Luku 8. Matka

Tästä lähtien päätimme hoitaa itse itseämme. Olin lukenut jostakin, että itsensä analysoimiseen voi käyttää itseottamiaan valokuvia. Tutkia aiheitaan ja kuvakulmiaan, kiinnostuksiaan ja nähdä kuvaaja linssin takana. Kuva ei valehtele silläkään tavalla, ja on jotakin konkreetista, joissa voi löytää itsestään persoonallisuutensa ominaisuuksia, joita on yrittänyt kaikin keinoin peitellä itseltään. Henkilöä paljastavia asioita, jotka näkyvät aina toisille kuin persoonan luonteen korkokuviot juuri valheellisuuden takia.

Monet ulkomailla pidetyt seminaarit ja asiakastapaamiset ovat kartuttaneet valokuva-arkistojani vuosien mittaan, olen aina vältellyt niissä kosteita kutsuja ja hotellien baareja, ja kierrellyt mieluummin yksin paikoissa, joihin muut mukana olleet eivät menneet. Teemallinen valokuvaaminen on jotenkin samaa kuin keräily. Eniten kiinnostaa ihmiset heidän persoonastaan kertovissa tilanteissa. Kirjoitan jälkeenpäin hotellihuoneessa purkaen niiden herättämiä mielleyhtymiä tuoreeltaan lyhyiksi kertomuksiksi, jos kuva ei aukea mielikuvituksella ja näyttää vain sen mitä on näkyvissä, hävitän sen turhana otoksena. En usko kirjoittamiseen terapiamuotona, mutta tutkia valokuvien heijastamaa valokuvaajaa kameran takana vaikuttaa loogiselta. Viimeaikaisten tapahtumien jälkeen olin valmis kokeilemaan kaikkea.

Etsin näytölle satunnaisen kuvan johon olen kirjoittanut tekstin pätkän.

Lontoossa nuorinainen luonnostelee kyykyssä lukituin lantioin varhaista Picassoa Tate-galleriassa. Ajatuksen keskittynyt yksityisyys luo oman tilansa huoneeseen, jonka polttopiste on hänessä. Samaistuminen on telepatiaa ja kuvittelen näkevämme saman. Pidän hänen vaatteidensa väreihin kirjautuneesta aurasta ja analysoin arasti hänelle kosketuksen. Introverttia älyä yksinäisinä öinä, torjuttua lesboutta, aistillisia hitaita liikkeitä tahdistuneina esteettiseen mietteeseen olemisen tunteessa. Kielettömiä ajatuksia, jossa aistimus on tarkkaa tietoa, värejä, jotka puhuvat rauhoittavasti, varjoja jotka ovat ovia jonnekin syvemmälle. Olen näkevinäni aavistuksen jakomielisyyttä sukissa, korostettu rohkeus on torjuntaa ja torjunta pirstovaa pelkoa.

Metro kumisee jossakin talon alla ja ikkunalasit tärisevät, hän muuttaa asentoa ja lumous on poissa. 

 En keksi kuvasta tuon enempää nytkään ja jään miettimään mitä silloin hain ja haikailin. Etsinkö siinä jotenkin suhdettani Päiviin tai miten hahmotan häntä keskittyneenä työhönsä, ja yritän ymmärtää hänen todellista yksityistä henkilöään näkemällä hänet muissa. Mitä se kertoisi minusta? Mistä tuo lopettava mielikuva maanalaisesta ja viimeisestä sivulauseesta ”lumous on poissa”. Näppäilen nopeasti seuraaviin kuviin.

Huomaan viimeisimpiä kuvia selaillessani, miten yhä useammin yritän kuvissani hahmottaa ympäristön suoraan siten kuin aistini välittävät sen, enkä anna omien sisäisten prosessien pilata sitä kauas karkaavilla mielleyhtymillä. Haluan luonnollista loogista järjestystä, jota ympäristö sellaisenaan peilaa. Siinäkin voi olla jotakin. Aivan kuin mieleni kutistuisi kaksiulotteiseksi, ja elämä mitäänsanomattomiksi rutiineiksi, jossa asiat vain lipuvat ohi harmaana virtana herättämättä mitään uutta ajatuksiin.

Merkillinen ajatus kiersi aivoissani etsien muistiini tallennetuista asioista yhtymäkohtia ankkuroituakseen todellisuuteen. Utureunainen kokonaishahmoinen tunne, joka oli liian epämääräinen jäsentyäkseen tarkemmin mihinkään ja jäi vain vaivaamaan taustalle pakottaessa selaamaan eteenpäin.

Työnsin tunteen tietoisesti taka-alalle ajatellen, että niinhän kaikki uusi aina alkaa, pieni liikahdus totutusta ja kehikko on pois kohdaltaan, mikään ei tunnu samalta ja kohta epäilet kaikkea. Ennen suurta mielihyvää tuottaneet pikkunautinnot eivät enää ole mielekkäitä ja elämä niiden ympärillä on pelkkää ajantuhlausta. Todellisuus on muuttunut valokuvaksi, jota otettaessa käsi on tahattomasti heilahtanut ja kuvasta tulee sumea, jossa mikään ei piirry tarkasti. Päivät toisensa jälkeen ovat kuin menetettyjä tilaisuuksia, ja tyytymättömyys kietoo mielen happamenmakuiseen kalvoon, jonka alla ajatukset tukehtuvat.

Hautajaiset tulevat usein sarjoina ikään kuin yksi kuolema yllyttäisi toiseen. Päivin äiti Elsa kuoli vanhuuttaan, ensin tuli yksi vaiva ja sitten toinen, eikä tarvittu kuin vuotuinen flunssa niin ruumis petti.

Olimme kaikki saattamassa ja Päivi joutui miettimään menneet uudestaan säädyllisempään muotoon, kuten hän itse kuvasi prosessiaan. Päivi oli kaikkien lemmikki ja ystävällisissä väleissä jokaiseen lukuun ottamatta äitiään. Lienee tavallista tyttärien ja äitien välillä, mutta jotakin oli tapahtunut, jota hän ei kyennyt antamaan anteeksi. Jotakin, josta hän ei puhunut kenenkään kanssa. Ei nytkään.

Hyvä mummo ja hyvä anoppi, eikä minulla ollut loogista selitystä. Epäilin kuitenkin sen liittyvän Päivin isään.

Hautajaiset olivat yksinkertaiset ja seremonia lyhyt, vaikka surunvalittelijoita riitti jonoksi asti. Hän oli ollut monessa mukana. Päivikin tunsi vain pienen osan paikalle tulleista ihmisistä, mutta useimmat tunsivat Päivin. Elsa oli tietysti ylpeillyt tunnetulla taiteilijatyttärellään, mutta moni muisti myös jonkun herttaisen episodin lapsuuden ajoilta, jotka saivat Päivin hymyilemään sisäänpäin. Muisti kai eri sisällöllä tai ollenkaan. Päivi itse ei muistellut ääneen koskaan mitään.

Riina ja Jonne olivat tulleet samalla koneella Lontoosta, jossa molemmat opiskelivat ja istuivat loputtomassa keskustelussa jostakin paikallisesta asiasta. He olivat oikeasti siskoksia huolimatta monista erottavista tekijöistä. Leikkineet kestävän siteen lapsina välilleen ja luoneet yhteisinä kesinä luottamuksen toisiinsa luonteittensa perusteella. Tunsivat toisensa läpikotaisin ja olivat silti ystäviä.

Jostain syystä Elsa ei koskaan ollut suostunut osallistumaan meidän löyhään suurperhe sommitelmaan ja oli mukana vain, jos oli pakko. Silti Riina oli ollut Elsalle läheinen ja he olivat pitäneet viime aikoina yhteyttä tiiviimmin kuin Päivi ja minä.

Elsa oli vieraillut säännöllisesti Lontoossa ja asunut Riinan luona, vaikka Jonne oli omasta lihasta periytynyttä. Olin kateellinen Elsan ja lapsien välisestä läheisestä suhteesta, johon en itse ollut kyennyt, vaikka he olivat minulle yhtä tärkeitä.

Minun ja lasten välillä oli kaikki ikään kuin itsestään selvää, olimme läheisiä, mutta emme osallistuneet enää toistemme elämään muuta kuin ovella halaten. Nuoret ihmiset olivat aina menossa jonnekin ja me olimme pelkästään takuuvarma huoltajatiimi, joka palveli kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. Se sopi kaikille hyvin ja luonnollinen sukupolvien etäisyys takasi, että jokaisella oli oma elämänsä ja silti perhekohtainen ulottuvuus, joka antoi perusturvan.

Perhetapahtumissa oli toisin ja silloin käperryimme yhteen ja kaikki aika oli varattu meidän välisiin ja puhuimme vaikeistakin asioista.

Mummon hautajaisten tärkein sanoma lapsille oli, että Päivi ja minä olimme jonossa seuraavina ja meidän kuolevaisuus todentui äkisti heille mahdollisena. Näki, miten he vakavoituivat ja seurasivat katseillaan meitä etsien vanhenemisen merkkejä. Tarjoutuivat kantamaan sitä ja nostamaan tätä, hoitaisivat asioita puolestamme. Se oli hyvin liikuttavaa ja tuntui hyvältä, vaikka emme kokeneet ansaitsevamme huolenpitoa. Vielä vähemmän tarvitsevan apua.

Emme olleet vielä valmiita vaihtamaan osia, mutta annoimme sen tapahtua koska se oli samalla pääsylippu heidän elämäänsä ja aikaansa.  Kuulimme, miten he puhelimessa peruivat jonkun tapaamisen koska Äidin kanssa oli joku puuha tai isän kanssa piti mennä jonnekin.

Muille hautajaisvieraille olin transparentti ulkopuolinen, jolle vain nyökättiin ohimennen Päivin vieressä. Parhaassa tapauksessa käteltiin sanomatta mitään. Olimme hautajaisten presidenttipari, jonka ohitse ihmisjono virtasi ja jokaisella oli jotakin sanottavaa Päiville.

Poltettu Elsa saatiin tuhkattua testamentin mukaisesti hänen pihansa ruusupuskiin ja kaikki oli hänen kohdaltaan ohi. Meille tuli yksi madonreikä lisää tuonpuoleisiin, joka imi muiston kerallaan ja hävisi meistä. Luonnollisen ja odotetun kuoleman yhteydessä elämä normalisoituu nopeasti, vaikka monet käytännön asiat on hoidettava.

Päivi oli ainoa lapsi, eikä perintöriitoja ollut ja Päivistä tuli varakas. Pysyttelin kaukana omaisuudenjakotalkoista ja lakimiehet, kiinteistövälittäjät, jäämistökauppiaat ja muut hoitelivat asiat rintaperillisten Jonnen ja Päivin valvonnassa.

Jotakin siirrettiin Päiville tulleesta perinnöstä suoraan pojalle etukäteisenä perintönä verotuksen takia, kesämökki, lomaosake etelässä, vuokralla oleva kiinteistö kaupungissa jne. Se olisi edullisinta niin, eikä Päivi ollut kiinnostunut kuolemaan liittyvistä raha-asioista lisätäkseen omaisuuttaan vaan päästäkseen yli ikävistä asioista.

Koska tulin perheestä, johon ei jäänyt vanhemmilta juuri jakamista oli tämä opintomatka ja seurasin, miten rikkauksia hallitaan kuolemantapauksien yhteydessä, kysyvin katsein ja varovaisin kysymyksin. Ikään kuin kuiskailtiin vainajan korvia vältellen. Hävettiin tarttua Elsan tavaroihin kuin omiinsa ja siksi kaikki helpottuivat, kun jäämistöjä ostava huutokauppias ilmaantui ja antoi köntti summan muutamalla vilkaisulla isommista tavaroista. Helyt ja arvoesineet arvioisi erikseen.

Ajattelin kunnon perintöriita olisi ollut antoisampaa, mutta riitelijät puuttuivat, vaikkapa pojan ahne vaimo kulkemassa kansio käsissä luetteloimassa esineitä ja haluamassa, että Jonne saisi tämän tai tuon, koska piti niin paljon niistä. Jonella ei ollut vaimoa, eikä tietojemme mukaan edes tyttöystävää, emmekä vahingossakaan puhuneet tällaisista asioista, koska emme halunneet lastata omia toiveitamme lasten hartioille. Nykyajassa oli monenlaisia vaihtoehtoja, joihin valmistuimme tiedostottomasti, pelolla, mutta suhtautuen kaikkeen heidän yksityisasianansa. Emme halunnet menettää heitä mistään syystä.

Päivi otti äidinkodistaan vain isänsä vihkisormuksen ja valokuva-albumin ja kaiken muun, joka ei kelvannut Jonnelle tai Riinalle saisi myydä kuolinpesänä. Minultakin kysyttiin ja sanoin mielelläni ottavan haltuuni Päivin isän rahakokoelman, jos kukaan ei halunnut. Päivi hymyili ja silitti poskea,

Totta kai kulta, mitä hyvänsä.

Kassakaapista löytyi testamentti, jota kukaan ei kiistänyt ja Riina sai saman suuruisen summan käteisvaroista kuin Jonne ja erityisesti sinisellä timantilla varustetun sormuksen. Näin Päivin reagoivan koska se oli perintökalu ties miten kaukaa ja poisannettuna se sisälsi viestin, mutta läpikäytyään nopeasti taas uuden raidan äidin ja tyttärien välisiä hän siunasi asian lempeällä ilmeellään.

Minutkin mainittiin testamentissa hyvänä vävynä, josta palkinnoksi sain antiikkisen auton, joka oli levännyt talissa pressun alla neljäkymmentävuotta, eikä sillä ollut ajettu muutamaa tuhatta kilometriä enemmän.

Kävin noutamassa sen ja ensimmäisessä jarrutuksessa pettivät ikivanhat jarrusylinterien tiivisteet ja auto pysähtyi vasta edellä ajavan puskuriin. Kallisjuttu ilman vakuutuksia ja rekisteröimättömällä autolla törmäämisestä. Viranomaiset täytyi pitää loitolla, jonka vahingon kärsinyt oivalsi naamastani ja hänen vääntynyt puskuri maksoi minulle enemmän kuin koko rähjä autonsa.

Auto hinattiin korjaamoon ja katsastettiin rekisteriin. Seuraavalla ajokerralla se syttyi palamaan koska se ajamattomana oli ravistunut, kumiletku halkesi ja jäähdytys petti. Nyt oli laskuna pelkästään pois hinaaminen romuttamolle.

Myin sen satasella, koska minulla ei ollut enää varoja tähän perintöön.  Epäilin Elsan pitäneen minua aina pyrkyrinä ja nauroi taivaassaan onnistuneelle kepposelleen. Hänelle olin käki, joka oli muninut kotkanpesään.

Tunne-elämänsä riepotuksessa alati eläville ei riitä pelkkä päätös ja on parasta panostaa suoraan toimintaan. Mietimme mikä teki meistä ennen onnellisia tai vähintään tuotti elämäntunnetta. Jotakin, josta olisimme samaa mieltä. Oli vain yksi vastaus, joka oli tarpeeksi yksinkertainen yhdistää koska se sisälsi kaikkea molemmille.

Matkustaminen, olimme tavanneet ensimmäisen kerran junassa ja se kuulosti kuin uudestaan annetulta avioliittolupaukselta.

Ehdotin, kiertelisimme maailmalla entisissä jalanjäljissä ja lepäisimme rasituksia jonkun viikon tuttavan huvilassa aurinkorannikolla.  Aikuisten interrail länsi-Eurooppaan oli juttu, jossa oli tarpeeksi suunnitelmaa ilman etukäteen lukkoon lyötyjä päämääriä. Lentäisimme Pariisin ja aloittaisimme sieltä.

Ihmeekseni Päivi syttyi ajatukseen ja Jonne kehotti,

– Menette ja elätte entisiä, unohdatte murheen. Me Riinan kanssa hoidetaan, jos jotakin tulee vielä setvittäväksi.

Vilkaisimme Päivin kanssa toisiimme, meillä oli aikuinen poika.

Jonnen kanssa lämmitimme Elsan asunnon saunan ja istuimme asioita halki ja hikoilimme suruamme ulos ruumiista. Jonne sanoi muuttavansa takaisin suomeen ja asuisi aluksi Elsalta perimässään pienessä kaksiossa. Olisi kaikin puolin helpompaa suomessa. Teoreettisen fysiikan Bachelor’s degree olisi valmis kesänalkuun lopussa, mutta ei ollut toivoa päästä jatko-opintoihin Cambridge:en ja siihen se jäisi. Matikka ei auennut tarpeeksi välttämättömien suosituksien saamiseksi. Hakisi Helsingissä Otaniemeen tai menisi duuniin.

Sanoin, että kannattaa opiskella, jos se luontuu.

Puhuimme, Riinasta, joka oli varttia vaille lastenlääkäri ja halusi Afrikkaan valmistumisensa jälkeen johonkin YK-tehtäviin.

– Jotenkin luonnollista, sanoin.

Jonne katsoi kummasti ja heitti löylyä, ajaisi ukon pellolle.

– Lopeta, perkele ja puhalsin sen olkapäähän ja sain märän vastan naamaani.

Makkarat turposivat kuoristaan kiukaalla ja sorkin ne mukaani ämpäriin ja kirmasin ulos nahka höyryten.

