Luku 7. Terapiaa

Paikalleen asettuneessa elämässä on asioilla kyllästymispisteensä ja haluaa aina jotakin muuta mitä on tarjolla, ettei tarvitsisi osallistua. Arkipäivästä tulee halutonta, väsyneenä ja ylirasittuneena tuhonsa partaalla laahustamista. Saamattomuus teki levottomaksi ja se hermostutti Päiviä, joka ymmärsi, mutta ei sietänyt työnsä häiritsemistä olemattomilla asioilla. Hänen sisäinen maailmansa ei tuntenut joutilaisuutta tai tyhjäkäyntiä ja epäonnistumiset olivat maailmanloppuja, joissa sielun tapahtumahorisontti räjähti sirpaleiksi. Ja kun niin tapahtui, kesti aina vuosia ennen kuin hän sai kasattua psykiatrin kanssa uuden alun. Minä ja arkiset huoleni olivat sivuseikka. Riinasta luopumisen jälkeen oli pitkään ollut vaikeaa.

Jonne sai enemmän ristiriitaista huomiota ja kasvatusta kuin tarvitsi ja pakenisi paikalta heti kun sai siihen mahdollisuuden. Fiksu kuin isänsä, kaunis kuin äitinsä tai toisinpäin riippuen keltä kysyi. Päivin äiti piti aina minun puoltani ja jos renttuilin, oli syy Päivissä. Vuodesta tulee kaksi ja kohta niitä on kymmenen kuvien pinoina kaapinpohjalla.

Poika askarruttaa mieltäni ainaisilla menoillaan, vaikka olen ylpeä, kun hän selviytyy koulussa vaivatta tai oikeastaan olen ylpeä itsestäni, syy on hämärä ja liittynee isyyteen tai kasvattajan kuviteltuun oikeuteen omia lastensa menestykset itselleen.

Kasvatimme parhaamme mukaan ja vain kerran olen huitaissut kämmenellä, ja sitäkin nimitämme yhdessä vahingoksi. Molemmat tiedämme, ettei se sitä ollut. Näpisti kaupasta jotain ja ilmiannettiin. Samoihin aikoihin löysin taskusta palan pilveä ja uhkasin poliisilla, jollei hän suostunut huuhtomaan sitä alas vessanpytystä. Jos jäisi velkaa jollekin se maksettaisiin heti etukäteen annetuilla viikkorahoilla.

Seurasi vihaisia keskusteluja, jossa auktoriteetilleni näytettiin sormea ja menetin loputkin osuessani hänen leukaperiinsä. Mutta se tehosi ja hän huomasi missä raja meni meidän perheemme ja muun maailman välillä. Mikä sopi tai menetteli ja mikä ei yhtään.

Mikään ei ole koskenut jälkeenpäin enemmän, ja huitaisun tuottava kipu on samanlaista kuin äitini paukkuva remmi, eikä sekään unohdu koskaan. Omatuntoni nalkutti, että olin nyt siirtänyt suvullisen väkivallanspiraalin lapseeni alitajuiseksi käytösmalliksi.

Ymmärsin samalla paremmin oman äitini antaman kasvatuksen kovennetut rangaistukset, mutta en kokonaan, en jokaista muistikuvaa kipeää tekevästä sadistisesta kurituksesta.

Sitten tuli se hetki, jolloin hypätään pesästä ja räpistellään omilla siivillä.  Äiti itkee itkunsa ja isä neuvoo silmää vilkuttamalla varoituksiaan. Vannotaan puolin ja toisin. Poistuva nuori unohtaa heti portin suljettuaan jokaisen neuvon, tekee samat tyhmyydet kuin vanhempansa ja tulee sinuksi aikansa kanssa niin hyvässä kuin pahassa. Samat sielulliset ongelmat ja kasvukivut kaikilla sukupolvilla, mutta eri tekstuuri.

Kaikki aikuiset perheessä tyrkyttävät rahaa tai tavaraa ostaen hyvää omaatuntoa menneistä ja tulevista, kukin mahdollisuuksiensa mukaan ja rikas mummo eniten, joka ostaa synninpäästöä myös Päivin kasvatuksen laiminlyönneistä.

Jonne sanoi jokaiselle, ettei halua keltään mitään, pärjäisi omillaan, mutta mummon huonon sydämen takia sentään taipuu, äidiltä kelpaa vaatetili koska se muuten huolehtisi itsensä sairaaksi ja isältä tuputetut setelit, että se saisi päteä olevansa isä. Oli oppinut jotakin, osasi tehdä velasta saatavan. Tiesi että kiitollisuusvelka olisi raskainta kantaa. Tällä tavalla olivat asiat jokaiselle parhain päin, luisteltiin sulavasti toistemme ohi, eivätkä ajanpuutteessa laiminlyödyt velvollisuudet jääneet kytemään kenenkään mieliin. Kaikissa sosiaalisissa systeemeissä on aneensa.

Vuosien kuluessa halataan ja vilkutetaan asiat piinallisiksi, Jonne halusi pois. eikä kohta ollut paikalla muita kuin Päivi ja minä.

– Joskus läheisyys on parasta etäisyyden päästä, lohdutin Päiviä.

Jonne oli löytänyt lukion jälkeen opiskelupaikan Englannista ja meidät jätetiin olemaan erimieltä hänen parhaastaan kahden kesken ja arvelen, että se on hyvä kaikille osapuolille. Kotipesän jättäminen ja siitä vieroittautuminen on luonnonlaki, jota tuli noudattaa oman selviytymisen takia.

Eilen leikin Päivin mustilla kiharoilla ja suutelin hänen vastustelevaa suutansa. Sitten yritin riidellä hänet kiimaiseksi, mutta hän tuli vain hysteeriseksi ja raapi syviä naarmuja käsivarteeni. Niin hän teki usein ja minulla oli lähes aina joku rupi märkimässä hihan alla. Joskus hän puri ensin itseään kipeästi käteen, kummallinen rituaali osoittaa, että hänelle oli oikeus siirtää oma kipunsa minuun.

Lähdin suuttuneena tieheni. Parin korttelin päässä on kapakka, jossa kyselemättä tuodaan eteeni kertakäyttöpullo Jamaikalaista olutta, joka menettelee kylmänä, mutta väljähtyessään maistuu kuselta.

Olen aikaisin liikkeellä ja paikka on tyhjillään, saan rauhassa maistella oluttani ja huuhtoa vihaisen Päivin kuvan mielestäni. Kapuan kapeita kierrerapuja alakerrassa olevaan Jazz-klubiin.  Hämärä luola, joka puolenyön jälkeen on aina tupaten täynnä ja on tunnettu kansanedustajien kutupaikkana, mutta myös hyvästä ruoastaan ja laadukkaasta iloisesta jazzista.

Illan bändi on jo paikalla ja soittaa laiskasti tyhjälle salille klarinetin voihkiessa syljellä käheäksi särjettyjä säveliä. Istun ja nuokun mielipaikallani pilarin vieressä ja mietin parisuhdettani. Siinä on tarpeeksi dramatiikkaa useampaan romaaniin, mutta tyydyn vain oman laihaliemiseen osuuteni. Jonkunlaista terapiaa, jolla lakaisen jälkeni piiloon.

Huomaamattani paikka täyttyy, bändikin on saanut fiiliksen päälle ja soittaa nyt musiikkinsa lumoissa ja omantahtonsa menettäneenä tuttua biisiä.

Kesäisin naiset ovat kuin perhosia koreissa kesämekoissaan. Kiihottavasti läpinäkyvä kretonki paljastaa pakaroiden linjat, nimettömien reunat ja saavat miehet intensiivisesti hyörimään kiimaisina ympärillään kuin munasolun kalvolle pakkautuneet siittiöt.

Tilaan savunmakuisen viskin päästäkseni eroon eripuraisesta perhe-elämästäni kokonaan ja kohta viihdyn jakkarallani liiankin hyvin. Kasku pirusta ja pikkusormesta tuntuu oikeammalta kuin koskaan; tuttu mustanpörssin kaupparatsu, joka tuntee asiakkaansa paremmin kuin tämä itse.  Olen keski-ikäisen miehen arkkityyppi, elämä takanapäin, ilman toivoa mistään, sulatan viinalla jäätä sisälläni enkä uskalla katsoa peiliin.

Katselin naisia, joita on nyt meluisina ystävätärparvina, yksinään piilottelevina varpusina ja rohkeimmat kieppuvat tanssilattialla keskenään liian varhaisessa kännissä valmiina mihin vaan.

Tänään ei ollut se päivä ja keskityn humalaani, mutta on naisia, jotka pelkästään etsivät avioliitostaan karanneita ressukoita ja tunnistavat heidät heti. En ole aivan varma heidän psykologiastaan, mutta epäilen heidän etsivän sitä ihmissuhdekipua, jota itse ovat kokeneet avioeroprosesseissaan. Olivat ehkä näköiselämän nuorempiin vaihdettuja kuluneita varaosia ja häviön katkeruus oli yhä uudestaan kostettava jollekin, ja jos kykenivät tuhoamaan jonkun avioliiton, oli se ryppyjä silottavaa kirurgiaa itsetunnolle.

Hänen nimensä on Tanja, sopusuhtainen, kaunis nainen, joka kiilaa kylkeeni ja tönäisee lasini kumoon baaritiskille ja vaati saada tarjota uuden.

Minua hämmästyttää aina se nopeus, jolla henkilökohtaiset tiedot tulevat esiin, vaikka niitä ei heti suoraan sanotakaan. Pieni vihje siitä ja puolinainen sana tästä muiden asioiden sivuseikkoina ja kaikki olennainen menestyksistä ja menetyksistä on kohta kerrottu. Ota tai jätä.

