja toimi aina. Kirjoitusvirheet ja virhelyönnit olivat kuin elämä yleensä. Niitä sattuu usein ja ne opettavat varomaan, miettii myös ennen kuin kirjoittaa mitään. Ainoat toimivat tekstinkäsittely apuvälineet ovat punakynä, korjauslakka ja paperikori.  Aikaa oli ja koukkuisten sormien notkistelulle kirjoituskone oli punttisali, kitaraakin soitin samasta syystä.

Kansio toisensa jälkeen oli täyttynyt ja se oli vienyt aikaa, niiden tyhjentäminen sitä vastoin olisi nopeampi prosessi. Aluksi oli kirjoitellut pieniä kertomuksia, lyhentäen tyyliä ja tiivistäen lausetta, kunnes kirjoitin enää mietelauseita.  Tekoviisaita kliseitä, jotka saivat inhoamaan itseään.

Takassa hiiltynyt puu putoaa asennostaan ja kipunoi räsähdellen.

Tiedostin, että jos minulle sattuu jotakin jäävät tekstit vieraiden silmien luettavaksi ja häpeä eläisi kauemmin kuin minä. Uuden kirjoittamisen sijasta rupesin lukemaan vanhoja mietelause vihkoja.

Alussa oli idea, mahdollisuus ja tahto. Lopussa turhautuneisuus, loputtomuus ja väsymys. Välissä vähäpätöinen elämä rikki kulutettuna haaveena.

Voi helvetti, minkälaista pateettista sontaa. Loputon määrä, mutta en kykene heittämään roskiin ilman lukemista, aivan kuin ne muistaisivat jotakin unohtunutta elämästäni. Istun analysoiden niitä, kuin psykiatri potilastaan ja tutkiskelen mistä on oikeastaan ollut kysymys. Luen,

Useimmiten ajattelen kuitenkin vain omaa osuuttani olemassaolon summassa. Etsin itselleni totuuden prismaa, jossa tajuntani valo taittuisi sieluni värikartaksi ja paljastaisi luonteeni psyykkisen koostumuksen.

Mitättömyydestään huolimatta kantavat geenini perintöä, jonka olemassaolosta sukupolvet ovat taistelleet verisin nyrkein, eikä sitä sen vuoksi voi vähätellen sivuuttaa.

Lauseet ovat aivan kuin olisin katsellut todellisuudesta muualle, näkemättä mitä ympärilläni tapahtuu.

Päätin, ettei yhtään turhaa ajatusta saisi jäädä jälkeeni muokkaamaan jonkun lapsen lapseni käsityksiä juuristaan. Päivin jättämä taiteen perintö on parempi keino hahmottaa perimäänsä kuin mietelauseeni. Päätös vain lujittui, mitä enemmän luin vanhoja kirjoituksia.

Prosessi muuttui nopeasti järjestelmälliseksi ja useimmat vihkot heitin takkaan lyhyellä vilkaisulla. Niiden lukumäärä väheni nopeasti i ja lopuksi jäljellä oli vain sivullinen aforismeja, jotka oli numeroinut paremmuusjärjestykseen.

Vähitellen alkoi myös kypsyä ajatus ainoastaan yhdestä jäljelle jäävästä lauseesta jonkunlaisena taiteellisena pisteenä elämälleen suurmiesten tapaan. Varautua mitä kuiskata viimeisten voimien rauetessa, jos ehtisi. Ajatus huvittaa ja jatkan leikkiäni. Käyn ensin täyttämässä konjakki lasin.

Lause ei kuitenkaan saisi olla liian pitkä ja monimutkainen, mutta silti sen pitäisi olla kyllin kattava koko pitkän elämän summaksi. Ne on kirjoitettu, kun halusin päteä Päiville, jolla oli menestystä taiteilijana ja halusin olla luovuudessa samanveroinen. Se varmaan huvitti Päiviä loputtomasti, mutta ei sanonut mitään. Nyökkäili vaan hymyillen, kun luin niitä joskus hänelle, saadakseni kiitosta ja päästäkseni vähäpätöisyys masennuksestani.

Lajittelen mietelmät uuteen paremmuusjärjestykseen.

Totuuden etsijä saa varautua ikäviinkin yllätyksiin.

Ajatus tuntui aluksi kyllä hyvältä, mutta jotenkin liian itsestään selvältä.

Rehellisyys on tärkeää, sillä ilman sitä ei meillä ole mitään.

Samaa laatua. Irvistin kuin olisin naukannut huonoa viskiä, vaikka lasissani oli XO konjakkia.

Omana itsenään oltaessa ei tarvitse muistaa vuorosanoja.

No eipä.

Tietämättömyys on se sallittu tila, johon tietoa voi kasvattaa. Tietämättömyys taas kasvaa löydetyn tiedon tuottamista uusista kysymyksistä, joihin ei vielä ole vastausta. Tilaa piisaa.

Tämä ajatus oli liian pitkä ja sanomisessa täytyi välillä vetää henkeä, kuolisi kesken kaiken. Ajatus huvitti pitkään ja harkitsin, jos alkaisin taas tupakoimaan.

Kukaan ei koskaan voi ymmärtää toista täysin, ja kysymys onkin suvaitsevuudesta.

Olisipa ollutkin.

Vaatimattomat, tehtävilleen koruttomasti antautuneet ihmiset ovat aina hyväksyttyjä ja arvostettuja, koska kaikki, mikä heissä näkyy, on totta.

