Kujanjuoksu (1. novelli)

Päivä ei ollut alussaan heräämisen arvoinen, masentavan värinen taivas vollotti ruudun takana ja nihkeät lakanat olivat rimpuilevissa unissa muuttuneet kasaksi käärmeitä. Herätyskellon päälle jäänyt radio kähisee Janis Joplinin biisiä ja sen päätyttyä uninen kuuluttajan ääni kysyy:

– Mitä on onni?

Onni kuulostaa uskonnolliselta hurmokselta. Suljen hetkeksi silmäni etsien turhaan mielikuvaa onnelle. Vain houkka etsisi vastausta mahdottomaan kysymykseen. Hetkeen liittyvää aivojenkemiaa, johon ehkä joku narkkari luulee tietävänsä aineeseen määrällisesti sidotun vastauksen.

Kaaoksen keskellä vaatekasoissa on toimivaa järjestelmällisyyttä. Juoni juoksee aluspaidasta päällystakkiin. Kengät odottavat ovella. Jarrutan välissä jääkaapille ja poimin eilen keittämäni ja valmiiksi kuorimani kananmunan, haukkaan päästä, ripotan karkeaa merisuolaa ja pursutan kiehkuran oranssia kaviaaria, toistaen rituaalin joka haukkauksella. Jääkaapissa lasi seisonutta veden ja kylmäpuristetun omenamehun sekoitusta, johon lisään kolmasosan kuplivaa kivennäisvettä. Lasissa on tussilla vedetty viiva mittaamaan tarkasti, miten paljon kutakin. Vielä kaksi makeaa tomaattia viipaloituna monijyväleivälle koristettuina tipalla majoneesia ja basilikan lehdellä. Sama annos joka kolmas aamu kuin neuroottinen pakkomielle. Muut aamut vaihtelevat mielentilan ja jääkaapin sisällön mukaan.

Teen muutakin aamuisin tarkalleen samassa järjestyksessä. Herätän aivot ikään kuin aktivoisin eri lohkot yksi kerrallaan toimintaan tarkasti suunnitelulla jumpalla. Ensin lyhyt laskutoimitus, sitten luku meneillään olevasta kirjasta niin moneen kertaan, että sisäistän sen kokonaan, muutama pala kesken olevasta palapelistä paikalleen ja kolme onnistunutta koria eilen kirjoitetuista teksteistä rutistelluilla paperitolloilla parin metrin päähän sijoitettuun roskakoriin – tämä vaatii keskimäärin viisi yritystä, mutta yleensä ei tolloista ole pulaa.

Suljen radion ja kuuntelen silmät ummessa kelamankasta Griegin Solveigin laulua kohtaan, jossa melodia ikään kuin hypähtää väärään nuottiin ja varoittaa seuraavasta sävelkulusta, joka vie sielun mustan virran pyörteeseen tuoden kohta kyynelen silmäkulmaan. Puhallan hitaasti keuhkojen haukkaamaan happeen sekoittuneen painajaisen jättämän ahdistuksen ulos mielestäni.
Vielä vartti ruumiin jumppaa – uintiliikeitä, tassuttelua polvia korkealle nostellen, aina samoilla toistuvilla liikkeillä laskien ne tarkasti. Kaksikymmentä tätä ja viisitoista tuota.
En ole hullu, vaan tapoihini piintynyt kuten kuka tahansa yksinään asuva, jolle on kehittynyt rituaaleja luontaisesti tahdottoman ruumiinsa piiskaamiseksi toimintaan tai mielialaansa kohentamiseksi. Puuttuvan seuran korvikkeena hypistelen usein kirpputoreilta löytämiäni mieluisia esineitä, kastelen chiliä ja ruukkuyrttejä ja juttelen niille kuin ystäville.

