Luku 1. Kujanjuoksu

Päivä ei ollut alussaan heräämisen arvoinen, masentavan värinen taivas vollotti ruudun takana ja nihkeät lakanat olivat rimpuilevissa unissa muuttuneet kasaksi käärmeitä. Herätyskellon päälle jäänyt radio kähisee Janis Joplin biisiä ja sen päätyttyä uninen ääni kysyy:

– Mitä on onni.

Onni kuulostaa uskonnolliselta hurmokselta ja suljen hetkeksi silmäni. Vain houkka etsisi vastausta mahdottomaan kysymykseen. Hetkeen liittyvää aivojenkemiaa, johon ehkä joku narkkari luulee tietävänsä aineeseen määrällisesti sidotun vastauksen.

Herään vähitellen unen rippeisiin tarrautuneista mietteistä, nousen ylös, hoipun vaatekappaleesta toiseen ja etsin alkua, johon ripustaa päiväni.Kaaoksen keskellä tuolin vaatekasassa on toimivaa järjestelmällisyyttä. Juoni juoksee aluspaidasta päällystakkiin. Kengät odottavat ovella.

 Jarrutan välissä jääkaapille ja asettelen eilen keittämäni kananmunan leivälle, ripotan karkeaa merisuolaa ja pursutan kiehkuran kaviaaria päälle. Puoli lasia hanavettä, osa kylmäpuristettua omenamehua ja kuplivaa kivennäisvettä. Lasissa on tussilla vedetty viiva mittaamaan tarkasti miten paljon kutakin. Sama annos jokainen aamu ikään kuin siihen liityisi joku taika päivän onnistumiselle. 

 Teen muutakin aamuisin tarkalleen samassa järjestyksessä, ja herätän aivot aktivoiden sen eri lohkot yksi kerrallaan toimintaan kuin tarkasti suunnitelulla jumpalla. Ensin lyhyt laskutoimitus, sitten luku meneillään olevasta kirjasta, muutama pala kesken olevasta palapelistä paikalleen ja aistien koordinoimiseksi yhteistyöhän kolme onnistunutta koria eilen kirjoitetuista teksteistä rutistelluilla paperitolloilla parinmetrin päähän sijoitettuun roskakoriin.  

Suljen radion ja kuuntelen silmät ummessa kelamankasta Griegin ”Solveigin laulun” orkesteriversion kohtaan, jossa melodia ikään kuin hypähtää väärään nuottiin. Se varoittaa kohta seuraavasta sävelkulusta, joka vie mielen mustan virran pyörteeseen kokemaan sielullista yhteyttä kaikkeuteen kyynelen valuessa poskelle ilman muuta syytä. Lopuksi hengitän syvään ja puhallan ulos hitaasti keuhkojen haukkaamaan happeen sekoittuneen yön painajaisen mielestäni. Viisitoista uintiliikettä, kymmenen  tassuttelua polvia korkealle nostellen ja saada veri liikeeseen.  

En ole hullu, vaan tapoihinsa piintyneen omituinen kuten kuka tahansa yksinään asuva, jolle on kehittynyt manipuloivia rituaaleja saada itsensä käyntiin unitokkurasta. 

Tärkeintä aamuisin on kuitenkin avata ovi, hiipiä käytävään ja alas rappuja ulko-ovelle ennen kuin esiin maaniteltu tahtotila lamautuu ja jää koko päiväksi kiertelemään sisällä asunnossa levottomasti kuin yksikseen jätetty isäntäänsä odottava koira. Vallalle päässyt neuroottisuus on jahkailevaa ja hypähtelee asiasta toiseen pääsemättä pälkähästä, eikä mikään häilyvä suunnitelma suostu teoiksi, vaan päätyy hermostuneeseen asiasta toiseen loikkimiseen. Saamattomuus on kasautuvaa muuttaen päivän kaiken tekemisen välttelyksi pienimmästäkin vastustuksesta. Tila, josta ei pääse joskus päiväkausiin eroon. 

Parasta on itsensä pakottamalla luikkia kaupungille ja antaa satunnaisten asioiden törmätä mieleensä mielleyhtymineen rihmana katunäkymän jatkuvasti muuttuvassa kudelmassa. Kävellen asiapaljoudessa assoioida aivonsa väsyksiin, torkahtaa sitten jossain muutamaksi hetkeksi ja vavahtaa hereille virkeänä uuteen alkuun.