Istuimme kaljaa juoden ja juttelimme. Jonne kertoi tapaavansa Riinan vähintään kerran viikossa ja sillä oli viimeksi outo tyyppi mukana. Sanoi ettei seurustellut, mutta kyllä sen näki, että jotain säpinää niillä oli. Pikimusta kongolainen, joka opiskeli stipendillä samalla vuosikurssilla. Molemmilla samat aikeet. Sillä oli pitkiä viiltoarpia kasvoissa ja kuului kai johonkin heimoon.

En osannut suhtautua asiaan heti mitenkään, mutta olin kiitollinen kaikista tiedoista, jota sain nyhdettyä miestensaunassa.

Älysin sentään kysyä,

– Miten sinulla menee, voitko hyvin ja onko ketään.

Hän vastasi,

– Kaikki hyvin, ei ole ketään, ja keskustelu loppui siihen. Hän otti pyyhkeensä ja lähti.

Jätti arvailemaan, tarkoittiko vastaus kaiken olevan perseellään, vai tarkoittiko se, että pärjään kyllä, katoava selkä sanoi ”yksityisasia”.

Ainakaan se ei tarkoittanut, että kaikki oli hyvin ja häät tulossa.

Täytyy Päiviltä pitää kysyä tarkemmin, hän kyllä tietää, jos on jotakin tiedettävää mutta ei sano, jollei suoraan kysytä, koska on luvannut. Nyt tiesin kysyä, eikä Päivi osannut valehdella.

Päätimme yhteisen perhe-elämämme Riinan ja Jonnen viimeisenä iltana ravintolassa ja sovittiin, että tulisimme Lontooseen molempien päätösjuhliin, nähtäisiin myös Silja ja Per pitkästä aikaa. Vilkutimme geitillä kakarat koneeseen ja olimme taas kahden.

Sanoin Päiville,

– Seuraavaksi Pariisi, voitaisiin sieltä pyrähtää tunnelia pitkin meren ali junalla päättäjäisiin.

Pyysin heti ensimmäisenä työpäivänä johdolta vapaata puoleksi vuodeksi, joka miettimisen jälkeen myönnettiin optiolla, ettei tarvinnut tulla takaisin. Olivat anteliaalla päällä ja sain puolenvuoden palkan lähtijäislahjaksi. Sovittiin kolmenkuukauden pehmeästä erosta, että ehtisivät saada uuden ihmisen kuosiin.

Matkustimme iltaisin eri matkareittejä etsien kumpikin tahollaan näytöltä kaupunkeja, hotelleja ja äkkiä selvisi miten rasittavaa olisi järjestellä asioita etukäteen, jos oli mahdollista ollenkaan. Jonnekin pääsi junalla jonnekin ei, lennot jäivät satojen kilometrien päähän ja molemmissa tapauksissa oli vaihdettava kyytiä ja odotella ehkä vuorokausia päästääkseen eteenpäin. Entä noin pitkäaikaiselle matkalle tarvittavat vaatevarastot joka säälle ja muut tarpeelliset välineet ja vimpaimet. Unelma suli omaan mahdottomuuteensa, kunnes keksin ehdottaa omaa autoa. Ajellaan pitkin ja poikin mielemme mukaan eikä tarvitse suunnitella kuin seuraava päivä ja saisimme mukaamme kaiken sen mitä tarvitsemme ja hyvällä järjestelyillä ei tarvitsisi jatkuvasti purkaa laukkuja ja kannella niitä paikasta toiseen.

Helpotus molemmille, vaikka Päivi rakasti suunnitella ja halusi paikkoihin, joissa oli joskus käynyt. Hänellä oli tuttavia ja kollegoita kaikkialla Euroopassa, taiteilijoita, joita irtonaiset syyt olivat heitelleet mitä kummallisimpiin paikkoihin. Kun hän muisti jonkun, hän etsi oitis sähköpostiosoitteen ja kirjoitti, että tulisi ehkä käymään.

Jo seuraavana päivänä imuroin auton, vein ylimääräiseen koko huoltoon ja keräsin kamani pakattaviksi röykkiöiksi, käsimatkatavarat hotellien varalta, varmuudenvuoksikasa kasvoi eniten ja ehkämukaankasa vähiten. Päivi pyöritteli päätään mutta ei sanonut mitään. Vähitellen intoni tarttui häneenkin ja kohta kyseli, ottaisiko tämän leningin tai tuon puseron. Olimme matkasuunnitelmissamme hypänneet yhdestä ahdingosta toiseen.

Toteutumisen vaarantuessa päätin tilata liput autolle seuraavalle viikolle laivasta Saksaan, niitä ei voinut perua rahoja menettämättä ja keihästin seinälle ripustetusta kartasta Kölnin ensimmäiseksi yöpymispaikaksi. Päivi sanoi heti, ettei halunnut Kölniin, koska hänet oli yritetty raiskata juna-aseman vessassa.

– Mitä? Et ole kertonut koskaan. Et edes, että olisit käynyt Kölnissä.  Miten se on mahdollista, tunnettu koko ikämme ja oltu aina yhdessä. Raiskattu.

Päivi keskeytti:

– Yritetty raiskata. Opiskeluaikana kun teit uraa ja minä olin ranskassa meillä oli nuortentaiteilijoiden yhteisnäyttely Kölnissä. Emme olleet kovin liimautuneita vielä silloin ja en halunnut rasittaa haperoista suhdetta mustasukkaisuudella ja jätin kertomatta tällaiset. Kännijuttuja, joissa järki joskus petti, mutta ruumis ei. Minua pidetään vähintäänkin omituisena koska en ole antanut ruumistani muille kuin sinulle. Silloinkin raavin ja löin henkeni uhalla pelkästä periaatteesta, kun ystävä yritti itsestäänselvyytenä, kun pussailtiin. Ei sellaisia kerrota. Itsekkään et kerro mitään, vaikka nuohosit joka haarukan, joka eteesi levitettiin seikkaillessasi soolona pitkin maailmaa. Anteeksi antamisesi olisi ollut huonon omantuntosi rauhoittelemista. Kumma kun ei erottu noissa tunnelmissa.

Päivi alkoi itkeä onnettomana entisiä. Kaikki roistomaisuuteni polttivat närästyksenä kurkkuani ja sydän oireili. Kiersin käsivarteni lohduttavasti Päivin hartioiden ympärille ja sanoin:

– Juuri tästä syystä lähdetään, luodaan uusia parempia muistoja vanhana kiikuttavaksi, eikä mennä Kölniin.  Kolkko mesta muutenkin.  Ajellaan kertaheitolla Brysseliin ja sieltä Strasbourgin kautta Pariisiin ja jäädään sinne pitemmäksi ajaksi.

Päivin ilme kirkastui, Pariisi oli se kaupunki, jossa olimme käyneet useimmin yksin ja erikseen. Päivin toinen kotikaupunki ja sielullisesti tärkein paikka. Heitin löylyä kiukaalle:

– Auto mukana voisimme kierrellä lähistötkin. Minäpä tilaan huoneen Brysselistä. Vanhassakaupungissa on halpoja yhdentähden murheen murjomia mestoja, jossa ostettu romanssi kukkii äänekkäästi naapurihuoneissa, elämyksellisiä paikkoja, joita ei voi heti unohtaa.

Päivi huitaisi lujaa, mutta ei osunut ja itku unohtui.

– Sä olet yks helvetin henkinen torso.

– Ja söpö, kuittasin ääni imelänä.

Homma oli tällä hanskassa ja edistyi. Päivi kirjoitti Pariisin ystävilleen ja sopi kaikenlaista, joista minun ei kuulemma tarvinnut tietää.

Pariisi

Pariisilla on erityinen sija taiteilijana Päiville itse pidän sen kansainvälisestä ihmiskirjosta kuvauksellisissa ympäristöissä. Olimme varanneet keskinkertaisen tarjouksessa olleen hotellihuoneen kolmeksi viikoksi kiertääksemme galleriat ja ystävät.

Tulessamme hotelliin oli jo myöhä, mutta emme malttaneet olla alallaan, sisäpaisti molemmilla oli nälkä ja Pariisi sulkee keittiönsä varhain. Tiedän lähellä paikan, josta saa yönyli omassa rasvassa kypsytettyä ankkaa mehevällä pinaattisängyllä. Ravintola on aina täynnä, mutta omistaja järjestää meille pienen ekstrapöydän ovenpieleen, emmepä voisi olla enempää tervetulleita. Maailman parasta ankkaa ja talon viini on rakennettu omalla sekoittimella omistajan kotipuolesta tynnyreissä tuoduista useamman sortin viineistä, pullotettu omalla etiketillä ja maannut kellarissa sopivan määrän vuosia syventämässä makua. Palaamme hotelliin tyydytettyinä ja nukahdamme heti jaksamatta muuta. Lojumme sitten sängyssä aamulla puolillepäiville venytellen ja jutellen. Tilaamme aamiaisen, joka on hilloa, voisämpylä, tuoremehua ja vahvaa kahvia.

Sanon,

– Onnella on oma tuoksunsa, unen jälkeen nainen tuoksuu samalle kuin sylivauva. Se on sellaista pehmeää paksua lemua, josta jokaiseen henkäykseen saa ravinnokseen rakkauden tunnetta.

Päivi kuittaa,

– Sinäkin lemuat ja voisit mennä suihkuun. Nuuhkaisee kuuluvasti, tai ei elä mene, annetaan enemmän aihetta ja kiemurtelee kainalooni koskettaa kysyvästi kutittaen kielellään ihoa.

Olen heti valmis ehdotukseen ja olemme löytämässä sen mitä olemme hakemassa. Rakkaus on synonyymi rakastelulle tänä aamuna ja liikumme hitaasti toisissamme. Hänen sylinsä suutelee kouristellen siittiöni itseensä kuin lasta haluten.

Sanon hellyyttä äänessä,

– Kulta ajattelin eilen, että elämän tarkoitus on vangita auringon energiaa pysymään maapallolla, eikä vain heijastaa sitä takaisin. Jossakin tuntemattomassa olemassaolomme ulottuvuudessa universumissa on leviävä evoluution idea, joka osaa hyödyntää siihen sopivien planeettojen mahdollisuuksia luomalla itseruokkivia jatkuvasti muuttuviin olosuhteisiin sopeutuvia ekosysteemejä järjellisine kehityskykyisine olentoineen. Itseoppivia lajiyhteisöjä, jotka kokeilemalla omaksi hyödykseen etsivät aineen ja energian yhdistelmien ominaisuuksien komplekseja mahdollisuuksia.  

Evoluutio palkitsee onnentunnolla niitä, jotka toteuttavat oikealla tavalla elämän geneettisen jatkuvuuden alkuideaa. Nyt olen onnellisempi kuin koskaan.

Päivi on nukahtanut elämän ylistykseeni ja hengittää kevyesti suu avoinna. Romantiikkani on ikävystyttävän koukeroista innostumista. Menen suihkuun viilentämään ylikierroksilla kuumenneet aivoni.

Päivällä kävelemme ympäriinsä ja nuuhkimme Pariisia, sen juustopuotien lemua, ohikulkevien naisten parfyymien tuoksua ja Seinen vierustan kirjalaatikoiden vanhanpaperin hajuja. Kaksi opiskelijanaista soittaa selloa juutalaiskorttelissa kirkkaassa valossa. Ovat raahanneet raskaita soittimiaan paikasta toiseen etsien yleisöä Dvorakin sellokonsertolle, soittajien edessä kerjää kulunut hatunrähjä lanttia. Päivi puristaa kättäni ja kuiskaa,

– Kiitos, kulta.

Toinen naisista on pysäyttävän kaunis sielullisella tavalla, madonna joka kuvitelmissani nai silmät ummistuneena kurkistellen sisäisiin kuiluihinsa Dvorakin kielioppi kallossaan ja näkee auransa värit kuin riehuvat revontulet orgasmeissaan. Minäkin nain aina suljetuin silmin, koska koen silloin enemmän. Puristan Päiviä kainalossani kovemmin. Suljen nytkin silmäni ja kuulen miten sello löytää Aboriginaalien soittoputkien syvän värinän, joka etsii uniaikaa, tai kitisee kuin pirunviulu ikkunalasissa nihkeitä ääniä. Naisen kapeat sormet kiipeilevän soittimen kaulalla ylös alas, pysähtyvät venyttämään nuottia vibraton aallottaessa ilmaa kuten painovoima avaruutta.

Musiikki lakkaa ja avaan silmäni, naisen nuotteja selaavissa silmissä on surullisuutta, samanlaista kuin naisella, joka ei voi saada lasta. Se kumpuaa geenien toteutumatta jääneistä käskyistä kuin kaukaa kiirivä toruvan kasvatuksen kaiku.

Päivi kysyy musiikista liikuttuneena kyynel silmänurkassaan,

– Mennäänkö ihana, minulla on iltapäivällä treffit Musée d’Orsay:ssa.

Se on Päivin mielimuseo Pariisissa, johon hän aina haluaa ensimmäisenä. Hänen mukaansa taiteen käsittäminen on elämäntunteen kaltainen mieliala ja siten hän virittää siellä itsensä oikealle taajuudelle ennen kuin tapaa galleristiaan tai ystäviään. Saan olla hänen mukanaan vain, jos en häiritse ja kommentoi.

Tyynnyttelen:

– Minäkin pidän taidemuseoista ja sinusta.

Aluksi hän haluaa kierrellä yksin museossa ja hengittää se sisäänsä ilman kommentteja.  Hänellä on tapaaminen museon kuraattorin kanssa, joku tuttava, jota ei aio esitellä. Se sopii minulle ja saan rauhassa ottaa muutaman valokuvan, joka voisi kelvata suurennokseksi kotoisen kellariloukkoni seinälle.

Yksityisyys on keski-iän kriiseissä itselleen tärkeämpää kuin toisen kuolleet tai koloihinsa käpristyneet elämänvisiot. Totta kai kaunis on kaunista ja äly on syvä tunne, jonka jakamisesta on iloa, mutta yksityisyys voittaa taiteessa aina.

Menen ensiksi museon pohjakerrokseen kääntymään, etten vakoilisi Päiviä, joka kipuaa ylöspäin portaikossa. Kuljen oikeanpuolisten salien läpi huoneesta toiseen ja pysähdyn Gustave Courbetin, ”Maailmanalkuperä”, teoksen eteen. Se on hyvin realistisesti maalattu makaava alaston nainen. Lähes jokainen vierailija sen huomattuaan kääntää päänsä nopeasti muualle ja jatkaa edelleen, ikään kuin se olisi pelkkä tyhjä kehys. Olen kuitenkin varma, etteivät he mielessään muuta näekään pitkään aikaan.

Ajatukset virtaavat: Sukupuolisuus on kaikille eläville olioille raskas taakka, josta ei pääse eroon. Minkäänlaista seksuaalista vapautta ei ole olemassa, eikä ole syntiäkään. On vain vietti, joka kehottaa ja vaatii, se on sekä onni, että hulluus, rakkaus ja viha, halua ja kieltämistä, valhetta ja syvimpiä totuuksia. Yksinäiselle huora-asiakkaalle on seksi yhtä vakava asia kuin aviopuolisoille, huoralle se on myös elinkeino. En ole varma ajatuksieni kummallisista hypähdyksistä mielleyhtymiin, jotka eivät liity mihinkään juuri kokemaani. Mietiskelyni on aina sellaista, kuin vankilastaan satunaisella hetkellä karanneita mielleyhtymiä.

Amerikkalainen keski-ikäinen nainen on aivan kupeessani ja arvioi haaleansinisellä katseellaan minua kuin seksuaaliobjektia. Hän ei ainakaan pelkää. Nainen on iässä, jossa haluaa jatkuvasti ja jokainen todellinen tai kuviteltu torjunta nakertaa itsetuntoa. Kyltymätöntä kysymistä peililtään, jonka heijastuspintana on koko ympäristö.

Tunnen osanottoa hänen vanhenemisensa helvettiä kohtaan, toisaalta ihmisten loputon realiteeteista karannut turhamaisuus kuvottaa. Haluaisin jokaisen katsovan ensin avaruuteen ja sitten vasta ympärilleen, pohtia sitten ongelmiensa suuruutta ja tyytyä osaansa. Onnellisuus on juuri sitä. Riistäydyn tilanteesta ja kiipeän kerroksen ylemmäs ja istun uneliaana, äskeisten ajatusten turruttamana välikerroksen kivipenkille. Kummallisen rauhallinen paikka kaiken kuhinan keskellä, lähelläni on leveään marmorikaiteeseen nojaava punatukkainen tyttö, joka lukee kirjaa, museon päätyseinällä on valtavan kokoinen runsaasti koristeltu kullattu kello. Tarkistan rannekellosta ajan ja se on pysähtynyt koska viimeinen juna on mennyt jo vuosia sitten.

Tytön spiraaleiksi käherretty tukka valuu vyötärölle, musta melkein lattiaan yltävän takinhelma on kohollaan ja paljastaa varpaillaan lepäävän jalan, jossa on paksupohjainen kenkä. Koko asetelma on kuin ympäristön unohtanut miete. Museonpäädyn savulasiseinän himmeäksi suodattama päivänvalo lisää valokuvauksellisia ulottuvuuksia. Hamuilen kameraani esiin laukusta ja polvistun mahdollisimman huomaamattomasti kivipenkille aivan kuin rukoillen ettei nainen liikkuisi.

