Avainsana: Madrid

Junan kiitäessä kolmesataakilometriä tunnissa läpi vuorimaiseman ja oliivipuulehtojen, ehtii tuskin huomaamaan muuta kuin värit päällekkäisinä raitoina. Joskus juna hidastaa ja katse vangitsee vuoren huipulla linnan ja sitä ympäröivän valkoiseksi kalkitun kaupungin, mutta Madridin pikajuna ei malta pysähtyä. On vain yksi päämäärä – Madrid.

Äänikirja melusuojatuissa kuulokkeissa on kuin lapsena luettu iltasatu, jossa on tuo utuinen hetki ennen nukahtamista. Ei kuitenkaan ehdi torkahtaa kovaäänisen parahtaessa suurella volyymilla ”Saavumme Madridiin, tarkastakaa matkatavarat. Toivottavasti matkanne oli viihtyisä ja tervetuloa takaisin. Hyvää päivän jatkoa.

Olemme perillä.

Madridin juna-aseman vanhaosa muistuttaa kasvitieteellistäpuutarhaa suurine palmuineen ja muine trooppisine kasveineen, pienessä lammessa on kilpikonnia ja värikkäitä kaloja, pensaikossa käyskentelee lintuja. Se ikään kuin imee ympäriltään kiireisen hyörinän stressin kuin sademetsä hiilidioksidin ja äskeisen asemalaiturin tungoksen jälkeen löytää takaisin oman joutilaan rytmin askeliinsa.  Pehmeä valo lankeaa katto- ja päätyikkunoista viistoina, suorareunaisina raitoina joissa ilma väreilee raskaana kasvien rikastamasta hapesta. Tekee mieli istahtaa, hengittää syvään ja häivyttää junan kiivas liike ruumistaan.

Madrid on suurkaupunki ja jokainen tulokas kelpaa, kunhan maksaa sen minkä tilaa. Hotellin kovassa patjassa on ymmärrystä kaupungin rasituksesta selälle ja on hintansa väärti.

Madridin keskustan ilme on hajanainen ja sen monikaistaiset leveät kadut hajoittavat vaikutelman vanhasta kaupungista ja ikäänkuin häivyttävät suuretkin talot näkymästä huomaamattomiksi. 

Gran Vian alapäässä vanha nainen soittaa viulua eläkkeelle jääneen sinfoniaorkesterin riviviulistin vapisevin käsin. Helle värisee asfaltin yllä vaikka on jo syksy, viulun vavahteleva ääni hukkuu liikenteen meluun. 1 centi minuutista lukee mainoksessa, annan euron.

Madridissa on upeita rakennuksia, suuria puistoja ja maailmankuuluja museoita. Madrid on taidetta suosiva kaupunki ja sitä on kaikkialla. Del Pradomuseon Maja pukeissa ja ilman, ruumiillaan miehiä hallitsevan nuoren ilotytön itsevarmuus asennossaan ja sänkykamarin kokemukset kasvojen ilmeessä.  Museon kiertävän taiteen saleissa on aina isoja kansainvälisiä näyttelyitä ohjelmassa tänä syksynä oli Rubensin vuoro.

El Pradon takana on kaupungin keuhkot, Parque del Retiro puisto. Sen  portilla poseeraa yksi kymmenistä ympäri kaupunkia koristavista samalla muotilla valetuista pönköhameisista itsetietoisista naisista.

Puiston taidepaviljongissa on esillä colombialaisen  Beatriz González taidenäyttely ja hänen kuuluisin teoksensa. The Suicides of Sisga. Se on tehty lehtikuvan perusteella johon liittyy koskettava kertomus.

Päivälehdessä oleva valokuva on otettu juuri ennen parin yhdessä tekemää itsemurhaa hyppäämällä suurelta vesipadolta varmaan kuolemaan.  He halusivat säilyttää uskonnollisesti pyhäksi kokemansa rakkautensa puhtauden kielletyssä suhteessa. Miehen huhuttiin olevan mielenvikainen, ja ehkä kirkko kielsi avioliitoon tai suku, ja pari päätti uhmata julmaa ympäristöä ikuistamalla yhteisen onnen astuen käsikädessä kuolemaan.

Olivat tilanneet paikallisen valokuvaajan ikuistamaan onnellista rakkautta tihkuvan hetkensä juuri ennen yhteistä rotkoon syöksyään ja lähettämään kuvan kopion molempien omaisille, että heidät muistettaisiin juuri tuollaisina. Naisen katseessa on pilkahdus uhittelevan päättäväistä ja surumielistä voitonriemua.  Mies on tahdottoman hyväksyvästi mukana.

Valokuva on ikään kuin hääkuva ilman häitä, jossa mies ja nainen haluavat kertoa kaikille sitoutuneensa toisiinsa kaikessa elämänsä loppuun asti uskoonsa naivisti tarrautuneena. Rakkaus voitti, elämä hävisi.

Historia kulkeutui myös paikallisen sanomalehteen koskettavana kertomuksena.  Beatriz González näki uutisen ja sen suttuisen lehtikuvan sattumalta ja teki siitä oman version. Se teki hänestä ja parista maailmankuulun.

