Luku 5. Äitejä

Äiti

Sain kirjeen joku aika sitten synnyinseudullani asuvalta siskoltani. Sinne takaisin muuttanut äitini oli äkisti menettänyt muistinsa ja sijoitettu hoitolaitokseen. Kävin katsomassa häntä kuukausien pakoilun jälkeen, koska en halunnut olla suvun puheenaiheena lopunelämääni ja se mustalammas, johon luotiin määrätyn laisia katseita häissä ja hautajaisissa. Olin jo muutenkin kummajainen sen kollektiivisessa tietoisuudessa ja karttelin kaikkia sukujuhlia parhaani mukaan.

Hän oli niin turvaton ja yksin, niin hauras, ympärillään koruton huone kuin steriili hautakammio. Kaikki ne, joita hän on rakastunut, ovat poissa ja vain me, joita hän on vihannut ovat jäljellä. Minun oli helppo antaa anteeksi ne sadat kumilla päällystetyn sähköjohdon sivallukset; aina vielä yksi isku lisää, koska hän ei osannut lopettaa. Koin pimeän vaatekomeron, jossa tunnit olivat vuosia. Opin tuntemaan sen jokaisen kenkäparin ja vaatekappaleen koskettelemalla niitä saadakseni turvallista sisältöä pimeään. Kalosseja saattoi pureskella kuin pienten lasten pururengasta, kun tuli kusihätä eikä päässyt tarpeilleen. Jos tein housuihini, tiesi se nahkaremmiä solkipuolella. Lyödään kipeimmällä tavalla, ja sanotaan, ettet saa itkeä, se on omaksi parhaaksesi. Oppii sitä vähemmälläkin vihaamaan.

Vaatteista rakkain oli isältä jäänyt karheakankainen tupakkatakki, jossa oli kultaoranssit punokset taskuissa ja joka haisi kaikelle sille hyvälle, jonka käsitin menettäneeni. Siellä oli kaikenlaista muutakin, äitini rintaliivejä, joissa pehmeät vuoratut kupit ja vaikka osasin jo runkata, en uskaltanut, koska se alitajuisesti oli äiti poika suhteisiin kuuluvien luonnonlakien suojaama, ja rikkomus jota ei saisi koskaan anteeksi.

Isäni kuoleman jälkeen tulivat myös miehet, jotka nussivat äitiäni ohuen alkovinverhon takana. En voi unohtaa miten makasin hiljaa sohvalla ja yritin pidättää hengitystäni, etten paljastaisi olevani hereillä. Samalla yritin olla kuulematta rakastelun pieniä voihkaisuja, huohotusta ja kummallista lätisevää ääntä, jota en vielä silloin pystynyt yhdistämään mihinkään konkreettiseen mielikuvaan. En voinut paeta minnekään ja olin pakahtua ahdistukseen. Muistan vieläkin, miten huone haisi naimisen jälkeen epämääräiselle imelälle ja väkevälle miehen hielle.

Jostakin syystä vihasin kuitenkin enemmän itseäni kuin äitiäni. Häpesin loputtomasti kaikkea: isättömyyttäni, köyhyyttämme, kaikkea; ei ollut asiaa ympärilläni, jota en olisi hävennyt. Ylpeyteni oli kaiken kieltämistä ja olin aina joku toinen. Vieläkin. Mutta nyt, halusta ja hormonien pakosta halusin olla enemmän kuin itseään ruikuttava pelkuri, taistella maailman vaaroja vastaan henkeni kaupalla ja olla taisteluhuuto.

Joskus muistaminen on unohtamista, jossa siivotaan paikat ja tehdään tilaa uudelle. Jos elämällä oli joku suurempi tarkoitus, se oli tässä ja nyt, jatkuvasti mukana kuin kannettava jumalansormi, joka osoitti kohdan kvanttiuniversumissa, josta tuli totta, kun se huomioitiin – tämä hetki, joka näki menneet uudessa valossa ja ymmärsi ne paremmin.