Olen lumouksessa ja samalla virittynyt äärimmilleen. Kuumeisesti tarkistan kameran asetuksia, ei salamaa, ei mitään ylimääräisiä keinoja, kaiken oltava juuri sellaisenaan ja luonnollista; hämyisesti terävää laidasta laitaan. Rajaan kohteen mielikuvaani vastaavaksi, nojaan kyynärpään lujasti kaltevaa kivikaidetta vasten tukien kameran mahdollisimman liikkumattomaksi ja painan toivorikkaana laukaisinta. Mikään hetkessäni ei ole tippaakaan pateettista. Tuskin koskaan olen ollut näin kokonainen, älyllisesti harkitseva, aistillisesti tietoinen ja toimintakykyinen. Maaginen silmänräpäys, johon ei liity pienintäkään epäilystä; olin onnistunut vangitsemaan jotakin olennaista omasta kaipuustani. Valokuvaamani nainen ei edes huomaa läsnäoloani ja poistun paikalta.

Uskallan jo ylöspäin. Viides kerros Sali 31 on mieli salini, jonka olen kirjoittanut ylös kännykkääni etten unohtaisi.

Edgar Degas Petite danseuse de quatorze ans on aistillisin patsas, jonka tiedän. Siinä on kaikkea. Kauneutta ja syfilistä, vapautta ja alistamista. Siitä ei voi saada tarpeekseen. Seuraavaksi etsin Van Gogh:in Millet jäljitelmän viljankorjaajien rennosta lepohetkestä. Se saa aina hyvälle mielelle, koska sitä katsoessani muistan yhden erityisen hetken elämässäni alkuperäisellä tavalla.

Makaan auringossa lapsuudenkodin maakellarin kummun kupeessa mieli sulaneena aurinkoon ja näen solujen uivan suljettujen luomien takana verisuonien punaamassa kyynelmeressä.

Muistikuvaan ei liity minkäänlaista tapahtumaa, mutta silti se on jostakin syystä tärkeä. Tällaisia ilmestyksenomaisia hetkiä on vain muutamia koko elämän varrella, hetkiä, jotka ehkä muistetaan kuolemanhetkellä vastauksina sille mikä elämässä on ollut tärkeää. Tuollaiset muistikuvat ovat kuin kiviä, joita Turms kuolematon poimi Waltarin kirjassa, jonkun merkittävän elämänvaiheen ja sisäisen kasvamisen merkkinä.

Yhdytin Päivin ylimmän kerroksen ravintolassa, jossa ikkunana on vanha läpinäkyvä asemankellotaulu. Sen viisarien välistä näkyy Sacre Coeur. Jaoimme puolipullollisen punaviiniä onnistuneen museokäynnin sinetöimiseksi.

Ulkona suutelimme tunnustellen toistemme tilannetta. Olimme yhä Pariisissa ja kosketuksessa oli yhä myyttiä palvelevia romanttisia vivahduksia

Sanoin,

–  Terapiasta ei ole hyötyä, jollei sen kulkua evaluoida.

Päivi nauroi vapautuneesti ja silitti poskea, olimme oikealla tiellä.

Menimme Hotelliin, rakastelimme pitkään ja hitaasti, kuuntelimme solujemme kysymykset ja vastaukset, kunnes laukeaminen hajotti halun hyväksi mieleksi. Sydän hakkasi menettämisen pelosta, olin uudestaan rakastumassa vaimooni.

Sovimme, että seuraavat päivät olisivat vapaata kummankin omilla ehdoilla. Toivoin salaa, että kaipaisimme tarpeeksi toisiamme yhteiseen illalliseen.

Minulla on omat reittini, Päivin kierrellessä omia kuvioitaan kaupungilla ja hän saattaa yöpyä ystävissään ilman varoitusta. Ymmärrän, miten paljon hän tätä tarvitsee ja pysyttelen sivussa, sitä paitsi saan oman rauhan tehdä mitä lystää.  Tosin hän varoittaa:

– Huoriin et sitten mene, kuten viimeksi. En halua tippuria uudestaan.

Asia nolotti vieläkin, vaikka selitin sen silloin aineistonhankinta kokemuksena novellia varten, olin tehnyt siitä elämänvalheen, johon uskoin itsekin. Kirjoitin novellin, huonoimman ikinä.

Kävelin Boulevard de la Madeleine:ä vanhan Oopperan suuntaan ja hakeuduin mielikahvilaani. Tilasin Cafe-americanon ja englantilaisen aamiaisen, joka käytännössä oli tuplaespresso ja paistettumuna paahtoleivän kera. Kopea tarjoilija on sama kuin edellisillä kerroilla käydessämme Pariisissa, mutta ei anna hymyä, vaikka olen varma, että hän muistaa minut. Olen aina ollut antelias juomarahojen suhteen, aina sama pöytä, aina sama tilaus, satoja kertoja vuosien varrella, ehkä juuri siksi.

Kahvilan vieressä jalkakäytävällä oli halpahallityylinen myyntitiski, josta saa halvalla kodin perustarvikkeita joka tarpeeseen. Pölyhuiskia, kaikenkokoisia laukkuja, leluja, sähkötarvikeroinaa sukkia, kalsareita tai vaikkapa vanhanaikaisen pöytäkellon.

Vanha kumarainen nainen tutkii tavaroita tarkasti ja kiinnitän huomioita hänen pukeutumiseensa, joka on kuin elämänkerta. Kirjoitan avaamaani läppäriin; Musta on syvä ja kaunis väri.

Pariisissa kirjoitan aina muistiin kokemaani, koska uskon kirjoittavani joskus novellin kaupungin katukuvaus tekstuurina.

Narraan ehkä itseäni, mutta se auttaa luomaan ulkopuolisen tarkkailevan roolin, jossa uskaltaa mennä lähemmäksi kaikkea, ”hypistellä kangasta sormiensa välissä”, luo itselleen oikeuksia, joita ei oikeastaan ole. Alibi ties mille.

Alemmuuskompleksien yleisin muoto on asettua asioiden yläpuolelle halveksuvalla asenteella, mutta kirjailija- tai taiteilijaroolilla voi siitä tehdä myös tutkivasti myötämielisen. Olla yksi joukosta universaaleilla intellektuaalisilla oikeuksilla.

Jatkan naisen seuraamista. Hänellä on yllään pitsikoristeinen jakkupuku ja musta lerppalierinen hattu, iso punainen nahkalaukku ja kuvioiset kengät, kädelle laskostettu paksu huivi, jossa on pitkät sateenkaarenväriset hapsut, röyhelöharso kaulassa – yleissävy on musta. En ole koskaan nähnyt mitään näin arvokkaasti kaunista. Vaateet ovat viisikymmentä luvulta, ehkä jo ennen sitäkin valmistetut ja yksilölliset. Varmaan sen ajan huippusuunnittelijan luomus materiaaleista, joissa ei ole säästelty kuluista ja ne pitävät pintansa vieläkin.

Nainen on ikään kuin pysäyttänyt ajan johonkin hetkeen ja elää vain sille välittämättä maailman muutoksista. Asu on suruasu, jossa on elämän raitoja, punaisia nauhoja helmoissa, kuolemantapauksen jälkeistä elämää kykenemättä unohtamaan, silti siitä on jo kauan – hyvin kauan. Sen jonka on sallinut itselle, on jo sallittu, suuret kultaiset korvakorut kuitenkin. Naisen ruumiinkieli ei ole alistunut vaan arvokas ja itsetietoinen – älyllinen ja aristokraattinen.

Väsyn kokonaan, ajatukseni ovat puhki enkä pysty tekemään kirjoittamalla oikeutta naiselle ja otan vaivihkaa kuvan kännykälläni ja toivon sen säilyttävän elämyksen seuraavaan kertaan.

Unohdin aamiaisen ja kanamunan herkullinen löysä tuma on jäähtynyt tahmeaksi mössöksi, kylmä kahvi maistuu pahalta.

Tarjoilija on aivan pöytäni vieressä seuraten puuhiani, ja kun huomaan, hän sanoo hiljaisella äänellä,

–  Hän tulee jokaisena arkipäivänä ja ostaa jotakin pientä – kutsumme häntä Émilie:ksi. Hänellä on aina sama ikivanha asu, jossa on paljon mustaa.

Sanon,

–  Varmaan omaisuutensa ja miehensä jo aikaa sitten menettänyt vanha hienostonainen, jolla on suuri asunto ja pieni eläke, lapset ties missä. Ehkä hänellä on ollut myös näyttävä ura muodin tai taiteiden alalla, ehkä kuitenkin vain ompelijana. Kutsujen täyttämä maailmansotaa edeltänyt seurapiirielämä. Tavara, jota hän ostaa nyt, on kaikkein halvinta roinaa, joka myyntilaatikoissa on tarkoitettu kadunyläpään algerialaisille ja mustille.  Hänelle voisi kuvitella monenlaisen elämän ja historian ja todellisuus ehkä voittaa ne kaikki.

Tarjoilija hymyilee surunpilkahdus ilmeessään kuin ajatuksiinsa rakastunut.  Hän korjaa samalla pois kahvin ja aamiaisen ja sanoo tuovansa uuden, jos lupaan syödä heti. Sielumme ovat kohdanneet.

Kirjoitan kuitenkin pinnistellen äskeiset ajatukset loppuun ja tapani mukaan tapan lopuksi illuusioni koska en siedä kiiltokuvamaisia arkkityyppejä, vaikka koen niissä omia luonnollisia rakkauden kaipuitani. Maailma on arkipäivässä lihallisempaa, ja olen varma, jos menen ”Emilien” viereen, haistan pumpulisista alushousuista lemahtavan virtsanhajun.

Kiertelen sitten paikoissa, joissa en koskaan ole käynyt, modernin La Défense:n talot ovat hyisen metallipäällysteisiä edessään sieluton alaston aukea. Ainoat äänet ovat kiireiset askeleet. Kuollut paikka, jossa on kysymys rahasta, bittinopeuksista, internetistä, osakekursseista, tietokoneista, nopeista päivällisistä, lentoaikatauluista, tapaamiskalentereista, piipittävistä matkapuhelimista ja pikaisesti nautituista luksushuorista, nopeasti hotkaistuista pikaruoka-annoksista.

Värisen kylmästä ja otan ensimmäisen metrojunan takaisin Riemukaaren asemalle ja sen ulkopuolelta bussin Oopperan kautta Gare de Nordin asemalle.

Minun on nälkä ja olen pitkään halunnut syödä aseman edessä olevassa Terminus Nord ravintolassa, koska asuin yhden talven sen lähistöllä ja kuljin sen ohitse päivittäin, enkä koskaan uskaltanut sisään. Se on osa Pariisi legendaa ja Art Dècoa.

Viivyttelen hetken ja menenkin sen vieressä olevaan ravintolaan kuten ennekin. Sen pitkänomainen, valkoisin liinoin katettujen pöytien täyttämä sali on kuin jostakin kauhuelokuvasta ja oikeastaan en pitänyt siitä lainkaan, mutta se saa muistamaan ahdistuksen ja yksinäisyyden, joka kuului tuohon talveen.

Tunnelma johtuu räikeästä kaiken näyttävästä valosta, ja kahvilan neuroottinen hermostus on kuin joukko säikähtäneitä lepakoita. On tunne, että tarkkailevat katseet lukevat ilmeistä ja eleistä ajatuksia samalla tavalla kuin kuurot lukevat puhuvien huulilta sanoja. Asiakkaat vahtivat laskua odottaessaan syrjäsilmällä toisiaan. Kukaan ei katso suoraan, mutta näkee kaiken. Katseiden kohdatessa kavahdetaan toisaalle ja hämillisinä hamuillaan mielen hajonneessa kaaoksessa jotakin tuttua itsensä kokoamiseen.

Yksinäinen nainen istuu aivan ikkunan vieressä ja pitää silmällä sisäänkäyntiä. Hän on kauttaaltaan väritön ja harmaa, mutta samalla kuitenkin ilmeikäs ja elävä. Pään liikkuessa haaleat harhailevat silmät vaihtavat sävyä valon osuessa niihin erilaisesti. Ne ovat kuin kaleidoskooppi, jonka lasipalat muodostavat pienimmästäkin liikkeestä yhä uusia kauniita kuvioita.

Ne heijastavat älyllisesti ympäristöään kuin kaaosteorian algoritmeilla analysoivaan tietokoneeseen yhdistetty peili ja huomaavat jokaisen muutoksen huoneessa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen pienellä viiveellä. Nainen huomaa tuijotukseni ja hänen silmänsä väistävät hidastellen syrjään, aivan kuin niissä pilkahtanut viimeinen ajatus olisi jäänyt roikkumaan ilmaan. Puhuvien katseiden keskustelu on kommunikaatiota, jossa alitajunta on tulkkina.

Hetken ajan hän vilkuilee hermostuneesti suunnasta toiseen kuin varuillaan oleva varpunen. Lievä psykoottisuus pysyy kuitenkin kurissa. Hänellä on tarpeeksi sielullista ryhtiä ja rationaalisia ajatuksia pysähdyttämään äskeinen mielenpaniikki ja hiukan leukaansa kohottaen ja hymähtäen hän torjuu tunkeilevan kiinnostukseni. Sijoittaa vaikutelmansa hetkeksi lyhytmuistiin arvioitavaksi ja tuhahtaa sen sitten ulos, eikä minua enää ole.

Tarjoilija tulee paikalle pelastamaan tilanteesta, huomaa kaikkinaiset tilanteet ympäristössään, koska oikea ajoitus on ammatissa tärkeää juomarahojen kannalta.

Kirjoittaa nyökytellen tilaukseni muistivihkoonsa ja aivan kuin alleviivaisi mielentilaani tilattuani jälkiruoaksi makeaa suklaakakkua.

Nainen ovella on valahtanut jakomielisyyteensä ja alkanut hymyillä itsekseen. Nyökkää aivan kuin tuttavaa tervehtien joka kerta kun uusia asiakkaita tulee sisään. Yksinäisyys tekee ihmisistä hulluja ja hulluus vieläkin yksinäisemmäksi.

Kyllästyn keksimään mielivaltaisesti taustaa täysin tuntemattomalle ihmiselle. Siirryn ulos kakkuineni. Pöytien välissä palavat lyhdynnäköiset kaasulämmittimet ja koleasta maaliskuusta huolimatta on mukavan lämmintä istua ulkona. Tilaan vielä kahvin ja konjakin.

Terminuksen edessä ostereita kaupusteleva hyväntuulinen mies vilkuttaa silmäänsä, kun kalliin huoran näköinen nainen pysähtyy hetkeksi kohdalleni, kohottaa sormenpäillä hitaasti hamettaan reittä pitkin ja hymyilee lempeästi.

En ole kiinnostunut ja minua huvittavat luulot, joita naisilla on seksuaalisesta vetovoimastaan tilanteessa kuin tilanteessa. Todellisuuteni on paljon enemmän kompleksinen enkä halua naista ilman syvempää henkistä yhteyttä. En ole niin yksinkertainen psykologialtani, että pelkkä vihjaus ostettavaan seksiin saa luopumaan järjestään ja antamaan viettejä härnäävälle kutsulle vallan.

Huokaan tahtomattani. Kaipaan harmonista ja ilman ehtoja rakastavan naisen hellyyttä. Kaipaan Päiviä, joka on ollut kierroksellaan muutaman vuorokauden, eikä vastaa puhelimeen. Lähettää vain lyhyen tekstiviestin joka ilta, ”Elä huolehdi kulta”.

Herään mietteistäni, kun tarjoilija tuo pyytämättä laskun. Ostan läheisestä kiinalaisesta pikaravintolasta punaviinipullon ja käyskentelen sitten halpaa Côtes du Rhônea naukkaillen uusien Hallien suuntaan. Humallun ja pyörrän askeleeni ja otan bussin Pigallelle.

Huorakortteleiden räikeiden neonvalojen karu sanoma on täynnä ahdistusta ja epäonnistumista. Lihava nainen baarin ikkunassa viittoilee käymään sisään ja ravistelee samalla suuria rintojaan kuin huonossa pornofilmissä. Tilanne kuvottaa ja houkuttelee samalla kertaa.

Minua kiehtoo sivukorttelien poikkeusihmisten elämäntilanteen psykologia.  Verhoutumattomat vietit ja ajatusmaailman läpinäkyvyys antavat fantastisen mahdollisuuden tutkiskella ihmisen kehityksen vaiheita, jotka näkyvät alastomissa sieluissa kuin geologiset fossiilien täyttämät kerrostumat kalkkikivessä.

Turha on kurjalistosta kuitenkaan etsiä häpeää tai alemmuudentunteita. Täysipainoisesti jokainen toteuttaa luonnettaan enemmän tai vähemmän älykkäästi. Ahneus, oveluus, kateellisuus ja raakuus ovat säilymisen kannalta tärkeämpiä ominaisuuksia kuin kristilliset hyveet.

Erimielisyydet selvitetään vahvemman oikeudella eikä muuta lakia ole. Rystyset verissä lyödään sekä rakkaudesta, että vihasta ja väkivalta on se ainoa voima, jolla ympäristöä hallitaan. Kekseliäisyys, äly ja lihakset määräävät nokkimisjärjestyksen eikä kukaan saa enempää kuin mihin itse kykenee, mutta aina enemmän kuin ansaitsee.

Päivi vihaa näitä tutkimusmatkoja paheeseen ja sanoo, että sielussani on mustia läiskiä, joita ei halua huoneeseensa. Olen liian humalassa viinistä, että olisi järkevää jäädä tänne ja otan taksin Hotelliin, kun huomaan, että minua tarkkaillaan sillä silmällä.