Jutellessamme Tanjan harmaiden silmien katseen taittopiste on jossakin kaukana sisimmässään ja hänen puheensa on viiveellisiä lauseita, aivan kuin hän kirjoittasi niitä muistiin syvästi miettien. Joka sana on syötti, jolla kalasti minuuttani ja arvelin, että hän oli ammatiltaan psykologi. Ihminen, jota tarvitsin kaikkein vähiten juuri nyt, kun pääni oli täynnä freudilaista mielleyhtymää omaan epäonnistumisiin, johon haki syytä hautojenkin takaa. Jos halusin jotakin, oli se hänen hameensa alla, ei hänen päässään.

Mietin Päiviä tuolle jakkaralle, jos eroaisimme. Minun rakas Päivini, jonka kanssa olin elänyt jo niin kauan. Mahdoton ajatus. Pojan muuttaessa matkasi myös meidän yhteinen päämäärä ja elämänsisältö, emmekä osanneetkaan enää tietä takaisin toisiimme.

Yritimme kyllä kaikenlaista, rakastelimme epätavallisissa paikoissa tai matkustimme paikoissa, joista olimme molemmat aina pitäneet. Teimme enemmän asioita yhdessä kuin koskaan, mutta emme enää katselleet toisiamme silmiin. Hänelle oli onneksi luovatyönsä paeta demonejaan, minun oli vain kestettävä itseäni. Se oli käynyt yhä vaikeammaksi halun hääriessä harmaana eminenssinä, kun kosketuksemme vähitellen hiipui satunnaisiksi hyväilyiksi.

Iälleni tyypillisenä biologia huusi viimeisillä voimillaan käymään ponnekkaammin asiaan, ja paniikkia torjuen olin yhä useammin alkanut vierailla kapakoissa, jossa naisia oli saatavilla. Kaunista elämää ei ollut, oli vain kauniita halukkaita naisia.

Olin väärässä arvaillessani vieressäni kukkivan Tanjan ammattia, kuten aina yrittäessäni sijoittaa ihmisiä heidän käyttäytymisensä mukaan, vaikka en koskaan täysin väärässä ollutkaan. Hän oli kampaaja ja eronnut vuosi sitten, se on kai aika lähellä ja mahtui virhemarginaaliin. Ammatti, jossa kuunnellaan toisten huolia ja kohotetaan asiakkaan itsetuntoa antamalla huonoja neuvoja, jossa lähtökohtaisesti kaikki ongelmien syyt ovat muissa.

Hän silitti kättäni ja sanoi ettei oikeastaan välittänyt tanssia, koska ratsastusonnettomuudessa loukkaantunut selkä oli jäänyt jäykäksi. Se tarkoitti myös, että hän istuisi koko illan vieressäni. Olisin vanki, jollen poistuisi heti tai olisi epäkohtelias. Ehkä hänkin halusi simuloida hyljätyksi tulleen tunteen kipuineen yhä uudestaan ja yritti löytää syytä, miksi ikuinen rakkaus oli loppunut.  Siksi kai hän kertoi auliisti vioistaan ja vammoistaan tehdäkseen itsensä heti alusta mahdottomaksi, jos muuten tärppäisi olisi kysymys siitä oikeasta. En jaksanut analysoida enempää, enkä viitsinyt lähteä ja sanoin odottelevani seuraa.

Onnelliset muistot ovat kapseloituja mättäitä heteessä, ympärillä vaanivat traumojen suosilmäkkeet pohjattomine nieluineen. Unettomien öiden taipaleita, pohjattomien pullojen rupeamia, joista ei ole iloa. Menisin aikaisin kotiin, ja asettuisin varovasti omalle puolelleni vuodetta, Päivin ollessa nukkuvinaan.

Taina ei kuitenkaan antanut periksi baaritiskituttavuutta, halusi jutella ja ei ollut alun perinkään aikonut mitään erityistä suhteeni. Halusi vain purkaa mieltään kuin yksinäinen juoppo baarimikolle.

Välinpitämättömyys kohtaani on aina haaste, johon huono itsetuntoni alitajuisesti takertuu etsimään syytä ja pakonomaisesti yrittämään kovemmin. Enemmän peitelläkseni tosiasiat itseltäni kuin saadakseni huomiota.

Päätin yrittää saada hänet mukaani. Tiesin, että usein palelevasta harmaavarpusesta tulee sängyssä hetkessä kuuma ja kypsänainen, joka osaa antaa ja ottaa katunaisen kokemuksella.

Sanoista tekoihin on pitempi matka kuin välillämme olevat vaatekerrat. Yritin unohtaa avioliittoni ja oikuttelevan Päivin, vaikka tiesin että baari ihastukseni yleensä riitti vain ulko-ovelle saakka tai korkeintaan taksijonoon. Nyt asiat olivat kuitenkin vaarallisesti toisin, koska tosissani yritin voittaa Tanjaa itselleni ja jokainen tuuma tuota kaunista olentoa maksoi minulle palasen sieluani. Hän tiesi arvonsa tarkkaan eikä mikään ollut ilmaista.

Lähes jokaisella tapaamillani eronneella naisella on ollut läheisyyden ja elämäntunteen puutetta. Kipeän eron jälkeen, sisäisten pelkojen hämähäkit ovat saaneet rauhassa kietoa halut seitteihin ja syvät tunteet ovat vain homeisia muistoja, joita säilytetään kuin parhaita vuosikertaviinejä. Katsellaan ja käännellään yön hämärässä avaamatta.

Odotus onkin ehkä joskus paras nautinto, ajattelen sarkastisesti ja pyysin tanssimaan, johon hän kipeästä selästään huolimatta yllättyneenä suostui heti. Oli lupa kosketella. Hän tanssi hyvin vammaiseksi tai yleensä ja tiukensin omistavasti otetta hänen vyötäröllään.

Suutelimme tanssin päätyttyä tungoksessa hermostunein huulin löytämättä toisiamme ja hänen kielensä oli suussani kuin karhea lihapala, joka antaa mielleyhtymän postinlajittelijan sormen nystyräisestä kumitupista. Kiimantuoksu tuprahteli hänen sieraimistansa kuin salaa päästetyt pierut ja oli aika lähteä.

Päivi oli enää utuinen haamu. Siunasin valheet, jotka saa anteeksi jo kertoessaan, koska ne ovat pyyteettömiä ja varjelevia. Haimme vaatteemme ja kiipesimme kierrerappuja kellarista ulos yöhön. Askeleita tahdistaen ja käsikädessä matelimme kohti taksijonoa. Käsiemme pienet etsivät liikkeet olivat hellän kiimaista esileikkiä ja ehdotin hotellia.

Selvisi, että olin unohtanut kertoa olevani naimisissa. Odotin kai hetkeä, jolloin yhteinen halumme olisi isompi mustaa yötä ja tunnustukseni kuulostaisi kuin ”minä rakastan sinua”.    Hänelläkin oli salaisuutensa; musta vyö karatessa tai jotakin vastaavaa ja käppyrässä kokoilin miehisyyttäni, kun taksi vei hänet tavoittamattomiin. Sain mitä ansaitsin.

Kotona Päivi oli yhä ateljeessaan ja maalasi, menin sisään koputtamatta. Suutelin hellästi hänen niskaansa ja sanoin itkusta tuhruisella äänellä, rakas myydään kaikki ja muutetaan pois, jonnekin jossa ei ole muita.

Hän kääntyi puoleeni ja kertoi viileästi,

– Tiina soitti, kertoi kuherteluistasi baarissa ja lähdit jonkun naisen mukaan, sen jonka kanssa olit tanssinut.

Sanoin,

– Tiina haluaa ilmeisesti loukata ja särkeä välimme, koska haluaa jommaltakummalta jotakin.

Jatkoin kuin harjoiteltua teennäistä saarnaa,

– Pahansuopaisuus on huonoa valuuttaa, jos haluaa ystävyyttä. Maailmassa on monta sivistymätöntä sydäntä ja monta päätä täynnä harhoja itsestään. Vain loukatut loukkaavat ja Tiinan on täytynyt kokea todella kovia. Saattelin pelkästään naisen ulos turvallisesti, koska oli tungosta ja hänellä oli kipeä selkä.

Katselin valmisteilla olevaa taulua, jossa oli iso musta puu, ei muuta. Oli aikaa siitä, jolloin olin istunut hänen mallinaan. Kaikki yhteinen elämässämme oli kuin lasin takaa näkyvää mennyttä. Muistoja ilman yhteyksiä tunteisiin ja jotka eivät puhutelleet millään lailla ja varoimme visusti olla rikkomatta lasia tuon ja tämän välissä traumarapian kokemusten jäljiltä.

Kerroin sitten humalaisessa rehellisyydessä Päiville baarissa tapahtuneesta tarkemmin, aivan kuin se olisi luonnollinen asia ja vain älyllinen kokeilu samalla tavalla kuin joku hänen tekemänsä tilateos. Provosoin ongelmia esiin ja oli aika hyvä siinä.

Hän katsoi vierastaen minua ja sanoit vain vihaisesti

– Häivy, tavalla, josta tiesin hänen tarkoittavan totta. Yö tai kaksi hotellissa ja saisin palata takaisin, se oli kuin sanaton sopimus. Kokeiltu keino aktivoida suhteemme ajatuksiimme ja sellainen tarvitsee tilaa.

Meidän välisemme riitelyt ja kohtaukset ovat aina olleet päänsisäisiä, äänettömiä kamppailuja, mutta yhtä todellisia ja loukkaavia kuin toisilleen huutaminen. Ilme tai ele on kuin katalysaattori ahdistaville tunteille ja salamat hänen silmissään syyttävät ankarammin kuin mihin sanat pystyisivät.

Keräsin vähät tavarani ja Päivi seisoi ikkunassa selkä minuun päin ja sanakaan sanomatta heitti minut ulos elämästään hetkeksi, vaikka tarkoitti juuri nyt ainaiseksi.

Yritimme kyllä sovitella ja sopeutua päiväkerrallaan elämän säänomaiseen arvaamattomuuteen uusilla opeilla. Toistemme takia, liittomme takia, poikamme takia, rakkaudesta, jolle ei ollut vaihtoehtoja.