Tänä aamuna onnistun rutiineissani karistamaan uhkaavan joutilaisuuden ja alakerroksen ulos vievä ovi sulkeutuu lukko napsahtaen kuin kuittauksena onnistumisesta.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on girl2-1.jpg

Askareiden aikana sää on seestynyt, ulkona paistaa päivä ja maa hengittää höyryten äskeisen sateen viimeisiä pisaroita pinnastaan. Kävelen anarkistien valtaaman ränsistyneen purkutalon ohitse. Avoimen oven edessä istuu aamupäivän auringossa kaunis tyttö, vaalea tukka poninhännällä ja lukee syventyneesti kirjaa. Sekarotuinen koira nuuhkii ympäriinsä pienessä pihassa, joka on erotettu leveästä jalkakäytävästä sementillä täytetyillä öljytynnyreillä ja piikkilangalla. Ympärillä leijuu eilisten kahinoiden jälkeen jättämä poliisihevosten tunkkainen hien lemu.

Vastakohtaisuudet lumoavat, alkuperäinen päämäärä unohtuu ja ristiriidat ovat auringon lepyttämässä hetkessä täydellisessä harmoniassa keskenään. Kirkas kiihkon nielaissut valo peittää ja paljastaa samalla kertaa. Haluaisin sanoa naiselle jotakin, mutta en keksi mitään, en uskaltaisi, vaikka keksisinkin.

Vastahakoisesti astun eteenpäin, harmaa kumppaneistaan jäänyt sadepilvi purjehtii hetkeksi auringon eteen, äskeinen raita lempeää kevättä tuulenpuuskassa on tiessään ja kolea talvinen kappa on taas kaiken yllä.

Torilla myyvät kaloja, isoja, rumia otuksia, jotka lötköttävät limainen kita ammollaan jääpetillä. Ne haiskahtavat viimekesän sukupuolitaudilta ja saavat kiirehtimään ohitse.

Ihmiset maleksivat keväässä joukolla ilman päämäärää tai vetelehtivät seinustoilla, puliukko nuokkuu puistonpenkillä univelkaansa. Seuraavassa kadunkulmassa meikataan kiinalaista pikkupoikaa vanhaksi mieheksi, en ymmärrä miksi, lapset näyttävät vakavina vanhuksilta muutenkin.

Kadun toisella puolella mielteisiinsä räjähtänyt narkomaani istuu kivetyksellä lyhtytolppaan nojaten ja kerjää paperimuki edessään. Vähän matkan päässä vanha äijä soittaa viulua ja katselee kummallisin pistävin silmin ohikulkijoita, tiiviiksi pakattu elämänkokemus tallennettuna kahdessa siniharmaassa napissa.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on miete2.jpg

Tavaratalon edessä varakkaan näköinen nainen seisoo paikallaan kuin järkytyksen murtamana ja pitää kiinni leuastaan. Tuijottaa vain eteensä, eikä välitä ympäröivästä liikehdinnästä. Psykoosissa ei ole kyyneleitä eikä hymyä.

Mikään ei ole normaalia suurkaupungeissa ja kaikki on normaalia suurkaupungeissa. Poiskatsominen tekee hädästä ja erilaisuudesta näkymättömiä ja välinpitämättömyys normalisoi kaiken.

Haluan pois täältä edes hetkeksi, mutta olen naulattu rahattomuudella tähän maailmansyrjän läpeen. Mikään ei tartu mieleen, asetelmat ovat samat kuin eilen tai kaikkina päivinä eikä ohikuljetut asiat sisäisty psykologisesti hyödyttäväksi mielentilaksi, ja näkymä ympärillä on kuin kaksiulotteinen filmi.

Vähän alempana kävelykatua ilveilijä heittelee palavia soihtuja pilli suussa, puhaltaa välillä pelin poikki ja osoittaa silinterihattua, jossa lojuu muutama lantti, sen vieressä on tussilla tuhrittu pahvinen lappu, jossa lukee, ”Jos katsot, niin maksat”.

On parasta häipyä käsi nyrkissä viimeisten kolikoiden ympärillä ja pelastaa aiottu aikainen kahvilounas.

Kävelykadun alapäähän lähelle juna-asemaa ovat kevääseen kiireellä pystytetyt katukahvilat jo tupaten täynnä, vaikka ilmassa on vielä kylmiä veitsiä. Löydän silti vapaan pöydän ja tilaan kahvin ja sämpylän. Muuhun ei ole varaa. Köyhänpalkka on hyvä omatunto, vaikka maailma kärsii nälänhätää.