Ilokseni Päivikin on palannut ja on suihkussa alastoman ruumiin ollessa savulasilasiseinässä harmaana siluettina käsien nauttiessa hyväilevästi ruumiistaan. Hän huomaa minut ja vilkuttaa, meillä ei ole salaisuuksia keskenämme, vaikka usein emme kerro asioista, jotka voisivat olla salaisuuksia.

Hän kuivaa itsensä ja tulee istumaan syliini, – Kaikilta terveisiä, siis ihan kaikilta.

–  Jep, sanoin lyhyesti ja yritin muistella kaikkia, joita olin tavannut hänen kanssaan aikaisemmilla käynneillä.

–  Rafael pyysi erityisesti tulemaan koska halusi näyttää sinulle jotakin, jota ei suostunut paljastamaan minulle.

–  Mennään vaan, mutta sen jälkeen pitää olla raitista, että jaksamme matkustaa eteenpäin.

Hän tunsi haluni, avasi paidannappini ja suuteli rintaani.

Naimme pienessä hotellin ylimmänkerroksen vinttihuoneistossamme, koska olimme pari, kiertelimme kaupungilla käsikkäin, koska olimme pari. Elimme kuin parisuhdekäsikirjan muunneltua versiota onnellisesta avioliitosta, koska olimme pari.

Päivi makasi hiestä märkänä vieressäni ja silitti päätäni, suuteli poskeani ja sanoi iloisesti:

– Olipa kerran yksi totinen mies, joka ei totisuudeltaan nähnyt muuta kuin kapean etenevän viivan, jota pitkin piti kulkea kuin animaation Linus linjalla. Kaksiulotteisena kuviona hän eleli ja muutti alati muotoaan, pyyhkien jälkensä perässään sitä mukaa kun tie edessä valmistui. Hänen tajuamansa maailma oli kuin lyijykynällä piirretty samanpituinen linja aina eri sisällöllä.

Päivi jatkoi,

–  Naiset eivät ole nukkeja ja kutitti taas höyhenellä. Rakkaus ei ole satelliittiyhteys, vaan siemenneste, joka etsii sisälläni munaa, hypittää sydäntäni ja aivot eivät narraa, ne tekevät työtään hormonien avatessa ovet kevääseen. Me olemme taas pari, hän ilmoitti ääni kovana ja puraisi korvaani kipeästi.

Hän tuoksui kuin orgasmin saanut naiseläin ja hänen sylinsä oli liukas, enkä muuta voinut, kun hangata itseni sovintoon kaiken kanssa. Mietin mustasukkaisena samalla mitä oli tapahtunut viimeyönä tai sitä edellisenä, vaikka tiesin, että hän olisi kertonut, jos oli rakastellut jonkun muun kanssa. Hän ei sietänyt tuonkaltaista epärehellisyyttä rakkaudessaan.

Viidentenä päivänä kävimme Rafaelin luona, hän asui suuressa, lähes kokokerroksen laajuisessa ateljeessa vanhan kerrostalon vintillä. Käynti oli velvollisuus molemmille.

Alun perin oli vintti palvellut jonkinlaisena säilytystilana, mutta joskus vuosisadanvaihteessa tehty asunnoksi. Tiloihin oli väsätty ikkunattomalle puolelle pieni makuualkovi. Sotien jälkeen sinne oli ilmestynyt iso, kullattujen leijonakäpälien varassa seisova kylpyamme, vessa, poleteilla toimiva kaasuliesi ja amerikkalainen ruumisarkunkokoinen jääkaappi. Edellisen asukin aikana katoon oli puhkaistu suuri reikä ja asennettu himmeällä erikoislasilla varustettu ikkuna, jonka sai veivattua sivuun lämpiminä kesäöinä.

Kalustukseen kuului myös vanha nojatuoli ja paksulla nahkalla päällystetty suuri pöytä, johon oli helppo kiinnittää nastoilla luonnospaperi tai grafiikanlehti, runsaasti kasaan taitettavia tuoleja ja katon kannatintolppiin oli kiinnitetty riippukeinu. Alkovinverhon takana oli kirpputorilta suurella vaivalla viidenteen kerrokseen raahattu hautakummunmuotoinen divaanisänky. Kummallinen kapistus, jossa pehmusteena oli valtavankokoiset puolijäykät vieterit.

Rafael kertoi kerran, miten se naidessa keinuu ja velloo, narisee ja naukuu. Siinä on vaikeaa naisen pitää pillu oikeassa rytmissä, alustan pomppiessa omia aikojaan, eikä aina tiedä oliko sisällä vetäessään vai työntäessään.

Mielikuva, joka nauratti joka kerta nähdessään sohvan.

Huoneen suuri ikkuna oli talvisin peitetty visusti paksuilla seinävaatteilla, jotka pitivät hatarista ikkunanpielistä sisään pyrkivän vedon loitolla ja ainoaksi valolähteeksi päivälläkin jäi katosta ilman varjostinta riippuva sadan watin lamppu.

Seinien vierustoilla oli kasoittain tauluja kankaat alaspäin käännettyinä, eikä niistä nähnyt olivatko ne valmiita, työn alla vai vielä kokonaan maalaamattomia. Keskellä huonetta aivan lampun alla oli telineessä keskeneräinen isokokoinen työ, joka esitti paljasrintaista naista. Epämääräisenväriseksi maalatun ruumiin taustalla oli piirteetön liekinvärinen hahmo, joka kumartui suutelemaan naisen kaulaa palavassa halussa. Vaikutelma oli sairaalloisen raju ja täynnä itsetuhoa, jossa oli valmiina luopumaan kaikesta.

Rafael sanoi yhdessä taidelehden haastattelussa,

–  Maalasin piruille, maalasin jumalille, maalasin kaikille, jotka ohitse kulkivat. Huolimatta taskussani helisevästä pilleripurkista todellisuus tuntui tarpeeksi todelta, etten kajonnut siihen kuin harvoina harmaina päivinäni.

Hänellä oli profiili kuin jostakin vanhasta romaanista lainattu. Hän myönsi ensimmäisenä, että taide oli pelkää egoistista teatteria gallerioille.

Rafaelin maalaustaiteen tasokkuutta ei kiistänyt kukaan. Hänen tauluissaan oli ihmisillä viiltohaavoja käsivarsissa, arpia kasvoissa ja arkirealistisia väkivaltaisia kohtauksia järkyttämään katsoja kokemaan. Hän pyrki olemaan osallistuva ja hän kutsui itseään jonkunlaiseksi kommunistiksi, mutta vallankumouksellisiksi kuvista puuttui satiirista terävyyttä.

Elinkeino riitti juuri ja juuri, ettei hänen enää tarvinnut mennä Momatren kukkulalle piirtämään pahvikynillä kymmenen euron muotokuvia. Rafaelilla oli jonkunlainen pattitilanne maailman kanssa.

Rafael oli Päivin salainen suuri rakkaus ja se oli molemminpuolista perustuen jonkunlaiseen sielulliseen ymmärtämiseen. Jostakin syystä en ollut lainkaan mustasukkainen hänelle, vaikka yleensä olin mustasukkainen kaikille, koska Päiviin rakastuivat aina kaikki. Miehet ja naiset, pienet lapset ja kulkukoirat.

Ehkä se johtui, etteivät he koskaan menisi sänkyyn toistensa kanssa, koska heidän välinen ystävyys oli pyhitetty rehelliselle taiteelle, jota ei voinut pilata toisarvoisella seksuaalisella primitiivisyydellä. Se suojeli arkielämän pakollisilla pettymyksillä, joita ei kestäisi niitä ilman totaalista itsetuhoa.

Siksi Päivillä oli minä ja Rafaelilla mustalaisnainen Nina, joka oli jossakin juoksuillaan.

Ilta oli jo pitkällä ja alakerran ravintolasta kannettu pitsa, oli syöty runsaan viinin kera. Rafael pyysi mukaansa ateljeen toiselle puolelle, näyttäisi jotain.

Hän sanoo,

–  Hulluus on piintynyt nahkaani kuin vuosien pesemätön lika, säpsähtelen varjojani ja kadun kaikkea, mutta en yhtä asiaa. Olet ollut aina ystäväni, mutta en ole koskaan näyttänyt sinulle tutkielmaani Päivistä, pientä patsasta, jonka itse valoin ystäväni pajassa.  Paras, jonka olen koskaan tehnyt ja kallein omaisuuteni.

Hän otti seinäkaapista esiin vaaksan korkuisen punakultaan valetun patsaan hiukan yläviistoon katsovasta Päivistä, huulet ovat hitusen raollaan ja silmät kiinni kuin kuunellen jotakin sisäistä mietettä.  Patsas on tavattoman elävä ja yhdennäköinen sen Päivin kanssa, johon tutustuin kauan sitten. Kaunein nainen, jonka koskaan olin tavannut, nainen, jota ympäröi sielullinen aura, kuin kevyt huntu elämäntarkoituksen arkkityypin pastellivärien vaihtuvana kirjona. Rafael oli onnistunut saamaan vaikutelman sellaisenaan patsaaseen, kertomuksena kaikesta mitä saatoin tuntea ajatellessani Päiviä.

Otin patsaan käteeni ja olin pudottaa sen koska se oli paljon painavampi mitä osasin odottaa. Umpikultaa, sanoin kömpelösti.

Rafael seurasi ilmeitäni, ja sanoi,

– Venäläisten varastamaa, saivat viisi taulua sillä. Se oli valmiiksi sekoitettu ja tein itse valumuotin ja valoin sen Rollen luona Lyonissa. Siihen on valettu kaikki se rakkaus, jota olen tuntenut silloin, nyt ja aina. Annatko anteeksi, ystäväni. Se on nyt sinun koska kaikki muu on väärin. Nina vihaa sitä, eikä se saa olla esillä, koska se muistuttaa siitä mitä meidän väliltämme puuttuu.

– Pitkään Nina vaati myymään sen, mutta se on liian henkilökohtainen, enkä ole pystynyt siihen, vaikka olemme joskus nähneet nälkääkin. Ymmärsi lopulta asian, eikä siitä ole keskusteltu enää. Kun olin rahoissani, yritin tehdä hänestäkin pronssisen patsaan, mutta se ei kestänyt vertailua ja päätyi lopulta riitojen jälkeen sulatusuuniin.

Katselen verhojen raosta ulos ja huomaan toisella puolella katua kapakan, joka on illan hämärtyessä paljastunut tiheäryppyisen ylös rullattavan aaltopeltioven takaa.  Sisäänkäynti on leveä aukko suoraan kadulle, josta näkyy baaritiskin hyvin kiillotettu mahonkipääty. Sen ylä- ja alareunaa kiertää kiiltävä messinkiputki. Toinen levottomille käsille, toinen rauhattomille jaloille. Nyt sen ääressä istuu lihava, kaunispiirteinen tumma nainen. Ainoa näkyvä ihminen baarissa, silloin tällöin baarimikon kädet pyyhkivät pöytää, siirtelevät laseja tai tyhjentävät tuhkakupin.

Sanon Rafaelille,

–  Haluan maksaa käyvän hinnan,

johon hän loukkaantuneen vastaa,

–  Ei ole käypää hintaa tai hintaa ylipäätänsä, sitä ei saa koskaan myydä, ei mistään syystä. Pidä sitä piilossa, kunnes minua ei enää ole, Päivi ei ole koskaan nähnyt sitä. Lupaatko.

Kaksi miestä kyyneleet silmissä, puristan hänen kättään ja piilotan patsaan takkiini, jonka ripustan naulakkoon.

Menemme takaisin Päivin luokse, joka makaa huulet hitusen raollaan ja silmät kiinni riippumatossa ja kuuntelee jotakin mielleyhtymäänsä unen partaalla.

Sanon,

– Nyt on mentävä, huomenna on aikainen herätys.

Hyvästelemme Rafaelin ja halaamme vuorollamme pitkään. Nina aukaisee oven kapsahtaa kaulaani riemuiten, suutelee molempia poskia, suutelee suulle pitkän kaikkea tarkoittavan suudelman ja siirtyy sitten Päiviin, joka saa saman kohtelun. Takkini povitasku on repeämässä patsaan painosta, mutta selviää.

Meidät työnnetään takaisin sisään, uusi viinipullo ja uudestaan kerrotaan vuosien varrella tapahtuneet. On jo aamu, kun horjumme hiljaisia katuja umpihumalassa kohti hotellia. Päivi ihmettelee, miksen laita takkiani päälle, vaikka on viileää. Sanon vain, että pysyn paremmin hereillä, kun paleltaa. Varjelen salaisuutta, joka pullotti selvästi takin sisässä, kertomalla, että sain omenanmuotoisen likööri pullon Rafaelilta ja jonka säästäisin Suomeen.  Itse tislaillut.

–  Hullu mies, Päivi kuittaa. Haluatko muistin verestämiseksi rakastella hautausmaalla ja viittaa ohittamaamme takorautaporttiin.

– Pariisi viimeisen kerran, kuten Pariisi on.

Vastaan,

– Eiköhän jätetä väliin.

Taksi noukki meidät lopulta latinalaiskorttelin kirjakaupan edestä istumasta seinää vasten päät tosiinsa kallellaan.

Nukuimme pitkälle iltapäivään. Huomenna olisi lähtö eteenpäin ja podimme jo rapulaista haikeutta kaupunkia kohtaan.

Illalla menimme taas syömään juutalaiskortteliin rapeaa ankkaa. Syödessä muistelimme aikaisempia Pariisin reissuja, koska rapea ankka tuo mieleen kaikki aiemmat syömämme rapeat ankat. Niiden nahkoihin on ikään kuin tatuoitu vuosiluku ja mitä vanhempi ankka sitä vaikeampi tunnistaa numeroita.

Olemme iässä, jossa muistelu on joskus uudenkokemista tärkeämpää, koska asioiden unohtuessa aiemmat elämykset menisivät kokonaan hukkaan.  Lopuksi kymmenet matkat ovat tiivistyneet yhdeksi päivämäärättömäksi kavalkadiksi elämyksiä, jossa vain merkitsevät tapahtumat ovat jäljellä. Turhien unohtaminen on elämään geneettisesti istutettua viisautta.

Kummallista että parhaiten muistan valokuvat. joita en jostain syystä ottanut, pikimustan valeisiin pukeutuneen pikimustan neekerin nukkumassa seinän kolossa ikivanhalla marmoripenkillä värien sopiessa täydellisesti toisiinsa, imettävän kerjäläiseukon oopperan kupeessa takkuinen koiranpentu keränä vieressä toinen silmä raollaan.

Maleksimme sitten kylläisenä ja viinistä leppoisina katuja ja ostin Päiville ylellisestä leivoskaupasta vastavalmistuneita mansikka macaron-leivoksia, joiden ulkokuori oli vain hitusen rapea ja sisällys vain hitusen pehmeä, tarkkuustyötä joka nielussa muuttuu intensiiviseksi makutaivaaksi. Ei liian makea, eikä liian mansikkainen, vaan juuri sopiva kuin kaksikymmentä asteinen meri. Olin varma, että jokainen niiden jälkeen syötäväksi tuotu macaron-leivos on loukkaus macaron-taivasta kohtaan.

Pysähtelimme gallerioiden kohdalla ja hyvästelimme kaupungin hitaasti askel kerrallaan.

Pariisi on ruma ja nuhraantunut, kiehtova ja tunnelmainen – riippuen siitä missä, milloinkin liikkuu. Miljoonakaupungin aito kirjavuus ja omaleimaisuus tekevät siitä aina mielenkiintoisen. Tällä kertaa se oli välihuuto matkalla muualle.

 (Aurinkorannikko)

Pariisin jälkeen ajoimme Bordeauxiin yövyimme kaupunginlaidalla halvassa motellissa ja aikaisin aamulla ajoimme edelleen määränpäänä Espanja ja San Sebastian.

 San Sebastianissa aseman vieressä oli raihnainen Hotelli Terminus, josta löytyi huone juuri tästä syystä. Se oli meidänlaisemme – koristelematon eikä peitellyt vajavaisuuttaan, oli mitä oli. Elimme uutta nuoruutta hetekanjousien narahdellessa muistot esiin.

 Maleksimme sitten läheisellä hiekkarannalla, joka häipyi illansuussa veden alle aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Äsken kyljellään kuivilla kököttäneet värikkäät kalastusveneet kelluivat valmiina seilaamaan Biskajan lahdelle kalastamaan meriahvenia tai isoja katkarapuja.

Leveällä aallonmurtajalla on hyvin huollettu ikivanha karuselli, joka pyöri ympäri tyhjänäkin ja toi mieleen jännityselokuvan, jolle en muista nimeä.

 San Sebastian kaupungin tunnelmassa on jotakin aivan erityisiä onnen sävyisiä syviä vivahteita ja se puhutteli ensi hetkestä kuin vanha tuttu, joka ymmärtää sinut sellaisena kuin olet. Sen elämä ulkopuoliselle on kuin kirjoittamaton novelli, jossa on Tšehovin inhimillistä lämpöä. Tunne, joka voimistui mitä kauemmin kiertelimme sen katuja.  Halusin taas väkevästi kirjoittaa jotakin koska kuvittelen, että aidosta kokemuksesta syntyy vain hyviä sisällyksekkäitä lauseita – ainakin ne ovat tosia.