Viime talvena kävimme pariterapiassa, joka oli joku omaa koulukuntaa tavoittelevan psykologin idea. Päivin psykoanalyytikko, joka oli myös perhetuttu, oli ehdottanut kokeilemaan saadakseen minut mukaan äskettäin aloitettuun psykoanalyysiin, johon Päivi oli suostunut yhtenä tavallisena masennuskautenaan.

Itse olin alkanut lukea psykiatrian klassikoita uudelleen ja meillä oli Munkkivuoressa tähän asti eletyn yhteisenelämän analysoimisen prosessi käskystä päällä. Minä kirjoittelin PC:hen tuntojani kuin kertoisin hänen psykiatrilleen ja hän maalasi, eikä missään ollut tolkkua.

Tilanne huolestutti ja koin häpeää epävakaudestani, mutta lohduttauduin sillä, ettei oikeasti hullu kykene häpeämään tilannettaan. Skitsofreeneilla on aivojenkemia täysin sekaisin ja niillä on aivonesteissä liikaa tätä, liian vähän tuota, yhteydet pätkivät ja kaikki on vain vuorenkokoista minuutta täynnä kauhua ja ahdistusta. Näin pahasti asiat eivät olleet, koska tiedostimme ja tarkkailimme itseämme älyllisesti analysoiden.

Luin jostakin, että terapiaan kykenevät mielenhäiriöiset ja borderline tapaukset, neurootikot ja dramaattisten tapahtumien traumatisoimat ovat arkipäivän tilanteenhallintaan kykenemättömiä, koska pinnalla tapahtuvat tavalliset asiat assosioituvat liian voimakkaasti alitajuisiin ja purkamattomiin asiarypäisiin.

Vain käsittämällä ne kutistuvat oikeisiin mittoihinsa ja muuttuvat tavallisiksi muistoiksi. Ulkopuolinen terapeutti saattoi projisoida todellisen mittasuhteet arkipäivään ankkuroivilla pikku tehtävillä ja siten normalisoida tilanteen. Toivoa siis oli. Kirjoitin omilla sanoilla teorioita tiedostoon päästäkseni niihin sisälle.

Suostuimme kokeilemaan ryhmäterapiaa ehdolla, että jos jommastakummasta tuntui mahdottomalta jatkaa, lopettaisimme heti molemmat.

Ryhmässä osallistujat asettuivat aluksi makuulle ympyräksi päät vastakkain kuin kukanterälehdiksi tai auringonsäteiksi, oli maattava aivan liikkumatta ja antaa ajatuksien hävittää sisältönsä.

Se oli hyvin rentouttavaa ja useimmat nukahtivat hetkesi, kunnes terapeutti herätti starttipistoolilla, jonka kova pamahdus kaikui pitkään alastomassa salissa ja pelästyneinä ylös ponnistaneiden korvissa. Siinä kaikki tällä kertaa, seitsemänkymmentä euroa molemmilta, kiitos.

Seuraavalla kerralla istuimme ringissä selät vastakkain ja esittelimme itsemme vuoron perään, ei nimillä vaan kertomalla mitä oli tapahtunut kuluneen viikon aikana ja reaktioistamme niihin.

Emme kuitenkaan saaneet keskustella keskenämme tai kommentoida mitenkään ja lopulta meidät pyydettiin poistumaan puhumatta toisillemme asioista uudelleen. Se oli terapeutin mukaan erityisen tärkeää.

Maksoimme ovella ja saimme läksyksi kirjoittaa kokemuksemme kertomukseksi. Korkeintaan sata sanaa.

Kolmannella kerralla aloitimme kättelemällä toisiamme kulkien kahdessa ringissä toistemme ohitse ja esittelemällä itsemme haluamallamme tavalla, mutta vain viidellä sanalla. Kirjoittamaamme sadan sanan tunnustusta, ei käsitelty mitenkään. Sitten pyydettiin tanssimaan ilman musiikkia silmät suljettuina tuntemattoman partnerin kanssa, lähimmän, joka suostui. Mies tai nainen ei ollut väliä. Jos joku jäisi jostakin syystä yksin, seisoisi vain paikallaan ja miettisi tilannetta, oliko joku erityinen syy miksi ei kyennyt löytämään partneria.

Käsitin vasta nyt, että täällä oli kyse jostakin muusta kuin syväsukelluksesta päähämme ja parisuhteen ongelmien yksilökohtaisesta ratkomisesta.

Terapian aikana kirjoitin sekavan novellin, jossa muistot elivät omassa maailmassaan sekoittuen keskenään kuin unissa. Olimme molemmat uudenlaisen hulluuden partaalla koska individualisteina emme osanneet sopeutua trendiseen uusia kokeilevaan ryhmäterapiaan ja lopetimme kesken.

Ilmoitimme terapeutille haluavamme lopettaa ja hän toivotti onnea, sekä vaati maksua jäljellä olevista istunnoista. Muistutti sopimuksesta, joka oli lainvoimainen.

Päätimme yhdessä, että maailma ympärillämme koettuna sellaisenaan oli hulluihin ideoihin kapseloitua terapiaa tärkeämpi. Tekisimme itsellemme palveluksen, jos unohtaisimme menneet, ottaisimme askeleen eteenpäin avoiminsilmin ja luottaisimme toisiimme vioistamme välittämättä. Introvertteina itsensä piinaajina luottaisimme vain omiin aisteihimme, joka tarkoitti, että jatkaisimme siitä, johon jäimme ennen ryhmäterapiaa, mutta tärkeällä muistutuksella että kysymys oli yksinomaan meistä sellaisina kuin olimme. Rakastelimme useammin ja puhuimme kaikesta.

Sanoin hänelle onnistuneen aktimme jälkeen, että terapia taisi tehota ja nauroimme molemmat iloisesti.

Sovimme, että tarvittaessa turvautuisimme Reiskaan ja Birgittaan, psykiatri pariskunta, joka oli jatkuvasti riidoissa keskenään. Nauroimme niin, että kylkiluihin koski. Nukuimme yömme tiiviisti kiinni toisissamme.

Jonnelta salasimme sielulliset vaivamme, eripuramme ja mitä avioliitto miehen ja naisen välillä mukanaan kantaa. Tavatessa Jonnen aikuistuneena olimme maailman onnistunein pari, joille ongelmat olivat yhteisiä riemuja. Ihmisiä, jotka elivät vain yhdelle tarkoitukselle, rakkaalle pojalleen. Näin oli aina ollut ja aina tulisi olemaan.

Huokasimme helpotuksesta, kun kesälomat olivat ohitse ja saatoimme riidellä rauhassa. Naida kun siltä tuntui ja työskennellä itsemme sairaiksi.

11. Luku (Psykiatri)

Baari tapahtuman jälkeisen muutaman yön hotellissa viettämäni karanteenin jälkeen tulin kotiin, mutta Päivi oli poissa. Sängyllä lojui sikin sokin hänen alusvaatteitaan aivan kuin hän olisi pakannut, mutta jättänyt sitten kaiken kesken. Kävin läpi huoneiston, löytämättä merkkejä siitä oliko hän lähtenyt ”lopullisesti”. Kiertelin huoneistossa kuin yksikseen jätetty koira, joka vahti ovea, mutta tarkisti yhä uudestaan, oliko väärässä ja nuuhki kaikki huoneet isäntäänsä etsien.

Hammasharja kylpyhuoneessa oli lasissaan ja vähäiset korut lippaassaan. Täältä ei ollut lähdetty vaan viety, hoki takaraivossani hätäinen tunne osumatta sanoihin. Olin ymmälläni, enkä keksinyt syytä Päivin katoamiseen. Hänellä ei ollut tapana poiketa naapureissa tai mennä kesken touhujensa kauppaan.

Oliko Jonnelle tapahtunut jotakin?

Yritin soittaa anopille, mutta puhelin oli jatkuvasti varattu ja huolestuin yhä enemmän.

Piru periköön hassahtaneen järkeni. Kaapissa oli onnekseni vielä Jack Danielsia, joka kelpasi pahimpaan hätääni. Sen savunkitkerä maku oli kurkussa kuin suonia viiltävä partakoneenterä ja sopi tilapäiseen haluuni vahingoittaa itseäni. Sekaisista mietteistäni pulpahti esiin äskettäin lukemani lause, joka valtasi kokonaan mieleni ”Rustottuneeseen mielensolmuun takertunut jäänne eilisestä”. Se pyöri aivoissani kuin joku hittilistan klisee, yhtä järjettömänä ja yhtä itsepintaisena.

Puhelin soi kuin herätyskello. Päivin äiti soitti, oli nähnyt numeroni kännykässään ja sanoi lyhyesti,

–  Päivi on viety Hesperiaan alastomana kadulta ja aivan sekaisin päästään. Hän on ilmeisesti yrittänyt itsemurhaa ja on teho-osastolla.

 Hätäännyin, tällaista ei ollut koskaan tapahtunut riidoissamme, ja yritin kysellä tarkemmin, mutta helvetin noita-akka ei vastannut. Linja oli mykkä kuin pysähtynyt sieluni ja rahisi kuin tupakan turmelemat keuhkoni.

Puhelin soi heti uudestaan ja Päivin voipunut ääni sanoo:

–  Tulet sä, ja hänkin katkaisee puhelun.

Tänään sain ansioitteni mukaan ja kaikki antoivat minulle vain lyhyitä lakonisia vihjeitä ongelmiin, joihin ratkaisut oli löydettävä itse. Saan hankittua taksin. Suin päin tukka kampaamatta ja vaatteet kurtussa ryntään sairaalaan pysähtyen välillä ostamaan kukkia juuri avatusta ruokakioskista.

Kukkia, pastilleja ja huolesta kärsivä ilmeeni tuliaisina hiivin osoitetulle ovelle. Hänen sinertävän harmaat kasvonsa muistuttavat jotakin Picasson sinisen kauden maalausta ja aavistuksen verran hymyilevänä hän kuiskasi:

–  Hei kulta.

