Luku 3. Asunto

Loppukesä Helsingissä kuluu nopeasti, asuimme Päivin vanhempien kesäisin tyhjässä kaupunkikodissa ja seikkailemme toisissamme kyllästymättä. Syksyllä vuokraamme pienen yksiön Kallion kirkon takaa, eikä sinne sovi salaisuuksia, mutta loputtomasti tulevaisuudensuunnitelmia.

Päivi piirsi suurille paperiarkeille realistisia alastonkuvia minusta eri tilanteissa. Tutki tahatonta ruumiinkieltäni ja paljasti säälimättömästi koko luonteeni jättiläismäisenä sarjakuvana.

Vihasin joskus itseäni yhtä paljon, kuin rakastin Päiviä. Ilman yhtäkään syvempää keskustelua, hän tunsi kosketuksiemme paljastamat luonteenheikkouteni paremmin kuin kukaan. Pyyteellinen, pikkusieluinen minuuteni oli piirroksissa yhtä alastomana kuin ruumiini hänen sängyssään. Hän näki ja toisti, mutta rakastumisen sokeuttamien silmin tai suuren sydämensä takia hyväksyi kaikki.

Minulle asiat olivat toisin koska tiesin seuraukset epäonnistumisen hapot tuttuna näränä kurkussani. Halusin suojella Päiviä ja häipyä, mutta en pystynyt.

Yömme olivat rakastelua, jossa puristimme toisiamme kuin kuolemanhädässä ja laukeaminen oli kuin viivyttelevä miete. Olimme tyydytettyjä, surullisia ja märkiä, mutta emme päästäneet otetta. Kuuntelimme pelkojamme käsikädessä peitonalla.

Meillä on mennyt hyvin ja huonosti kaikkina näinä lapsettomina vuosina kuten useimmilla pareilla, jotka tunnemme. Aika ei vielä ole yhdessäolon mittayksikkö, vaan arvomaailma, jonka asiasisällön sille itse antaa.

Työ ja toimet imaisivat nieluunsa, eikä kaikki ollut meistä kiinni. Menestyimme, ja yksiö kasvoi vuokratuksi kolmenhuoneen kattoasunnoksi parveke merelle päin. Päivi saavutti nimeä taiteilijana, piti ensimmäisen näyttelynsä, joka loppuun myytiin hetkessä.

Hän asui vuoden Afrikassakin stipendin turvin, pienessä alkuasukaskylässä kaukana urbaanin ihmisen teknosivistyksestä ja oli yrittänyt etsiä sivilisaation yhtymäkohtia menneisyyteen: juuriaan ihmisenä ja tarkoitusta olemassaololleen. Hän halusi selvittää nuo kummalliset tunteet, jotka joskus yllättivät hänet. Tehnyt tuhansia luonnoksia, joista sitten maalasi taulunsa. Ne olivat kuin utumaisia näkyjä tulevaisuudesta tai painajaismaisia viestejä menneisyydestä, kuten hän niitä kutsui.

Usein tuollaisina hetkinä hän maalasi ja antoi alitajuntansa vapaasti ohjata kättään. Varmasti ja epäröimättä hän maalasi paksuin, tummin värein kankaan täyteen kummallisia näkyjä. Näissä transsitiloissa mieli suli osaksi ympäristöä ja oli yhteydessä mustien öiden maahisiin. Kuvista syntyi upeasti muusta taidesyksyssä erottuva näyttely.

Arvostelu kaupungin päälehdessä sanoi näyttelystä, abstraktin maailmankatsomuksen voitto todellisuudesta.

Päivi sanoi luettuaan sen,

– Olin pyöräillyt pitkin pölyisiä teitä ja kuunnellut elämänääniä ympärilläni. Pysähtynyt välillä makailemaan silmät ummessa auringon rahisevaksi polttamaan ruohikkoon. Luonnostellut tuleviin tauluihin, ääniä, hajuja, maanpinnan kosketuksen ja ilman hipaisut. Eivät ne mitenkään abstrakteja olleet.

 Päivi soitti lehteen ja ihmetteli asiasta. Taidearvostelija vastasi lyhyesti, että artikkeli oli taidearvostelu eikä naistenlehden haastattelu ja saisi painua helvettiin, jollei juttu miellyttänyt.