Tärkeintä aamuisin on kuitenkin avata ovi ja hiipiä käytävään ja sieltä alas ulko-ovelle ennen kuin esiin maaniteltu tahto lamautuu. Jos näin pääsee käymään, saattaa jäädä koko päiväksi sisälle asuntoon kiertelemään levottomasti kuin isäntäänsä odottava koira.
Vallalle päässyt neuroottisuus on jahkailevaa ja hypähtelee asiasta toiseen, mikään häilyvä suunni-telma ei suostu teoiksi. Saamattomuus on kasautuvaa, se muuttaa kaiken välttelyksi, josta ei pääse joskus päiväkausiin eroon. Turhautuneena on parasta pakottaa itsensä kaupungille, vaikka paidanhelma housun päällä ja tokkuraisena. Kävellä itsensä väsyksiin, torkahtaa sitten jossain ja vavahtua hereille kuin uuteen päivään – uuteen alkuun. Katunäkymän kudelmassa alkaa nähdä asioita ympärillään, ja samea ajatuksettomuus löytää mielleyhtymänsä ajatusten rihmapaoista.

 Parasta on itsensä pakottamalla luikkia kaupungille ja antaa satunnaisten asioiden törmätä mieleensä mielleyhtymineen rihmana katunäkymän jatkuvasti muuttuvassa kudelmassa. Kävellen asiapaljoudessa assoioida aivonsa väsyksiin, torkahtaa sitten jossain muutamaksi hetkeksi ja vavahtua hereille virkeänä uuteen alkuun.

Tänä aamuna onnistun rutiineissani karistamaan uhkaavan joutilaisuuden. Alakerroksen ulos vievä ovi sulkeutuu lukko napsahtaen kuittauksena onnistumisesta.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on girl2-1.jpg

Askareiden aikana sää on seestynyt. Ulkona paistaa päivä ja maa hengittää höyryten äskeisen sateen viimeisiä pisaroita pinnastaan. Kävelen anarkistien valtaaman ränsistyneen purkutalon ohitse. Avoimen oven edessä istuu kaunis nuori nainen, vaalea tukka poninhännällä ja lukee syventyneesti kirjaa. Sekarotuinen koira nuuhkii ympäriinsä pienessä pihassa, joka on erotettu leveästä jalkakäytävästä sementillä täytetyillä öljytynnyreillä ja piikkilangalla. Ympärillä leijuu eilisten kahinoiden jälkeensä jättämä poliisihevosten tunkkainen lemu.

Ristiriidat ovat auringon lepyttämässä hetkessä täydellisessä harmoniassa keskenään. Haluaisin sanoa naiselle jotakin, mutta en keksi mitään. En uskaltaisi, vaikka keksisinkin.

Vastahakoisesti astun eteenpäin. Kumppaneistaan jäänyt harmaa sadepilvi purjehtii hetkeksi auringon eteen, äskeinen raita lempeää kevättä on tuulenpuuskassa tiessään ja kolea talvinen kappa on taas kaiken yllä.

Torilla myyvät kaloja – isoja, rumia otuksia, jotka lötköttävät limainen kita ammollaan jääpedillä. Ne haiskahtavat edellisen kesän sukupuolitaudilta ja saavat kiirehtimään ohitse.

Ihmiset maleksivat keväässä joukolla ilman päämäärää tai vetelehtivät seinustoilla, puliukko nuokkuu puistonpenkillä univelkaansa. Seuraavassa kadunkulmassa meikataan kiinalaista pikkupoikaa vanhaksi mieheksi, en ymmärrä miksi, lapset näyttävät vakavina vanhuksilta muutenkin.

Kadun toisella puolella mielteisiinsä räjähtänyt narkomaani istuu kivetyksellä lyhtytolppaan nojaten paperimuki edessään. Vähän matkan päässä vanha äijä soittaa viulua ja katselee pistävin silmin ohikulkijoita, tiiviiksi pakattu elämänkokemus tallennettuna kahden siniharmaan napin alla.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on miete2.jpg

Tavaratalon edessä varakkaan näköinen nainen seisoo paikallaan kuin järkytyksen murtamana ja pitelee leukaansa. Tuijottaa vain eteensä, eikä välitä ympäröivästä liikehdinnästä. Psykoosissa ei ole kyyneleitä eikä hymyä.

Mikään ei ole normaalia suurkaupungeissa ja kaikki on normaalia suurkaupungeissa. Poiskatsominen tekee hädästä ja erilaisuudesta näkymättömiä ja välinpitämättömyys normalisoi kaiken.

