Avainsana: hyönteisiä

Makuuhuoneen parvekkeelle avautuvan lasioven takana aamun ruskottava pastelli karkottaa tummanruskean hämyn ja on jatkeena eilisiä harmeja puivalle yönunelle, josta ei halua herätä vielä kokonaan. Kurjet lentävät joka aamuiselle matkalleen atlanninrannikolle muistuttaen jostakin.

Parvekkeella palvelee vanha sohva, johon voi siirtyä jatkamaan heräämistään, raikkaan suolalta maistuvan tuulahduksen täyttäessä keuhkot. Silmät raollaan antaa päivän syttyä mieleensä auringon myötä, joka alkaa nousunsa merestä sarastaen intensiivisen oranssina suikaleena, paisuu sitten nopeasti kellertäväksi epämääräiseksi puoliympyräksi, kunnes rimpuilee eroon merenpinnasta ja kirkastuu kaikkiin suuntiin säteileväksi palloksi. Se heijastaa merenpintaan kullanvärisen polun, jota pieni kalastusalus ylittää vastavalossa mustana varjona matkalla kohti matalikkoja. Alus jättää jälkeensä viuhkamaisen aaltovanan, joka hajoaa edetessään kohti rantaa rosoiseen karikkoon, jossa pikimustat merimetsot torkkuvat vierivieressä omaa aamuaan.

Hitaasti aurinko kohoaa yhä korkeammalle, voimistuu kaiken paljastavaksi kirkkaaksi valoksi ja vedenkajastus leviää hopeanväriseksi matoksi koko horisontissa. Aurinko on alkanut jokapäiväisen kierroksensa taivaankantta pitkin idästä länteen. Horisontti kaartuu maapallon reunana näköalana rannattomalle merelle.

Suuren palmun oksien juuressa vihreät papukaijat lörpöttelevät kovaäänisesti taukoamatta hetkeksikään. Palmun varjo on kuin joka suuntaan pörröttävä rastatta tukka.

Maailma ympärillä on haparoinut aamun askareistaan päivän kiireeseen. Rannanviereisellä kadulla kulkevat saavat seuralaisekseen pitkät epämääräisinä häilyvät varjot, kunnes auringon lakikorkeudessa ne kutistustuvat ja terävöityvät jokaista liikettä matkiviksi siluettikuviksi. Ne ovat kuin koirat hihnassa pääsemättä karkaamaan eroon isännästään, – edessä, takana, – missä milloinkin. Ohi ajaa liivijengiläinen duunatulla Harleylla, etupyörä viistojen kiiltävien pumppujousien välissä pitkällä edessään.

Iso valkoinen kylmäauto peruuttaa varomatta kalaravintolan edestä tielle ja osuu espanjanväreissä harjoittelevaan pyöräilijään, joka lentää kaaressa katuun. Onneksi pyöräilijä virkoaa ja raahautuu nilkuttaen pyöränsä kanssa jalkakäytävälle tutkimaan vaurioitaan. Töytäissyt auto pysähtyy hidastellen kuin päätöstään epäröiden tienlaitaan. Seuraa lyhyt käsillä huitomalla tehostettu suukopu pyöräilijän ja autokuskin välillä. Ei mitään pahempaa, muutama naarmu, säikähtänyt mieli ja pyöräkin on kunnossa, paiskaavat kättä ja molempien matka jatkuu.

Andalusian aurinkorannikolla tulee tavallisestakin miehestä helposti partaansa ja hattuansa varjeleva originelli, joka harvakseen astelee pitkin rantaviivaa, noukkii välillä jonkun aallon rannalle heittämän simpukankuoren, tarkastelee hetken ja heittää sen takaisin hiekkaan, ottaa vierestä lituskan kiven, punnitsee tarkkaan ja linkoaa sen hyppelemään pitkin vedenpintaa.

Runoilijaa hänestä tuskin tulee, muuten vain mietiskelee aikansa iloksi kaikenlaista mihin aiemmin ei ollut aikaa tai ymmärrystä.

Jokaisella joutilaalla lienee mielipaikkansa, jossa levähtää vaelluksillaan, joku seinusta tai penkki johon aurinko osuu keväällä ja varjo syksyllä. Paikka, josta näkee merelle, haistaa suolan ja johon on hyvä nukahtaa unisen ajatuksensa jatkeeksi.

Minulle se  on tuulinen rantakaista piilossa terävien rosokallioiden välissä, jonne  on kiivettävä varovasti jalkansa tarkasti asetellen kallionulkonemaan yltääkseen seuraavaan. Reitin osaavalle se on kuin saavuttamattomaan maastoon kätketty polku yksityisyyteen. Poukaman edessä on rosoinen luoto, jossa merimetsot kuivattelevat siipiään levittäen ne kohti tuulta. Seisovat tuntikausia paikallaan,  levähtävät sitten lentoon ja pysyvät poissa päiväkausia.

Meren rannalle heittämällä, karikoiden kuorimalla käyrällä ajopuulla on hyvä istuskella, sokeapisteenä aatoksille horisontti aaltoilevaa merta ilman vastarantaa, kuivata märkiä sukkiaan.