Nyt äitini makaa ruumiin näköisenä ilman muistoja eikä tiedä kuka olen. Hymyilee kun silitän kättä, joka löi minua ollessani lapsi. Ilmeettömiä ihmisiä laahustaa käytävillä aamulla nielaistujen beetasalpaajain hidastamin askelin, zombeja, joilla ei ole rajan yli vietävänä muuta kuin sairauksien paljaaksi raapima luonteensa, liha on jo melkein vapaa hengestä, irralliset muistikuvat ilman yhteyksiä järkeen. Vaistojensa varjoissa hetkissä kyyristellen he eivät tiedä enää edes armahtavan kuoleman mahdollisuudesta ja on pakko päivästä toiseen kokea ruumiinsa tarpeiden nipistykset, tautien kivut, verenpaineen kohina, nähdä unta lapsuudestaan avoimin silmin.

Ohi kiirehtävä nuori hoitaja hymyilee silmillä ja pysähtyy pyyhkäisemään sylkipisarat äidin suupielistä. Kumartuessaan kauluksenaukosta näkyvät valkeat paljaat rinnat, tiukassa puserossa piirtyvät nännit kovina nipukoina kuin baskerinnavat. Ohut persikantuoksu sekoittuneena imettäjän rintamaidon makeaan lemahdukseen häilähtää sieraimissa ja tahattomasti vedän kuuluvasti ilmaa keuhkoihin. Haluksi hajoavissa paksuissa ajatuksissani ei ole oikeastaan mitään sopimatonta, elämänhenkäys kuolemanlaaksossa. Olen peili, josta hoitajatar vaistomaisesti etsii itseluottamusta naisena ja palkitsee kalliisti valkaistulla hymyllään huomatessaan hämmennykseni.

Jatkan istumistani ja yritän keskittyä olemaan hyvä poika, muistaa tai olla muistamatta, kuunnella geenejä. Itkettää, jos yritän sanoa jotakin ja olen mieluummin hiljaa. Vanhukset haisevat kirpeälle kuselle, virttyneille pumpulivaateille ja vanhoille luille, odotan kiihkeästi ruokailua päästäkseni karkuun todellisuudesta.

Äskeinen hoitaja työntää kumipyöräistävaunua, jossa jokaisen ruokakulhon vieressä on lääkeannostuskuppi täynnä erivärisiä pillereitä, kannella suojattu lastenmuki, jossa on lyhyt nokka ja kahvat molemmilla puolilla.

–  Saa jäädä syöttämään, sanoo enkeli reippaasti, olisi avuksi, ja nostaa samalla sairaalasängyn istuma-asentoon.

Äidin puoliksi hampaaton suu on jo odottavasti auki kuin vastasyntyneellä linnunpojalla, musta luolanaukko vinoina töröttävien kulmahampainen välissä valmiina imaisemaan paksun puuron kitaansa.

E=mc2.

On tilanne, jossa ”valitettavasti on mentävä” ei kelpaa. Kerran kesässä käyvällä ei ole sellaista optiota ja kuuliaisesti sovitan lusikan voimattomasti nieleskelevään suuhun. En tietysti osaa ja äiti on tukehtumassa. Hoitajatar ehtii apuun ja näyttää miten, työntää pehmeän rintansa poskeani vasten ja unohdan seurata opetusta. Yritän yskäistä, etten tukehtuisi ja nipistän reidestäni kuten parturissa kampaajaoppilaan tahallaan kyhnyttäessä kylkeäni nuorella ruumiillaan.

–   Enhän minä kykene, yritän huokaista mahdollisimman miehisen avuttomasti ja luistelen tuolini kanssa inkvisiittoristani eroon.

Tottuneesti nainen lappaa seoksen äitini suuhun ja välillä odottaa, löysien huulien mutustellessa ylös alas kuin hullunkurisia ilmeitä haeskellen. Olen oikeasti hukassa elämän ja kuoleman välissä enkä pysty muuhun kuin avuttomaan irvistykseen.