Tiesin ettei minun tarvinnut teeskennellä ja laitoin poskeni hänen poskeaan vasten ja kuiskasin:

–  Mikä hätänä, rakas?

En odottanut vastausta, en kyyneliä, en vältteleviä valheita, ne olimme jo opetelleet pois suhteestamme. Oli vain tuollainen paksu tunne olla lähekkäin jossakin kaiken ulottumattomissa. Sodat ovat muualla ja vaikeudet pelkästään päässämme.

Kotiin palattuani istuin pitkälle yöhön ja pitkästä aikaa kirjoitin tekstiä, josta kannoin sen verran huolta, että tein tämän tästä varmuuskopion. Kirjoitin asioista, joita en saanut unohtaa.

En ole koskaan osannut varautua etukäteen mihinkään ja voisi ehkä sanoa, että samalla tapaa kuin joku uhoaa voivansa vapautua painovoimalaista, niin minä voisin väittää olevani riippumaton syyn ja seurauksen laista. Sillä elämäni tärkeimmät tapahtumat eivät ole koskaan suostuneet liittymään toisiinsa loogisesti. Se saa epäilemään, että ehkä elänkin enemmän toiveitteni ja haaveellisten odotuksien vallassa kuin järkeni ja maailman realiteettien mukaan.

Ainoa todellinen oivallukseni on ollut hyväksyä vakavuuden koomisuus, huomio, joka tekee minusta arkkikyynisen uskovaisen. Uskonnossani tunnustan kaiken elävän tragikoomisen yrittämisen huvittavaksi energian muotoleikiksi, jossa on myös elementtejä, joille ei voi nauraa. Kivut ja muut olemassaolossa koetut kärsimykset ovat sadistisen julmia luonnon leikkejä, mutta hukkuvat isossa kokonaisuudessa suurempien tarkoitusperien tarpeisiin vähäpätöisinä kiviselle kamaralle ripotellun elämän kiertokulun olemassaoloaan hinkuvien lajien säilymistaistelujen sivuvaikutuksina.

Geenien erilaiset lenkkijonot juoksevat rinnakkaisina sukupolvesta toiseen evoluutiota palvelevana muistina. Kehityksen lopullisista päämääristä ei voi kukaan esittää muuta kuin arvailuja, mutta tieto todellisuutensa rajoittuneisuudesta kelpaa kuitenkin tavoittelemisen arvoiseksi umpikujaksi paremmallekin filosofille.

Kiroan ajatuksieni mielipuolista harhailua asioissa, joita en ymmärrä ja yritän peitellä tyhmyyttäni kiemuraisilla lauseilla, joiden sisältöä en itsekään käsitä. Yritän taas keskittyä väsyneillä aivoillani Päiviin, joka kohta tulisi kotiin. Ihmisten välinen viestintä on vaikeaa, eikä siihen ole apua laajakaistayhteyksistä, kysymys on sielullisista valmiuksista. Sieluttomana aivolohkot parittelevat toisiaan, tunne ja järki nalkuttavat hokien yhtä samaa teemaa ”pitäisi keksiä jotakin muuta”. Uusi elämäntapa.

Naukkailen viskiä ja odotan tyhjässä huoneessa jotain tapahtuvaksi, kuuntelen hiljaisuuden ääniä, koneen vaimeaa tuuletinta, rasahteluja ikkunan takana, tuolin narinaa, asioita, joita ei muulloin huomaa.

Mieleni oli kuin pergamentille tuhrittu menneisyys rullalla, jonka pinnat olivat liimautuneet yhteen, eikä sitä enää saanut auki tuhoamatta sisältöä. Korvani erottivat nyt vain pimeässä vellovaa epäonnistumistani ja suoneni tykytystä. Kirjoitin: Rakkausliitossa onnistumiset ja epäonnistumiset ovat yhteisiä, eikä kukaan ole syyllinen.

Nukahdan tolkuttomuuteeni. Unessani olen yksin hississä, joka vie kallioluolaan, jonka ainoana sisustuksena on Päivin äidiltä kadehtimani taulu. Paksuihin kullattuihin kehyksiin upotettu pienen pieni öljymaalaus, jossa on sulkakynällä kirjoittavat naisen kädet.

Hissin katto on kokonaan lasia ja sen takana avautuu tähtitaivas. Se pysähtyy pehmeästi ja unessa hiljaisinkin ajatuksen kuiskaus erottuu selvästi. Astun huoneeseen, jossa on pienet paksut lasiruudut seinissä ja ne muistuttavat vahvojen silmälasien linssejä. Maailma niiden takana on vääristynyt pallomaiseksi kuin laajakulmaobjektiivilla otettu valokuva.

Huomaan istuvani sarkakankaalla päällystetyllä sängyllä ja heiluttelen jalkojani aivan kuin laiturin nokassa. Allani aaltoilee siniharmaa linoleumi kuin myrskyyn valmistuva veden pinta.

Herään Päivin pehmeät huulet poskellani. Ulkoilmasta tulleen raikkaana ja huolehtiva ilme silmissään. Hän on katsellut levotonta untani tovin ja sitten päästää painajaisestani takaisin todellisuuteen. Päivi on nukkuessani tullut kotiin.

Ihmettelen itsekseni hänen nopeaa toipumistaan ja epäilen hänen karanneen sairaalasta. Aivan kuin arvaten ajatukseni hän katsoo lävitseni ja sanoo tavanomaiseen tyyliinsä ilman kaunisteluja: Aamulla tuli tuttava psykiatrini Reiska osastolle ja kysyi,

–  Miten menee?

sanoin:

–  Ihan hyvin ja kysyin, ajatko meidän kautta?

Se vaan pyöritti päätään ja nauroi. Sitten se kysyi vieressä olevalta hoitajattarelta,

–  Missä ovat tytön vaatteet, hän lähtee nyt kotiin. Minä vien.

Päivi riisuutuu ja tulee viereeni. Koskaan aikaisemmin hän ei ole ollut tuollainen. Olemme kauan jo olleet itseriittoisia ja omissa maailmoissamme kahlaavia yksinäisiä susia, jotka etäisyydeltä ovat rakastaneet toisiaan; ehkä kunnioittaneetkin. Nyt on kuitenkin kaikki muuttunut ja olemme äkisti taas mies ja vaimo. Vaistojensa varassa hamuileva pari, joka sovittelee solujaan yhdeksi. Nussimme sohvalla hellästi haluten uutta lasta, jota emme voi saada.

Kirjoittamiseni yhteistä vaellusvuosistamme jää siihen. Olemme molemmat palanneet matkaltamme tuttuun ajan ja paikan maailmaan kokemaan arkipäivää. Mitään ei tarvitse muistaa tai unohtaa, terapiat ovat turhia. Riittää kun nussii ihmislapsen paatoksella jatkuvuutta geenitarhallemme. Toteutui se tai ei. Käsky oli selvä. Evoluutiolle eivät kelpaa pelkät ajatukset tai hullujen lapsenmieli, eivätkä edes aidot tunteet. Se haluaa vain eläviä toisiinsa sopivia soluja, jotka pystyvät rakentamaan uuden ihmisen ja antamaan sille uusia mahdollisuuksia. Ja se saa yrittämään aina uudelleen.

Päiviä ei pidetä varsinaisesti sairaana, vaan ajoittaisen hermostuneisuuden katsotaan kuuluvan hänen elämäntilanteeseensa. Luovan ihmisen luonnollista tuskaa. Koskaan aikaisemmin hän ei ole kuitenkaan mennyt näin pitkälle ja yrittänyt vahingoittaa itseään, ja ihmettelen ettei Reiska psykiatrina reagoinut tuon vahvemmin asiaan. Päätän soittaa hänellä, keskustella vakavasti kaikesta ja saada selville koko tilanteen.

Tiedän aina etukäteen Päivin pienistä varoittavista merkeistä – katseessa käväisevästä villistä ilmeestä ja epäloogisista suutahduksista – milloin hänen hysteeriset kohtauksensa lähestyvät. Ne ovat kuin epilepsiaa, ja hänen silmänsä alkavat räpytellä kiivaasti katseen karatessa jonnekin tuntemattomaan maailmaan. Maailmaan, jota hän ei pysty jakamaan kanssani. Kohtauksen jälkeen on kaikki taas ennallaan ja hänen syvällinen älynsä näkee kaiken ympärillään toisiinsa kuuluvina ja vuorovaikuttavina asioina.

Näistä näkemyksistä syntyvät hänen kuuluisat taulunsa. Juuri tuo hänen maailmansa kokonaishahmoisuus ja terävät yksityiskohdat sekä fantastisen yksinkertainen loogisuus ovat hänen tavaramerkkinsä ja neroutensa. Hän osaa käsitellä aiheensa kokonaan.

Olen seurannut hänen kehitystään jo yli vuosikymmenen, mutta en vieläkään ole löytänyt kaiken avaavaa avainta hänen ajatuksiinsa. Rakastan hänen älyään ja luonteensa luonnollista oikeudenmukaisuutta, rakastan hänessä naista, itsenäisyyttä ja viettien täysipainoisuutta.

Hän on aina jonkunlaisessa biologisessa alkutilassa ja elää joka solullaan vaistojaan. Rakastan häntä koska ilman häntä en olisi mitään. Olen kuin jonkunlainen luonnollinen osa hänestä ja palvelen hänen tarpeitaan kuin uskollinen, mutta omapäinen koira. Ja eniten silloin kun taistelen tuota tunnetta vastaan.

Olemme jo kauan sitten tulleet yhteiselämässämme siihen vaiheeseen, jossa vuodet sulavat yhteen eikä jotain erityistä hetkeä pysty enää johtamaan määrättyyn vuosilukuun. On vain se kesä tai se syksy… Samaan tapaan kuin fyysisen kuoleman hetkellä tulvivat kirkkaat kuvat elämästämme sekunnin murto-osassa mieleemme, näen nyt suhteemme vuoren laelta. Näen kaiken tapahtuneen yhdellä silmäyksellä ja ymmärrän asioiden merkitykset ja syysuhteet kokonaan.