Katselen huorakadun suuntaan, jossa narkkarilauma parveilee päiväsaikaan. Tekevät kummallisia äkillisiä liikkeitä, pieniä pyrähdyksiä ja hermostuneita eleitä, aivan kuin maailma olisi oikeasti tullut hulluksi. Käyttävät kai jotain piristävää. Muutamat heroinistit laahautuvat nuokkuen eteenpäin kaaoksessa tai unohtuvat seisomaan kesken askeleen.

Narkkarihuorat ovat huolimattoman näköisiä ja jauhavat purkkaa, eikä heidän paljastelussansa ole yhtään seksiä jäljellä. Muutenkin ovat markkinat pielessä. Kahdenkorttelin päässä on pitkänä rivistönä upeita nuoria thaimaalaisia, mustia nigerialaisia ja pikkutytön näköisiä venakoita.

Ajattelen Pirjoa, jonka kanssa nain, kun satumme kesäisin yksiin, mutta sillä on vaatimuksensa ja asui kaukana maalla hevosineen.

Kaupungin sirkus hyörii taivaan kupukaton alla, mutta päivänjuoni ei etene. Juna-aseman suunasta tulee matkalaisia rypäinä, jotka vetävät laukkuja perässään kuin vastahakoisia koiria. Pieni poika roikkuu äitinsä kädessä rimpuillen ja vaivoin pysyy vauhdissa mukana ottamalla vastahakoisia juoksuaskeleita. Koiranelämää sekin.

Vinkkaan tarjoilijaa maksaakseni hätäisesti hotkaistun sämpylän ja useista käynneistä miltei tutuksi tullut nainen ojentaa sokerin päällyspaperin, vilkuttaa silmää, kerää astiat naapuripöydästä ja tulee sitten takaisin. Ottaa äsken antamansa paperinpalan takaisin, kuin se olisi maksettu kuitti ja sanoo mahdollisimman kuuluvasti,

– Kiitos.

Huolenpito tuntuu äärimmäisen piinalliselta, mutta en ei voi tarjota enää maksua paljastamatta hyvää tahtovan naisen käänteistä huijausta. Hän oli kai huomannut, miten laskin vähiä rahojani ennen tilaamista.

Vanha stara, joka köhii käheästi rullatupakan puutteessa, eikä elä enää pitkään, mutta huolehtii muista. Ainainen rahattomuus on alentavaa. Vitun ämmä. Asia häiritsee, koska tilanteeni on näin läpinäkyvä.

Yritän toki ja etsin työtäkin. Yliopistonkirjaston ilmoitustaululla on usein lappuja, joissa etsitään opiskelijoita hanttihommiin. Kapuan kirjaston jyrkkiä portaita ja olen olevinani huomaamaton, vaikka kävin täällä miltei joka päivä. Vahtimestari nyökkää, mutta ei sano mitään ja ohikuljettuani pyörittää merkityksellisesti päätään.

Tänään en kuitenkaan opiskele edes näön vuoksi ja menen suoraan ilmoitustaululle.

Vain harvoin lainaan enää mitään, koska ainaiset palautussakot olivat käyneet hermoille.  Lueskelen mieluummin kirjastossa graduuni suositeltuja kirjoja, joita ei ole varaa ostaa edes käytettynä, sitä paitsi kirjastossa on tietoterminaaleja, joissa on ilmainen yhteys amerikkalaisten ja saksalaisten yliopistojen tietokantoihin ja pääsee käsiksi viimeisimpiin alani tiedeartikkeleihin.

Haaveilen kotitietokoneesta, joita on alkanut ilmestyä kauppoihin, mutta joudun tyytymään toistaiseksi ohjelmoitavaan laskuriin. Sain sen lahjaksi opintotukena enolta ja siinä on Basic ohjelmointikieli, jolla opettelen ohjelmointia. Puhutaan tekoälystäkin ja tietokoneala on alkanut kiinnostaa.

Tänään keskityn pelkästään ilmoitustauluun.

 Kirjailija etsi konekirjoitustaitoista opiskelijaa puhtaaksikirjoittamaan käsin kirjoitettuja liuskoja. Oikealle henkilölle hyvä palkka.