 Kaupungin myhäilevän pinnan alla piili ainesta. Se oli sopivan kokoinen, sopivan vanha, ja ympäröivä maisema oli taukoamattomasti dramaattinen. Sesongin jälkeinen elämä oli unelias, ihmiset teeskentelemättömästi sitä mitä olivat, kaikki oli vanhanaikaisesti aitoa.

Jos haluat kirjoittaa romaanin, tee se San Sebastianissa. Tarvitsee vain seurata sen elämää ja kertoa näkemäänsä keksimättä mitään. Se on sen laatuinen kaupunki, jossa tapahtuu jatkuvasti jotakin, jolla on syvempää merkitystä.

Miksi joku kaupunki rakennetaan tiettyyn paikkaan, lienee sille pätevä syynsä. Mitä vanhempi kaupunki, sitä selvemmin syy on näkyvissä. Usein se on joensuu, josta sisämaasta pääsee avarimmille vesille tai merenrannasta syvemmälle laaksoon, luonnollinen markkinapaikka tavaroille tuli ne läheltä tai kaukaa, joskus se on myös suojaisa merenpoukama turvasatamana myrskyävältä mereltä. Kasvanut siihen kuin itsekseen hyötynsä ruokkimana, ensin jäi yksi, sitten toinen ja vähitellen rantakaistalla oli jatkuvasti lisääntyviä pesueita tarviten keskinäistä neuvonpitoa, torin, kirkon, asemakaavan ja kaupungintalon. Yhä useammalle oli syytä tulla ja jäädä.

San Sebastian on asettanut talonsa ja toimensa kahden hienohiekkaisen merenpoukaman äärelle meren ja vehreiden vuorien väliin, kaupungin kasvaessa ovat talorykelmät kivunneet myös ympäröiviin rinteisiin. Poukamia erottaa toisistaan kaista maata ja mereen laskeva leveä joki, johon nousuvesi pyrkii suurina aaltoina yltäen aina kolmanteen kaarisiltaan asti.

Joki on luonnollinen raja kaupunginosille, köyhille ja rikkaille. Kaupunginosien merenpuolisia sivustoja ympäröivät korkeat kalliot työntyvät pitkälle mereen muodostaen suojelevan sylin. Poukamien välissä ulos merelle on vuoren kokoinen saarimainen niemi ja edessä on korkealle kohoava kalliosaari kuin aallonmurtaja. Ylhäältä katsottuna saari muistuttaa kilpikonnaa, joka mönkii niemien välissä pääsemättä koskaan perille.

Saaren merelle päin suuntautuva sivu on jyrkästi vino, sileä kallio, aivan kuin saaresta olisi leikattu pois pala terävällä veitsellä ja tehty kilpi taltuttamaan Biskajan myrskyaaltojen raivoa. Kallioniemen toisella puolella oleva hiekkaranta on suojattomampi ja ottaa suurilla kivillä reunustetun joenuoman vieressä vastaan koko Atlantin voiman sellaisenaan ja tarjoaa lainelautailijoille tarpeeksi aaltojaan tyynelläkin säällä.  

Kaupungin takana korkeat vuoret pysäyttävät mereltä tulevat matalapaineet, jotka roikkuvat raskaina pilvinä niiden kupeissa, kunnes satavat lyhyinä kuuroina alas. Biskajanlahden kaupungeille ei sääennustuksilla ole juuri mitään virkaa, ja San Sebastianissa sää vaihtuu jatkuvasti, eikä siihen tottunut kanta-asukas reagoi juuri mitenkään, satoi tai paistoi. Sateen sattuessa avataan mukana kulkeva sateenvarjo ja jatketaan matkaa ilmettä vaihtamatta. Tuulenpuuskien yllättäessä otetaan kyyrympi asento ja pusketaan kohti päämäärää totutulla tavalla. Tavalliseen ei tarvitse suhtautua mitenkään erityisesti, eikä sää ole täällä puheenaihe.

 Jäimme muutamaksi päiviksi seuraamaan rajua vuorovedenvaihtelua ja Biskajan lahden hurjia tyrskyjä rantakiviin, meriveden rajua työntymistä vastavirtaa korkeilla muureilla vuorattuun joenuomaan kohti siltoja, kuin kaiken tieltään pyyhkäisevä tsunami.

Luoteen ja vuon erotus oli useita metrejä. Kaupungin kolmen lahden suuret hiekkarannat hävisivät silmissä mereen ja rantaan vyöryvien isojen aaltojen korkealle nousevat suppiloiksi kiertyvät harjat houkuttelevat surffaajat etsimään henkensä kaupalla suurinta petoa, jolla ratsastaa.

 Poukaman suojaamassa venesatamassa rantamuurin uimisesta varoittavan kyltin alapuolella meressä makasi vatsallaan lihavan miehen ruumis. Olin jo hyppäämässä apuun, kun äkisti mies kohotti päätään ja katsoi sukelluslasit silmillään meihin päin. Mies etsiskeli simpukoita tai jotain, jota vuorovesi toi mukanaan. Katselin nolostuneena toisaalle.  

Päivisin kiersimme vanhan kaupungin ympäri muurilla, joka myötäilee vesirajaa, enkä ollut koskaan nähnyt suurempia aaltoja. Ne hypnotisoivat etsimään aina vaan suurempaa, jokainen niistä oli erilainen ja ne osuivat aina eri paikkaan rantamuurissa pärskyen sen yli, muodostivat isoja lammikoita ja kastelivat varomattoman ohikulkijan läpimäräksi.

Joenviereisellä hiekkarannalla yllättävä hirmuaalto osui varomattomana rannalla kännykällä kuvaavaan naiseen ja kaatoi hänet täysipukeissa veteen. Takaisin valuva meri oli imaisemassa hänet jo mukaansa, kun kumipukuinen surfaaja tarrasi naisen tukkaan ja veti kuiville. Iso musta vinttikoira hyppi hurjana rannalla edestakaisin ja yritti puraista naisen pelastanutta surffaajaa reiteen, mutta sai vain suuhunsa kumipuvun riekaleita. Nainen oli läpimärkä ja hyvin vihainen. Otin kuvan vain koirasta.

Iltaisin käyskelimme muurin kaarevana rantaa seuraavaa terassimaista kävelykatua, jossa on merenpintaan laskeutuva, ikivanha kylpylä.  Joissakin rantamuurin reunan rakennuksissa on ravintoloita merta kohti kurkottavina terasseina, siellä täällä on rannalle laskeutuvia leveitä rappuja, joita vartioivat koristeelliset monihaaraiset katuvalot. Keskellä patioita on ikivanhat kellotornit, joiden kellojen viisarien kulku on pysähtynyt jo vuosikymmeniä sitten ja näyttävät ajankulkua vai vuosikymmenissä luonnollisessa patinassaan, ajanhampaan syödessä kerros kerrokselta vaaleaa marmoria tuulenpuuskien nostaman hienon hiekan kieppuessa niiden ympärillä.

Iso aalto kirmaa saarienvälistä kohti rantaa kuin lumivyöry, herättämättä sen kummempaa huomiota rannalla käyskelijöissä, jotka tietävät tarkkaan mihin se yltää, ja kohta se on vain harmitonta vaahtoa vesirajassa, liikehdintä on leppoisaa kuin hidastettua filmiä.

Laskeudumme rannalle, sen vesirajan tuntumassa vuoksen tuoma ajopuu muistuttaa torsoksi silpoutunutta palanutta ruumista, kauempana kävelee kaksi naista mustissa, tyttöjoukko istuu sinisellä liinalla juhlien nuoruuttaan, talviuimari uimalakissa kahlaa kylpylästä kohti rantautuvia maininkeja, vanha mies piirtää pitkällä kepillä suurina kirjaimina harmiaan kehnosta eläkkeestä hiekkaan. Pitkin rantaa kirmaavat isot koirat toistensa kimpussa hampaat välähdellen, kiitävät välillä peräkkäin hännät suorina, rauhoittuvat hetkeksi nuuhkimaan toistensa peräaukkoja kuten koirilla on tapana, keskustelevat hajustetuilla harmoneillaan ties mistä ja syöksyvät sitten uuteen kiivaaseen leikkiin. Yritän parhaani mukaan vangita niiden sielunelämää kännykkääni, ja pohdin kai samalla omaanikin.  

Päivi nykäisee käsivarresta ja sanoo, mennään tuonne. 

Kauempana talojen välissä kulkevalla kadulla pärisevät rummut ja sielukas klarinetti puhaltaa jotakin kansanmelodiaa, joukko kaikenikäisiä marssii käsikädessä tanssahdellen kuin varpaisillaan kansallispuvuissaan, miehillä ja pojilla baskerit päässään ja hihaton pitkäkarvainen lampaannahkaturkki päällään, naisilla ja tytöillä pitkät hameet, valkeat esiliinat ja jaloissaan keskiaikaiset, pitkälle sääreen nauhoilla solmitut nahkatossut. 

Baskit ovat ylpeitä kansallisista perinteistään, paikastaan karulla rannikolla, johon ovat juurtuneet, vanhojen kalastaja miesten kasvoissa samat ajan kovertamat juonteet kuin kaupunkia ympäröivissä kallioissa.  Ajattelen, että kuitenkin jokaisen DNA:ssa on joku kuljettu reitti kansojen ja mantujen poikki, elämän kehityksen taival kahlattuna halki lajienhistorian aikojen aavikoissa ja tapahtumien viidakoissa. On tultu jostakin ja on vain yksi yhteinen kotimaa ja elämänlähde, jolle valansa vannoa ja yksi laki ylitse kaiken.

Ostimme molemmat katukauppiaalta aidon pitkänapaisen baskerin. Hän tietysti kirkuvan punaisen, kun minä tyydyin tavalliseen mustaan.

 Kaksi mukavaa päivää aloillaan.

 Ehdotin seuraavaksi taukopaikaksi Madridia vaikka voisimme pysähdellä mielemme mukaan matkan varrella Aurikorannikolle, jossa meitä odotti lainattu loma-asunto valmiina puhtaine lakanoineen. Lapset tulisivat vasta muutaman viikon päästä, ja meillä oli aikaa yllin kyllin. Päivi sanoi, että halusi ainakin pysähdyttäisiin Bilbaossa ja katsottaisiin Guggenheim museo. Suostuin heti, vaikka halusin mahdollisimman nopeasti perille. Hän oli jostakin syystä hiljainen ja aivan kuin miettisi jotain, jota ei halunnut jakaa. Oliko Pariisiin jäänyt jotakin erityistä. En ainakaan ollut huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa hänen mielentiloissaan aiemmin. Ehkä ikävän tunteessa oli ollut joku viive kuten joskus sattui ja hän kaipasi jotain tapaamaansa ystävää.

 Guggenheim museon sijainti yllätti koska se tuli esiin kaupunkiin ajaessa tietullin jälkeisen tunnelin jälkeen ilman varoitusta. Se oli joen toisella puolella heti sen ylittävän punakaarisen sillan korvassa kuin hopeasta taottu valtava monumentti, joka oli jo hitusen hapettunut kellertäväksi. Se otti maiseman kokonaan ja ensivaikutelma oli mykistävä, eikä sen moneen suuntaan kaartuville seinäpinoille löydy sanvarastosta   mitään kuvaavaa vastiketta.

 Se on ajoin kulmikas, ajoin pehmeälinjaisesti kaareva ja sen toisiaan leikkaavat pinnat ikään kuin loppuvat äkisti ja alkavat toteuttaa aivan muuta, eikä rakennusta saa silmän tajuttavaksi kokonaisuudeksi lainkaan. Joka kerta se on samasta paikastakin katsoen erilainen, koska aivot käsittävät siitä välähdyksenomaisesti vain osan kerrallaan jonkun linjan suuntaisesti.

 Sanon vaimolle,

 – Ehkä sen tarkoitus on kuvata postmodernista pirstoutuneisuutta, joka oli sen rakentamisen aikana trendistä intellektuaalisuutta.

 Taidetta ikänsä opiskellut Päivi hymähtää,

 – Mitä sinä siitä tiedät, tuollainen kokonaiseksi jäähtynyt möhkäle ainoana suuntana eteenpäin ja ajatuksena kohmeloseksi.

 Nipisti samalla perseestä, kuin kiittäen viime yöstä. Naurahti ja oli kai päättänyt unohtaa Pariisin.

Tuossako se solmu oli, en ollut riittävä hänen luovanajattelun sielulliseksi ymmärtäjäkseen tarpeen jonka joku toinen oli pystynyt täyttämään.

 Takapihalla partioi iso hämähäkki, sisäänkäynnin edessä on vahdissa valtavakokoinen kukista rakennettu koira ja taustalla sivuseinätön pilvenpiirtäjä kuin kärkensä menettänyt molemmilta puolilta teräväksi hiottu miekanlapa.

 Taidemuseo oli kiinni ja aistillisen sokkielämyksen jälkeen päätimme jatkaa matkaa koska talo itsessään oli se joku, emmekä halunneet laimentaa kokemusta kiertelemällä kaupungilla sekoittamassa vaikutelmaa kaikkeen muuhun Bilbaolaiseen. Halusimme muistaa Guggenheimin sellaisenaan, äkisti tajuntaan tunkeutuneena häirikkönä.

 Tiet hiipivät vuoristomaisemassa lähes huomaamatta aina vaan ylöspäin, molemmilla puolilla sama haaleanvihreiden oliivipuiden määrätön rivistö. Maisema on synkkäsävyistä pastillia tai varovaisen haaleasävyistä vihreää, joskus oranssinruskeaa tai oljenkeltaista. Ohitan rinteitä, jotka ovat kuin tekstiilitaiteilijan tekemiä kolmiulotteisia seinävaateteoksia valuneen saven paljastaessa eri värejä maan pinnasta.

Päivi halusi pysähtyä ja luonnostella näkemäänsä ja istui sitten tuntikaupalla kumarassa kivenpäällä ja maalasi vesiväreillä vesikuppi vieressään polvillaan olevaan paksuun paperiin tarkasti näköismaisemaa.

 Ihmettelin mitä kaikkea hänellä oli suuressa matkalaukussaan.

 Matkan edetessä mielikuvani Espanjasta muuttui jatkuvasti. Se on moderni, pittoreski, vehreä ja vuorinen maa, jolla on Euroopan parhaat tiet, tunnelit ja rotkojen yli vievät mahtavat sillat. Tiet, jotka yhdistävät ikivanhojen muurien ympäröimät kaupungit ja kylät toisiinsa suureksi kulttuurielämyksien verkostoksi.  Aivan kuin liikkuisi ajassa eteen ja taaksepäin kaupunkien erilaisten historioiden poimuissa, joissa eri aikakaudet ovat päällekkäisiä kuin vuosituhansien eriväriset kerrostumat niitä ympäröivissä vuorissa.

 Segoviassa roomalaisten, maurilaisten, ranskalaisten ja amerikkalaisten valloittajien jättämiä jälkiä on sulassa sovussa espanjalaiseen omaan ikivanhaan kulttuurin kiinni kasvaneena. Viisisataavuotta vanha talo roomalaisen vesijohdon kyljessä on saanut sisäänsä sopivaksi tyylitellyn McDonald’sin, ison torin toisella laidalla kohoaa alun perin moskeijaksi rakennettu katolilaiseksi muunnettu valtaisa kirkko vuosituhansien muokkaama sosiaalisenevoluution solmukohtana.

Ravintolassa söimme Segovian nimikko ruokaa, rasvan äiteläksi kyllästämää pikkuporsasta, joka sai pahoinvointiseksi ja syljeskelemään sen makua koko loppumatkan.

 La Manchassa etsimme Don Quoiten maisemia ja tuulimyllyjä, pysähdyimme viinitilalle maistelemaan sokerista raskaita rypäleitä ja innostuimme jatkuvasti jostakin uudesta. Olimme nuoria vanhoissa kurttuisissa nahoissa, joissa vieteistä lepattanut elämänlieska oli jo laantunut tasaiseksi valonkajoksi ja räiskyvä elämisenriemu myhäileväksi tapahtumia ulkopuolelta seurailevaksi iloksi. Elämä oli nauttimista varten sekä niin, että näin. Yövyimme vaihteeksi Parador-hotellissa, joka oli tarjouksessa Hotel.comissa ja parin päivän viiveellä saavuimme vihdoin Madridiin.

 Vanhankeskustan ilme on 1900 luvun alkupuolelta ja saumattomasti toisiinsa sopivien rakennusten itsestäänselvyys tekee siitä jotenkin näkymättömän kaupungin. Kaikkien suurkaupunkien tapaan se on välinpitämätön suhteesi. Saat aina sen minkä maksat, mutta et tippakaan enempää useimmiten vähemmän. Huomaamattomuus on hyvin miellyttävää.

 Yleensä en ota valokuvia, jos en näe jotakin pintaa syvempää sisältöä kohteessa. Useimmiten epäonnistun teknisesti tai asetelma ei toimi, eikä valmiissa otoksessa ole jälkeäkään alkuperäisestä ajatuksesta, mutta onnekseni on joskus toisinpäinkin ja kehnosta otoksesta saattaa löytyä yksityiskohta, joka repii kaihit silmistä.

Kävelimme hotellilta Madridissa Gran Via:a pitkin kohti museota, kadun alapäässä vanha nainen soittaa viulua sinfoniaorkesterin riviviulistin laadulla ja odottaa lanttia

viulukoteloonsa.