Leutoina päivinä aallot vyöryvät purkaen Afrikan aavikolla lataamaansa energiaa pärskähtäen korkealle karikossa. Hentoinen henkäys Afrikan savannilla, kylmän yön kohdatessa auringosta lämpiävän päivän, saaden ilmanvirran liikkeeseen, voimistuen ylittäessään kuumana väreilevän saharan. Tavoittaessaan meren se on yltynyt tuimaksi tuuleksi ja  poimuttaa sen pinnan toisiaan takaa-ajaviksi aalloiksi etsimään vastakkaista rantaa.

Tyyntynyt sitten merelle voimansa menettäneenä aurinkoisen päivän leudoksi tuulenhenkäykseksi, mutta korkeaksi kohonneet aallot jatkavat matkaansa voimissaan ja vyöryvät kaistalleni romahtaen vaahtorihmat hapsottavana partana rantahiekkaan,

Säät vaihtelevat päivästä toiseen toisinaan taivas on punaisenruskea ja hengitettävä ilma sakeana Saharan hiekkamyrkyjen pölyä. Rankkasateet saavat sen putoamaan kaduille liukkaaksi liejuksi ja tarttumaan kaikkiin koskettamiinsa pintoihin likaisena kelmuna, värjäten valuvina likaraitoina rakennuksien seinät ruman läikikkäiksi.

Toisinaan meri on hurjistunut myrskyksi pakottaen väistämään kauemmas rannalla, ettei se sieppaisi mukaansa. Ulapalla isot aallot nielaisevat vääliinsä mastot kallellaan vastaan taistelevan purjeveneen etsimässä pienin purjein reittiä hätäsatamaan.

Äsken se viiletti purjeet pullollaan luovien kohti Afrikkaa, kaksi veneenpituutta eteenpäin, yhden vinosti sivullepäin, kunnes antoi periksi yltyvälle myrskytuulelle ja miehistö veivasi kaikkensa ponnistaen suurimman purjeen alas. Apumoottorit ulvahtavat, kun aallon huipulle päästessään sen vinhasti pyörivä potkuri jää hetkeksi tyhjänpäälle.

Lähempänä rantaa taistelee kalastusvene fosforinvärisissä pärskeissä kyntäen saaliista raskaana kohti muurien ympäröimää satamaansa kirkuva lokkiparvi perässään. Ilkeä tuulenpuuska varasti mukavaksi rispautuneen hattuni, ja suren varmaan sitä  vielä pitkään, aivan kuin olisin menettänyt hyvän ystävän.

Kalliorinteen huipulta näkyy meri monenvärisenä. Intensiivisen sinistä kauempana, turkoosia raitoja lähempänä,  rantaviivassa hiekan ruskeaa, kunnes se hajoaa vaahtoraidaksi poukamaan. Iso rahtilaiva ponnistelee taivaanrantaa matkalla kohti Malagaa. Kylmä viima vaatii parempaa vaatekertaa ja tänään ei ole sää torkahtaa rannalle, ja on aika palata seinien suojaan.

Rantatiellä  ohitan laihan miehen, joka istuu samalla penkillä joka päivä säästä riippumatta  ja soittaa nuottejaan tiiraillen klassista ohjelmaansa. Ei erityisen hyvin, ei erityisen huonosti, eikä tänään kitaraa kuulee pauhaavalta mereltä juuri kainkaan. Lantin voi antaa myötätunnostakin, jos siltä tuntuu.

Rantaravintoloiden kyljessä  nuotioiden savu ja paistuvien sardiinien käry kutittaa kurkkua ja ärsyttää sieraimia saaden yskimään. Mietin usein, miltäköhän nuo vartaaseen keihästetyt ja kulkuani kuolleina silmäilevät kalat maistuvat,  tohtimatta pysähtyä maistamaan. Niissä on kokonaisina ikäänkuin olento yhä tallella.

Kotona ei ole muutosta. Eläkeläisellä on ehkä paljon aikaa päivässään, mutta ei elämässään. Joutavuus nakertaa turhanpäiväisyyksillään aikaansa loppuun. Yhtälö, jossa hyödyllisyys ja saavutukset jaetaan eletyillä päivillä, kutistaa lopputulosta desinmaali kerrallaan kohti nollaa. Parveke ei ole laskuri ja katselemallakin voi osallistua, elämä useimille on nykypäivässä virtuaalista ja mielikuvituksen ohjailemaa mediaa kulkiessaan kännykkä aina kädessä huomionsa pääkohteena.

Katolla pesivä tornihaukka syöksyy äkisti parvekkeen ohitse kohti talon edessä olevaa tyhjää tonttia, ja hetkessä se onnistuu nappaamaan hiiren tai rotan ja raahaa sen sitten kynsissään naapuritalon katolle, jossa haukka repii nokallaan sopivan kokoisia makupaloja vietäväksi pesueensa nälkäisiin ammollaan oleviin kitoihin.