– Vaimolla on synttärit tänään ja olen vain tiellä, yritän huomenna tulla uudestaan, sanon ja nousen seisomaan.

Ammoniakin haju on pistävä. Hoitaja hymyilee tietävän näköisenä pää kallellaan kuin kiusoittelisi ja sanoo vain,

– Niin, huomiseen sitten.

Pois ajellessani ajattelen, unohtamiseen kuluu taas vuosi. Itku kuristaa kurkkua ja vannon tappavani itseni tavalla tai toisella ennen kuin on oma vuoroni hakea saattohoitoon. Morfiinia, ehkä.

 Viikon päästä äiti oli kuollut ja se tuntui hyvältä.

Hautajaiset järjestettiin äidin toiveiden mukaan, ja kaikki hoidoista jäljelle jääneet varat käytettäisiin kestitykseen, piti olla karjalainen suuri pitopöytä kaikkine lisukkeineen ja koko suku oli kutsuttava karsimatta. Äidin mieli kirja oli Karen Blixen ”Babetten pidot”, josta oli ilmeisesti lainannut suuren eleensä.

Sisko vuokrasi seurakunnan ison koulutuskeskuksen veden rannalta, jossa oli majoitus lapsille ja lapsenlapsille perheineen.  Kolmekertaa naimisissa olleena kertyi sekalainen joukko ehtaa, puoliehtaa ja toisiltaan perittyä jälkikasvua samoihin tiloihin. Viinat omasta takaa sopan liemenä.

Saunottiin ja muisteltiin. Aluksi sovussa, kunnes jokainen alkoi vähitellen avautua kokemuksistaan ja tunteistaan kiemuraisissa perhesuhteissa. Ensin saunanlauteilla kuin puolivahingossa joku poikkinainen sana, joka teki ensimmäisen särön ja lopuksi aamunpikkutunteina ei ollut muuta kuin sirpaleisia sieluja, suurennettu äitini kuva sururaameissa seinällä seuraamassa riitelyä.

Seuraavana aamuna sisko piti kirkossa puheen, jossa kertoi pelkästään omasta vaikeasta lapsuudestaan ja katkeruudestaan äitiä kohtaan. Unohti kokonaan pitkään valmistelleensa puheen vainajan kauniista elämästä. Piinallista ja onneksi kukaan muista äidin synnyttämistä lapsista ei päässyt enää puhumaan.

Karjalainenpitopöytä notkui, karjalanpaistia, piirakoita perunalla, riisillä, porkanalla. Jälkiuunissa haudutettua peruna- ja lanttulaatikkoa, riisi- ja marjapuuroa, särvintä jos minkälaista, juomana kotitekoista makeaa kotikaljaa.

Viinakset oli joko juotu tai kätketty ja bileet pidettäisiin asiaankuuluvalla sordiinolla. Mukana oli nyt serkut ja serkunserkut, koko sukupuu joka äidistä versoi. Oksat ristissä keskenään, juuretkin solmussa mullanalla. Suku oli aina ollut häilyvä ja uutta hakeva. Kolmannen miehen omat lapset olivat naineet toisen miehen kanssa syntyneen lapsen ja toisen miehen omalapsi oli naimisissa ensimmäisen miehen kanssa saadun lapsen kanssa.

En tiedä miksi kuka ketäkin kutsui ja pysyisin loitolla näistä kiemuroista tulevaisuudessa, kun ainoa yhdistävä tekijä oli nyt haudassa. Omat siskotkin häätäisin kuuloke ja joulukortti etäisyydelle. Pahaa mieltä sai ammennettua itseensä muualtakin.

Kotiin ajellessamme hautajaisten jälkeisenä päivänä sanoin Päiville,

– Kumma, en muista mitä ruumiille tapahtui, kannettiinko arkku hautaan vai ei.

Päivi sanoi,

– Se saattaa olla ensimmäinen merkki muistisairaudesta tai vaikeasta traumasta.