Viikon kuluttua jokaisen taulun alakulmassa oli korkeista hinnoista huolimatta punainen lappu ”Myyty”.

Minulla oli vakituinen vakanssi kansainvälisessä tietoliikenneyhtiössä, koska tuolloin koulutettujen asiantuntijoiden puutteessa kelpasi pelkällä osaamisella. Osasin ohjelmoida vaikeitakin asioita tietokoneen työstettäväksi ja firma panosti ohjelmistojättien sertifioivaan koulutukseen. Olin uralla, jossa pelkästä hyvästä ideasta maksettiin maltaita.

Väitettiin, että valtiotieteilijät ja filologit olivat parhaita hahmottamaan tehtäviä systeemikartoiksi ja sillä mentiin, eikä palkoissa tingitty. Kohosin nopeasti hierarkiassa ilman valmista graduakin vanhemmaksi systeemikonsultiksi, tili ja opiskelu haluttomuus sen mukaan.

Lapsettomuus näivetti avioliittoa, mutta vaikenimme asiasta, vaikka kaikesta muusta puhuimme avoimesti, eikä välillämme ollut arkipäiväisiä salaisuuksia, vaikka emme kaikkea kaikesta puhuneetkaan. Tunteet olivat yksityisasioita, joista kerrottiin tai sitten ei. Emme halunneet loukata toisiamme vaan tukea kaikessa. Sairastimme luonnollista kaipaustamme lisääntyä ja projisoimme siihen liittyvät traumaattiset alemmuudentunteet toisissamme ja masennuimme milloin mistäkin syystä peittääksemme todellisen syyn.

Meillä oli vain yksi sopimus, joka piti meidät yhdessä. Se lupaus, jonka ruumiimme vannoivat toisilleen Amsterdamissa ensikertalaisten arkuudella. Se oli pyhä, eikä meillä ollut muita uskontoja kuin tämä toisiinsa sopivien geenien vietteihimme kuiskima luonnonoppi. Olimme yksiaviollinen joutsen pari.

Ikuisuus ei välttämättä ole pitkä taipaleena ja riippuu kokonaan kierrettävän kehän koosta.

Menimme kuin epäilyjämme hälventääksemme naimisiin maistraatissa ilman sormuksia. Vaihtoehtona molemmilla oli Päivin suunnittelema ja teettämä ohut kultaketju, jossa oli valkokultainen solmu riipuksena, johon oli taidokkaasti kaiverrettu solmua kiertävä teksti,

”Muista mitä lupasit”.

Tilaisuudessa olimme vain me kaksistaan, eikä asiasta ilmoitettu kenellekään edes ystäväpiirissä, saati sukulaisille. Yksityisasia.

Pakollisen valokuvan otimme kameran ajastimella seinälle ripustetun verhon edessä ja ensimmäinen otos kelpasi. Häämatkana oli viikonloppu Kööpenhaminassa ja siitä alkaen, kunnes kuolema erottaa. Päiville se merkitsi juuri sitä, eikä siitä voisi tinkiä myöhemmin millään syyllä. Halusin saman vakaumuksen itseeni koska se oli ainoa keino pelastaa itseni ja saada suunta elämääni.

Vanhanaikaisesta asenteestamme huolimatta olimme normaalia nuoria ihmisiä ja haimme alati elämänsisältöä, joka tekisi asiat merkityksellisiksi. Kävimme taidenäyttelyissä, ensi-illoissa, urheilutapahtumissa, pelasimme tennistä ja pyöräilimme itsemme Helsingin ympäristön asiantuntijoiksi. Mikään ei riittänyt rauhoittamaan levottomuutta.

 Päivi oli jatko-opiskellut taidetta Pariisissa valmistumisensa jälkeen muutaman vuoden, oleskellut Afrikassakin, minun luodessa uraa tietomaailmassa, jossa maidenrajat olivat hävinneet globaalisti verkottuvan ja orastavan virtuaalisenmaailmanjärjestyksen myötä. Olimme aina jossakin toisaalla, mutta se ei tuntunut erolta. Olimme kaikki lomat yhdessä ja Pariisissa vierailin useammin kuin oli varaa.