Katsellessa tapahtumaa miettii mikä on luonnon syvin moraali, tuskin haukka ajattelee aiheuttamaansa kipua jonkin synnynnäisen empatian vallassa tai saalistustaan surmatyönä, se on vain poikasiaan vaistojensa varassa huolehtiva emo.

Aurinko hiipii huomaamattomasti kohti länttä ja vajoaa tehonsa vähitellen menettäen kaartuvan horisontin taakse. Värjää lähtiessään pilvet pastellipaletilla, sekoittaen lilaan roosaa ja vaaleansinistä. Tummuvat sitten nopeasti oranssiksi, viininpunaiseksi ja savun siniseksi, pilvet loimuavat hetken intensiivisesti, kunnes jäljellä on pelkkä punertava synkkäsävyinen kajo, joka häipyy hämärään juuri ennen ääriviivat ahmaisevaa mustaa yötä.

Parvekkeellani on monenlaisia aamuja, päiviä, iltoja ja öitä. Auringonnousut ja laskut ovat, milloin enemmän tuota ja vähemmän tätä, vuorokaudenajoilla on omat ohjelmansa. Pilvettöminä öinä kuu hohkaa kelmeää valoaan hopeisena kajona merenpintaan ja on mukava istuskella viinipullon kanssa ja vaipua johonkin mieleiseen mietteeseen, tähtien tuikkiessa mustalla taivaalla valoa, joka on matkannut miljardeja vuosia halki avaruuden hetkeeni.  Ajatus hiipuu helposti saumattomasti torkahdukseksi, josta alkavan yönkylmä ravistelee hereille ja saa hakeutumaan sisälle.

Viikonpäivilläkin on eronsa. Sunnuntaisin sopivien tuulien sattuessa ulapalla näkyy purjeveneitä harjoittelemassa käännöksiä, suuret etupurjeet pullistuneina hyökäten hetken eteenpäin, kunnes käännöstä tehdessään purjeet lepattavat hurjasti ja puomi kääntyy päitä hipoen rajusti toiselle laidalle. Jos purjehtija osaa asiansa hän löytää heti sivutuulta, vene kallistuu kyljelleen kiitää taas eteenpäin ja tummaväriseksi maalattu köli näkyy viiltämässä veteen uraa kuin terävä veitsi.

Isojen veneiden väleissä pikkuruisten jollien purjeet ovat kuin tuulen nappaamia vitivalkoisia muistilappusia, joita se riepottelee ilman suunnitelmaa sinne tänne.

Rannanviertä kulkevalla kävelykadullakin on pyhäisin enemmän ihmisiä. Paikalliset kulkevat perheittäin ja kokoontuvat rantaravintoloihin, jotka hiillostavat mereneläviä pienissä rannalle vedetyissä veneissä, harmaan savun hajotessa tuuleen saaden ohikulkijat yskimään.

Näkymässä on vuodenajatkin, toisinaan kaikki samana päivänä. Talvisin myrsky riipii hurjana palmujen lehvistöjä, aallot nousevat yli korkeiden satamamuurien valkoisena pärskeenä, ikkunanraot ulvovat kuin pillien taukoamaton vihellys. Vesi piiskaa ympäristöä isoina pisaroina saaden tiet tulvimaan jokina kellareihin. Tienvierustan puita katuu autojen päälle ja ilmassa lentää palmujen kuivia oksia, joiden suipot lehdet ovat kuin teräviä veitsiä. Sitten äkisti myräkkä on ohi, aurinko paistaa pilvienraosta ja piirtää sateenkaaren merkiksi välirauhasta. Näin mennään nuttua jatkuvasti vaihtaen ja viikosta toiseen muutosten jumalaista näytelmää katsellen.

Katselen usein parvekkeelta hurjapäisiä lautailijoita, jotka etsivät sateen tauottua suurinta aaltoa. Kokemattomimmat kirmaavat kuitenkin malttamattomasti ensimmäisen huolivan matkaan, joka hiipuu alkuunsa ja palaavat pettyneinä takaisin passiinsa. Sillä välin isoin aalto ehti jo mennä, eikä osu koskaan kohdalle. Ehkä se on vain unelma, jota ei halua saavuttaa, koska mitä olisi sitten.

Kaikkein kylmimpinä aamuina on talvella ympäröivillä vuorilla lunta ja rannoilla sataa rakeita. Silloin saa sää viihtymään enimmäkseen sisällä, mutta en malta pysyä pois kauaakaan parvekkeelta, teen nopean kierroksen vilkaisten merelle ja rauhoitun takaisin kuuntelemaan puolivälissä olevaa äänikirjaa lapinsodan evakoista.

Vasta pääsiäisviikolla alkaa kesä ja rannat alkavat elää, kuuma häätää etsimään varjoa. Rannalla kylmään veteen kirmaavien kakaroiden kirkaisut sekoittuvat papukaijojen alituiseen lörpötykseen. Kansan täyttämillä kaduilla huppupäiset johtavat kulkuetta seurakunnan kantaessa tahdissa askeltaen koristetulla lavetilla kaupunginosansa Jeesuksen patsasta.

Pohjolassa on koivujen lehdet jo hiirenkorvilla ja on aika palata kotiin.