Haluan pois täältä edes hetkeksi, mutta olen naulattu rahattomuudella tähän maailmansyrjän läpeen. Mikään ei tartu mieleen, asetelmat ovat samat kuin eilen tai kaikkina päivinä, eivätkä ohikuljetut asiat sisäisty psykologisesti hyödyttäväksi mielentilaksi. Näkymä ympärillä on kuin kaksiulotteinen filmi.

Vähän alempana kävelykatua ilveilijä heittelee palavia soihtuja pilli suussa, puhaltaa välillä pelin poikki ja osoittaa silinterihattua, jossa lojuu muutama lantti, sen vieressä on tussilla tuhrittu pahvinen lappu, ”Jos katsot, niin maksat”.

On parasta häipyä käsi nyrkissä viimeisten kolikoiden ympärillä ja pelastaa aiottu aikainen kahvilounas.

Kevääseen kiirellä pystytetyt katukahvilat juna-aseman vieressä ovat jo tupaten täynnä, vaikka ilmassa on vielä kylmiä veitsiä. Löydän silti vapaan pöydän ja tilaan kahvin ja sämpylän. Muuhun ei ole varaa.

Katselen huorakadun suuntaan, jossa narkkarilauma parveilee päiväsaikaan. Tekevät kummallisia äkillisiä liikkeitä, pieniä pyrähdyksiä ja hermostuneita eleitä, aivan kuin maailma olisi oikeasti tullut hulluksi. Käyttävät kai jotain piristävää. Muutamat heroinistit laahautuvat nuokkuen eteenpäin kaaoksessa tai unohtuvat seisomaan kesken askeleen.

Narkkarihuorat ovat huolimattoman näköisiä ja jauhavat purkkaa, eikä heidän paljastelussaan ole yhtään seksiä jäljellä. Muutenkin ovat markkinat pielessä. Kahdenkorttelin päässä on pitkänä rivistönä upeita nuoria thaimaalaisia, mustia nigerialaisia ja pikkutytön näköisiä venakoita.

Ajattelen silloin tällöin tapailemaani Pirjoa, mutta sillä on vaatimuksensa jostakin vakavammasta ja asuu kaukana maalla hevosineen.

Kaupungin sirkus hyörii taivaan kupukaton alla, mutta päivänjuoni ei etene. Juna-aseman suunasta tulee matkalaisia ryppäinä, jotka vetävät laukkuja perässään kuin vastahakoisia koiria.

Vinkkaan tarjoilijaa maksaakseni hätäisesti hotkaistun sämpylän. Nainen ojentaa minulle laskun sijasta sokeripussin päällyspaperin ja vilkuttaa silmää. Kerättyään astiat naapuripöydästä hän palaa luokseni, ottaa äsken antamansa paperinpalan takaisin kuin se olisi maksettu lasku, repäisee sen kahtia ja kiittää mahdollisimman kuuluvasti.

Hän oli kai huomannut, miten laskin vähiä rahojani ennen tilaamista. Huolenpito tuntuu äärimmäisen piinalliselta. Ainainen rahattomuus on alentavaa. Tilanteeni läpinäkyvyys häiritsee. ämmä.

Yritän toki ja etsin työtäkin. Yliopistonkirjaston ilmoitustaululla on usein lappuja, joissa etsitään opiskelijoita hanttihommiin. Kapuan kirjaston jyrkkiä portaita ja olen olevinani huomaamaton, vaikka käyn täällä miltei joka päivä. Vahtimestari nyökkää, mutta ei sano mitään ja pyörittää merkityksellisesti päätään.

Tänään en kuitenkaan opiskele edes näön vuoksi vaan menen suoraan ilmoitustaululle.

Lainaan enää harvoin mitään, koska ainaiset palautussakot käyvät hermoille.  Lueskelen mieluummin kirjastossa graduuni suositeltuja kirjoja, joita ei ole varaa ostaa edes käytettynä, sitä paitsi kirjastossa on tietoterminaaleja, joissa on ilmainen yhteys amerikkalaisten ja saksalaisten yliopistojen tietokantoihin ja siten viimeisimpiin alani tiedeartikkeleihin.