 Lapussa on useita puhelinnumerolipukkeita ja kaikki tallella. Valitsin tehtävään itseni, eli irrotan vaivihkaa koko ilmoituksen, teen vielä kierroksen hyllyjen välissä, käyn lukemassa päivän lehdet ja menen sitten kirjaston lähellä olevaan puhelinkoppiin soittamaan. Siunaan samalla äskeistä tarjoilijaa, joka ei huolinut kolikoistani.

Kirjaston vahtimestari hymyilee ulko-ovella ja sanoo,

– Mukava päivä.

Soittaessani kirjailijalle hän kummasteli, ettei kukaan muu ollut soittanut. Viime kerralla oli heti aamusta puhelin pirissyt jatkuvasti, nyt oltiin jo keskipäivässä ja minä olin ainoa. Sitten hän kyseli valmiuksistani ja sanoin käyneeni konekirjoituskurssin, osasin kymmensormijärjestelmän, jos tarpeen.

Sikäli totta, että olin ollut kesätöissä toimistossa ja kirjoittanut kirjoituskoneella tilaajatietoja arkistoitavaksi ja kämmenissäni oli kymmenen sormea.

Hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja ja olin hyväksytty. Oli kiire, ja jos sopi, niin tulisin jo huomenna mahdollisimman aikaisin. Palkasta sovittaisiin ensimmäisen liuskan jälkeen. Pyysi vielä käymään kirjastossa noukkimassa pois jättämänsä ilmoituksen.

– Totta kai, kiitos teille.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on laiha2.jpg

Seuraavana aamuna soitin ovikelloa ja oven avasi nainen, laiha kuin kaisla, sairasti astmaa ja kantoi kaulassa hätäkeskuksen etävaroitinta kuin korua. Huohottaen hän ohjasi työhuoneeseensa, kertoi tulleensa paripäivää sitten Bermudasta ja viittasi kädellään laukkuihin, jotka olivat vielä purkamattomina eteisessä. Oli deadline kustantamolta ja ei ehtinyt muuta kuin hätäillä sitä.

Naisen asunto aivan kaupunginkeskustassa oli suuri ja upea, tasokkaita taide-esineitä kaikkialla. Kallis kokonaisuus, jota ei kirjoittamalla saanut kasaan, vaikka olisi ollut enemmänkin nimeä.

Hän arvasi kiertelevästä katseesta ajatukseni.

– Naimalla ja perimällä rikastuu, hän nauroi käheää tupakkanauruaan.

Kertoi asustelevan enimmäkseen huvilallaan Bermudassa, mutta jos astma paheni, hän luotti eniten kotimaan lääkäreihin.

– En halua kuolla vielä, on romaanikin kesken.

– Sanoin, en tiedä Bermudasta muuta kuin shortsit, se nauratti häntä ja yhteys oli syntynyt.

Istuin keskiajalta peräisin olevalle tuolille, joka vaikutti narisevassa raihnaudessaan aidolta, kaikkialla oli suuria ja pieniä veistoksia, ikkunalaudalla oli sikin sokin sadoittain pieniä posliiniesineitä, hyllyillä räsynukkeja. Yhdellä seinällä oli hänen itsensä illustroimia kirjankansia ohuissa raameissa, viittasin kädelläni niiden suuntaan nyökäten kunnioittavasti. Hän sanoi vaatimattomuutta teeskennellen,

– Itse suunniteltuja ja toteutettuja, olen toiselta ammatiltani graafikko ja sain tehdä itse kannet, kun kerjäsin aikani.

Tyylikästä ja kodikasta, huone oli sisustettu muistoilla ja luovalla osaamisella.

Kuinka vaan, hänellä oli deadline ja minulla rahapula.  Haaveilin sapattivuodesta ja matkalipusta Kööpenhaminan kautta Amsterdamiin. Hippiajat vielä kytivät jälkihiilloksella ja olin jäänyt paitsi koko jutusta. Teki mieli katsastaa missä mentiin, jos vielä mentiin.

Valtiotieteenopinnot eivät sujuneet suunnitelmien mukaan, gradun teko pysähtyi maailmanpolitiikan äkillisiin muutoksiin, olin valinnut väärän aiheen.

Pitkään muhinut idea matkustaa ilman päämäärää seuraavan opiskeluun myönnetyn lainaerän kolahtaessa postiluukusta, oli minusta tarpeeksi ponnekasta nuorenmiehen ajattelua henkisessä pattitilanteessa.