Ristiriitaisuuteni vaivaa ja kuljen järjen ja hulluuden rajamaastossa. Pelkään menettäväni kontrollin.  Soitan Reiskalle, joka varaa minulle ajan seuraavaksi päiväksi.

Vastaanotolla hän on aivan erilainen kuin kapakassa, jossa olemme usein väitelleet ja riidelleet, koska olen mustasukkainen Päivistä.  Epäilen, että he ovat nussineet karkumatkojeni aikana ja että heillä on enemmän yhteistä kuin Päivillä ja minulla. Kostoksi olin sitten eräissä rantasauna bileissä nainut Reiskan silloista vaimoa Birgittaa. Emme siis ole ystäviä enkä ymmärrä miksi hakeudun hänen luokseen – ehkä juuri siksi.

Kerron Päivin raskaudenkaipuusta ja siihen liittyvistä ajatuksistani. Hän kuuntelee katsellen muualle ja sanoo sitten ilmeettömästi:

–  Normaalia haluta hedelmällisyyden lopussa lasta, vai mitä?

Vastaan rauhallisesti:

–  Ei sitä enää, vaikka munasarjahoidot voisivat tehdä mahdolliseksi, mutta usein tulee sitten muita ongelmia. Solut ovat jo väsähtäneet tuottamaan uutta ja kehitysvammaisia lapsia syntyy oman itsekkyyden takia jälkiuunituotteina. Se ei ole oikeudenmukaista ketään kohtaan.

Hän sanoo:

– Sinä haluat voittaa keskustelun, et apua pelkotiloihisi. Olisi kai parempi, jos juttelisit jonkun toisen kanssa. Birgit on mukava ja tehän tunnette toisenne intiimistikin eikä teidän tarvitse valehdella itseänne käyntiin. Soitanko?

Birgit on Reiskan vaimo, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä.

–  Et soita, perkele, mieluummin juttelen Päivin kanssa asiat halki yön hämärässä.

–  Hyvä idea, hän tokaisee ja vastaanotto on ohitse.

Kaivaessani lompakkoani, hän tekee torjuvan eleen ja sanoo:

–  Kaverin kanssa keskustelu ei maksa mitään.

Molemmat nyökkäävät ja olemme sujut entisistä.

Olen ovella, kun Reiska sanoo:

–  Kuule Mikko, tiedän että tämä on lääkärinetiikkaani vastaan, mutta olkoon.

Hän kaivaa arkistostaan vanhan kellertyneen muistiinpanon ja sanoo:

–  Tämä on niiltä ajoilta, kun Päivi kävi ensimmäisiä kertoja luonani.

Hän ojentaa muistion minulle. Otan ahneesti paperit ja istun lukemaan välittämättä Reiskan ammattimaisen uteliaista katseista. Oli varmaan ansa ja hän halusi kellistää minut, mutta en välittänyt.

Istun ja valmistelen keskustelua Päivin kanssa. Ongelmia on useita, joista jotkut ovat vakavia. Hänellä on todella ollut suuria rasituksia kahtena viimeisenä vuotena ja vuosi sitten hän oli muutaman päivän mielisairaalassakin. Siellä häntä oli vaikea saada yhteistyöhön, koska hän käsitti hoitolaitoksessa vierailunsa pelkästään lepäämiseksi. Ehkä se olikin tärkeintä juuri silloin. Se antoi samalla ympäristölle hyödyllisesti varoittavia signaaleja hänen tilastaan.

Tunnen sekä iloa että pelkoa tulevaa keskustelua kohtaan, mutta en ole kuitenkaan hermostunut tai jännitä liikaa. Sitä vastoin olen raskas, väsynyt ja palelen alkavan influenssan kourissa ja tiedän, että venytän sietokykyäni pitemmälle mitä minulle on hyväksi.

Tunnen Päivin entuudestaan hyvin ja tiedän, että minulla on oltava hyvä suunnitelma keskustelun kululle. Minun on saatava hänet tietoiseksi, että kysymyksessä on yhteistyö. Molempien osapuolien on osattava kuunnella, kysyä, odottaa ja ottaa vastaan. Pidän haasteesta mutta pelkään epäonnistuvani. Tämä saa adrenaliinin nousemaan, mutta ei kuitenkaan siinä määrässä, että siitä olisi varaa keskustelun onnistumiselle. Ensimmäinen tavoite on saada hänet mukaan minun ehdoillani niin, että emme samalla menettäisi hänen etujaan näkökentästämme.

Kirjoitan ylös asioita, perustavia auki olevia kysymyksiä, ja yritän kuvitella joitakin vastauksia etukäteen. Yritän löytää tien niistä edelleen mielikuvituksessani. Hengitän muutaman kerran syvään ja tunnustelen, olenko tarpeeksi lämmin voidakseni kääntää huomion pois omasta ruumiistani, voidakseni kuunnella tarkkaavasti ilman että väsyn jännitteestä. Tarkistan kello, ja kirjoitan PC:ni potilaskortisto-ohjelmaan tapaamisen lähtökohdan. Olen yhä enemmin keskittynyt tehtävääni. Tämä on ensimmäinen kerta, kun tapaan näin tiedostettuna ja etukäteisellä suunnitelmalla ystävän, jolla on tämän kaltaisia ongelmia. Ovelle koputetaan. Tallennan kirjoittamani väliaikaisen lokitekstin ja pyydän hänet sisään.

Näen hänen hermostuksensa, jossa on hitunen hysteriaa päätellen hänen nykivistä ilmeen vaihteluistaan. Yritän aluksi käyttää kevyttä tuttavallista sävyä, sanon:

  –   Hei, mitä sinä…jne.

En saa vastausta ja päätän siirtyä heti ammattimaisemmin asiaan.

Sanon:

 –  Istu, ole hyvä, ja hän tottelee konemaisesti.

Ymmärrän heti, ettei hän pysty ainakaan heti normaaliin keskusteluun, ja pelkään epäonnistuvani. Kysyn, saanko tehdä muistiinpanoja keskustelusta ja korostan erityisesti keskustelu-sanaa. Yllättäen hän ikään kuin herää ja sanoo:

 –  Haista paska, en minä ole hullu tai lapsi. Olen täällä koska Mikko halusi. Minulla on ollut vähän vaikeuksia motivoitua työhöni ja turhautuneena olen purkanut raivoni Mikkoon. Siitä syystä olen velkaa hänelle ja teen niin, kun hän toivoo, siinä kaikki.

 –  Hyvä, oikein hyvä. Voitko tarkentaa hiukan ja kertoa konkreettisesti jonkun tapauksen. Ehkä syy on yhtä paljon Mikossa.

–  Ei ole Mikossa, hän sanoo kiivaasti, ja jatkaa.

–  Mikko on okei, Mikko on aina okei. Enkä minä välitä, että se joskus karkaa, käy huorissa ja juo. Se rakastaa minua, se riittää.

–  Entä työsi? Olen kuullut tulevasta näyttelystä.

–  Sujuuhan se, minulla on aina jotakin varastossa yhden näyttelyn verran. Ongelmana on, että vernissan käry tekee minut hulluksi enkä aina jaksa keskittyä tarpeeksi. En osaa kuitenkaan lopettaa ja yritän väkisin pitää kiinni ideasta. Jos hellitän, on se poissa ainaisesti. Seison myöhään yöhön katsellen viimeisen siveltimenvedon kohtaa ja yritän jatkaa. Mikko raahaa sitten minut puoliväkisin sänkyyn ja jos se on humalassa, niin se haluaa naida heti. Minä en pääse mukaan ja sen rytkyttäessä minua takaapäin ajattelen pelkästään tuota perkeleen kohtaa kankaassa. Sano Repa, olenko minä todella hullu.

–  Et ole,

vastaan häkeltyneenä. Olen hänen vankinaan ja etukäteissuunnitelmat keskustelun kulusta hukassa. Yritän ryhdistäytyä, en saa mennä sanavirran kyytiin ja antaa hänen kertomuksiensa viedä minua mukanaan.

 –  Oletko kokeillut rauhoittavia lääkkeitä?

Kysyn mahdollisimman lääkärimäisesti palauttaakseni keskustelun uomiinsa. Haluan kontrolloida keskustelua ja itseänikin.

 –  En, joskus polttelen pilveä, jos satun sellaiseen seuraan. Minua alkaa kuitenkin aina pelottaa kaikki ja sen taltuttamiseksi minun on sitten juotava litratolkulla olutta. Kyllä sinä tiedät, mitä se on.

Hän on nyt selvästi rauhallisempi, mutta olen silti varovainen ja mietin, kuinka kauan jatkaisin.

 –  Haluaisitko jotakin, jolla voisit tasoittaa hermostuneisuutta?

 –  En minä uskalla, koska minä pelkään sen vievän minulta luomiskyvyn, haa, sinä ymmärrät – suuri taitelijatar. Hän nauraa väkinäisesti hitusen katkera särö äänessään.

Olen yllättynyt hänen johdonmukaisuudestaan ja miten hän pystyy löytämään lintuperspektiivin itsensä seuraamiseen. Olin odottanut paljon pahempaa, sillä olin monta kertaa tavatessamme ollut huomioivani islantilaisen Björkin tyylisiä villejä silmäyksiä, jotka viestittävät minulle skitsofreniasta. Hänen hallintansa on kuitenkin täydellistä ja lievennän diagnoosin jo nyt borderline-tapaukseksi. Taiteilijan mielenanarkiaksi, joka aiheuttaa vieroitusoireita säännönmukaista ympäristöään kohtaan. Ajattelen myös Mikkoa. Saatanan sika – se tarvitsisi muunlaista hoitoa: luuvitosta turpaansa tai vastaavaa. Huokaan tahtomattani.