–Tai edellisen yön juopottelusta, totesin takaisin.

Jatkoin hetken vaiteliaisuuden jälkeen,

– Pääasia, että se saatiin hautaan.

Keskustelu tyrehtyi siihen.

Läpi kaupungin ajaessa mielessä myllersi syntymäkaupungissa eletty sinne tänne tyrkkivä nuoruus. Se opetti tuntemaan omat rajansa ja heikkoutensa.  Mielessä häivähtää ystävät, joista monet ovat kuolleet nuorina pääsemättä perille unelmiensa päämääriin. En osaa surra asioita, jotka ovat tapahtuneet lähtöni jälkeen, mutta koen yhteyttä menneisyyteen juuri heidän kauttansa. Nuoruuden tapahtumat ovat tiivistyneet alitajuisiin muistijälkiin kuin ajan yhteen pakkaama yhteenveto. Mielleyhtymät purkavat toisinaan jonkun tapahtuneen kuin kaivaen kauan sitten kätketyn salaisuuden esiin. Merkityksen, joka samalla kertaa tulisi muistaa ja unohtaa. On hyviä muistoja, joihin liittyy kipeä haikeus, on huonoja muistoja painajaisiin tunkeutuvina silmänräpäyksinä, jotka saavat säpsähtämään hereille.

Päivi sanoo, että ajan epätasaisesti ja pyytää pysäyttämään ei halua uusia hautajaisia, ei ainakaan omaansa. Haluaa ajaa ja vaihdamme paikkoja ja hän kääntää radion päälle, siinä on joku kuunnelma menossa. Sanoo käynnistäessään,

– Kun et osaa surra, niin nuku edes.

Odotusta ja täyttymystä

Kotona on kaikki ennallaan. Minussa on kuitenkin alkanut tapahtua muutoksia, jotka liittyvät raskauteen. Vatsani on jotakuinkin ennallaan, mutta asiat päässäni kasvavat Päivin pyöristymisen myötä. Lopetan juomisen ja rupean määrätietoisesti lenkkeilemään. Suonet kaulassa eivät enää aamuisin tykytä korkeasta verenpaineesta, eivätkä keuhkot rahise liiasta tupakoinnista. Luen myös enemmän kuin kirjoitan ja keskustelen Päivin kanssa asioista, joita en aikaisemmin ollut tiedostanut olevan olemassakaan.

Sosiaalipolitiikkakin on äkisti tärkeää ja tulevaa lastamme kasvatetaan, vaikka se vielä sopisi tulitikkuaskiin. Luulen, että tällä tavalla tutustumme uudestaan toisiimme ja teemme nyt kaikkea yhdessä. Taidenäyttelyjä, teatteri-iltoja, elokuvia, konsertteja, keskustelemme kaikesta; kasvatamme itseämme luonnon käskystä tulevaan tehtävään. Kaikki se, mikä oli ollut halveksittavan naiivia ja poroporvarillista on nyt asiaankuuluvaa syvällistä pohdintaa.

– Päivi, oletko huomannut, miten arvostuksemme on kasvanut naapurien parissa ja useammat sanovat jo hei. Jotkut pysähtyvät juttelemaankin.

– Se johtuu kai siitä, että liikumme nyt samoihin aikoihin kuin muutkin.

– Ei, tarkoitan, että ihmiset reagoivat meihin eri tavalla kuin ennen.

– Totta kai, ovat saaneet vihdoinkin mahdollisuuden tyydyttää uteliaisuuttaan. Niillä on nyt tekosyitä aloittaa kyselynsä.

– Juuri tuota tarkoitinkin, mutta siinä on kuitenkin myös hyväksymistä. Meistä on tulossa sosiaalisesti hyväksyttyjä. Eikös ole kammottavaa?