 Supisen Päiville,

 – Aristokraatista pullojen roskiksesta keräämistä, ja tähtään häpeämättä kameralla.

Jäämme kuuntelemaan. Päivi antaa kymmenen euroa tauolla suoraan käteen ja juttelee tovin. Osoittaa minua ja molemmat nauravat. Myötätunto tilanteissa ei ujo Päivi ole koskaan ujo. Helle värisee asfaltin yllä, vaikka on jo syksy, viulun hento ääni hukkuu liikenteen meluun kävellessämme edelleen.

 Katsastamme Majan pukeissa ja ilman, ruumiillaan miehiä hallitsevan nuoren ilotytön itsevarmuus asennossaan ja sänkykamarin kokemukset kasvojen ilmeessä osaa vietellä vieläkin. Vahti, vahtii etten ota kuvaa. Tämä on kuin Louvre kaikkea on liikaa ja saleissa kierretyt kilometrit vievät mehut ruumiista, turruttavat ajatukset eikä elämystä synny.

 Silti päätämme mennä hetken nurmikolla lepäilyn jälkeen vielä läheiseen Moderniin museoon, koska meillä on vain tämä päivä käytettävissä. Sen vetonaulana on seinän kokoinen Picasson Guernica, poikkeuksellisesti museovahti nykäisee hihasta ja sanoo, että kuvaaminen on sallittua ilman salamaa, loukkaantuu koska haluan vain katsella. Museossa on runsaasti Dalia, Miroa ja Picassoa, dadaistien filmejä; postmodernistien ajatuksia ja ideoita, kuin harkittua hulluutta, anarkismia järjestyksessä.

 Istumme käsikädessä pitkään tyhjässä huoneessa, jossa ei tapahdu mitään ja kohtaamme neuroosimme, jotka ovat yhtä virttyneitä kuin väsynyt kroppani. Vanhuuden tuoma signaalikato. Onnistunut taide-elämys. Se oli kuin mielentila, jossa tajuaa rajojaan, asioita, jotka tunkeutuvat tietoisuuteesi kuin munaan tunkeutuva siitinsolu. Parhaassa tapauksessa vaikutelmat hedelmöittävät aivosoluja, joista kasvaa sivupersoona häiriköimään mukavuudenhaluista tavanomaisuutta.

 Minua häiriköi eniten raitapaitainen ukko, joka heiluu valtaisan metronomin edessä kuin laatikostaan karannut vieteriukko seuraten viisaria, jossa on iso silmä.

 Madrid on Kävelyä, kahvia, kävelyä, punaviiniä ja tapasta, kävelyä, kaikkialla ihmispatsaita, joiden kuvaamiseen eivät lantit riitä, koska annoin viimeiset huilua soittavalle tytölle, jolla on silikonirinnat ja anteliaasti paljastava mekko.  Hänellä oli hopeinen taskukello kaulassa ja harmaat pistävät silmät, jotka laskevat huilukoteloon kilahtavat kolikot tarkkaan ja hymyilee väkinäisesti kiitoksen.

 Nainen lukee minua kuin avointa kirjaa, pyyhkäisee suutaan ja soittaa sitten Johann Sebastian Bachin – Boureen kuin Jethro Tullin Ian Anderson, on minun vuoro hymyillä väkinäisesti. Elämä ei ole pelkästään tissejä ja hopeakelloja, harmaita partoja ja kävelystä kipeitä jalkoja. Aika on alusta loppua kohti venyvä tila, jossa kaikki tapahtuu ja siinäkin voi matkailla.

 Vihellän sisässäni muutaman korttelin verran ta ta taa, ta ta taa, tata tata tata tata taa,  kunnes Päivi käskee vihaisesti lopettamaan. Istumme sitten katukahvilaan ja tilaamme pullon kolmen tornin Torresta.

Kiiltäviin lameisiin pukeutunut pitkänokkainen ihmiskoira kerjää räksyttäen puisella kuonollaan ravintolan edessä ja pidän siitä koska se on aito, vuosisatojavanha karnevaali otus. Madridin ihmispatsas performanssi on omaa luokkaansa, mutta ruoka on enemmän tuurista kiinni. Syön vetisessä tomaattiliemessä uiskentelevia chilille maistuvia lihapullia ja tilaan konjakin taistellakseni annoksen basilliarmeijaa vastaan. Peli ei ole vielä kokonaan menetetty.

 Peeriltä ja Siljalta lainatussa asunnossa on olohuoneessa suuri öljyväreillä maalattu kuva Riinasta. Pöydällä iso lappu ”Olkaa kuin kotonanne, korkkaa Mikko huoletta konjakkipullo se on sinulle hankittu”. Huvila on korkealla Välimeren yläpuolella ja terassi avautuu ulapalle päin, josta näkee laskevan auringonkajon saattelemassa Tangerin laivaa kohti Afrikkaa.

Asunto on kodikkaan tyylikäs, jossa taide-esineet ovat saumaton osa käytännöllisesti toimivaa kokonaisuutta. Työhuoneen maalaustelineessä on paksulle paperille kevyellä siveltimellä maalattu puolivalmis akvarelli, kuin tahallaan esille jätetty sisustusyksityiskohta. Riinan tekemä. Päivistä tarttunut harrastus ja hän ohjasi Riinan alkuun jo pienenä tyttönä ikään kuin haluten siirtää perimänsä ottolapseensa sitä kautta geenin kerrallaan.

Riina tulisi käymään, jos pääsisi töiltään. Peer ja Silja olivat kiinni jossakin projektissa eivätkä ehtisi tällä kertaa, vaikka epäilin, että he hienotunteisesti halusivat antaa meille oman rauhan ilman isäntiä. Kirjahyllyssä oli suurennettu valokuva, jossa improvisoitu suurperheemme hymyilee koko naamallaan Riinan ylioppilaskuvassa.

Harvoilla on kaksiparia ottovanhempia kaukana toisistaan sopimuksella, ettei lapsen asioista laverreltu ja se joka tapahtui yhdessä kodissa ei ollut toisen kodin asia ilman Riinan suostumusta. Tietysti jos jalka katkesi yhdessä paikassa, oli se poikki toisessakin. Tämä ehdoton luottamus kasvatti Riinan kertomaan aina kaiken molemmissa paikoissa, koska vaistonvaraisesti tiesi, ettei muuten pysyisi eheänä. Elimme kollektiivissa, jonka fyysinen radius kulki Helsingin ja Tukholman kautta maata ja merta pitkin joka säässä, mitaten yhden kohtalon kulkua niiden välissä. Iloisen ihmisen tallaama polku sydämestä sydämeen.

Riina ei manipoloinut ketään koska tiesi, että sai aina tarvitsemansa ja kiellot olivat rakkaudella piirrettyjä rajoja, joilla tarkoitettiin pelkkää hyvää. Näin tekopyhästi mietiskellessä unohtuivat uhma- ja murrosikä, kuukausia kestäneet murjotukset, lapsuudesta jääneet sodantraumat, jotka aiheuttivat arvaamattomia käytöshäiriöitä koulussa ja muualla. Meidän kiltti tyttö puhkaisi koiransilmän tahallaan tai löi naapurin pojan tainnoksiin kivenmurikalla. Tosielämän prinsessa ruususet eivät ole kiusattuja ihmistä kummoisempia. Kuka tietää minkälaisia onkaloita Riinan mieli kiertää vieläkin masennuksissa, vaikka hän on nyt hyvin kasvatettu nuori nainen Oxfordin korostuksella.

Jonnen kohdalla oli toisin koska häneen liittyvät velvollisuudet olivat naimalla hankittuja, jotka putkahtivat kohdusta eräänä odotettuna onnen hetkenä, Päivin huutaessa kivusta kylpyammeessa pinnistellessään itsenäistä elämää ulos itsestään. Ikään kuin Jonnea kasvattaessa olivat velvollisuudet aina huolia, jotka liittyivät luonnonkäskynä isänä ja äitinä olemiseen. Alati kantamamme huono omatuntokin oli erilaista Riinan ja Jonnen kohdalla.

Jonne oli kaikin puolin toisenlainen kuin Riina, pehmeämpi, kuin muovailuvahaa, josta maailma puristeli kevein sormin yhä uusia hahmoja, jotka elivät hetken innostuksen verran ja katosivat jälkiä jättämättä. Emme arvailleet kenen kaltainen ja meille hän oli uniikki oma itsensä ja emme kiperissä paikoissa käyneet syyttely leikkiä kenestä oli periytynyt syy johonkin luonteen vikaan. Kepposet olivat oma syynsä ja sen mukaan elettiin, seuraukset sille, joka aiheutti harmia.

Mitä kaikkea toisten tekemisiä muistelemaan, omatkin alkaneet unohtua ja haaleta moneen kertaan selityksillä pestyiksi muistin riekaleiksi.

Matkoilla ovat aina lapset mielessä kuin majakat, jotka näyttävät tien kotiin pimeimmässäkin yössä.

Kotiuduimme Andalusiaan heti. Istuin aamuisin viileimmän tunnin lepoasennossa ja seurasin miten repaleiset poutapilvet ajelehtivat taivaalla. Niistä löysi aina muotoja, jotka olivat päällimmäisinä ajatuksissa tai syvimmällä alitajunnassa. Ne muuttuivat kuin mielleyhtymiä, joita totellen milloin miksikin, kunnes hajosivat kokonaan tai katosivat jonnekin ja taivas oli taas kokonaan sininen ja ajatukseton.

Sisimmän peilaaminen taivaankantta vasten, on terapiaa saamattomuuden aiheuttamaa masennusta vastaan, joka vallan saatuaan on kuin imupaperissa leviävä mustetahra.

Suuri korppikotka jahtaa talojen räystäiltä pakoon pyrähtäneitä varpusia, syöksyen välillä alaspäin hakemaan nostetta kalliojyrkänteiden ja meren välisistä ilmavirtauksista kohotakseen saaliinsa yläpuolelle, kiitää sitten lintuparven kimppuun liikauttamatta kertaakaan siipiään.

Koko toukokuu oli lämmin Andalusiassa ja päivät kuluivat enimmäkseen uimarannalla ravintoloiden sardiininuotioiden savunhajussa. Nopeasti syvenevät hiekkarannat ja isot aallot, jotka syntyivät jossakin kaukana ulapalla myrskytuulen puhaltaessa niihin energiansa, houkuttelivat kokeilemaan voimiaan.

Pidin suurien aaltojen luonnonvoimien tuottamasta vääjäämättömyyden tunteesta paluuvirran nykäistessä yhä uudestaan takaisin syvään veteen ja sai tosissaan taistella uupumista vastaan päästääkseen takaisin pohjatuntumaan. Jos antoi periksi, yllättävät merivirrat kuljettavat hetkessä ulapalle ilman paluuta. Kuolemanvaara sai kokemaan elämän ehdottomana yksityisasiana.

Kilometrejä pitkää rantaa pitkin oli mukava kävellä ja poimia veden sannassa sileiksi hiomia kiviä ja heitellä leipää, pulahtaa uimaan aina erilaisena vastaanottavaan merensyliin, makailla laiskana pehmeillä patjoilla pyöreän olkikatoksen varjossa ja lukea kirjaa.

Jokaisessa paratiisissa on käärmeensä. Kärpästen sijasta saa rannalla jatkuvasti hätistellä feikkien aurinkolasien, laukkujen, rolexien ja harsonohuita intialaiskankaita myyskenteleviä pakolaisarmeijoita.  Ne partioivat väsymättä aurinkotuolien välissä, jonkun paikallisen mafian toimeksiannosta. Vain harva ostaa mitään ja minun on sääli. Ostan Päiville valtavan kokoisen huivin, jonka voi kietaista mekoksi, siinä on kaikenkokoisia elefantteja. Päivi silittää kättä ja sanoi,

– Nyt olit ihana

Tarjoilija rantaravintolassa varoittaa, ettei aasialaisia Thai-hierojia pidä päästää kosketteluetäisyydelle, koska ne operoivat usein ryhmänä ja maatessasi mahallasi yhden käsittelyssä, vie toinen rahasi ja häipyy sitten nopeasti vaihtamaan ulkonäköään.

Lähellä on myös pieniä luonnonvaraisia nopeasti syveneviä hiekkarantoja.  Poukamia, joihin pääsi vain vaikeakulkuisia kinttupolkuja pitkin, joita reunustavat okaiset pienikukkaiset pensaat raapivat syviä naarmuja pohkeisiin. Pidimme eniten niistä, mutta emme jaksaneet aina kiipeillä ylös alas jyrkkiä rinteitä vaarassa luiskahtaa polulta ja pudota rantakiviin.

Iltaisin oli nautinto istua terassilla ja pienin siemauksin antaa hyvän konjakin polttaa pois ikenissä muhivat bakteerit ja antaa aistiensa lumota todellisuus mielleyhtymiksi.  Kynttilät pöydällä lepattavat äkisti tuulenpuuskissa aivan kuin joku olisi kulkenut niiden ohitse. Läheisellä ravintoloiden ympäröivällä torilla ikivanha katusoittaja laulaa joka yö kaipuustaan ja venyttää vibratolla säkeen viimeistä konsonanttia loppumattomaksi vokaaliksi.

Vastakkaisella kukkulalla on valkoiseksi kalkittu kirkko ja kapea kuja, jonka varrella on mukavia kapakoita terassit täynnä iloisia ihmisiä.

Tiedän kohtuuhintaisen paikan, jossa saa parmesaanilla rapeaksi paneerattua kanaa täytteenä kevyesti savustettua homejuustoa, vieressä tumma lätäkkö paksua punaviinikastiketta, jossa on aavistus chiliä, siivutettuja päreen ohuita uuniperunoita, joihin on hierottu yrttejä. Juomana marjaista talon viiniä, joka on samalla pitkämakuista mutta kevyttä. Mukava nautiskella hitaasti ja katsella ihmisiä ja kuvitella heille elämä, paremman ja mielenkiitoisemman kuin omani.

Katselimme nähtävyyksiä ja keräsimme kokemuksia. Hän maalasi ja minä kirjoitin uutukaiseen blogiini kuvallisia tarinoita, joita häpeäisin myöhemmin.

Kävimme perhostentalossa, jossa oli lintujen kokoisia perhosia ja perhosen kokoisia lintuja. Keinotekoisessa purossa leikkivät moniväriset pikkulinnut.  Kosteassa tropiikkia jäljittelevässä huoneessa kuumuus oli lähes sietämätön minihelvetti ja hiki valui noroina, sydän oireili rasituksesta ja halusin koko ajan pois. Silti seurasin upeaa sinistä perhosta, joka ei suostunut pysymään paikallaan hetkeäkään.

Eri elämänmuotoja läheltä seuratessaan tajuaa asioita, joista tietää tietävänsä kummallisella itsestään selvällä tavalla, vaikka siihen ei liity kielellistä selvää ajatusta tai opittua tietoa. Aavistukseni on kuin yhtymistä olemisen kollektiiviseen sieluun hetken tietoisuudessa.

Uuden kokeminen on aina seikkailu, kaikki on ihmeellistä ja pienetkin sattumukset ovat suuria. Ajelimme sattumanvaraisesti vuoristossa ja eksyimme.  Seuraavassa tienristeyksessä valitsemme suunnaksi tutuimman nimen ja päädyimme kiertelemään vuorenrinteitä kiipeilevälle kärrytielle, jossa jokainen vastaantulija vaati ylimääräisen manööverin, millimetrin tarkkoja ohituksia syvien rotkojen reunalla, peruutuksia mutkan taakse ja pahimmissa paikoissa oli huudatettava torvea ilmoittaakseen tulostaan. Sydän kurkussa ja hengenkaupalla jatkoimme matkaa koska paluuta ei ollut, eikä ollut paikkaa, jossa olisi voinut kääntyä tai edes pysähtyä tauolle tukkimatta tietä kokonaan.

henkeäsalpaavia maisemia, joita saattoi vilkaista vain joskus hätäisesti, paikallinen autonromu kiinni puskurissa, jonka kuljettaja käsittänyt jatkuvia jarrutuksiani. Painosti valojaan vilkuttamalla, jos yritin hiljentää vauhtia. Tien yli loikki varoittamatta villivuohia, jotka takertuivat jyrkkiin rinteisiin jollakin ihmeellisellä tavalla.

Perillä vapisin kuin haavanlehti rasituksesta ja stressistä. Saavuttamamme vuoristokaupungin, jonka halkaisee syvä kuilu. Sen ylitse kulkee keskiajalta peräisin oleva silta kivisinen penkkeineen. Halkeamassa oli vuoristokiipeilijöitä yrittämässä ylös, putosivat köyden varaan melkein huipulle päästyään ja hilasivat sitten itsensä alas nääntymyksestä läähättäen.

Mitä muuta voisi vielä kertoa onnesta, jossa tapahtumat ovat harmonista jatketta edellisestä seuraavaan. Eheytymistä. Rakkaus on vaistovaraista luonnonälyä, kompassi, joka näyttää oikean suunnan ihmisviidakossa.

Riina tuli ilmoittamatta Lontoosta, avasi oven omilla avaimillaan ja hiipi sisään. Yllätti meidät sängyssä ja nauroi,

– Arvasinhan minä, isukki ja äitsä leikkii äitiä ja isää, kun lapsukaisten silmä välttää.