Haaveilen kotitietokoneesta, joita on alkanut ilmestyä kauppoihin, mutta joudun tyytymään toistaiseksi ohjelmoitavaan laskuriin jonka sain lahjaksi opintotukena enolta. Siinä on Basic ohjelmointikieli, jolla opettelen ohjelmointia. Nykyään puhutaan tiedelehdissä tekoälystäkin ja tietokoneala on alkanut kiinnostaa.

Tänään keskityn kuitenkin pelkästään ilmoitustauluun.

 Kirjailija etsii konekirjoitustaitoista opiskelijaa puhtaaksikirjoittamaan käsin kirjoitettuja liuskoja. Oikealle henkilölle hyvä palkka.

 Lapussa on useita puhelinnumerolipukkeita ja ovat kaikki tallella. Valitsin tehtävään itseni, ja irrotan vaivihkaa koko ilmoituksen taululta. Teen vielä kierroksen hyllyjen välissä, käyn lukemassa päivän lehdet ja menen sitten kirjaston lähellä olevaan puhelinkoppiin soittamaan. Siunaan samalla tarjoilijaa, joka ei huolinut viimeisiä lanttejani.

Kirjaston vahtimestari hymyilee ulko-ovella ja sanoo,

– Mukava päivä.

Soittaessani kirjailijalle hän kummastelee, ettei kukaan muu ollut soittanut. Sitten hän kyselee valmiuksistani. Kerron käyneeni konekirjoituskurssin, osaan kymmensormijärjestelmän, jos tarpeen.

Sikäli totta, että olin ollut kesätöissä toimistossa ja kirjoittanut kirjoituskoneella tilaajatietoja arkistoitavaksi kaikilla kymmenellä sormellani.

Hänellä ei ole muita vaihtoehtoja, joten hän hyväksyy minut ja pyytää tulemaan jo huomenna aikaisin aamulla. Palkasta sovittaisiin ensimmäisen liuskan jälkeen. Lopuksi hän pyytää vielä, että kävisin noukkimassa ilmoituksen kirjastosta, mihin suostun virnistäen.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on laiha2.jpg

Seuraavana aamuna soitin ovikelloa ja oven avasi nainen, laiha kuin kaisla. Hän kertoi sairastavansa astmaa, minkä vuoksi kantoi kaulassa hätäkeskuksen etävaroitinta kuin korua. Huohottaen hän ohjasi työhuoneeseensa, kertoi tulleensa paripäivää sitten Bermudasta ja viittasi kädellään laukkuihin, jotka olivat vielä purkamattomina eteisessä. Oli deadline kustantamolta, eikä hän ehtinyt hätäillä muuta kuin sitä.

Naisen asunto aivan kaupunginkeskustassa oli suuri ja upea, tasokkaita taide-esineitä kaikkialla. Kallis kokonaisuus, jota ei kirjoittamalla saanut kasaan, vaikka olisi ollut enemmänkin nimeä.

Hän arvasi kiertelevästä katseesta ajatukseni.

– Naimalla ja perimällä rikastuu, hän nauroi käheää tupakkanauruaan.

Nainen kertoi asustelevansa enimmäkseen huvilallaan Bermudassa, mutta jos astma paheni, hän luotti eniten kotimaan lääkäreihin.

– En halua kuolla vielä, on romaanikin kesken.

– En tiedä Bermudasta muuta kuin shortsit, sanoin.

Se nauratti häntä ja niin oli yhteys syntynyt.

Istuin keskiajalta peräisin olevalle tuolille. Työhuone oli täynnä suuria ja pieniä veistoksia, ikkunalaudalla sikin sokin pieniä posliiniesineitä, hyllyillä räsynukkeja. Yhdellä seinällä oli kehystettynä kirjankansia ohuissa raameissa, viittasin kädelläni niiden suuntaan nyökäten kunnioittavasti. Hän sanoi vaatimattomuutta teeskennellen,

– Itse suunniteltuja ja toteutettuja, olen toiselta ammatiltani graafikko ja sain tehdä itse kannet, kun kerjäsin aikani.

Tyylikästä ja kodikasta, huone oli sisustettu muistoilla ja luovalla osaamisella.