Kohennan tyynyä hänen särkevän selkänsä tueksi ja koen mielessäni hellyyttä, joka saa kyyneleet silmiini. Olemme aivan hiljaa ja turpoamme toisistamme. Äskeinen mitäänsanomaton keskustelu oli keskustelua äänensävyillä, musiikillista dialogia, jossa joka sanaan oli kätketty rakkaudentunnustus; pieni värähdys äänessä, tavun painotus, lyhyt hengähdys.

Elämällä on äkisti merkitystä ja kaikki on tärkeää. Olen kirjoittanut tuhansia kertoja sanan onni tietämättä mitä se oikeastaan tarkoittaa. Nyt kaikki sanat tarkoittavat onnea.

– Päivi, olen varma, että rakkauskertomukset ovat henkistä pornoa niille, jotka eivät koe onnea oikeasti.

– Sinä olet kyllä hassu ja tarvitset tutin, sanoo hän keskeyttämättä kutomista.

Taiteilija, joka on tunnettu syvistä väreistään, tehtailee pastelleja patalapun kokoisia pehmeitä vaatekertoja ja ajattelen, että kaikki ihmisen aivoitukset ovat kemiaa. Baby-hormonit sulattavat ideat ja mielipiteet yhdeksi eikä muu kuin tuleva lapsi ole tärkeää. Kahlaamme pumpulimeressä.

Aivan kuin arvaten ajatukseni Päivi sanoo äkisti:

– Kutoisin muilla väreillä, jos niitä olisi saatavilla. Minkäköhän takia baby- vaatteet ovat aina pastelleja?

– Ehkä pienet lapsen silmät eivät kestä vahvoja värejä, yritän.

– Hölmö, eihän maailma miksikään muutu yhden lapsen takia.

– No, sitten syy on meissä ja mieli pehmeänä menemme äärimäisyyksiin. Hellittely pornoa.

– Sinulle on kaikki pornoa ja maailma vain iso imevä reikä. Viitsitkö hieroa selkääni, kulta.

Selän hieromisesta on tullut esileikki. Useimmiten olen hänen allaan selälläni ja hän tyydyttää itsensä hitain liikkein. Jos yritän purkaa kiihkoani nopeammilla työnnöillä, hän vetäytyy heti pois ja ottaa kaluni sisäänsä vasta kun suostun olemaan paikallani. Makaan silmät ummessa ja olen leijuva, kaiken aistiva kemiallinen substanssi taivaan ja helvetin välissä, rakastan häntä. Hän hieroo märkyytensä vatsaani vasten ja päästää sitten haluni vapaaksi. Pari syvää työntöä ja laukean kouristellen epileptisesti. Tunnen Päivin orgasmin lypsävät puristukset, jotka imevät siemenet mukaansa.

Rakastelun jälkeen hän haluaa olla yksinään ja asettuu siten, ettei siemeneste valu ulos, aivan kuin hän haluaisi ruokkia geeneilläni sikiötä tehdäkseen siitä mahdollisimman kaltaiseni.

Menen kuuliaisesti työhuoneeseeni. Istun alasti rakastelulle tuoksuen ja jatkan tunnustuksieni kirjoittamista, jotka aloitin saatuamme tietää raskaudesta. Halusin kai puhdistaa itseni ja näyttää ne myöhemmin Päiville ja hävittää valheet välistämme. Vähitellen ne ovat kuitenkin muuttuneet fiktioksi ja keksin kaikenlaista. Mielleyhtymät hävittävät todellisuuden ja rehellisyydestäni tulee toiveita tai torjuntaa ja päiväkirjani on muuttunut vähitellen pitkäksi novelliksi.

Ehkä kirjailijoidenkin kutsu on siinä, etteivät he kestä todellisuutta sellaisenaan tai jos kestävätkin, niin eivät pysty sitä toistamaan. Karkaavat mielikuvituksensa avulla helpommin hallittavaan maailmaan, jossa vain heidän ehtonsa merkitsevät jotakin. Kirjailijasta ei liene kameraksi.