Eihän me vanhukset muuta kuin silitellään selkää ja hierotaan niskoja. Sitä paitsi mitä meidän pikkutyttö sellaisista tietää.

Tietää mitä tietää ja kiepsahti väliimme koko suloudessaan suukottelemaan paksuilla afrohuulillaan. Lähti sitten valmistamaan aamiaista ja kielsi nousemasta sängystä, lellisi meitä koko viikon ja kaksi jos panisimme vastaan, tämä on uhkaus. Hieno viikko, joka kului aivan liian nopeasti. Saimme kuitenkin päivitettyä Riinan asiat ja Jonnekin.

Hänen lähdettyään tuntui tyhjältä ikään kuin värit ja elämäntunne olisivat karanneet hänen mukanaan ja päätimme seuraavalla viikolla lähteä kotiinpäin. Perin varaama konjakkikin oli juotu ja hankittu uusi pullo tilalle. Päivi oli maalannut kiitokseksi ison ja upean maisema abstraktion, joka oli sopeutettu talon arkkitehtuuriin ja kalustukseen. Se tarvitsi koko seinän ja raivasimme sille paikan poistamalla suuret Ikea posterit. Taulu muutti olohuoneen ilmeen täysin toiseksi; halvalla sisustetusta kesäasunnosta luksushuvilaksi. Päivistä jäi aina lähtemättömiä jälkiä joka paikkaan.

Olimme sopineet Riinan ottavan auton haltuunsa ja ajaisi Lontoosta lentävän ystävänsä kanssa halki Euroopan Suomeen, ja Päivin kanssa matkustaisimme muulla tavoin kotiin. Seikkailunhalu pirisi suonissani, kun katselin karttaa etsien netistä sopivia etappeja ja matkustustapoja kevyin matkatavaroin.  Päivi halusi lentää suoraan kotiin Malagasta ja sain houkutella häntä mieli matkakohteilla viimeiseen seikkailuun ennen iän tuomaa romahdusta. Tein laskelmia, ei sen tarvitsisi maksaa omaisuuksia, ensin alennuslipuilla junalla espanjasta ranskaan Rivieralle siitä viivytellen Italian kautta Wieniin ja sieltä suoralennolla kotiin. Pohjoisitaliassa voitaisiin vuokrata auto muutamaksi päiväksi ja piipahtaa Venetsiassa ehkä Toscanassa parkkeeraten Firenzeen ja vaihtaa kulkuneuvo Wieniin vievään junaan josta sitten lennettäisiin halpalennolla kotiin. Vetosin, että meidän ikäluokassa olisi ehkä viimeinen tilaisuus kestää moisia rasituksia ja jatkuvia kommelluksia antamassa uusia vaikutteita tekemisiimme. Eläisimme vielä kerran sattumien pyörteissä naama nokisena ja kalsarit likaisena. Suuremmat matkatavarat ja kaikki raskas jätettäisiin Riinan riesaksi autoon ja vain välttämättömät otettaisiin mukaan, kalsareita, sukkia ja muuta mitä tarvittaisiin, ostaisimme kertakäyttö periaatteella tai pesimme hotellihuoneessa. Hotellit valittaisiin hinnan eikä laadun mukaan kuten reppureissulaiset. Eläkerahastomme kuukausimaksuineen ja hyvät matkavakuutukset pitäisi meidät hengissä kaikkialla halusimme tai ei. Voisimme junailla Etelä-Ranskaan Nizzan lähelle Antibessä, josta aina puhut. Siellä päin on tuttujasikin.

Päivi mutristeli ja mietti, tuijotti kuin vierasta, sanoi sitten,

– Ehkä, anna minun miettiä.

Riina oli kuullut keskustelumme ja ilmestyi terassille sanoen,

– Ilman muuta menette sinne ja jos haluatte me voimme ajella sitä kautta.

– Ei tule kuuloonkaan, te menette kuten olette suunnitelleet ja me haluamme seikkailla ilman tytärtä ja paikkailla nuoruuden menetyksiä muistutusta iästä.

– Selvä on, sanoi Riina, mutta menkää kun kerran mieli on noin lapsellinen.

– Nuorekas, korjasin, nyrpeää esittäen.

Asia jäi siihen, mutta Päivi alkoi seuraavalla aamiaisella äkisti puhua Antibestä ja sen lähellä olevasta vuoristokylästä, jossa asui tuttu kuuluisa taiteilija ja galleristi.  Tiesin että Päivin muurit olivat murtumassa ja koti-ikävä hellittämässä, ja Päivi suostuisi, jos hyväksyisin pitkän listan ehtoja. Enimmäkseen, että en häipyisi joka kerta kun hänellä oli tapaamisia jonne halusi minua turvakseen.

Äkisti hän sanoi

– Mulla on pari juttua jotka voisin maalata Antibessä, jos saisimme vuokrattua norjalaiselta Andersilta sen rähjäisen kämpän kaupunkimuurin sisäpuolella.

Sanoin,

–  OKKK…, ostetaan hyvät selkäreput, ei kuitenkaan rinkkoja, vaan ihan tavalliset, jossa on suojaava läppäri tasku, paljon lokeroita ja tilaa tarpeeksi vaihtovaateille.   Ostetaan molemmille uudet laatulenkkarit ja kevyet hupulliset hengittävät sadetakit ja kunnolliset lyhyet sateenvarjot. Sää on reppuretkeläisen ystävä ja vihollinen. Näin olin kuitannut pienen liikahduksen Päivin mielessä lähtökäskyksi ja tehnyt siitä melulla pakkoraon päättää.

Hän katsoi kaukaisuuteen hymy huulillaan, muisteli kai jotakin. Sanoi sitten,

– Selvä, mutta et sitten luista jos menemme morjestamaan tuttuja.

– Lupaan sen, sanoin muka vaisummin, vaikka rinnassa riehui riemu.

Vein  Riinan mukaan  lähtevät tavarat ja kätkin kultaisen Päivin pään riepuihin ja asettelin sen huolella tavaratilan nurkkaan likaisten  työkalujen  taakse.

 (Kiertotietä kotiin)

Matkustimme aamujunalla Valenciaan. Siellä kuten kaikkialla Espanjassa, on usein pyhäisin joku kansallinen tai paikallinen merkkipäivä ja nuoret tytöt kulkivat upeissa kansallispuvuissaan, näyttivät pyntättyinä pieniltä aikuisilta ja käyttäytyivätkin kuin aikuiset naiset, arvioiden toisiaan totisina pitkillä kateellisilla silmäyksillä.

Valencian vanhan kaupungin huolettomuus, toisiinsa sopivat värit ja patina puhuttelevat aisteja, kadunkulman takaa avautuu yllätyksiä samaan tapaan kuin Roomassa. Kaupungilla on normaalin sydämensykkeen rytmi ilman hätärumpuja tai vitkastelua ja askeleet sovittautuvat automaattisesti ajatustaajuudelle. Pysähtelemme ja nuokumme mustien aurinkolasien takana katukuppiloissa viinilasin, pikkuruisten voileipien ja lempeän auringon uinuttamana, olemme kuin kohdussa imien peukaloa, tietämättä muusta, kuin tyytyväisestä olemassaolon tunteesta.

Neitsytaukean sileäksi hiottu, kirjava kivipinta vaihtelee väriä siihen osuvan valon mukaan. Kaikessa on tänään harmoniaa ja istumme torinlaitaa reunustavilla rappusilla ajatusnirvanassa ja katselemme ihmisiä, jotka ylittävät aukean. Otan valokuvia valikoiden kohteita korvakuulolta, kuin ympäristöään laiskasti analysoiva psykologi. Torin pinnasta heijastuva valo laimentaa jyrkkiä varjoja tasaisen harmaiksi sävyiksi, ja kuvat onnistuvat teknisesti ilman isompia virittelyjä.

Tilaamme lasillisen paikallista punaviiniä rapputasanteella olevasta ravintolasta, joka on kylmänä tarjoiltuna lähes yhtä hyvää kuin Toscanalaiset viinit, kevyttä ja pitkämakuista. Aukiolla määrätietoinen äiti kuvaa nukeksi pyntättyä pikkutyttöä järjestelmäkameralla. Tytön leningin ja torinpinnan väribalanssi on ainutlaatuisen sopivat toisiinsa, ja vaaleiden kivien pinta heijastaa tytön kasvot pehmeäksi potretiksi.

Näppään puolisalaa kuvan. Koen taas innostunutta luovuutta ja näen rajattuja sisältöjä asetelmassa, johon koen intensiivistä yhteyttä. Se on kuin kirjoittaessa syntyvää ajatuksen virtaamista. Erona on, ettei kamera osaa valehdella, eikä sillä ole alitajuntaa, ehkä sen lasisilmää kutsutaan siksi objektiiviksi.

Unohdun ajatuksiini ja keskenään riitaiset assosiaationi pimentävät näkymän hetkeksi kuin ohi kulkeva varjo. Onneksi viini on todella hyvää ja yksi lasi johtaa toiseen, minusta on mukava olla kännissä ja uida mietteissäni pehmentynein liikkein, unohtua asioihin. Maiskuttelen, pyöritän lasia löysin rantein ja päästän ilmaa sekä viiniin, että ajatuksiini. Etsin harmitonta yhden mielteen tasapainoa.  Päivi katsoo pää kallellaan ja nauraen sanoo,

– Olet hassu sekundasnobi.

Torin toisella puolella istuu intellektuellilta vaikuttava mies lukien keskittyneesti jotakin paperia kädessään, keltainen pyörä nojaa parkkeerattuna lyhtytolppaan.  En ole ainoa miehestä kiinnostunut. Venäläiseltä poliisiagentilta vaikuttava tyyppi tähtäilee samaa kohdetta telelinssillä. Miehessä on jotakin radikaalista älyllisyyttä – vaarallista sinänsä, mutta voi olla pahempaakin. Kaupungissa on neljä yliopistoa, paljon arabeja ja kantaa ottavia graffiteja kaikkialla.

Mielikuvitukseni on herännyt ja kirjoitan jo aivosoluihini novellia, jota en koskaan toteuta, koska mielikuvat pyyhkiytyvät pois ennen kuin ehtivät paperille. Luovuudessani onkin kyse aina prosessista, eikä lopputuloksesta.  En jaksa politisoida tunnelmaa mieleiseksi, mies ottaa pyöränsä ja poistuu, varjostajakin häipyy sen tien ja tarina oli siinä.

Päivi näyttää lyijykynällä muutamilla vedoilla piirtämäänsä kuvaa ohi kulkeneista erilaisista naisista ja kysyy, pidänkö siitä.

Ilmeisesti meitä molempia kiinnostavat keskipäivän lounaalle kiirehtivät karriäärinaiset, joihin liittyy aina monisäkeinen elämä ja jolle ei ole helppo arvata sisältöä.

Sanon,

– Naisten kohtalo ei ole koskaan suora marssi asian tilasta toiseen, syy ja seuraus hämärtyvät kaikenlaisesta epäolennaisesta, eikä luonnontieteellinen loogisuus ole naisille mitenkään tärkeää. Se jotenkin näkyy kuvassa.

Hän on vihaisen näköinen ja kysyy mitä tarkoitan.

– Se tarkoittaa tunnevuoristoratoja kuin ovelia oikoteitä tai naisenvaistoja, kuin madonreikiä universumin toiselle puolelle ja takaisin, naisellista logistiikkaa, jota paraskaan järki ei kykene seuraamaan ja matka kahden pisteen välillä on vain puolet normaalista, jos sitäkään ja aika venyy kuin Dalin kaapin päältä valuvissa kelloissa. Saa aina odotella.

Aivan kuin koko matkan aurinkoinen kulissi repesi ja Päivin silmissä välähti loukatun naisen vihansalama. Yritän vetää häntä puoleeni, mutta hän rimpuilee eroon.

En kerro, että kuvittelin äsken, millaista olisi olla aukion yli purjehtivan keski-ikäisen naisen kanssa sängyssä, aistin miltei hipaisevan kosketuksen, intohimon, neuroosit ja vaatimukset. Olinkin varma, ettei hän antaudu enää koskaan pelkästä rakkaudesta toiseen, vaan ruumiinsa halusta ja vain itsensä takia.

Viinihuuruinen psykologiani onnahtelee todella pahasti, jokainen on niin erilainen ja niin samanlainen ja jokainen meistä on aina pahasti väärässä toistensa suhteen.

Sanon,

–  Pakarat puutuvat istumisesta mennäänkö vanhankauppahallin kupeeseen syömään paellaa.

Ruuan tulessa hän tönäisee tahallaan ja poltan tulikuumassa rautapadassa käteni, jota uitan sitten ensiapuna olutkolpakossa. Olemme, ehkä sujut.

Riitoja ja mökötystä voi välttää vaihtamalla paikkaa koska järjestely vaatii yhteistyötä ja ehdotin että jatkaisimme matkaa. Ei mitään lepyttelyjä ja selityksiä, sellaiset eivät koskaan toimi. Päivi vilkaisee silmäkulmastaan ja sanoo suu mutrussa,

– Okei herra psykologi, ja nipistää kipeästi reidestäni.

Seuraavaksi Barcelona, joka on minun kaupunki, samalla tavalla kuten Pariisi on Päivin kaupunki ja olen ollut täällä monta kertaa.

Päivi päättää varmuudenvuoksi majoittua Salvador Dalin syntymäkaupunkiin Figueresiin lähelle ranskanrajaa, ja jättää minut kolmeksi päiväksi itsekseen. Sopi minulle.  Sanoin tulevani junalla perässä.

Barcelona on kuten Firenze, kuten Rooma, kuten kaikki eurooppalaiset suurkaupungit täynnä toisiaan kopioivia designpuoteja ja ketjukahviloita. Tutut eurooppalaiset rättimerkit made in China ovat häivyttäneet kansallisen kulttuurin ja ikivanhat rakennukset seisovat juhlavalaistuina ilman todellista syytä illasta iltaan.

Siellä missä on valoa, on varjojakin, elämää jossa trendit ovat samat kuin sata vuotta sitten. Köyhyys ja kurjuus ovat yhtä muodittomia kuin ne ovat ajattomia. Nälkä on nälkää, vilu vilua ja paheet paheita.

Barcelonan pimeät kujat ovat nykyään kirkkaasti valaistuja ja seikkailut enimmäkseen vapaaehtoisia eksymisiä. Nautin sattumanvaraisuudesta. Satamakorttelien rähjäisissä tapas-baareissa on rosoa; takkuisia kulkukoiria, harvahampaisia eukkoja, jotka irvistävät kodallasi, tuhruisia huoria, kapakoita, joissa lasiisi sylkäistään selkäsi takana tai lompakkosi viedään, jos et ole tarkkana. Pidän Barcelonasta, koska se osaa hymyillä rikkinäisinkin hampain.

Maksa varoitteli liiasta viinistä etsiessäni ihmistä jakamaan yksinäisyyttäni. Yksinäisyys on tyylikeino selviytyä hankalasta elämästään. Aitaus, johon pääsee sisälle vain luvalla, mutta jonka portille toivoo mahdollisimman monta kysyjää.

Hakeuduin La Ramblan alapäähän ja löydän sivukadun, jossa muistini mukaan grillattiin avotulella kanoja, isoja kuin ankkoja.

Kanat eivät ole vielä valmiita ja menen toisaalle. Kadun toisella puolella oli muinoin tapas-baari, jossa ensimmäisellä reissullani kaupunkiin kosin baaritiskillä unipillereitä viskiini sekoittanutta huoraa vaimokseni. Tappelin omistajan kanssa laskusta ja jouduin paikalle kutsuttujen varastelevien miliisien ryöstämäksi.

Nyt siinä on rihkamakauppa, joka myy posliinisia vääntyneitä Dali- kelloja, senorita nukkeja, värikkäitä viuhkoja ja kaikenlaista muuta espanja aiheista made in China roinaa. Sisimpäni hymyilee korvasta korvaan paikan tuttuudessa. Taiteilen muistoissani kuin nuoralla tanssija, enkä halua pudota entisiin, vaan pelkästään katsella kokemuksista viisastuneena ympärilleni päätäni nyökytellen, kuin ylpeänä hurjasta nuoruudestaan tutiseva ukko.

Tänään hitaasti nahjusteleva psykologinen aikani on venynyt kuin veltto purukumi odottaen katkeamistaan. Patistan askelta hidastavaa mietettä eteenpäin, hetki on vain ajan yksi ulottuvuus, kuin sydämenlyönnin käyrä sitä tarkkailevassa monitorissa.

Uskon vakaasti, että tietoisuudella on oma aineelle harmiton massaton partikkelinsa ja ulottuvuus, joka on käpertynyt atomieni sisään kuin syntymäänsä sormisuussa odottava sikiö. Perimäni sisältävä hologrammi, joka kopioituu kaikkialle soluihini ja jokainen niistä tietää valitettavasti kaiken minusta. Luonteeni mukaan järjestellyissä geenirihmoissa nipisteleviä energiakvantteja, omalla taajuudellaan väriseviä kieliä, joiden ominaisuutena ja ainoana teemana on minä – vain minä. Kuolema on sille vapautus epämukavasta majapaikasta.

Rakastan harhaillessani hulluja ajatuksiani, jotka syntyvät sisimpäni tuulikanteleessa mielleyhtymieni luomana satunnaisina sävelminä. En koskaan muista niitä myöhemmin, aivoni muistivarasto on isoreikäinen sihti, johon ei tartu muuta kuin vuorenkokoiset huolet.