Kuinka vaan, hänellä oli deadline ja minulla rahapula.  Haaveilin sapattivuodesta ja matkalipusta Kööpenhaminan kautta Amsterdamiin. Hippiajat vielä kytivät maailmalla jälkihiilloksella, ja olin liian nuorena lähtemään jäänyt paitsi koko jutusta. Teki mieli katsastaa missä mentiin, jos vielä mentiin.

Euroopan rautatiet olivat lanseeranneet interrail-idean, jota kokeiltaisiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa ja kesäkin oli tulossa.

Opinnot eivät sujuneet suunnitelmien mukaan, gradun teko pysähtyi maailmanpolitiikan äkillisiin muutoksiin, olin valinnut väärän aiheen. Oli siis muutakin syytä häipyä maisemasta.

Pitkään muhinut idea matkustaa ilman päämäärää seuraavan opiskeluun myönnetyn lainaerän kolahtaessa postiluukusta, oli minusta tarpeeksi ponnekasta nuorenmiehen ajattelua henkisessä pattitilanteessa.

Suttuisia käsin kirjoitettuja liuskoja riitti, mutta X:n käsiala oli helppolukuista ja kauniisti kallellaan. Kirjoituskone on uusi ja sähköllä toimiva. Työ sujui, vaikka heti paljastui, että käytin vain kahta sormea kymmenensormen järjestelmässäni, mutta olin vikkelä, enkä tehnyt virheitä. Sain kelvata, vaikka nainen huomasi huijaukseni.  Hän tarjosi palkaksi kymmenenmarkkaa sivusta. Se oli paljon enemmän kuin olin odottanut. Junan ikkunoissa vilisevä maisema häivähti jo kalloni sisäpinnassa.

Nainen teki samalla oikolukua sitä mukaa kun kirjoitus edistyi, mutta vain harvoin piti kirjoittaa koko arkki uusiksi. Apuna omille lyöntivirheille oli korjauslakka ja taaksepäin tabuloiva näppäin, eikä niitäkään juuri tarvittu. Hän oli kai yksi niistä, jotka tekivät aina ensimmäisellä kerralla oikein, ja yritin totutella samaan standardiin.

Kerroin hänelle kirjailijoiden tietokoneistetusta tulevaisuudesta, jossa kieli tarkistettiin ja korjattiin automaattisesti jo kirjoittaessa. Sitä hän ei pystynyt kuvittelemaan, vaikka oli kuullut asiasta.

– Se on tietokoneohjelma, jota kutsutaan tekstinkäsittelyksi ja sillä on nimikin, WordStar. Olen kokeillut sitä muutaman kerran yliopistonkirjastoon hankitulla IBM-koneella ja se alleviivaa vääräksi katsomansa sanan. Luin myös alan lehdestä, että kehiteltiin tekoälyä, joka hoitaisi kieliopinkin ja kääntäisi mille kielelle hyvänsä täysin automaattisesti.

– En minä vanha akka, opettele enää mitään uutta, pysyttelen lyijykynässä ja omassa päässäni.

Hän hyöri jatkuvasti ympärilläni ja jostakin syystä hänellä oli tarve kosketella minua, silittää poskea ja puristaa reidestä. Tämä oli hyvin kummallista, koska emme olleet sillä tavalla tuttuja, ehkä hänellä oli sen suuntaisia kokemuksia aiemmin avustaneista opiskelijoista.

Ei sillä että minua olisi haitannut tuo vanha, upea nainen pihisevine keuhkoineen, punaiseksi värjätty tukka ulottui seksikkäästi melkein perseeseen ja kosketus kuin taikasauvalla. Teki mieli naida, tuntea oma kuolevaisuus hänen laihan kehonsa kalahtavissa luissa.

Juttelimme työskentelyn lomassa kirjoittamisesta, mutta keskustelu tyrehtyi, kun kerroin itsekin kirjoittelevani silloin tällöin novelleja. Se sai hänet kai epäilemään, että kohta tarjoaisin isoa nivaskaa hänen arvioitavakseen.

–  Siis pelkästään ilmaisuharjoituksina graduani silmällä pitäen, alleviivasin.

Hän hymyili, oivalsi hienotunteisuuteni, taputti olalle ja sanoi,

– Hyvä poika.