Kuulen hänen laulavan hiljaa ja pehmeästi, ja ääni leijuu huoneistossa hitaasti aaltoilevana huntuna: ”Äiti lasta tuudittaa, lasta tuntureiden…”

Kirjoitan: Nyt makaat vieressäni vatsa kaarella raskaudenaura ympärilläsi ja elämämme on yhtä hiljaista mietettä; odottamista. Myit kaikki valmiit taulusi ja kieltäydyt koskemasta enää pensseleihin. Olet mielestäni kaunis, kun leijut paikasta toiseen touhuissasi yhden mielteen kantamana. Suutelet minua hellästi poskelle ja sanot kulta. Kudot ja kehräät; kaiken on oltava sinun tekemääsi ja jokainen odotuksen täyteläinen sekunti saa oman haaveilevan silmukkansa.

Pikkuruisia puseroita, potkuhousuja, liinapaitoja, pumpulisukkia ja hassuja päähineitä silkkinauhoineen isoina pinoina makuhuoneen nurkassa, osaavat kätesi loihtivat uuden maailman. Kaikki on niin kaunista ja pakahdun pelkooni. Kudot ympärillemme todellisuuden, jota en tuhoutumatta voi menettää. Pelkään, huolehdin. Kuuntelen korva vatsallasi tiheästi tykyttävän pienen sydämen ääntä ja pelkään onneani.

On ostettava kaikenlaista. Eikä mikään kelpaa. Lastenvaunut hankimme huutokaupasta auton hinnalla. Kauan ennen sotia ylemmän luokan ihmisille rottingista punotut antiikkivaunut, jotka olivat epäkäytännölliset, mutta esteettisesti kauniit ja ainoat, jotka sopivat äitiyteesi. Kaksisataa vuotta vanha kehto oli haettava Rovaniemeltä. Sinne ajellessani ajattelin televisionkuvia romanialaisesta lastenkodista ja itkin.

Kuljemme käsi kädessä kuin sadun lapset. Nussin häntä takaapäin monta kertaa päivässä ja olen kuin kaniini – minulla seisoo jatkuvasti. Varovasti, varovasti kaivaudun kosteisiin haaroihin ja katselen kun jälkeenpäin peset itseäsi kastelemalla patalapunkokoista pyyhettä saippuavedessä.

Ammun itseni, jos enää koskaan petän sinua.

Päivi oli ehdottomasti päättänyt synnyttää kotona, eikä mikään maailman mahti saisi muuttamaan hänen mieltään. Ei synnytyskursseja tai muita keinotekoisia kikkoja – kaiken on oltava luonnollista ja vaistonvaraista.

Hän oli kauan sitten opiskelijana puoli vuotta Afrikassa maalamassa ja asui lähetysasemalla. Läheisen heimon naiset synnyttivät yksinään joen rannassa määrätyllä paikalla, joka oli pyhä ja siunattu pakanallisin menoin. Synnytys tapahtui veden alla.

Meillä on vain iso vanha jaloilla seisova kylpyamme ja se saa kelvata. En edes yritä puhua häntä ympäri tai hankki edes hätänumeroa synnytysosastolle. Luotan täysin hänen vaistonvaraiseen varmuuteensa.

Marraskuun kolmantena yöllä alkaa Päivi liikahdella levottomasti ja kireistä suupielistä tiedän polttojen alkaneen. Menen unisen rauhallisesti kylpyhuoneeseen ja lasken haaleaa vettä ammeeseen, kunnes se on aivan piripinnassa.

Tulessani takaisin makuuhuoneeseen Päivi seisoo sameanvärisessä lapsivesilammikossa alastomana, jalat koukussa ja selkäkumarassa aivan kuin olisi nousemassa vessanpytyltä. Ohut verinoro valuu reisiä pitkin ja tilanne on täynnä epämääräistä hurjuutta; intensiivistä kauneutta. Autan hänet hellävaraisesti ammeeseen, joka valuu ylitse. Olin kai unohtanut Arkhimedeekseni.