Näihin raameihin voi keksiä jokainen oman taustatarinansa ja tehdä kannanottonsa monella tasolla ja se tekee pinnalliselta näyttävästä naivistisesta kuvasta syvän ja vaikuttavan.

Taide-elämys säilyy kristallipalatsin tekojärven mustien joutsenien siroissa liikeissä.

Lyhyillä kaupunkivierailuilla joutuu ahmimaan kaiken kerralla ja koska kävelyn teemana on taide niin väsynein askelin on suuntana Museo Nacional Centro de Arte Reina Sofía pääjuna-aseman tienoilla.

Ennen lukemattomia saleja voi levähtää turkoosilla terasilla ennen kuin suostuu uuteen tungokseen. Nauttia päivän ensimmäinen ja viimeinen brandy annos Carlos I. lämmitetyssä konjakkilasissa kahvin ja suklaakakun kera.

Museon Mona Lisa on suurikokoinen New Yorkista puolen vuosisadan pakolaisuuden jälkeen palateutettu Picasson Guernica, mutta museon saleissa on myös kaikkien modernintaiteen suurien nimien töitä -Dalia, Miroa ja muita. Performanssi teoksia, dadaistien satavuotta vanhoja filmejä, postmodernistien ideoita kuin harkittua hulluutta ja sotien välivuosien aikojen protestimielistä eksistentiaalista anarkismia.

Alaston kokonaan valkoiseksi maalattu huone, jossa ei ole ainoatakaan taulua, eikä tapahdu mitään, on vain penkki jossa istuskellen voi kohdata neuroosinsa tai vain levätä kiertelystä väsynyttä ruumistaan. Äänieristetty, hahmoton tila on kuin vanhuuden tuoma signaalikato. Hiljaisuuttakin voi kuunnella. Onnistunut taide-elämys on mielentila jossa tajuaa rajojaan, tai löytää asioita jotka iskostuvat tietoisuuteen kuin munaan tunkeutuva siitinsolu hedelmöittämään hetken, kasvavat tietoisuudessa oivalukseksi. Ehkä siitä varttuu  elinikäinen sivupersoona häiriköimään mukavuudenhaluista tavanomaisuutta. 

Raitapaitainen ukko heiluu valtaisan metronomin tahdissa, kuin laatikostaan karannut vieteriukko. Metronomissa on kuvakulmien mukaan vinkaava silmä, jota mies todentaa.

Isoissa espanjalaisissa kaupungeissa on tarjolla kävelyä, kahvia, kävelyä, punaviiniä, tapasta ja arkielän meluisaa performanssia. Kadulla istuu huilua soittava tyttö jolla  on paljastava syväänuurettu mekko, silikonirinnat ja kaulassa killuu  hopeinen taskukello. Harmaat pistävät silmät laskevat huilukoteloon kilahtavat kolikot tarkkaan ja hän hymyilee väkinäisesti kiitoksen. Pyyhkäisee suutaan ja soittaa sitten Johann Sebastian Bachin – Boureen kuin Jethro Tullin Ian Anderson.

Katuelämä ei ole pelkästään tissejä ja hopeakelloja, harmaita partoja ja kävelystä kipeitä jalkoja. Aika on alusta loppua kohti venyvä tila jossa kaikki tapahtuu, mutta  siinä voi matkailla taaksepäinkin kelaillen muistojaan. Vihellän sisässäni muutaman korttelin verran ta ta taa, ta ta taa, tata tata tata tata taa mielessä häilyen Jethro Tull konserti Tukholmassa vuonna 1970. Salissa vieressä istunut päihtynyt kaverini nukahti ja sen huomannut Anderson keskeytti hetkeksi soittonsa osoittaen huilullaan syyttävästi meihin. Puisti päätään ja jatkoi entistä intensiivisemmin ta ta taa, ta ta taa, tata tata tata taa. Nolo ikimuistoinen  hetki ja teki mieli kääntyä takaisin antamaan lantti lisää naiselle synninpäästöksi.

Mielessään painiskelu vie suuren aukion katukahvilaan, tilaan pienen pullon kolmen tornin Torresta ja lopun iltapäivän vetelehtien lueskelen laiskasti näkymääni kuin kliseistä novellia.

Monen kerroksen kokoinen vosikka kiiruhtaa naapuritalon seinässä pyörät kenossa yrmeänäköisen kuskin hoputtamana.

Kiiltäviin lameisiin pukeutunut pitkänokkainen ihmiskoira kerjää puisella kuonollaan räksyttäen ravintolan edessä kuin vuosisatojavanha karnevaaliotus.  Madridin ihmispatsas performanssi on omaa luokkaansa, mutta tarjoilu on enemmän tuurista kiinni. Tarjoiltu tapas on vetisessä tomaattiliemessä uiskentelevia chilille maistuvia lihapullia ja on parasta tilata konjakki taistelemaan annoksen basilliarmeijaa vastaan, eikä peli  ole kokonaan menetetty.