Päivi katsoo säälivästi minuun ja sanoo,

–  Eikö tohtorisetä kestä enempää?

–  En minä sitä, ja sanoin suoraan,

–  Perkeleen Mikko. Siitä ei kai ole apua sinulle.

Näen, miten hän käpristyy kasaan eikä puhu mitään.

–  Mikko kirjoittaa taas ja juo, vai mitä? Eihän se lyö tai muuta sellaista?

–  Ei, ei, ei koskaan. Jos se pahoinpitelee minua, niin sitten kyrvällään. Minä annan sille koska minulla on aina huono omatunto ja siksi ettei se menisi etsimään naisia muualta. Et sinä kuitenkaan ymmärrä, minä todella rakastan sitä. Se on uhrannut elämänsä minulle kokonaan eikä sen typerät syrjähypyt ja muut tepposet merkitse mitään. Se selittää aina tarvitsevansa kokemuksia pystyäkseen kirjoittamaan. Entä sitten? Minäkin haluan kokemuksia.

 Hikoilen ja alan väsyä, minulla on varmasti kuumettakin. Päätän lopettaa tähän ja sanon,

–  Lopetetaanko tällä kertaa? Voitaisiin tavata huomenna, jos haluat jutella lisää.

Päivi katsoo minua hölmistyneen hätäisenä,

–  Tässäkö se sitten olikin?

Keskusteluterapian paras keino on lopettamisessa. Ovi on jo raollaan ja potilas näkee valon sen raosta. Kun lääkäri sitten tylysti ilmoittaa keskustelun olevan ohitse ja paiskaa oven kiinni, tulee kiire saada jalka ovenrakoon. Se pakottaa näkemään tilanteen ja avun tarpeen. Tässä tilanteessa aina mietin mitä tehdä. Sääntönä on kuitenkin olla kategorinen ”Jos potilas ei kestä painetta, tarvitsee hän muuta apua eikä keskusteluterapia ole sopiva hoitokeino”. 

 Juttelimme kuitenkin lopuksi ystävinä jokapäiväisistä asioista ja minusta Päivi on kirkkaampi ja enemmän maanpinnalla kuin osasin odottaa. Katson hänen päässeen jonkun verran eteenpäin tilanteiden hallinnassa. Tarve tiukentaa otetta oli myös vähäisempi kuin odotin. Rentoudun itsekin, kun ajattelen ettei Päivi ole välittömässä kriisissä.

Kaiken kaikkiaan olen aika tyytyväinen keskustelun tuloksiin. Läpikäydessäni keskustelun mielessäni kirjoitin muistiin: Olen tyytyväinen, koska en mennyt sanavirran kyydissä ja antanut hänen kertomuksiensa viedä minua mukanaan   Pystyin ohjaamaan hänet oikeille raiteille ja muutaman kerran koin hänen osoittavan aitoa luottamusta minuun. Hän on myös rauhallinen puheissaan ja ilmeissään, sekä kokee selvän asiayhteyden, niiden tilanteiden välillä, joista hän puhuu. Hänen päätelmänsäkään eivät ole niin yksioikoisia kuin pelkäsin.

Tuntuu aina raskaalta, jos näkee ongelmansa suurena yhtenäisenä seinänä, siksi on parempi ottaa esille yksi ongelma kerrallaan. Tätä minun on harjoiteltava. Päästin liian monta asia samalla kertaa pinnalle. Tuttavien kanssa ei ole helppo löytää heti tilanteeseen sopivaa asennetta. On pakko unohtaa henkilökohtaiset seikat ja keskittyä olennaiseen. Tietysti siitä on hyötyäkin, että tuntee potilaan hyvin yksityisestikin. Ei tarvitse alkaa väsyttävää kissa ja hiiri -leikkiä asioiden esiin onkimiseksi. Molemmat tietävät toisen tietävän eikä ole mitään peiteltävää. 

Olenkin varma, että voin keskittyä jatkamaan keskustelupohjaista terapiaa.   

Olen kuin hypnoosissa luettuani Reiskan muistiinpanot ja tuijotan eteeni; olen löytänyt yhden niistä kaapeista, jossa suhteemme kätki hyljättyjen tuntemuksien luurankoja. Reiska tulee kohti ja tunnen määrätöntä kiitollisuutta häntä kohtaan, vaikka en hänen vaitiolosalaisuuden karkean rikkomisen jälkeen enää ikinä luottaisi häneen. Hän hymyilee hilpeä ilme silmissään ja sanoo,

–  Hei Mikko, mennäänkö kaljoille, jätän auton pihaan.

Menemme kantapaikkaani torinlaidalle. Kysyn Reiskalta, onko hänellä isokin pino Päivin sielunelämää. Hän tunnustaa kirjoittavansa kaiken muistiin, mutta ei voisi näyttää enempää. En usko, että olisin jaksanutkaan.

–  Sinä olet rakastunut Päiviin, sanon äkisti ja näen hänen ilmeestään asian oikean laidan.

–  Te olisitte sopineetkin paljon paremmin yhteen kuin me ja minusta tuntuu, että Päivi rakastaa sinua kuin isäänsä ja minua kuin renttua, jatkan sarkastisesti.

–  Olette varmasti naineetkin, sanon sitten karskimmin, vaikka minun on vaikea kuvitella heitä samaan sänkyyn.

Sitä paitsi Päivi olisi kertonut asian tai jättänyt minut ilman pienintäkään kursailua, jos hänellä olisi ollut joku toinen. Hänen elämäänsä ei sovi tuon kaltaisia valheita. Se, että hän on sietänyt minun satunnaisia syrjähyppyjäni, on ihan eri juttu, koska hän katsoo sen kuuluvan luonteeseeni. Onneksi minä en ajattele noin ja osaan hävetä asian laitaa.

–  Ei olla. Yritin kerran, kun hän istui sylissäni, mutta hän katsoi minua niin vihaisesti, että sen jälkeen ymmärsin paremmin. Olin pettänyt luottamuksen, jota en koskaan ole saanut anteeksi, sanoo Reiska vaisusti.

Hänen tunnustuksensa ei tosiaankaan saa minua tuntemaan itseäni voittajaksi. Jotenkin olen alitajuisesti toivonut, että Päivi olisi pettänyt minua syntieni päästöksi tarvittavan verran tai edes kerran. Nyt on kuitenkin niin, että hän on valinnut minut välttämättömäksi tarpeittensa tyydyttäjäksi ja muokannut sitten haluamakseen ruumiin kosketuksillaan, eikä muita ole.

Rakastellessamme olemme kuin yksi ja sama vietti, tahdistettu nautinto, jossa hengitämme sielumme toisiimme kaksi kertaa viikossa. Se on kuin pakollinen tankkaus, jotta pystyisimme jatkamaan työtämme.

Se, että minulla on enemmän vapauksia, johtuu siitä, että tarvitsemme kosketuksia ulkopuoliseen elämään. Seikkailuni ovatkin aivan kuin menisin lihakauppaan ostamaan illallistarpeet, joita sitten nautimme kotiin tultuani kynttilän valossa kovalla lankkulattialla tai vastavalmistuneen taulun päällä öljyväreihin tuhriutuen.

Reiska seuraa katseeni harhailua ja sanoo sitten:

–  Mikko, minä pidin sinua aluksi mitättömänä heittiönä, turhanpäiväisenä huijarina, joka eli Päivin siivellä ja leikki asiantuntijaa. Myöhemmin vihasin sinua, koska sinulla ei ollut moraalia ja selkärankaa antaa olla. Olisin voinut tappaa sinut, jos olisin saanut tilaisuuden siihen. En Birgitan takia, koska se ei merkinnyt mitään ja tiesin hänen nussivan jokaisen potilaansa kanssa, oli ne sitten miehiä tai naisia. Vaan Päivin takia, ei siksi mitä hän on kertonut, vaan mustasukkaisuudesta, sillä rakastin ja rakastan yhä häntä. Näin on. En kuitenkaan enää usko asiaani ja jostakin merkillisestä syystä olen myös alkanut pitää sinusta jonkunlaisena välttämättömänä osana häntä.

Kuuntelen tarkkaan ja olen helpottunut koska hän samalla paljastaa päässään asuvan suhteen Päiviin yksipuoliseksi. Olisin löytänyt hänen kertomuksestaan Päivin vastarakkauden, jos sitä olisi ollut, olin nuuskinut jokaisen tavun ja äänen vivahteen, enkä ollut löytänyt mitään. En kuitenkaan halua kuunnella enempää ja tiedän, että muutaman kaljan jälkeen puuroutuisi juttu saman toistelemiseksi. Siihen minulla ei ole tunnelmaa, vaikka olenkin hänelle velkaa jonkun korvallisen verran yksityisiä tunnustuksia. Psykiatrina ja harjaantuneena lukemaan ihmisten kehonkielestä asioita hän ymmärtää ajatukseni ja sanoo:

–  Ei enempää, lupaan, ei enempää. Mikko, sinä ymmärrät, etten voi olla tohtorisi enkä Päivinkään, nyt se on loppu. Piru periköön, loppu, ja sillä siisti.

Kysyn vain:

–  Mennäänkö?

Hän vastaa hilpeää ilmettä tavoitellen:

–  Mene sinä vaan, minä otan vielä viskin, ja jatkoi:

–  Ei minulla ole mitään hätää enää. Minulla on nainenkin, poliitikko. Upea ja vaikutusvaltainen daami, joka kerran viikossa päivittää minulle maan asioiden todellisen tilan.

Olin kuullut juoruja asiasta ja tunnen naisen eikä puheita ole vaikeaa uskoa todeksi.

Erosimme sovussa ja lupasin tilata ajan Birgitalta.


Birgitalla on kummallinen töksähtelevä tapa mennä heti asian ytimeen ja kadehdin heti tuota pelkkään olennaiseen keskittyvää naista. Se johtui kai hänen asemastaan, jossa ei tarvinnut sovitella asioita ihmisten mukaan. Vaistoan hänen ylivertaisen älynsä kylmyyden. Hän näki lävitseni ja kysyi ilman johdatteluja:

–  Sinä pelkäät Päiviä.