Kuuntelin työmatkalla radiota autossa, ajatukset roikkuvat ulkona aivoista ja osallistuvat keskusteluihin, vaikka ei itse pääse sanomaan mitään. Ajankohtaisohjelmassa haastatellaan naiskirjailijaa, joka kertoo kirjastaan. Se kertoo silmänräpäyksestä, jolloin rakkaus loppui. Noin vain ja ilman mitään perusteltua syytä. Joku mielikuva miehestään pilkahti esiin ja näytti hänet toisessa valossa ja kaikki rakkaus oli ohi. Paluuta ei ollut.

Epämääräinen pelko levisi ruumiiseeni, oliko meille myös käymässä näin. Mitä Päivi ajatteli todella minusta. Huomaisiko hän yhdessä totuuden herkistämässä hetkessä, etten olutkaan se, johon hän tutustui Amsterdamissa.

Aamuruuhka on joogaamista ilman asentoja tai naimista ilman tyydytystä. Uutisten jälkeen tulee melankolista Jazzia, Melody Gardot on kuin apeavärinen, lehdetön myöhäissyksy.

Autojono mateli nytkähdellen kohti seuraavia valoja. Iso musta laatikko takana osoitti äänimerkillä tyytymättömyyttä siitä, etten ollut tarpeeksi nopea täyttämään satunnaisesti syntynyttä tilaa edessäni ja auto toiselta kaistalta pääsi kiilaamaan eteeni.

– Vittu, muutamme maalle, tämä elämä tappaa suhteemme, sanoin ääneen.

Suljen radion kuulakseni itseäni kirkkaammin ja hetkessä oli suunnitelma valmiina aivan kuin olisin miettinyt sitä joka yö. Ehkä olinkin alitajunnassani, kypsytellyt ja viilannut yksityiskohdat sopimaan toisiinsa. Olin lukenut jostakin, että aivot ratkoivat ongelmia itsekseen, kun saivat joutoaikaa tyhmältä isännältään.

Viljeltäisiin omiin tarpeisiin luomua ja hankittaisiin eläimiä. Tekisimme tavallista työtämme siinä ohessa. Olin salamaniskemä, joka kirkasti näkymät yksityiskohtaisiksi.

Maailmanlaajuinen tietoverkosto ja uutukaiset PC-paikallisverkot eivät enää kuhnailleet ja takkuilleet, maailma muuttui nopeasti ja saan varmasti kinuttua itselleni matkapuhelimen, henkilökohtaisen PC:en, nopean modeemin VPN-yhteyksien luomiseen firman verkkoon. Näillä eväillä onnistuivat etätyötkin, kunhan puhelinlinjat toimivat.

Uudet liikennevalot ja sitten vasemmalle, konttorissa paloivat jo valot ja olin myöhässä kuten aina.

Kysyin asiaa jo samana päivänä esimieheltä,

– Mitä sanot, jos Päivin kanssa muutamme maalle.

– Tosissasi, taitaa olla älykkömuotia. Sun muijahan on taiteilija ja niillä on maalla kollektiiveja, suurperheitä ja hulluja viljely virityksiä. Vinosilmäisiä kommari juttuja.

Huomasi, että olin tosissani ja lupasi,

– Kysyn johdolta päivän palaverissa. Kai ihmiset saa asua missä haluaa, kunhan duuninsa tekee. Ketä äänestää on salaista.

Selitin tarkemmin etätyö ideani,

– Siitä olisi hyötyä molemmille, saataisiin testattua juttuja, joita asiakkaat jo nurisivat, VPN yhteyksiä ja muuta. Eikä me mitään kollektiiveja perusteta, eikä kumpikaan ole kommari tai mitään muutakaan sen kummempaa tai siis minä.

– Voi olla vaikeampi saada läpi, jos pitää vehkeetkin olla, mutta yritetään. Hyvä pointti muuten nuo uudet asiakasvaatimukset.