Miljoonakaupungilla on rosonsa ja likaiset kujansa, paikat johon ei suositella menemistä, ei iltaisin, eikä päivisin. Paikkoja joilla on vastustamaton vetovoima saada etsimään elämäntunnetta jota ei ole merkitty turistikarttaan.

Päämäärättömästi vaellellessaan valuu aina alaspäin, helpointa reittiä jonnekin tuntemattomaan, kuin vesi. Osuu paikkoihin, jossa elämä haisee kaikkine vivahteineen ja tunnelmat iskevät mieleen kuin vahvat mausteet. Paikkoja, jossa olemassaolontaistelu luikertelee ihon alle ja lika pyrkii kynsiin sururaidoiksi.

Pienellä torilla joukko afrikkalaisia puristautuneena tiukasti toisistaan kiinni pitäväksi massaksi huutaa rytmikkäästi kaikella voimallaan AAAOOOAAAOOO……, taukoamatta ja vaimentumatta. Jonkun afrikkalaisen savannin kylän viimeiset soturit olivat kulkeutuneet meren ja mantereen yli Madridin pahanhajuiseen siirtolaisslummiin ja pukeutuneet verkkareihin, mutta eivät olleet unohtaneet sotaisesti tanssahtelevia rituaalejaan.

Yhteisenä heimona se maanitteli  kollektiivista sieluaan, transsisen melodian yllyttäessä ylpeitä miehiä katia mutustellen taisteluun olemassaolostaan, ympärillä vieraan kaupungin vihamielisyys, alastomat betoniseinät, autotorvien törähdykset ja uhkaava virkavalta. AAAOOOAAAOOO…. vastaavat seinät kaikuna, koko aukio aaltoilee vavisuttavan kaukaisen kulttuurin uhmakkaasta ekstaasisesta huudosta.

Aukion talojen seiniin oli maalattu poliittisesti lietsovia iskulauseita. Torin toisella laidalla punainenristi jakoi ruokakasseja pitkälle jonolle pikimustia pakolaisnaisia, joilla oli huiviin tiukasti käärityt sylilapset selässään. Paenneet lapsisotureiden armottomasti tappavia kivääreitä ja nähneet taakseen katsoessaan palavan kylänsä oranssin kajon mustaa taivasta vasten. Vaihtoehto oli kuolla tai juosta. Rannikolla odotti lahoja kumiveneitä kuljettamaan ylikuormitettuna Eurooppaan pakolaisleireille, jos vain oli varoja maksaa. Arpapeliä jonka pikavoittona moni hukkui, kyse ei ollut armottomasta luonnonvalinnasta, jossa vain vahvimmat selviävät, vaan tuurista. Vene joko kesti tai ei kestänyt Atlantin aallokkoa.

Täälläkin on aseita. Kadunkulmassa vahtii joukko poliiseja rynnäkkökiväärit kainalossa näkymää. Takanaan talon seinään maalattu neekerinlapsen pää, jonka katseessa oli kummastelevasti kysyvä ilme. Eihän sen näin pitänyt mennä.

Illan hämärtyessä on paras palata turvallisempaan ympäristöön vaanivien katseiden etsiessä varjoissa uhrejaan. Kaupunginosan korteleiden nälkäisessä köyhyydessä on oikeuksia joita muualla ei ole ja menetykset ovat aina omaa syytä. Lakina on selviytymisen viidakonlaki.

Nälkä kasvaa kävellessä ja ei kovin kaukana synkistä kusen hajuisista kujista ja rähjäisistä eri kulttureja edustavista pikaruokaloista on yltäkylläisyydestä pursuavia ravintolakortteleita värikkäine ulkoaseinineen ja sisustuksineen.

Vaihtoehtoja on loputtomiin ja monet ravintolat houkuttelevat menneisyydellään ja autenttisella enstisyydellään. Toisinaan onnistuvat ja sisään astuessaan kokee tulevansa meneeseen aikaan lähes koskemattomana säilyneessä ympäristössä. Todistuksena on vanhoja valokuvia ennen generalissimo Francon valtaantuloa ja joillakin yksityiskohdilla juurensa vielä paljon kaukaisempiin aikoihin. Voi istua nurkkapöytään kuin muinainen janoinen matkamies ja tilata karahvin viiniä, kimpaleen juustoa ja kitarankielellä veistetyjä paperin ohuita serano-kinkun siivuja. Vaipua mietteisiinsä häivyttäen ympäröivän melun ympäriltään tai toivottaa terveyttä naapuripöytään ja yhtyä yhteiseen iloon kitaroiden soidessa ja hameiden liehuessa tulisessa flamecossa seinän suuressa mosaiikissa mallina meningille.

Kaikkien suurkaupunkien tapaan Madrid on välinpitämätön suhteesi, ja saat sen minkä maksat, mutta et tippakaan enempää, ehkä rutkasti vähemmän. Viini, juusto ja seranokinkku on aina laaduskasta teet niin tai näin, muu on kiinni kokista ja itsestään. Kuinka vaan ilta etenee nopeasti yöksi ja voi vain toivoa, että löytää oikean reitin hotelliin. Yksi väärä käännös kulmassa ja olet matkalla aivan muualle. Paras ottaa heti taksi, huomenna on uusi seikkailu.