–  Miten niin – ai, koska hän on älykkäämpi ja henkisempi. Ole varma, en pelkää.

–  Kaikki miehet pelkäävät häntä naisena.

–  Jos pelkään, pelkään koska käsieni välissä on jotakin kallisarvoista, jota en halua rikkoa.

Kuuntelin itseäni jostakin kaukaa ja inhosin samalla omaa teennäisyyttäni. Pelkäsin häntäkin; Ruiskukan värisien silmien poratessa teennäisyyttäni hän sanoi vain,

–  Hölmö

Hän kumartui lähemmäksi kuin lukeakseen silmieni liikkeistä mitä ajattelin. Nojautui sitten takaisin äskeiseen asentoonsa, mietti hetken ja sanoi.

–  Lopetetaanko tähän, parempi molemmille? Kaapissa oikealla on äsken avattu viinipullo ja laseja.

Tiesin mitä se tarkoitti, ja raivo täytti mieleni. Hän riisuutui ja hymyili epäröinnilleni aivan kuin vastustukseni olisi ohjelmoitu käyttäytymiseeni ja kuului luonnollisena osana terapiaa. Se oli julmaa alistamista, joka ivasi kaikkea, mikä oli minulle pyhää.

Se, että hän kuului eliittiseen ryhmään, joka kolusi taidenäyttelyt ja ensi-illat kutsuttuina vieraina ja joita Päivi piti ystävinään, oli osa absurdin näytelmän tehosta.

Itse olin visusti pysynyt erossa tuosta joukosta, ei näyttelyjen avajaisia, ei alituisia kutsuja ja ensi-iltoja. Minulle oma seurani oli tarpeeksi. Omat ystäväni olin karkottanut jo nuorena tahallisesti loukkaamalla, unohtanut merkkipäivät ja vastaamatta yhteydenottoihin, näillä oikuilla happanee vuodessa tai kahdessa syvinkin ystävyys.

Seuraavana päivänä Birgit soitti minulle ja pyysi tulemaan heti, jos mahdollista. Hän vaikutti pelästyneeltä, ja ihmettelin, miksi hän soitti juuri minulle. En tosiaankaan voinut kuvitella olevani hänen silmissään mies, jolta haettiin apua minkäänlaiseen hätään. On totta, että en osaa pelätä oudoissa ja yllättävissä tilanteissa ja siksi todellisen hädän sattuessa saatan vaistonvaraisesti toimia oikein – sittenkin olin kumma valinta.

Birgitin äänensävyistä päättelin tarvitsevani taksin ja pullon konjakkia. Auto ja pullo löytyivät ja kohta olin hänen vastaanotollaan. Tuskin ehdin soittaa ovikelloa, kun hän oli ovella ja tuijotti kummallisen näköisenä minua.

–  En ole aave, yritin leikkisästi, mutta hän katkaisi vitsailuni sanomalla,

–  Reiska on kuollut, ampui itsensä yöllä toimistossaan. Soitti puhelinvastaajaani ja kertoi sinun auttaneen ymmärtämään, ettei uniensa kanssa voi olla naimisissa.

Sitten hirvittävä pamaus, lyhyt korina ja minusta oli tullut leski. Lakoninen tilitys vaihtui rajuihin nyyhkäisyihin ja heräsin ällistykseltäni puristamaan hänen vapisevan ruumiinsa syliini.

Menimme sisälle ja kiitin kaukonäköisyyttäni ottaessani konjakkipullon mukaan.

Kerroin Birgitille aiemmasta tapaamisesta mahdollisimman tarkkaan, kuten on yleinen tapa, kun puhutaan viimeisestä tapaamisesta juuri ennen kuolemaa. Jokaisesta muistikuvasta ikään kuin etsitään ennakoivia merkkejä tapahtumalle ja viimeistä viestiä, joka oli tarkoitettu synninpäästöksi kaikkein läheisimmilleen.

Omakohtainen surun tunne on mahtava syvä elämys, joka antaa läheisen kosketuksen olemassaolon perusarvoihin. Toisen surun osallistuminen on jotakin aivan muuta, ja minä en ollut menettänyt mitään päin vastoin.

Joimme konjakkia ja juttelimme menneistä. Hän kertoi rakkaudestaan, luopumisestaan ja syyllisyyden tunnosta. Reiskan pettäminen ei ollut merkinnyt hänelle mitään, vaan tunteettomuus. Hän kertoi, miten heidän yhteiselämänsä prameiden häiden jälkeen muuttui impotentiksi kosketteluksi, ja riisit olivat tuskin rapisseet hääkaavuista, kun kaikki oli jo ohi.

– Vittu, se nai minut päästäkseen pahoista puheista selkänsä takana ja koska kaikkien mielestä olimme upea pari. Minulle se merkitsi enemmän ja kuvittelin kaikenlaista. Hän oli jo valmis ja itsekin olin lääkärinvalaa vailla samalla hyllyllä.

– Olimme kaksi juuri valmistunutta psykiatria, jotka kiertelivät totuutta loputtomilla akateemisilla keskusteluillaan. Puhuimme muka asiasta ja analysoimme toisemme menemättä sänkyyn kertaakaan. Emme pystyneet edes puhumaan nussimisesta muulla tavoin kuin sosiaalisena ilmiönä, johon oli biologisetsyyt.  Herran jumala, mikä onnellinen avioliitto. Hän rakasti Päiviä kuin madonnaa ja minua kuin pappi huoraa. Alku aikoina yritin sitäkin ja aloin pukeutua iltaisisin kahden kesken kuin huora, mutta se sai Reiskan raivostumaan ja sanoi vaativansa testamentissaan, että pukeutuisin samalla tavalla hänen haudallaan.

–  Nuuhki varmaan salaa pikkupöksyjäni ja mutisi rumia sanoja, mutta ei uskaltanut päälle, koska se oli syntiä ties ketä kohtaan. Tiedän, että hänellä oli joskus naisia, mutta arvaan heidät pelkiksi potilaiksi, joita hän kuunteli ilmaisiksi. Vasta parin vuoden näivettymisen jälkeen annoin periksi ja hain seksiä muualta. Ei puhuta niistä, kyllä muut ovat puhuneet selkäni takana jo syrjähypyistäni tarpeeksi muutenkin. Sinulta olen aina saanut enemmän.

Birgitin vuodatus oli äänensävyiltään lakonisen ilmeetön, mutta näin miten hänen ruumiinsa täyttyi tunteista, jotka piilottelivat sanojen takana ja lopulta hän purskahti lohduttomaan itkuun. Annoin hänen kaivautua syliini ja purkautua kokonaan.

Välillä hän vinkaisi henkeä haukkoen,

– Reiska oli hyvä mies, rakaskin – sillä vaan ei seisonut minulle, hän itki taas katkerasti

– Se ymmärsi minua ja antoi anteeksi.

Konjakki alkoi vaikuttaa ja äkisti hän nukahti kuorsaten kuuluvasti. Tunsin hellää myötätuntoa häntä kohtaan ja kannoin hänet sohvalle. Lyhyt mekko paljasti hänen paljaan haaransa, joka oli yhtä surullisen musta kuin huoneen suru. Suutelin hänen otsaansa ja menin pois.

Oikea suru on kirkastumista; syvä tunne. Birgitta oli rakastanut häntä enemmän kuin oli tiedostanut. Reiska oli ollut turvallinen maisema, jossa Birgitta oli voinut toteutua oman tahtonsa mukaan. Hän oli kirjoittanut muutaman kirjankin parisuhteista.

Olin lukenut ne ja kateellisena etsinyt niistä puutteita, mutta lopulta tunnustanut, että hänen kirjansa olivat parempia kuin käsitykseni hänestä ihmisenä.

Se lyhyt sukupuolisuhde, joka meillä oli ollut joku kesä sitten, johtui osaksi siitä, että olin halunnut paljastaa hänen motiivinsa ontoiksi ja olemattomiksi. Yritin kai todistaa, että pelkkä trendi ja hyvä kustannustoimittaja olivat hänen kirjojensa salaisuus. Kadehdin myös sitä materiaalia, jonka hän sai työnsä kautta vaivaa näkemättä.

Rakastelumme jälkeen hän luki runojaan ja novelleja, jotka olivat herkkiä ja älyllisiä. Myös kielellisesti ne olivat täysin valmiita ja koin alemmuuden tunnetta hänen kertoessaan kirjoittavansa kaikki tekstinsä vain kertaalleen.

Sanoin hänelle tunnustukseksi,

– Hyvin ajateltu on hyvin kirjoitettu, mitä sitä jahkaamalla muuttamaan.

Olimme aivan avoimia himossamme ja kokeilimme kaikenlaista, ärsyttäen haluamme sietopisteeseen. Lopetin suhteen koska rakastin Päiviä ja viettiorgiamme turmelivat sen puhtaan varjelevan tunteen, jolle rakkauteni perustui.

Kerroin kotiin tultuani Päiville Reiskan kuolemasta ja mustasukkaisesti tarkkailin hänen ilmeitään. Päivi oli aivan rauhallinen ja sanoi vain surullisesti,

– Reiska parka, ja pyyhkäisi asian mielestään kuin hiuskiehkuran otsaltaan. Tämä jäi vaivaamaan minua, mutta en puhunut asiasta enempää.

Viikon kuluttua olivat hautajaiset, epätodellinen groteski tapahtuma jossa kyyneleet olivat muodollisia. Birgitta oli päätynyt pitää pienimuotoiset lähtiäiset vain lähisuvulle ja Päiville ja minulle, jotka hänen mukaansa olivat asianosaisia. Se vaivasi molempia. Kaukaisimmat sukulaiset ja tuttavat hän oli hoidellut listasta panemalla Hesariin kuolinilmoituksen, jossa syyksi mainittiin ”omankäden kautta”, oli sitten soitellut Rotarit, vapaamuurarit, osakunnan, lääkäriliiton ja veljeskuoron, ettei tarvinnut tulla, joka lienee ollut suuri helpotus kaikille ei kutsutuille.