Johto nurisi, mutta suostui koska uusien toimintatapojen kokeiluilla oli oma arvonsa ja opittaisiin lisää rahastettavia toimintamalleja asiakkaiden parhaaksi. Konttorien välillä olivat jo nopeat reititetyt yhteydet, mutta kuka tiesi mitä tulevaisuudessa tarvittiin. Sovittiin samalla myös, etten muuttaisi liian kauaksi pääkallonpaikasta ja olisin tarvittaessa käytettävissä entiseen tapaan. Luvattiin laiteetkin ilman nahistelua budjetista.

Aion saman myötämielisyyden harjalla pyytää myös palkallista korvausta kattamaan muitakin kuluja, mutta pomo oli mestari ohjaamaan keskustelunkulkuja äänenpainoillaan ja tyrmäsi ilmassa leijuvat kysymättömät kysymykset vaihtamalla nopeasti aihetta ja sanomalla omasta mielestään jotakin vitsikästä. Hän osasi lukea keskustelukumppaninsa rohkeutta keräävistä miettimispausseista ja äänen värinästä, että ilmassa kierteli kysymyksiä, joihin oli parempi olla vastaamatta, ja paras tapa niiden hoitamiseksi oli, jos niitä ei kysytty lainkaan.

– Henkilökohtaisilla pyynnöillä, joiden esittämistä piti valmistella ei ole katetta, hänellä oli tapana valistaa alaisiaan.

Mutta sen, jonka hän lupasi, hän piti aina prikulleen ja toimi ilman verukkeita. Siitä tiesin, ettei uusi järjestely ollut vuoristokiipeilyä ilman varmistusta ja lipeäisin seuraavissa järjestelyissä työttömyyden syvään rotkoon. Olin firmassa, jossa oli toleranssia epäonnistumiselle, mutta ei ideaköyhälle laiskottelulle.

Illalla kerroin Päiville innosta pakahtumaisilla ideastani ja miten siihen oli suhtauduttu työpaikalla, mutta hän ei näyttänyt innostuvan samassa mitassa. Hänelle kaikki asiat olivat mietittäviä ja ne joko tehtiin tai ei tehtiin harkittuina tekoina. Seuraukset eivät koskaan olleet uusi alku vaan entisen luonnollinen jatkumo. Elämä on analogista ilman saumoja, hän sanoi painokkaasti, kun esittelin digitaalisia uutuuksia hankkeissani ja se päti tässäkin asiassa.

Rakkauselämämme oli kirjavaa, mutta siinä oli liikaa pakkomielteen kaltaista yrittämistä. Se keskittyi munanirtoamisen aikoihin ja muina aikoina vaalittiin spermankvaliteettia pitäytymisellä, eikä saanut pahimmassakaan puutteessa itse kopeloida kallisarvoisia siimahäntiä vapauteen. Päivi seisoi aina yhdynnän jälkeen sängynpäädyssä päällään ja yritti narrata mahdollisimman ison joukon siemensoluja munansa kimppuun, toivossa että joku onnistuisi luikahtamaan sisään ja tulla hyväksytyksi.

Kävimme tutkimuksissa mutta mitään syytä lapsettomuudelle ei löytynyt, neuvottiin antaa ajan tehdä tehtävänsä, eikä kannattanut temppuilla. Naida kun naitatti, oli heidän paras neuvonsa tässä vaiheessa. Vuoden päästä uudelleen, katsotaan sitten, jos hedelmällisyyshoidot ovat tarpeen. Suostuimme uskomaan siihen.

Älyllisyys on syvin tuntemani tunne. Se on koodattu geeneihin, eikä ole rakastumisen tapainen kemiallinen hyöky, joka huumaa aivot hallusinaatiolla onnesta. Hoidimme asioita järkiperäisesti kohti yhteistä päämäärää. Olimme aikuisia ja asiat järjestyvät, kun ne järjestetään.

Tiesin, että Päivi mietti paniikkini synnyttämiä ehdotuksia ja näki ahdistukseni, mutta ei puhunut mitään. Sen sijaan hän halusi viedä minut juuri avattuun taidenäyttelyyn.

Päivi yritti opettaa hänen maailmaansa kuuluvia attribuutteja. Menimme Ateneumiin, hyytävän kylmä jono oli tapahtuma, josta vain vaivoin muotikengissä selvisi paleluttamatta varpaita.