Euroopan rautatiet olivat lanseeranneet interrail-idean, jota kokeiltaisiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa ja kesäkin on tulossa, kaipa idea sopisi omiin kokeiluihinikin.

Suttuisia käsin kirjoitettuja liuskoja riitti, mutta käsiala oli helppolukuista ja kauniisti kallellaan. Kirjoituskone on uusi ja sähköllä toimiva. Työ sujuu, vaikka heti paljastui, että käytin vain kahta sormea kymmenensormen järjestelmässäni, mutta olin vikkelä, enkä tehnyt virheitä. Sain kelvata, vaikka nainen huomasi lievän huijaukseni.  Tarjosi palkaksi kymmenenmarkkaa sivusta. Paljon enemmän kuin olin odottanut ja junan ikkunoissa vilisevä maisema häivähti jo kalloni sisäpinnassa.

Nainen teki samalla oikolukua sitä mukaa kun kirjoitus edistyi, mutta vain harvoin piti kirjoittaa koko arkki uusiksi. Apuna omille lyöntivirheille oli korjauslakka ja taaksepäin tabuloiva näppäin, eikä niitäkään juuri tarvittu. Hän oli kai yksi niistä, jotka tekivät aina ensimmäisellä kerralla oikein ja yritin totutella samaan standardiin.

Kerroin hänelle kirjailijoiden tulevaisuudesta, jossa kieli tarkistettiin ja korjattiin automaattisesti jo kirjoittaessa. Sitä hän ei pystynyt kuvittelemaan, vaikka oli kuullut asiasta.

Sanoin,

– Se on tietokoneohjelma, jota kutsutaan tekstinkäsittelyksi ja sillä on nimikin WordStar. Olen kokeillut sitä muutaman kerran yliopistonkirjastoon hankitulla IBM-koneella ja se alleviivaa vääräksi katsomansa sanan. Luin myös alan lehdestä, että kehiteltiin tekoälyä, joka hoitaisi kieliopinkin ja kääntäisi mille kielelle hyvänsä täysin automaattisesti.

Hän sanoi,

– Ettei hän vanha akka, opettelisi enää mitään uutta, pysytteli lyijykynässä ja omassa päässään.

Hän hyöri ympärillä ja jostakin syystä hänellä oli tarve kosketella, silittää poskea ja puristaa reidestä. Tämä oli hyvin kummallista koska emme olleet sillä tavalla tuttuja, ehkä hänellä oli sen suuntaisia kokemuksia aiemmin avustaneista opiskelijoista.

Vanha, upea nainen pihisevin keuhkoin, punainen tukka letillä, joka ulottui perseeseen, kosketus kuin taikasauvalla. Teki mieli naida, tuntea oma kuolevaisuus vastaan kalahtavissa luissa.

Juttelimme työskentelyn lomassa kirjoittamisesta, joka tyrehtyi alkuunsa, kun kerroin itsekin kirjoittelevani silloin tällöin novelleja. Se sai kai hänet epäilemään, että kohta tarjoaisin isoa nivaskaa hänen arvioitavakseen.  Varmaan ainainen riesa ja alleviivasin,

–  Siis pelkästään ilmaisuharjoituksina graduani silmällä pitäen.

Hän hymyili, oivalsi hienotunteisuuteni, taputti olalle ja sanoi,

– Hyvä poika.

Vaihdoimme kiltisti aihetta, eikä minulla mitään nivaskaa olisi ollut tarjotakaan. Tässä työsuhteessa minä olin korva ja hän oli suu.

Hän kertoili kaikenlaista ja analysoin yhä syvemmälle hänen ihonalaiseensa varjojen maailmaan ja vähitellen hän avautui kuin joulukaktuksen kukka, joka on ollut kauan nupullaan.

Olisimme todella voineet naida, mutta oli antoisampaa olla ystäviä.

Hän tajusi kirjailijan vaistoillaan asiantilan ja hellitti otettaan, meni keittämään kahvia ja samalla vaihtoi vaatteitaan. Tikun laiha ruumis oli ”hot hot”, ilmavassa designleningissä ja nuorensi laihapovista, maailmansodanaikaista kaunotarta puolivuosisataa.

Näin hänen molemmissa ranteissa suuret mustelmat kuin rannerenkaat ja ajattelin syitä, mutta en kysynyt mitään. Jäljet olivat tasaiset ja oletin niiden olevan lähtöisin remmeistä. Laatuaikamme oli käytetty, liuskat nurin käännettynä kahdessa pinossa viimeinen sivu viimeisenä. Olin tehnyt monen päivän työ yhdellä rupeamalla ja se tuntui kipuna niskassa. Yökin tulossa.