Leski oli pukeutunut räikeän punaiseen kireään mekkoon ja meikannut itsensä kuin huora. Hän oli syntisesti säkenöivän kaunis seisoen piikkikorot kokonaan uponneena saviseen hiekkaan. Rauhallisella äänellä hän luki pätkän muistiinpanoistaan, joita hän oli tehnyt toimiessaan psykoanalyytikkona miehelleen. Vähälukuinen hautajaissaatto oli ällistynyt ja kuunteli lamaantuneena pikantteja yksityiskohtia salaisista ajatuksista, joita Reiska oli vaimolleen kertonut. Taustalla soi pikkuruisen matkaradion kasettinauhuri Reiskan toivomaa musiikkia.

Reiskan veli yritti väkisin sulkea nauhurin, mutta antoi periksi Birgitan huitaistessa nyrkillään miestä poskeen. Syntyneestä hermostuneesta hälinästä välittämättä Birgitta sanoi aivan kylmästi,

– Reiskan viimeinen tahto oli pukea minut huoraksi ja että lukisin hänen todellisia ajatuksiaan, muistaisin avioliiton alkuaikojen roolileikit, psykiatrina hän halusi kai näyttää sormeaan viimeisen kerran.

– Musiikin hän valitsi itse, eikä sitä ole muiden sormeileminen. Kahvitarjoilu lähiomaisille kotonamme kello 17.  ja jokaista odotetaan paikalle. Reiskalla oli jotakin asiaa ja kirje avataan vasta kaikkien siskoksien ollessa paikalla, joka oli pila tai juridinen termi, koska hänellä oli vain yksi veli.

Sitten hän jatkoi tarkoituksellisen yksitoikkoisella äänellä lukemistaan. Vieraat poistuivat pakokauhun valassa, kun suvun intiimit salaisuudet paljastuivat yksi kerrallaan. Juoppohullun isän öiset itkut pikkupojan sängyn päässä, äidin miesvieraat, isoisän vankilareissut.

Onnistuneiden ihmisten onnistuminen on usein epäonnistumisen peittämistä, ajattelin kuunnellen rastaan räksytystä läheisessä puussa. Lopulta ei jäljellä ollut muuta kuin Birgitta, Päivi, minä ja pappi.

– Vittu, perkele, kirkui hysteeriseksi muuttunut Birgitta ja potki kapeakorkoisilla kengillään hiekkaa hautaan,

– Isän, pojan ja pyhänhengen nimeen.

Menin lopulta hänen luokseen ja sanoin,

– Mennäänkö, nyt se on ohi. Hämillinen tuttu pappi nyökytteli ja jäi mutisemaan rukouksiaan meidän poistuessa Reiskan kantakapakkaan, jossa oli tarjoilu kapakkatuttaville ja meille.

Päivi oli ollut koko toimituksen ajan poissaolevannäköisenä hiljaa ja vasta hautausmaalta päästyämme hän purskahti kovaääniseen nauruun. Paksut meikit poskille valuneina Birgit yhtyi hohotukseen ja tunsin itseni hölmöksi, jolta oli jäänyt huomaamatta vitsin pointti. Luulottelemani ihmistuntemukseni oli tiessään ja vihaisena parkaisin naisia lopettamaan rienaamisensa. Mikä vain yllytti naisten iloisuutta.

Päivi otti hellästi kiinni käsivarrestani ja sanoi:

– Se on varmaan Reiska, joka katselee meitä ja nauraa, tai on tunkenut ilkeän itsensä meihin ja pitää hauskaa.

Olin kuullut jotakin tuon tapaista kuoleman yhteydessä aikaisemminkin ja olin itsekin kokenut kummallisen ja täysin sopimattoman riemun tunteen veljeni hautajaisissa. Minua alkoi itkettää ja aivan kuin hajosin vesilammikoksi, enkä pystynyt lopettamaan ennen kuin Birgitta avasi oven puolityhjään kappakaan ja karjaisi Reiskalle ominaiseen tapaan:

– Viskit perkele, joka ukolle ja akalle. Minä maksan.

Tuttu baarimikko toi ripeästi koko pullon baaritiskille ja sanoi,

– Etkä maksa, talo tarjoaa bonuksina Reiskan ryyppäämisen tuotoista.

Sitten hän lukitsi oven ja valkoisella liinalla peitetylle pöydälle katettiin nopeasti höyryävä pitopöytä; kuorittuja perunoita, karjalanpaistia, porkkanapiirakoita, lanttulaatikkoa, paistettua piimää, kotikaljaa, perunalimppuja, vispattua puolukkapuuroa ja ohuita jälkiuunissa paistettuja rapeansitkeitä ruiskakkuja.

Järkiinsä tullut Päivi kieltäytyi viskistä ja söi pelkästään marjapuuroa, ahmimalla annoksen toisensa jälkeen aivan kuin olisi ollut raskaana. Kaikkea oli yllin kyllin, varattuna koko testamentin velvoittamaa julistusta karkuun lähteneelle suvulle.   Söimme ja joimme puhumatta mitään, kunnes olimme ratketa.

– Ja sitten saunaan, hihkaisi Birgitta vieläkin Reiskaa matkien.

Kapakan satunaiset vieraat jäivät syömään tai ainakin juomaan. Me ajoimme baarista napatut pullot käsissämme taksilla Birgitan nyt yksinään isännöimään upeaan taloon. Baarimikko jätti apulaisen hoitamaan hautajaisia ja lähti mukaan. Kopeloi jo autossa repsahtaneen huoran näköistä Birgittaa, ja kaikesta huomasi, ettei se ollut ensimmäinen kerta.  Hurjasta juomisestamme huolimatta olimme täysin selviä tai ainakin se tuntui siltä.

Minua kuvotti ajatus saunasta ja halusin mieluummin kotiin. Päivi ymmärsi tuskastuneisuuteni ja sanoi voivansa pahoin puristaen samalla lujasti sormiani. hän oli taas tuttu rakas Päivini.

Menimme kuitenkin muiden mukana sisälle. Olohuoneessa paloi upea kaasutakka ja kaikkialla oli entisten ystävien ja potilaiden lähettämiä kukkia. Pöydällä oli surusähkeitä ja tavanmukainen suurennettu valokuva Reiskasta.  Birgitta jätti meidät hetkeksi yksin ja torjuttuaan humaltuneen baarimikon hän hävisi sisemmälle taloon.

Jäykistyimme kaikkialla huoneessa olevista surun merkeistä ja seisoimme hämmentyneinä keskellä lattiaa. Tunsin suunnatonta häpeää äskeisen ajattelemattoman ryypiskelyn takia. Asiaa ei parantanut Birgitan tullessa takaisin mustassa suruasussa. Kumarana ja alistuneena, ilman meikkejä hän oli kuolemakseen sureva leski, joka pyysi ruokasalinpuolelle hautajaiskahveille. Salavihkaa näytin baarimikolle ovea ja tiesin etten koskaan enää menisi hänen kapakkaansa.

Ovikello soi ja Reiskan ainoa veli, serkut, täti ja vanhainkodista haettu vapiseva äiti tulivat sisään aivan kuin hautausmaalla tapahtunutta episodia ei olisi ollutkaan. Kaikki olivat nyt kuin tavallisissa hautajaisissa, varovaista kuppien kilinää, kuiskaamalla käytyä keskustelua ja pöydän päässä hiljaa itkevä leski. Tavattoman epätodellista ja totta, aivan kuin hitaassa miltei pysähtyneessä unessa, jossa tietoisuus on molemmilla puolilla unta samalla kertaa. Lopulta kaikki seisahtui ja jokainen tuijotteli sakea suru sisimmässään omaan jo raollaan olevaan teleporttiinsa, joka veisi ikuisuuden tyhjyyteen.

Testamentista kertova kirje luettiin, jossa Reiska toivotti aurinkoista päivää ja mukavaa kesää kaikille mukana olijoille ja poissaoleville. Veljen kanssa yhteinen mökki jäisi kokonaan veljelle ilman lunastusta ja pieni summa rahaa perintökuluihin. Myös Reiskan hulppea vene ja pieni vanhemmilta peritty metsätilkku siirretäisiin veljelle, joka kuului veljen pitämän perintötilan maihin. Veli oli lunastanut tilan jo isän ja äidin eläessä rahoittamaan Reiskan opiskelun.

Myös Päivi mainittiin ja hänelle oli jätetty pieni Picasson grafiikanlehti hänen siniseltä kaudeltaan, joka esitti rakastelevaa paria.

Päivi pyörtyi ja viime tingassa sain hänestä kiinni, ja estin hänen valumasta lattialle. Silmänräpäyksessä elämä voitti hautajaiset ja kaikki hyörivät Päivin ympärillä, haettiin vettä ja tyrkytettiin haju suolaa. Birgitta oli löytänyt lääkärilaukkunsa ja topakasti komenteli muut syrjään. Jäntevillä sinisuonisilla käsillään hän tunnusteli Päivin valtimoa ja nyökkäsi rauhoittavasti minulle:

– Vähän raitista ilmaa ja kaikki on taas hyvin.

Pieni välähtävä hymy välillämme ja olimme päivittäneet toisemme kaikessa, eikä muuta lohdutusta minun puoleltani enää tarvittu.

Päivin virvottua saatoimme lähteä kotiin surusta kirkastuneina. Olimme käyneet läpi koko luopumisen prosessin muutamassa tunnissa, ja Reiska oli ikuisesti poissa elämästämme.

Psykiatrin hautajaiset, jossa vieroitushoito oli sisälletty mestarillisesti lavastettuun näytelmään, ainoa poikkeava seikka oli, ettei pääosan näyttelijä tullut kumartamaan aplodeille.