Emalisista reunoista kiinni pitäen hän pinnistää ensin muutaman kerran kokeillen ja sitten lujasti. Primaalihuudon kaltainen, jostakin syvältä maanuumenista lähtevä ääni kirkuu hänen kurkussaan, ääni, joka täyttää koko kuuluvuusalueen jokaisen taajuuden. Päivi on kuin kokonainen orkesteri, matalasta korinasta kimeään kirkumiseen, eikä muuta tarvita. Lapsemme syntyy miltei heti ja leijuu painottomana vedessä napanuoran päässä emoalukseen kiinnitettynä astronauttina. Silmät ummessa ja peukalo suussaan se uiskentelee yhä syvemmälle tietoisuuttani.

Keittämällä desinfioidulla lihaveitsellä leikkaan napanuoran veden alla juhlallisesti aivan kuin avaisin uuden sillan.

– Ota jo, sanoo Päivi työntäen märän, pitkäkalloisen, vedellä jatketun viinin värisen lapsen syliini ja se yrittää tarrautua nahkaani kuin marakatti.

Vettä viileämpi ilma saa olennon heräämään ja parin henkäisyn jälkeen poikamme parkaisee ensimmäisen äänensä. Suloisin ääni, jonka ihminen voi kokea.

Päivi pinnistää vielä istukan ulos sisästään ja nousee sitten kädestäni kiinni pitäen ylös ammeesta ja lyllertää haarat levällään suihkuun. Katselen lapsi sylissäni, miten hän hitain väsynein liikkein pesee itsensä puhtaaksi. Vesihuuru muodostaa sateenkaaren värisen himmeän auran hänen ympärilleen; juuri synnyttäneen naisen pyhimyskehä.

Huuhtelen lapsen pesualtaassa, kiedon sen sitten paksuun froteepyyhkeeseen ja ojennan hänet itkunsekaisesti nauravalle Päiville. Sitten soitan tutulle lääkärille ja pyydän tulemaan tarkistamaan tilanteen, sitomaan napanuoran tai mitä nyt tällaisissa tilanteissa tuli tehdä. Todellinen elämä ei ole harrastamista.

Päivin rinnoilla lapsi etsii vaistojensa käskystä pikkuruisilla käsillään haroen nisää. Itsepäisen päättäväisestä ilmeestä huolimatta ei sokeista silmistä ole vielä apua, ja tuoksut, jotka ovat olemassa vain tätä tarkoitusta varten ohjaavat perille. Rintanipukka löytyy ja lapsi alkaa kiihkeästi imeä ensimmäistä ateriaansa.

Lääkärin tullessa lepertelemme jo onnestamme sängyssä nostellen vuorotellen lasta ilmaan kuin palkintokannua.

Uusi elämä, uusi kertomus. Rakentamamme näyttämö on saanut uuden päähenkilön. Olinkin jo hukkua itseeni. Lapsensa syntymän hetkellä summaamme siihen asti eletyt hetket kuin kuolemaa lähestyessämme ja tiedostamme tarkasti miltä varjella lastaan. Päivi lukee ajatukseni ja silittää poskeani ja sanoo,

– On vain, sitten tästä eteenpäin.

Nyt kauan sitten annetun lupauksen lunastus keikkuu kantoliiveissä koliikista kiljuen olkapäälläni, eikä ilma suostu pois sen kuplivasta mahasta. Milloinkahan olen viimeksi nukkunut koko yön tai nainut kunnolla.

Maidolle haisevia tissejään puristeleva nainen vieressäni antaa vain, jos lapsi nukkuu ja se on tehtävä ikään kuin salaa supisten. Onneksi naiseni ei ole sitä tyyppiä, joka nalkuttaa romantiikkaa ja muunlaisia huomionosoituksia vaan tyytyy minuun sellaisenaan, ottaa sen minkä saa ja antaa minkä jaksaa.