Sain sovitun palkan kaksinkertaisena ja näytin kahta pystyssä olevaa etusormea irvistäen ja spontaanisti hän puhalsi molempiin vuoron perään. Lähemmäksi en päästänyt ja keräsin lattialle valahtaneen takkini.  Hän katsoi eteisessä lähtöäni alahuuli töröttäen kuin pettyneellä lapsella.

Ovella hän vielä sipaisi poskeani diivamaisella itsevarmuudella ja lupasi lähettää uusimman kirjansa painotuoreena ja suudelma omistuksena. Annoin osoitteeni, vaikka tiesin häippäiseväni sieltä viikon kuluessa, jos onni olisi myötäni.

Vilkutin pihalta kaikilla kymmenellä sormellani hänen ikkunaansa kohti, jossa vilahti pää. Läheisen talon räystäällä istui kissa kuin pöllö ja pyöritti päätään. Minulla seisoi yhä.

Olin nyt rikas mies ja rahat matkalippuihin tienattu ja opintolainakin tipahtaisi tilille viikon kuluessa.

Ajattelin Pirjoa matkaseuraksi ja matkakassaksi alkumatkalle, ja kävin soittamassa hänelle runoillen kaikenlaista. Hän ei kuitenkaan innostunut kuvailemastani kokemuksia keräilevästä sapattivuodestani. Sanoi, että olin mielipuoli haihattelija, johon ei vähiä rahojaan sijoittaisi.

Sitten oli muorin vuoro, jolle yritin lievitellä, että opiskelisin matkalla ja etsisin sopivia kursseja Euroopan yliopistoista. Ohjaajani antaisi suosituskirjeen ja neuvoisi mistä kannatti kysellä. Voisin saada erityistukeakin, erityisesti itäblokki Baltiassa halusi vierailijaopiskelijoita Suomesta ja Unkarista.

Tosiasiassa aioin hylätä koko laitoksen ilman sen kummempia seremonioita ja häipyä saatuani seuraavan lainaerän, enkä ainakaan menisi itäblokkiin. Jos jotakin opiskelisin, oli Valenciassa tuttu mies lukiosta, jonka kautta voisi yrittää. Hankin ainakin hänen osoitteensa ja puhelinnumeron mukaani, vaikka ajatus ei ollutkaan päällimmäisenä.

Nuorisovallankumous oli ehkä jo hiipumassa, mutta vapaudenkaipuu oli tallella. Ainoa kirja, jonka ottaisin matkaani, oli Nietzschen ”Iloinen tiede”, joka oli tarpeeksi pienikokoinen ja kevyt mitoiltaan, mutta samalla raskas ja suuri sisällöltään.

 Yksi hyvä lisäsyy oli lähteä, koska opiskelija asuntoni piti luovuttaa toukokuun viimeisenä ja olisin kaikissa tapauksissa kohta koditon. Muorin luokse muuttaminen ei ollut edes varaoptio kävisi miten hyvänsä.

 Soitin uudestaan Pirjolle ja toivotin paljon lapsia ja hevoselle varsan. Huumori, joka meni yli hilseen ja hän sanoi hyvästiksi,

– Haista paska renttu.

 Käväisin sitten vielä livenä vakuuttelemassa levottomaksi käyneelle muorille, että valtiotieteitä oppi parhaiten käytännössä ja oli tavallista parin ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen ottaa rakoa, katsella maailmaa ja tutustua elämän realiteetteihin, joihin poliittiset päätökset johtivat. Hän tuskin kuunteli, saati uskoi, katsoi vai jonnekin mitään näkemättömin silmin ja odotti, että olin valehdellut valmiiksi.

 Hän ei ollut tyhmä, mutta tunsi poikansa, eikä alkanut väitellä. Haki keittiön ylimmänhyllyn ruokarahastopurkista muutaman satasen ja tyrkytti ottamaan. Estelin, mutta otin sitten vastaan hänen omaatuntoansa rauhoittaakseni.

  Oven suljettua hän nyyhkyttäisi hetken ja jatkaisi sitten elämäänsä ajattelematta asiaa sen enempää. Välimme olivat vuosien molemminpuolisen toistensa kasvattamisen ansiosta sellaiset