Löysin lopulta nenälläni ruokapaikan, jonka ohuessa porsaspihvissä oli viinietikan ja valkosipulin luomaa taikaa, eikä talon viinissäkään ole valittamista. Onni on juuri tällaista.

On yö, kaupunki nukkuu ja kiertelen kapeilla kujilla, lievä ahtaanpaikankammo kiiruhtaa askeleita seuraavaan kadunkulmaan, jossa arvaamattomuuden uhka jarruttaa kulun kurkisteluksi.

Uusi katu, kauempana seinälyhdyn alla seinään nojailevan huoran mustaprofiili piirtyy kuin leikattu siluettikuva. Ihmiskauppa, naistenasia – valistunut nykyaika kutistaa viettejäni kuin sukupuolistressiä tasoittava sydänlääke. Kaikki on samaa ja kokonaan muuttunut, raaka ihmisyys on sisässäni jäljellä kuin vaimeasti kuuluva kuiskaus. Kaikki äänet tallella, mutta vähentyneelle volyymilla.

Kerjäläiset ovat rottien lailla kaikkialla missä on ruuan jätteitä, ja nälkäisinä ne iskevät jäljellä olevat hampaansa jo kerran kaluttuihin luihin. Sokeina elämän mahdollisuuksille he kiertävät ahnas ilme silmissään hyvinvointisten takapihoja ja elävät ajatuksitta, ainoan tunteen ollessa nälkä.

Viha, vääryys, rakkaus ja myötätunto ovat sanoja, jotka tuhansien nöyryytyksien kuluttamana ovat lopuksi menettäneet merkityksensä, koska sisimmästä ei enää löytynyt vastinetta niille. Sielu oli kuin monissa pesuissa haaleaksi hangattu kangas.

Istun hetken puistonpenkillä ja seuraan keski-ikäistä naista joka myy itseään.

Ehkä hän on uransa alussa mennyt merenrantaan jokaisen miehen jälkeen ja pessyt itsestään pois nöyryytyksensä. Nyt hän vain kuivasi paperilla haaransa lähimmässä porttikongissa, kuin niistäisi nenänsä ja etsi seuraavan asiakkaan.

Nuorena, ruumiin ollessa vielä eloisa ja kaunis ei hänen tarvinnut muuta kuin seisoa alallaan ja odotella asiakkaita, mutta nyt oli hame korkealla huudeltava jokaisen ohikulkevan miehen perään. Minunkin. Poistun huomiosta vaivautuneena.

Valomainoksessa nukkuu kaunis nainen pääni yläpuolella ja käännyn kohti aukiota, jossa on takseja jonossa. Muutaman taksamittaria ylimääräisesti raksuttavan kierroksen jälkeen olen turvallisesti hotellissani.

Uusi aamu. Kuvittelen olevani muuta kuin tavallinen matkailija, mutta kuljen samat reitit, otan samat valokuvat ja teen samat asiat, olen kuin matkailumainoksilla turistiksi ohjelmoitu robotti. Syön aamiaisen protestiksi itselleni syrjäisessä kauppahallissa, jonne eivät turistit tavallisesti löydä. Kaipaan Päiviä enemmän kuin entisyyttäni ja soitan, että tulisin jo tänään.

Kävelen kohti asemaa, leveällä bulevardilla on pikimustien nekrujen rivistö, joiden edessä huovalle on aseteltu kopioituja merkkilaukkuja. Huovan jokaiseen kulmaan on kiinnitetty punottu pumpulinaru, joiden toista päätä kaupustelija pitelee hyppysissään, poliisin lähestyessä hän saa yhdellä nykäisyllä selkään heitettävän nyytin ja ehtii pakoon menettämättä laukkujaan. Luovuus on selviytymisen ehto.

Kadun toisella puolella on värikäs Gaudi-talo, jonka katto muistuttaa lohikäärmeenselkää ja seinissä on monen värisiä lasinpaloja, parvekkeet tuijottavat kuin pullottavat hyönteisensilmät. Pidän Gaudista. Se on siinä ja tekstiviesti Päviltä komentaa tulemaan Figueresiin.

Figueres on aivan ranskan rajalla terävähampaisten Pyreneiden juurella, jonka ainoa vetonaula on Dali-museo.

Minulla oli pitkään seinällä pieni akvarelli neljästä tanssivasta naisesta, joka oli Salvador Dalin nuoruudentyö. Sain sen halvalla ja vein sen arvioitavaksi taidekauppaan, koska halusin tietää sen todellisen arvon, vaikka se ei ollut aito. Tai ainakin luulin niin.

Taulu osoittautui varastetuksi Tukholman Modernin museon suuresta Dali näyttelystä seitsemänkymmentäluvulla. Paikalle hälytettiin poliisit ja minut pidätettiin. Asia tulehtui aluksi uhkailuksi, joka oli turhaa koska kerroin heti kaiken tietämäni. Minua ei heti uskottu ja vietiin selliin, joka ei ollut ollut kuin pieni koppi ilman mukavuuksia, ovessa väärinpäin toimiva tirkistysluukku.

Kuuntelin venttiilien huminaa kaksivuorokautta ilman että mitään tapahtui, asian selvittämisellä ei ollut ilmeisesti kiirettä tai se oli jonkunlaista pehmitystaktiikkaa. En saanut ottaa yhteyttä edes Päiviin, asianajajista ei kukaan puhunut mitään.

Käytävältä kuului toisinaan huutoa ja rähinöintiä. Kerran päivässä vietiin poliisilaitoksenkatolle pienelle viipaleen muotoiselle pihalle, jossa sai tunnin kävellä edestakaisin kuin eläin häkissä. Se olisi ollut pelkästään koomista, mutta toisena päivänä samaan häkkiin laskettiin talon kokoinen tatuoitu moottoripyöräjengin jäsen, joka murahteli ja katsoi murhanhimoisena minua. Tuli viereen ja urahti,

– Taidat olla vasikka.

Kerroin heti kokojutun ja hän alkoi nauraa. Juteltiin sitten muusta ja paljastui, että meillä oli yhteisiä tuttujakin. Vanhoja koulukavereita.

Komisaarien pelotteluyritys meni vitsailuksi. Lupasin lähettää prätkämiehelle kartongin tupakkaa Sörkkaan, jonne hän arveli kohta joutuvansa. Syyteessä oli muutama pahoinpitely ja kilo pilveä, mutta juttu voi vielä kuivua kasaankin, kaverien junnaillessa vähän kauhua kamariin. Jotkut tuomaritkin ovat säikkyjä ja helposti vesittävät kyttien jutut, jos pojat ajelevat rinkiä asunnon ympärillä tunnukset selässä. Pitää olla hiukkasen taktista mäihää ja juttu selkiää.

Analysoimme sitten Dostojevskin Riivaajia, jonka hän oli juuri lukenut ja aika loppui kesken, kun vartija tuli hakemaan pois.

En tiedä miten jutussa kävi, enkä siitä syystä lähettänyt tupakkaa.

Lukuun ottamatta ulkoilua, sellin ovi aukaistiin pelkästään vessatarpeille. Ruoka annettiin oviluukusta. Jo toisen päivänä kuulin päässäni ääniä ja koin hallusinaatioita pahoinpitelystä, mutta ne saattoivat olla todellisiakin.

Lyhyt tarina rikollisena päättyi, kun komissaari tuli hakemaan kuulusteluihin. Kerroin avoimesti uudelleen, miten taulu oli tullut haltuuni tutun galleristin kautta, joka oli kertonut ostaneensa taulun kirpputorilta Tukholmassa tuhannella kruunulla. Ei ollut uskonut sen aitoutta, taulu ei muistuttanut lainkaan Dalia, mutta nimikirjoitus näytti hyvältä ja kuka tiesi. Hinta näillä epäilyksillä tuntui oikealta.

Minustakin ohuella lyijykynällä luonnosteltu ja vesivärein maalattu taulu oli hieno ja hentoisine väärineen sopi ruokailu nurkkaan eikä 1500 markkaa siitä ollut liikaa. En uskonut sitä Dalin tekemäksi hetkeäkään ja väärennöksenäkin sillä oli kuriositeettiarvoa aloittamaan pöytäkeskustelu.

Komisaari naurahti ja sanoi,

– Jos olisit maksanut siitä satatuhatta markkaa, olisi se vieläkin ollut halpa ja hyvä ostos. Tietysti jos se ei olisi ollut varastettu. Kertoi vielä, että taulun näyttelyyn lainannut oli Pariisilainen vanha rouva, joka oli varmaan ilostunut saadessaan museon vakuutusrahat.

Löysimme tuttavasi ja kertomuksesi on vahvistettu häneen asti, siitä eteenpäin se on toinen tarina. Tarina, jota en voi sinulle kertoa ja oman turvallisuutesi takia se on myös parasta. Unohda koko juttu, niin selviät ilman merkintöjä ja parempi jos et kertoile asiasta muille ja leimaudu turhaan.

Kummallista ettei tapauksesta mainittu lehdissä tai uutisissa lainkaan. Kaikin puolin kova juttu medialle, mutta ei pihaustakaan. Komisario oli maininnut löyhäsuisena jotakin vakuutusrahoista, oliko siihen jäänyt joku juju.  Asiankulku askarrutti aikansa, mutta unohtui sitten. Hiljaisuudella oli minulle merkitystä ja huonoon valoon joutuminen olisi merkinnyt työpaikan menetystä ja muuta hankaluutta. Jutussa oli ilmeisesti kansainvälisiä lonkeroita ja lehmänkauppoja, jotka eivät kuuluneet minulle.

Joskus huomasin ulkomailla, että museoissa vahti vahtasi ja seurasi perässäni. Ehkä olin jossakin Interpolin rekisterissä potentiaalisena taidevarkaana, josta oli kuva museoiden tietokannassa ja se pomppasi näytölle, kun ohitin turvakameran näköpiirissä.

– Pelkää mielikuvitusta sanoi Päivi, mutta hyväksyi etten halunnut mennä hänen kanssaan Dali museoon moraalisista syistä, vaikka kymmeniä vuosia oli jo kulunut siitä seikkailusta.

Päivi sanoi, voisimme pysähtyä pariksi viikoksi Antibessä, oli meilaillut Andersin kanssa ja kämppä olisi vapaa ja vara-avain entisessä paikassa ovenkarmin alla olevassa raossa, siellä olisi naapurissa sopivasti Jazz-festivaalit. Sanoin, eikö suunnitelmana ollut olla suunnittelematta, sitä paitsi on niin hiton kuuma tai kylmä siinä läävässä ilman ilmastointia. Olimme kauan sitten asuneet viikon siellä neljänkymmenen asteen helteessä ja karanneet päivällä aina jonnekin jossa oli tuolloin harvinainen ilmastointilaite.

Tiesin, että hän piti tavastani pulverisoida orastavat riidat teatteriksi ja luki joskus nettisivuilleni kirjoittamani Antibesin reissusta vuosikymmeniä sitten silittäen samalla paljasta selkääni hellästi ja sanoi, kuuntele kulta edes tämä oma houkuttelusi ja päätä sitten.

– Antibessa voisin hieroa jalkapohjiesi herneistä pois ruumiisi jännityksen ja kuunnella rauhoittuvaa hengitystäsi. Kosketella ruumiisi määrätietoisen hellästi uneen. Peitellä sinut sohvalle omaan unettomaan torkahdukseen. Hiipisin itse ulos taskumatti villatakin taskussa haistelemaan merta.

Hän kääntyi katse utuisena puoleeni ja halusi suudella. Rakastelumme jälkeen Päivi tuoksui rakkautta ja sanoin,

– Juan les Pins Jazz-festivaalien takia voisimme viipyä vähän kauemminkin, ja vaadin että pidät vihdoin  lupauksesi jalkapohjista.

Sanoin,

– Kai minun on pakko. Mietitään jatkoista matkalla sen mukaan minne mieli tekee ja mikä on mahdollista. Jos ruumis pettää niin lennetään lähimmältä lentokentältä kotiin. Ostimme junalipun seuraavalle päivälle, Marseillessa oli vaihdettava junaa, mutta ei se haitannut, ehtisimme parituntisen odottelun aikana käydä Marseillen sataman tuntumassa valkosipulitorilla ostamassa valkosipuli seppeleen ripustettavaksi oven yläpuolelle pitämään vampyyrit loitolla. Pääsimme perille iltahämärissä ja olimme tyytyväisiä kaikkeen mihin pystyimme matkustamisen monissa nopeita päätöksiä vaativissa haasteissa. Vanhat kääkät hidastelevine pantomiimeineen.

Antibessä istuskelin niemennokassa rantakivellä meren murtuessa pärskeiksi rosoisiin rantakallioihin, puiden varjossa oli rapistunut huvila, joka muistutti jotakin tunnettua maalausta, vanha mies keräsi simpukoita niljakkailla kivillä luiskahdellen. Päivi oli hiekkarannalla ja kärvensi nahkaansa. Aina toisinaan hän pulahti veteen tukka kerättynä hassuun uimahattuun. Olimme aika onnellisia nuoruuden askelia seuraten aivan kuin keräisimme niihin joskus jätetyn energian takaisin.

Illalla Juan-les-Pinssä nainen lauloi Billie Holidayn äänellä ”All Of Me…”. Aurinko putosi mereen, elämä oli oopiumia ja otin taskumatista salaa konjakkituikun. Vieressämme istui valkoisiin pukeutunut vanha nainen sylissään rotankokoinen, siromuotoinen koira ja Päivistä välittämättä otti varovasti kiinni käsivarrestani luisevilla sormillaan. Katsoin hänen myötätuntoa kerjääviin silmiin, jossa oli pilkahdus halua. Sadat briljantit välkkyivät kaulakorussa hänen kumartuessa puoleeni ja kutsuessa minua Pirreksi. Minua säälitti, hän oli kuin aamulla katselemani rapistunut rantahuvila, ja seniiliyttään muisti pelkästään menneet loistonpäivät nähden minussa jonkun tuttavan, ehkä rakastajansa, poismenneen aviomiehensä, tai loistohotellin kaikkia palveluksia tarjoavan pikkolon. Päivi huomasi noloksi muuttuneen tapahtuman ja nousi ylös ja sanoi,

– Mennäänkö.

Suutelin vanhaa naista molemmille poskille ja etsimme uuden paikan pimentyneessä yössä. Nainen esiintymislavalla lauloi nyt ”In My Solitude…”.

Onnistunut ilta. Poistuessamme äskeinen vaaleapukuinen vanha nainen keikkui italialaiselta gigololta vaikuttavan öljytukan kainalossa ulosmenoportilla ja oli oikeastaan aika upea. Sanoin ”Hyvää yötä” ohi kulkiessani ja Päivi nipisti käsivartta ja sihahti,

– Hullu.

Yö oli musta ja etsimme polkua pinjapuiden välistä onnelaamme Antibesin muurien sisällä. Pieneen makuuparvella kasvatettuun huoneeseen, jossa oli iso reikä ulko-ovessa ja kuka vaan saattoi tirkistellä sisään. Vaahtomuovi patjalla pehmustettu sohva oli sen ainoa ylellisyys, eikä siinä voinut istua pitkään saamatta vakavia selkäkipuja.

Makuuparvi oli romanttinen pehmustettu pesä, joka ajelehtii kaiken yläpuolella omana onnellisena, naimisella parfymoituna saarekkeena.  Kokonaisuus on pitkän aikaa säilyvä pittoreski muisto. Olimme taas nuoria.

Päivi halusi vielä keskiaikaiseen Venceen ja Eze Villageen, jossa hänellä oli Pariisista tuttu galleristi. Suostuin kun en muuta lupauksieni takia voinut. Jatkuva kiipeily jyrkillä kujilla kuritti jalkojani ja löysin kivipenkin ikivanhan vesipumpun vierestä, enkä suostunut jatkamaan. Päivi sanoi,

– Olet taas mustasukkainen.

– Mistä, muka?  Äijästä, joka maalaa pelkästään kuvia käsistä? En jaksa kuunnella tuntikausia jutustelua, josta en ymmärrä mitään.

– Tervehtimään tulet ja siinä on vieressä viinitupa. Viihdyt kyllä. Viinitupa sopi ja kävin gallerian ovella nyökyttelemässä yrittäen parasta ilmettä naamalle ja menin sitten kulman keskiaikaiseen savun mustuttamaan kapakkaan, jossa hattu päiset vanhat ukot pelasivat jotakin outoa lautapeliä.

Olin jo pienessä kännissä, kun Päivi tuli korjaamaan mukaansa, oli saanut lahjankin, pienen keramiikka esineen, jota vihaisin tästä alkaen yli kaiken.

Oli aika lähteä kotiin. Puolivuotta mierolla oli jättänyt jälkensä ja aurinko oli paahtanut meihin ryppyjä kasvoihin. Olin kurkkuani myötä täynnä korkeakulttuuria, mutta olin hyvilläni Päivin kukoistaessa henkisesti ravittuna. Piirsikin koko ajan ja olimme säännöllisesti lähettäneet syntyneitä luonnoksia Jonnelle ohjeineen. Samalle ne olivat postikortteja, joita emme olleet koskaan matkoiltamme lähettäneet. Lento Nizzasta Helsinkiin ja muutaman tunnin päästä avattiin uupuneena kotiovi ja seikkailu päättyi vierekkäin mustaan uneen omassa sängyssä.