Olen isyyslomalla ja kahlaan vetelässä paskassa, mutta maailma on jälleen täynnä merkityksiä ja tulevaisuutta, henkivakuutuksia ja suuria suunnitelmia kaukana verisestä maailmanpolitiikasta ja Afrikan nälänhädästä. Maailman napa on makuuhuoneessani ja parkuu koko ajan.

Lapsi parkaisee uneni lävitse ja kuulen sen sydäntä raastavan hälytyssireenin, vaikka ääni ei ole nurkissa rapisevaa hiirtä voimakkaampi, enkä tavallisesti herää edes tykinlaukaukseen. On ääniä, jonka teho ei ole desibeleissä. Joinakin öinä olen huolissani, kun en kuule mitään ja korva tarkkana yritän kuunnella lapsen hengitystä ja töytäisen varovasti etusormella saadakseni elonmerkin. Näin elämme tarkoituksen häränsilmässä valmiina uhraamaan elämämme, eikä muuta ole, ei ainakaan vielä.

Parin vuoden palelemisen jälkeen muutimme maalta takaisin Helsinkiin. Poika oli jo tolpillaan ja vaikka olosuhteet maalla suosivat joissakin asioissa sekä Päiviä että pienokaista, ei minulla sujunut mikään.

Olin kaiken vapaa aikani pehtori ja paskanhajuisen tallin siivooja, hevosten hoitaja, lumenluoja, remonttimies eikä aikaa jäänyt leikkien lisäksi omiin puuhiini lainkaan. Sitä paitsi elämä oli hankalaa maailmanselän takana Päivillekin, värit loppuivat tämän tästä, harvat vieraat jäivät viikkokausiksi syömään kapeaa leipäämme ja virittelivät kaikenlaisia hulluja aktiviteetteja luomiskykyjensä ympärille.

Istuivat kesäisin päivät pitkät kartanolla alasti ja maalasivat talon seinän kokoisia kankaita ja komentelivat pitämään kakarat ja elukat loitolla nerouden tieltään.

Joku kirkui ja karjui aamuisin ulos traumojaan ja piha kaikui kuin aamuisin Marokossa Ramadan aikaan. Se joka oli muotia Ranskassa satavuotta sitten, oli muotia Suomessa nyt ja saman mieliset taiteilijat hakeutuivat provinssiin taideleirille eli meille. Persaukisia hippejä, joille minä olin typerä nalkuttaja, vedenkantaja, palvelija, autokuski, lapsenvahti ja Päivin suuri erehdys.

Kakaroita kirmaili kymmenpäisenä joukkona, joka lisääntyisi tulevina vuosina tuntuvasti, jos arvasi alituisesta julkisesta paneskelusta pihanurmikolla.

Uuden kesän korvalla sanoin seis, sanoin irti vuokrasopimuksen, soitin asunnonvälittäjälle ja aloin heti pakata. Päivi seurasi sivusta sanattomana ja imetti lastaan, joka alkoi olla liian vanha ja liian nuori imeskelemään naisen rintoja. Siten hän tuli luokseni ja suuteli poskelle ja sanoi:

– Olet kulta niin ihana.

Hän soitti heti galleristilleen ja sanoi haluavansa mahdollisimman pian pitää myyntinäyttelyn. Saisimme kunnon asunnon käsirahat.

– Sanoin otamme tietysti lainaa. Työpaikalla on oma rahasto tällaisiin menoihin ja korko on olematon.

Seuraavat viikot olivat onnellista aikaa, pakkasimme tauluja ja kertyneitä kalusteita rekkalastillisen verran, peruimme kaikki taiteilijakollektiivien maaseututreffit ”heräävässä luonnossa”. Hellimme lapsukaista ja toisiamme uusi elämä horisontissa.

Puhuttiin varovasti toisesta lapsestakin. Ajateltiin adoptoida. Kotisynnytyksen jälkeen oli Päivillä ollut munasarjantulehdus ja oli epävarmaa, pystyikö hän enää saamaan omaa lasta.