Tuollainen hirviövirke, masennus hiipi mieleeni kuin nousevan auringon kasvattama varjo. Alan olla humalassakin.

Pienenä on liian pieni, nuorena on liian nuori, aikuisena ei ole tarpeeksi nuori eikä tarpeeksi vanha, ja vanhana on jo liian vanha.

Eikä tässäkään ollut lohtua.

Ei mitään,  mitä se on? Ei valoa, varjoa, ei tilaa se tarjoa – se on ei mitään. Siis sitä ei ole olemassa lainkaan. Silti siitä puhutaan usein ja joka kerta kun se mainitaan, on se olemassa. Se on ei mitään – kaiken vastakohta.

Sanaleikki, en tiennyt edes kykeneväni moiseen, kuulostaa kuoleman jälkeiseltä ajatuksettomalta vakuumilta, jossa minä tunne lakkaa. Ulottuvuus kaiken sisällä, kuin atomien elektronien ja atominytimien välinen tila. Maailmakaikkeudella on mitat, sitä ympäröivällä tyhjyydellä ei, koska sitä ei ole muuna kuin mahdollisuutena johon olemassaolo voi laajentua.

Nukahdan aina kun pääsen logiikassani tähän väistämättömään väsymyspisteeseen, joka on kuin ajatukseton mustauni, joka yllättää kesken kaiken. Kaksi konjakkia ja se on siinä. Herään metallinmaku suussa ja vain yksi ajatus päässä. Käyn vessassa ja muistan sitten mitä puuhailin ja keksin uuden ja heitän entiset takkaan.

TOTUUDEN ETSIJÄ SAA VARAUTUA IKÄVIINKIN YLLÄTYKSIIN.

Hyvästi

Äkisti näkö muuttuu sahalaitaiseksi ja pirstoutuu useiksi rinnakkaisiksi kuviksi. Stressi salpaa hengityksen ja ruokatorvessa polttava happo pakottaa juomaan lasin vettä. Kylmä hiki helmeilee otsalla röyhtäistessäsi närästyksen pois rinnasta ja käsivarressa tuntuu puristava kipu veren pyrkiessä eteenpäin tukkeutuneissa suonissa. Lyhyet vihlovat kouristukset sydämen tuntuvilla vahvistavat herännyttä hätää, kuolemanpelkoa.

Sumun läpi katselet ympärillesi. Häiriintynyt ruumiinkemia ja hapenpuutos aivoissa ovat alkaneet tuhota taustaasi. Tietosi ja taitosi ovat palvelleet vain hetkeä ja ovat pian poissa. Aivosolujen kiihtynyt kuoleminen pakottaa tajunnan pakenemaan aina syvempiin kerroksiin ja hätääntyneet hermosignaalit välähtelevät mielen sokkeloissa ja varoittavat oikosulusta. Tietoisuus kiitää eletyn elämän merkitysten keskellä ja vain se, joka on totta kiinnittää enää huomion. Kumma, miten aikoinaan merkityksetön sana on nyt tärkeämpi kuin koko menestyksen summa, yksinkertainen miete arvokkaampi kuin luonnonlaiksi ylistetty teoria.

Jos saa elää vanhaksi, elettyjen ahdistuksien haamut tekevät öiden unista ohuita säpsähteleviä hetkiä, eikä enää ole tarvittua lepoa ja rauhaa.

Päivät kuluvat mietiskellen: Hei rappio, hoi kurjuus ja kivut, tätäkö se vanhuus on; ei kaadutakaan urheina saappaat jalassa, vaan vähitellen ja armoa kerjäten. Lahoavan ruumiin ainaisten kipujen kiirastulessa on ihmisen hävitettävä ylpeä minuutensa ja opeteltava nöyryyttä näkymätöntä kohtaan. Menetetään kaikki ne ilot ja merkitykset, jotka takiaisten tapaan ovat tarttuneet takinliepeisiin. Ainoana lohtuna, että ymmärrys menee saman tien, eikä ihmisparka tiedä lopussaan enää mitä menettää.

Onni sillä, joka nitistetään yhdellä saappaan painalluksella. Ei kitumista, ei nöyristelyä, ei itsesääliä, ei kipua ja kolotusta. Lopussakin vahva ruumis korskeasti kaarella vielä esittää vastalauseensa elämän turhien lupausten petosta vastaan.

Sillä jokaisen ihmisen kuolema on joukkomurha, jossa häviävät kaikki yhteen ymmärrykseen taltioidut kansanjoukot. Katastrofi, joka hävittää kaiken: rakennetut talot, leikkivät lapset, rakastetun huulet, auringonruskon ja lintujenlaulun.

Onni sillä, jonka viimeisenkuvan suloinen haikeus saa kasvot raukeamaan ja liikkumaton rauha täyttää hetken.  Minän erotessa ruumiista ja jäljelle jäi vain kuori, ikään kuin olemisen idea perhosen lailla olisi jättänyt kotelonsa ja lentää nyt vapaana ulottuvuudessa, jossa ei ole kysymyksiä tai vastauksia.

Tunti tai korkeintaan kaksi ja minua ei enää ole. Ponnistelusta turtuneet ajatukset ovat välinpitämättömiä sille, mitä ympärillä tapahtuu, vatsassa kihelmöi samalla tavalla kuin odottaisi junan saapumista ennestään oudolle pääteasemalle.