Vaihdoimme kiltisti aihetta, eikä minulla mitään nivaskaa olisi ollut tarjotakaan. Tässä työsuhteessa minä olin korva ja hän oli suu.

Hän kertoili kaikenlaista itsestään ja elämästään, ja minä sukelsin yhä syvemmälle hänen ihonalaiseensa varjojen maailmaansa. Vähitellen hän avautui kuin joulukaktuksen kukka, joka on ollut kauan nupullaan.

Olisimme todella voineet naida, mutta oli antoisampaa olla ystäviä.

Hän tajusi kirjailijan vaistoillaan asiantilan ja hellitti otettaan, meni keittämään kahvia ja samalla vaihtoi vaatteitaan. Ilmava designleninki nuorensi laihapovista, maailmansodanaikaista kaunotarta puoli vuosisataa.

Näin hänen molemmissa ranteissaan suuret mustelmat kuin rannerenkaat ja ajattelin syitä, mutta en kysynyt mitään. Aamun lähestyessä laatuaikamme oli käytetty, liuskat nurin käännettyinä kahdessa pinossa, viimeinen sivu viimeisenä. Olin tehnyt monen päivän työn yhdellä rupeamalla, ja se tuntui kipuna niskassa.

Sain sovitun palkan kaksinkertaisena yölisänä ja näytin kahta pystyssä olevaa etusormea irvistäen tuskallisena. Hän puhalsi molempiin vuoron perään aamulaiskan hellyytensä, hänessä haisi kiima. En päästänyt häntä lähemmäksi ja keräsin lattialle valahtaneen takkini.  Hän seurasi lähtöäni, alahuuli töröttäen kuin pettyneellä lapsella.

Ovella hän vielä sipaisi poskeani diivamaisella itsevarmuudella ja lupasi lähettää uusimman kirjansa painotuoreena suudelmalla sinetöitynä. Annoin osoitteeni, vaikka tiesin häippäiseväni sieltä piakkoin, jos onni olisi myötäni.

Vilkutin pihalta kaikilla kymmenellä sormellani hänen ikkunaansa kohti, jossa vilahti pää. Läheisen talon räystäällä istui kissa kuin pöllö ja pyöritti päätään.

Olin nyt rikas mies tai ainakin rahat matkalippuihin tienattu. Opintolainakin tipahtaisi tilille viikon kuluessa.

Valjussa aamun valossa oli toivoa, ensimäinen ratikka vingahteli jyrkässä käänteessä, kävelin kohti merta. Horisontissa esiin pyrkivä aurinko oli vielä oranssi viiva. Henkäisin kylmää tuulta keuhkoihin sekoittumaan uneliasuuteeni, kotiovelle oli vielä monta askelta. Lokki rääkäisee pesänsä lähellä pentujen puolesta, aurinko nousee piilostaan ensin viivytellen epämääräisenä puolikaana, kunnes riistäytyy irti maankamarasta kokonaan. Korjaan suunnan tutulle reitille kaupungin halki, ei ristinsieluakaan vielä missään.

Ajattelin Pirjoa matkaseuraksi, ja soitin hänelle runoillen kaikenlaista. Hän ei kuitenkaan innostunut kuvailemastani kokemuksia keräilevästä sapattivuodestani. Heräsi sättimään. Sanoi, että olin mielipuoli haihattelija, johon ei vähiä rahojaan sijoittaisi. Kävi kai kusella ja meni takaisin pehkuihin. Minulla oli vielä matkaa omaan sänkyyni ja monenlaista hätää.

Nuorisovallankumous oli ehkä jo hiipumassa, mutta vapaudenkaipuu oli tallella. Ainoa kirja, jonka ottaisin matkaani, oli Nietzschen ”Iloinen tiede”, joka oli tarpeeksi pienikokoinen ja kevyt mitoiltaan, mutta samalla raskas ja suuri sisällöltään.

 Soitin uudestaan Pirjolle ja toivotin paljon lapsia ja hevoselle varsan. Hän sanoi,

– Haista paska renttu, ja paiskasi luurin korvaan.

    Nyyhkyttäisi hetken ja jatkaisi sitten päiväänsä ajattelematta asiaa sen enempää. Välimme olivat vuosien vastavuoroisten toistemme kasvattamisen ansiosta sellaiset.