Kiertelimme saleja ja valotti näkemyksillään katsomaan tähän tai miettimään tuota. Taiteessa vaikuttimet ovat aina yhteyksissä mielleyhtymiin ja symboliikkaan. Kuvassa on jotenkin korvattava muut aistit kuin näköaistit, saada esille jotakin tunnepitoista, joka herättää muistista mielikuvia ja ajatuksia, jotka saavat kokemaan jotakin, kylmää tai kuumaa, ahdistusta tai iloa, älyllisyyttä tai tunteita.

Olimme pysähtyneet balettitanssijaa esittävän suuren kuvan eteen. Siinä on koko balettiesityksen energia ja intohimo, aivan loistava kuva. 

Hetkiä ei ehdi nähdä kunnolla tai ymmärtää kaikkia niihin liittyviä asioita jollei niitä pysäytetä kuvaksi jota voi analysoida. Kuvataiteessa se on usein monien hetkien summa, mutta siinä näkyy koko sille ajateltu historia motiiveineen alusta loppuun, vaikka se on myös tietysti johtopäätös taiteilijan näkemyksinä ja mielipiteenä jostakin. 

Katselimme Edward Munchin huolimattoman näköisesti maalatun taulun alastomista miehistä rannalla.

– Tokaisin, että tässä ei tapahdu juuri mitään kalut roikkuvat alakuloisesti hävinnyttä vanhan miehen potenssia. Koko taulu on kuin tuhrimalla tehty luonnos.

– Hän vastasi, juuri niin, alaston kuva kaikissa merkityksissään, vai mitä.

Kertoi sitten, miten Munch asetti valtavan kokoiset kankaansa ulos tontilleen ja maalasi alastomana teoksiaan.  Valmistuneen työnsä hän jätti kuukausiksi sateisiin ja paisteisiin, tuulien raiskattavaksi, patinoitumaan valmiiksi, kuten hän sanoi. Vaikutelma oli hänelle tärkeämpää kuin pensselin vedon tarkkuus. Tässäkin kuvassa hän halusi kokea omaa sielullista ja ruumiillista alastomuuttaan ja väsynyttä alakuloaan vaikka aurinko paistoi taustalla lapset leikkivät rantaleikkejä iloisen energisinä. 

Seuraavan pysähdyksen kohdalla oli oppitunnissa abstraktinen ilmaisu, joka oli kai lähimpänä hänen tämän hetken kauttaan. Taiteilijoilla on usein joku teema, josta ei pääse eroon ja maalaavat satoja variaatioita tavallaan samasta aiheesta. Vähän samaa, kun kirjailija kirjoittaa aina samaa kirjaa oli titteli ja näennäinen sisältö mikä hyvänsä tai muusikko, jonka kaikki kappaleet kuulostavat samoilta. 

Abstraktisuus ei taiteessa ole itse tarkoitus vaan keino ilmentää komplekseja tunnetilojaan tai ajatuksiaan tai antaa taulun katsojalle mahdollisuus luoda sen sisältö omilla mielleyhtymillään. 

Kiertelimme kaikki salit. Olin odottanut eurooppalaisen taiteen näyttelyltä aivan muuta, provinssiin lainattuja muutamia sivutöitä öljyväreillä, enimmäkseen luonnoksia ja sen sortista. Valikoima olikin kattava maailmanluokan näyttely, tunnettujen taiteilijoiden päätöitä, veistoksia, sali toisensa jälkeen. Mukana opas, joka pakotti näkemään ja kokemaan jokaisen pensselin vedon tai taltan iskun tarkoituksena jollekin. 

Hän oli halunnut näyttää mistä jäisi paitsi maallemuuton takia, ja mikä oli hänen uhrauksensa. 

Viikon päästä Päivi tuli työhuoneeseeni maalitahra nenänpäässä ja sanoi,

– Muutetaan vaan.

Kääntyi kannoillaan ja meni jatkamaan keskeneräistä tauluaan.

Asia oli sillä sinetöity ja soitin aamulla ensimmäisenä tutulle asunnonvälittäjälle ja pyysin etsimään vuokrattavaa maataloa jostakin lähiseudulta. Pieni ja halpa kelpasi, hyvä puhelinyhteys oli välttämätön ehto.